Maskuliinisuuden kuvat ja kuviteltu keskiaika

Sari Katajala-Peltomaa
Trivium

Keskiaika on keskellämme mielikuvina: kuviteltuna menneisyytenä, jonka kaikki jaamme ja tunnistamme, mutta joka kuitenkin on turvallisen kaukana – se ei haasta tai uhkaa käsitystä itsestämme. Juuri tässä yhteydessä, mielikuvien luomisessa ja syöttämisessä, kuviteltu menneisyys on tullut yhä tärkeämmäksi. Fantasian ja viihteen kaapuun puettuna keskiaika vaikuttaa varsin harmittomalta – kyllähän me kaikki tiedämme (no, tarina kertoo, että kaikki koululaiset eivät enää tiedä) ettei lohikäärmeitä ollut oikeasti olemassa, ja että Game of Thrones ei sijoitu keskiajalle. Täytyy olla todella huumorintajuton turhasta nipottaja, jos närkästyy harmittomasta viihteestä. Voidaan olla montaa mieltä siitä, onko oikeasti harmitonta viihdettä olemassa, huumori kun paljastaa tahtoen tai tahtomattaan aina myös yhteiskunnan kipupisteitä. Ja kyllä anakronismi harmittaa tutkijaa, samoin väärät ja vääristellyt faktat.

Viihde on valtaa. Sen avulla meille myydään tarpeita ja konkreettisia esineitä ja asioita. Viikinkejä, ritareita ja muita ”miehisiä” miehiä käytetään mainostamaan tavaroita avolava-autoista kondomeihin.

Norman in the streets, Viking in the sheets? Image from Durex’s “Be Heroes for the Night” campaign, 2016.
Lähde: Megan Arnott: “Viking Tough”: How Ads Sell Us medieval Manhood. The Public Medievalists, Jan 31, 2019. https://www.publicmedievalist.com/medieval-ads/

Näyttää siltä, että Yhdysvallat on etumatkalla kuvitteellisen menneisyyden kaupallisessa hyödyntämisessä. Ehkä keskiaika resonoi siellä erityisen hyvin mielikuvituksen kanssa – kansakunnallahan ei ole yhteistä ”keskiaikaista menneisyyttä”. Se on siis vapaa valtakunta hyväksikäytölle, myös poliittisesti kyseenalaisten tarkoitusperien ajamiseen. Kuvitellun menneisyyden voima ja vaara piileekin ennen kaikkea mielikuvissa ja ajatusrakennelmissa, joita epäsuorasti käytetään vahvistamaan omia kulttuurisia käsityksiä ja kategorioita. Mukaansa tempaavat tarinat ruokkivat eskapismia ja eksotiikan tai mystisen kaipuuta. Moderneiksi kirjoitetut henkilöhahmot saavat katsojan samaistumaan tunteisiin, tekoihin ja kohtaloihin. Viikinkien ja ritarien avulla myydään siis myös ajatusta oikeasta miehisyydestä, joka on sekä henkisesti että ruumiillisesti vahva ja järkkymätön, tarpeen vaatiessa aggressiivinen ja väkivaltainenkin. Toki mielikuviin usein liitetään heikompien auttaminenkin. Samalla tietoisesti tai tahattomasti vahvistetaan ”oikeaa” sukupuolijärjestystä ja miehen mallia. Näiden kuvitteellisten menneiden maskuliinisuuksien ongelma on jäykkärajainen ja joustamaton kuva miehisyydestä, joka pönkittää heteronormatiivisuutta ja pahimmassa tapauksessa toksista maskuliinisuutta. Lohikäärmeet eivät siis suinkaan ole vaarallisin asia, mikä (kuvitellulla) keskiajalla on meillä tarjota.

1200-luvulla elänyt Herr Gottfried von Neifen ja mielitietty

Keskiaikainen maskuliinisuuden ideaali oli paljon muutakin tai itse asiassa jotain ihan muuta kuin hien ja veren tahraama lihaskimppu. Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Codex Manesseksi kutsutussa runokokoelmassa. Tämä Manesse -perheelle tehty Minne-laulujen kokoelma edustaa hovirakkauden saksalaista versiota. Kokoelmaan on kerätty yli 130 runoa 1100- ja 1400-lukujen väliseltä ajalta, kuvitus on 1300-luvun alusta. Jokainen runoilija on kuvattu erikseen; he edustavat toki aikansa eliittiä, hallitsijoita ja aatelisia. Tästä huolimatta – tai juuri siksi – ne kuvaavat ideaalia maskuliinisuutta. Kuviin mahtuu myös ritareita kiiltävissä haarniskoissaan, mutta erityisen silmiinpistävää on mieshahmojen kauneus, hentous ja jopa tietynlainen feminiinisyys. Fyysisen työn varaan rakentuvan yhteiskunnan miehinen kauneusihanne ei ollutkaan väkevä lihaskimppu vaan silokasvoinen ja hoikkavartaloinen nuori mies, jolla oli hoikat, suorastaan hentoiset, pitkä raajat ja kalpea iho. Vaaleat pitkähköt kiharat olivat kauneusihanne, niin miehille kuin naisillekin. Ulkoinen kauneus heijasteli sisäistä hyvyyttä, syntiset ihmiset ja pahat henget olivat myös ulkoisesti vastenmielisen näköisiä.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa miesten viittojen lyhentyessä ihaillun maskuliinisuuden merkkipaaluksi muodostuivat hoikat ja pitkät mutta muodokkaat sääret, joita korostettiin polven alle sidottavilla sukkanauhoilla. Perustipa Englannin kuningas Edward III 1340-luvulla sukkanauharitarikunnankin (Order of the Garter). Se on vanhin ja arvostetuin edelleen Englannissa toimivista ritarikunnista. Uuden ajan alusta tiedetään jopa pohjeimplantteja heille, joille luoja ei ollut suonut tarpeeksi kurveja omasta takaa. Pitkät, sirot mutta muodokkaat sääret ovat siis vuosisatoja vanha kauneusihanne ja sukupuoliattribuutti – tänään ne tosin useammin liitetään naiskauneuteen.

