Workshop: Politics, trade, diplomacy and power in the Swedish empire during the seventeenth century

Kaarle Wirta
Tampere University

In late February, a group of scholars met at the faculty of Social Sciences at Tampere University. Trivium – Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies hosted a workshop on the topic of the early modern Swedish empire. This intense yet inspiring day was organized to discuss the development of the Swedish empire in an international framework of analysis. Collectively, the presenters of the workshop are conducting research on the following overlapping questions: what does an international perspective, including here the connections that Sweden maintained with other states, external actors, and commodity and capital chains during the seventeenth century tell us about the concept of empire?

The topic of Swedish power and its seventeenth century state has been researched in the past and therefore the purpose was not to reinvent the wheel all over again, but rather to build upon previous research, and to add new and fresh insights in order to come to novel conclusions. We aim to weave together the threads of previous research and our approach focused on international connections.

Based on the different presentations during the workshop, it was striking in how many different ways, yet with clear entanglements, it is possible to study the Swedish empire. The presentations covered, through various themes, the Swedish empire in an international context: e.g. how Sweden was supplying other empires with natural resources; how it benefitted from the expertise of various foreigners and foreign organizations; and how an empire was based on the notion of being internationally present and recognized. The various diplomatic envoys and trade negotiations presented during the workshop underline how connected and ambitious the empire was. The presentations also demonstrate that from an international perspective, the Swedish empire was perceived to be diverse and heterogenous. Many key merchants, officials and military leaders had foreign background and brought with them expertise previously unknown in Sweden. In Sweden, these international practices, processes and connections were adapted in a local context, and it is precisely these practices, processes and connections we are currently doing research on.

Insigne principale Regni Sueciæ [Jean Le Pautre]
Stockholm, Kungliga biblioteket (CC0 1.0)

We concluded the workshop with a broad discussion on where our approach is heading (as is normally the case in such events). We are currently reformulating and exploring the different comments and feedback we received from colleagues who came to listen to our presentations. We are thankful and happy for their input. We are currently reworking the papers into article drafts. Stay tuned for the following contributions!

We are interested to see how the empire looked like when analyzed from an international perspective. We are less concerned with questions of internal Swedish state building, for which a long discussion already exists. Rather, we are looking at what the diplomatic envoys to the ottoman empire, arms trade with the Iberian kingdoms, trade in naval stores with Europe and legal transplants of foreign organizational models meant in the context of the Swedish empire internationally. As comparative research on the early modern European empires has again grown momentum, we aim to contribute to the field by offering a contribution for a wider international audience. Of course, there is a lot more to be analyzed and researched but we hope that our approach could become an opening towards a wider discussion on how early modern European empires operated internationally, and how the shift in perspective from national to international perspectives can help us explore new contingencies and overlaps with other contemporary powers. In similar fashion, at Leiden University (the Netherlands), current research for example regarding the Dutch empire is under way.

As a coordinator of the workshop, I am truly thankful for the opportunity to host such an inspiring day. Our presenters did a wonderful job and the discussions were indeed stimulating. The different approaches from military, diplomatic, economic, social, cultural and legal history amalgamated in a coherent and thought-provoking day. A special thanks to colleagues, amongst others, Ulla Ijäs, Tiina Miettinen, Jaakko Björklund and Adam Grimshaw who contributed to the discussions with great energy and depth. In my view, it is days like these that give research its true meaning. When you realize that the presentations and approaches of others overlap with your own ideas and experiences, it is incredible how much strength you find in collectives and the joint input fellow colleagues.

Antiikintutkijat kokoontuivat Tampereelle

Sanna Joska
Kansallisarkisto

Suomen antiikintutkijat kokoontuivat Tampereelle vuoden 2020 alkupäivinä. Tammikuun 24.–25. päivä järjestetyt Antiikintutkimuksen päivät olivat ensimmäiset laatuaan, vaikkakin niiden taustalla on pidempi Suomessa vaikuttavien antiikkia tutkivien tahojen yhteistyö. Edellinen kokoontuminen oli vuonna 2018 Turussa Klassikkosymposiumissa, jossa Antiikintutkimuksen päivien järjestämisestä sovittiin, mutta sitä edellinen laajempi antiikintutkijoiden tapaaminen oli vuonna 1996. Ville Vuolannon kirjoitus Suomalaisen antiikintutkimuksen tila ja tulevaisuus avaa kahden vuoden takaisia tunnelmia Klassikkosymposiumista. Tarvetta antiikintutkijoiden laajemmalle tapaamiselle siis oli. Tämä tarve näkyi selkeästi nyt järjestetyssä tapahtumassa – mukaan oli ilmoittautunut jopa 81 henkilöä useilta eri tieteenaloilta ja monesta eri yliopistosta sekä instituutista.

