Spår av tidigmoderna globalhistoriska processer i Nedervetil

Kaarle Wirta
Tammerfors universitet

I det här inlägget vill jag dela en intressant upplevelse sommaren 2020. Som historiker har jag alltid varit intresserad av hur saker och ting hänger ihop i synnerhet gällande tidigmoderna processer som samtidigt är både lokala och globala. Speciellt roligt blir det då man inkluderar processer som integrerar det förflutna med dagens värld. Att undersöka finsk tjärexport på 1600-talet är exakt den typ av processforskning som belyser hur lokala processer integreras i globala handelsstrukturer, som har haft en uppenbar inverkan både globalt och lokalt, rentav fram till vår tid.

Strax efter midsommaren fick jag tillfälle att besöka Hembygdsföreningen i Nedervetil, i anknytning till mitt forskningsprojekt om Finlands globala handelskontakter på 1600-talet. Huvudsyftet var att bekanta mig med den lokala tjärbränningen, att bättre förstå själva produktionsprocessen och att personligen besöka de platser som är centrala för mitt forskningsprojekt. Jag tackar Kone-stiftelsen som möjliggjorde mitt besök och därtill de lokala värdarna Torbjörn Ahlskog, Christer Forsström och Ole Brännkärr, som välkomnade mig med värme, trevlig stämning – och inte att förglömma: kaffe och tilltugg. Under besöket diskuterade vi bland annat våra intressen för tjärans härkomst. Dagen var som helhet mycket inspirerande och givande och det blev genast klart att jag måste summera den i en blogg. Mina intryck här är en blandning av den kunskap jag fick av ovanstående personer i Nedervetil och av forskningslitteratur gällande tjärproduktionen i Finland på 1600-talet, i synnerhet Nisse Villstrands viktiga rön inom tjärforskningen.

En revitaliserad tjärdal från 2019, Seljes, Nedervetil. Fotografi: Kaarle Wirta.

I Finland var tjärbränningen under den tidigmoderna tidsperioden varken enkel eller småskalig. Konungariket Sverige svarade för den absolut största delen av tjärproduktionen och exporten till världsmarknaderna, speciellt frakten till sjöss. Utan tjära skulle handels- och krigsflottorna inte ha varit sjödugliga särskilt länge. Tjära användes för att upprätthålla fartygen på ett flertal olika sätt, men framförallt för att skydda virket från att ruttna. Av den tjära som Sverige exporterade härstammade största delen från den östra rikshalvan. I Finland producerades tjära framförallt i Savolaxregionen och exporterades från Viborg vidare till de internationella marknaderna. Under 1600-talet riktades exporten framförallt till Nederländerna, vars roll som destinationsort var central eftersom deras skeppsvarv, handelskompanier och sjöfartssektorn i största allmänhet var bland de ledande under 1600-talet. Eftersom Nederländerna upplevde sina glansdagar på 1600-talet,  är det därför rimligt att den nederländska efterfrågan på tjära ökade kraftigt under hela seklet. Men det var inte bara Nederländerna som behövde tjära, utan samtidigt också alla andra europeiska sjöfartsmakter. I Finlands skogar fanns svaret på den allt större efterfrågan. Finlands geografi möjliggjorde storskalig tjärproduktion och transport via vattendrag, floder och sjöar. Bondehushållen producerade tjära framförallt för att klara av det allt större skattetrycket. För bondehushållen i Finland var tjära nämligen ett relativt säkert sätt att betala kronans skatter och dessutom kunde man sälja tjära för att undvika militärtjänstgöring. Den europeiska expansionen i världen, både militärt och kommersiellt, var alltså det globala ramverket för den lokala produktionen av tjära. Tjärhandeln var således en process som sammankopplade Sverige och dess regioner med globala handelsstrukturer. Ur ett globalhistoriskt perspektiv blev tjäran, tillsammans med järn och koppar, alltså en central exportprodukt för Sverige.

Tjära producerades storskaligt även i Österbotten och under 1600-talet var bland annat Karleby en viktig stapelstad för tjärexporten, eftersom de fyllda tjärtunnorna från inlandet transporterades till staden. Tjärans betydelse för Karlebyregionen ses ännu i dag. Stadsvapnet med en brinnande tjärtunna fanns även i stadens ursprungliga privilegiebrev från 1620 då Karleby grundades av Gustav II Adolf. I år firar Karleby alltså sin fyrahundra år gamla intressanta och driftiga historia. Bara ett stenkast från Karleby, i Nedervetil producerades tjära för de internationella marknaderna. Nedervetil och Karleby som lokala aktörer var viktiga för den internationella efterfrågan och denna region bekantade jag mig med under sommaren.

Att förstå och se hur tjära har producerats är viktigt för min förståelse av de historiska processer som jag nu har forskat i. Att se och dofta på tjärtunnor, vandra i skogen i Nedervetil, promenera i det pittoreska Neristan i Karleby, se de gamla tjärdalarna och höra om själva processen på “grundsprååtsi” gör att jag mycket bättre kan förstå tjärans globala historia ur ett lokalt perspektiv. Att läsa om tjärproduktionen har förvisso gett mig en viss insikt i tjärans betydelse, men besöket i Nedervetil gav mig en mycket mer djupgående förståelse för tjärproduktionens unika historia. Bara tanken på den mängd arbete som ligger bakom att organisera en tjärdal och bränna ihop cirka tusen liter tjära har varit imponerande. För att producera tusen liter tjära behövdes ungefär 280 fullvuxna tallar som barkades under tre påföljande somrar innan trädets ”livsnerv” kapades och trädet höggs ner. Därefter klöv man trädet och lät virket torka ytterligare över ett år. Först under det femte året grävde man en trattformad tjärdal på vilket virket staplades. På toppen lades mängder av torv och mossa för att elden skulle glöda och inte brinna för fort. Själva tändningen var ceremoniell och elden övervakades dygnet runt i en veckas tid. Tjäran uppstod då tjärdalen småningom brann och från bottnen av dalen genom en träränna flöt tjäran sakta till tunnorna. Att producera tjära med tidigmoderna metoder krävde alltså arbete, tålamod, kraft och svett.

Tjärdalens dalhals och dalkar, Seljes, Nedervetil. Fotografi: Kaarle Wirta.

Att producera tjära var riskabelt. Den färska tjäran utsöndrade farliga gaser och man fick vara försiktig med hanteringen av tjäran. I Nedervetil hade t.ex. en ung gosse dött på grund av de giftiga gaserna, när han övervakade hur tjärtunnornas fylldes. Dessutom var risken för skogsbrand alltid närvarande. Osäkerhet rådde också beträffande tjärans kvalitet. Ur ett affärsperspektiv kan det konstateras att en relativt organisk process som tjärbränning därför alltid innehöll en osäkerhetsfaktor och risk. Tjärproduktionen krävde också mycket kunskap. Allt var handarbete och ett flertal olika arbetsmoment behövdes. Verktygen och tunnorna var också självgjorda och krävde kunskap i hur man framställer en så durabel tunna som möjligt. Hållbarhet var centralt eftersom risken för läckage var en ytterligare riskfaktor som kunde skapa både oro och irritation såväl hos producenterna som hos försäljarna och köparna.

När man står mitt i skogen vid en tjärdal känns det otroligt att tunnorna som innehöll ungefär hundra liter tjära transporterades vidare till Karleby antingen med häst eller via vattenvägarna. I Karleby, innan tjärkompaniernas tid (1648), kontrollerades tjärans kvalitet och den såldes till lokala borgare som sedan ansvarade för vidareförsäljningen till Åbo och därifrån ut till världen. Efter inrättandet av det första Tjärkompaniet (1648) såldes tjärtunnorna direkt till kompaniets faktorer (agenter) i Karleby.

Ur ett ekonomiskt perspektiv utgör tjäran en ytterst viktig del av Sveriges historia. Tjärhandeln påverkade utan tvekan den lokala ekonomin på bred front och dess betydelse kan inte underskattas. Tjärans betydelse var utan vidare global och det blev än mer tydligt när jag gick i skogarna i Nedervetil. När man beaktar att hela den globala sjöfartssektorn behövde tjära, och när ens tankar vandrar vidare till de olika örlogsflottorna och de stora handelskompanierna inriktade antingen på Asien eller på Atlanten, då iakttar man skogarna och inte minst tallen på ett helt annat sätt.

Även idag är Finland välkänt för sin skogsindustri, som det har skrivits mycket om. Att dess betydelse har varit så global redan på 1600-talet är däremot häpnadsvärt. Efter att jag i ett flertal omgångar har påträffat källor i arkiven gällande kunders, speciellt holländarnas, önskemål på tjärnas kvalitet, är det spännande att tänkta på hur marknaderna reagerade på efterfrågan och produktionen. Med tanke på att det faktiskt tog fem år för att producera tusen liter tjära är det inte en helt enkel process att reagera på marknadernas förändrande konjunkturer. Det är bland annat dessa frågor som mitt projekt kommer att studera. Min förhoppning är att kunna redogöra för de olika kopplingar som finsk tjära hade med världen under 1600-talet. Att studera tjärprduktionens betydelse för den internationella sjöfarten kräver med andra ord en studie av ekonomi, marknadsorganisation och inte minst av företagande.

Min vistelse i Nedervetil var en fin upplevelse och gav mig mycket bättre förståelse för vad som krävts av lokalbefolkningen i form av kunskap, arbetskraft, tid, tålamod för att de skulle kunna bidra till den globala sjöfartshandeln. Besöket var viktigt även för min förståelse för de olika globalhistoriska processerna, deras mångfald och komplexitet. Jag tackar Ole, Christer och Torbjörn än en gång och jag hoppas att våra vägar snart möts igen. Detta blogginlägg var ett litet tack för er tid och vänlighet. Varje gång jag hädanefter känner den karakteristiska doften av tjära, kommer mina tankar att kretsa kring den lokala tjärbränningskulturen i Nedervetil och tjärans globalhistoriska betydelse.

Syntiset saunat ja keltaiset hameet

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

”Kujaa ylös taivalsi iso romuluinen nainen yllään porton keltainen hame, joka oli vasemmalta sivulta nostettu niin ylös, että sääri näkyi siveettömästi melkein polveen asti.”

Näin kuvaa Kaari Utrio romaanissaan Viipurin kaunotar turkulaista prostituoitua, jonka päähenkilö Elina Folkentytär kohtaa Turun pahamaineisen kaupunginosan ”Helvetin” kujalla. Hyväsydäminen Kerttu ohjaa neidon etsimään tämän juopunutta isää ”porttosaunasta”, jossa itsekin työskentelee.

Kirjailija maalaa värikkään kuvan keskiajan Turun saunoista:

”Vartiovuoren rinteillä kiipeili joukko surkeannäköisiä, pahamaineisia hökkeleitä. Siellä oli myös useita saunoja, joissa sekä miehet että naiset saattoivat käydä kylpemässä yhtä aikaa. Ne eivät olleet sellaisia korkeatasoisia laitoksia kuin neitsyt Apollonian tarkalla silmällä valvoma Kivisauna – sinnehän naisilla ei ollut lainkaan pääsyä – vaan paheenpesiä, joista kunniallisen naisen ei sopinut tietää mitään.”

