Syntiset saunat ja keltaiset hameet

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

”Kujaa ylös taivalsi iso romuluinen nainen yllään porton keltainen hame, joka oli vasemmalta sivulta nostettu niin ylös, että sääri näkyi siveettömästi melkein polveen asti.”

Näin kuvaa Kaari Utrio romaanissaan Viipurin kaunotar turkulaista prostituoitua, jonka päähenkilö Elina Folkentytär kohtaa Turun pahamaineisen kaupunginosan ”Helvetin” kujalla. Hyväsydäminen Kerttu ohjaa neidon etsimään tämän juopunutta isää ”porttosaunasta”, jossa itsekin työskentelee.

Kirjailija maalaa värikkään kuvan keskiajan Turun saunoista:

”Vartiovuoren rinteillä kiipeili joukko surkeannäköisiä, pahamaineisia hökkeleitä. Siellä oli myös useita saunoja, joissa sekä miehet että naiset saattoivat käydä kylpemässä yhtä aikaa. Ne eivät olleet sellaisia korkeatasoisia laitoksia kuin neitsyt Apollonian tarkalla silmällä valvoma Kivisauna – sinnehän naisilla ei ollut lainkaan pääsyä – vaan paheenpesiä, joista kunniallisen naisen ei sopinut tietää mitään.”

Romaanissa sekasaunat siis yhdistetään keltahameisiin porttoihin ja bordelleihin. Mutta oliko keskiajan Turussa Helvetti saunoineen? Turun historian parhaan asiantuntijan FT Veli-Pekka Toropaisen mukaan kirjallisuudessa mainitaan Vartiovuoren rinteellä talo nimeltä Helvetti, jonka omisti 1500-luvun lopulla Helvetin Sigfrid. Tieto on jo Wilhelm Ruuthin vuonna 1909 julkaistussa Turun historiassa. Todellisuudessa ”Helvetti” ei siis ollut kaupunginosa tai edes bordellisauna. ”Helvetti” on ollut melko tavallinen korttelin- ja talonnimi pohjoismaissa, jolla viitattiin paikan pohjoiseen sijaintiin. Toropaisen mukaan Turun Katinhännässä oli korttelin päässä myös alue, jota nimitettiin 1600-luvulla Betlehemiksi. Lisäksi kaupungista löytyi ihmisiä, joiden lisänimi oli Paradis eli Paratiisi.

Keskiajan eurooppalaisissa kaupungeissa oli sekä hyvä- että huonomaineisia kylpylöitä. David Nicholas käyttää Pohjois-Eurooppaa koskevassa tutkimuksessaan niistä sanaa bathhouse. Hänen mukaansa haureutta tosin harjoitettiin myös muissakin tiloissa. Tukholmastakin tunnetaan keskiajalta yleisiä saunoja. Tietysti on ymmärrettävää, että Kaari Utrio on pohjannut romaaninsa niihin tietoihin, joita on säilynyt Euroopan kaupungeista, sillä Turun vastaavista tietoja ei ole. Kirjailija on sijoittanut kylpylöiden tilalle Tukholman tapaan saunat jakaen ne huono- ja hyvämaineisiin.

Neitsyt Apollonian hyvämaineinen Kivisauna toimii romaanissa kaupungin valtaapitävien miesten keskeisenä neuvottelupaikkana. Väistämättä siitä tuleekin mieleen presidentti Kekkosen kuuluisa Tamminiemen saunaseura sekä 1960- ja 1970-lukujen poliittinen päätöksenteko, jossa saunominen oli keskeisessä roolissa. Useinhan sanotaan, että historiallinen romaani kuvastaa vähintään yhtä paljon ilmestymisaikaansa kuin sitä aikaa, jota se kuvaa. Viipurin kaunotar ilmestyi vuonna 1973.

