Workshop: Politics, trade, diplomacy and power in the Swedish empire during the seventeenth century

Kaarle Wirta
Tampere University

In late February, a group of scholars met at the faculty of Social Sciences at Tampere University. Trivium – Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies hosted a workshop on the topic of the early modern Swedish empire. This intense yet inspiring day was organized to discuss the development of the Swedish empire in an international framework of analysis. Collectively, the presenters of the workshop are conducting research on the following overlapping questions: what does an international perspective, including here the connections that Sweden maintained with other states, external actors, and commodity and capital chains during the seventeenth century tell us about the concept of empire?

The topic of Swedish power and its seventeenth century state has been researched in the past and therefore the purpose was not to reinvent the wheel all over again, but rather to build upon previous research, and to add new and fresh insights in order to come to novel conclusions. We aim to weave together the threads of previous research and our approach focused on international connections.

Based on the different presentations during the workshop, it was striking in how many different ways, yet with clear entanglements, it is possible to study the Swedish empire. The presentations covered, through various themes, the Swedish empire in an international context: e.g. how Sweden was supplying other empires with natural resources; how it benefitted from the expertise of various foreigners and foreign organizations; and how an empire was based on the notion of being internationally present and recognized. The various diplomatic envoys and trade negotiations presented during the workshop underline how connected and ambitious the empire was. The presentations also demonstrate that from an international perspective, the Swedish empire was perceived to be diverse and heterogenous. Many key merchants, officials and military leaders had foreign background and brought with them expertise previously unknown in Sweden. In Sweden, these international practices, processes and connections were adapted in a local context, and it is precisely these practices, processes and connections we are currently doing research on.

Insigne principale Regni Sueciæ [Jean Le Pautre]
Stockholm, Kungliga biblioteket (CC0 1.0)

We concluded the workshop with a broad discussion on where our approach is heading (as is normally the case in such events). We are currently reformulating and exploring the different comments and feedback we received from colleagues who came to listen to our presentations. We are thankful and happy for their input. We are currently reworking the papers into article drafts. Stay tuned for the following contributions!

We are interested to see how the empire looked like when analyzed from an international perspective. We are less concerned with questions of internal Swedish state building, for which a long discussion already exists. Rather, we are looking at what the diplomatic envoys to the ottoman empire, arms trade with the Iberian kingdoms, trade in naval stores with Europe and legal transplants of foreign organizational models meant in the context of the Swedish empire internationally. As comparative research on the early modern European empires has again grown momentum, we aim to contribute to the field by offering a contribution for a wider international audience. Of course, there is a lot more to be analyzed and researched but we hope that our approach could become an opening towards a wider discussion on how early modern European empires operated internationally, and how the shift in perspective from national to international perspectives can help us explore new contingencies and overlaps with other contemporary powers. In similar fashion, at Leiden University (the Netherlands), current research for example regarding the Dutch empire is under way.

As a coordinator of the workshop, I am truly thankful for the opportunity to host such an inspiring day. Our presenters did a wonderful job and the discussions were indeed stimulating. The different approaches from military, diplomatic, economic, social, cultural and legal history amalgamated in a coherent and thought-provoking day. A special thanks to colleagues, amongst others, Ulla Ijäs, Tiina Miettinen, Jaakko Björklund and Adam Grimshaw who contributed to the discussions with great energy and depth. In my view, it is days like these that give research its true meaning. When you realize that the presentations and approaches of others overlap with your own ideas and experiences, it is incredible how much strength you find in collectives and the joint input fellow colleagues.

Pyhimykset ja kulkutaudit keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa

Jenni Kuuliala
Tampereen yliopisto

Viime viikolla eri medioissa alkoi levitä juttu 100-luvulla eläneestä ja kuolleesta pyhästä Coronasta, jonka sanottiin olevan kulkutautien parantamiseen erikoistunut pyhimys. Jutut osoitettiin pian uutisankaksi. Pyhä Corona on toki aivan ”oikea” pyhimys, mutta kuten Päivi Salmesvuori Iltalehden haastattelussa sanoo, ”pyhä Corona kulkutautien tai pandemian suojeluspyhänä on yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”.

Vaikka uutinen pyhästä Coronasta olikin osittain liian hyvää ollakseen totta, pyhimyksillä yleensä oli merkittävä rooli niin keskiajalla kuin uuden ajan alun katolisilla alueilla kulkutaudin uhatessa. Näistä taudeista pahamaineisin on tietysti 1300-luvun puolivälissä ensimmäistä kertaa Eurooppaa ravistellut mustaksi surmaksi myöhemmin kutsuttu paiserutto, joka palasi heikompina epidemia-aaltoina seuraavien vuosisatojen aikana parin vuosikymmenen välein. Rutto ei kuitenkaan ollut ainoa henkeä uhkaava kulkutauti. Lepraa pelättiin sen melko vähäisestä tarttuvuudesta huolimatta, ja vaikka tuberkuloosia ei kyseisellä nimellä tunnettukaan, se ja muut keuhkoinfektiot ovat olleet ihmiskunnan riesana aina. Uuden ajan alussa Euroopassa levinnyt syfilis aiheutti valtavaa huolta ja sen leviämistä pyrittiin monin keinoin estämään. Jo keskiajalla tautien tarttumista pyrittiin hillitsemään erilaisilla karanteeneilla ja sairastuneille tarjottiin lääketieteellistä apua, vaikka sen mahdollisuudet heikot olivatkin. Uskonnolla oli myös merkittävä rooli niin parantajana kuin lohdun tuojana.

Pyhä Franciscus Assisilainen hoitaa leprasairaita hospitaalissa. La Franceschina, Perugia, Biblioteca Augusta, MS 1238 f. 223r. Kuva: Wikimedia Commons

Tutkimuksellisesti on kiinnostavaa, että huolimatta pyhimysten merkittävästä roolista parantajina, kertomukset mustan surman aikaisista ihmeistä ovat erittäin harvinaisia. Sen sijaan myöhempien ruttoepidemioiden aikana heidän roolinsa alkoi korostua ja saavutti huippunsa uuden ajan alussa. Esimerkiksi vuonna 1376 Avignonissa kerättiin paavi Urbanus V:n (1310–1370) ihmeitä hänen pyhimykseksi julistamistaan varten. Dominikaaniveli Jacobus de Vercellis kertoi, että vuonna 1372, jolloin yksi myöhemmistä ruttoepidemioista koetteli aluetta, hän itsekin sairastui siihen. Tästä todisteina olivat kaksi vakavaa paisetta hänen oikeassa reidessään, yksi nivusissa, sekä 21 päivää jatkunut kuume, joista mitään lääkärit eivät pystyneet parantamaan. Paiseita yritettiin parantaa kuumalla raudalla polttaen, mutta tämä johti ainoastaan kammottavan hajuisiin haavoihin. Lopulta lääkärit luovuttivat Jacobuksen suhteen ja hän itse oli valmis saamaan viimeisen voitelun ja jopa tilautti itselleen hautakiven. Jacobus kuitenkin päätyi rukoilemaan Urbanus V:n apua ja lupasi tehdä pyhiinvaelluksen tämän haudalle, mikäli välttäisi kuoleman. Pian tämän jälkeen paavi ilmestyi Jacobukselle näyssä ja lupasi, ettei hän kuolisi. Vähitellen Jacobus sai terveytensä ja voimansa takaisin.

Vaikka paiserutto oli tässä vaiheessa yhteisön jäsenille valitettavan tuttu, Jacobusta ei suinkaan jätetty oman onnensa nojaan, vaan lääkärit yrittivät parantaa häntä niin kauan, kun pitivät sitä mahdollisena. Se, että he lopulta luovuttivat, oli aikakaudelle ja lähdetyypille tavanomaista: lääkärit eivät saaneet luvata potilaalle liikoja, ja toisaalta ihmekertomuksen rakenteeseen kuuluu maallisen lääketieteen hyödyttömyys. Jacobuksen kertomuksessa toivo ja epätoivo yhdistyvät hänen rukouksessaan pyhänä pidetylle paaville – vielä viime hetkelläkin kääntyminen pyhimyksen puoleen toimi kenties lohtuna sietämättömään tilanteeseen, kenties toivonpilkahduksena.

Myöhempinä vuosisatoina toimet ruton nujertamisessa usein vaikuttivat pyhimyskulttien syntyyn tai vahvistivat niitä. Suurin osa ruttoon liittyvistä ihmeistä on peräisin Italiasta ja ”ahkerin” pyhimys tällä saralla oli Rosa da Viterbo, 1200-luvulla elänyt maallikkofransiskaani. Rosaa pidettiin ilmeisesti pyhimyksenä jo hänen kuollessaan vuonna 1251, mutta hän vaipui pitkiksi ajoiksi lähes unholaan. Kun ruttoepidemia jälleen kerran riehui Rooman lähellä sijaitsevan Viterbon alueella 1400-luvun puolivälissä, Rosalle suunnatut rukoukset osoittautuivat tehokkaaksi avuksi. Tämä nosti hänen kulttinsa suosioon ja johti lopulta hänen pyhimykseksi julistamiseensa. Hänen kirjatuista 82 ihmeestään 22 on rutosta paranemisia. Näissä kertomuksissa paiseet, kuume ja yleinen huonovointisuus ovat jälleen todisteita sairaudesta. Pyhimystä rukoiltiin, ja erään nuoren naisen paransi vesi, jossa hänen äitinsä oli pessyt pyhimyksen ruumiin kädet. Yhä uudelleen toistuu pyhän Rosan apuun pyytäminen epätoivoisimmalla hetkellä, kun potilas pelkäsi oman henkensä tai vanhempi lapsensa hengen puolesta.

Monet keskiajan ja uuden ajan alun pyhimykset olivat eliittitaustaisia ja heillä saattoi olla paljonkin maallista valtaa. Erilaiset toimet epidemian nujertamiseksi yhdistyvät pyhän Carlo Borromeon (1538–1584) toimissa. Carlo Borromeo oli kardinaali ja Milanon arkkipiispa sekä yksi vaikutusvaltaisimpia katolisen reformaation ajan italialaisista kirkonmiehistä. Vuonna 1575 Milanoon saapui jälleen ruttoepidemia. Suurin osa aatelista pakeni kaupungista ja talous kärsi. Carlo Borromeon kerrottiin rukouksillaan hidastaneen taudin etenemistä, ja myöhemmin hän rakennutti ja varusti ruttolasaretteja (lazaretti), osoitti suurta armeliaisuutta sairastuneita kohtaan, sekä myönsi täydet aneet monilla nykytermein ”kriittisillä aloilla” toimineille ihmisille. Tämän lisäksi hän muun muassa järjesti uskonnollisia kulkueita, joilla epidemia pyrittiin nujertamaan sekä määräsi kissat ja koirat, joiden epäiltiin levittävän tautia, tapettavaksi. Seuraavana vuonna hän myös määräsi lähes koko kaupungin karanteeniin.