Romaanissa sekasaunat siis yhdistetään keltahameisiin porttoihin ja bordelleihin. Mutta oliko keskiajan Turussa Helvetti saunoineen? Turun historian parhaan asiantuntijan FT Veli-Pekka Toropaisen mukaan kirjallisuudessa mainitaan Vartiovuoren rinteellä talo nimeltä Helvetti, jonka omisti 1500-luvun lopulla Helvetin Sigfrid. Tieto on jo Wilhelm Ruuthin vuonna 1909 julkaistussa Turun historiassa. Todellisuudessa ”Helvetti” ei siis ollut kaupunginosa tai edes bordellisauna. ”Helvetti” on ollut melko tavallinen korttelin- ja talonnimi pohjoismaissa, jolla viitattiin paikan pohjoiseen sijaintiin. Toropaisen mukaan Turun Katinhännässä oli korttelin päässä myös alue, jota nimitettiin 1600-luvulla Betlehemiksi. Lisäksi kaupungista löytyi ihmisiä, joiden lisänimi oli Paradis eli Paratiisi.

Keskiajan eurooppalaisissa kaupungeissa oli sekä hyvä- että huonomaineisia kylpylöitä. David Nicholas käyttää Pohjois-Eurooppaa koskevassa tutkimuksessaan niistä sanaa bathhouse. Hänen mukaansa haureutta tosin harjoitettiin myös muissakin tiloissa. Tukholmastakin tunnetaan keskiajalta yleisiä saunoja. Tietysti on ymmärrettävää, että Kaari Utrio on pohjannut romaaninsa niihin tietoihin, joita on säilynyt Euroopan kaupungeista, sillä Turun vastaavista tietoja ei ole. Kirjailija on sijoittanut kylpylöiden tilalle Tukholman tapaan saunat jakaen ne huono- ja hyvämaineisiin.

Neitsyt Apollonian hyvämaineinen Kivisauna toimii romaanissa kaupungin valtaapitävien miesten keskeisenä neuvottelupaikkana. Väistämättä siitä tuleekin mieleen presidentti Kekkosen kuuluisa Tamminiemen saunaseura sekä 1960- ja 1970-lukujen poliittinen päätöksenteko, jossa saunominen oli keskeisessä roolissa. Useinhan sanotaan, että historiallinen romaani kuvastaa vähintään yhtä paljon ilmestymisaikaansa kuin sitä aikaa, jota se kuvaa. Viipurin kaunotar ilmestyi vuonna 1973.

Romaanin Turun Helvetin ”porttosaunoissa” työskentelivät keltahameiset prostituoidut kuten mainittu Helvetin Kerttu. Kaari Utrion luomat keltahameiset portot ovat piintyneet lukijoiden tajuntaan ja alkaneet elää omaa elämäänsä. Jopa sinä määrin, että keskiaikamarkkinoilla keltaiseen pukeutunut historian elävöittäjä saa yleisöltä epämieluisia huomautuksia huorien väristä. Huomauttelijat tuskin tietävät, että heidän käsityksensä pohjautuu lähes yksinomaan Kaari Utrion fiktiiviseen romaaniin, jonka julkaisemisesta tulee pian kuluneeksi 50 vuotta.

Myytti antiikin ja keskiajan ”keltahameisista portoista” on tosin tuttu muuallakin kuin vain Suomessa. Se toistuu itsestäänselvyytenä jopa suhteellisen tasokkaiden julkaisujen sivulauseissa. Keskiajan ja antiikin tutkijat eivät sitä kuitenkaan allekirjoita. Prostituoitujen pukeutumista kyllä säädeltiin keskiajalla, mutta vaihtelevilla tavoilla. Keltaista hametta ei mainita missään antiikista tai keskiajalta säilyneissä säädöksissä. Yhdessä vaiheessa Italian Pisassa prostituoiduille määrättiin keltainen nauha. Wienissä, Sevillassa ja Venetsiassa prostituoiduilla tuli olla keltainen pääkoriste tai huivi. Bergamossa ja Leipzigissä heille määrättiin keltainen viitta mutta Milanossa taas musta. Vielä useammin prostituoiduille määrättiin niin raidallisia pukuja, punaisia vöitä kuin valkoisia hattujakin sekä milloin mitäkin tunnusmerkkejä.

The New Swell’s Night Guide 1847. British Library.

Uskomus keskiajan prostituoitujen käyttämiin keltaisiin hameisiin onkin mitä ilmeisimmin syntynyt vasta 1800-luvulla. Aikakauden suhtautuminen eri väreihin heijastui muodissa: yläluokan naisten pukumuoti suosi hillittyjä sävyjä ja nuoret neidot pukeutuivat valkoisiin. Räikeät värit olivat rahvaanomaisia. Tuolloin myös uskottiin, että antiikin ajan prostituoidut olisivat pukeutuneet sahraminkeltaiseen. Nykytutkimuksen mukaan tästä ei ole kuitenkaan mitään todisteita. Joka tapauksessa 1800-luvulla kirkkaan keltaiset – ja myös punaiset – hameet yhdistettiin kaupunkien prostituoituihin ja ne alettiin mieltää maksullisten naisten ikiaikaisiksi tunnusväreiksi.

Kirjallisuus ja taide 1800-luvulla luonnollisesti vahvistivat käsitystä. Ajalle kuvaava on englantilaisen julkaisun The New Swell’s Night Guide painokuva vuodelta 1847. Siinä huonomaineiset naiset on kuvattu kirkkaankeltaisissa ja -punaisissa paljastavissa puvuissa. He myös tupakoivat ja juovat herraseurassa. Vastaavasti Henri de Tolouse-Lautrecin ikonisessa julisteessa vuodelta 1893 prostituoitu Jane Avril tanssii paheellista can-cania hulmuavassa keltaisessa hameessa. Jacques Offenbachin Orfeus Manalassa -operetin helvetinmusiikki onkin tutuin can-can-sävelmä. Voiko siis enää selvempää viitettä olla, että keltainen hame oli kaikkea muuta kuin kunniallisen naisen asu?

Henri de Toulouse-Lautrec 1893: Jane Avril. Color lithograph. Nelson-Atkins Museum of Art.

Kaari Utrion Viipurin kaunotar on kieltämättä viihdyttävä ja hyvin kirjoitettu romaani. Kirjailijoilla on tietenkin täysi oikeus muokata menneisyyttä fiktiiviseen romaaniin. Tässä tapauksessa se on tehty niin uskottavasti, että fiktio on sekoittunut faktaan kuluneiden 50 vuoden aikana. Romaanista on otettu yhä uusia painoksia, joten Utrion fiktiivisen Turun ”Helvetin” paheelliset sekasaunat keltahameisine porttoineen tuskin kovin nopeasti katoavat lukijoiden mielistä.

Lähteet:

FT Veli-Pekka Toropaisen tiedonannot 7.7.2020.

Dittmore Hope, Melissa 2006 (ed.): Encyclopedia of Prostitution and Sex Work. Volume A-N. London.

Flanders, Judith 2014: Prostitution. Discovering Literature: Romantics & Victorians. British Library. https://www.bl.uk/romantics-and-victorians/articles/prostitution

Nichols, David 2009: The Northern Lands. Germanic Europe, c. 1270-c.1500. Wiley-Blackwell.

Nikula, Oscar 1987: Turun kaupungin historia 1521-1600, I osa, Turku.

Stempniak, Kasia: Fashioning Revenge. Costume, crime and Contamination in Barbey d´Aurevilly´s La Vengeande d´une femme. Teoksessa Fashioning Horror: Dressing to Kill on Screen and in Literature. Julia Petrov, Gudrun D. Whitehead

Rossi, Leena 2005: Häpeän strategiat eli miten prostituoituja eroteltiin kunniallisista ihmisistä myöhäiskeskiajalla. Ennen ja Nyt. Historian tietosanomat 1/2005 https://www.ennenjanyt.net/2005_1/rossi.html?fbclid=IwAR2rFWwZIpDMtE54Kxt940wZl8GwR_A-1pSJra2titb-Xe96XDjMYPKKBR8

Strong, Anise K: Prostitutes and Matrons in the Roman World. Cambridge 2016.

Tamminiemen lauteilla. Sauna. Suomen saunaseura ry:n jäsenlehti 2/2013.

Utrio, Kaari 1973: Viipurin kaunotar. Tammi. Helsinki.

Sauna, seurustelu ja seksi 1600-luvun Suomessa

Jenni Lares
Tampereen yliopisto

Olen, olen, olen, olen ongella ollut
ja saunan penkillä maannut
Kyllä ne kalat nyppiny on
mutta yhden vast’ olen saanut

Suomalainen kansanlaulu (https://open.spotify.com/track/7Jn2RAvHjnB27WMxgM0WVL?si=LeA_vkZMTAmTYGqZAlL1Sw)

Sauna oli uuden ajan alun suomalaisille tärkeä paikka: siellä peseydyttiin, suoritettiin maagisia rituaaleja, ja kuivattiin sekä savustettiin ruoka- ja juomatarpeita. Sauna saattoi sijaita joko asuinrakennusten yhteydessä, karjapihalla tai kauempana maatilan pihasta. Joskus saunan edessä saattoi olla kota tai eteinen, jota käytettiin likaisiin tai runsaasti vettä vaativiin taloustöihin, kuten pyykinpesuun, teurastukseen, viinanpolttoon tai oluenpanoon.

Sauna oli tärkeä myös ajanvietolle ja seurustelulle. Koko Pohjois-Euroopassa oli keskiajalla saunoja, joissa peseytymisen lisäksi syötiin, juotiin ja vietettiin aikaa ystävien kanssa. Uuden ajan alussa julkista saunomista alettiin kritisoida juuri seurallisuuden ja siitä seuranneiden moraaliepäilyjen takia. Ruotsin alueella keskiajalta periytyvä saunakulttuuri ja yhdessä kylpemisen perinne jatkui kuitenkin läpi uuden ajan, ja seurustelu on nykyajan saunailloissakin monesti peseytymistä tärkeämpää.

Viittaan tässä seurustelulla yhdessäoloon, ajanviettoon ja seuranpitoon myös isommassa seurueessa ja saman sukupuolisten välillä, en ainoastaan pariskuntien kesken. Saunalla seurustelu saattoi liittyä kylpemiseen, tai saunassa voitiin istua iltaa lämmittämättä sitä kuumaksi, samaan tapaan kuin muissakin asumisen ja oleskelun tiloissa.