Antiikintutkimuksen päivien järjestelyistä vastasivat Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa toimivat historian sekä latinan kielen ja antiikin tradition oppialat yhteistyössä Trivium – Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies -tutkimuskeskuksen kanssa. Päivien ohjelma koostui esitelmistä, keskustelusta, illallisesta ja vierailusta upeaan Ostia, portti Roomaan -näyttelyyn Vapriikissa. Päivien teemaksi oli valittu vuoden 2018 Klassikkosymposiumin tunnelmia heijastellen ”Antiikki ja humanismin tulevaisuus Suomessa”. Ei mikään kevyt aihe, mutta ehdottoman tarpeellinen pohdittavaksi, ja antiikintutkijoilta jos keneltä tällainen myös sujuu.

Antiikintutkijat astumassa Ostia, portti Roomaan -näyttelyyn. Kuva: Ville Vuolanto

Päivillä todettiin useaan otteeseen, kuinka antiikintutkimuksen asema Suomessa on riippuvainen koko humanistisen tutkimuksen asemasta. Antiikintutkimuksen asema voidaan nähdä sen erityisen kulttuurillisen roolin kautta – antiikin kulttuurit luovat pohjan nykyiselle länsimaiselle kulttuurille – mutta yksin se ei voi riittää takaamaan antiikintutkimukselle vakaata asemaa yhteiskunnassamme. Mikäli taloudellista hyötyä tuottamatonta humanistista tutkimusta ei ylipäätään arvosteta yhteiskunnassa, ei arvostusta löydy antiikintutkimuksellekaan. Antiikintutkijoiden (ja yleistäen muidenkin humanististen alojen tutkijoiden) on kyettävä jatkuvasti perustelemaan tutkimuksensa merkitys tämän päivän yleisöille. Antiikintutkimuksen päivillä esitettiin useita näkökantoja tämän merkityksen puolesta. Uusi, tieteellisin menetelmin tuotettu tieto menneisyydestä on tietenkin itsessään merkityksellistä ja arvokasta. Kuitenkaan tutkijat eivät voi jäädä irralleen nyky-yhteiskunnasta, vaan myös yhtymäkohtia tämän päivän maailmaan on haettava.

Päivien juhlaluentona kuultu Sixten Korkmanin esitelmä Onko humanismi taloutta tärkeämpää? kommentoi ansiokkaasti päivien teemaa. Taloustieteilijä Korkmanin ajatukset toivat Antiikintutkimuksen päiville tarpeellista kontrastia ja muistuttivat ettei tutkimus, niin antiikin kuin taloudenkaan, toimi tyhjiössä tai pelkästään oman kuplansa sisällä. Haluaisinpa kuitenkin nähdä taloustieteilijöiden konferenssin, jonne kutsutaan puhujaksi antiikintutkija. Itselleni painui mieleen luennosta etenkin Korkmanin laaja tietämys antiikista, erityisesti antiikin Kreikasta, jota Korkman käsittelee myös Helsingin sanomien populismia käsittelevässä kolumnissaan 11.2.2020. Samoin mieleeni jäi Korkmanin toteamus siitä, että jonkun tutkimuksen kentällä olisi aina otettava tehtäväkseen erityisesti tiedon jakaminen kotimaiselle suurelle yleisölle. Nykyinen tutkimusmaailma painottuu yhä enemmän ulkomaisissa aikakauslehdissä julkaisemiseen ja kansainvälisissä tutkimusverkostoissa toimimiseen. Suomenkielisiä julkaisuja ei arvosteta läheskään yhtä paljon ja tieteen popularisointi on tehtävä niin sanotulla omalla ajalla, ylimääräisenä asiana varsinaisen tutkimuksen ohella, sillä se ei tuota pisteitä rahoitus- tai työpaikkahauissa. Tämä johtaa siihen, että kotimainen yleisö jää paljolti pimentoon Suomessa tehtävästä tutkimuksesta.

Siksten Korkmanin luento keräsi yleisöä. Kuva: Ville Vuolanto

Antiikintutkimuksen päivät osoittivat havainnollisesti, kuinka valtavan monenlaista ja laadukasta antiikintutkimusta suomalaiset tai Suomessa toimivat tutkijat tekevät. Tutkimusta tehdään useiden eri tieteenalojen piirissä, joten näkökulmat antiikkiin vaihtelevat huimasti. Tämä tekee tutkimuksesta erittäin monipuolista, mutta osaltaan myös eriyttää sitä omiksi palasikseen – historiantutkijat tekevät tutkimustaan erillään filologeista, arkeologit erillään teologeista, ja niin edelleen. Onneksi rajat eivät ole ehdottomat ja monenlaista tutkimusyhteistyötä oppiainerajojen yli tehdään jatkuvasti. Kuitenkin vaaditaan Antiikintutkimuksen päivien kaltaisia laajoja tapahtumia, että kaikki suomalaisen antiikintutkimuksen kentällä toimivat tahot saadaan yhteen jakamaan ajatuksiaan ja tutkimusintressejään. Toivottavasti päivistä tulee aidosti traditio, jossa antiikintutkijat pääsevät kokoontumaan yhteen. Seuraavien Antiikintutkimuksen päivien järjestämisvastuun otti Helsingin yliopisto, joten jatkoa erinomaiselle tapahtumalle pitäisi olla luvassa vuonna 2022.