Romaanin Turun Helvetin ”porttosaunoissa” työskentelivät keltahameiset prostituoidut kuten mainittu Helvetin Kerttu. Kaari Utrion luomat keltahameiset portot ovat piintyneet lukijoiden tajuntaan ja alkaneet elää omaa elämäänsä. Jopa sinä määrin, että keskiaikamarkkinoilla keltaiseen pukeutunut historian elävöittäjä saa yleisöltä epämieluisia huomautuksia huorien väristä. Huomauttelijat tuskin tietävät, että heidän käsityksensä pohjautuu lähes yksinomaan Kaari Utrion fiktiiviseen romaaniin, jonka julkaisemisesta tulee pian kuluneeksi 50 vuotta.

Myytti antiikin ja keskiajan ”keltahameisista portoista” on tosin tuttu muuallakin kuin vain Suomessa. Se toistuu itsestäänselvyytenä jopa suhteellisen tasokkaiden julkaisujen sivulauseissa. Keskiajan ja antiikin tutkijat eivät sitä kuitenkaan allekirjoita. Prostituoitujen pukeutumista kyllä säädeltiin keskiajalla, mutta vaihtelevilla tavoilla. Keltaista hametta ei mainita missään antiikista tai keskiajalta säilyneissä säädöksissä. Yhdessä vaiheessa Italian Pisassa prostituoiduille määrättiin keltainen nauha. Wienissä, Sevillassa ja Venetsiassa prostituoiduilla tuli olla keltainen pääkoriste tai huivi. Bergamossa ja Leipzigissä heille määrättiin keltainen viitta mutta Milanossa taas musta. Vielä useammin prostituoiduille määrättiin niin raidallisia pukuja, punaisia vöitä kuin valkoisia hattujakin sekä milloin mitäkin tunnusmerkkejä.

The New Swell’s Night Guide 1847. British Library.

Uskomus keskiajan prostituoitujen käyttämiin keltaisiin hameisiin onkin mitä ilmeisimmin syntynyt vasta 1800-luvulla. Aikakauden suhtautuminen eri väreihin heijastui muodissa: yläluokan naisten pukumuoti suosi hillittyjä sävyjä ja nuoret neidot pukeutuivat valkoisiin. Räikeät värit olivat rahvaanomaisia. Tuolloin myös uskottiin, että antiikin ajan prostituoidut olisivat pukeutuneet sahraminkeltaiseen. Nykytutkimuksen mukaan tästä ei ole kuitenkaan mitään todisteita. Joka tapauksessa 1800-luvulla kirkkaan keltaiset – ja myös punaiset – hameet yhdistettiin kaupunkien prostituoituihin ja ne alettiin mieltää maksullisten naisten ikiaikaisiksi tunnusväreiksi.

Kirjallisuus ja taide 1800-luvulla luonnollisesti vahvistivat käsitystä. Ajalle kuvaava on englantilaisen julkaisun The New Swell’s Night Guide painokuva vuodelta 1847. Siinä huonomaineiset naiset on kuvattu kirkkaankeltaisissa ja -punaisissa paljastavissa puvuissa. He myös tupakoivat ja juovat herraseurassa. Vastaavasti Henri de Tolouse-Lautrecin ikonisessa julisteessa vuodelta 1893 prostituoitu Jane Avril tanssii paheellista can-cania hulmuavassa keltaisessa hameessa. Jacques Offenbachin Orfeus Manalassa -operetin helvetinmusiikki onkin tutuin can-can-sävelmä. Voiko siis enää selvempää viitettä olla, että keltainen hame oli kaikkea muuta kuin kunniallisen naisen asu?

Henri de Toulouse-Lautrec 1893: Jane Avril. Color lithograph. Nelson-Atkins Museum of Art.

Kaari Utrion Viipurin kaunotar on kieltämättä viihdyttävä ja hyvin kirjoitettu romaani. Kirjailijoilla on tietenkin täysi oikeus muokata menneisyyttä fiktiiviseen romaaniin. Tässä tapauksessa se on tehty niin uskottavasti, että fiktio on sekoittunut faktaan kuluneiden 50 vuoden aikana. Romaanista on otettu yhä uusia painoksia, joten Utrion fiktiivisen Turun ”Helvetin” paheelliset sekasaunat keltahameisine porttoineen tuskin kovin nopeasti katoavat lukijoiden mielistä.

