Maskuliinisuuden kuvat ja kuviteltu keskiaika

Sari Katajala-Peltomaa
Trivium

Keskiaika on keskellämme mielikuvina: kuviteltuna menneisyytenä, jonka kaikki jaamme ja tunnistamme, mutta joka kuitenkin on turvallisen kaukana – se ei haasta tai uhkaa käsitystä itsestämme. Juuri tässä yhteydessä, mielikuvien luomisessa ja syöttämisessä, kuviteltu menneisyys on tullut yhä tärkeämmäksi. Fantasian ja viihteen kaapuun puettuna keskiaika vaikuttaa varsin harmittomalta – kyllähän me kaikki tiedämme (no, tarina kertoo, että kaikki koululaiset eivät enää tiedä) ettei lohikäärmeitä ollut oikeasti olemassa, ja että Game of Thrones ei sijoitu keskiajalle. Täytyy olla todella huumorintajuton turhasta nipottaja, jos närkästyy harmittomasta viihteestä. Voidaan olla montaa mieltä siitä, onko oikeasti harmitonta viihdettä olemassa, huumori kun paljastaa tahtoen tai tahtomattaan aina myös yhteiskunnan kipupisteitä. Ja kyllä anakronismi harmittaa tutkijaa, samoin väärät ja vääristellyt faktat.

Viihde on valtaa. Sen avulla meille myydään tarpeita ja konkreettisia esineitä ja asioita. Viikinkejä, ritareita ja muita ”miehisiä” miehiä käytetään mainostamaan tavaroita avolava-autoista kondomeihin.

Norman in the streets, Viking in the sheets? Image from Durex’s “Be Heroes for the Night” campaign, 2016.
Lähde: Megan Arnott: “Viking Tough”: How Ads Sell Us medieval Manhood. The Public Medievalists, Jan 31, 2019. https://www.publicmedievalist.com/medieval-ads/

Näyttää siltä, että Yhdysvallat on etumatkalla kuvitteellisen menneisyyden kaupallisessa hyödyntämisessä. Ehkä keskiaika resonoi siellä erityisen hyvin mielikuvituksen kanssa – kansakunnallahan ei ole yhteistä ”keskiaikaista menneisyyttä”. Se on siis vapaa valtakunta hyväksikäytölle, myös poliittisesti kyseenalaisten tarkoitusperien ajamiseen. Kuvitellun menneisyyden voima ja vaara piileekin ennen kaikkea mielikuvissa ja ajatusrakennelmissa, joita epäsuorasti käytetään vahvistamaan omia kulttuurisia käsityksiä ja kategorioita. Mukaansa tempaavat tarinat ruokkivat eskapismia ja eksotiikan tai mystisen kaipuuta. Moderneiksi kirjoitetut henkilöhahmot saavat katsojan samaistumaan tunteisiin, tekoihin ja kohtaloihin. Viikinkien ja ritarien avulla myydään siis myös ajatusta oikeasta miehisyydestä, joka on sekä henkisesti että ruumiillisesti vahva ja järkkymätön, tarpeen vaatiessa aggressiivinen ja väkivaltainenkin. Toki mielikuviin usein liitetään heikompien auttaminenkin. Samalla tietoisesti tai tahattomasti vahvistetaan ”oikeaa” sukupuolijärjestystä ja miehen mallia. Näiden kuvitteellisten menneiden maskuliinisuuksien ongelma on jäykkärajainen ja joustamaton kuva miehisyydestä, joka pönkittää heteronormatiivisuutta ja pahimmassa tapauksessa toksista maskuliinisuutta. Lohikäärmeet eivät siis suinkaan ole vaarallisin asia, mikä (kuvitellulla) keskiajalla on meillä tarjota.

