Kulkutauti ja kokemus: Historian pitkät jatkumot ja Musta surma itävaltalaisessa kronikassa

Ville Vuolanto
Tampereen yliopisto

Kulkutaudit aiheuttavat kauhistusta. Paitsi että ne tappavat, epidemiat myös muistuttavat kuolevaisuudesta ja elämän ennakoimattomuudesta. Kulkutaudit iskevät ihmisten arkeen ja tietoisuuteen sen epämiellyttävän totuuden, että kuolema ei ole vain toisia varten, eivätkä rikkaudet, hyvä ravinto tai paras mahdollinen hoito takaa haavoittumattomuutta. Vaikka esimerkiksi nyky-Suomessa arkielämä on täynnä riskejä, joita ihminen ei voi hallita – kuten ’tavalliset’ sairaudet tai liikenneonnettomuudet – näihin on totuttu, eikä niiden täyttä eliminointia vakavasti edes harkita. Harva esimerkiksi vaatii kaikkien hirvien ampumista, alkoholin täyskieltoa tai yleisen enimmäisnopeuden asettamista kolmeenkymmeneen kilometriin tunnissa – kaikki toimenpiteitä, jotka suojaisivat ennenaikaiselta kuolemalta.

Tournain kaupunkilaiset hautaavat Mustan surman uhreja (Pierart dou Tieltin kuvitus käsikirjoitukseen Tractatus quartus de Gilles li Muisit (Tournai, noin 1353). Bibliothèque royale de Belgique, MS 13076-77, f. 24v.).
Kuva: Wikimedia Commons

Musta surma, Euroopassa vuodesta 1346 riehunut paiseruttoepidemia, on yksi tuhoisimmista ja kuuluisimmista kulkutaudeista. Sen voi katsoa levinneen pandemiaksi, ja paikallisesti se saattoi tappaa jopa yli puolet väestöstä.  Kyseessä ei toki ollut ensimmäinen kulkutauti, eikä ensimmäinen pandemia – jo antiikin ajoilta tunnetaan useita laajoja kulkutautiepidemioita. Uutta on kuitenkin raporttien ja havaintojen runsaus – paitsi, että Musta surma oli laajalle levinnyt pandemia, se iski Eurooppaan, joka oli juuri käynyt läpi taloudellisen nousun seurauksena väestön kasvun ja oppineisuuden leviämisen. 1340-luvun lopun rutto mainitaan lukuisissa paikallisissa kronikoissa ja muissa kirjoituksissa ympäri Eurooppaa, ja siten sen leviämistä voidaan laajassa mittakaavassa seurata suhteellisen tarkasti. Toisaalta, samat lähteet mahdollistavat myös kulkutaudin paikallisten muotojen ja tulkintojen tutkimisen.

Neuberg an der Mürzin sisterssiläisluostarissa Keski-Itävallan Steiermarkissa pidetty kronikka, ns. Continuatio Novimontensis kertoo Mustan surman synnystä ja vaikutuksista 1348–49 seuraavasti:

”Tänä samana vuonna [1348] sattui lukemattomia onnettomuuksia useilla eri seuduilla. Syynä oli ankara kulkutauti, joka ilmaantui ensin merentakaisille alueille, ja joka tappoi erilaisilla kammottavilla tavoilla kenet tahansa.

Ensinnäkin, johtuen taivaankappaleiden pahansuovasta vaikutuksesta sekä ilman pilaantumisesta, muuttuivat näillä alueilla ihmiset ja karja kiveksi, olivatpa ne sitten paikoillaan tai tekemässä töitä. Lisäksi niillä seuduin, mistä inkivääri on kotoisin, satoi tappavia kuuroja, ja alas tuli erilaisia tauteja aiheuttavia käärmeitä ja matoja. Kaikki, joita sade kosketti, kuolivat välittömästi.

Lähellä tuota seutua tapahtui, että kauhistuttava tuli iski salamana taivaalta ja tuhosi kaiken, mihin se ylsi. Tulen voimasta jopa kivetkin paloivat, ikään kuin ne olisivat muuttuneet kuivaksi puuksi. Savu, joka tästä muodostui, oli hyvin tartuttavaa, niin että eräät kauppiaat, jotka katselivat tätä kauempaa, saivat heti tartunnan. Jotkut heistä heittivät henkensä saman tien. Ne taas, jotka pääsivät pakoon, kuljettivat kulkutaudin mukanaan. He tartuttivat taudin kaikkialle, johon kauppatavaroineen laskivat maihin, kuten Kreikkaan, Italiaan ja Roomaan, sekä niille naapurialueille, joiden kautta he kulkivat.

Tästä syystä kauhistuneet ja peloissaan olevat asukkaat päättivät, ettei kukaan näille alueille tulevista saisi kokoontua heidän majataloihinsa. He pakottivat kauppiaat, jotka levittivät kulkutautia toisten keskuuteen, lähtemään maasta välittömästi, sillä kuolettava tauti hallitsi ankarasti joka puolella. Ettei kukaan väkivalloin ryöstäisi kuolleiden omaisuutta, vartioitiin suljetuin portein niitä kaupunkeja, jotka ennen olivat olleet väkirikkaita, mutta joiden asukkaat nyt olivat kuolleet.