Carlo Borromeoa alettiin pitää pyhimyksenä jo hänen eläessään ja hänen kulttinsa oli erittäin suosittu 1600-luvun taitteessa. Hänen lukuisat ihmeensä kuitenkin olivat paranemisia aivan muista sairauksista. Ruttoepidemian taltuttaminen pysyi silti olennaisena osana Carlon mainetta. Vuonna 1602 Camillo Landriani, lempinimeltään Il Duchino, maalasi Milanon tuomiokirkkoa varten allaolevan taulun Carlo Borromeosta jakamassa sakramentteja ruttoon sairastuneille Milanon ruttolasaretissa. Maalauksen etualalla Carlo voitelee sairaan miehen otsan; kuvauksessa ruton kauheus yhdistyy pelastuksen toivoon. Uuden ajan alun italialaiset taiteilijat tekivät suuren määrän maalauksia, joissa esiintyvät pyhimykset, mukaan lukien ruttopotilaiden suojeluspyhimys Rocco sekä arkkienkeli Mikael. Maalaukset eivät korosta kulkutaudin kauheuksia vaan keskittyvät nimenomaan lohtuun ja toivoon.

Camillo Landriani, detto Il Duchino: San Carlo amministra i Sacramenti agli appestati (1602). Veneranda Fabbrica del Duomo di Milano

Tämän hetken koronapandemia on monella tapaa hyvin erilainen tilanne kuin lukuisat menneisyyden paiseruttoepidemiat. Keskiajan ja uuden ajan alun pyhimyksistä kertovat lähteet kuitenkin näyttävät, miten samankaltaisia taudin torjuntakeinoja oli käytössä, samoin kuin osoittavat, että silloinkin ihmiset tarvitsivat, etsivät ja löysivät toivoa ja lohtua sietämättömältä tuntuvan tilanteen kestämiseen. Samalla koetut epidemiat värittivät pitkään ihmisten muistoja ja heidän tapaansa jäsentää maailma. Nähtäväksi jää, miten tämä tulee omassa ajassamme ilmenemään.

Lähteet ja kirjallisuus

Acta Sanctorum quotquot toto orbe coluntur vel a Catholicis Scribtoribus celebrantur, toim. Société des Bollandistes, vols. 1-68 (Société des Bollandistes, 1863–1887), Sept. II, 445-74.

Actes anciens et documents concernant le Bienheureux Urbain V pape, toim. Joseph Hyacinthe Albanès & Ulysses Chevalier (Paris: A. Picard, 1897).

Archambeau, Nicole, ‘Healing Options during the Plague: Survivor Stories from a Fourteenth-Century Canonization Inquest’, Bulletin of the History of Medicine, 85 (2011), 531-59.

Cohn, Samuel K. Jr., The Black Death Transformed (London: Hodder Arnold, 2003).

Cohn, Samuel K. Jr., Cultures of Plague: Medical thinking at the end of the Renaissance (Oxford: Oxford University Press, 2011).

Giussani, Giovanni Pietro. Vita di s. Carlo Borromeo, prete cardinale del titolo di Santa Prassede (1613).

Grattarola, Marc’Aurelio. Successi maravigliosi della veneratione di S. Carlo (1614).

Jones, Pamela M., ‘San Carlo Borromeo and Plague Imagery in Milan and Rome’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press), 65–96.

Mormando, Franco, ‘Introduction: Response to the Plague in Early Modern Italy: What the Primary Sources, Printed and Painted, Reveal’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press, 2006), 1-44.

‘Pyhä Corona ei suojele pandemialta ”Yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”’, Iltalehti 19.3.2020.

Matkustusrajoitukset Ruotsin valtakunnassa 1620

Maija Ojala-Fulwood
Turun yliopisto

Pohjoismaissa ja EU:n Schengen alueella olemme tottuneet vapaaseen liikkuvuuteen. Koronaepidemian vuoksi on viime aikoina astunut voimaan lukuisia liikkuvuusrajoituksia, mitkä hämmentävät monia. Rajanylitykset ja rajavalvonta nousivat myös yhdeksi avainkysymykseksi vastikään Brexit-neuvotteluissa. Usein unohtuu, kuinka uusi asia ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus oikein on.

Suurvalta-ajan Ruotsissa siirtolaisuutta ja ihmisten liikkuvuutta pyrittiin hallitsemaan lukuisilla määräyksillä. Lähes 400 vuotta sitten, 25. huhtikuuta 1620 antoi Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf määräyksen, jonka tavoitteena oli rajoittaa maastamuuttoa. Kuningas oli huolissaan siitä, kuinka monet alamaiset, naimisissa olevat ja naimattomat, talonpojat, rengit sekä piiat, erityisesti Suomen alueelta halusivat jättää isänmaansa ja asettua Puolan Liivinmaalle, Preussiin, Kuurinmaalle, Pommeriin, Mecklenburgiin, Riikaan, Danzigiin ja Lyypekkiin.

Miniatyyripotretti kuningas Kustaa II Aadolfista (1594-1632), noin vuodelta 1630. Livrustkammaren / Wikimedia Commons.

Määräyksessään kuningas maalailee uhkakuvia: jos maastamuutto jatkuisi entisellään vuotaisi valtakunnan kuoliaaksi, monet kodin myytäisiin ja tilat autioituisivat. Kruunun alamaiset, joiden pitäisi maksaa veroja köyhtyisivät. Siksi kuninkaan mukaan on välttämätöntä hillitä poismuuttoa.

Aatelissäätyyn kuuluville Kustaa II Aadolf myönsi erivapauksia. He saivat lähteä ulkomaille opiskelemaan tai harjoittelemaan sotataitoja, jos he sen jälkeen palaisivat kotimaahansa ja hyödyttäisivät valtiota osaamisellaan. Vihollismaa Puola oli kuitenkin poissuljettu sekä ylipäänsä astuminen vihollisen palvelukseen. Niin ikään mm. katoliset jesuiittakollegiumit olivat kiellettyjä.

Pappien, porvareiden ja talonpoikien pojat saivat myös lähteä ulkomaille oppimaan kunniallisia ammatteja, kunhan lupasivat palata takaisin hyödyttämään Ruotsin kansantaloutta. Opiskella sai vain protestanttisissa oppilaitoksissa. Lisäksi käsityöläisammattia sai harjoitella ulkomailla. Ulkomaille lähtevän oli hankittava passi ja matkustuslupa kotipaikkauntansa käskynhaltijalta. Dokumenteissa oli oltava allekirjoitukset sekä matkan määränpää.

Kokonaan ulkomaille muutto oli kielletty palvelusväeltä ja työläisiltä. Kielto koski sekä miehiä että naisia. Heidän tuli pysytellä Ruotsissa eikä hakeutua Saksaan, Tanskaan, Puolan Liivinmaalle, Venäjälle, Riikaan, Danzigiin, Stralsundiin, Rostockiin tai Lyypekkiin. Määräyksen rikkojat menettäisivät perintöoikeutensa Ruotsissa. Myös kotimaisia ja ulkomaisia laivureita kiellettiin kuljettamasta ihmisiä pois Ruotsista. Ulkomaisten laivureiden sanktiona oli kauppaoikeuden menetys, kotimaisia uhattiin laivan ja kauppatavaran takavarikoinnilla.

Danzig, puolaksi Gdańsk, oli yksi niistä kaupungeista, jonne Ruotsin kuninkaan alamaiset halusivat lähteä siirtolaisiksi uuden ajan alussa. Wikimedia Commons.

Kuninkaan määräys kuvastaa merkantilismin perusajatusta, jonka mukaan valtion hyvinvoinnin tae on siellä asuva, työtätekevä ja veroa maksava väestö. Uuden ajan alun Ruotsi oli vähäväkinen valtio. Maaseudulla tarvittiin paljon työvoimaa ja valloitussodat nielivät miehiä. Siksi on selvää, että Kustaa II Aadolf halusi rajoittaa maastamuuttoa. Ulkomailla oleskelu sallittiin vain niissä tapauksissa, kun sen katsottiin tuovan etua myös kotimaalle. Samoja periaatteitta noudatettiin myös muualla Euroopassa. Liikkuvuutta rajoitettiin myös tautiepidemioiden yhteydessä. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Lastuja Suomen historiasta -blogista.

Jo 1500-luvun lopulla poliittinen epävakaus, taistelu Ruotsin kruunusta sekä oikeasta uskosta oli johtanut myös rajavalvonnan kiristymiseen. Kaikilla rajan ylittävillä piti olla mukanaan passi ja maanteitä valvottiin. Valtiojohto pelkäsi vakoojia, maanpettureita ja katolisten aatteiden levittäjiä. 1600-luvun alkupuoliskolla Ruotsi oli käytännössä jatkuvasti sodassa ja liikkumista rajoittavia määräyksiä annettiin tiuhaan tahtiin. Teillä tavatut muukalaiset tuli saattaa nimismiehen luo. Nimismiehen piti viedä muukalainen kihlakunnanvoudille ja siitä matka jatkui käskynhaltijan puheille, joka päätti, saiko muukalainen jatkaa matkaansa.

Merkantilismiin kuului lisäksi pyrkimys omavaraisuuteen. Kotimaista tuotantoa haluttiin vahvistaa ja tuontia rajoittaa. Vienti sallittiin, mutta tuotteita rajoitettiin. Passiin saatettiin kirjoittaa, millä tavaroilla passin omistaja sai käydä kauppaa. Käsityöläiskisällien työtodistukset, kisällikirjeet, toimivat myös matkustusasiakirjoina, joiden kanssa kisällit saattoivat vaihtaa kaupunkia tai matkustaa ulkomaille hiomaan taitojaan. Kisällikirjeeseen oli kirjoitettu henkilön syntypaikka ja missä hän oli suorittanut koulutuksen tai kisälliaikaisen työharjoittelun. Kirjeessä oli usein myös tuntomerkkejä, kuten henkilön koko ja hiustenväri. 1700-luvulta lähtien käytössä oli valmiita kirjelomakkeita, joiden aukkokohdat täytettiin.

Preussilaisen turkkurikisälli Anton Micheel Schierlen kisällikirje vuodelta 1770. Wikimedia Commons.

Kustaa II Aadolfin määräyksessä kahteen eri otteeseen luetellut alueet ja paikkakunnat osoittavat, että muuttoalueena oli koko Itämeren alue. Mainittuihin kaupunkeihin oli myös vanhastaan hyvät kauppayhteydet ja säännöllistä liikennettä. Veli-Pekka Toropainen on löytänyt Raastuvan- ja Kämnerinoikeuksien pöytäkirjoista lukuisia tapauksia, joissa laivureita sakotetaan työväestön laittomasta kuljetuksesta Itämeren yli. Vaikuttaakin siltä, ettei kuninkaan määräys täysin lopettanut maastamuuttoa.