”Musta se yhteiskunnallinen relevanssi on koko blogin idea?” – mitä Triviumin blogi kertoo historian tutkimuksen ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta relevanssista ja työelämätaidoista?

Raisa Maria Toivo
Trivium

TRIVIUM – Tampereen antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen keskus on vuoden 2015 alusta lähtien julkaissut osoitteessa http://blogs.uta.fi/trivium/ blogia, jonka julkilausuttu tarkoitus on esitellä Triviumin piirissä tehtävää tutkimusta toisaalta yliopistoyhteisölle ja toisaalta muulle alan yhteisölle. Blogitekstejä kirjoittavat pääsääntöisesti Triviumin tutkijat – väitöskirjatutkijat, postdoc tutkijat ja kokeneemmat tutkijat – sekä vieralijakirjoittajat Triviumin yhteistyötahoista. Blogin tarkoitus on myös ollut esitellä ja pohtia antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen yhteiskuntarelevanssia ja merkitystä, sekä kehittää ja pitää yllä tutkijoiden yhteiskuntasuhteita ja viestintää ja kommunikaatiota Triviumin omaa yhteisöä laajemmalle yleisölle. Samalla kirjoittajat ovat eri tavoilla pohtineet selventää vanhempien aikojen historian tutkimuksen ja opiskelun tuottamia yhteiskunta- ja työelämärelevanssia ja opintojen tuottamia geneerisiä taitoja – mitä ne oikein ovat ja miten niitä hankitaan?

Triviumin blogi voi – ja sen on tarkoitus – auttaa sekä oman tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ymmärtämisessä ja viestimisessä että ylipäänsä kirjallisten viestintätaitojen oppimisessa. Alusta asti tarkoitus on ollut myös ottaa blogi osaksi väitöskirjatutkijoiden ohjausta, ennen kaikkea välineenä, joka pakottaa pohtimaan ja sanoittamaan oman työn yhteiskunnallista merkitystä tai vaikuttavuutta. Lisäksi blogikirjoitusten on saavan tutkijat erottelemaan kulloinkin tilanteessa tärkeitä asioita ja kommunikoimaan niitä oman tutkimusaiheen asiantuntijoita laajemmalle yleisölle. Oman yhteiskunnallisen vaikuttavuuden avoimen ja julkilausutun pohtimisen on tarkoitus myös tuottaa aitoa yhteiskunnallista relevanssia ja auttaa kehittämään jatko-opintojen aikana työelämään siirrettäviä taitoja. Tähän on yritetty yllyttää Triviumin kaikkia tutkijoita ja väitöskirjantekijöitä, joskin lähinnä suullisesti. Kyselin bloginkirjoitusten ohjaamisesta väitöskirjantekijöiden ohjaajilta ja he kuvaavat yllytystä näin:

”… eli kaikkia olen yllyttänyt (ja itse yrittänyt muistaa) lähteä joku ajankohtainen teema mielessä liikkeelle (ihan yleisiin keskusteluihin tms viittaamalla) ja sitten nostaa vanhempien aikojen esimerkkejä teemasta esille…”

”… Kaikki ohjattavani ovat jossain vaiheessa kirjoittaneet Triviumin blogiin väitöskirja-aiheestaan kirjoittaneet”

”…Itse asiassa voisi olla myös hyödyllistä, että jatko-opintojaan aloittava kirjoittaisi saman tien omasta pro gradu –työstään popularisoivan blogikirjoituksen – joka suoraan sen tuloksista tai sitten niitä reflektoiden laajemmassa perspektiivissä. ”

Kun ohjaajat pohtivat blogin käyttöä ohjauksessa, suurin osa ohjaajien pohdinnasta keskittyi tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin näkemiseen ja osoittamiseen ja niiden oppimiseen – sehän on koko blogin tarkoitus ja siksi myös sen tarkoitus väitöskirjaohjauksen osana. Tavoitteessa koettiin myös onnistutun kaikkien kannalta hyvin, vaikka yksi vastaus vihjaa myös pelkoon siitä, että muun kuin täsmällisesti ottaen väitöskirjatekstin kirjoittaminen voi myös haitata tutkimustyön ja jatko-opintojen etenemistä:

”… Triviumin kannalta etu kai on se, että näin esitellään sitä miten vanhempien aikojen tutkimus osallistuu nykykeskusteluihin ja opettaa ja antaa rohkeutta meidän väelle osallistumiseen. Blogia kyllä luetaan muuallakin (ainakin aina joskus tulee vieraat kommentoimaan.) Kaipa se osaltaan luo yhteisöllisyyttäkin ja toimii meidän käyntikorttina maailmalle?”