Vaikka itse saunomista ei uuden ajan alun Ruotsissa nähty eroottisena alastomuudesta ja fyysisestä läheisyydestä huolimatta, sauna tarjosi erillisenä, lämpimänä tilana mahdollisuuksia seurustelulle myös kahden kesken. Jos sauna vielä sijaitsi pihapiirin ulkopuolella, tämä entisestään korosti mahdollisuuksia vetäytyä pois muiden katseiden ja valvonnan alta.

Italialainen diplomaatti Lorenzo Magalotti kuvasi päiväkirjaansa saunan matkallaan Tukholmassa vuonna 1674.
Kuva: Wikimedia Commons

Ala-Satakunnan oikeuslähteistä löytyy joitain kertomuksia saunasta seurustelupaikkana. On huomioitava, että oikeuden tietoon saunassa vietetty elämä päätyy lähinnä silloin, kun asiassa on syytä epäillä rikosta. Monet hyvässä hengessä vietetyt saunaillat jäävät aikakauden lähteissä pimentoon, sillä niitä ei ole ollut tarpeellista tuoda julkiseen käsittelyyn.

Hirvikoskelainen leski Valpuri Petterintytär kestitsi kyläläisiä ja muita vieraita saunassaan (badstuga) ennen vuoden 1688 joulua. Paikalla olivat hänen miniänsä, paikallinen sotilaanvaimo, ratsumiehen leski, sotilas sekä naantalilainen porvari. Vieraille oli tarjottu olutta, mutta vävyn saapuessa metsältä hän oli suuttunut anopilleen, sillä juoma oli tarkoitettu myytäväksi eikä kotona juotavaksi. Kun vävy lisäksi arvosteli anoppinsa juomatapoja, syntyi heidän välilleen tappelu. Kylpemisestä tai osallistujien pukeutumisen asteesta ei käsittelyn yhteydessä mainita. (KA Loimaa 6.–8.6.1689 Ala-Satakunta II KO a4:242–244; KA Loimaa 23–25.9.1689 Ala-Satakunta II KO a4:395–397.)

Saunassa vietettiin aikaa myös huittislaisessa Hannulan talossa. Kyläläiset kertoivat, että talon väellä oli tapana juoda yhdessä saunassa (gårdsfålket esom åfftast pläga dryko tilhopa i badstugu). Tavassa ei kenties muuten olisi ollut mitään epäilyttävää, mutta se laski liikkeelle huhun talon emännän, Valpuri Jaakontyttären ja naimisissa olevan sotilaan Erikin välisestä suhteesta. Erikin vaimo Kaisa Jaakontytär oli valittanut kyläläisille, ettei hänen miehensä enää rakastanut häntä. Kaisa majoittui omassa pirtissään, kun taas Erik asui Hannulan saunassa yhdessä Valpuri-emännän ja erään irtolaisnaisen, Lisbeth Olavintyttären, kanssa. Erik kertoi olevansa sairas, ja hänen oli parempi viettää aikaansa lämpimässä saunassa kuin vaimonsa kanssa samassa pirtissä, jota ei lämmitetty kovin usein. (KA Huittinen 26.–28.2.1652 Ala-Satakunta I KO a7:345v–346v.)

Lisbeth todisti, kuinka Erik ja Valpuri olivat usein ”lyöneet rahansa yhteen ja antaneet hakea olutta, jokaiselle oman tuoppinsa, kun heillä kävi vieraita” (haffwer dhe skutit pening tilhoppa, och låthit hämpta ööll, af någonne hwar sin ståp och henne besynnerlighen när fremmande fålck dem besöcka). Lisbeth ei ollut kuitenkaan nähnyt sotilaan ja emännän makaavan yhdessä. Myös Valpurin 15-vuotias piika todisti nukkuneensa emäntänsä kanssa joka yö saunan penkillä, kun sotilas oli nukkunut lauteilla (opå lauan).

Italialainen Guiseppe Acerbi matkusteli Ruotsissa vuosina 1798–1799. Hän julkaisi matkakertomuksessaan myös kuvan saunasta.
Kuva: Wikimedia Commons

Uuden ajan alussa kaikki ei-aviollinen seksi oli rangaistavaa, joten oikeuden edessä selvitettiin, oliko laitonta yhdyntää tapahtunut. Jos pariskunta oli naimaton, oli kyseessä salavuoteus (lönskaläge), josta langetettiin häpeärangaistus ja pieni sakko. Jos jompikumpi taas oli naimisissa, tekoa nimitettiin huoruudeksi (horeri, hoordom), josta rangaistiin häpeärangaistuksella ja korkealla rahasakolla, vakavissa tapauksissa myös kuolemalla. Hannulan talon tapauksessa epäiltiin kaksinkertaista huoruutta, josta voitiin tuomita kuolemaan, koska molemmat osapuolet olivat tahoillaan naimisissa. Aviorikosten vakavuudesta johtuen näytön piti olla vahva, ja tuomiokirjaan on kirjattu useiden todistajien lausuntoja.

Joissain tapauksissa sauna tarjosi suojaisan paikan seksille. Pirilän kylässä juhlittiin häitä vuonna 1692, ja tämän yhteydessä sotilas Heikki Mikonpoika Kara oli etsiytynyt saunaan Marketta Tuomaantyttären kanssa. Juhlatalon isännän poika Jaakko oli yllättänyt pariskunnan makaamasta saunan penkillä. Heikki oli noussut ylös ja poistunut valittaen, kuinka Jaakko oli keskeyttänyt hyvän tilanteen, kun hän oli juuri ollut menossa Marketan kanssa pidemmälle (ach broder när du nu hijt kom, nogh har dett alliest tagit lag, menande sin olåfliga begiärelsse med Margeta att befria). Marketta taas pelästyi Jaakkoa niin, että oli yrittänyt paeta saunan ikkunaluukusta. Kun Jaakko myöhemmin kysyi tästä, Marketta vastasi, ettei hän olisi mahtunut Heikin kanssa samasta ovesta ulos. (KA Kokemäki 16.–17.3.1694, Vehmaa ja Ala-Satakunta II KO a3:60v.)

Tapaus ei ollut ensimmäinen, kun pariskunta oli viettänyt aikaa saunassa. Eräs Anna Tuomaantytär kertoi Heikin maanneen hänen saunassaan Marketan ja muiden naisten kanssa. Heikki ei voinut kieltää tätä, mutta sanoi, että paikalla oli ollut muutakin väkeä, eikä hän ollut naisten kanssa kaksin. Heikki ja Marketta oli nähty yhdessä myös eräillä lapsenoluilla, kylän aitassa sekä nimismiehen ulkorakennuksessa. Kylillä myös huhuttiin, että Heikki olisi Marketan kaksivuotiaan tyttären isä. Heikki oli naimisissa, ja hänen vaimonsa oli yrittänyt puuttua miehen käytökseen jo aiemmin.

Näiden aviorikosepäilyjen todellisia tekoja ja aikomuksia voi tuomiokirjan perusteella vain arvailla. Ne kuitenkin kertovat maailmasta, jossa sauna oli peseytymisen ja terveydenhoidon lisäksi ajanvieton ja seurustelun paikka, ja jossa etenkin kaksin vietetty aika saattoi herättää epäilykset laittomasta parisuhteesta ja seksistä. Sauna seksin paikkana on tuttu myös suomalaisessa kansanperinteessä, kuten alussa mainitussa kansanlaulussa, ja myöhemmässä kirjallisuudessa. Väinö Linnakin sijoitti Akseli Koskelan ensimmäisen seksikokemuksen saunaan.

Lähteet:

KA, Kansallisarkisto, digitoitu http://digi.narc.fi/digi/

Kihlakunnanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat

  • Ala-Satakunnan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat
  • Vehmaan ja Ala-Satakunnan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat

Kirjallisuutta:

Aalto, Seppo 1996. Kirkko ja kruunu siveellisyyden vartijoina. Seksuaalirikollisuus, esivalta ja yhteisö Porvoon kihlakunnassa 1621–1700. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.

Carlsson, Lizzie 1947. ”Om bad och badstugor i äldre tid.” RIG – Kulturhistorisk tidskrift vol. 30 no. 3 (1947:3) 113-141. https://journals.lub.lu.se/rig/article/view/8664, luettu 29.6.2020.

Forss, Charlotta 2019. Some like it hot – Sex and the sauna in early modern Sweden. http://notchesblog.com/2019/03/19/some-like-it-hot-sex-and-the-sauna-in-early-modern-sweden/, luettu 29.6.2020.

Kietäväinen-Sirén, Hanna 2015. Erityinen ystävyys. Miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650–1700). Jyväskylä studies in humanities 245. Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-6095-7

Miettinen, Tiina 2012. Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun. Tampere University Press, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-8887-0

Talve, Ilmar 1979. Suomen kansankulttuuri. SKS, Helsinki.

Alkuperäiskansojen päälliköt yhteisöjensä edustajina Espanjan amerikkalaisissa siirtomaissa

Lauri Uusitalo
Tampereen yliopisto

Nykyisen Kolumbian alueella elänyt espanjalainen kronikoitsija ja fransiskaaniveli Pedro de Aguado kuvasi 1570- ja 1580-luvuilla kirjoittamassaan teoksessa Historia de Santa Marta y Nuevo Reino de Granada guambiano-kansan päällikköä Calambaria viisaaksi mieheksi, jolla on voimakas auktoriteetti. Aguado jatkaa, että Calambarilla, joka tunnettiin myös espanjalaisella nimellä don Diego, oli utelias ja älykäs mieli, eikä hän eurooppalaisten ylemmyydestä vakuuttuneen kronikoitsijan mielestä vaikuttanut ihmiseltä, joka oli kasvatettu barbaarien keskuudessa.

Omar Santamaría, 2003, Cacique de Turmequé, Turmequé, Kolumbia. Kuva: Wikimedia Commons.

Calambar oli nykyisen Kolumbian alueella sijainneen Popayánin kuvernöörikunnan vaikutusvaltaisimpia johtajia. Hänen elämästään ei kuitenkaan tiedetä paljoa. Aguado mainitsee, että hän oli lapsi espanjalaisvalloittajien saapuessa alueelle vuonna 1537. Hänen vanhempansa lähettivät hänet tuolloin turvaan nasa-kansan alueelle, jonne espanjalaisten sotaretki ei ulottunut. Hänet mainitaan vain muutamissa lähteissä, joiden perusteella tiedetään, että hän toimi päällikkönä ainakin 1560-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmen alussa.

Popayánin piispa Agustin de la Coruña ajautui kerran sanaharkkaan Calambarin kanssa ollessaan saarnaamassa guambianoille. Hän kertoi tapauksessa myöhemmin Pedro de Hinojosalle tämän suorittaessa visitaansa (kruunun virkamiehen suorittamaan tarkastusmatkaa) Popayánin alkuperäiskansojen keskuudessa. Sanaharkan syy oli se, että piispa oli sanonut Calambarille, että hänen herransa ei ole hänen encomenderonsa Francisco de Belacázar, vaan kuningas ja kuvernööri tämän edustajana. Encomenderot olivat valloitusretkiin osallistuneita espanjalaisia, joille oli annettu palkkioksi encomienda, eli oikeus kantaa verot tietyltä päälliköltä ja tämän alaisilta. He muodostivat paikallisen espanjalaisyhteisön eliitin siirtomaissa.