Lähteet:

FT Veli-Pekka Toropaisen tiedonannot 7.7.2020.

Dittmore Hope, Melissa 2006 (ed.): Encyclopedia of Prostitution and Sex Work. Volume A-N. London.

Flanders, Judith 2014: Prostitution. Discovering Literature: Romantics & Victorians. British Library. https://www.bl.uk/romantics-and-victorians/articles/prostitution

Nichols, David 2009: The Northern Lands. Germanic Europe, c. 1270-c.1500. Wiley-Blackwell.

Nikula, Oscar 1987: Turun kaupungin historia 1521-1600, I osa, Turku.

Stempniak, Kasia: Fashioning Revenge. Costume, crime and Contamination in Barbey d´Aurevilly´s La Vengeande d´une femme. Teoksessa Fashioning Horror: Dressing to Kill on Screen and in Literature. Julia Petrov, Gudrun D. Whitehead

Rossi, Leena 2005: Häpeän strategiat eli miten prostituoituja eroteltiin kunniallisista ihmisistä myöhäiskeskiajalla. Ennen ja Nyt. Historian tietosanomat 1/2005 https://www.ennenjanyt.net/2005_1/rossi.html?fbclid=IwAR2rFWwZIpDMtE54Kxt940wZl8GwR_A-1pSJra2titb-Xe96XDjMYPKKBR8

Strong, Anise K: Prostitutes and Matrons in the Roman World. Cambridge 2016.

Tamminiemen lauteilla. Sauna. Suomen saunaseura ry:n jäsenlehti 2/2013.

Utrio, Kaari 1973: Viipurin kaunotar. Tammi. Helsinki.

Maskuliinisuuden kuvat ja kuviteltu keskiaika

Sari Katajala-Peltomaa
Trivium

Keskiaika on keskellämme mielikuvina: kuviteltuna menneisyytenä, jonka kaikki jaamme ja tunnistamme, mutta joka kuitenkin on turvallisen kaukana – se ei haasta tai uhkaa käsitystä itsestämme. Juuri tässä yhteydessä, mielikuvien luomisessa ja syöttämisessä, kuviteltu menneisyys on tullut yhä tärkeämmäksi. Fantasian ja viihteen kaapuun puettuna keskiaika vaikuttaa varsin harmittomalta – kyllähän me kaikki tiedämme (no, tarina kertoo, että kaikki koululaiset eivät enää tiedä) ettei lohikäärmeitä ollut oikeasti olemassa, ja että Game of Thrones ei sijoitu keskiajalle. Täytyy olla todella huumorintajuton turhasta nipottaja, jos närkästyy harmittomasta viihteestä. Voidaan olla montaa mieltä siitä, onko oikeasti harmitonta viihdettä olemassa, huumori kun paljastaa tahtoen tai tahtomattaan aina myös yhteiskunnan kipupisteitä. Ja kyllä anakronismi harmittaa tutkijaa, samoin väärät ja vääristellyt faktat.

Viihde on valtaa. Sen avulla meille myydään tarpeita ja konkreettisia esineitä ja asioita. Viikinkejä, ritareita ja muita ”miehisiä” miehiä käytetään mainostamaan tavaroita avolava-autoista kondomeihin.

Norman in the streets, Viking in the sheets? Image from Durex’s “Be Heroes for the Night” campaign, 2016.
Lähde: Megan Arnott: “Viking Tough”: How Ads Sell Us medieval Manhood. The Public Medievalists, Jan 31, 2019. https://www.publicmedievalist.com/medieval-ads/