… ja ainakin — tuntui, että se kirkasti heidän ajatteluaan siitä, mikä tutkimusaiheessa ja sen tuloillaan olevissa tuloksissa oikeastaan oli keskeisintä – eli kyseinen tehtävä pikemminkin edisti kuin jarrutti väitöstutkimuksen valmistumista”.

Yliopistopedagogisessa tutkimuksessa on pitkään käyty keskustelua yleisten työelämätaitojen ja tieteenalataitojen opettamisen ja oppimisen suhteesta. Geneerisiksi taidoiksi tai työelämätaidoiksi luetaan taitoja, joiden ajatellaan olevan jaettuja ja yhteisiä tai yleisiä kaikille yliopisto-opinnoille ja työelämälle ja jotka siirtyvät niitä omaavan henkilön mukana alalta toiselle tai tehtävästä toiseen. Sellaisia ovat esimerkiksi ryhmätyö-, kommunikaatio-, ongelmanratkaisu- ja ajankäyttötaidot, tai englanniksi hieman eri tavoin painottuvat ”neljän C:n” tai ”2000-luvun taidot” Creativity, Critical Thinking, Collaboration ja Communication. Tieteenalataidoiksi taas luetaan tieteenalan opinnoissa kertyvät, nimenomaan siihen liittyvät taidot, joita yleensä opetetaan opetussuunnitelmassa tietoisesti ja tarkoituksellisesti. Siinä missä yksittäisen tieteenalan ”faktatiedot” saattavat vanhentua, ajatellaan, että näitä yleisiä siirrettäviä taitoja tarvitaan aina ja niiden avulla oman tieteenalan uudet tiedot ja taidot oppii kun tarvitaan. Usein ajatellaan myös, että geneerisiä taitoja kertyy yliopisto-opinnoissa enemmän tai vähemmän väistämättä, vaikka niitä ei välttämättä varta vasten opetettaisikaan. Niiden tarkoitukselliseen opettamiseen kuitenkin nykyään pyritään kiinnittämään huomiota.

Jos ajatellaan työelämätaitoja puhtaasti yleisenä ja siirrettävinä tai neljän C:n taitojen kautta, ne tulevat myös esiin – etenkin kommunikaatio ja viestintä, sekä luova kriittinen ajattelu. Tarkemmin eriteltynä esiin nousevat yleisökohtainen tai yleistajuinen kirjoittaminen ja vuorovaikutus, kokonaisuuksien ja yhteyksien hahmotus, sekä taito ja rohkeus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin oman asiantuntemuksen pohjalta, oman työn yhteiskunnallisen yhteyden ja vaikuttavuuden hahmotus, ja taito reflektoida näitä kysymyksiä:

”— jatko-opiskelija tekee jo opiskellessaan jotain, millä on merkitystä (eli teksti tulee oikeasti julki ja käyttöön) – ja samalla myös tuottaa cv:n puolelle pienen merkinnän, joka ei suinkaan ole merkityksetön tuossa uravaiheessa. Samalla hänen osaamisensa ja työnsä tulee julki laajemmalle yleisölle. Tästä voi olla myös hyötyä verkostoitumisen kautta ja muutenkin (ko. tekstiä voi käyttää ns. käyntikorttina). Tämänkaltaista popularisointiahan tutkijan elämä on täynnä – ja samoin, mikäli myöhemmin päätyy töihin jossa viestinnällä on mitään merkitystä (mikähän sellainen työ olisi, jossa tätä aspektia ei mukana olisi lainkaan?). Kaiken lisäksi jatko-opiskelija joutuu tässä työstämään omaa ideaansa eteenpäin ja miettimään sekä yhteiskunnallista että tieteellistä relevanssia, sekä päivittämään oman tutkimuksensa kontekstit sujuvaan muotoon.”

Yhteistyötaitoihinkin viitataan, joskin useimmiten vain kiertotietä, verkostoitumisena ja kontakteina, kuten yllä. Vaikka kaikkia väitöskirjatutkijoiden tekstejä itse asiassa on hiottu kirjoittajan, ohjaajan ja toimittajan kanssa, vain yhdessä kohdassa viitattiin suoraan mahdollisuuteen tehdä blogeja ryhmätyönä tai käyttää vertaisryhmää avuksi kirjoittamisessa – sekin yhteydessä keskeneräiseen projektiin jossa blogikirjoituksia kirjoitettiin maisteriopinnoissa:

”– ohjaaminen pitäisi vain hoitaa niin, että ’puolivalmisteita’ käsiteltäisiin joko yhteisessä seminaari-istunnossa, tai sitten verkkoympäristössä. Nimenomaan popularisoivan tekstin valmistamisessa vertaispalaute olisi tehokasta ja motivoivaa”.