Kirjoittaja työskentelee Tutkijatohtorina Turun yliopistossa, Centre for Medieval and Early Modern Studies –tutkimuskeskuksessa (TUCEMES). Kirjoitus on osa Ojala-Fulwoodin tutkimushanketta Liikkuvuuden hallinta esimodernissa Pohjolassa, jota rahoittaa Suomen Akatemia.

Kirjallisuus

Stiernman, Anton von. Samling utaf Kongl. bref, stadgar och förordningar angående Sweriges rikes commerce, politie och oeconomie uti gemen, ifrån åhr 1523 in til närvarande tid. Del 1, 1523-1632. Stockholm: Cederholm 1747.

Lövgren, Anna-Brita. Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860. Lund: Nordic Academi Press 2018.

Pietarsaaren porvarien koirat

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Ihmisen ja koirien yhteiselolla on pitkä historia. Koirat olivat osa ihmisten arkea Suomessakin, ja niinpä esimerkiksi 1600-luvun tuomiokirjoista löytyy silloin tällöin mainintoja niistä. Useimmiten koirat esiintyvät tuomiokirjoissa laumana, joka aiheutti ongelmia kaupungeissa ja kylissä. Helposti syntyykin mielikuva pelottavista puolivilleistä eläimistä, joita kukaan ei omista, ja joita kohdeltiin enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi.

Kulkukoiriakin varmasti oli, mutta oheinen oikeustapaus antaa ihmisten ja koirien suhteeseen toisenlaisen näkökulman. Pietarsaaren kaupungin raastuvanoikeuden pöytäkirjassa vuodelta 1665 selvitellään tapausta, jossa pohditaan vastuuta koirien aiheuttamasta vahingosta. Samalla se kertoo siitä, että koirat olivat myös perheenjäseniä.

Jan Brueghel vanhempi, n. 1600: Harjoitelmia koirista. Kunsthistorisches Museum Wien. Wikimedia Commons.

Yhden kaupungin vauraimman porvarin Elias Gaveliuksen edusmies Johan Henrikinpoika kertoi raastuvanoikeudessa 15.2.1665, että tullimies Mårten Laukus oli joku aika sitten tullut Gaveliuksen taloon mukanaan koira. Koira oli sisään päästyään rynnännyt Eliaksen kahden koiran kimppuun rikkoen samalla kolme hollantilaista vatia niin pahoin, ettei niitä enää voitu korjata. Asiasta ei päästy sopuun, joten se piti ratkaista raastuvanoikeudessa raatimiesten päätöksellä.

Mårten Laukus näki asian toisin kuin Johan Henrikinpoika. Mårten kertoi tulleensa Gaveliuksen taloon vailla mitään epäkunnioittavia aikeita. Gaveliuksen naapurin porvari Erik Tawastin pihakoira oli päässyt irti, juossut hänen jälkeensä ja seurannut häntä Gaveliuksen pihaan. Mårtenin avatessa tuvan oven, Elias Gaveliuksen kaksi koiraa ryntäsivät Tawastin koiraa vastaan. Tuvan lattialla olleet vadit olivat Mårtenin mukaan hajonneet Gaveliuksen omien koirien polkiessa ne rikki.

Seuraavaksi kutsuttiin oikeuden eteen kauppias Anders Rasmuksenpoika, joka oli tapauksen silminnäkijöitä. Hän kertoi nähneensä, kuinka koirat rikkoivat vadit, mutta ei osannut sanoa asiasta sen enempää, koska ei ollut paikalla tilanteen alkaessa. Seppä Simon Larsinpoika tuli myös todistamaan, että lattialla olleet vadit olivat hajonneet koirien riehuessa keskenään.

Oikeus totesi lopulta Mårten Laukusin syylliseksi hollantilaisten vatien rikkoutumiseen. Hän oli päästänyt Tawastin pihakoiran sisälle eikä jättänyt sitä ulos kuten olisi helposti voinut tehdä. Niinpä Mårten Laukus tuomittiin maksamaan särkyneiden vatien arvo, mikä oli 15 taalaria kupari rahaa.

Kolmella koiralla oli siis kaikilla omistajat, jotka hyvin tiedettiin. Gaveliuksen koirat oleskelivat sisällä asuintuvassa yhdessä isäntäväkensä kanssa. Tawastin koiraakin kutsuttiin nimellä ”gård hund” ja sitä pidettiin kiinni omalla pihalla. Nämä koirat olivat siten kotikoiria, joiden ei haluttu kuljeskelevan kaduilla vapaana. Siten hollantilaisten vatien särkyminenkin oli huolimattoman ihmisen syytä, ei riehuvien koirien.

Lähde: Pietarsaaren raastuvanoikeuden pöytäkirjat 15.2.1665

Skywalker-saagan juurilla

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

”A long time ago in a galaxy far, far away…”

Galaksi saattaa olla kaukana, mutta kaikki sen tarinat ovat moneen kertaan kierrätettyjä. Yhdysvaltalaisen George Lucasin 1970-luvulla luoma ja yhdeksän osaiseksi laajentunut Star Wars -elokuvasaaga ammentaa kansansaduista, kreikan mytologiasta, Raamatusta, Brittein saarten historiasta sekä 1800-luvun romantiikan muokkaamasta historianäkemyksestä. Elokuvien suosion salaisuus on kaavamaisissa tarinoissa, joita on kerrottu linnoissa ja savupirteissä vuosisadasta toiseen. George Lucasin mukaan elokuvat kertovat Skywalker-suvun saagan, joten on syytä tarkastella elokuvissa esiin tuotua näkemystä käsitteestä nimeltä ”suku”.

Kaukaisessa galaksissa vallitsee vankka lineaarinen sukukäsitys, joka kehittyi Euroopassa 1500- ja 1600-lukujen kuluessa. Viimeisimmässä elokuvassa ylhäisestä sukutaustastaan tietämättömältä sankaritar Reyltä tivataan parillakin planeetalla sukunimeä. Hänellä sitä ei ole, mikä tuntuu olevan häpeä. Galaksin eliitin muodostavat jalosukuiset, jotka erottuvat planeettojen suvuttomasta rahvaasta: päähenkilöt ovat pitkiä, kauniita ja rohkeita. Heillä on lisäksi verenperintönä mystinen Voima.

Skywalkerien sukutarinaa voi verrata vaikkapa Englannin Tudoreihin tai Ruotsin aateliseen de la Gardie-sukuun – ja varsinkin siihen, miten he itse määrittivät oman sukunsa. Kuten alla olevassa kuvayhdistelmässä, hyvän ja pahan taistelu on otettu osaksi suvun historiaa. Elokuvajuliste käyttää samoja asetelmia kuin Tudoreista maalattu allegoria 1500-luvun alusta. Keskiössä on ydinperhe, jolla on rooli hyvien ja pahojen voimien välisessä kamppailussa. Kuvaparissa vasemmalla enkelin yhdistämät Henrik VII Tudor ja Elisabet York lapsineen. Taustalla Pyhä Yrjö kamppailee lohikäärmeen kanssa. Teltat viittaavat käytyyn sisällissotaan Lancasterien ja Yorkine välillä. Elokuvajulisteessa Skywalkerin perheen Pimeälle puolelle siirtynyt isä Anakin eli Darth Vader ja tämän lapset Luke Leia sekä vävy Han Solo käyvät hyvän ja pahan taistelua.

The Family of Henry VII with St George and the Dragon c. 1503-09. Hampton Court Palace. Wikimedia Commons/Flickr. Elokuvajuliste “Jedin Paluu” vuodelta 1983 (Tiina Miettinen).

Esiosissa I-III kerrotaan Skywalker-suvun kantavanhempien tarina. Nuori Anakin elää äitinsä Shmin kanssa erämaassa. Myyttisen tarinan mukaan poika olisi saanut alkunsa neitseellisesti Voimasta, mikä takaa pojalle yliluonnollisia kykyjä. Ruhtinaallisissa suvuissa oman sukulinjan kantaisien liittäminen osaksi mytologiaa kuului asiaan jo 1500-luvulla. Hallitsijan valta tuli Jumalalta, joten Euroopan hallitsijat johtivat sukujuurensa Raamatun Nooan poikiin ja Aatamiin asti. Jumalallinen valta siis kulki kuninkaallisissa suvuissa verenperintönä, samoin kuin mystinen Voima Skywalkerien ja Palpatinien veressä.

Star Wars-saagassa naisten tehtävä on tukea miehiä, ja vaalia patrilineaarisen suvun mainetta ja jatkuvuutta. Padmé Amidalan, Leian ja Reyn osa on kärsiä, ja siivota Skywalker-suvun miesten jälkiä. He sovittelevat ja rauhoittelevat levottomia miehiä. Sankarittaret ovat kaikki neitseellisen puhtaita ja jalosukuisia. Epämääräinen seikkailija voi saada omakseen prinsessan, mutta seikkailijatar ei kelpaa jalosukuisen miehen vaimoksi. Ei sen paremmin galaksissa kuin uuden ajan alun Euroopassa.

Voimasta alkunsa saanut Anakin Skywalker avioitui Naboon kuningattaren Padmé Amidalan kanssa. Heistä tuli Skywalker-suvun kantavanhemmat. Ainoa poika Luke liittyi Voimaa palvelevaan jediritarikuntaan, joten kaksoissisaren Leian ja Han Solon poika Ben oli enonsa vallanperijä. Prinsessa Leian omakseen saanut salakuljettaja Han Solo vertautuu vaikkapa Ponce d’Escouperieen (1520–1585). Tämä oli kauppiaan poikaan Ranskasta, joka jäi ruotsalaisten sotavangiksi. Älynsä ja taitavuutensa ansiosta mies nousi kuninkaan lähipiiriin. Ponce otti nimekseen Pontus de la Gardie, ja sai puolisokseen Juhana III:n aviottoman tyttären Sofia Gyllenheimin. Siis lähes prinsessan.

Vaikeat ja tuhoisat isäsuhteet leimaavat Skywalkerien miehiä, mikä sekin korostaa elokuvien patrilineaarista sukukäsitystä. Voisi jopa kysyä, johtuiko Ben Solon epävarmuus ja kipuilu siitä, että hän oli isälinjaisesti mitätöntä Solo-sukua? Suvuton neito Rey sen sijaan osoittautuu viimeisessä elokuvassa keisari Palpatinen pojantyttäreksi, mikä selittää hänen poikkeuksellisen kykynsä käyttää Voimaa. Se on tullut hänelle verenperintönä suoraa isälinjaa toisin kuin Pimeälle puolelle langenneella Ben Sololla.

