Syntiset saunat ja keltaiset hameet

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

”Kujaa ylös taivalsi iso romuluinen nainen yllään porton keltainen hame, joka oli vasemmalta sivulta nostettu niin ylös, että sääri näkyi siveettömästi melkein polveen asti.”

Näin kuvaa Kaari Utrio romaanissaan Viipurin kaunotar turkulaista prostituoitua, jonka päähenkilö Elina Folkentytär kohtaa Turun pahamaineisen kaupunginosan ”Helvetin” kujalla. Hyväsydäminen Kerttu ohjaa neidon etsimään tämän juopunutta isää ”porttosaunasta”, jossa itsekin työskentelee.

Kirjailija maalaa värikkään kuvan keskiajan Turun saunoista:

”Vartiovuoren rinteillä kiipeili joukko surkeannäköisiä, pahamaineisia hökkeleitä. Siellä oli myös useita saunoja, joissa sekä miehet että naiset saattoivat käydä kylpemässä yhtä aikaa. Ne eivät olleet sellaisia korkeatasoisia laitoksia kuin neitsyt Apollonian tarkalla silmällä valvoma Kivisauna – sinnehän naisilla ei ollut lainkaan pääsyä – vaan paheenpesiä, joista kunniallisen naisen ei sopinut tietää mitään.”

Romaanissa sekasaunat siis yhdistetään keltahameisiin porttoihin ja bordelleihin. Mutta oliko keskiajan Turussa Helvetti saunoineen? Turun historian parhaan asiantuntijan FT Veli-Pekka Toropaisen mukaan kirjallisuudessa mainitaan Vartiovuoren rinteellä talo nimeltä Helvetti, jonka omisti 1500-luvun lopulla Helvetin Sigfrid. Tieto on jo Wilhelm Ruuthin vuonna 1909 julkaistussa Turun historiassa. Todellisuudessa ”Helvetti” ei siis ollut kaupunginosa tai edes bordellisauna. ”Helvetti” on ollut melko tavallinen korttelin- ja talonnimi pohjoismaissa, jolla viitattiin paikan pohjoiseen sijaintiin. Toropaisen mukaan Turun Katinhännässä oli korttelin päässä myös alue, jota nimitettiin 1600-luvulla Betlehemiksi. Lisäksi kaupungista löytyi ihmisiä, joiden lisänimi oli Paradis eli Paratiisi.

Keskiajan eurooppalaisissa kaupungeissa oli sekä hyvä- että huonomaineisia kylpylöitä. David Nicholas käyttää Pohjois-Eurooppaa koskevassa tutkimuksessaan niistä sanaa bathhouse. Hänen mukaansa haureutta tosin harjoitettiin myös muissakin tiloissa. Tukholmastakin tunnetaan keskiajalta yleisiä saunoja. Tietysti on ymmärrettävää, että Kaari Utrio on pohjannut romaaninsa niihin tietoihin, joita on säilynyt Euroopan kaupungeista, sillä Turun vastaavista tietoja ei ole. Kirjailija on sijoittanut kylpylöiden tilalle Tukholman tapaan saunat jakaen ne huono- ja hyvämaineisiin.

Neitsyt Apollonian hyvämaineinen Kivisauna toimii romaanissa kaupungin valtaapitävien miesten keskeisenä neuvottelupaikkana. Väistämättä siitä tuleekin mieleen presidentti Kekkosen kuuluisa Tamminiemen saunaseura sekä 1960- ja 1970-lukujen poliittinen päätöksenteko, jossa saunominen oli keskeisessä roolissa. Useinhan sanotaan, että historiallinen romaani kuvastaa vähintään yhtä paljon ilmestymisaikaansa kuin sitä aikaa, jota se kuvaa. Viipurin kaunotar ilmestyi vuonna 1973.

Romaanin Turun Helvetin ”porttosaunoissa” työskentelivät keltahameiset prostituoidut kuten mainittu Helvetin Kerttu. Kaari Utrion luomat keltahameiset portot ovat piintyneet lukijoiden tajuntaan ja alkaneet elää omaa elämäänsä. Jopa sinä määrin, että keskiaikamarkkinoilla keltaiseen pukeutunut historian elävöittäjä saa yleisöltä epämieluisia huomautuksia huorien väristä. Huomauttelijat tuskin tietävät, että heidän käsityksensä pohjautuu lähes yksinomaan Kaari Utrion fiktiiviseen romaaniin, jonka julkaisemisesta tulee pian kuluneeksi 50 vuotta.