Siirrettäviin tai työelämätaitoihin viitataan useimmiten niiden käytön, ennen kaikkea tutkimuksen tulosten levittämisen, verkostoitumisen ja kontaktien luomisen kautta. Tämä viittaa siihen, että myös ohjaajat ajattelevat tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ja sen ymmärtämisen osoittamisen ja viestimisen itse asiassa olevan tärkeä osa historian tohtorin yleisiä tai työelämätaitoja. Ajatus on looginen, sillä tohtori todennäköisesti joutuu argumentoimaan tutkimuksensa relevanssin moneen kertaan voidakseen tehdä työtä tai saadakseen rahoitusta yliopistossa tai sen ulkopuolella.

Yliopistopedagogiikan tutkijat Linden; Annala & Mäkinen (2016) esittää yleisesti käytettynä ja suositeltavana, että yleisiä työelämätaitoja opetetaan tieteenalatietojen ja -taitojen kautta. Usein juuri tieteenalatiedot/-taidot ovat niitä, joiden kautta yleiset taidot tarttuvat opiskelijan henkilökohtaiseen asiantuntijaksikasvamisen prosessiin ja maailmanymmärrykseen. Erilaisissa opetuksen palautetilaisuuksissa myös tamperelaiset historian opiskelijat ovat sanoneet ajattelevansa näin. Toisaalta yliopistopedagogisissa tutkimuksissa on myös huomautettu, että opiskelijat usein kokevat tieteenalataitojen ja siirrettävien taitojen suhteen ristiriitaisena tai jännitteisenä. Teoriatiedolle ja tutkimustaidoille ei nähdä käyttöä myöhemmässä työelämässä, etenkään aloilla, joilla yliopisto-opetus ei suoraan valmista ammattiin. (Annala & Mäkinen 2011; Tynjälä & Virtanen 2013; Murtonen, Lehtinen & Olkinuora 2008).

Mainitut tutkimukset koskevat maistereita, mutta Triviumin blogin kirjoittajat ovat väitöskirjatutkijoita tai jo varttuneempia tutkijoita. Ei ole yksiselitteisen selvää, miten ajattelu muuttuu väitöskirjan teon ja tutkijan uran aikana: mielletäänkö suurempi määrä tutkijakoulutusta ja tutkimuksen teon oppimista vain suuremmaksi määräksi abstraktia teoriaa, jolle ei ole käyttöä työelämässä yliopistoympäristön ulkopuolella, vai näyttäytyykö tutkimuksen teko ja sen kommunikointi työelämänä, jonka vaatimat taidot ovat pohjimmiltaan samankaltaisia kuin muussakin työelämässä? Julkisuudessa esitetään välillä hyvinkin tunteellisia mielipiteitä ensimmäisen vaihtoehdon toteutumisesta (esim Aamulehti 28.1.2018). Toisaalta vuoden 2017 uraseurantaraportin mukaan 90% vuonna kyselyyn vastanneista (vuonna 2014 väitelleistä tohtoreista) oli ainakin jossain määrin tyytyväisiä siihen, kuinka pystyi työssään hyödyntämään koulutuksessa oppimiaan asioita. On itseasiassa mielenkiintoista huomata, että parhaiten tohtorintutkintoa suorittaessaan oppimiaan asioita kokivat voivansa hyödyntää humanistisilta aloilta sekä maa- ja metsätalousaloilta väitelleet. Molemmista ryhmistä jonkinasteisesti tyytyväisiä oli 93%, yhteiskunnalliselta alalta tyytyväisiä 92%. Vastaavasti pienin osuus tyytyväisiä oli tietojenkäsittelytieteestä ja tietoliikenteestä väitelleitä, josta vain 85% oli tyytyväisiä. Eniten hyötyä työllistymiselle kaikki kokivat olleen tieteenalan ja oman tutkimusaiheen substanssiosaamisesta. (Kurlin, Suorsa & Carver 2018, 41-42.)

Uraseurantaraportin 2017 mukaan tohtorikoulutuksen koettiin kehittäneen omaan tutkimusalaan liittyvää osaamista, seuraavaksi eniten metodologiaan, tutkimusmenetelmiin ja etikkaan liittyvää osaamista. Vähiten taas koulutuksen koettiin kehittäneen tieteellisen viestinnän taitoja, n. kolmasosa vastaajista oli tätä mieltä. Kun sen sijaan kysyttiin, mitä osaamista vastaaja tarvitsee nykyisessä työssä; viestintätaidot nousivat selvästi esiin, tärkeämpinä kielitaito, esiintymistaidot sekä kyky luoda ja ylläpitää verkostoja – vaikka aikaisemmassa kysymyksessä tutkinnossa opittujen taitojen hyödyntämisestä työelämässä nimenomaan tieteenalaosaaminen korostui eniten. (Kurlin, Suorsa & Carver 2018, 45, 47.)