Venetsiassakin äkilliset kuolemat aiheuttivat niin suuria koettelemuksia, että tuskin neljäsosa ihmisistä jäi jäljelle. Tämän jälkeen kulkutauti tunkeutui vääjäämättömän salakavalasti Kärnteniin, ja sitten se valtasi rajusti Steiermarkin, niin että ihmiset menivät suunniltaan epätoivosta. Koska kukaan oppineista ei osannut päätellä, johtuiko tällainen tappava vuosi planeettojen harhailusta vai huonosta ilmasta, jättivät he kaiken jumalallisen kaitselmuksen varaan.

Jotta Jumala armossaan pitäisi ihmissuvusta huolen, aloitettiin julkiset katumusharjoitukset. Miehiä kokoontui kaupungeista ja kylistä yhteen: He vaelsivat pareittain ikään kuin kulkueessa kokonaan alastomina lukuun ottamatta lonkalta kantapäihin ulottuvaa valkoista vaatetta. He vierailivat hartaina kirkoissa laulaen äidinkielellään kauniita hymnejä Herran kärsimyksestä ja ruoskien itseään solmuruoskilla niin voimakkaasti, että verta roiskui lattialle pisaroittain. Kun rukoushuoneet oli suljettu iltarukousten jälkeen, naiset seurasivat tätä toimitusta nöyrin mielin. Tämä tapa kurittaa itseä jatkui pyhän Mikaelin päivästä [29.9.] aina pääsiäiseen saakka. Tämän lisäksi uhkaavan tuhon vuoksi sääntökuntiin kuuluvat ja tavallisetkin papit kulkivat ympäri kirkkoja reliikkien kanssa rukoillen. Myös apostolinen istuin asetti erityisiä rukouksia kaikkien lausuttaviksi, mutta näiden yksityiskohtainen käsitteleminen olisi vaivalloista.

[vuoden 1348 teksti jatkuu taudin oireiden kuvauksella; vuoden 1349 teksti alkaa kuvauksella siitä, miten rutto saapui Wieniin ja tappoi siellä kaksi kolmasosaa väestöstä. Ruttoa käsittelevä jakso loppuu seuraavasti:]

Mitä parhainta viiniä kypsyi kaikkialla [käsikirjoituksen marginaalissa lukee: ’Tuona ruttovuonna kasvoi erinomaista viiniä, kuten myös vuonna 1521’], ja kaikki, jotka sitä nauttivat kohtuuttomasti, olivat ikään kuin mielipuolia, sillä he ruoskivat ja pahoinpitelivät itseään ilman syytä. Ne ihmiset, jotka olivat jääneet jäljelle ja selvinneet tuosta julmasta kuolemasta, sen jo lähes unohtaneina, sekaantuivat moniin synteihin ja riitoihin, koska kuolleiden omaisuus oli tehnyt heistä rikkaita. Niinpä he mitään pelkäämättä ylittivät kaikki rajat ja elivät niin moraalittomasti kuin saattoivat. Aateliset ja ne kaupunkilaiset, jotka yrittivät paeta kuolemaa, matkustivat turvallisempiin paikkoihin. Koska he olivat saaneet tartunnan jo aiemmin, ei voitu välttää sitä, että lähes kaikki heistä kuolivat.”

Olen yllä koettanut kääntää kronikan hieman kompastelevaa kieltä varsin tarkasti, tosin lauseita pilkkoen. Teksti käyttää rutosta termejä pestis ja pestilentia, jotka latinan kielessä ennen 1300-luvun puoltaväliä olivat tarkoittaneet ylipäätään mitä tahansa (vakavaa) kulkutautia. Vasta juuri näiden Mustaa surmaa kuvailevien tekstien ansiosta sanat saivat nykykielten ’ruttoa’ tarkoittavan merkityksensä (vrt. pest, pestilence, plague, Pest).

Itsensäruoskijoita (flagellantteja). Schedelsche Weltchronik (Nürnberger Chronik), CCXVr (1493). Kuva: Wikimedia Commons

Kronikassa tehdään kiinnostavia huomioita käsityksistä ruton maantieteellisestä ja biologis-astronomisesta alkuperästä ja siinä näkyvät kulttuurihistorian pitkät jatkumot. Ensinnäkin tekstistä näkyy voimakas pyrkimys löytää taudille syy. On selvä, että epidemia tulee ’ulkopuolelta’: syynä ovat taivaankappaleet, ylhäältä iskevä tuli ja oudot sateet, tai huono ilma. Kiinnostavasti viitataan ajan tutkijoiden turhiin ponnistuksiin taudin perussyyn löytämiseksi: vaikka kronikka ei suoraan väitä, että tauti on Jumalan tahto, vähintäänkin on Jumalan sallimus, että kulkutauti saa riehua. Kronikoitsija kuvailee, miten hänen aikalaisensa olivat tulkinneet kulkutaudin Jumalan (oikeutetun) vihan seuraukseksi. Katumusharjoituksia tarvittiin, ettei synti vetäisi rangaistusta kaikkien päälle, ja toisaalta kärsimys tässä maailmassa voisi säästää kärsimyksiltä tulevassa. Tämä logiikka päti sekä itse taudin kourissa kärsimiseen että fyysisen katumuksen muotoihin, kuten itseruoskintaan. Itse ajatus kulkutaudeista jumalten vihan osoituksina ja kollektiivisesta vastuusta ’yhteisön’ rikoksista on yhtä vanha kuin länsimainen kirjallisuus: jo Ilias-eepos alkaa kuvauksella Apollon-jumalan vihastuksissaan levittämän kulkutaudin tuhoista itään hyökänneen ja Troijan edustalle leiriytyneen kreikkalaisarmeijan keskuudessa. Kukaan ei ole turvassa.