1200-luvulla elänyt Herr Gottfried von Neifen ja mielitietty

Keskiaikainen maskuliinisuuden ideaali oli paljon muutakin tai itse asiassa jotain ihan muuta kuin hien ja veren tahraama lihaskimppu. Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Codex Manesseksi kutsutussa runokokoelmassa. Tämä Manesse -perheelle tehty Minne-laulujen kokoelma edustaa hovirakkauden saksalaista versiota. Kokoelmaan on kerätty yli 130 runoa 1100- ja 1400-lukujen väliseltä ajalta, kuvitus on 1300-luvun alusta. Jokainen runoilija on kuvattu erikseen; he edustavat toki aikansa eliittiä, hallitsijoita ja aatelisia. Tästä huolimatta – tai juuri siksi – ne kuvaavat ideaalia maskuliinisuutta. Kuviin mahtuu myös ritareita kiiltävissä haarniskoissaan, mutta erityisen silmiinpistävää on mieshahmojen kauneus, hentous ja jopa tietynlainen feminiinisyys. Fyysisen työn varaan rakentuvan yhteiskunnan miehinen kauneusihanne ei ollutkaan väkevä lihaskimppu vaan silokasvoinen ja hoikkavartaloinen nuori mies, jolla oli hoikat, suorastaan hentoiset, pitkä raajat ja kalpea iho. Vaaleat pitkähköt kiharat olivat kauneusihanne, niin miehille kuin naisillekin. Ulkoinen kauneus heijasteli sisäistä hyvyyttä, syntiset ihmiset ja pahat henget olivat myös ulkoisesti vastenmielisen näköisiä.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa miesten viittojen lyhentyessä ihaillun maskuliinisuuden merkkipaaluksi muodostuivat hoikat ja pitkät mutta muodokkaat sääret, joita korostettiin polven alle sidottavilla sukkanauhoilla. Perustipa Englannin kuningas Edward III 1340-luvulla sukkanauharitarikunnankin (Order of the Garter). Se on vanhin ja arvostetuin edelleen Englannissa toimivista ritarikunnista. Uuden ajan alusta tiedetään jopa pohjeimplantteja heille, joille luoja ei ollut suonut tarpeeksi kurveja omasta takaa. Pitkät, sirot mutta muodokkaat sääret ovat siis vuosisatoja vanha kauneusihanne ja sukupuoliattribuutti – tänään ne tosin useammin liitetään naiskauneuteen.

Toki keskiajan ja uuden ajan alun kulttuuri tunsi myös suoran seksuaalisen kyvykkyyden vetovoiman. Lyhyiden viittojen ja kaksiosaisten housujen tai sukkien aikaansaama häveliäisyyden velvoite, kalukukkaro, muuttui pian miehisyyden ja kyvykkyyden mainokseksi. Henkilöpotreteissa tämä asuste on usein korostettu, topattu ja koristeltu. Se alleviivasi seksuaalisen kyvykkyyden ohella hedelmällisyyttä. Se ei siis malliltaan tai funktioltaan ole turhan kaukana tämän päivän push-up rintaliiveistä. Korostaessaan genitaaleja kalukukkaro samalla peitti ne; ristiriitaista luonnetta lisäsi vaatteen keinotekoisuus, turhuus ja turhamaisuus – elementtejä, jotka kalukukkaron kultakaudella liitettiin ennen kaikkea feminiinisyyteen. Miehisen kyvykkyyden ohella kalukukkaro symboloi myös muita kulttuurisia arvoja. Sen sanoma linkittyi perheen ja dynastisten suhteiden tärkeyteen. Dynastisesta jatkuvuudesta tuli myöhäiskeskiajalla entistä tärkeämpää myös porvariston keskuudessa – ja tätä heijasteltiin vaatevalintojen ja hautamonumenttien ohella esimerkiksi suojeluspyhimyksen valinnalla. Feminiinisen vastineen hedelmällisyyttä korostavalle vaatteelle voi nähdä aikakauden muodissa, joka kokosi hameen vatsan päälle raskausvatsaa mukaellen. Kalukukkaro ei ole pohjeimplanttien tapaan kadonnut menneisyyden hämärään vaan esimerkiksi heavy metal bändit ovat ottaneet sen osaksi esiintymisasusteitaan. Myöhäiskeskiaikaisen vaatteen replikat siis kertovat jotain tämänkin päivän miehisyydestä. Jätän lukijan harkintaan resonoiko asusteen symbolinen merkitys edelleen perhearvojen kanssa.