Kokonaisuutena ”epäkäytännöllisten alojen”, kuten historian, työelämärelevanssin puute ei tässä valossa näytä huolestuttavalta – mutta sehän ei tietenkään tarkoita, ettei asiaan kannattaisi kiinnittää huomiota ja yrittää parantaa edelleen kehittää sitä. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että substanssiosaamista ja geneerisiä taitoja ja ennen kaikkea niiden oppimista ja osaamista ei ole helppo erottaa toisistaan. Ollakseen nykypäivän ”työelämän T-mallin” monitoimiosaaja, nuori tohtori tarvitsee sekä syvän oman alansa ja aiheensa osaamisen että laajan kyvyn ymmärtää muiden alojen tietoa ja toimia yhdessä muiden alojen edustajien kanssa. Kumpikaan osaamisen suunta ei toimi ilman toista. Historiantutkijan kannalta tämä tarkoittaa, että historian tutkimuksen osaamisen antaa monia taitoja, joita työelämässä, liikemaailmassa, johtamisessa ja asiantuntijatyössä tarvitaan.

Samalla se kuitenkin tarkoittaa myös, että historiantutkimuksen osaaminen tuottaa siirrettäviin taitoihin jotain ihan erityistä twistiä, jota jonkun muun alan osaaminen ei samalla tavalla tuota. Tämä käy hyvin yksiin sen Jonesin (2009) esittämän toteamuksen kanssa, että tieteenala vaikuttaa paljon siihen, millaiset siirrettävät taidot opiskellessa ovat tarpeen ja tulevat esiin ja siksi myös siihen missä suhteessa erilaisia siirrettäviä taitoja koulutuksessa opitaan. Niinpä siirrettäviä työelämätaitoja ei ehkä voikaan pitää lähtökohtaisesti niin yleispätevinä ja kontekstistaan riippumattomina kuin niitä yleisesti on totuttu pitämään. Ne eivät olekaan kaikille tieteenaloille samoja. Toisaalta samasta huomiosta saattaa seurata, etteivät tärkeät yleiset taidot ole kaikissa työtehtävissäkään samoja, ne painottuvat eri tavoin ja saavat erilaisia muotoja. (Jones 2009, 175, 179–182) Kun tieteenalataitojen ja jopa tutkimusaiheen merkitys työelämään sijoittumisessa on noin suuri, voisi olla perusteltua pitää oman tutkimusaiheen yhteiskunnallisten soveltamisalojen ja yhteiskunnallisen relevanssin ymmärtämistä, osoittamista ja viestintää myös eräänlaisena siirrettävänä tai työelämätaitona sinänsä.

Mitä siis ovat juuri historian opintojen antamat ja historioitsijoita työllistävien alojen geneeriset taidot? Jones (2009) vertailee artikkelissaan juuri historiaa ja teoreettista fysiikkaa todeten, että historian opinnot kehittävät joitain muita tieteenaloja enemmän kriittistä ajattelua, koska historian tutkimus on luonteeltaan kriittistä. Sen sijaan esimerkiksi fysiikassa perussääntöjen jatkuvassa kritisoimisessa ei ole mitään mieltä, joten fysiikan opiskelu kehittää toisenlaisia työelämätaitoja.

Triviumin blogissa näkyy, että oman tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin analysointi ja argumentointi on historiantutkijalle tärkeä taito sinänsä. lisäksi väittäisin, että se on myös työelämätaito: kovin monissa niissä tehtävissä, mistä historiantutkija itsensä löytää, pitää jatkuvasti uudelleen ja uudelleen argumentoida jollekin johtajalle, rahoittajalle tai liikekumppanille, mitä väliä tällä meidän tekemällämme jutulla on – ja tärkeää on nähdä sekin, onko sillä mitään väliä tai millä sitten olisi. Yhteiskuntarelevanssiymmärryksellä osana yleisiä työelämätaitoja saattaa olla erityinen merkitys teoreettisilla tai ei-ammatillisestisuuntautuneilla aloilla, joilla, kuten historiassa, ei suoraan valmistuta johonkin ammattiin. Sillä voi olla erityistä merkitystä tohtorintutkintotasolla, jossa tutkijakoulutuksen on käytännössä valmistettava ihmisiä puhtaan tutkijanuran lisäksi monenlaisiin vaativiin asiantutkija- kehitys- ja johtotehtäviin. Oman työn relevanssin analysointitaito on epäilemättä myös osa kriittisen analyysin ja luovan ongelmanratkaisun taitoja, ja relevanssin viestintä erilaisille yleisöille on osa tohtorille olennaisia kommunikaatiotaitoja.