Keisari Palpatine tarjoaa pojantyttärensä Reyn kättä Kylo Renille eli Ben Sololle, mutta neito kieltäytyy. Miehet ovat Voiman Pimeällä puolella: he ovat pahoja ja vääräuskoisia. Koska Rey on isälinjaisesti Palpatine ja Ben Solo vallasta syöstyjen hallitsijoiden jälkeläinen, niin liitto heidän välillään olisi ihanteellinen. Torjuttu sulhanen suostuttelee vastahakoista neitoa vedoten sukuperimään: “You have his power. You’re his granddaughter. You’re a Palpatine. My mother was the daughter of Vader. Your father was the son of the Emperor. What Palpatine doesn’t know is that we’re a dyad in the Force, Rey. Two that are one.”

Rey pysyy lujana periaatteelleen puolustaa Tasavaltaa ja Voiman valoista puolta, vaikka tuntee vetoa sulhaskandidaattia kohtaan. Marttyyrin kruunu on siten ansaittu. Rey on kuin walesilaisten tarinoiden Pyhä Ursula, kristitty kuninkaantytär, joka kieltäytyi avioliitosta pakanakuninkaan kanssa. Yhden version mukaan Ursulaa syvästi rakastanut sulhanenkin kääntyi lopulta kristityksi ja uhrasi itsensä marttyyrinä.

Valtakuntia repiviä sisällissotia voitiin rauhoittaa poliittisilla avioliitoilla. Englannissa Yorkien ja Lancasterien kannattajien välillä käytiin vuosina 1455–1485 verinen valtakamppailu. Kuninkaaksi nousi vähäiseen aatelissukuun luettu Henrik VII Tudor, jota Lancasterien kannattajat tukivat. Henrik piti itseään profetioissa mainittuna uudestisyntyneenä Cadwallanderina, joka oli palannut yhdistämään kansaansa. Hän solmi avioliiton York-sukuisen kuninkaan Edvard IV:n tyttären Elisabetin kanssa, mikä turvasi valtakunnan yhtenäisyyden. Henrik Tudor olisi voinut perustella morsiamelleen järkiavioliittoa samoin kuin Kylo Ren: ”We´re dyad in Force.”

Skywalkerien saagan lopussa puhdassydäminen Rey selviytyy voittajaksi ja ottaa sukunimekseen Skywalker. Olihan hänellä ollut oppi-isänä ja tukena jedimestari Luke Skywalker. Loppuratkaisun, jossa ei synny perinteistä ydinperhettä, voi nähdä modernina – jos niin haluaa. Jokainen aikakausi valikoi niin taruista kuin historiastakin sopivaksi katsomansa ainekset. Pyhän Ursulan on arveltu pohjautuvan Artemis-jumalattereen tai karhujumalattareen. Pohjoisen kansat uskoivat, että naisen ja voimaan yhdistetyn karhun liitosta saattoi saada alkunsa mahtava hallitsijasuku. Skywalkerien sukusaagan yhdeksäs osa päätyykin takaisin alkuun: Jäljellä on vain neitsyt ja Voima keskellä erämaata.

“A thousand generations live in you now. But this is your fight,” (Luke Skywalker)

Lähteet:

Miettinen, Tiina: Juuria ja juurettomia. Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle. Atena 2019.
George of Monmouth: History of the Kings of Britain (Toim. Aaron Thompson). Cambridge 1999.
Tähtien sota (Episodi IV – Uusi toivo) 1977
Imperiumin vastaisku 1980
Jedin Paluu 1983
Episodi I – Pimeä uhka 1999
Episodi II – Kloonien hyökkäys 2002
Episodi III – Sithin kosto 2005
Episodi VII – The Force Awakens 2015
Episodi VIII – The Last Jedi 2017
Episodi IX – The Rise of Skywalker 2019

Greta Thunberg ja Liisa Erikintytär: Nuoret naiset yhteiskunnan herättäjinä ja suunnanmuuttajina

Ella Viitaniemi
Tampereen yliopisto / Turun yliopisto

Yksi tämän vuoden seuratuimmista vaikuttajista maailmassa on nuori, ruotsalainen Greta Thunberg. Hän piti vuoden kuuluisimman puheen YK:n ilmastokokouksessa New Yorkissa, ja hänen esiintymistänsä seurattiin tarkoin myös viime viikolla Madridissa järjestetyssä ilmastokokouksessa. Greta Thunberg on osoittanut tiukkasävyiset sanansa maailman politiikan ja talouden johtajille, syyttäen heitä vastuun välttelystä ja haluttomuudesta toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Thunberg on ilmaissut selkeästi nuorten huolen ja ahdistuksen siitä, että aikaisemmat sukupolvet ovat pilanneet heidän tulevaisuutensa tuhoamalla maapallon ekosysteemin.

Greta Thunbergin esimerkki ja toiminta on aikaansaanut valtavan, maailmanlaajuisen liikkeen ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on järjestetty laajoja mielenosoituksia sekä koululakkoja useissa eri maissa. Huoli ilmastonmuutoksesta on heijastunut erityisesti nuoriin, joista osa on alkanut reagoida maailman ympäristöongelmien suuruuteen ahdistumalla. Jatkuva huoli maapallon tilasta ja monelta suunnalta kantautuvat viestit erilaisista tuhoista ja äärimmäisistä sääilmiöistä sekä oma voimattomuuden tunne isojen muutoksien edessä ovat tuottaneet ilmastoahdistusta.

Seuraavassa tarkastelen ilmiötä historiantutkijan näkökulmasta, ottamatta kantaa sinänsä Greta Thunbergin tai ilmastoaktivistien toimintaan puolesta tai vastaan. Historiantutkijana olen tietysti pohtinut, mihin menneisyyden ilmiöön Greta Thunbergin toimintaa ja koko ilmastoahdistuksen käsitettä voisi verrata, kunnes sitten keksin vastauksen 1700-luvun ja kirkkohistorian piiristä.

Pyhäinpäivänä 1756 paimentyttö Liisa Eerikintytär koki kauhistuttavan näyn, jossa paljastui hänen oman synnillisen elämänsä tila ja sen päätteeksi uhkaava rangaistus, ikuinen kadotus. Liisa Erikintytär kertoi kauhistuttavasta näystään ja koko Kalannin Santtion kylä joutui pian pelon ja ahdistuksen valtaan. Tästä jaetusta kokemuksesta syttyi ensimmäinen kansanherätys, joka levisi kylästä toiseen ja lopulta pyyhkäisi koko Satakunnan ja nykyisen Pirkanmaan yli. Ilmiö toistui pitäjissä hyvin samankaltaisena. Usein herätys syttyi juuri nuorten naisten synnintunnon ja ahdistuksen kautta ja heränneet ryhtyivät jakamaan herätyskokemustaan yhteisön muille jäsenille, tekemään parannusta ja muuttamaan elintapojaan.

Vaikka tukholmalaisen Greta Thunbergin ja paimentyttö Liisa Eerikintyttären elinympäristöt ovat täysin erilaiset, voi heidän toiminnassansa nähdä samoja piirteitä ja ratkaisuja. Molemmat nuoret kokivat syyllisyyttä ja ahdistusta sen hetkisestä maailmanmenosta, tekivät henkilökohtaisen parannuksen tai elämäntapojen muutoksen sekä ryhtyivät pelottomasti toimimaan tilanteen muuttamiseksi. Molemmat asettivat korkeampia tavoitteita, pyrkivät elämään oikein, kilvoittelevat ja kieltäytyivät synnillisestä elämästä tai kulutushysteriasta.

Sekä Liisa Eerikintyttären että Greta Thunbergin sanomissa on molemmissa vahva moraalinen, oikein tekemisen ja elämisen tavoite. Nämä nuorten naisten synnyttämät liikkeet, ovat eräänlaisia yhteiskunnallisia ryhtiliikkeitä, ja ikään kuin yhteisiä suunnantarkistuksia, jotka herättävät kysymyksen, mihin me oikeastaan olemme yksilönä, yhteisönä ja yhteiskuntana matkalla? Molemmat myös haastavat yksilöitä pohtimaan omia valintojaan ja sitä, olemmeko matkalla kohti jotakin synkkää ja pelottavaa vai kohti parempaa, puhtaampaa ja kirkkaampaa tulevaisuutta?

Greta Thunbergin ja Liisa Eerikintyttären toiminta on myös jakanut ihmisten mielipiteitä kahtia. Ilmastoaktivistit ovat saaneet kritiikkiä niin sanotuilta ilmastoskeptiokoilta, jotka kieltävät tai suhtautuvat epäillen ilmastonmuutokseen. He eivät näin ollen myöskään koe tarpeellisiksi muuttaa yhteiskuntaa tai omia elintapojaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Hyvin samankaltainen vastakkainasettelu tapahtui myös Liisa Eerikintyttären aikana. Varhaisen herätysliikkeen leviämisen myötä ihmiset jakaantuivat ns. herännäisiin ja suruttomiin. Herännäiset olivat käyneet läpi henkilökohtaisen hengellisen kokemuksen ja he tekivät parannuksen ja elämäntapamuutoksen aikaisemmasta synnillisistä tavoistansa. Herännäiset kokoontuivat, jakoivat ja sanallistivat kokemuksiaan yhdessä ja heränneistä muodostui tiivis yhteisö.

Herännäisten kokemusyhteisön vastaparina olivat ns. suruttomat, jotka eivät olleet havainneet oman hengellisen tilanteensa rappiota ja he elivät ”suruttomina” piittaamatta parannuksenteosta tai heitä tulevaisuudessa mahdollisesti odottavasta kadotustuomiosta. Herännäisten ja suruttomien välille syntyi paikoin voimakasta vastakkainasettelua ja leimaamista. Tämän voi huomata tarkastelemalla aikalaisten laatimia arkkiveisuja.

Samoin kuin Greta Thunbergin aktivismi, kiinnitti myös herännäisten toiminta aikalaisten huomiota. Thunbergin puheita, matkustamista ja kannanottoja on voinut seurata reaaliaikaisesti ja maailmanlaajuisesti. Tämä ei tietenkään ollut mahdollista 1700-luvun kontekstissa, mutta hämmästyttävän nopeasti tieto kuitenkin kulki esimodernissa maaseutuyhteisössä. Uutiset matkustivat niin ihmisten mukana, mutta myös erilaisina pienpainatteina. Arkkiveisut toimivat aikansa massamediana kansan parissa jo 1700-luvun jälkipuoliskolla. Herätyskokemuksista syntyi lauluja, joista suosituimpia välitettiin painettuina edullisina arkkeina pitäjästä toiseen. Herätyskokemukset toistuivatkin varsin samankaltaisina ajasta ja paikasta riippumatta.

