Työn menetys 45–60-vuotiaana on shokki – miten siinä käy työllisyyden ja työurien?

Arja Kurvinen, Arja Jolkkonen, Pertti Koistinen, Liudmila Lipiäinen, Tapio Nummi ja Pekka Virtanen

Yhteiskunnallista keskustelua hallitsevat stereotyyppiset käsitykset ikääntyvien ihmisten työllistymismahdollisuuksista. Yhden käsityksen mukaan jo 45-vuotias on liian vanha kilpailemaan työpaikoista. Toisaalta varsinkin poliittisessa keskustelussa tunnutaan uskovan, että työllistyminen on vain tahdon asia, ja samalla sivuutetaan ne rakenteelliset tekijät, jotka ylläpitävät ja uusintavat työmarkkinoiden sisäisiä jakoja. Totuus lienee jossakin näiden ääripäiden välimailla. Näin muun muassa siksi, että työvoiman kysyntä, työllisyyspolitiikka ja yksilöiden työllisyystavoitteetkin muuttuvat ajan mukana. Työpaikan menetyksen jälkeisen työuran kehityksen tutkimiseen on vaikuttanut se, että vasta systemaattisten ja kattavien rekisteriaineistojen kehittyminen on mahdollistanut työllisyysurien pitkänaikavälin seurannan. Rekisteripohjaiset analyysit ovat tarkentaneet kuvaa siitä, minkälaisiksi rakennemuutoksissa työpaikkansa menettäneiden työllisyysurat muodostuvat.

Tämä tiedetään

Se toki on tiedetty, että rakennemuutokset ovat olleet Suomessa yleinen ja toistuva ilmiö. Rakennemuutosten seurauksena kymmenet tuhannet työntekijät joutuvat vaihtamaan työpaikkaansa tai menettävät työpaikkansa. Rakennemuutokset ovat osa talouden ja työmarkkinoiden dynamiikkaa, johon oleellisena osana kuuluvat kilpailu- ja muutoskyky. Dynaamisessa taloudessa yritysten saneerausten aiheuttama työttömyysriski voi kohdistua myös vakaassa työmarkkina-asemassa oleviin työntekijöihin.  Toimipaikan lakkauttaminen tai laaja työvoiman vähennys voi aiheuttaa shokki-iskun paikallisille työmarkkinoille ja se saattaa pahimmassa tapauksessa syrjäyttää merkittävän osan työntekijöistä työelämästä työttömäksi tai eläkkeelle. Työelämästä syrjäytyminen kosketti laajasti työikäisten vanhimpia ikäluokkia 1990-luvun laman ja sitä seuranneiden rakennemuutosten yhteydessä.

Näistä koettelemuksista Suomi selvisi hyvän koulutuksen ja rakennemuutosten jälkihoitoa tukevan politiikan tuella. Laman jälkeen saavutettiin 2000-luvulla kasvu, joka johti Suomen ja samalla monet muutkin maat sellaiseen talouskasvuun, jolle ei ole ollut vertoja. 1990-luvun laman jälkimainingeissa luotu ja vahvistettu muutosturva oli ratkaisevassa asemassa puskuroimassa myöhempiä rakennemuutoksia.

Sekin tiedetään, että työpaikan menetyksellä on monia kauaskantoisia vaikutuksia työntekijöiden työllisyyteen, tuloihin, sosiaalisiin suhteisiin ja hyvinvointiin[i]. Eniten on tutkittu työpaikan menetyksen vaikutuksia tulokehitykseen, jonka on todettu heikentyvän pitkällä aikavälillä uudelleen työllistymisestä huolimatta[ii]. Erityisen suuria tulonmenetykset ovat, jos työttömyys pitkittyy tai toistuu tai jos talouden suhdanteet eivät ole suosiolliset[iii].