Toisin kuin eräät muut ajan kirjoitukset, kronikkateksti ei suoraan mainitse ruton puhkeamisen syyksi ihmisten syntisyyttä – eikä irti päästetyn pahan välikappaleina syytetä suoraan vieraita kansoja tai juutalaisia (näistä tulkinnoista voi lukea Sari Katajala-Peltomaan kirjoituksesta). Tästä huolimatta kulkutaudin alkupiste määrittyy maantieteellisesti selkeästi itään, sinne ”mistä inkivääri on kotoisin”, siis myyttiseen Intiaan. Sieltä kauppiaat taudin sitten levittivät lähteen, tosin eivät pahantahtoisuuttaan vaan ajattelemattomuuttaan – syypää on pikemminkin kaupankäynti kuin yksittäiset kauppiaat.

Selvää kuitenkin on, että taudin alkuperä on marginaalissa, sivistyneen maailman ulkopuolella ja inhimillisen maailman rajoilla. Jo antiikin maailmassa kulkutautien korostettiin olevan ’globaaleja’, alkuperältään itäisiä ja aasialaisia, mutta sieltä vääjäämättömästi kohti länttä ja Eurooppaa leviäviä, kuten Antti Lampinen tuo esseessään esiin. Toinen kulkutautien alkuperään liittyvä antiikkinen näkemys oli, että ne tarttuvat ja syntyvät saastaisen ilman kautta. Esimerkiksi tarina Antoninusten rutosta (160–180 -luvuilla jKr.) kertoo erään roomalaisen sotilaan avanneen Babylonian Apollon temppelissä kulta-arkun, josta ilmoille päässyt ’tautinen henkäys’ (spiritus pestilens) aloitti kulkutaudin (Historia Augusta, Verus 8.1-2). Ajatus pahanlaatuisesta ilmasta vakavien sairauksien – myös mielisaurauksien – taustalla periytyy hippokraattiseen lääketieteeseen (ks. Marke Ahosen kirjoitus), ja se oli siten tieteellisen ajattelun valtavirtaa niin antiikissa kuin keskiajallakin. Vastaavasti myös taivaankappaleiden aseman ja liikkeiden katsottiin aiheuttavan välillä epätasapainoa ja siten myös sairauksia maan päällä – astronomian ja astrologian välillä ei vielä ollut sitä eroa, minkä nykyisin itsestään selvästi teemme. Myöskään ei Musta surma ollut erillinen ja ainutlaatuinen katastrofi, vaan liittyi muihin ihmisen hallinnan ulkopuolella oleviin onnettomuuksiin, kuten maanjäristyksiin, tulivuorenpurkauksiin, katovuosiin ja nälänhätiin sekä aiempiin kulkutauteihin – ja siksi sitä selitettiin myös samoin kuin tauteja ja muita katastrofeja ennenkin.

Mikä tahansa kokemus on vääjäämättä paikantunut, kiinni siinä paikassa ja kulttuurillisessa hetkessä, missä ihminen elää. Myös itävaltalaisessa luostarissa uutisia ja kokemuksiaan reflektoiva kirjurimunkki tarkastelee tapahtumia omasta näkökulmastaan. Rutto saapui jostain kaukaa toisaalta (’idästä’), ja sitä ymmärtääkseen hän tarvitsi (meidän näkökulmastamme katsottuna) niin luonnollisia, epäluonnollisia kuin yliluonnollisiakin selityksiä. Uskonto näyttäytyy paitsi hänelle itselleen, myös hänen kuvailemilleen lähiseutujen asukkaille turvaa tuovana selviytymisstrategiana. Ihmisillä on voimakas tarve hakea turvaa toiminnasta – viranomaiset sulkevat kaupunkien portteja ja yrittävät estää ihmisten kokoontumisia majataloissa, tavallisen kansa järjestää oma-aloitteisesti katumuskulkueita ja laulaa hymnejä, papisto kuljettaa reliikkejä ympäri kirkkoja, ja meille tuntemattomaksi jäävä munkki kirjaa tapahtunutta ylös.

Toimijuus jo itsessään luo psykologisesti hallinnan ja ennakoimisen tunnetta – ja siten toivoa. Tässä keskiajan itävaltalaisen kirjurin kuvaamat ihmiset eivät eroa meistä, jotka pyrimme hallitsemaan elämäämme vaikuttavia voimia (vaikka Uudenmaan eristyksen avulla), toivomme että taudilla on jokin selkeä ja helposti ymmärrettävä syy (kuten wuhanilainen lepakko), ja ajattelemme, että kun epidemia on ohi, kuoleman varjo väistyy yltämme, ja pääsemme maistelemaan turvassa uuden sadon viiniä.

Kirjallisuutta

Continuatio Novimentensis, Monumenta Germaniae Historica, Scriptores 9 (Chronica et annales aevi Salici), ed. G.H. Pertz, Hannover 1851, p. 674, rivi 19 – p. 675, rivi 30 [Anno 1348], sekä p. 676, rivit 14 – 20 [Anno 1349], online, ks. https://www.dmgh.de/mgh_ss_9/index.htm#page/674.

Ahonen, M., ’Ruttonuolia ja myrkyllistä ilmaa: antiikin tauteja ja tartuntoja’, Khelidon – kuulumisia antiikista, 13.3.2020, http://khelidon.fi/2020/03/13/ruttonuolia-ja-myrkyllista-ilmaa-antiikin-tauteja-ja-tartuntoja/.

