Alkuperäiskansojen päälliköt yhteisöjensä edustajina Espanjan amerikkalaisissa siirtomaissa

Lauri Uusitalo
Tampereen yliopisto

Nykyisen Kolumbian alueella elänyt espanjalainen kronikoitsija ja fransiskaaniveli Pedro de Aguado kuvasi 1570- ja 1580-luvuilla kirjoittamassaan teoksessa Historia de Santa Marta y Nuevo Reino de Granada guambiano-kansan päällikköä Calambaria viisaaksi mieheksi, jolla on voimakas auktoriteetti. Aguado jatkaa, että Calambarilla, joka tunnettiin myös espanjalaisella nimellä don Diego, oli utelias ja älykäs mieli, eikä hän eurooppalaisten ylemmyydestä vakuuttuneen kronikoitsijan mielestä vaikuttanut ihmiseltä, joka oli kasvatettu barbaarien keskuudessa.

Omar Santamaría, 2003, Cacique de Turmequé, Turmequé, Kolumbia. Kuva: Wikimedia Commons.

Calambar oli nykyisen Kolumbian alueella sijainneen Popayánin kuvernöörikunnan vaikutusvaltaisimpia johtajia. Hänen elämästään ei kuitenkaan tiedetä paljoa. Aguado mainitsee, että hän oli lapsi espanjalaisvalloittajien saapuessa alueelle vuonna 1537. Hänen vanhempansa lähettivät hänet tuolloin turvaan nasa-kansan alueelle, jonne espanjalaisten sotaretki ei ulottunut. Hänet mainitaan vain muutamissa lähteissä, joiden perusteella tiedetään, että hän toimi päällikkönä ainakin 1560-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmen alussa.

Popayánin piispa Agustin de la Coruña ajautui kerran sanaharkkaan Calambarin kanssa ollessaan saarnaamassa guambianoille. Hän kertoi tapauksessa myöhemmin Pedro de Hinojosalle tämän suorittaessa visitaansa (kruunun virkamiehen suorittamaan tarkastusmatkaa) Popayánin alkuperäiskansojen keskuudessa. Sanaharkan syy oli se, että piispa oli sanonut Calambarille, että hänen herransa ei ole hänen encomenderonsa Francisco de Belacázar, vaan kuningas ja kuvernööri tämän edustajana. Encomenderot olivat valloitusretkiin osallistuneita espanjalaisia, joille oli annettu palkkioksi encomienda, eli oikeus kantaa verot tietyltä päälliköltä ja tämän alaisilta. He muodostivat paikallisen espanjalaisyhteisön eliitin siirtomaissa.

Calambar oli todennut piispalle, ettei hän halunnut tuollaista puhuttavan kansalleen. Piispa oli vastannut, että heidän oli kuultava, että heidän tuli palvella vain Jumalaa ja kuningasta. Calambar puolestaan vastasi, että hänen herransa oli Francisco de Belacázar, eikä hän antaisi kenenkään sanoa muuta. Piispan mukaan Calambarin reaktio kertoi siitä, että tämä pelkäsi encomenderoaan, jolla oli liikaa valtaa. Aguadon kuvauksessa Calambar vaikuttaa kuitenkin kaikkea muuta kuin pelokkaalta. Sen sijaan hänet on kuvattu hyvin itsetietoisena päällikkönä.

Esimerkiksi välittäessään espanjalaisten ja nasa-kansan välistä rauhanneuvottelua vuonna 1573 Calambar järjesti ylellisen illallisen osoittaakseen vaurauttaan. Samalla hän kehotti nasojen päälliköitä solmimaan rauhan, sillä muussa tapauksessa hän tulisi itse pakottamaan nämä siihen. Nasat solmivat rauhan tällä kertaa, mutta jatkoivat kuitenkin kamppailuaan valloittajia vastaan aina 1600-luvun lopulle saakka.

Todennäköisesti Calambar koki suhteensa Belalcázarin, espanjalaisen paikallisyhteisön mahtimieheen, molempia osapuolia hyödyttäväksi, eikä hän halunnut kaukaisen kuninkaan tai tämän virkamiesten siihen puuttuvan. Varhaisella siirtomaa-ajalla imperiumin instituutioiden ollessa vielä heikkoja alkuperäiskansojen päälliköiden eli caciquejen ja encomenderojen henkilökohtaiset välit muodostuivat merkittäviksi. Näiden väliset suhteet olivat usein jännitteisiä. Encomenderot eivät hallinneet heidän suojelukseensa määrättyjä yhteisöjä suoraan vaan nimenomaan näiden caciquejen välityksellä. Joskus cacique ja encomendero olivat liittolaisia keskenään, joskus taas näiden välillä oli jatkuva konflikti. Yksinkertaisia suhteet eivät kuitenkaan olleet milloinkaan.