Myös pääosa Triviumin blogin kirjoituksista ottaa avoimesti kantaa nimenomaan tutkimusaiheen ja tulosten yhteiskunnalliseen relevanssiin, kun taas perinteisistä siirrettävistä taidoista puhutaan implisiittisemmin. Kuten yksi väitöskirjojen ohjaajista totesi tutkinto-ohjelman kahvihuoneessa: ”no se [siirrettävien taitojen] puoli, sehän jää yleensä siihen ohjauskeskusteluun ohjaajan ja väitöskirjatutkijan välillä”. Kokeneempien tutkijoiden tekstit Triviumin blogissa sen sijaan usein pohtivat tutkimuksen tekemisen ja ymmärtämisen merkitystä ja sen antamia työelämä- tai suorastaan kansalaistaitoja. Esimerkkeinä Sari Katajala-Peltomaan teksti keskiajan vääristelevästä poliittisesta käytöstä myyttisen menneisyyden luomisessa esimerkiksi valkoisen ylivallan puolustelussa tai ”eurooppalaisuuden” mytologisoinnissa, ja Maija Ojalan pohdinta tutkimuksellisen heittäytymisen merkityksestä uusien näkökulmien synnylle. Maijastina Kahlos pohtii tutkijan etiikan ja empatian merkitystä tavalla, joka liittyy moneen muuhunkin työhön kuin tutkimukseen, Ville Vuolanto selventää asiantuntemuksen ja kielitaidon merkitystä kääntämisessä ja kulttuurissa ja Tiina Miettinen huomauttaa, että historian popularisaatio esimerkiksi televisio-ohjelmissa hyötyisi myös ihan oikean asiantuntemuksen käyttämisestä ja että myös vanhempia aikoja koskeville paikallishistorioille on nykymaailmassa tarve.

Näissäkin kirjoituksissa on silti nähtävissä, että tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ymmärtäminen ja viestiminen on historiantutkijoille tärkeää ja se on monesti jo sinällään työelämätaito: ollaksemme hyödyksi, meidän pitää osata nähdä, missä voimme olla hyödyksi.

Kirjallisuus

(Tämä teksti on blogimuotoon toimitettu versio työelämätaitojen sanoittamista koskevasta yliopistopedagogiikan yhteisöllisestä kehittämistehtävästä keväällä 2019)

Aamulehti 28.1.2018. https://www.aamulehti.fi/uutiset/inari-aaltojarvi-kituutti-vuosia-surkealla-palkalla-yliopiston-patkatoissa-nyt-tyoton-tohtori-avautuu-tuttavani-jarkyttyivat-kun-kerroin-mita-tienaan-200687005

Annala J. & Mäkinen M. (2011) The research-teaching nexus in higher education curriculum design. Transnational Curriculum Inquiery 8 (1-2). pp.3-21.

Jones, A. (2009). Generic attributes as espoused theory: the importance of context. Higher Education 58, 175–191.

Kurlin, A., Suorsa, O & Carver, E. (2018) Yliopistojen maisteri- ja tohtoriuraseurantakyselyiden 2017 tulokset. Yliopistojen työelämä- ja urapalveluiden Aarresaari-verkosto. Aarresaari-verkoston uraseurantaryhmä, Heikki Taulu, Akava. https://www.aarresaari.net/uraseuranta/tohtoreiden_uraseuranta

Linden, J,. Annala J. & Mäkinen, M. (2016) Tieteenalakohtainen tieto ja opetussuunnitelman kriisi korkeakoulutuksessa. Tiedepolitiikka 1/2016

Murtonen, M., Lehtinen, E. & Olkinuora E. (2008). Turha taito? Yliopisto-opiskelijoidennäkemykset tutkimustaitojen tarpeesta työelämässä, suuntautuminen oppimiseen ja koetut vaikeudet opinnoissa. Kasvatus: Suomen kasvatustieteellinen aikakauskirja 39: 2, 119-130.

Trivium – Tampereen antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuskeskus: https://research.uta.fi/trivium/

Trivium-tutkimuskeskuksen blogi. https://blogs.uta.fi/trivium/

Tynjälä, P. & Virtanen, A. (2013). Kohti työelämätaitoja kehittävää yliopistopedagogiikkaa – opiskelijoiden näkökulma. Yliopistopedagogiikka 20 (2), 2-10.