Duncan-Jones, R.P., ‘The Antonine plague revisited’, Arctos 52 (2018), 41-72.

Feldman, D.B. ‘The Meaning of Hope and Vice Versa: Goal Directed Thinking and the Construction of a Meaningful Life’, in The Experience of Meaning in Life: Classical Perspectives, Emerging Themes, and Controversies, eds J.A. Hicks and C. Routledge, 141–150, Springer, New York 2013.

Green, M.H., ed. Pandemic Disease in the Medieval World: Rethinking the Black Death (The Medieval Globe, 1), Arc Medieval Press, Kalamazoo: 2015.

Hanska, J. Strategies of Sanity and Survival: Religious Responses to Natural Disasters in the Middle Ages. Finnish literature society, Helsinki 2002.

Katajala-Peltomaa, S., ’Mitä pandemiasta seuraa? Mustan surman vaikutuksista keskiaikaiseen kulttuuriin’, Trivium, 28.4.2020, https://blogs.uta.fi/trivium/2020/04/28/mita-pandemiasta-seuraa-mustan-surman-vaikutuksista-keskiaikaiseen-kulttuuriin/ .

Lampinen, A., ’Antoninusten rutto, koronavirus ja ksenofobia’, Khelidon – kuulumisia antiikista, 16.3.2020, http://khelidon.fi/2020/03/16/antoninusten-rutto-koronavirus-ja-ksenofobia/.

McNeill, W. H., ’Kansat ja kulkutaudit’, Tampere, Vastapaino 2005 [alkup. Plagues and Peoples, Anchor Books 1976].

Mitä pandemiasta seuraa? Mustan surman vaikutuksista keskiaikaiseen kulttuuriin

Sari Katajala-Peltomaa
Tampereen yliopisto

Covid-19-pandemia on shokkialun jälkeen saavuttanut vaiheen, jossa osa maista avaa jo tiukimpia sulkutoimia ja rajoituksia. Samaan aikaan pohdimme tulevaisuutta: miten tämä muuttaa maailmaa, Suomea, länsimaista kulttuuria. Pandemia on sekä erottanut että yhdistänyt ihmisiä; on selvää, että se ei kohtele kaikkia maita, kulttuuripiirejä tai yhteiskuntaluokkia samalla tavalla. Vaikutuksetkaan eivät oletettavasti ole yhtä järisyttäviä kaikilla alueilla ja aloilla – toisilla se saattaa vahvistaa jo olemassa olevia heikkoja signaaleja, toisilla tämä aika merkitsee selkeämpää murrosta ja uuden alkua.

Nämä piirteet voidaan nähdä jo mustan surman jälkiseuraamuksissa. Tämä 1300-luvun puolivälin ruttoaalto oli yksi ensimmäisistä ja tuhoisimmista pandemioista. Yersinia pestis -bakteerin aiheuttama tauti teki valtavaa tuhoa läpi koko Euraasian. Arviot kokonaiskuolleisuudesta 700 vuoden takaa ovat ymmärrettävästi aika summittaisia, mutta liikkuvat kuitenkin 50–75 miljoonan uhrin välillä. Aikalaiset ymmärsivät tarttumisen perusmekanismin sairastumisen taustalla, mutta bakteereja tai viruksia ei taudinaiheuttajina tunnettu. Tautien ajateltiin leviävän pahan, saastuneen ilman, miasman, välityksellä. Tästä teoriasta luovuttiin vasta 1800-luvulla. Miasma-teoria selittää monelle tutut linnunnokan näköiset ruttolääkärin varusteet, jotka yleistyivät myöhempien tautiaaltojen aikana uuden ajan alussa. “Nokkaan” laitettavat kuivatut yritit ja kukat saattoivat tosiaan helpottaa potilastalouksien pahoja hajuja. Itse taudin leviämisen estämisessä niiden ainoa hyöty lienee ollut se, että nenän rapsuttelu, ja sitä kautta bakteerien levittäminen, oli varusteiden läpi hankalaa.

Kaikkea ei SARS-CoV-2:n eli tutummin koronaviruksenkaan leviämismekanismeista tiedetä. Tiedetään kuitenkin, että sekä yersinia pestis -bakteerin että koronaviruksen leviämiseen tarvitaan ihmiskontakteja. Ruttobakteeri tosin levisi mustan rotan kirppujen mukana, mutta rotat kulkivat ihmisten mukana. Euroopassa rutto levisikin ensin alueille, joilla oli tiiviimmät kauppayhteydet – Kiinaan. Musta surmakin tuli Eurooppaan ensiksi Italiaan. Väestötiheillä alueilla, kuten Pohjois-Italian kaupungistuneilla alueilla, se myös teki pahinta jälkeä. Kaukainen sijainti ja harva asutus suojeli silloinkin Suomen aluetta, ainakin pahimmalta tautiaallolta. Tiedetään mustan surman riehuneen Ruotsin puolella valtakuntaa, mutta sen saapumisesta Suomeen ei ole tietoa. Toisaalta Suomen keskiajalta säilynyt lähdemateriaali on hyvin niukkaa – kyse saattaa siis olla siitä, että tautiepidemiasta kertovia lähteitä ei ole säilynyt. Rutto kiersi Eurooppaa useampana toistuvana aaltona ja myöhemmin tiedetään ruton tulleen Suomeenkin.