Guidobaldo della Rovere Agnolo Bronzinon kuvaamana 1532

Blackie Lawless laulu- ja soitinyhtye W.A.S.Pista

Miehinen ulkonäköihanne ei ole stabiili ja muuttumaton. Viihteen luomat kuvat keskiajan miehisistä miehistä kertonevatkin eniten meidän aikamme ihanteista ja tarpeista. Yhteistä aikakausille kuitenkin on, että statusta ja asemaa tuotetaan ja esitetään ulkonäöllä. Ihanteet vain vaihtuvat kontekstin mukaan. Codex manesseen kuvattujen siloposkisten nuorukaisten sijasta yleisempi keskiaikainen miesihanne oli kypsään ikään ehtinyt partasuinen patriarkka, kasvojen karvat erottivat miehen nuorukaisesta. Parta oli myös toisenlainen status-markkeri: kirkon säädökset kielsivät hengenmiehiä kasvattamasta partaa, sillä sileät kasvot – kuten tonsuurikin – symboloivat puhtautta ja nöyryyttä. Parta on näkyvä ja helposti muotoiltava sukupuolimerkki ja sen kautta välitetään edelleen viestejä niin uskonnosta kuin muitakin yhteiskunnallisia kannanottoja. Nämä viestit ovat saatteet nousta omista tarpeista tai ulkopuolisesta kontrollista. Pian alkavan movemberin kunniaksi todettakoon, että parta viestinnän välineenä ei ole vain menneisyyden ilmiö: terveystietoisuuden lisääminen on hieno karvaisen kommunikaation muoto.

Jos kiinnostuit – tervetuloa kuuntelemaan lisää Triviumin järjestämään luentotilaisuuteen ja työpajaan 21.10.2019. Ohjelma löytyy täältä: https://research.uta.fi/trivium-fi/masculinity-in-premodern-europe-21-10-2019/ ja ilmoittautumislinkki täältä: https://bit.ly/32fLTeL

Lasten ja perheen merkitys hallitsijoille

Sanna Joska
Tampereen yliopisto

Uutinen Suomen tasavallan presidentin Sauli Niinistön ja hänen puolisonsa Jenni Haukion lapsesta sai kansan haltioihinsa. Mediat toitottivat ilouutista ja kansalaiset onnittelivat presidenttiparia sosiaalisessa mediassa. Lapsiuutisen johdosta vedettiin jopa yhteyksiä Ruotsin kuningasperheeseen, joka on voinut ylpeillä monilla viime vuosina syntyneillä lapsillaan – nyt Suomellakin on oma prinsessa tai prinssi, kuten eräs kommentoija sanaili Helsingin Sanomissa (HS 10.10.2017).

Presidenttiparin perheenlisäys ja suomalaisten reaktiot siihen eivät voineet olla herättämättä huomiotani. Tarkastelen väitöskirjassani lasten ja perheen käyttöä vallan oikeuttamisen välineenä Rooman valtakunnassa. Tutkimukseni koskee 100-luvulla Roomaa hallinnutta Antoninusten keisarisukua, johon syntyi ja adoptoitiin runsaasti lapsia ja jonka keisarit toivat nämä lapset osaksi politiikkaansa. Nykyisiä valtiomuotoja tai hallitsijoiden asemaa ei voi suoraan verrata keisariajan Roomaan, mutta nähdessäni nykymediassa presidenttejä tai kuninkaita perheidensä ja lastensa kanssa, mietin usein, onko mikään oikeastaan muuttunut 2000 vuodessa. Miksi perheen tuoma imagollinen hyöty on hallitsijoille edelleen suuri?

Rooman keisarin perhe oli valtakunnan ylimmäinen perhe, domus augusta, joka oli asemaltaan ihmisten ja jumalien välissä. Kaikilla Rooman keisareilla ei ollut suurta perhettä, mutta ne joilla oli, pyrkivät käyttämään sitä hyödykseen. Roomaa hallitsivat useat vahvat keisaridynastiat: ensimmäisen keisarin Augustuksen aloittama Julius-Claudiusten dynastia, Antoninukset ja heitä seuranneet Severukset, sekä myöhäisantiikin Konstantinukset.

Johtoajatuksena keisareiden perillispolitiikassa oli keisariperheen ja Rooman valtakunnan menestyksen samaistaminen. Vahva dynastia tarkoitti vahvaa valtakuntaa. Rooman keisarin asema valtakunnan huipulla erosi merkittävästi nykyisten hallitsijoiden asemista. Keisaria ei valittu vaalilla määräajaksi, kuten presidenttiä, eikä keisarin asema periytynyt itsestään selvästi suvussa, kuten monarkiassa. Rooman keisari oli princeps, ensimmäinen vertaistensa joukossa, jolle kerääntyi tiettyjä oikeuksia ja valta-asemia. Keisari voitiin syrjäyttää, kuten usein kävikin, ja korvata senaattia tai armeijaa paremmin miellyttävällä miehellä. Keisarin olikin aina pystyttävä vakuuttamaan tärkeät yhteiskunnalliset ryhmät ja muut alamaisensa oikeudestaan valtaan.