Työuran loppuvaiheeseen ajoittunut työn menettäminen heikentää keskimääräistä enemmän uudelleen työllistymisen mahdollisuuksia[iv].Työllistyminen voi vaikeutua ja tulonmenetykset olla suuria, jos työssä kertynyt osaaminen, inhimillinen pääoma ja tulokehitys kiinnittyvät vain yhteen työnantajaan, ja jos osaamiselle ei löydy kysyntää muualta[v]. Työvoiman koulutuksella ja yhteiskunnan tuella on suorastaan strateginen merkitys työmarkkinoille uudelleenintegroitumisen kannalta. Iäkkäiden osaaminen ja pitkä työkokemus voivat kääntyä myös eduksi, jos ne ovat siirrettävissä muille aloille ja muihin tehtäviin. Työn menetys voi vaikuttaa myös eläkekertymiin ja tuloihin pitkällä aikavälillä, mutta silloinkin työllisyysturva ja tulonsiirtojärjestelmät voivat osittain tasoittaa menetyksiä.[vi]

Hallitukset ovat toteuttaneet 1990- ja 2000-luvuilla lukuisia reformeja eläkejärjestelmiin ja työllisyysturvaan tavoitteenaan pidentää työuria.[vii] Työhön osallistuminen onkin lisääntynyt erityisesti vanhimmissa työntekijäryhmissä ja keskimääräinen eläköitymisikä on noussut. Työurien pidentymistä ovat tukeneet eliniänodotteen nousu, terveydenhuollon kehittyminen, työssä jaksamista tukevat toimintamallit sekä kuntoutus ja työvoimapoliittiset toimenpiteet[viii].

Työn menetyksen seurauksista on kertynyt paljon tietoa, mutta systemaattisen tutkimuksen tuloksetkin voivat osoittautua riittämättömäksi siihen nähden, miten yhteiskunta muuttuu ja tiedon tarve kasvaa.

Tiedossa on ollut aukkoja

Aikaisemmat tutkimukset ovat pystyneet kuvaamaan hyvinkin tarkkaan ja luotettavasti, pitkiin ja systemaattisiin seurantoihin perustaen, miten rakennemuutosten yhteydessä työpaikkansa menettäneet ovat uudelleenintegroituneet työmarkkinoille, mutta niihin ole sisältynyt vertailuasetelmaa työpaikan menettäneiden ja työssä jatkaneiden työurien kehityksestä. Näin ollen aikaisempien tutkimusten tulosten perusteella ei voida päätellä, miten työvoiman vähennysten tai toimipaikkojen lakkautuksen seurauksena työpaikkansa menettäneiden työllisyysurat eroavat niiden työntekijöiden työllisyysurista, joiden toimipaikoissa ei ole vähennetty oleellisesti työvoimaa.

Irtisanomistutkimuksissa on tutkittu laajalti työpaikan menetyksen seurauksia työllisyyteen ja tulokehitykseen, mutta tutkimuksia ei ole kohdennettu työuran loppuvaiheessa oleviin, vaan päinvastoin iäkkäämmät työntekijät on usein rajattu tarkastelun ulkopuolelle. Kysymys lisääkö työuran loppupuolella tapahtuva työpaikan menettäminen riskiä siirtyä ennenaikaisesti työelämän ulkopuolelle, on jäänyt avoimeksi.

Tampereen yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston yhteistyönä tehdyissä tutkimuksissa on arvioitu useasta näkökulmasta työpaikkansa menettäneiden myöhempiä työllisyysuria. Yhtäältä olemme verranneet työvoiman vähennyksissä työpaikkansa menettäneiden ja työssä jatkavien työllisyysurien kehitystä ja osoittaneet, että näiden ryhmien työllisyysurien kehityksessä on eroja, mutta vastoin yleistä käsitystä työmarkkinoiden integroiva ja uudelleen työllistävä kyky on Suomessa hämmästyttävän vahva. Erot työpaikan menettäneiden ja yrityksessä työssä jatkavien välillä kapenevat ajan myötä. [ix]