Calambar oli todennut piispalle, ettei hän halunnut tuollaista puhuttavan kansalleen. Piispa oli vastannut, että heidän oli kuultava, että heidän tuli palvella vain Jumalaa ja kuningasta. Calambar puolestaan vastasi, että hänen herransa oli Francisco de Belacázar, eikä hän antaisi kenenkään sanoa muuta. Piispan mukaan Calambarin reaktio kertoi siitä, että tämä pelkäsi encomenderoaan, jolla oli liikaa valtaa. Aguadon kuvauksessa Calambar vaikuttaa kuitenkin kaikkea muuta kuin pelokkaalta. Sen sijaan hänet on kuvattu hyvin itsetietoisena päällikkönä.

Esimerkiksi välittäessään espanjalaisten ja nasa-kansan välistä rauhanneuvottelua vuonna 1573 Calambar järjesti ylellisen illallisen osoittaakseen vaurauttaan. Samalla hän kehotti nasojen päälliköitä solmimaan rauhan, sillä muussa tapauksessa hän tulisi itse pakottamaan nämä siihen. Nasat solmivat rauhan tällä kertaa, mutta jatkoivat kuitenkin kamppailuaan valloittajia vastaan aina 1600-luvun lopulle saakka.

Todennäköisesti Calambar koki suhteensa Belalcázarin, espanjalaisen paikallisyhteisön mahtimieheen, molempia osapuolia hyödyttäväksi, eikä hän halunnut kaukaisen kuninkaan tai tämän virkamiesten siihen puuttuvan. Varhaisella siirtomaa-ajalla imperiumin instituutioiden ollessa vielä heikkoja alkuperäiskansojen päälliköiden eli caciquejen ja encomenderojen henkilökohtaiset välit muodostuivat merkittäviksi. Näiden väliset suhteet olivat usein jännitteisiä. Encomenderot eivät hallinneet heidän suojelukseensa määrättyjä yhteisöjä suoraan vaan nimenomaan näiden caciquejen välityksellä. Joskus cacique ja encomendero olivat liittolaisia keskenään, joskus taas näiden välillä oli jatkuva konflikti. Yksinkertaisia suhteet eivät kuitenkaan olleet milloinkaan.

Sana cacique tulee Karibian meren saarilla puhutun taino-kielen päällikköä tarkoittavasta sanasta, jonka espanjalaiset omaksuivat ja ulottivat koskemaan kaikkia alkuperäiskansojen päälliköitä. Siirtomaavallan yhtenäistävän vaikutuksen seurauksena cacique-instituutiosta tuli vahva niidenkin etnisten ryhmien keskuudessa, joilla ei perinteisesti ollut lainkaan päälliköitä. Myös ennestään päällikköjohtoisilla yhteisöillä instituutio yleensä muutti muotoaan siirtomaa-ajalla, mutta siinä säilyi myös perinteisiä elementtejä. Caciquet rinnastettiin siirtomaiden lainsäädännössä Espanjan pikkuaateliin, ja hänellä oli oikeus käyttää nimessään etuliitettä don, joka tuohon aikaan oli varattu vain ylhäisölle.

Nykyespanjassa cacique tarkoittaa korruptoitunutta paikallisjohtajaa, ja siirtomaa-aikaisten alkuperäiskansojen päälliköiden jälkimaine onkin heikko. Heidän katsotaan vieraantuneen kansoistaan ja muuttuneen siirtomaavallan kätyreiksi. Myöhäisellä siirtomaa-ajalla näin kävikin monin paikoin, vaikka tämäkin on yleistys. Varhaisella siirtomaa-ajalla caciquet olivat kuitenkin vielä riippuvaisia oman väkensä tuesta, ja heidän legitimiteettinsä riippui vahvasti heidän kyvystään puolustaa kansansa oikeuksia.

Alkuperäiskansojen päälliköitä kohtasivat varsinkin varhaisella siirtomaa-ajalla monenlaiset paineet. Siirtomaavalta odotti heidän huolehtivan, että heidän yhteisönsä maksoi veronsa ja hoiti heille asetetut työvelvoitteet, mutta samalla heidän yhteisönsä odotti, että he ajoivat heidän etuaan espanjalaisten suuntaan. Cacique oli välittäjähahmo, joka eli kahden maailman välissä. Hän oli kuitenkin myös yhteisönsä valitsema päällikkö, ja yhteisön tuen menettäminen merkitsi todennäköisesti sitä, että cacique syrjäytettiin ja hänen tilalleen nostettiin joku muu.

Calambar solmi liittolaisuussuhteen encomenderonsa kanssa, mutta kaikki eivät näin tehneet. Esimerkiksi vuonna 1551 pozo-kansaan kuulunut cacique Ungurugua oli oikeudessa syytettynä kapinoinnista espanjalaisia vastaan. Unguruguan sanottiin vannoneen uskollisuutta espanjalaisille useaan kertaan, mutta nousseen silti kapinaan näitä vastaan. Unguruguan näkökulmasta tilanne oli toinen. Hän kertoi antaneensa encomenderolleen Antonio Pimentelille kultaa vain kerran niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka tämä oli ollut hänen encomenderonsa. Muuten hän ei ollut antanut Pimentelille mitään tai palvellut tätä millään tavalla. Sekä Pimentel että Ungurugua totesivat, että encomendero sen sijaan oli antanut caciquelle useita lahjoja taivutellakseen hänet palvelemaan itseään.

Näyttää siltä, että Unguruguan näkökulmasta espanjalaisten vallan nimellinen hyväksyminen oli välttämätön paha, jonka kanssa pystyi elämään, kunhan heitä ei oikeasti tarvinnut palvella. Vasta vuosien kuluttua asia muuttui ongelmaksi. Lopulta espanjalaisten onnistui kukistaa kapinoiva Ungurugua ja saada hänet oikeuteen. Oikeuspöytäkirjassa häntä kutsutaan sotaisaksi, ärtyisäksi ja itsepäiseksi, koska hän ei suostunut alistumaan espanjalaisten valtaan. Sellainen hän ehkä espanjalaisten näkökulmasta olikin, mutta yhtä hyvin häntä voisi luonnehtia itsetietoiseksi ja kansansa etuja ajavaksi johtajaksi, aivan kuten Calambariakin.

Espanjalaisilla oli tapana julistaa tietty alue omakseen välittömästi sinne saapuessaan ja jakaa alueen alkuperäinen väestö encomiendoina valloittajille. Todellisuus oli kuitenkin toinen. Alkuperäiskansat eivät voineet jättää huomiotta uusiksi isänniksi pyrkiviä valloittajia, ja moni yhteisö joutui hyväksymään espanjalaisten ylivallan tosiasiana, mutta alistuminen ei ollut täydellistä. Käytännössä molemmat osapuolet joutuivat sopeutumaan tilanteeseen. Vuosikymmenien ja -satojen kuluessa espanjalaisten asema vähitellen vahvistui ja heidän otteensa alkuperäiskansoista tiukkeni.

Espanjan amerikkalaisten siirtomaiden alkuperäiskansat nähdään usein vain kolonialismin avuttomina uhreina. Suuren yleisön mielikuvissa vähälukuiset mutta ylivoimaiset espanjalaiset kukistivat lähes yhdellä iskulla suuret inka- ja atsteekkivaltakunnat, minkä jälkeen heidän valtansa oli ehdotonta. Tautien heikentämät alkuperäiskansat jäivät orjan asemaan ja omaksuivat pakolla kristinuskon. Näin kolonialismin kohteeksi joutuneiden alkuperäiskansojen oma toimijuus jää täysin pimentoon

Amerikan mantereen alkuperäiskansoille kolonialismi merkitsikin usein raskasta työvelvollisuutta, korkeaa kuolleisuutta ja omien kulttuurien ainakin osittaista tuhoa. Osa kansoista hävisi kokonaan valloitusta seuraavien vuosikymmenten aikana yrittäessään tyydyttää valloittajien loputonta jalometallien himoa. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että espanjalaisten valloitus ei ollut niin nopea ja täydellinen kuin usein kuvitellaan.

Espanjalaisia ei yksinkertaisesti ollut riittävästi, että he olisivat voineet tehokkaasti alistaa koko alueen suoraan oman valtansa alle. Kolumbialainen antropologi ja historioitsija Jorge Gamboa (2010) toteaakin, että valloittajien perustamat kaupungit olivat pitkään espanjalaisia saaria, joita ympäröivällä alueella espanjalaisten valta oli pitkään epätäydellinen ja hauras. Popayánin alueen alkuperäiskansat olivat jakautuneet lukuisiin toisistaan etnisesti eroaviin yhteisöihin. Yhtenäisten hallintorakenteiden puute vaikeutti alueen valloittamista, mutta samalla esti alkuperäiskansoja nousemaan yhtenäiseen vastarintaan. Viime kädessä espanjalaisten ylivallan kuitenkin sinetöivät lukuisat tartuntataudit, jotka aiheuttivat suuren väestökadon alkuperäiskansojen keskuudessa.

Alkuperäiskansat omaksuivat moninaisia strategioita kohdatakseen kolonialismin asettamat haasteet. Jotkut jatkoivat avointa vastarintaa vielä pitkään siirtomaayhteiskuntien luomisen jälkeen, toiset kehittivät piilotetumpia vastarinnan keinoja, ja jotkut puolestaan liittoutuivat espanjalaisten kanssa hakien siten parempaa asemaa itselleen. Nämä saattoivat mennä myös limittäin niin, että erilaisissa tilanteissa hyödynnettiin erilaisia keinoja. Strategioista riippumatta caciquen rooli yhteisönsä edustajana nousi kaikkialla merkittäväksi.

Lähteet ja kirjallisuus:

Archivo General de Indios (Sevilla), Justicia 575, Residencia tomada a Francisco Briceño, n. 1, Testimonio de autos de la causa criminal contra el cacique Unguragua, 1552.

Archivo General de Indios (Sevilla), Justicia 639, n. 2, Visita hecha a los naturales de la provincia de Popayán hecha por el doctor Pedro de Hinojosa, oidor de la Audiencia de Quito, 1569–1571.

Aguado, Fray Pedro de, Historia de Santa Marta y Nuevo Reino de Granada, con prólogo, notas y comentarios de Jerónimo Bécker, tomo II (Madrid: Establecimiento tipográfico de Jaime Ratés, 1917).

Gamboa Mendoza, Jorge Augusto, El cacicazgo muisca en los años posteriores a la Conquista: del sihipkua al cacique colonial, 1537–1575 (Bogotá: Instituto Colombiano de Antropología e Historia, ICANH, 2010).