Antoninusten ajalla merkittävä osa keisareiden vallan perustelua olivat lapset. Antoninusten keisarisuku hallitsi Roomaa vuosina 138-192 jaa. keisareinaan Antoninus Pius, Marcus Aurelius, Lucius Verus ja Commodus. Dynastia lujittui etenkin avioliittojen kautta. Antoninus Piuksen päätöksestä hänen tyttärensä Faustina avioitui adoptioveljensä Marcus Aureliuksen kanssa. Marcuksen ja Faustinan tytär Lucilla taas avioitui vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin Marcuksen adoptioveljen ja silloisen kanssahallitsijan Lucius Veruksen kanssa. Naisten rooli keisarisuvun menestyksessä oli suuri, sillä avioliittojen tuloksena syntyneiden lasten ansiosta keisarit saivat perillisiä. Suvun jatkuvuus konkretisoitui lapsissa, joista toivottiin tulevia hallitsijoita.

Keisarinna Faustinan vuonna 161 jaa. lyöty kolikko. Kuva: Trustees of the British Museum

Keisari Antoninus Pius toi pienet lapsenlapsensa lyöttämiensä kolikoiden kuva-aiheiksi. Pronssiset, hopeiset ja kultaiset kolikot kuvasivat perheen lapsia ja naisia ja symboloivat perheen hedelmällisyyttä ja jumalten suosiota. Kolikot levisivät kaikkialle valtakuntaan kuljettaen mukanaan kuvauksia keisariperheestä. Nykyisin kolikoihin lyödään edelleen usein hallitsijan muotokuva etenkin monarkioissa, mutta perhepotretit ovat siirtyneet lehtien sivuille ja internetiin. Esimerkiksi Ruotsin kuningasperhe on julkaissut useita virallisia otoksia, joissa poseeraavat hymyillen kaikki kolme sukupolvea. Kuvat viestittävät tehokkaasti sekä kuningasinstituution että Ruotsin valtion jatkuvuutta perheen kautta.

Ruotsin kuningasperhe vuonna 2016. © 2016 Fotograf Anna-Lena Ahlström

Pienten lasten ja suurperhekuvausten lisäksi vallanperijöillä, nykyäänkin usein miehillä, nuorukaisilla tai pojilla, on erityinen roolinsa hallitsijoiden lapsiretoriikassa. Antoninusten keisariperheen vallanperijät olivat joko adoptoituja tai biologisia poikia. Adoptio oli antiikin Roomassa tavallinen tapa varmistaa suvun nimen ja varallisuuden jatkuvuus, ja adoptoitavat olivat usein aikuisia henkilöitä. Keisari Hadrianuksen vaatimuksesta Antoninus Pius kuitenkin adoptoi ennen keisariksi nousuaan 17-vuotiaan Marcus Aureliuksen ja 7-vuotiaan Lucius Veruksen. Vanhemmasta pojasta Marcuksesta tuli virallinen vallanperijä pian Antoninus Piuksen valtaannousun jälkeen. Marcus kuvattiin kolikoissa kaikki ihanteet täyttävänä vastuullisena nuorukaisena, edusti adoptioisänsä rinnalla ja sai osansa keisarillisesta vallasta. Marcus Aureliuksesta tulikin yksi Rooman hyvämaineisimmista keisareista. Hänen poikansa Commodus, joka nousi keisariksi isänsä jälkeen, on sen sijaan ollut yksi huonoimmaksi leimatuista hallitsijoista. Commoduksen valtaannousu oli tulosta Marcus Aureliuksen määrätietoisesta politiikasta, jolla hän rakensi pojalleen roolin vallanperijänä. Viiden vuoden iässä Commodus nostettiin Caesariksi, viralliseksi perilliseksi, ja kuusitoistavuotiaana nuorukaisesta tuli virallisesti isänsä kanssahallitsija. Sekä Marcuksen että hänen poikansa Commoduksen kuvaukset ja julkiset tehtävät tähtäsivät keisarin alamaisten ja etenkin muiden valtaa pitävien vakuuttamiseen siitä, että valittu perillinen oli oikeutettu ja kyvykäs hallitsemaan isänsä jälkeen.