Toisaalta olemme myös verranneet niiden työllisyysuria, jotka ovat lähteneet yrityksestä ennakoivasti ennen ”laivan uppoamista” ja niitä, jotka ovat odottaneet viimeiseen saakka.  Nämäkin tutkimukset osoittavat vastoin yleistä käsitystä ja aikaisempia tutkimuksia, että Suomen työmarkkinoilla ennen toimipaikan lakkauttamista lähteneet eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä eivätkä he eivät ole erityisen onnekkaita, vaan pikemminkin alttiimpia jäämään työttömiksi tai joutumaan pätkätöihin kuin ne, jotka pysyivät saneeraavassa yrityksessä viimeiseen saakka[x].

Mutta entä iäkkäimmät työntekijät, ovatko he muita heikommassa asemassa ja onko työpaikan menettäminen heillä kohtalokkaampi asia kuin niille, jotka eivät menettäneet työpaikkaansa. Vertasimme, eroavatko työpaikkansa toimipaikkojen lakkauttamisissa tai merkittävissä työvoiman vähennyksissä menettäneiden ja näiltä muutoksilta välttyneissä toimipaikoissatyöskennelleiden 45–60-vuotiaiden työntekijöiden työllisyysurat toisistaan.  Vertailuasetelma ja kymmenen vuotta kattava seuranta täsmentävät ja tuottavat uutta tietoa toimipaikan lakkauttamisissa tai työvoiman vähennyksissä työpaikansa menettäneiden työntekijöiden työllisyysurista ja riskeistä joutua työttömäksi tai päätyä työvoiman ulkopuolelle.

Nyt tiedetään

Nyt tiedetään, että työmarkkinoiden integroiva kyky on yllättävän hyvä ja työpaikkansa menettäneet työllistyvät kohtalaisesti, mutta heidän työllisyysuransa eriytyivät.

Loimme verrokkiasetelman, jossa verrattiin kahta työntekijäryhmää: tutkittava työpaikkansa menettänyt ryhmä oli työssä toimipaikoissa, jotka vähensivät työvoimaansa tai ne lakkautettiin ja verrokkiryhmään kuuluvat toimipaikoissa, joissa ei tapahtunut merkittäviä työvoiman vähennyksiä. Erotimme tutkittujen toimipaikkojen henkilöstön työllisyysurissa kuusi tyyppiä. Yli puolet (51,6 %) sijoittui työllisenä jatkaviin, joiden työssäolo jatkui keskeytyksettä lähes koko 10 vuoden seuranta-ajan. Toiseksi suurin ryhmä (11,9 %) oli työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyvät, jotka olivat työllisiä siihen saakka, kunnes jäivät työkyvyttömyyseläkkeelle. Lähes yhtä suuri joukko (11,8 %) koostui vanhuuseläkkeelle siirtyvistä, jotka jäivät eläkkeelle jatkettuaan yleensä useampia vuosia työelämässä. Ikäperusteiselle eläkkeelle jäi myös neljänneksi suurin ryhmä (osa-aikaeläkkeelle siirtyvät 10 %). Työttömäksi siirtyneitä, joko välittömästi tai useamman vuoden työssäolon jälkeen, oli 9,4 prosenttia. Työttömyyseläkkeelle siirtyviä oli 5,4 prosenttia; oltuaan ensin säädetyn ajan työttömänä he jäivät aluksi työttömyys- ja sitten vanhuuseläkkeelle.

Tutkimuksemme keskiössä ollut vertailuasetelma tuotti kansainväliseenkin keskusteluun uutta tietoa. Tutkimus osoitti kymmenen seurantavuotta kattavan asetelman ja useiden taustatekijöiden suhteen vakioitujen analyysien avulla, että työpaikan menettäneistä 49 prosenttia ja niistä, jotka eivät menettäneet työpaikkaansa, 55 prosenttia sijoittui työllisenä jatkavien työllisyysuraryhmään. Ero selittyi sillä, että ne, jotka eivät menettäneet työpaikkaansa, siirtyivät harvemmin työttömäksi, työttömyyseläkkeelle ja työkyvyttömyyseläkkeelle, joskin viimeksi mainitun siirtymän osalta työpaikan menetys ei näytä olevan itsenäinen riskitekijä.