Toki keskiajan ja uuden ajan alun kulttuuri tunsi myös suoran seksuaalisen kyvykkyyden vetovoiman. Lyhyiden viittojen ja kaksiosaisten housujen tai sukkien aikaansaama häveliäisyyden velvoite, kalukukkaro, muuttui pian miehisyyden ja kyvykkyyden mainokseksi. Henkilöpotreteissa tämä asuste on usein korostettu, topattu ja koristeltu. Se alleviivasi seksuaalisen kyvykkyyden ohella hedelmällisyyttä. Se ei siis malliltaan tai funktioltaan ole turhan kaukana tämän päivän push-up rintaliiveistä. Korostaessaan genitaaleja kalukukkaro samalla peitti ne; ristiriitaista luonnetta lisäsi vaatteen keinotekoisuus, turhuus ja turhamaisuus – elementtejä, jotka kalukukkaron kultakaudella liitettiin ennen kaikkea feminiinisyyteen. Miehisen kyvykkyyden ohella kalukukkaro symboloi myös muita kulttuurisia arvoja. Sen sanoma linkittyi perheen ja dynastisten suhteiden tärkeyteen. Dynastisesta jatkuvuudesta tuli myöhäiskeskiajalla entistä tärkeämpää myös porvariston keskuudessa – ja tätä heijasteltiin vaatevalintojen ja hautamonumenttien ohella esimerkiksi suojeluspyhimyksen valinnalla. Feminiinisen vastineen hedelmällisyyttä korostavalle vaatteelle voi nähdä aikakauden muodissa, joka kokosi hameen vatsan päälle raskausvatsaa mukaellen. Kalukukkaro ei ole pohjeimplanttien tapaan kadonnut menneisyyden hämärään vaan esimerkiksi heavy metal bändit ovat ottaneet sen osaksi esiintymisasusteitaan. Myöhäiskeskiaikaisen vaatteen replikat siis kertovat jotain tämänkin päivän miehisyydestä. Jätän lukijan harkintaan resonoiko asusteen symbolinen merkitys edelleen perhearvojen kanssa.

Guidobaldo della Rovere Agnolo Bronzinon kuvaamana 1532

Blackie Lawless laulu- ja soitinyhtye W.A.S.Pista

Miehinen ulkonäköihanne ei ole stabiili ja muuttumaton. Viihteen luomat kuvat keskiajan miehisistä miehistä kertonevatkin eniten meidän aikamme ihanteista ja tarpeista. Yhteistä aikakausille kuitenkin on, että statusta ja asemaa tuotetaan ja esitetään ulkonäöllä. Ihanteet vain vaihtuvat kontekstin mukaan. Codex manesseen kuvattujen siloposkisten nuorukaisten sijasta yleisempi keskiaikainen miesihanne oli kypsään ikään ehtinyt partasuinen patriarkka, kasvojen karvat erottivat miehen nuorukaisesta. Parta oli myös toisenlainen status-markkeri: kirkon säädökset kielsivät hengenmiehiä kasvattamasta partaa, sillä sileät kasvot – kuten tonsuurikin – symboloivat puhtautta ja nöyryyttä. Parta on näkyvä ja helposti muotoiltava sukupuolimerkki ja sen kautta välitetään edelleen viestejä niin uskonnosta kuin muitakin yhteiskunnallisia kannanottoja. Nämä viestit ovat saatteet nousta omista tarpeista tai ulkopuolisesta kontrollista. Pian alkavan movemberin kunniaksi todettakoon, että parta viestinnän välineenä ei ole vain menneisyyden ilmiö: terveystietoisuuden lisääminen on hieno karvaisen kommunikaation muoto.

Jos kiinnostuit – tervetuloa kuuntelemaan lisää Triviumin järjestämään luentotilaisuuteen ja työpajaan 21.10.2019. Ohjelma löytyy täältä: https://research.uta.fi/trivium-fi/masculinity-in-premodern-europe-21-10-2019/ ja ilmoittautumislinkki täältä: https://bit.ly/32fLTeL