On mielenkiintoista, kuinka nykyisinkin hallitsijoiden pojat saattavat nousta näkyvään rooliin isänsä rinnalla, vaikka suoraa vallanperimystä ei olisikaan. Esimerkiksi Valko-Venäjän presidentti Aleksandr Lukašenko toi 11-vuotiaan poikansa Nikolain mukanaan osallistumaan YK:n yleiskokoukseen New Yorkissa vuonna 2015. Mediassa on esitetty epäilyjä, että jo vuodesta 1994 hallinnut Lukašenko pyrkii tekemään pojastaan seuraajansa. Myös Yhdysvaltojen nykyinen presidentti Donald Trump on esiintynyt julkisuudessa usein perheensä kanssa. Nykyinen vaimo Melania ja pariskunnan yhteinen poika Barron ovat edustaneet presidentin rinnalla. Kukaan tuskin odottaa nyt 11-vuotiaan Barron Trumpin nousevan tulevaisuudessa Yhdysvaltojen presidentiksi, mutta ennenkuulumatonta se ei olisi, kuten George Bush vanhempi ja nuorempi ovat osoittaneet.

Suvun, perheen ja lasten merkitys oli Antoninusten keisareille suuri ja samaa voi sanoa useista hallitsijoista kautta historian. Lasten ja perheen roolin tarkasteleminen nykyisten hallitsijoiden yhteydessä paljastaa, että näillä on edelleen merkitystä. Suuren yleisön ja median kiinnostus hallitsijoiden perheisiin on loppumatonta, vaikka kyseessä ei edes olisi perinnöllinen monarkia. Perhe ja pienet lapset voivat parhaimmillaan olla imagoa parantavia seikkoja nykyisillekin valtionpäille. Presidentti Niinistön lapsiuutisen on arveltu esimerkiksi sinetöivän vuonna 2018 pidettävät presidentinvaalit ja takaavan Niinistön jatkokauden. Näen hallitsijoiden lapsiin kohdistuvan kiinnostuksen ja arvostuksen liittyvän ennen kaikkea siihen, että lapsilla ja perheellä on edelleen runsaasti symbolista arvoa. Aivan kuten Rooman valtakunnan aikana, lapset liittyvät edelleen lupauksiin jatkuvuudesta ja perheen kuvaaminen korostaa sen roolia yhteiskunnan perusyksikkönä.

Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen. Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730–1786.

Ella Viitaniemi
Tampereen yliopisto

Viime perjantaina tarkastettiin väitöskirjani Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen. Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730–1786. Väitöskirjani keskiössä on, nimensä mukaan, Kokemäen kivikirkon suunnittelu- ja rakennushanke, josta muodostui monimutkainen hallinnollinen prosessi, joka kulminoitui neljään päätökseen kirkon rakennusmateriaalista, sijoituspaikasta, rakennusmestarista ja rakennustoimikunnan valinnasta. Nämä neljä kiistanalaista päätöstä käynnistivät politiikkaprosessin ja nostivat kysymykset vallankäytöstä, osallistumisesta ja päätöksenteosta, paikallishallinnon ja keskushallinnon välisestä suhteesta sekä hallinnon ja politiikan välisestä rajanvedosta.

thumbnail_Kirkkopiirustukset-002editKokemäen uuden kirkon rakennushanke osui julkisen rakentamisen lainsäädännön murrokseen. Ruotsin valtakunnassa annettiin 1776 määräys, joka velvoitti seurakunnat rakentamaan kivikirkkoja. Piirustukset piti tarkistuttaa Tukholman yli-intendentin virastossa, mikäli seurakunta anoi valtakunnallista rahoitusta. Päätöksen takana olivat hyödynaikakauden idea metsien säästämisestä sekä halu luoda kestävä julkinen kivirakennuskanta. Samalla otettiin askel kohti keskitettyä rakennusvalvontaa. Tutkimukseni osoittaa, miten kirkon rakentamista koskevaa lainsäädäntöä sovellettiin pitäjänkokouksissa ja miten poliittinen kulttuuri tältä osin muuttui.