Sana cacique tulee Karibian meren saarilla puhutun taino-kielen päällikköä tarkoittavasta sanasta, jonka espanjalaiset omaksuivat ja ulottivat koskemaan kaikkia alkuperäiskansojen päälliköitä. Siirtomaavallan yhtenäistävän vaikutuksen seurauksena cacique-instituutiosta tuli vahva niidenkin etnisten ryhmien keskuudessa, joilla ei perinteisesti ollut lainkaan päälliköitä. Myös ennestään päällikköjohtoisilla yhteisöillä instituutio yleensä muutti muotoaan siirtomaa-ajalla, mutta siinä säilyi myös perinteisiä elementtejä. Caciquet rinnastettiin siirtomaiden lainsäädännössä Espanjan pikkuaateliin, ja hänellä oli oikeus käyttää nimessään etuliitettä don, joka tuohon aikaan oli varattu vain ylhäisölle.

Nykyespanjassa cacique tarkoittaa korruptoitunutta paikallisjohtajaa, ja siirtomaa-aikaisten alkuperäiskansojen päälliköiden jälkimaine onkin heikko. Heidän katsotaan vieraantuneen kansoistaan ja muuttuneen siirtomaavallan kätyreiksi. Myöhäisellä siirtomaa-ajalla näin kävikin monin paikoin, vaikka tämäkin on yleistys. Varhaisella siirtomaa-ajalla caciquet olivat kuitenkin vielä riippuvaisia oman väkensä tuesta, ja heidän legitimiteettinsä riippui vahvasti heidän kyvystään puolustaa kansansa oikeuksia.

Alkuperäiskansojen päälliköitä kohtasivat varsinkin varhaisella siirtomaa-ajalla monenlaiset paineet. Siirtomaavalta odotti heidän huolehtivan, että heidän yhteisönsä maksoi veronsa ja hoiti heille asetetut työvelvoitteet, mutta samalla heidän yhteisönsä odotti, että he ajoivat heidän etuaan espanjalaisten suuntaan. Cacique oli välittäjähahmo, joka eli kahden maailman välissä. Hän oli kuitenkin myös yhteisönsä valitsema päällikkö, ja yhteisön tuen menettäminen merkitsi todennäköisesti sitä, että cacique syrjäytettiin ja hänen tilalleen nostettiin joku muu.

Calambar solmi liittolaisuussuhteen encomenderonsa kanssa, mutta kaikki eivät näin tehneet. Esimerkiksi vuonna 1551 pozo-kansaan kuulunut cacique Ungurugua oli oikeudessa syytettynä kapinoinnista espanjalaisia vastaan. Unguruguan sanottiin vannoneen uskollisuutta espanjalaisille useaan kertaan, mutta nousseen silti kapinaan näitä vastaan. Unguruguan näkökulmasta tilanne oli toinen. Hän kertoi antaneensa encomenderolleen Antonio Pimentelille kultaa vain kerran niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka tämä oli ollut hänen encomenderonsa. Muuten hän ei ollut antanut Pimentelille mitään tai palvellut tätä millään tavalla. Sekä Pimentel että Ungurugua totesivat, että encomendero sen sijaan oli antanut caciquelle useita lahjoja taivutellakseen hänet palvelemaan itseään.

Näyttää siltä, että Unguruguan näkökulmasta espanjalaisten vallan nimellinen hyväksyminen oli välttämätön paha, jonka kanssa pystyi elämään, kunhan heitä ei oikeasti tarvinnut palvella. Vasta vuosien kuluttua asia muuttui ongelmaksi. Lopulta espanjalaisten onnistui kukistaa kapinoiva Ungurugua ja saada hänet oikeuteen. Oikeuspöytäkirjassa häntä kutsutaan sotaisaksi, ärtyisäksi ja itsepäiseksi, koska hän ei suostunut alistumaan espanjalaisten valtaan. Sellainen hän ehkä espanjalaisten näkökulmasta olikin, mutta yhtä hyvin häntä voisi luonnehtia itsetietoiseksi ja kansansa etuja ajavaksi johtajaksi, aivan kuten Calambariakin.