Taivassalon Sofia ja muita uuden ajan alun kissoja

Raisa Toivo
Tampereen yliopisto

Vuonna 1678 joukko taivassalolaisia lapsia oli leikeissään kastanut kissan. Leikkiä oli johtanut aiemman kappalaisen 14-vuotias tytär ja kaksi muuta 12–14-vuotiasta tyttöä, jotka esittivät pastorin roolia ja ylipuhuivat pari nuorempaa poikaa kummeiksi. He pukivat kissan kappalaisen leskeltä pihistettyyn kastevaatteeseen, ristivät sen Sofiaksi, ja kasteseremonian jälkeen kuljettivat sitä kulkueessa talosta taloon kuten kylällä oli tapana menetellä lastenkin kanssa. Kun kissa kyllästyi leikkiin ja pötki pakoon, lapset ottivat sen tilalle puunpalan ja jatkoivat kulkuettaan.

Kissanristiäisissä lasten suhteellisen viaton leikki kohtasi aikuisten vakavamman maailman monella tapaa. Leikissa lapset kokeilivat aikuisten maailman riittejä ja juhlia ja tulivat syyllistyneeksi aikanaan vakavaan rikokseen, jumalanpilkkaan. Siksi asiassa päädyttiin myös kihlakunnankäräjille – ja sen vuoksi nykyajan historiantutkija tietää siitä mitään. Tapausta voisi tarkastella monista näkökulmista, esimerkiksi lasten ja kasvatuksen historian, leikin historian, lasten rikollisuuden historian, tai uskonnollisen tai yhteisöllisyyden historian kautta, mutta yksi tarkastelukulma voi olla myös eläinten ja ihmisten yhteinen historia.

Muutama viikko sitten Triviumin blogissa Tiina Miettinen kirjoitti uuden ajan alun koirista ja niiden paikasta pietarsaarelaisessa kaupunkiyhteisössä. Tiina Miettinen totesi koirien olleen omistajilleen tuttuja ja yhteisössä merkityksellisiä. Myös kissat ovat olleet ihmisen kumppaneina satoja ja tuhansia vuosia.

Uuden ajan alussa kissat useimmiten olivat ulkokissoja, jotka ulkomuodollaan kertoivat kohtaamistaan seikkaluista ja haasteista. Kissat elivät ihmisten ja luonnon välissä, pihoilla, varastoissa, ulkorakennuksissa, kirjaimellisesti ihmisen kulttuurituotteiden ja niitä uhanneen luonnon rajaa vahtien. Ehkä juuri siksi niitä pidettiin myös vähän epäilyttävänä: ne voisivat olla ihmiselle hyödyksi, mutta ne olivat myös hallitsemattomia luontokappaleita. Joskus kissojen jopa ajateltiin olevan yhteydessä paholaiseen ja pahuuteen. Uuden ajan alun, ja myös keskiaikaisissa kuvituksissa ja piirroksissa esiintyy runsaasti korostetun sotkuisia ja pelottavia, jopa rumia kissoja. Tyypillisesti uuden ajan alun taiteessa, niin kuvataiteessa kuin kirjallisuudessakin koirat edustivat uskollisuutta ja kissat petollisuutta. Esimerkiksi William Baldwinin kissakauhutarinassa Beware the Cat kissat, toisaalta erityisen sitkeinä ja lyömättöminä luontokappaleina, ja toisaalta arkisina ja kaikkialla tavanomaisuuteensa piiloutuneina, kuvasivat katolisia protestanttisissa peloissa.

Varo kissaa, hiiri. William Baldwinin Beware the Cat-novellin kuvitusta William Griffitin 1570 editiosta. Lähde Wikimedia commons.

Toisaalta, koska koko uuden ajan alun kulttuuri nautti erityisesti asioiden kääntämisestä päälaelleen, löytyy paljon kuvia kissoista myös ystävinä ja puhtauden symboleina – ja usein yhdistelminä, joissa isännälleen uskollinen kissa puijaa viekkaasti muita, kuten Saapasjalkakissan tarinassa. Se ilmeisesti oli uuden ajan alussa laajalti levinnyt, ensimmäisenä sen on kirjalliseen muotoon saanut Giovanni Francesco Straparola teoksessa Le piacevoli notti (1555), vaikka tunnetumman version kirjasi Charles Perrault Hanhiemon tarinoihin 1697.

Nykyään kissat ja kissavideot kiehtovat mutta, kuten Karen Raber esittää, historioitsijat eivät ole olleet kovin kiinnostuneita tarkastelemaan kissojen historiaa vakavissaan, koska kissoilla ei nykymaailmassa ole samanlaista käyttöarvoa kuin muilla kotieläimillä, eivätkä ne toisaalta edusta varsinaista luotoakaan riittävän selkeällä tavalla. Toinen syy voi olla, että nykyihminen mieluusti näkee kissat salaperäisen kauniina, kehräävinä ja pehmeinä, mutta eikä uuden ajan alun kuva kovin saumattomasti sovi tähän.

Saapasjalkakissa: ”Sanokaa näiden peltojen kuuluvan Carabasin markiisille”. Gravure des Histoires ou Contes du temps passé de Charles Perrault, édition Barbin 1697, Paris. Gravure sur cuivre conservée à la Bibliothèque nationale de France. Lähde: Wikimedia commons.

Suomenkin tuomiokirjoissa on kissoista lukuisia merkintöjä – kuten koiristakin – mutta useimmiten käräjille asti päätyneitä riitoja aiheuttaneet kissat olivat jo rukkasia.

Silti myös Taivassalon kissanristiäiset kertovat siitä, että uuden ajan alun kissat eivät olleet pelkästään villejä tai puolivillejä ulkokissoja. Tuomiokirja ei kerro, oliko kissalla nimeä ennen ristiäisiä, eikä se kerro, kenelle kissa kuului tai kuuluiko se edes jollekulle. Sen sijaan tuomiokirja paljastaa, ainakin epäsuorasti, että lapsilla selvästi oli kokemusta toimimisesta sen kanssa ja sillä lapsista – ne eivät vierastaneet toisiaan. Kissa tuli lapsia lähelle, antoi kääriä itsensä kankaaseen ja suostui vielä lasten kanniskeltavaksikin ainakin niin pitkäksi aikaa, että kulkueen käymissä ensimmäisissä taloissa puhutaan kissasta, eikä halosta lasten sylissä. Kuten Taina Syrjämaan tutkimassa 1800-luvun materiaaleissa, uuden ajan alun kissat olivat osin hyötyeläimiä, mutta monilla niistä oli myös lemmikkien ominaisuuksia.

Uuden ajan alun oikeuksissa käsiteltiin joskus myös rikoksiin liittyneiden eläinten kohtaloa. Taivassalon tuomiokirja ei kuitenkaan kerro, miten Sofia-kissalle kävi. Lapsillekaan oikeus ei määrännyt lainmukaista rangaistusta, vaan ”hyvän selkäsaunan” tottelemattomuudesta.

Lähde: Taivassalon kihlakunnanoikeuden tuomiokirja 14. helmikuuta 1678, sivut 23v-24v ja 16.–17. joulukuuta, sivut 59–60.

Ks myös: Syrjämaa, Taina: ”Monilajinen kaupunkiyhteisö – Koiria, kissoja ja ihmisiä 1800- ja 1900-luvun vaihteen Uudessakaupungissa.” Historiallinen Aikakauskirja 2/117 (2019),

Karen Raber: ”How to Do Things with Animals: Thoughts on/with the Early Modern Cat.” Thomas Hallock, Ivo Kamps, and Karen L. Raber (toim.) Early Modern Ecostudies. Palgrave MacMillan 2008

Workshop: Politics, trade, diplomacy and power in the Swedish empire during the seventeenth century

Kaarle Wirta
Tampere University

In late February, a group of scholars met at the faculty of Social Sciences at Tampere University. Trivium – Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies hosted a workshop on the topic of the early modern Swedish empire. This intense yet inspiring day was organized to discuss the development of the Swedish empire in an international framework of analysis. Collectively, the presenters of the workshop are conducting research on the following overlapping questions: what does an international perspective, including here the connections that Sweden maintained with other states, external actors, and commodity and capital chains during the seventeenth century tell us about the concept of empire?

The topic of Swedish power and its seventeenth century state has been researched in the past and therefore the purpose was not to reinvent the wheel all over again, but rather to build upon previous research, and to add new and fresh insights in order to come to novel conclusions. We aim to weave together the threads of previous research and our approach focused on international connections.

Based on the different presentations during the workshop, it was striking in how many different ways, yet with clear entanglements, it is possible to study the Swedish empire. The presentations covered, through various themes, the Swedish empire in an international context: e.g. how Sweden was supplying other empires with natural resources; how it benefitted from the expertise of various foreigners and foreign organizations; and how an empire was based on the notion of being internationally present and recognized. The various diplomatic envoys and trade negotiations presented during the workshop underline how connected and ambitious the empire was. The presentations also demonstrate that from an international perspective, the Swedish empire was perceived to be diverse and heterogenous. Many key merchants, officials and military leaders had foreign background and brought with them expertise previously unknown in Sweden. In Sweden, these international practices, processes and connections were adapted in a local context, and it is precisely these practices, processes and connections we are currently doing research on.

Insigne principale Regni Sueciæ [Jean Le Pautre]
Stockholm, Kungliga biblioteket (CC0 1.0)

We concluded the workshop with a broad discussion on where our approach is heading (as is normally the case in such events). We are currently reformulating and exploring the different comments and feedback we received from colleagues who came to listen to our presentations. We are thankful and happy for their input. We are currently reworking the papers into article drafts. Stay tuned for the following contributions!

We are interested to see how the empire looked like when analyzed from an international perspective. We are less concerned with questions of internal Swedish state building, for which a long discussion already exists. Rather, we are looking at what the diplomatic envoys to the ottoman empire, arms trade with the Iberian kingdoms, trade in naval stores with Europe and legal transplants of foreign organizational models meant in the context of the Swedish empire internationally. As comparative research on the early modern European empires has again grown momentum, we aim to contribute to the field by offering a contribution for a wider international audience. Of course, there is a lot more to be analyzed and researched but we hope that our approach could become an opening towards a wider discussion on how early modern European empires operated internationally, and how the shift in perspective from national to international perspectives can help us explore new contingencies and overlaps with other contemporary powers. In similar fashion, at Leiden University (the Netherlands), current research for example regarding the Dutch empire is under way.

As a coordinator of the workshop, I am truly thankful for the opportunity to host such an inspiring day. Our presenters did a wonderful job and the discussions were indeed stimulating. The different approaches from military, diplomatic, economic, social, cultural and legal history amalgamated in a coherent and thought-provoking day. A special thanks to colleagues, amongst others, Ulla Ijäs, Tiina Miettinen, Jaakko Björklund and Adam Grimshaw who contributed to the discussions with great energy and depth. In my view, it is days like these that give research its true meaning. When you realize that the presentations and approaches of others overlap with your own ideas and experiences, it is incredible how much strength you find in collectives and the joint input fellow colleagues.