Näyttää siltä, että Yhdysvallat on etumatkalla kuvitteellisen menneisyyden kaupallisessa hyödyntämisessä. Ehkä keskiaika resonoi siellä erityisen hyvin mielikuvituksen kanssa – kansakunnallahan ei ole yhteistä ”keskiaikaista menneisyyttä”. Se on siis vapaa valtakunta hyväksikäytölle, myös poliittisesti kyseenalaisten tarkoitusperien ajamiseen. Kuvitellun menneisyyden voima ja vaara piileekin ennen kaikkea mielikuvissa ja ajatusrakennelmissa, joita epäsuorasti käytetään vahvistamaan omia kulttuurisia käsityksiä ja kategorioita. Mukaansa tempaavat tarinat ruokkivat eskapismia ja eksotiikan tai mystisen kaipuuta. Moderneiksi kirjoitetut henkilöhahmot saavat katsojan samaistumaan tunteisiin, tekoihin ja kohtaloihin. Viikinkien ja ritarien avulla myydään siis myös ajatusta oikeasta miehisyydestä, joka on sekä henkisesti että ruumiillisesti vahva ja järkkymätön, tarpeen vaatiessa aggressiivinen ja väkivaltainenkin. Toki mielikuviin usein liitetään heikompien auttaminenkin. Samalla tietoisesti tai tahattomasti vahvistetaan ”oikeaa” sukupuolijärjestystä ja miehen mallia. Näiden kuvitteellisten menneiden maskuliinisuuksien ongelma on jäykkärajainen ja joustamaton kuva miehisyydestä, joka pönkittää heteronormatiivisuutta ja pahimmassa tapauksessa toksista maskuliinisuutta. Lohikäärmeet eivät siis suinkaan ole vaarallisin asia, mikä (kuvitellulla) keskiajalla on meillä tarjota.

1200-luvulla elänyt Herr Gottfried von Neifen ja mielitietty

Keskiaikainen maskuliinisuuden ideaali oli paljon muutakin tai itse asiassa jotain ihan muuta kuin hien ja veren tahraama lihaskimppu. Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Codex Manesseksi kutsutussa runokokoelmassa. Tämä Manesse -perheelle tehty Minne-laulujen kokoelma edustaa hovirakkauden saksalaista versiota. Kokoelmaan on kerätty yli 130 runoa 1100- ja 1400-lukujen väliseltä ajalta, kuvitus on 1300-luvun alusta. Jokainen runoilija on kuvattu erikseen; he edustavat toki aikansa eliittiä, hallitsijoita ja aatelisia. Tästä huolimatta – tai juuri siksi – ne kuvaavat ideaalia maskuliinisuutta. Kuviin mahtuu myös ritareita kiiltävissä haarniskoissaan, mutta erityisen silmiinpistävää on mieshahmojen kauneus, hentous ja jopa tietynlainen feminiinisyys. Fyysisen työn varaan rakentuvan yhteiskunnan miehinen kauneusihanne ei ollutkaan väkevä lihaskimppu vaan silokasvoinen ja hoikkavartaloinen nuori mies, jolla oli hoikat, suorastaan hentoiset, pitkä raajat ja kalpea iho. Vaaleat pitkähköt kiharat olivat kauneusihanne, niin miehille kuin naisillekin. Ulkoinen kauneus heijasteli sisäistä hyvyyttä, syntiset ihmiset ja pahat henget olivat myös ulkoisesti vastenmielisen näköisiä.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa miesten viittojen lyhentyessä ihaillun maskuliinisuuden merkkipaaluksi muodostuivat hoikat ja pitkät mutta muodokkaat sääret, joita korostettiin polven alle sidottavilla sukkanauhoilla. Perustipa Englannin kuningas Edward III 1340-luvulla sukkanauharitarikunnankin (Order of the Garter). Se on vanhin ja arvostetuin edelleen Englannissa toimivista ritarikunnista. Uuden ajan alusta tiedetään jopa pohjeimplantteja heille, joille luoja ei ollut suonut tarpeeksi kurveja omasta takaa. Pitkät, sirot mutta muodokkaat sääret ovat siis vuosisatoja vanha kauneusihanne ja sukupuoliattribuutti – tänään ne tosin useammin liitetään naiskauneuteen.