Elämä keskiajalla oli arvaamatonta, eikä turvaverkkoja juuri ollut. Yksittäiset yhteisöt kokivat murskaavia iskuja olemassaololleen ilman ruttoakin. Paha tulva tai ankara katovuosi saattoi paikallisesti nostaa kuolleisuuden ruttovuoden tasolle. Vaikka informaatio kiersi keskiajalla hitaammin, kuultiin maaseutuyhteisöissäkin tietoja muualta. Koko kristikuntaa kohdannut koettelemus oli siis eri asia kuin paikallinen tulva, tulipalo tai maanjäristys. Vaikka oma kylä tai kotitalous olisivatkin ruttoaallossa säästyneet, lisäsi tuhon laajuus emotionaalista stressiä.

Paikoitellen ruton kylvämä tuho oli valtaisa, uhreina saattoi olla puolet, joidenkin arvioiden mukaan jopa 60% väestöstä. Ja tämä vain muutaman kuukauden ajanjaksolla! Moni saattoi Petrarcan tavoin voihkia: “Missä ovat nyt suloiset ystävämme, heidän armaat kasvonsa ja lepyttävät sanansa, missä heidän lempeä, miellyttävä seuransa? Mikä salamanisku on nämä ilot vienyt, mikä järistys heittänyt heidät pois; mikä myrsky heidät hukutti, mitkä kuilu aukeni heidät nielaisten? Me olimme läheisiä ja nyt melkein yksin.”

Valtavien uhrimäärien ja taloudellisen romahduksen ohella musta surma toi mukanaan kulttuurisia muutoksia, jopa positiivisia uudistuksia. Varsinkin Italiassa sen voi katsoa toimineen sysäyksenä renessanssin kulttuuriin. Petrarca kirjoitti sonaattejaan Lauralle ja Boccaccio Decameronensa ruton varjossa. Molemmat kirjailijat selvisivät pandemiasta ja loivat kirjalliset taideteoksensa sen innoittamina ja pakottamina.

Jos elämä olikin ollut epävarmaa jo ennen mustaa surmaa, se ja seuraavat ruttoaallot loivat myöhäiskeskiaikaiseen Eurooppaan kuolemaan keskittyvän kulttuurin. Kuoleman tanssi -tematiikka runoissa, muraaleissa ja alttaritauluissa tuli tunnetuksi ympäri Eurooppaa, lähin lienee Tallinnassa, Pyhän Nicholaksen kirkossa ollut Bernt Notken teos. Nämä Danse macabre -kuvaukset yleistyivät 1400-luvun puolella: niissä luurankohahmoinen kuolema tanssittaa kansaa tasapuolisesti – niin paavit ja kuninkaat kuin porvarisrouvat, nuorukaiset ja pikkulapsetkin joutuivat tanssin pyörteisiin. Kuolema ei säästänyt ketään. “Voi minua – vasta synnyin ja nyt jo joudun tanssimaan”, saattoi taapero lausahtaa kuolemantassikuvauksessa.

Käsikirjoituskuvitusta, Saksa 1455/1458, Codex Palatinus Germanicus 438, f 141r. https://digi.ub.uni-heidelberg.de/diglit/cpg438/0291

Kuolema on paitsi biologinen fakta myös kulttuurinen ilmiö: se odottaa jokaista, mutta paljastaa samalla yhteisön arvoja ja hierarkioita. Myöhäiskeskiaikaisen kulttuurin vahva hengellinen painotus näkyy myös 1400-luvulla syntyneissä kuolemantaito-oppaissa. Kaikki kuolevat – mutta oli taito kuolla hyvin: syntinsä tunnustaneena, viimeisen voitelun saaneena ja Kristuksen ruumiin nauttineena. Seurassa tuli olla vain yksi luotettava ystävä ja perheelle tuli lausua hyvästit aiemmin; heidän läsnäolonsa olisi saattanut viedä ajatukset liikaa maallisiin murheisiin – tai iloihin, joista nyt tuli luopua. Hyvään kuolemaan kuului tietoinen ja rauhallinen irtaantuminen tästä elämästä ja katseen suuntaaminen seuraavaan. Niin kuin aina, kulttuuriset ideaalit olivat harvojen saatavilla, varsinkaan ruttoepidemian riehuessa ei rituaaliseen siirtymiseen tuon puoleiseen ollut läheskään aina mahdollista panostaa. Keskiaikaisella Euroopalla ei ollut keinoja puolustautua ruttoa vastaan eikä hoitaa sairastuneita. Kulttuurinen kuoleman korostus lienee siis ollut myös selviytymismekanismi ja monet kuoleman tanssi -teokset ovat goottilaisen taiteen helmiä ja tyylisuunnan kiteymiä. Ehkä covid-19-pandemiakin saa aikaan vastaavanlaisen kulttuurin kukoistuksen kuin 1300-luvun Italiassa; toivottavasti 2020-luvun tulevaisuususko ja -visiot keskittyvät kuitenkin muuhun kuin tanssiviin luurankoihin.

Bernt Notken maalaama kuolemantassi (1475–1499), nykyisin Tallinnan taidemuseossa. Kuva: Wikimedia Commons

Mustan surman aiheuttama äkillinen väestöllinen shokki vaikutti talouteen suoraan ja toipuminen vei vuosikymmeniä. Uusimmat arkeologiset tutkimukset hautauksista ovat ristiriitaisia siitä, olivatko sosiaalinen asema ja ikä sukupuolta suurempia riskitekijöitä. Toisilla alueilla rutto tappoi naisia enemmän, toiset tulokset näyttävät osoittavan, että sukupuolen suhteen rutto oli suhteellisen tasa-arvoinen, mutta koetteli kovemmin köyhiä ja vanhoja. Suurin osa covid-19-uhreista, ainakin kuolonuhreista, on miehiä, ja ikä on yksi riskitekijöistä. Toistaiseksi emme vielä tiedä kuinka sosiaalisen eriarvoisesti nykyinen pandemia uhrinsa valitsee, viitteitä köyhempien maiden ja ihmisryhmien suuremmasta kuolleisuudesta on kuitenkin jo nyt nähtävissä.