Pyhimykset ja kulkutaudit keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa

Jenni Kuuliala
Tampereen yliopisto

Viime viikolla eri medioissa alkoi levitä juttu 100-luvulla eläneestä ja kuolleesta pyhästä Coronasta, jonka sanottiin olevan kulkutautien parantamiseen erikoistunut pyhimys. Jutut osoitettiin pian uutisankaksi. Pyhä Corona on toki aivan ”oikea” pyhimys, mutta kuten Päivi Salmesvuori Iltalehden haastattelussa sanoo, ”pyhä Corona kulkutautien tai pandemian suojeluspyhänä on yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”.

Vaikka uutinen pyhästä Coronasta olikin osittain liian hyvää ollakseen totta, pyhimyksillä yleensä oli merkittävä rooli niin keskiajalla kuin uuden ajan alun katolisilla alueilla kulkutaudin uhatessa. Näistä taudeista pahamaineisin on tietysti 1300-luvun puolivälissä ensimmäistä kertaa Eurooppaa ravistellut mustaksi surmaksi myöhemmin kutsuttu paiserutto, joka palasi heikompina epidemia-aaltoina seuraavien vuosisatojen aikana parin vuosikymmenen välein. Rutto ei kuitenkaan ollut ainoa henkeä uhkaava kulkutauti. Lepraa pelättiin sen melko vähäisestä tarttuvuudesta huolimatta, ja vaikka tuberkuloosia ei kyseisellä nimellä tunnettukaan, se ja muut keuhkoinfektiot ovat olleet ihmiskunnan riesana aina. Uuden ajan alussa Euroopassa levinnyt syfilis aiheutti valtavaa huolta ja sen leviämistä pyrittiin monin keinoin estämään. Jo keskiajalla tautien tarttumista pyrittiin hillitsemään erilaisilla karanteeneilla ja sairastuneille tarjottiin lääketieteellistä apua, vaikka sen mahdollisuudet heikot olivatkin. Uskonnolla oli myös merkittävä rooli niin parantajana kuin lohdun tuojana.

Pyhä Franciscus Assisilainen hoitaa leprasairaita hospitaalissa. La Franceschina, Perugia, Biblioteca Augusta, MS 1238 f. 223r. Kuva: Wikimedia Commons

Tutkimuksellisesti on kiinnostavaa, että huolimatta pyhimysten merkittävästä roolista parantajina, kertomukset mustan surman aikaisista ihmeistä ovat erittäin harvinaisia. Sen sijaan myöhempien ruttoepidemioiden aikana heidän roolinsa alkoi korostua ja saavutti huippunsa uuden ajan alussa. Esimerkiksi vuonna 1376 Avignonissa kerättiin paavi Urbanus V:n (1310–1370) ihmeitä hänen pyhimykseksi julistamistaan varten. Dominikaaniveli Jacobus de Vercellis kertoi, että vuonna 1372, jolloin yksi myöhemmistä ruttoepidemioista koetteli aluetta, hän itsekin sairastui siihen. Tästä todisteina olivat kaksi vakavaa paisetta hänen oikeassa reidessään, yksi nivusissa, sekä 21 päivää jatkunut kuume, joista mitään lääkärit eivät pystyneet parantamaan. Paiseita yritettiin parantaa kuumalla raudalla polttaen, mutta tämä johti ainoastaan kammottavan hajuisiin haavoihin. Lopulta lääkärit luovuttivat Jacobuksen suhteen ja hän itse oli valmis saamaan viimeisen voitelun ja jopa tilautti itselleen hautakiven. Jacobus kuitenkin päätyi rukoilemaan Urbanus V:n apua ja lupasi tehdä pyhiinvaelluksen tämän haudalle, mikäli välttäisi kuoleman. Pian tämän jälkeen paavi ilmestyi Jacobukselle näyssä ja lupasi, ettei hän kuolisi. Vähitellen Jacobus sai terveytensä ja voimansa takaisin.

Vaikka paiserutto oli tässä vaiheessa yhteisön jäsenille valitettavan tuttu, Jacobusta ei suinkaan jätetty oman onnensa nojaan, vaan lääkärit yrittivät parantaa häntä niin kauan, kun pitivät sitä mahdollisena. Se, että he lopulta luovuttivat, oli aikakaudelle ja lähdetyypille tavanomaista: lääkärit eivät saaneet luvata potilaalle liikoja, ja toisaalta ihmekertomuksen rakenteeseen kuuluu maallisen lääketieteen hyödyttömyys. Jacobuksen kertomuksessa toivo ja epätoivo yhdistyvät hänen rukouksessaan pyhänä pidetylle paaville – vielä viime hetkelläkin kääntyminen pyhimyksen puoleen toimi kenties lohtuna sietämättömään tilanteeseen, kenties toivonpilkahduksena.

Myöhempinä vuosisatoina toimet ruton nujertamisessa usein vaikuttivat pyhimyskulttien syntyyn tai vahvistivat niitä. Suurin osa ruttoon liittyvistä ihmeistä on peräisin Italiasta ja ”ahkerin” pyhimys tällä saralla oli Rosa da Viterbo, 1200-luvulla elänyt maallikkofransiskaani. Rosaa pidettiin ilmeisesti pyhimyksenä jo hänen kuollessaan vuonna 1251, mutta hän vaipui pitkiksi ajoiksi lähes unholaan. Kun ruttoepidemia jälleen kerran riehui Rooman lähellä sijaitsevan Viterbon alueella 1400-luvun puolivälissä, Rosalle suunnatut rukoukset osoittautuivat tehokkaaksi avuksi. Tämä nosti hänen kulttinsa suosioon ja johti lopulta hänen pyhimykseksi julistamiseensa. Hänen kirjatuista 82 ihmeestään 22 on rutosta paranemisia. Näissä kertomuksissa paiseet, kuume ja yleinen huonovointisuus ovat jälleen todisteita sairaudesta. Pyhimystä rukoiltiin, ja erään nuoren naisen paransi vesi, jossa hänen äitinsä oli pessyt pyhimyksen ruumiin kädet. Yhä uudelleen toistuu pyhän Rosan apuun pyytäminen epätoivoisimmalla hetkellä, kun potilas pelkäsi oman henkensä tai vanhempi lapsensa hengen puolesta.

Monet keskiajan ja uuden ajan alun pyhimykset olivat eliittitaustaisia ja heillä saattoi olla paljonkin maallista valtaa. Erilaiset toimet epidemian nujertamiseksi yhdistyvät pyhän Carlo Borromeon (1538–1584) toimissa. Carlo Borromeo oli kardinaali ja Milanon arkkipiispa sekä yksi vaikutusvaltaisimpia katolisen reformaation ajan italialaisista kirkonmiehistä. Vuonna 1575 Milanoon saapui jälleen ruttoepidemia. Suurin osa aatelista pakeni kaupungista ja talous kärsi. Carlo Borromeon kerrottiin rukouksillaan hidastaneen taudin etenemistä, ja myöhemmin hän rakennutti ja varusti ruttolasaretteja (lazaretti), osoitti suurta armeliaisuutta sairastuneita kohtaan, sekä myönsi täydet aneet monilla nykytermein ”kriittisillä aloilla” toimineille ihmisille. Tämän lisäksi hän muun muassa järjesti uskonnollisia kulkueita, joilla epidemia pyrittiin nujertamaan sekä määräsi kissat ja koirat, joiden epäiltiin levittävän tautia, tapettavaksi. Seuraavana vuonna hän myös määräsi lähes koko kaupungin karanteeniin.

Carlo Borromeoa alettiin pitää pyhimyksenä jo hänen eläessään ja hänen kulttinsa oli erittäin suosittu 1600-luvun taitteessa. Hänen lukuisat ihmeensä kuitenkin olivat paranemisia aivan muista sairauksista. Ruttoepidemian taltuttaminen pysyi silti olennaisena osana Carlon mainetta. Vuonna 1602 Camillo Landriani, lempinimeltään Il Duchino, maalasi Milanon tuomiokirkkoa varten allaolevan taulun Carlo Borromeosta jakamassa sakramentteja ruttoon sairastuneille Milanon ruttolasaretissa. Maalauksen etualalla Carlo voitelee sairaan miehen otsan; kuvauksessa ruton kauheus yhdistyy pelastuksen toivoon. Uuden ajan alun italialaiset taiteilijat tekivät suuren määrän maalauksia, joissa esiintyvät pyhimykset, mukaan lukien ruttopotilaiden suojeluspyhimys Rocco sekä arkkienkeli Mikael. Maalaukset eivät korosta kulkutaudin kauheuksia vaan keskittyvät nimenomaan lohtuun ja toivoon.

Camillo Landriani, detto Il Duchino: San Carlo amministra i Sacramenti agli appestati (1602). Veneranda Fabbrica del Duomo di Milano

Tämän hetken koronapandemia on monella tapaa hyvin erilainen tilanne kuin lukuisat menneisyyden paiseruttoepidemiat. Keskiajan ja uuden ajan alun pyhimyksistä kertovat lähteet kuitenkin näyttävät, miten samankaltaisia taudin torjuntakeinoja oli käytössä, samoin kuin osoittavat, että silloinkin ihmiset tarvitsivat, etsivät ja löysivät toivoa ja lohtua sietämättömältä tuntuvan tilanteen kestämiseen. Samalla koetut epidemiat värittivät pitkään ihmisten muistoja ja heidän tapaansa jäsentää maailma. Nähtäväksi jää, miten tämä tulee omassa ajassamme ilmenemään.

Lähteet ja kirjallisuus

Acta Sanctorum quotquot toto orbe coluntur vel a Catholicis Scribtoribus celebrantur, toim. Société des Bollandistes, vols. 1-68 (Société des Bollandistes, 1863–1887), Sept. II, 445-74.

Actes anciens et documents concernant le Bienheureux Urbain V pape, toim. Joseph Hyacinthe Albanès & Ulysses Chevalier (Paris: A. Picard, 1897).

Archambeau, Nicole, ‘Healing Options during the Plague: Survivor Stories from a Fourteenth-Century Canonization Inquest’, Bulletin of the History of Medicine, 85 (2011), 531-59.

Cohn, Samuel K. Jr., The Black Death Transformed (London: Hodder Arnold, 2003).

Cohn, Samuel K. Jr., Cultures of Plague: Medical thinking at the end of the Renaissance (Oxford: Oxford University Press, 2011).

Giussani, Giovanni Pietro. Vita di s. Carlo Borromeo, prete cardinale del titolo di Santa Prassede (1613).

Grattarola, Marc’Aurelio. Successi maravigliosi della veneratione di S. Carlo (1614).

Jones, Pamela M., ‘San Carlo Borromeo and Plague Imagery in Milan and Rome’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press), 65–96.