Löytöretkiä oman tutkimusaiheen ulkopuolelle

Maija Ojala, FT
tutkija ja projektin johtaja
Tampereen yliopisto

Historioitsija määrittelee itsenä usein tutkimusaiheensa ja tutkimansa ajanjakson pohjalta: tutkija voi olla esimerkiksi keskiajan tutkija tai sotahistorioitsija. Lisäksi omaa tutkijaidentiteettiään voi määritellä näkökulmasta käsin ja historian tutkija voi olla vaikka sukupuoli- tai aatehistorian tutkija. Määritelmät ovat toki yhtä keinotekoisia kuin rajat eri historiallisten aikakausien välillä. Silti niitä käytetään ja niitä tarvitaan kun jäsennämme tutkijayhteisöä ja määrittelemme oman paikkamme tämän yhteisön jäsenenä. Rajojen ylittäminen on periaatteessa helppoa, voi esimerkiksi osallistua eri ajanjaksoa käsittelevään tutkielmaryhmän toimintaan tai monitieteiseen seminaariin, jossa omaa tutkimusaihetta käsitellään eri näkökulmista. Lisäksi yliopistojen rakenneuudistuksissa yhtenä tavoitteena on luoda entistä paremmat edellytykset monitieteiselle tutkimukselle. Tästä huolimatta väitän, että omien tutkijanrajojen ylittäminen on suuri haaste, sillä se usein tarkoittaa myös astumista oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Olen itse keskiajantutkija. Lisäksi tutkin niin kutsuttujen tavallisten ihmisten arkea ja sitä, millaista oli kaupunkielämä noin viisisataa vuotta sitten. Keskiajan tutkijan ”parhaita kavereita” ovat usein antiikin ja uuden ajan alun tutkijat. Ajassa mennään siis vähän matkaa joko taakse tai eteenpäin. Vuosi sitten, tammikuussa 2016, käynnistimme monitieteisen tutkimushankkeen, jonka tavoitteena on tutkia siirtolaisuutta, työvoiman liikkuvuutta ja multietnisiä kaupunkeja aina keskiajalta nykypäivään. Hankkeen myötä alkoi myös ensimmäinen todellinen löytöretkeni oman tutkimusaiheen ulkopuolelle. Aihepiiri oli minulle uusi ja lisäksi ajanjakso huomattavasti pidempi, kuin mihin olen tottunut. Aluksi olin innostunut: pääsisin keskustelemaan aiheesta sosiaalitieteiden edustajien kanssa ja lukemaan liikkuvuus-tutkijoiden sekä sosiaaliantropologien tutkimuksia. Sitten iski epätoivo: terminologia oli vierasta, tutkimukset kommentoivat nykypäivän siirtolaisuus- ja pakolaispolitiikkaa ja 1800-luvun massamuuttoliikettä. Lisäksi pahin oli vielä edessä: hankkeen puitteissa olin ajatellut kirjoittavani yhteisartikkelin 2000-luvun kausisiirtolaisista entuudestaan tuntemattoman sosiaalitieteilijän kanssa. Voiko keskiajan tutkija kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat elossa? Entä miten kirjoitetaan yhteisartikkeli eri tieteenalan edustajan kanssa?

Tutkimushankeen edetessä olen huomannut, että vanhempien aikojen tutkimus antaa hyvän pohjan myös uudempien aikojen tutkimukselle. Nykyaikaan sijoittuvan tutkimuskohteen tarkastelu on ollut haastavaa, mutta virkistävää vaihtelua. Yhteisartikkelin kirjoittaminen on tarjonnut mahdollisuuden syvälliseen keskusteluun eri tieteenalan ihmisen kanssa ja ollut opettavaista. Lisäksi, jos haastaa itsensä menemään oman mukavuusalueensa ulkopuolelle on kaksin verroin mukavampaa palata taas omaan tuttuun aiheeseen tai ajanjaksoon. Mennen vuoden aikana, rajoja ylittäessäni, olen myös pohtinut omaa tutkijaidentiteettiäni. Minkälainen tutkija haluan olla ja miten haluan kehittää itseäni. Tutkijan uran yksi suurimmista hienouksista onkin lähes rajattomat mahdollisuudet kehittää itseään paitsi ammatillisesti, myös ihmisenä.

Parhaillaan käydään julkista keskustelua tieteen ja tutkimuksen tilasta. Suomen hallituksen ajama koulutuspolitiikka ja maailman tapahtumat ovat kirvoittaneet otsikoita (yleis)sivistyksen kuolemasta. Humanistit ovat hyökänneet kehitystä vastaan ja perustelleet olemassaoloaan Tuomas Heikkilän ja filosofi Ilkka Niiniluodon johdolla. Kun tutkimuksen tärkeät resurssit, eli aika ja raha ovat niukassa, ei harharetkille (lue: löytöretkille) jää tilaa. Kallisarvoisia työtunteja ei kannata käyttää muuhun kuin omaan tutkimusaiheeseen. Pitkässä juoksussa tämä johtaa kuitenkin kapea-alaisuuteen. Käymällä välillä, esimerkiksi ajallisesti, oman tutkimusaiheensa ulkopuolella, voi ymmärtää paremmin myös sitä omaa tutkittavaa ajanjaksoa, kuten Tapio Salminen asian kiteytti. Historiatutkijoilla onkin erityinen kyky matkustaa ajassa: miksi sitä ei siis käyttäisi!

Kiireestä ja tulosvastuusta huolimatta haastan kaikki tutkijakollegani tekemään tänä vuonna löytöretken oman tutkimusaiheen ulkopuolelle. Väitän, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Lisäksi siitä voi olla jopa iloa ja syntyä uusia (tutkimus)ideoita.

Kirjallisuus

Tuomas Heikkilä ja Ilkka Niiniluoto, Humanistisen tutkimuksen arvo – kuusi murrettavaa myyttiä ja neljä uutta avainta. Opscula Institituti Romani Finlandiae V. Helsinki 2016. http://www.irfrome.org/humanistisen-tutkimuksen-arvo/