Usein herätyksen syttyessä ja laajentuessa keskeisinä toimijoina olivat juuri nuoret naiset, kuten merikarvialainen Anna Rogel (1751–1784) tai oriveteläinen Maria Kääkky. Monet herätyksen keskeiset naistoimijat ovat myös sittemmin unohtuneet, kun toiminta vakiintui ja johtohahmoiksi nousivat miehet. Tärkeää näille naisille on ollut kuitenkin yhteisen tietoisuuden luominen ja yhdessä toimiminen niiden ajatusten puolesta, jonka he ovat kulloinkin ovat kokeneet oikeaksi ja ajankohtaiseksi.

Nuoret naiset ovat esittäneet ratkaisuja, toimintamahdollisuuksia ja muuttaneet yhteisönsä suuntaa. Vaikka ahdistus ja pelko kadotuksesta ovat vaihtuneet pelkoon maapallon ekosysteemin tuhoutumisesta ja ilmastoahdistukseen, ovat nuoret naiset saaneet omalla esimerkillä massat liikkumaan ja toimimaan yhteisten tavoitteiden ja muutoksen puolesta.

Onneksi historia voi toistaa itseään.

Kirjallisuus:

Pihkala, Panu: Ilmastoahdistus ja sen kanssa eläminen, MIELI Suomen Mielenterveys ry. 2019.

Sulkunen, Irma: Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700 – 1800-luvulla. Gaudeamus 1999.

Sulkunen, Irma: Liisa Erikintytär. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 18.12.2019)

Sulkunen, Irma: Rogel, Anna. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 18.12.2019)

Viitaniemi, Ella: Muurarimestari Kustaa Stenman ja katumaton maailma. Teoksessa Annola, Kivimäki & Malinen. Eletty historia:Kokemus näkökulmana menneisyyteen. Vastapaino 2019.

Ylen uutisarkisto, Greta Thunbergin toimintaa koskevat uutiset

Siirtolaisten koulutus ja oppiminen esimodernissa Euroopassa

Maija Ojala-Fulwood

Vuosina 1660-1770 tuhansia nuoria neitoja muutti Lontooseen oppiakseen käsityöammattin. Virallisten sääntöjen mukaan naisia ei huolittu oppipojiksi Lontoon kiltoihin (Livery companies). Korporaatioiden ylläpitämät siisäänkirjautumisluettelot, jäsenlistat sekä muut säilyneet dokumentit todistavat kuitenkin, että arkipäivän käytäntö poikkesi suuresti virallisista ohjesäännöistä.

Samanlainen havainto, jossa käytäntö poikkeaa säännöistä, voidaan tehdä eri puolilla Eurooppaa ja eri ammattialoilla tarkasteltaessa siirtolaisnaisten oppimahdollisuuksia, koulutusta ja työllistymistä aina 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Kuitenkin tutkimuksissa, jotka käsittelelvät joko koulutusta tai siirtolaisuutta esimodernilla ajalla miehet ovat pitkään olleet pääosassa. Tähän epäkohtaan on tarttunut tutkija Beatrice Zucca Micheletto, jonka johdolla järjestettiin heinäkuussa 2019 kutsuseminaari Cambridgen yliopistossa otsikolla: Mobility and capabilities: education, training and apprenticeship of migrant women and men (16th-early 20th century).

Zucca-Micheletto on itse tutkinut erityisesti Pohjois-Italian käsityöläisammattikuntia ja siirtolaisuutta 1700-luvulla. Hänen mukaansa naissiirtolaisten on usein katsottu seuraavaan miestään joko vaimoina tai lapsina, eikä heidän itsenäistä toimijuuttaan tai liikkuvuuden motiiveja ole tarpeeksi huomioitu. Lisäksi Zucca-Micheletto huomauttaa, ettei kykyjen ja taitojen merkitystä ei ole tarkasteltu esimodernin siirtolaisuuden yhteydessä. Hänen ja seminaariin osallistujien tavoitteena oli pohtia esimodernin ajan siirtolaisuutta uudesta näkökulmasta, jossa yhdistyivät sukupuoli, koulutus (tai sen puute), henkilökohtaiset kyvyt, ja siirtolaisen asema perheessä. Seminaariin osallistui yhteensä 12 historiantutkijaa, Iso-Britanniasta, Tanskasta, Ranskasta, Italiasta, Romaniasta ja Suomesta. Seminaarin esitelmät löytyvät kirjoituksen lopusta.

Väitöskirjantekijä Sarah Birt tutkii naisten kouluttautumista käsityöammatteihin em. Lontoon killoissa. Hänen mukaansa puolet koulutukseen otetuista naisista oli kotoisin Lontoosta mutta lähes yhtä suuri osa muutti kaupunkiin lähiseuduilta kuten Middlesexin ja Surreyn maakunnista. Osa oppiin tulleista nuorista naisista oli kotoisin kuitenkin huomattavasti kauempaa kuten Irlannista, Norjasta ja Skotlannista. Kasvava metropoli houkutteli muutamia naisoppipoikia aina Karibiaa myöten. Käsityöammattiin kouluttautumisen nähtiin olevan hyvä keino edetä elämässä ja ansaita (kunniallinen) elanto, mikä motivoi sekä siirtolaisia, että Lontoolaisia.

Lontoossa naisten kouluttautumista edesauttoi sisällissodan jälkeinen työvoimapula. Sarah Birtin mukaan vaikutus oli kumulatiivinen: itsenäisesti käsityöläisinä työskentelevät naiset palkkasivat usein naisia oppilaikseen. Myös perhesiteillä ja ystäverkostoilla oli suuri merkitys. Erään perhe Dwellin yhdeksästä tyttärestä viisi hankki käsityöammatin Lontoon killoissa ja vanhemmat tyttäret auttoivat nuorempia sisariaan koulutuspaikan ja myöhemmin työpaikan saannissa.

Normit ja käytäntö eivät kohdanneet orpolasten koulutuksessakaan. Helen Berry on tutkinut orpolasten kohtaloita Britanniassa 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun alkupuoliskolle. Hänen mukaansa Lontoon orpolapset tuli kouluttaa merkantilistisen ja imperialistisen ideologian perusteella suurvallan palvelukseen, mikä pojilla tarkoitti maataloustyötä (primary sector) tai pestiä sota- tai kauppalaivastossa. Koulutus oli järjestetty näiden tavoitteiden ja sukupuolen mukaan: pojille opetettiin maatalon töitä ja hieman luku- ja kirjoitustaitoja, tytöille kodinhoitoon ja vaatteisiin liittyviä taitoja. Molemmat saivat oppia myös raamatunluvussa.

Kuitenkin liki 40 % pojista työllistyi toiselle sektorille teollisuuteen, vaatetus- ja rakennusaloille. Suurin osa tytöistä meni palvelukseen mutta monet päätyivät tehtaisiin, rakennusalalle ja metsätöihin. Ainoastaan 550 poikaa liki kuudesta tuhannesta päätyi maataloustöihin ja vain kaksi laivastoon! Koulutusideaali ei siis vastannut teollistuvan yhteiskunnan tarpeita.

Marie-Jose Ruizin ja Maia Silbertin esitelmät käsittelivät naisia, jotka lähtivät tai lähetettiin siirtolaisiksi Britti-imperiumin kolonioihin 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Valtion tavoitteena oli lähettää siirtomaihin nuhteettomia ja siveellisiä, naimattomia naisia. Heitä varten järjestettiin kursseja eri puolella Englantia, joiden oli tarkoituksena valmistaa naisia siirtomaan oloihin. Koulutushanke oli kuitenkin jo alusta pitäen epäonnistunut, sillä karu todellisuus siirtomaissa, kuten infrastruktuurin puute ja kuumuus eivät vastanneet lainkaan kurssikeskusten siistejä ja moderneita tiloja.

Laivojen matkustajalistat puolestaan paljastavat, että lähtijöiden kirjo oli moninainen: naisten ikä, koulutus, ja siviilisääty vaihtelivat. Lisäksi osalla lähtijöistä oli rikollinen tausta. Silbertin tekemä prosopografinen tutkimus myös osoittaa, kuinka yksi jos toinenkin lähtijöistä halusi salata todellisen henkilöllisyytensä ja aviosäätynsä lähtien matkaan tekaistulla identiteetillä. Osassa näistä tapauksista taustalla oli epäonnistunut ja väkivaltainen avioliitto, jota paettiin siirtomaahan.

Nicoleta Romanin esitelmä koski siirtolaisia, jotka muuttivat Romaniaan Wallachian alueelle opettajiksi 1800-luvulla. Saksalaisia ja Englantilaisia, erityisesti naisia, palkattiin ylempien yhteisluokkien koteihin, mutta myös kunnallisiin kouluihin. Wallachiassa oli pulaa koulutetusta työvoimasta ja opettajia houkuteltiin hyvillä palkoilla. Strategia toimi: monet maahanmuuttajat integroituivat yhteiskuntaan nopeasti ja avioituivat paikallisen väestön kanssa.

Romanin tutkimus tuo osaltaan esiin myös valtavirrasta poikkeavan, mutta paikallisesti tärkeän siirtolaisuuden ilmiön. Historiallisessa siirtolaisuustutkimuksessa on usein korostettu kuinka muuttoliike kulki etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Näiden päätrendien varjoon jää usein pienempiä liikkuvuuden muotoja, joiden esiin nostaminen olisi tärkeää Euroopan monimuotoisuuden ymmärtämiseksi ja raja-aitojen murtamiseksi.

Seminaarin esitelmät:

Mobility and capabilities: education, training and apprenticeship of migrant women and men (16th-early 20th centuries), at University of Cambridge, Allison Richard Building, S3 (third floor)

Convenor: Beatrice Zucca Micheletto bz268@cam.ac.uk

Beatrice Zucca Micheletto (University of Cambridge), Welcome and introduction

Sarah Birt (Birkbeck University of London), Seeking a situation: women as economic migrants and livery company apprentices in early modern London

Deborah Simonton (University of Southern Denmark/ University of Turku), Apprenticeship, skills and mobility: British children in the eighteenth-century

Maija Ojala-Fulwood (University of Salzburg/ Tampere University), Immobile or invisible? Female artisans, craft guilds and gendered spaces of mobility

Patrick Wallis (London School of Economics), Migration and apprenticeship in early modern England

Helen Berry (Newcastle University), Gendered education and the distribution of apprentices from the London Foundling Hospital, c. 1751-1834′

Francesca Biancani (University of Bologna), Targets of control, mobile targets. Foreign female migrants and their moral regulation in inter-war Cairo.