Mormando, Franco, ‘Introduction: Response to the Plague in Early Modern Italy: What the Primary Sources, Printed and Painted, Reveal’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press, 2006), 1-44.

‘Pyhä Corona ei suojele pandemialta ”Yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”’, Iltalehti 19.3.2020.

Matkustusrajoitukset Ruotsin valtakunnassa 1620

Maija Ojala-Fulwood
Turun yliopisto

Pohjoismaissa ja EU:n Schengen alueella olemme tottuneet vapaaseen liikkuvuuteen. Koronaepidemian vuoksi on viime aikoina astunut voimaan lukuisia liikkuvuusrajoituksia, mitkä hämmentävät monia. Rajanylitykset ja rajavalvonta nousivat myös yhdeksi avainkysymykseksi vastikään Brexit-neuvotteluissa. Usein unohtuu, kuinka uusi asia ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus oikein on.

Suurvalta-ajan Ruotsissa siirtolaisuutta ja ihmisten liikkuvuutta pyrittiin hallitsemaan lukuisilla määräyksillä. Lähes 400 vuotta sitten, 25. huhtikuuta 1620 antoi Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf määräyksen, jonka tavoitteena oli rajoittaa maastamuuttoa. Kuningas oli huolissaan siitä, kuinka monet alamaiset, naimisissa olevat ja naimattomat, talonpojat, rengit sekä piiat, erityisesti Suomen alueelta halusivat jättää isänmaansa ja asettua Puolan Liivinmaalle, Preussiin, Kuurinmaalle, Pommeriin, Mecklenburgiin, Riikaan, Danzigiin ja Lyypekkiin.

Miniatyyripotretti kuningas Kustaa II Aadolfista (1594-1632), noin vuodelta 1630. Livrustkammaren / Wikimedia Commons.

Määräyksessään kuningas maalailee uhkakuvia: jos maastamuutto jatkuisi entisellään vuotaisi valtakunnan kuoliaaksi, monet kodin myytäisiin ja tilat autioituisivat. Kruunun alamaiset, joiden pitäisi maksaa veroja köyhtyisivät. Siksi kuninkaan mukaan on välttämätöntä hillitä poismuuttoa.

Aatelissäätyyn kuuluville Kustaa II Aadolf myönsi erivapauksia. He saivat lähteä ulkomaille opiskelemaan tai harjoittelemaan sotataitoja, jos he sen jälkeen palaisivat kotimaahansa ja hyödyttäisivät valtiota osaamisellaan. Vihollismaa Puola oli kuitenkin poissuljettu sekä ylipäänsä astuminen vihollisen palvelukseen. Niin ikään mm. katoliset jesuiittakollegiumit olivat kiellettyjä.

Pappien, porvareiden ja talonpoikien pojat saivat myös lähteä ulkomaille oppimaan kunniallisia ammatteja, kunhan lupasivat palata takaisin hyödyttämään Ruotsin kansantaloutta. Opiskella sai vain protestanttisissa oppilaitoksissa. Lisäksi käsityöläisammattia sai harjoitella ulkomailla. Ulkomaille lähtevän oli hankittava passi ja matkustuslupa kotipaikkauntansa käskynhaltijalta. Dokumenteissa oli oltava allekirjoitukset sekä matkan määränpää.

Kokonaan ulkomaille muutto oli kielletty palvelusväeltä ja työläisiltä. Kielto koski sekä miehiä että naisia. Heidän tuli pysytellä Ruotsissa eikä hakeutua Saksaan, Tanskaan, Puolan Liivinmaalle, Venäjälle, Riikaan, Danzigiin, Stralsundiin, Rostockiin tai Lyypekkiin. Määräyksen rikkojat menettäisivät perintöoikeutensa Ruotsissa. Myös kotimaisia ja ulkomaisia laivureita kiellettiin kuljettamasta ihmisiä pois Ruotsista. Ulkomaisten laivureiden sanktiona oli kauppaoikeuden menetys, kotimaisia uhattiin laivan ja kauppatavaran takavarikoinnilla.

Danzig, puolaksi Gdańsk, oli yksi niistä kaupungeista, jonne Ruotsin kuninkaan alamaiset halusivat lähteä siirtolaisiksi uuden ajan alussa. Wikimedia Commons.

Kuninkaan määräys kuvastaa merkantilismin perusajatusta, jonka mukaan valtion hyvinvoinnin tae on siellä asuva, työtätekevä ja veroa maksava väestö. Uuden ajan alun Ruotsi oli vähäväkinen valtio. Maaseudulla tarvittiin paljon työvoimaa ja valloitussodat nielivät miehiä. Siksi on selvää, että Kustaa II Aadolf halusi rajoittaa maastamuuttoa. Ulkomailla oleskelu sallittiin vain niissä tapauksissa, kun sen katsottiin tuovan etua myös kotimaalle. Samoja periaatteitta noudatettiin myös muualla Euroopassa. Liikkuvuutta rajoitettiin myös tautiepidemioiden yhteydessä. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Lastuja Suomen historiasta -blogista.

Jo 1500-luvun lopulla poliittinen epävakaus, taistelu Ruotsin kruunusta sekä oikeasta uskosta oli johtanut myös rajavalvonnan kiristymiseen. Kaikilla rajan ylittävillä piti olla mukanaan passi ja maanteitä valvottiin. Valtiojohto pelkäsi vakoojia, maanpettureita ja katolisten aatteiden levittäjiä. 1600-luvun alkupuoliskolla Ruotsi oli käytännössä jatkuvasti sodassa ja liikkumista rajoittavia määräyksiä annettiin tiuhaan tahtiin. Teillä tavatut muukalaiset tuli saattaa nimismiehen luo. Nimismiehen piti viedä muukalainen kihlakunnanvoudille ja siitä matka jatkui käskynhaltijan puheille, joka päätti, saiko muukalainen jatkaa matkaansa.

Merkantilismiin kuului lisäksi pyrkimys omavaraisuuteen. Kotimaista tuotantoa haluttiin vahvistaa ja tuontia rajoittaa. Vienti sallittiin, mutta tuotteita rajoitettiin. Passiin saatettiin kirjoittaa, millä tavaroilla passin omistaja sai käydä kauppaa. Käsityöläiskisällien työtodistukset, kisällikirjeet, toimivat myös matkustusasiakirjoina, joiden kanssa kisällit saattoivat vaihtaa kaupunkia tai matkustaa ulkomaille hiomaan taitojaan. Kisällikirjeeseen oli kirjoitettu henkilön syntypaikka ja missä hän oli suorittanut koulutuksen tai kisälliaikaisen työharjoittelun. Kirjeessä oli usein myös tuntomerkkejä, kuten henkilön koko ja hiustenväri. 1700-luvulta lähtien käytössä oli valmiita kirjelomakkeita, joiden aukkokohdat täytettiin.

Preussilaisen turkkurikisälli Anton Micheel Schierlen kisällikirje vuodelta 1770. Wikimedia Commons.

Kustaa II Aadolfin määräyksessä kahteen eri otteeseen luetellut alueet ja paikkakunnat osoittavat, että muuttoalueena oli koko Itämeren alue. Mainittuihin kaupunkeihin oli myös vanhastaan hyvät kauppayhteydet ja säännöllistä liikennettä. Veli-Pekka Toropainen on löytänyt Raastuvan- ja Kämnerinoikeuksien pöytäkirjoista lukuisia tapauksia, joissa laivureita sakotetaan työväestön laittomasta kuljetuksesta Itämeren yli. Vaikuttaakin siltä, ettei kuninkaan määräys täysin lopettanut maastamuuttoa.

Kirjoittaja työskentelee Tutkijatohtorina Turun yliopistossa, Centre for Medieval and Early Modern Studies –tutkimuskeskuksessa (TUCEMES). Kirjoitus on osa Ojala-Fulwoodin tutkimushanketta Liikkuvuuden hallinta esimodernissa Pohjolassa, jota rahoittaa Suomen Akatemia.

Kirjallisuus

Stiernman, Anton von. Samling utaf Kongl. bref, stadgar och förordningar angående Sweriges rikes commerce, politie och oeconomie uti gemen, ifrån åhr 1523 in til närvarande tid. Del 1, 1523-1632. Stockholm: Cederholm 1747.

Lövgren, Anna-Brita. Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860. Lund: Nordic Academi Press 2018.

Pietarsaaren porvarien koirat

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Ihmisen ja koirien yhteiselolla on pitkä historia. Koirat olivat osa ihmisten arkea Suomessakin, ja niinpä esimerkiksi 1600-luvun tuomiokirjoista löytyy silloin tällöin mainintoja niistä. Useimmiten koirat esiintyvät tuomiokirjoissa laumana, joka aiheutti ongelmia kaupungeissa ja kylissä. Helposti syntyykin mielikuva pelottavista puolivilleistä eläimistä, joita kukaan ei omista, ja joita kohdeltiin enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi.

Kulkukoiriakin varmasti oli, mutta oheinen oikeustapaus antaa ihmisten ja koirien suhteeseen toisenlaisen näkökulman. Pietarsaaren kaupungin raastuvanoikeuden pöytäkirjassa vuodelta 1665 selvitellään tapausta, jossa pohditaan vastuuta koirien aiheuttamasta vahingosta. Samalla se kertoo siitä, että koirat olivat myös perheenjäseniä.

Jan Brueghel vanhempi, n. 1600: Harjoitelmia koirista. Kunsthistorisches Museum Wien. Wikimedia Commons.

Yhden kaupungin vauraimman porvarin Elias Gaveliuksen edusmies Johan Henrikinpoika kertoi raastuvanoikeudessa 15.2.1665, että tullimies Mårten Laukus oli joku aika sitten tullut Gaveliuksen taloon mukanaan koira. Koira oli sisään päästyään rynnännyt Eliaksen kahden koiran kimppuun rikkoen samalla kolme hollantilaista vatia niin pahoin, ettei niitä enää voitu korjata. Asiasta ei päästy sopuun, joten se piti ratkaista raastuvanoikeudessa raatimiesten päätöksellä.

Mårten Laukus näki asian toisin kuin Johan Henrikinpoika. Mårten kertoi tulleensa Gaveliuksen taloon vailla mitään epäkunnioittavia aikeita. Gaveliuksen naapurin porvari Erik Tawastin pihakoira oli päässyt irti, juossut hänen jälkeensä ja seurannut häntä Gaveliuksen pihaan. Mårtenin avatessa tuvan oven, Elias Gaveliuksen kaksi koiraa ryntäsivät Tawastin koiraa vastaan. Tuvan lattialla olleet vadit olivat Mårtenin mukaan hajonneet Gaveliuksen omien koirien polkiessa ne rikki.

Seuraavaksi kutsuttiin oikeuden eteen kauppias Anders Rasmuksenpoika, joka oli tapauksen silminnäkijöitä. Hän kertoi nähneensä, kuinka koirat rikkoivat vadit, mutta ei osannut sanoa asiasta sen enempää, koska ei ollut paikalla tilanteen alkaessa. Seppä Simon Larsinpoika tuli myös todistamaan, että lattialla olleet vadit olivat hajonneet koirien riehuessa keskenään.