Toki keskiajan ja uuden ajan alun kulttuuri tunsi myös suoran seksuaalisen kyvykkyyden vetovoiman. Lyhyiden viittojen ja kaksiosaisten housujen tai sukkien aikaansaama häveliäisyyden velvoite, kalukukkaro, muuttui pian miehisyyden ja kyvykkyyden mainokseksi. Henkilöpotreteissa tämä asuste on usein korostettu, topattu ja koristeltu. Se alleviivasi seksuaalisen kyvykkyyden ohella hedelmällisyyttä. Se ei siis malliltaan tai funktioltaan ole turhan kaukana tämän päivän push-up rintaliiveistä. Korostaessaan genitaaleja kalukukkaro samalla peitti ne; ristiriitaista luonnetta lisäsi vaatteen keinotekoisuus, turhuus ja turhamaisuus – elementtejä, jotka kalukukkaron kultakaudella liitettiin ennen kaikkea feminiinisyyteen. Miehisen kyvykkyyden ohella kalukukkaro symboloi myös muita kulttuurisia arvoja. Sen sanoma linkittyi perheen ja dynastisten suhteiden tärkeyteen. Dynastisesta jatkuvuudesta tuli myöhäiskeskiajalla entistä tärkeämpää myös porvariston keskuudessa – ja tätä heijasteltiin vaatevalintojen ja hautamonumenttien ohella esimerkiksi suojeluspyhimyksen valinnalla. Feminiinisen vastineen hedelmällisyyttä korostavalle vaatteelle voi nähdä aikakauden muodissa, joka kokosi hameen vatsan päälle raskausvatsaa mukaellen. Kalukukkaro ei ole pohjeimplanttien tapaan kadonnut menneisyyden hämärään vaan esimerkiksi heavy metal bändit ovat ottaneet sen osaksi esiintymisasusteitaan. Myöhäiskeskiaikaisen vaatteen replikat siis kertovat jotain tämänkin päivän miehisyydestä. Jätän lukijan harkintaan resonoiko asusteen symbolinen merkitys edelleen perhearvojen kanssa.

Guidobaldo della Rovere Agnolo Bronzinon kuvaamana 1532

Blackie Lawless laulu- ja soitinyhtye W.A.S.Pista

Miehinen ulkonäköihanne ei ole stabiili ja muuttumaton. Viihteen luomat kuvat keskiajan miehisistä miehistä kertonevatkin eniten meidän aikamme ihanteista ja tarpeista. Yhteistä aikakausille kuitenkin on, että statusta ja asemaa tuotetaan ja esitetään ulkonäöllä. Ihanteet vain vaihtuvat kontekstin mukaan. Codex manesseen kuvattujen siloposkisten nuorukaisten sijasta yleisempi keskiaikainen miesihanne oli kypsään ikään ehtinyt partasuinen patriarkka, kasvojen karvat erottivat miehen nuorukaisesta. Parta oli myös toisenlainen status-markkeri: kirkon säädökset kielsivät hengenmiehiä kasvattamasta partaa, sillä sileät kasvot – kuten tonsuurikin – symboloivat puhtautta ja nöyryyttä. Parta on näkyvä ja helposti muotoiltava sukupuolimerkki ja sen kautta välitetään edelleen viestejä niin uskonnosta kuin muitakin yhteiskunnallisia kannanottoja. Nämä viestit ovat saatteet nousta omista tarpeista tai ulkopuolisesta kontrollista. Pian alkavan movemberin kunniaksi todettakoon, että parta viestinnän välineenä ei ole vain menneisyyden ilmiö: terveystietoisuuden lisääminen on hieno karvaisen kommunikaation muoto.

Jos kiinnostuit – tervetuloa kuuntelemaan lisää Triviumin järjestämään luentotilaisuuteen ja työpajaan 21.10.2019. Ohjelma löytyy täältä: https://research.uta.fi/trivium-fi/masculinity-in-premodern-europe-21-10-2019/ ja ilmoittautumislinkki täältä: https://bit.ly/32fLTeL