Ikävä kyllä myöskään “China virus” -kommentit eivät ole vain covid-19-pandemian erityispiirre. Mustan surman kulttuuriperintöön kuuluu myös syntipukkien etsintä etnisyyden perusteella. Ruttoaallon jälkimainingeissa syyllisiksi leimattiin usein juutalaiset, joita syytettiin eri puolilla Eurooppaa kaivojen myrkyttämisestä ja sitä kautta ruton aikaan saamisesta tai levittämisestä. Yksi tunnetuimmista ja traagisimmista tapauksista on Tarragona Kataloniassa Espanjassa, jossa 1348 useita kymmeniä juutalaisia, miehiä ja naisia vastasyntyneistä vanhuksiin, surmattiin. Ajankohdan kirjalliset lähteet paljastavat, että juutalaisia pidettiin kollektiivisesti syyllisenä ruton aiheuttamaan koettelemukseen. Vuonna 2007 suoritetuissa kaivauksissa löydettiin kuusi joukkohautaa, ja monissa vainajissa oli paljain silmin havaittavissa fyysisten väkivallan jälkiä. Oletettavasti yrityksenä on ollut tuhota koko kaupungin juutalaisyhteisö. Espanja oli keskiajalla poikkeuksellinen uskontojen tilkkutäkki. Pitkä muslimiaika oli jättänyt alueelle huomattavat juutalais- ja muslimivähemmistöt. Rauhallinen convivencia, yhdessäelo, muuttui myöhäiskeskiajalle tullessa jännitteisemmäksi ja hyökkäykset ja vihamielisyys kulminoituivat kaikkien juutalaisten karkottamiseen 1492. Rutto kärjisti olemassa olevia etnisiä jännitteitä, teki ne avoimesti näkyviksi ja mahdollisti niiden konkretisoimisen laajamittaiseksi väkivallaksi.

Harva maallistunut länsimaalainen pitää covid-19 -tautia jumalan vihan osoituksena. Muutenkaan suoria yhtymäkohtia ei koronaviruksen ja yersinia pestis -bakteerin aiheuttamien tautiaaltojen ja massakuolemien välille voi vetää. Kuitenkin vertailu aiempiin pandemioihin voi osoittaa, että elämme globaalissa maalimassa, ja ihmiskunnan verkostot ovat olleet globaaleja, jolleivat aina, niin ainakin jo 700 vuotta sitten. Se, mikä tapahtuu muualla, koskee meitäkin. Näin ollen laajempaa huolta tulisi herättää pandemian ja karanteenolojen herättämät etniset jännitteet – esimerkiksi hinduenemmistöisessä Intiassa tapahtuneesta syytetään muslimeja. Ehkä 700 vuotta sitten tapahtuneen pandemian opetus voisi olla, että huoli voi myös yhdistää ihmisiä, ja syntipukkien etsiminen ei auta tilanteen hallinnassa.

Kirjallisuutta:

Colet, Anna; Muntané i Santiveri, Josep Xavier; Ruíz Ventura, Jordi; Saula, Oriol; Subirà de Galdàcano, M. Eulàlia; and Jáuregui, Clara, ”The Black Death and Its Consequences for the Jewish Community in Tàrrega: Lessons from History and Archeology,” The Medieval Globe: Vol. 1:1 (2014), https://scholarworks.wmich.edu/tmg/vol1/iss1/5

Curtis, Daniel & Roosen, Joris, “The sex-selective impact of the Black Death and recurring plagues in the Southern Netherlands, 1349-1450,” American Journal of Physical Anthropology 164:2 (2017), 246-259 doi: 10.1002/ajpa.23266

DeWitte, S.N., “The effect of sex on risk of mortality during the Black Death in London AS 1349-1350,” American Journal of Physical Anthropology 139:2 (2009), 222-34 DOI:10.1002/ajpa.20974

Francesco Petrarch, Selected Letters Vol. I (I Tatti Renaissance Library)

Kallioinen, Mika, Rutto ja rukous (Jyväskylä: Atena, 2005)

Oosterwijk, Sophie, “‘This Worlde Is but a Pilgrimage’ Mental Attitudes in/to the Medieval Dance Macabre,” teoksessa S. Katajala-Peltomaa & S. Niiranen (toim.), Mental (dis)Order in Later Medieval Europe (Leiden: Brill 2014), 197–218.

Nissi, Jyrki, “Who Will Accompany the Dying? The Communality of the Late Medieval Death in the Ars moriendi – Guides,” teoksessa Marco Piccat & Laura Ramello (toim.), Memento mori. Il genere macabro in Europa dal Medioevo a oggi. Atti del Convegno internazionale, Torino, 16–18 ottobre 2014. Alexandria: Edizioni dell’Orso, 2014.