Mitä tästä opimme

Suomessa ei ole aikaisemmin sovellettu yhtä tiukasti kontrolloitua vertailuasetelmaa, ja tiedossamme on vain kaksi samantapaisia ulkomailla tehtyä tutkimusta. Yhdysvalloissa ja Itävallassa tehtyjen tutkimusten[xi] tulokset ovat samansuuntaisia kuin tutkimuksessamme, vaikka aineistojen ja menetelmien erilaisuus ei mahdollista yksityiskohtaista vertailua.

Tulokset yhtäältä tukevat hypoteesia, jonka mukaan työpaikan menetys työuran loppuvaiheessa heikentää työmarkkinoille uudelleen kiinnittymistä. Toisaalta on korostettava myös sitä, että tuloksemme, jonka mukaan työura jatkuu käytännöllisesti katsoen keskeytyksettä lähes joka toisella yli 44-vuotiaana työpaikkansa menettäneellä, kertoo työmarkkinoiden toimivuudesta. Nyttemmin on kuitenkin – työurien pidentämisen nimissä – poistettu työttömyyseläkemahdollisuus, ja työttömyysturvan ehtoja on kiristetty myös vanhimmissa ikäryhmissä. Voi olla, että se on muuttanut sitä kuvaa mihin me päädyimme. Vähälle huomiolle on jäänyt myös se, että varsinkin ikääntyneet työnsä menettäneet ja työttömyyttä kokeneet tarvitsisivat tukea pysyäkseen työmarkkinoilla pidempään.

Tulevissa tutkimuksissa olisi aiheellista tutkia, millä tavalla ja missä määrin rakennemuutosten ajoittuminen, väestörakenteiden ja työmarkkinoiden rakenteiden alueellinen eriytyminen ja erilaiset institutionaaliset tekijät (reformit) eriyttävät ikääntyvän työvoiman myöhempiä työuria ja työmarkkinakäyttäytymistä.

*Kirjoitus perustuu Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 83 (2018)):5-6) ilmestyneeseen artikkeliin Työn menetys työuran loppuvaiheessa – Tutkimus 45–60-vuotiaana rakennemuutoksessa työnsä menettäneiden työllisyysurista ja riskistä päätyä työttömäksi tai työvoiman ulkopuolelle. Arja Kurvinen, Arja Jolkkonen, Pertti Koistinen, Liudmila Lipiäinen, Tapio Nummi ja Pekka Virtanen.  Artikkeli saatavilla: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018112949441

[i] Kletzer 1998; Kuhn 2002; Jolkkonen & al. 2014; Jolkkonen & al. 2012; Eliason & Storrie 2006; 2009; Farber 2011; Brand & Burgard 2008.

[ii] Jacobson & al. 1993; Korkeamäki & Kyyrä 2014; Appelqvist 2007

[iii] Jolkkonen & al. 2014; 2017b; Korkeamäki & Kyyrä 2014; Verho 2008; Farber 2011.

[iv]Couch 1998; Borland & al. 2002

[v] Kletzer 1998; Borland & al. 2002

[vi] Quintini & Venn 2013; Couch & al. 2009; Chan & Stevens 1999).

[vii] Rantala & Vaittinen 2010; Palomäki & Tuominen 2010; Huttunen & al. 2011.

[viii]Lindh 2013; Järvikoski 2013; Lassila 2013

[ix] Jolkkonen, Koistinen, Kurvinen, Lipiäinen, Nummi &Virtanen 2016.

[x] Virtanen, Jolkkonen, Kurvinen, Lipiäinen, Nummi & Koistinen 2019

[xi]Chan & Stevens 2001;Ichino & al. 2013.