Espanjalaisilla oli tapana julistaa tietty alue omakseen välittömästi sinne saapuessaan ja jakaa alueen alkuperäinen väestö encomiendoina valloittajille. Todellisuus oli kuitenkin toinen. Alkuperäiskansat eivät voineet jättää huomiotta uusiksi isänniksi pyrkiviä valloittajia, ja moni yhteisö joutui hyväksymään espanjalaisten ylivallan tosiasiana, mutta alistuminen ei ollut täydellistä. Käytännössä molemmat osapuolet joutuivat sopeutumaan tilanteeseen. Vuosikymmenien ja -satojen kuluessa espanjalaisten asema vähitellen vahvistui ja heidän otteensa alkuperäiskansoista tiukkeni.

Espanjan amerikkalaisten siirtomaiden alkuperäiskansat nähdään usein vain kolonialismin avuttomina uhreina. Suuren yleisön mielikuvissa vähälukuiset mutta ylivoimaiset espanjalaiset kukistivat lähes yhdellä iskulla suuret inka- ja atsteekkivaltakunnat, minkä jälkeen heidän valtansa oli ehdotonta. Tautien heikentämät alkuperäiskansat jäivät orjan asemaan ja omaksuivat pakolla kristinuskon. Näin kolonialismin kohteeksi joutuneiden alkuperäiskansojen oma toimijuus jää täysin pimentoon

Amerikan mantereen alkuperäiskansoille kolonialismi merkitsikin usein raskasta työvelvollisuutta, korkeaa kuolleisuutta ja omien kulttuurien ainakin osittaista tuhoa. Osa kansoista hävisi kokonaan valloitusta seuraavien vuosikymmenten aikana yrittäessään tyydyttää valloittajien loputonta jalometallien himoa. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että espanjalaisten valloitus ei ollut niin nopea ja täydellinen kuin usein kuvitellaan.

Espanjalaisia ei yksinkertaisesti ollut riittävästi, että he olisivat voineet tehokkaasti alistaa koko alueen suoraan oman valtansa alle. Kolumbialainen antropologi ja historioitsija Jorge Gamboa (2010) toteaakin, että valloittajien perustamat kaupungit olivat pitkään espanjalaisia saaria, joita ympäröivällä alueella espanjalaisten valta oli pitkään epätäydellinen ja hauras. Popayánin alueen alkuperäiskansat olivat jakautuneet lukuisiin toisistaan etnisesti eroaviin yhteisöihin. Yhtenäisten hallintorakenteiden puute vaikeutti alueen valloittamista, mutta samalla esti alkuperäiskansoja nousemaan yhtenäiseen vastarintaan. Viime kädessä espanjalaisten ylivallan kuitenkin sinetöivät lukuisat tartuntataudit, jotka aiheuttivat suuren väestökadon alkuperäiskansojen keskuudessa.

Alkuperäiskansat omaksuivat moninaisia strategioita kohdatakseen kolonialismin asettamat haasteet. Jotkut jatkoivat avointa vastarintaa vielä pitkään siirtomaayhteiskuntien luomisen jälkeen, toiset kehittivät piilotetumpia vastarinnan keinoja, ja jotkut puolestaan liittoutuivat espanjalaisten kanssa hakien siten parempaa asemaa itselleen. Nämä saattoivat mennä myös limittäin niin, että erilaisissa tilanteissa hyödynnettiin erilaisia keinoja. Strategioista riippumatta caciquen rooli yhteisönsä edustajana nousi kaikkialla merkittäväksi.

Lähteet ja kirjallisuus:

Archivo General de Indios (Sevilla), Justicia 575, Residencia tomada a Francisco Briceño, n. 1, Testimonio de autos de la causa criminal contra el cacique Unguragua, 1552.

Archivo General de Indios (Sevilla), Justicia 639, n. 2, Visita hecha a los naturales de la provincia de Popayán hecha por el doctor Pedro de Hinojosa, oidor de la Audiencia de Quito, 1569–1571.

Aguado, Fray Pedro de, Historia de Santa Marta y Nuevo Reino de Granada, con prólogo, notas y comentarios de Jerónimo Bécker, tomo II (Madrid: Establecimiento tipográfico de Jaime Ratés, 1917).

Gamboa Mendoza, Jorge Augusto, El cacicazgo muisca en los años posteriores a la Conquista: del sihipkua al cacique colonial, 1537–1575 (Bogotá: Instituto Colombiano de Antropología e Historia, ICANH, 2010).