Pyhimykset ja kulkutaudit keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa

Jenni Kuuliala
Tampereen yliopisto

Viime viikolla eri medioissa alkoi levitä juttu 100-luvulla eläneestä ja kuolleesta pyhästä Coronasta, jonka sanottiin olevan kulkutautien parantamiseen erikoistunut pyhimys. Jutut osoitettiin pian uutisankaksi. Pyhä Corona on toki aivan ”oikea” pyhimys, mutta kuten Päivi Salmesvuori Iltalehden haastattelussa sanoo, ”pyhä Corona kulkutautien tai pandemian suojeluspyhänä on yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”.

Vaikka uutinen pyhästä Coronasta olikin osittain liian hyvää ollakseen totta, pyhimyksillä yleensä oli merkittävä rooli niin keskiajalla kuin uuden ajan alun katolisilla alueilla kulkutaudin uhatessa. Näistä taudeista pahamaineisin on tietysti 1300-luvun puolivälissä ensimmäistä kertaa Eurooppaa ravistellut mustaksi surmaksi myöhemmin kutsuttu paiserutto, joka palasi heikompina epidemia-aaltoina seuraavien vuosisatojen aikana parin vuosikymmenen välein. Rutto ei kuitenkaan ollut ainoa henkeä uhkaava kulkutauti. Lepraa pelättiin sen melko vähäisestä tarttuvuudesta huolimatta, ja vaikka tuberkuloosia ei kyseisellä nimellä tunnettukaan, se ja muut keuhkoinfektiot ovat olleet ihmiskunnan riesana aina. Uuden ajan alussa Euroopassa levinnyt syfilis aiheutti valtavaa huolta ja sen leviämistä pyrittiin monin keinoin estämään. Jo keskiajalla tautien tarttumista pyrittiin hillitsemään erilaisilla karanteeneilla ja sairastuneille tarjottiin lääketieteellistä apua, vaikka sen mahdollisuudet heikot olivatkin. Uskonnolla oli myös merkittävä rooli niin parantajana kuin lohdun tuojana.

Pyhä Franciscus Assisilainen hoitaa leprasairaita hospitaalissa. La Franceschina, Perugia, Biblioteca Augusta, MS 1238 f. 223r. Kuva: Wikimedia Commons

Tutkimuksellisesti on kiinnostavaa, että huolimatta pyhimysten merkittävästä roolista parantajina, kertomukset mustan surman aikaisista ihmeistä ovat erittäin harvinaisia. Sen sijaan myöhempien ruttoepidemioiden aikana heidän roolinsa alkoi korostua ja saavutti huippunsa uuden ajan alussa. Esimerkiksi vuonna 1376 Avignonissa kerättiin paavi Urbanus V:n (1310–1370) ihmeitä hänen pyhimykseksi julistamistaan varten. Dominikaaniveli Jacobus de Vercellis kertoi, että vuonna 1372, jolloin yksi myöhemmistä ruttoepidemioista koetteli aluetta, hän itsekin sairastui siihen. Tästä todisteina olivat kaksi vakavaa paisetta hänen oikeassa reidessään, yksi nivusissa, sekä 21 päivää jatkunut kuume, joista mitään lääkärit eivät pystyneet parantamaan. Paiseita yritettiin parantaa kuumalla raudalla polttaen, mutta tämä johti ainoastaan kammottavan hajuisiin haavoihin. Lopulta lääkärit luovuttivat Jacobuksen suhteen ja hän itse oli valmis saamaan viimeisen voitelun ja jopa tilautti itselleen hautakiven. Jacobus kuitenkin päätyi rukoilemaan Urbanus V:n apua ja lupasi tehdä pyhiinvaelluksen tämän haudalle, mikäli välttäisi kuoleman. Pian tämän jälkeen paavi ilmestyi Jacobukselle näyssä ja lupasi, ettei hän kuolisi. Vähitellen Jacobus sai terveytensä ja voimansa takaisin.

Vaikka paiserutto oli tässä vaiheessa yhteisön jäsenille valitettavan tuttu, Jacobusta ei suinkaan jätetty oman onnensa nojaan, vaan lääkärit yrittivät parantaa häntä niin kauan, kun pitivät sitä mahdollisena. Se, että he lopulta luovuttivat, oli aikakaudelle ja lähdetyypille tavanomaista: lääkärit eivät saaneet luvata potilaalle liikoja, ja toisaalta ihmekertomuksen rakenteeseen kuuluu maallisen lääketieteen hyödyttömyys. Jacobuksen kertomuksessa toivo ja epätoivo yhdistyvät hänen rukouksessaan pyhänä pidetylle paaville – vielä viime hetkelläkin kääntyminen pyhimyksen puoleen toimi kenties lohtuna sietämättömään tilanteeseen, kenties toivonpilkahduksena.

Myöhempinä vuosisatoina toimet ruton nujertamisessa usein vaikuttivat pyhimyskulttien syntyyn tai vahvistivat niitä. Suurin osa ruttoon liittyvistä ihmeistä on peräisin Italiasta ja ”ahkerin” pyhimys tällä saralla oli Rosa da Viterbo, 1200-luvulla elänyt maallikkofransiskaani. Rosaa pidettiin ilmeisesti pyhimyksenä jo hänen kuollessaan vuonna 1251, mutta hän vaipui pitkiksi ajoiksi lähes unholaan. Kun ruttoepidemia jälleen kerran riehui Rooman lähellä sijaitsevan Viterbon alueella 1400-luvun puolivälissä, Rosalle suunnatut rukoukset osoittautuivat tehokkaaksi avuksi. Tämä nosti hänen kulttinsa suosioon ja johti lopulta hänen pyhimykseksi julistamiseensa. Hänen kirjatuista 82 ihmeestään 22 on rutosta paranemisia. Näissä kertomuksissa paiseet, kuume ja yleinen huonovointisuus ovat jälleen todisteita sairaudesta. Pyhimystä rukoiltiin, ja erään nuoren naisen paransi vesi, jossa hänen äitinsä oli pessyt pyhimyksen ruumiin kädet. Yhä uudelleen toistuu pyhän Rosan apuun pyytäminen epätoivoisimmalla hetkellä, kun potilas pelkäsi oman henkensä tai vanhempi lapsensa hengen puolesta.