Beatrice Moring (University of Helsinki/Cambridge), Finnish migrant women in Stockholm in the 17th and 18th century

Nicoleta Roman (New Europe College/”Nicolae Iorga” Institute of History, Bucharest), Coming from abroad. Foreign women and girls’ education in 19th century Wallachia

Manuela Martini (Université Lumière Lyon 2-LARHRA),  Views from the Homeland. Skills, Migration and Family Resources across Southern and Western Europe (late Nineteenth-early Twentieth century)

Maia Silbert (University of Oxford), Terms of Service: British Domestic Migrants to the Transvaal and Orange River Colony, 1902-1914

Marie Ruiz (University of Picardie- Jules Verne), Women and men of good character and capacity: British colonial training centers at the turn of the twentieth century

 

Pelkoa ja inhoa keskiajalla ja uuden ajan alussa – Konferenssi negatiivisista tunteista

Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Marraskuun alussa Kööpenhaminassa järjestettiin kansainvälinen konferenssi negatiivisista tunteista keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa, Fear and Loathing in the Earthly City – Negative Emotions in the Medieval and Early Modern Period, c. 1100–1700. Viitisenkymmentä tutkijaa kokoontui 1.–2.11. Tanskan Kansallismuseon tiloissa jakamaan ajatuksiaan ja tutkimustuloksiaan tunteista, joita pidettiin vanhempien aikojen kulttuurissa, ja pitkälti nykyäänkin, huonoina ja epätoivottuina. Kaksipäiväinen konferenssi oli pakattu täyteen kiinnostavia esitelmiä vihan, pelon, kateuden, inhon ja surun tunteiden negatiivisista ja positiivisistakin konnotaatioista eri yhteyksissä.

Keynote-luennoilla kuultiin myöhäiskeskiajan ritarikulttuurin häpeän, koston ja kunnian merkityksistä (Craig Taylor), tunteiden ilmenemisestä ruotsalaisessa rikoslainsäädännössä ja erityisesti sukurutsatapausten oikeudellisessa käsittelyssä (Bonnie Clementsson) sekä noitien pelosta ja inhosta uuden ajan alussa (Malcolm Gaskill). Historiantutkimuksen lisäksi esitelmiä kuultiin kirjallisuuden, uskontotieteiden ja taidehistorian aloilta. Tunteiden tutkimuksen metodologiaa ja teoreettista puolta käsiteltiin lähinnä keskusteluissa, kun taas tunnehistorian empiirinen puoli oli paremmin edustettuna esitelmissä.

Rita Voltmerin kriittinen katsaus Jean Delumeaun klassikoihin haastoi tunnettua ja yhä vaikutusvaltaista tulkintaa pelon ja syyllisyyden läpitunkevuudesta uuden ajan alun mentaliteetissa. Voltmer käsitteli pelon negatiivisia ja positiivisia uskonnollisia ulottuvuuksia, eritoten Jumalan pelon keskeisyyttä ja ihannetta. Myös Daniel McCann toi esiin pelon tunteen hyödyllisiä puolia tarkastellen pelkoon liitettyjä myönteisiä ja välineellisiä terveysvaikutuksia sekä pelon tuoman nöyryyden tärkeyttä ihmisen Jumalasuhteen kannalta keskiajan Englannissa. Göran Malmstedt esitelmöi niin ikään tunteiden arvottamisen ja uskonnon yhteyksistä, keskittyen vihan tunteen erilaisiin merkityksiin uuden ajan alun luterilaisessa ruotsalaisessa kulttuurissa. Vihan tunteella oli positiivisia muotoja, esimerkiksi synninteon nostattama Jumalan viha oli pohjimmiltaan proaktiivista ja oikeutettuja, ja Jumalan kosto ja rangaistukset vaikkapa tautien tai katojen muodossa ansaittuja. ’’Vääränlainen’’ viha ilmentyi esimerkiksi noitien käytöksessä; reaktiivinen ja impulsiivinen viha ja kostonhaluun liitetty raivo olivat tunteen negatiivisia muotoja.

Useammat muutkin esitelmät käsittelivät vihan tunteen muotoja ja arvottamista. Vihan tunne ja ilmentäminen olivat oikeutettuja ja hyväksyttyjä esimerkiksi oikeaa uskoa puolustaessa, vaikkapa vääräoppisten ja Tukholman konsistorin papiston kohtaamisissa 1600-luvun Ruotsissa (Karin Sennefelt) ja Englannin noitavainoissa (Malcolm Gaskill). Monet esitelmät toivat hedelmällisellä tavalla esiin, kuinka uskonto vaikutti tunnediskursseihin ja määritti tunteiden tilannesidonnaisia merkityksiä. Kaikista syntisimpinäkin pidetyt tunteet tai passiot ja niiden nostattamat reaktiot olivat ymmärrettäviä ja hyväksyttyjäkin jossakin tilanteessa. Tunnearvostuksiin vaikutti toki myös kokijan asema ja sukupuoli; esimerkiksi erityisesti naisten vihaa ja raivoa pidettiin vaarallisena sekä normeja ja patriarkaalista järjestystä rikkovana uhkana. Sodankäynnissä ja aateliston ihanteissa viha ja kosto olivat oikeutettuja vain tiettyyn, veteen piirrettyyn kohtuuden rajaan saakka. Esimerkiksi Craig Taylor ja Thomas Heebøll-Holm käsittelivät esityksissään vääryyden ja häpäisemisen koston oikeutta aateliston välisissä konflikteissa ja sodankäynnissä, koskien myöhäiskeskiajan Ranskan ritarikulttuuria ja 1100-luvun pohjoismaisia sisällissotia.

Negatiivisesta tunnekirjosta vihan ja pelon ohella myös suru ja epätoivo olivat useamman esitelmän aiheina. Natalie Calder tarkasteli sopivan suremisen rajoja sekä meditatiivisen, uskonnollisen pohdiskelun suosituksia surun lievittäjinä keskiaikaisessa englantilaisessa runossa Pearl. Jonathan Durrant tarkasteli melankolisten ja epätoivoisten tunteiden yhteyksiä 1500-luvun diskursseissa ja kritisoi tutkimuksessa esiintyviä näkemyksiä, joissa uuden ajan alun melankolia nähdään ainoastaan humoraalipatologisena tilana ja samaistetaan nykymasennuksen kaltaiseksi mielisairaudeksi. Itse käsittelin esityksessäni surun tunteiden ja kehollisten ilmentymien luokittelua melankolia-sairaudeksi, temperamentiksi, luonnolliseksi passioksi ja suremiseksi tai epätoivon synniksi uuden ajan alun Ruotsin kontekstissa. Tarkastelin myös sitä, miten surun tilannesidonnainen tulkinta synnytti edelleen uudenlaisia kokemuksia. Surun tunteen erilaiset muodot ja konnotaatiot olivat esillä myös muun muassa Katrine Funding Højgaardin esityksessä Jerusalemin piirityksen (v. 1187) ja kristittyjen tappion aikalaisraportoinnista ja -muistelusta sekä esitelmissä epätoivon sisällöistä ja vaaroista norjalaisessa 1580-luvulla tehdyssä saarnakokoelmassa (Helge Straxrund) ja surun tunteen tulkinnasta ja käytöstä Shakespearen Venetsian kauppiaassa (Rasmus Vangshardt).

Perjantaiaamu lähti käyntiin Malcolm Gaskillin keynote-luennolla Emotional Exchanges: Fearing and Loathing Witches in the Early Modern World, jossa käsiteltiin noitiin ja noituuteen liittyviä ristiriitaisiakin tunteita eritoten uuden ajan alun Englannin ympäristössä. Kuten muissakin sosiaalisissa konflikteissa, osanottajien tunteet olivat ytimessä myös noituuden käsittelyssä, kun noidaksi syytetyn käytös saattoi nostattaa vihaa, pelkoa tai sääliäkin ja esimerkiksi noituuden uhreiksi itsensä kokeneet saattoivat saada psykosomaattisiakin oireita ahdistuksestaan. Kuten ns. noitatutkimus on osoittanut, laajamittaisemman noitavainon syntyminen edellytti tapahtumien ja yhteisön tunteiden eskaloitumista. Tavallisimmin yksittäiset syytökset kaatuivat nopeasti ja suurin osa oikeustapauksista päätyi epäillyn vapauttamiseen. Suhtautuminen yliluonnollisten voimien käyttämiseen oli kaksijakoista, kun esimerkiksi parantava ja suojeleva taikuus ja talismaanien käyttö olivat osa arkea. Kiehtovimpia olivat Gaskillin esittelemät kuvat noitavainoihin, noituuteen ja taikuuteen liittyvästä esineistöstä, joka on näytillä Oxfordin Ashmolean-museon näyttelyssä Spellbound: Magic, Ritual and Witchcraft. Näyttely on ollut yleisömenestys ja on vielä esillä 6.1.2019 asti.

Muutoin perjantai-aamupäivä koostui tuplasessiosta, jossa tohtorikoulutettavat esittelivät tekeillä olevia tunnehistoriaan liittyviä väitöskirjaprojektejaan keskittyen konferenssin teemaan. Toisessa oli keskiaikaan ja toisella uuden ajan alkuun liittyviä esityksiä. Jälkimmäisestä mieleen jäi erityisesti Jeanne Søberg Jørgensenin tekeillä oleva tutkimus tunteiden käytöstä ja tunteisiin vetoamisesta anomuskirjeissä, joita rikolliset tai heidän läheisensä kirjoittivat armahduksen tai rangaistuksen lieventämisen toivossa Tanskan kuninkaalle 1700-luvun alussa. Erilaiset yksityishenkilöiden tekemät anomukset ovat vielä varsin vähän hyödynnetty lähdesarja pohjoismaisessa vanhempien aikojen historian tutkimuksessa, ja tehdyt tutkimukset osoittavat niiden hedelmällisyyden monenlaisten ilmiöiden tarkasteluun (mm. Martin Almbjär, Michel Bergnsbo, Nina Javette Koefoed, Solveig Widén, Ella Viitaniemi, Jezzica Israelsson).

Tutkijoilla on käytettävissään hyvin rikkaita ja erilaisia lähdeaineistoja myös vanhempien aikojen negatiivisesti arvotettujen tunteiden tarkasteluun. Esitellyt tutkimukset perustuivat muun muassa oikeuspöytäkirjojen, pamflettien, saarnojen ja hengellisen kirjallisuuden sekä taiteen ja fiktion kuten maalausten, näytelmien ja runojen kuvauksiin. Monissa esitelmissä pureuduttiin keskiajan kirjallisuuteen, kun järjestäjätahoina oli Tanskan Kansallismuseon edustajan sekä Syddansk Universitetin professori Louise Nyholm Kallestrupin ohella yliopiston Centre for Medieval Literature.

Maalaustaiteen kuvasto täydensi useampia esityksiä, vaikkakin tunteiden ’’lukeminen’’ erittäin kulttuurisidonnaisesta ja monimerkityksestä kuvastosta herätti keskustelua. Tunteiden tulkitseminen aikalaiskuvista on haastavaa erilaisten käyttötarkoitusten, kohdeyleisöjen ja nykykatsojalle vieraiden taiteellisten konnotaatioiden takia. Esimerkiksi noitiin liittyvien pamflettien kuvitusta (ja toki kirjallista sisältöä) voi tulkita viihteenä tai vaikkapa uskonnollisena propagandana sen sijaan, että niiden tulkitsisi välittävän joitakin ’’aidosti’’ koettuja tunteita. Eniten taiteeseen keskittyivät esitelmät kärsimyksen ja kivun teemoista ja tarkoitusperistä uuden ajan alun kirkkotaiteessa (Martin Vansgaard Jürgensen) ja hevosten kuvastosta taistelu- ja sotamaalauksissa kauhun, vihan ja muiden tunteiden välittäjinä (Kasper Steenfeldt Tipsmark).