Oikeus totesi lopulta Mårten Laukusin syylliseksi hollantilaisten vatien rikkoutumiseen. Hän oli päästänyt Tawastin pihakoiran sisälle eikä jättänyt sitä ulos kuten olisi helposti voinut tehdä. Niinpä Mårten Laukus tuomittiin maksamaan särkyneiden vatien arvo, mikä oli 15 taalaria kupari rahaa.

Kolmella koiralla oli siis kaikilla omistajat, jotka hyvin tiedettiin. Gaveliuksen koirat oleskelivat sisällä asuintuvassa yhdessä isäntäväkensä kanssa. Tawastin koiraakin kutsuttiin nimellä ”gård hund” ja sitä pidettiin kiinni omalla pihalla. Nämä koirat olivat siten kotikoiria, joiden ei haluttu kuljeskelevan kaduilla vapaana. Siten hollantilaisten vatien särkyminenkin oli huolimattoman ihmisen syytä, ei riehuvien koirien.

Lähde: Pietarsaaren raastuvanoikeuden pöytäkirjat 15.2.1665

Skywalker-saagan juurilla

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

”A long time ago in a galaxy far, far away…”

Galaksi saattaa olla kaukana, mutta kaikki sen tarinat ovat moneen kertaan kierrätettyjä. Yhdysvaltalaisen George Lucasin 1970-luvulla luoma ja yhdeksän osaiseksi laajentunut Star Wars -elokuvasaaga ammentaa kansansaduista, kreikan mytologiasta, Raamatusta, Brittein saarten historiasta sekä 1800-luvun romantiikan muokkaamasta historianäkemyksestä. Elokuvien suosion salaisuus on kaavamaisissa tarinoissa, joita on kerrottu linnoissa ja savupirteissä vuosisadasta toiseen. George Lucasin mukaan elokuvat kertovat Skywalker-suvun saagan, joten on syytä tarkastella elokuvissa esiin tuotua näkemystä käsitteestä nimeltä ”suku”.

Kaukaisessa galaksissa vallitsee vankka lineaarinen sukukäsitys, joka kehittyi Euroopassa 1500- ja 1600-lukujen kuluessa. Viimeisimmässä elokuvassa ylhäisestä sukutaustastaan tietämättömältä sankaritar Reyltä tivataan parillakin planeetalla sukunimeä. Hänellä sitä ei ole, mikä tuntuu olevan häpeä. Galaksin eliitin muodostavat jalosukuiset, jotka erottuvat planeettojen suvuttomasta rahvaasta: päähenkilöt ovat pitkiä, kauniita ja rohkeita. Heillä on lisäksi verenperintönä mystinen Voima.

Skywalkerien sukutarinaa voi verrata vaikkapa Englannin Tudoreihin tai Ruotsin aateliseen de la Gardie-sukuun – ja varsinkin siihen, miten he itse määrittivät oman sukunsa. Kuten alla olevassa kuvayhdistelmässä, hyvän ja pahan taistelu on otettu osaksi suvun historiaa. Elokuvajuliste käyttää samoja asetelmia kuin Tudoreista maalattu allegoria 1500-luvun alusta. Keskiössä on ydinperhe, jolla on rooli hyvien ja pahojen voimien välisessä kamppailussa. Kuvaparissa vasemmalla enkelin yhdistämät Henrik VII Tudor ja Elisabet York lapsineen. Taustalla Pyhä Yrjö kamppailee lohikäärmeen kanssa. Teltat viittaavat käytyyn sisällissotaan Lancasterien ja Yorkine välillä. Elokuvajulisteessa Skywalkerin perheen Pimeälle puolelle siirtynyt isä Anakin eli Darth Vader ja tämän lapset Luke Leia sekä vävy Han Solo käyvät hyvän ja pahan taistelua.

The Family of Henry VII with St George and the Dragon c. 1503-09. Hampton Court Palace. Wikimedia Commons/Flickr. Elokuvajuliste “Jedin Paluu” vuodelta 1983 (Tiina Miettinen).

Esiosissa I-III kerrotaan Skywalker-suvun kantavanhempien tarina. Nuori Anakin elää äitinsä Shmin kanssa erämaassa. Myyttisen tarinan mukaan poika olisi saanut alkunsa neitseellisesti Voimasta, mikä takaa pojalle yliluonnollisia kykyjä. Ruhtinaallisissa suvuissa oman sukulinjan kantaisien liittäminen osaksi mytologiaa kuului asiaan jo 1500-luvulla. Hallitsijan valta tuli Jumalalta, joten Euroopan hallitsijat johtivat sukujuurensa Raamatun Nooan poikiin ja Aatamiin asti. Jumalallinen valta siis kulki kuninkaallisissa suvuissa verenperintönä, samoin kuin mystinen Voima Skywalkerien ja Palpatinien veressä.

Star Wars-saagassa naisten tehtävä on tukea miehiä, ja vaalia patrilineaarisen suvun mainetta ja jatkuvuutta. Padmé Amidalan, Leian ja Reyn osa on kärsiä, ja siivota Skywalker-suvun miesten jälkiä. He sovittelevat ja rauhoittelevat levottomia miehiä. Sankarittaret ovat kaikki neitseellisen puhtaita ja jalosukuisia. Epämääräinen seikkailija voi saada omakseen prinsessan, mutta seikkailijatar ei kelpaa jalosukuisen miehen vaimoksi. Ei sen paremmin galaksissa kuin uuden ajan alun Euroopassa.

Voimasta alkunsa saanut Anakin Skywalker avioitui Naboon kuningattaren Padmé Amidalan kanssa. Heistä tuli Skywalker-suvun kantavanhemmat. Ainoa poika Luke liittyi Voimaa palvelevaan jediritarikuntaan, joten kaksoissisaren Leian ja Han Solon poika Ben oli enonsa vallanperijä. Prinsessa Leian omakseen saanut salakuljettaja Han Solo vertautuu vaikkapa Ponce d’Escouperieen (1520–1585). Tämä oli kauppiaan poikaan Ranskasta, joka jäi ruotsalaisten sotavangiksi. Älynsä ja taitavuutensa ansiosta mies nousi kuninkaan lähipiiriin. Ponce otti nimekseen Pontus de la Gardie, ja sai puolisokseen Juhana III:n aviottoman tyttären Sofia Gyllenheimin. Siis lähes prinsessan.

Vaikeat ja tuhoisat isäsuhteet leimaavat Skywalkerien miehiä, mikä sekin korostaa elokuvien patrilineaarista sukukäsitystä. Voisi jopa kysyä, johtuiko Ben Solon epävarmuus ja kipuilu siitä, että hän oli isälinjaisesti mitätöntä Solo-sukua? Suvuton neito Rey sen sijaan osoittautuu viimeisessä elokuvassa keisari Palpatinen pojantyttäreksi, mikä selittää hänen poikkeuksellisen kykynsä käyttää Voimaa. Se on tullut hänelle verenperintönä suoraa isälinjaa toisin kuin Pimeälle puolelle langenneella Ben Sololla.

Keisari Palpatine tarjoaa pojantyttärensä Reyn kättä Kylo Renille eli Ben Sololle, mutta neito kieltäytyy. Miehet ovat Voiman Pimeällä puolella: he ovat pahoja ja vääräuskoisia. Koska Rey on isälinjaisesti Palpatine ja Ben Solo vallasta syöstyjen hallitsijoiden jälkeläinen, niin liitto heidän välillään olisi ihanteellinen. Torjuttu sulhanen suostuttelee vastahakoista neitoa vedoten sukuperimään: “You have his power. You’re his granddaughter. You’re a Palpatine. My mother was the daughter of Vader. Your father was the son of the Emperor. What Palpatine doesn’t know is that we’re a dyad in the Force, Rey. Two that are one.”

Rey pysyy lujana periaatteelleen puolustaa Tasavaltaa ja Voiman valoista puolta, vaikka tuntee vetoa sulhaskandidaattia kohtaan. Marttyyrin kruunu on siten ansaittu. Rey on kuin walesilaisten tarinoiden Pyhä Ursula, kristitty kuninkaantytär, joka kieltäytyi avioliitosta pakanakuninkaan kanssa. Yhden version mukaan Ursulaa syvästi rakastanut sulhanenkin kääntyi lopulta kristityksi ja uhrasi itsensä marttyyrinä.

Valtakuntia repiviä sisällissotia voitiin rauhoittaa poliittisilla avioliitoilla. Englannissa Yorkien ja Lancasterien kannattajien välillä käytiin vuosina 1455–1485 verinen valtakamppailu. Kuninkaaksi nousi vähäiseen aatelissukuun luettu Henrik VII Tudor, jota Lancasterien kannattajat tukivat. Henrik piti itseään profetioissa mainittuna uudestisyntyneenä Cadwallanderina, joka oli palannut yhdistämään kansaansa. Hän solmi avioliiton York-sukuisen kuninkaan Edvard IV:n tyttären Elisabetin kanssa, mikä turvasi valtakunnan yhtenäisyyden. Henrik Tudor olisi voinut perustella morsiamelleen järkiavioliittoa samoin kuin Kylo Ren: ”We´re dyad in Force.”

Skywalkerien saagan lopussa puhdassydäminen Rey selviytyy voittajaksi ja ottaa sukunimekseen Skywalker. Olihan hänellä ollut oppi-isänä ja tukena jedimestari Luke Skywalker. Loppuratkaisun, jossa ei synny perinteistä ydinperhettä, voi nähdä modernina – jos niin haluaa. Jokainen aikakausi valikoi niin taruista kuin historiastakin sopivaksi katsomansa ainekset. Pyhän Ursulan on arveltu pohjautuvan Artemis-jumalattereen tai karhujumalattareen. Pohjoisen kansat uskoivat, että naisen ja voimaan yhdistetyn karhun liitosta saattoi saada alkunsa mahtava hallitsijasuku. Skywalkerien sukusaagan yhdeksäs osa päätyykin takaisin alkuun: Jäljellä on vain neitsyt ja Voima keskellä erämaata.

“A thousand generations live in you now. But this is your fight,” (Luke Skywalker)

Lähteet:

Miettinen, Tiina: Juuria ja juurettomia. Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle. Atena 2019.
George of Monmouth: History of the Kings of Britain (Toim. Aaron Thompson). Cambridge 1999.
Tähtien sota (Episodi IV – Uusi toivo) 1977
Imperiumin vastaisku 1980
Jedin Paluu 1983
Episodi I – Pimeä uhka 1999
Episodi II – Kloonien hyökkäys 2002
Episodi III – Sithin kosto 2005
Episodi VII – The Force Awakens 2015
Episodi VIII – The Last Jedi 2017
Episodi IX – The Rise of Skywalker 2019