Kokemäkeläiset kannattivat yksimielisesti edullisen puukirkon rakentamista, sillä kirkko oli yhteisön ylläpitämä yleinen rakennus, jonka rakentaminen ja korjaustyöt koskivat kaikkia taloja ja tilattomia ruokakuntia. Talot toimittivat kirkkoa varten rakennustarvikkeita ja maksuja normaalin verorasitukseen päälle. Tukholmasta tuli kuitenkin määräys rakentaa uusklassinen kivikirkko. Keskusjohtoisella päätöksenteolla oli pitkäkantoisia vaikutuksia paikalliseen päätöksentekoon, hallintoon ja paikallispolitiikkaan sekä ihmisten arkielämään. Luonnontieteiden ja talouden kehitys nostivat asiantuntijuuden osaksi hallintoa. Kirkon rakennusmateriaalin ja paikan valinnat perustuivat maastossa tehtyihin katselmuksiin sekä paikallisten kuulemiseen pitäjänkokouksessa, mikä on osoitus uudenlaisesta tutkivasta ja valistuneesta päätöksenteosta. Keskiaikainen kirkonpaikka päätettiin muuttaa Kokemäenjoen etelä rannalle, mikä aiheutti pitäjäläisissä voimakkaita reaktioita. Kun keskushallinnon avulla oli määritelty kirkon rakennusmateriaali- ja paikka, siirtyi päätöksenteon painopiste paikallistasolle.

Kirkonrakennushanke käynnisti politiikkaprosessiin, jonka kautta tarkennettiin lopulta pitäjänkokouksen toimintaperiaatteita sekä muutettiin poliittista toimintakulttuuria. Vanhakantaisia toimintatapoja ja hallintokäytäntöjä muutettiin avoimemmaksi ja osallistavammaksi pitäjänmiesten vaatimuksesta: pitäjänkokousten asema korostui, hallinto tehostui ja kokouskäytännöt uudistuivat ja päätösten dokumentointi tarkentui. Tutkimukseni osoittaa, että ymmärrys hyvästä hallinnosta oli olemassa 1700-luvun jälkipuoliskolla länsisuomalaisella maaseudulla. Pitäjäläiset tarkkailivat kirkkohankkeen virallista tiedottamista osallistuaksensa tehokkaasti päätöksentekoon. Tämä osoittaa vapauden ajan poliittisen julkisuuden heijastuneen myös paikallistasolle.

Kokemäen tilat kantoivat huomattavan osan kivikirkon rakennuskustannuksista, arvoltaan noin yli puolet yhden vuoden verorasituksesta. Suoritukset jakaantuivat usealle vuodelle (1780, 1784–86), mutta ne kavensivat talonpoikien taloutta ja suunnittelumahdollisuuksia. Talonpojat halusivat kontrolloida heille lankeavia velvoitteita osallistumalla itse päätöksentekoon ja sopia niistä avoimesti yhteisissä pitäjänkokouksissa. Pitäjänmiesten osallistumisoikeudesta muotoutui poliittinen agenda, joka yhdisti taloudelliset ja poliittiset intressit. Talonpojat siirtyivät eliitin hiljaisesta myöntelystä ja peitellystä vastarinnasta avoimeen, oikeutensa tuntevaan toimintaan, joka käytiin julkisilla poliittisilla areenoilla.

Johtohahmoksi nousi ratsutilallinen Matti Eerikinpoika Köönikkä, jonka toimintaa motivoi henkilökohtainen osallistumishalu paikallispolitiikkaan. Hän sai taustatukea muilta ratsuväen ylläpitoon liittyviltä tiloilta, mikä osaltaan selittää ratsutilallisten poliittista vaikutusta. Tutkimus osoittaa myös tilojen perinnöksiostojen merkityksen.

Tässä tutkimuksessa on käytetty James C. Scottin safety first -periaatetta, jonka mukaan talonpoikaisväestö vältteli riskejä, jotka saattoivat vaarantaa kotitalouden selviytymisen, sekä Scottin kehittämiä public transcript ja hidden transcript -käsitteitä, jotka kuvaavat alamaisten ja esivallan vuorovaikutusta. Lisäksi käytetään poliittisen kulttuurin käsitettä sekä pohditaan interaktio- ja konfliktinäkökulmia, jotka ovat keskeisiä pohjoismaisessa talonpoikaistutkimuksessa.

Kokemäen kirkkohanketta tarkastellaan tapaustutkimuksena. Kivikirkkohanke tuotti monipuolisen lähdemateriaalin, joka läpäisi hallintohierarkian aina kuninkaasta paikallistasolle. Tutkimuksessa on käytetty lähteinä kuninkaallisen majesteetin, yli-intendentin viraston, Turun tuomiokapitulin ja Turun ja Porin läänin maaherran kirjeitä ja pöytäkirjoja, alioikeuden pöytäkirjoja sekä pitäjänkokousten pöytäkirjoja ja kirkossa luettuja rakennuskuulutuksia.