Kaiken kaikkiaan konferenssi osoitti jälleen kerran tunnehistorian moni- ja poikkitieteisyyden sekä tutkimusaiheiden monipuolisuuden. Tunnehistorian empiirinen anti selkeästi rikastaa ja jopa haastaa käsityksiämme keskiajan ja uuden ajan alun ihmis- ja maailmankuvasta, mentaliteetista, yhteisöjen toiminnasta ja vaikkapa yksittäisten henkilöiden toiminnan syistä ja tarkoitusperistä. Tunneyhteisöillä oli kuitenkin omat sääntönsä, joissa kuolemansynneiksi määritellyillä ja siten pääosin vahingollisiksi ja pahoiksi katsotuilla tunteilla ja niiden esittämisellä oli positiiviset, tarpeelliset ja hyödyllisetkin paikkansa.

Konferenssin tiedot ja ohjelma: http://cml.sdu.dk/event/fear-and-loathing-in-the-earthly-city-negative-emotions-in-the-medieval-and-early-modern-period-c-1100-1700

Alueellista historiaa Itämerellä ja Alpeilla

Maija Ojala-Fulwood
Tampereen yliopisto

Tutkimusalueen maantieteellinen määrittely on olennainen osa historiantutkimusta. Tutkimustehtävästä riippuen alue voi olla hyvin pieni kuten yksittäinen pitäjä tai suuri, kuten vaikka Rooman valtakunta. Omissa tutkimuksissani olen pääasiallisesti keskittynyt Itämeren alueeseen ja erityisesti suurimpiin rannikkokaupunkeihin. Hansa-liiton, yhteisen kielen ja kulttuurin takia Itämeren alue on ollut helppo mieltää yhteneväiseksi alueeksi erityisesti keskiajalla, vaikka tutkimuksessa on viime vuosina pohdittu laajasti, voidaanko ylipäänsä puhua Hansan yhtenäiskulttuurista, sillä jokaisella alueella oli kuitenkin omat erityispiirteensä.

Lyypekin vanhan kaupungin rantabulevardi edustaa tyypillistä Hansa-arkitehtuuria
Kuva: Maija Ojala-Fulwood

Esimerkiksi keskiajalla Itämeren alueen kaupungeissa kuten muuallakin Euroopassa käsityöläiset olivat järjestäytyneen ammattien mukaan ammattikunniksi. Idea kaikkialla oli sama, eli laillisen käsityötuotannon piti tapahtua ammattikunnan valvonnassa. Pääpiirteissään ammattikuntien säännöt olivat hyvin samankaltaisia Itämeren alueella, ja kun uusia ammattikuntia perustettiin, mallia sääntöihin otettiin usein jonkun toisen (suuremman) kaupungin säännöistä. Kuitenkin ammattikuntien määrä ja järjestäytymisen aste vaihtelivat, sillä esimerkiksi Liivinmaan kaupungeissa ammattikunnan liittoutuivat keskenään käsityöläisten killaksi saadakseen painoarvoa kaupungin poliittisessa päätöksenteossa.

Nykyturisti puolestaan tunnistaa helposti Itämeren alueen kaupunkien yhteneväisen keskiaikaisen rakennusperinteen. Yhtenä selittävänä tekijänä on ammattitaitoisen työvoiman kuten rakennusmestareiden liikkuvuus ja sitä kautta myös tietotaidon levittyminen.

Kaupunkien lisäksi myös monissa pienissä Tirolilaisissa kylissä on säilynyt keskiaikaista ja uuden ajan alun rakennusperintöä. Esimerkiksi 2500 asukaan Pfundsin kylässä on lukuisia 1400- ja 1500-luvulta peräisin olevia rakennuksia. Kylän maamerkkinä on alun perin keisari Maximilian I:sen rakennuttama metsästyslinna joen partaalla.
Kuva: Maija Ojala-Fulwood

Yhteneväisen rakennus- ja ruokakulttuuriin huomaa helposti myös esimerkiksi Alpeilla. Alueen yhtenäiskulttuuri on erittäin voimakkaasti läsnä esimerkiksi matkailubisneksessä. Lisäksi maakunnallinen identiteetti tuntuu olevan hyvin vahva ainakin Tirolissa. Perimätiedon mukaan maakunta on saanut nimensä Tirolin linnan mukaan, joka sijaitsee Alppien eteläpuolella Italiassa Meranon kaupungin kupeessa. Varhais- ja sydänkeskiajalla Merano oli Tirolin alueen keskus, josta vaikeakulkuista aluetta yritettiin hallita. Rakennusperinnöltään Merano on jännittävä sekoitus Välimeren ja Alppien alueen tyylejä. Keskiajalla Lombardiasta tulleet muurarimestarit olivat päävastuussa kaupungin rakentamisesta.

1300-luvulla Tirolin rajat eivät olleet vielä vakiintuneet ja alueen hallinnasta kilvoittelivat Wittelsbachin, Luxemburgin ja Habsburgien aatelissuvut. Helmikuussa 1342 Tirolin prinsessa Margaretha solmi toisen avioliittonsa Ludvig Brandenburgilaisen kanssa, jonka isä oli Baijerin keisari. Paavi ei hyväksynyt avioliittoa ja julisti keisarin pannaan. Roomassa katsottiin, että lapsettomuus ei ollut riittävä syy Margarethan ensimmäisen avioliiton mitätöintiin. Baijerilaisten hallitsema aika kuvataan vaikeuksien ajaksi tirolilaisessa historiankirjoituksessa. Ajanjaksoon osuivat ruttoepidemia, tulvia ja heinäsirkkojen vaellus, jotka aikalaiset tulkitsivat jumalan vihaksi aviorikkoja Margarethaa kohtaan.

Kun herttua Ludvig Brandenburgilainen kuoli yllättäen ja hänen seuraajansa Meinhard III:n terveydentila oli heikko, koitti Habsburgien tilaisuus. Perillisen huono terveydentila oli Habsburgin herttuan Rudolf IV:n tiedossa, sillä Meinhardin kuollessa Rudolf oli jo matkalla Tiroliin. Pian tämän jälkeen tammikuun 26. päivänä 1363 allekirjoitettiin yksi Tirolin historian merkittävimmistä dokumenteista. Margaretha ja hänen säätynsä ”vapaaehtoisesti, maakuntansa ja alamaistensa parasta ajatellen” liittivät Tirolin alueen Itävaltaan ja Habsburgien alaisuuteen.

Perimätiedon mukaan Tirolin maakunta on saanut nimensä Alppien eteläpuolella sijaitsevan Tirolin linnan mukaan.
Kuva: Wikimedia Commons

Seuraavat vuosisadat ja erityisesti keisari Maximilian I:n aika katsotaan olevan Tirolin kulta-aikaa. Habsburgien alaisuudessa maakunnan rajat vakiintuivat ja hopeakaivokset takasivat vaurauden. Tällä ajanjaksolla poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen painopiste siirtyi Etelä-Tirolista Meranosta pohjoisemmaksi Inn-joen laaksoon. Hallitsijan hovi siirrettiin Innsbruckiin, josta tuli Maximilianin vallan keskipiste. Innsbruckin vanhassa kaupungissa voi edelleen ihailla lukuisia Maximilianin ajan kauniita rakennuksia. Yksi maamerkeistä kultainen parveke (Goldenes Dachl) valmistui tilaustyönä keisarin toiseen hääjuhlaan. Rakennelman toteuttanut hovin rakennusmestari Niklas Türing vanhempi oli kotoisin Swaabiasta. Hän kuten monet muut käsityöläismestarit ja kaivostyöläiset olivat muualta tulleita siirtolaisia, joille keisarin loistelias hovi ja Alppien hopeakaivosteollisuus tarjosivat runsaasti työmahdollisuuksia. Maakunnan alueella yhdistyvät niin roomalainen kuin germaaninen kulttuuriperintö, johon on sekoittunut myös vaikutteita Ranskasta ja idempää, nykyisen Slovakian ja Unkarin alueilta.

Monet kaupunkien nimekkäimmistä ammattimiehistä olivat alun perin muualta tulleita työläisiä kuten keisari Maximilian I:sen rakennusmestari Niklas Türing, joka vastasi mm. Goldenes Dachlin rakennustöistä. Kuva: Wikimedia Commons (By Erbb – Own work, CC BY-SA 3.0)

EU Komission linjauksissa Itämeren alue ja Alppien alue ovat kaksi neljästä EU:n sisäisestä makroalueesta, joille kullekin on luotu oma alueellinen strategia. Näiden alueiden vertaileva tutkimus voisi tuoda uusia avauksia esimerkiksi vanhempien aikojen tutkimukseen, jossa perinteisesti vertailukohtia on haettu Itämeren piirin sisältä tai Alppien länsi- tai eteläpuolelta.

Lähteet ja kirjallisuus

Forcher, Michael, Kleine Geschichte Tirols, Haymon Verlag (Innsbruck-Wien, 2012 [2006])

Klien, Robert, Pfunds –kylähistoria

http://ec.europa.eu/regional_policy/en/policy/cooperation/macro-regional-strategies

 

 

 

Kisälli Mertenin mysteeri. Näkökulmia liikkuvuuteen keskiajalta nykypäivään.

Maija Ojala-Fulwood
Tampereen yliopisto

Loppukeväästä, torstaina Marian päivän jälkeen vuonna 1475 tallinnalainen kultasepän kisälli Merten Dutschendorp piteli kädessään arvokasta dokumenttia. Kyseessä oli hänelle myönnetty suosituskirje, jonka olivat allekirjoittaneet Tallinnan kultaseppien ammattikunnan vanhimmat. Kirjeessä ammattikunnan oltermannit todistavat, että kisälli Merten on suorittanut oppinsa kiitettävästi ja että hän on kaikin puolin moitteeton ja nuhteeton ammattimies. Lisäksi he esittävät pyynnön, että Merten hyväksyttäisiin Tukholman kultaseppien ammattikunnan jäseneksi ja häntä kohdeltaisiin sen mukaisesti. Kultaseppien oltermannit vakuuttavat, että jos Merten olisi jäänyt Tallinnaan, hänet olisi siellä hyväksytty kultaseppien ammattikunnan jäseneksi.