Monet keskiajan ja uuden ajan alun pyhimykset olivat eliittitaustaisia ja heillä saattoi olla paljonkin maallista valtaa. Erilaiset toimet epidemian nujertamiseksi yhdistyvät pyhän Carlo Borromeon (1538–1584) toimissa. Carlo Borromeo oli kardinaali ja Milanon arkkipiispa sekä yksi vaikutusvaltaisimpia katolisen reformaation ajan italialaisista kirkonmiehistä. Vuonna 1575 Milanoon saapui jälleen ruttoepidemia. Suurin osa aatelista pakeni kaupungista ja talous kärsi. Carlo Borromeon kerrottiin rukouksillaan hidastaneen taudin etenemistä, ja myöhemmin hän rakennutti ja varusti ruttolasaretteja (lazaretti), osoitti suurta armeliaisuutta sairastuneita kohtaan, sekä myönsi täydet aneet monilla nykytermein ”kriittisillä aloilla” toimineille ihmisille. Tämän lisäksi hän muun muassa järjesti uskonnollisia kulkueita, joilla epidemia pyrittiin nujertamaan sekä määräsi kissat ja koirat, joiden epäiltiin levittävän tautia, tapettavaksi. Seuraavana vuonna hän myös määräsi lähes koko kaupungin karanteeniin.

Carlo Borromeoa alettiin pitää pyhimyksenä jo hänen eläessään ja hänen kulttinsa oli erittäin suosittu 1600-luvun taitteessa. Hänen lukuisat ihmeensä kuitenkin olivat paranemisia aivan muista sairauksista. Ruttoepidemian taltuttaminen pysyi silti olennaisena osana Carlon mainetta. Vuonna 1602 Camillo Landriani, lempinimeltään Il Duchino, maalasi Milanon tuomiokirkkoa varten allaolevan taulun Carlo Borromeosta jakamassa sakramentteja ruttoon sairastuneille Milanon ruttolasaretissa. Maalauksen etualalla Carlo voitelee sairaan miehen otsan; kuvauksessa ruton kauheus yhdistyy pelastuksen toivoon. Uuden ajan alun italialaiset taiteilijat tekivät suuren määrän maalauksia, joissa esiintyvät pyhimykset, mukaan lukien ruttopotilaiden suojeluspyhimys Rocco sekä arkkienkeli Mikael. Maalaukset eivät korosta kulkutaudin kauheuksia vaan keskittyvät nimenomaan lohtuun ja toivoon.

Camillo Landriani, detto Il Duchino: San Carlo amministra i Sacramenti agli appestati (1602). Veneranda Fabbrica del Duomo di Milano

Tämän hetken koronapandemia on monella tapaa hyvin erilainen tilanne kuin lukuisat menneisyyden paiseruttoepidemiat. Keskiajan ja uuden ajan alun pyhimyksistä kertovat lähteet kuitenkin näyttävät, miten samankaltaisia taudin torjuntakeinoja oli käytössä, samoin kuin osoittavat, että silloinkin ihmiset tarvitsivat, etsivät ja löysivät toivoa ja lohtua sietämättömältä tuntuvan tilanteen kestämiseen. Samalla koetut epidemiat värittivät pitkään ihmisten muistoja ja heidän tapaansa jäsentää maailma. Nähtäväksi jää, miten tämä tulee omassa ajassamme ilmenemään.

Lähteet ja kirjallisuus

Acta Sanctorum quotquot toto orbe coluntur vel a Catholicis Scribtoribus celebrantur, toim. Société des Bollandistes, vols. 1-68 (Société des Bollandistes, 1863–1887), Sept. II, 445-74.

Actes anciens et documents concernant le Bienheureux Urbain V pape, toim. Joseph Hyacinthe Albanès & Ulysses Chevalier (Paris: A. Picard, 1897).

Archambeau, Nicole, ‘Healing Options during the Plague: Survivor Stories from a Fourteenth-Century Canonization Inquest’, Bulletin of the History of Medicine, 85 (2011), 531-59.

Cohn, Samuel K. Jr., The Black Death Transformed (London: Hodder Arnold, 2003).

Cohn, Samuel K. Jr., Cultures of Plague: Medical thinking at the end of the Renaissance (Oxford: Oxford University Press, 2011).

Giussani, Giovanni Pietro. Vita di s. Carlo Borromeo, prete cardinale del titolo di Santa Prassede (1613).

Grattarola, Marc’Aurelio. Successi maravigliosi della veneratione di S. Carlo (1614).

Jones, Pamela M., ‘San Carlo Borromeo and Plague Imagery in Milan and Rome’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press), 65–96.

Mormando, Franco, ‘Introduction: Response to the Plague in Early Modern Italy: What the Primary Sources, Printed and Painted, Reveal’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press, 2006), 1-44.

‘Pyhä Corona ei suojele pandemialta ”Yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”’, Iltalehti 19.3.2020.