Mertenin suosituskirje on nykyään osa Tukholman kultaseppien arkistokokonaisuutta, jota säilytetään Kuninkaallisessa kirjastossa Tukholmassa. Kauniilla käsialalla kirjoitettu, ja sinetillä varustettu kirje on yksi todiste ihmisten liikkuvuudesta Itämeren alueella myöhäiskeskiajalla. Tarkkojen tilastojen puuttuessa on mahdotonta arvioida kuinka paljon ihmisiä muutti työn tai muiden syiden takia Mertenin aikoihin. Tanskalainen professori Bjørn Poulsen on arvioinut, että 1500-luvulla yli 10 000 ihmistä oli vuosittain liikkeellä Itämeren alueella. Nämä siirtolaiset edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia varakkaista kauppiaista (Wubs-Mrozewic) talonpoikiin (Salminen) ja pikku rikollisiin (Laitinen). Mertenin tavoin myös monet eri alojen ammattimiehet kuten lakimiehet (Korpiola) ja muut käsityöläiset muuttivat kaupungista toiseen. Tukholmaan heitä houkutteli muun muassa hyvät työmahdollisuudet.

Tukholman kansainvälisyydestä kertoo myös esimerkiksi Saksalaisen Bernt Notken tekemä Pyhä Yrjö-veistos Suurkirkossa. (kuva Maija Ojala-Fulwood)

Tarkasteltaessa ihmisten liikkuvuutta pitkällä aikavälillä aina keskiajan lopulta nykypäivään saakka voidaan havaita useita yhtäläisyyksiä. Niistä päällimmäisenä on se, että liikkuvuus on aina herättänyt ristiriitaisia tunteita. Liikkuvuus ja siirtolaiset koetaan yhtä aikaa sekä hyödylliseksi että hyväksi asiaksi ja toisaalta ne herättävät myös pelkoja ja epäluuloja. Niin ikään liikkuvuutta pyritään usein samanaikaisesti tukemaan ja lisäämään ja toisaalta myös rajoittamaan erilaisin laein ja säädöksin. Liikkuvuuden motiiveina ovat olleet muun muassa subjektiivinen halu parempaan elämään, työmahdollisuudet, turvallisuus ja seikkailunhalu. Hyvin usein liikkuvuus on rakenteellista, esimerkiksi työn kausiluontoisuudesta johtuvaa, jolloin liikkuvuuden vapaaehtoisuus voidaan kyseenalaistaa. Osa siirtolaisista on sopeutunut ja integroitunut hyvin uuteen yhteiskuntaan kun taas osa on kokenut itsensä ulkopuolisiksi. Kun tarkastellaan sitä, kuka on muuttanut ja miten ammatti, sosiaalinen status, ikä, sukupuoli, elämänvaihe, uskonto ja kieli ovat vaikuttaneet liikkuvuuteen, niin muutokset ovat pitkässä juoksussa olleet pieniä ja vähäisiä.  Suurin ero puolestaan on volyymissa: pelkästään Euroopassa on tällä hetkellä arviolta yli sata miljoonaa siirtolaista ja miljoonia lyhempiä aikoja tai matkoja kulkevia ihmisiä.

Juuri päättyneessä tutkimushankkeessa Siirtolaisuus, työvoiman liikkuvuus ja multietniset kaupungit keskiajalta nykypäivään analysoimme ihmisten liikkuvuutta kymmenen tapaustutkimuksen kautta. Hankkeessa oli mukana historiantutkijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä Suomen eri yliopistoista. Hankkeessa liikkuvuutta lähestyttiin ruohonjuuritasolta, siirtolaisten omista kokemuksista käsin. Tutkimushanke osoitti, kuinka usein myös pienen mittakaavan liikkuvuudella, josta on jäänyt vain vähäisiä jälkiä, on suuri taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen merkitys alueellisesti. Pienen mittakaavan liikkuvuus jää myös usein varjoon niin viranomaisilta kuin tutkijoilta.

Hankkeen tutkimustulokset on koottu yhteen englanninkieliseksi julkaisuksi Migration and Multi-ethnic Communities: Mobile People from the late Middle Ages to the Present (DeGruyter Oldenburg). Kolme kirjan artikkeleista käsittelee ns. varhaisempia aikoja. Tässä kirjoituksessa esitellyn tapauksen lisäksi Riitta Laitisen artikkeli käsittelee alempien yhteiskuntaluokkien liikkuvuutta. Hän nostaa esille yhden siirtolaisuuden paradokseista: kuinka palvelijoiden, irtolaisten ja köyhälistön liikkuvuus koetaan usein uhkaksi ja toisaalta kuinka heidän työpanos oli välttämätön kaupunkiyhteisön toimivuudelle. Ella Viitaniemen kappale puolestaan käsittelee muurarimestareiden liikkuvuutta ja työtä maaseudun paikallisyhteisöissä. Hänen tapaustutkimuksessa korostuu muun muassa kielitaidon merkitys siirtolaisen sopeutumisessa ja se, kuinka muualta tullut saattoi joutua sijaiskärsijäksi paikallisyhteisön konfliktissa. Lisäksi näin vuoden 1918 tapahtumien muistovuonna on syytä mainita Henrik Mattjusin artikkeli, joka käsittelee sisällissodan aikaa ja sen jälkeisiä vuosia Tampereella maahanmuuttajien näkökulmasta.

1400-luvun lopulla Merten saapuessa Tukholmaan kaupungissa oli edustettuina useita eri kansallisuuksia. Eri lähteiden perusteella tiedetään, että siellä asui ainakin tanskalaisia, norjalaisia, skotlantilaisia, hollantilaisia, virolaisia, latvialaisia ja suomalaisia. Lisäksi suurin osa kaupungin ruotsalaisia oli alun perin kotoisin muualta valtakunnasta (Dahlbäck, Lamberg). Tukholman kultaseppien ammattikunnan säännön mukaan, jokaisen muualta tuleva kisällin, joka halusi työskennellä ammattikunnassa, oli mentävä oltermannien puheille ja pyydettävä lupa työntekoon (Klemming). Tämä pykälä koski myös niitä ruotsalaisia, jotka tulivat valtakunnan muista osista. Lisäksi ennen mestariksi pääsyä kisällin oli läpäistävä käsityöläisammattikuntien normaalit vaatimukset: piti olla viiden hopeamarkan säästöt ja työvälineet, maksaa maksu oluesta ja kynttilöistä, näyttää todistus suoritetusta koulutuksesta sekä suorittaa mestarin työnäyte.

Yksityiskohta Vädersolstavlan-taulusta, joka kuvaa Tukholmaa 1530-luvulla. Tukholman Suurkirkossa oleva maalaus on kopio vuodelta 1635 (kuva Maija Ojala-Fulwood).

Keskiajalla ja uuden ajan alussa suuri osa Tukholman 19:stä käsityöläisammattikunnasta sääteli jollain tapaa maahanmuuttoa. Näitä säädöksiä ei kuitenkaan pidä tulkita pelkästään maahanmuuton rajoituksina vaan myös osana ammattikuntien yleistä laatukontrollia, joka koski valmistettuja tuotteita mutta myös käsityöläisen henkilökohtaista mainetta. Maahanmuuttajien osus saattoi olla myös verrattain suuri. Esimerkiksi Tukholman kultaseppien säännön mukaan, puolet ammattikunnan mestareista sai olla ulkomaalaisia. Lisäksi Euroopan kaupungeille tyypillinen ammattikuntalaitos myös loi verkostoja ja väyliä liikkuvuudelle. Kisälliaikaan kuului usein ”vaihtovuosi” ulkomailla ja ammattikuntajärjestelmän samankaltaisuus eri kaupungeissa helpotti liikkuvuutta. Pääsy ammattikunnan jäseneksi myös edesauttoi integroitumista uuteen paikallisyhteisöön.

Entä mitä tapahtui kisälli Mertenille? Se, että Mertenin kirje on säilynyt Tukholmassa viittaa siihen, että tallinnalainen kisälli todennäköisesti selvisi pitkästä merimatkasta ja hänen asiansa oli esillä Tukholman kultaseppien ammattikunnassa. Kisällin myöhäisemmät vaiheet jäävät kuitenkin vielä historian hämärään, sillä en ole löytänyt hänestä muita merkintöjä. Suurin osa Ruotsin valtakunnan kaupungeissa toimineista kultasepistä on pystytty tunnistamaan ja Merten ei esiinny heidän joukossaan (Andrèn, de Brun, Borg). Tiettävästi hän ei myöskään palannut takaisin Tallinnaan. On mahdollista, että hän jatkoi ammattiaan jossain pienemmällä paikkakunnalla tai jatkoi matkaansa esimerkiksi Tanskaan tai Saksaan. Hänen saamansa suosituskirje on kuitenkin todisteena korkeasti koulutetun työvoiman liikkuvuudesta Itämeren alueella.

Kirjallisuus

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Andrén, Erik, Brynolf Hellner, Carl Hernmark och Kersti Holmquist. Svenskt silversmiede: Guld- och silverstämplar 1520−1850. Stockholm: Nordiska Museets förlag, 2000.

Borg, Tyra. Guld och silversmeder i Finland: Deras stämplar och arbeten 1373−1873. Helsingfors: Akademiska Bokhandeln, 1973.

Brun, Frans, de. “Guldsmeder i Stockholm åren 1420−1560.” in Samfundet S:t Eriks årsbok 1918 [Journal of the St. Eriks Foundation 1918], edited by Gustaf Upmark, 164−179. Stockholm: Wahlström et Widstrand, 1918.

Dahlbäck, Göran. I medeltidens Stockholm. Monografier utgivna av Stockholms stad 81. Borås/Stockholm: Stockholms medeltidsmuseet och Kommittén för stockholmsforksning, 1995 [1987].

Korpiola, Mia. “Desperately needing lawyers: Contacts in the Baltic Sea Region and the Rise of Diplomacy in Reformation Sweden.” In Migration und Kulturtransfer im Ostseeraum während der Frühen Zeuzeit, edited by Otfried Czaika and Heinrich Holze, 101−120. Stockholm: Kungliga biblioteket, 2012.

Lamberg, Marko. “A Finnish Minority Identity within the Merchant Community of Late Medieval Stockholm?” In Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300−1500 edited by Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen and Tom Pettitt, 91−108. Odense: University Press of Southern Denmark, 2013.

Wubs-Mrozewicz, Justyna. “Interplay of Identities: German Settlers in Late Medieval Stockholm.” In Scandinavian Journal of History 29 (2004): 53−67.

Poulsen, Bjørn. “Late Medieval Migration across the Baltic: The Movement of People between Northen Germany and Denmark.” In Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300−1500, edited by Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen and Tom Pettitt, 31−56. Odense: University Press of Southern Denmark, 2013.

Salminen, Tapio. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaa: Vantaan kaupunki 2013.

Laitinen, Riitta. ”The necessary and undesirable mobility of the lower classes in seventeenth-century Swedish towns.”