Myytti antiikin ja keskiajan ”keltahameisista portoista” on tosin tuttu muuallakin kuin vain Suomessa. Se toistuu itsestäänselvyytenä jopa suhteellisen tasokkaiden julkaisujen sivulauseissa. Keskiajan ja antiikin tutkijat eivät sitä kuitenkaan allekirjoita. Prostituoitujen pukeutumista kyllä säädeltiin keskiajalla, mutta vaihtelevilla tavoilla. Keltaista hametta ei mainita missään antiikista tai keskiajalta säilyneissä säädöksissä. Yhdessä vaiheessa Italian Pisassa prostituoiduille määrättiin keltainen nauha. Wienissä, Sevillassa ja Venetsiassa prostituoiduilla tuli olla keltainen pääkoriste tai huivi. Bergamossa ja Leipzigissä heille määrättiin keltainen viitta mutta Milanossa taas musta. Vielä useammin prostituoiduille määrättiin niin raidallisia pukuja, punaisia vöitä kuin valkoisia hattujakin sekä milloin mitäkin tunnusmerkkejä.

The New Swell’s Night Guide 1847. British Library.

Uskomus keskiajan prostituoitujen käyttämiin keltaisiin hameisiin onkin mitä ilmeisimmin syntynyt vasta 1800-luvulla. Aikakauden suhtautuminen eri väreihin heijastui muodissa: yläluokan naisten pukumuoti suosi hillittyjä sävyjä ja nuoret neidot pukeutuivat valkoisiin. Räikeät värit olivat rahvaanomaisia. Tuolloin myös uskottiin, että antiikin ajan prostituoidut olisivat pukeutuneet sahraminkeltaiseen. Nykytutkimuksen mukaan tästä ei ole kuitenkaan mitään todisteita. Joka tapauksessa 1800-luvulla kirkkaan keltaiset – ja myös punaiset – hameet yhdistettiin kaupunkien prostituoituihin ja ne alettiin mieltää maksullisten naisten ikiaikaisiksi tunnusväreiksi.

Kirjallisuus ja taide 1800-luvulla luonnollisesti vahvistivat käsitystä. Ajalle kuvaava on englantilaisen julkaisun The New Swell’s Night Guide painokuva vuodelta 1847. Siinä huonomaineiset naiset on kuvattu kirkkaankeltaisissa ja -punaisissa paljastavissa puvuissa. He myös tupakoivat ja juovat herraseurassa. Vastaavasti Henri de Tolouse-Lautrecin ikonisessa julisteessa vuodelta 1893 prostituoitu Jane Avril tanssii paheellista can-cania hulmuavassa keltaisessa hameessa. Jacques Offenbachin Orfeus Manalassa -operetin helvetinmusiikki onkin tutuin can-can-sävelmä. Voiko siis enää selvempää viitettä olla, että keltainen hame oli kaikkea muuta kuin kunniallisen naisen asu?

Henri de Toulouse-Lautrec 1893: Jane Avril. Color lithograph. Nelson-Atkins Museum of Art.

Kaari Utrion Viipurin kaunotar on kieltämättä viihdyttävä ja hyvin kirjoitettu romaani. Kirjailijoilla on tietenkin täysi oikeus muokata menneisyyttä fiktiiviseen romaaniin. Tässä tapauksessa se on tehty niin uskottavasti, että fiktio on sekoittunut faktaan kuluneiden 50 vuoden aikana. Romaanista on otettu yhä uusia painoksia, joten Utrion fiktiivisen Turun ”Helvetin” paheelliset sekasaunat keltahameisine porttoineen tuskin kovin nopeasti katoavat lukijoiden mielistä.

Lähteet:

FT Veli-Pekka Toropaisen tiedonannot 7.7.2020.

Dittmore Hope, Melissa 2006 (ed.): Encyclopedia of Prostitution and Sex Work. Volume A-N. London.

Flanders, Judith 2014: Prostitution. Discovering Literature: Romantics & Victorians. British Library. https://www.bl.uk/romantics-and-victorians/articles/prostitution

Nichols, David 2009: The Northern Lands. Germanic Europe, c. 1270-c.1500. Wiley-Blackwell.

Nikula, Oscar 1987: Turun kaupungin historia 1521-1600, I osa, Turku.

Stempniak, Kasia: Fashioning Revenge. Costume, crime and Contamination in Barbey d´Aurevilly´s La Vengeande d´une femme. Teoksessa Fashioning Horror: Dressing to Kill on Screen and in Literature. Julia Petrov, Gudrun D. Whitehead

Rossi, Leena 2005: Häpeän strategiat eli miten prostituoituja eroteltiin kunniallisista ihmisistä myöhäiskeskiajalla. Ennen ja Nyt. Historian tietosanomat 1/2005 https://www.ennenjanyt.net/2005_1/rossi.html?fbclid=IwAR2rFWwZIpDMtE54Kxt940wZl8GwR_A-1pSJra2titb-Xe96XDjMYPKKBR8

Strong, Anise K: Prostitutes and Matrons in the Roman World. Cambridge 2016.

Tamminiemen lauteilla. Sauna. Suomen saunaseura ry:n jäsenlehti 2/2013.

Utrio, Kaari 1973: Viipurin kaunotar. Tammi. Helsinki.

#NIOBENKYYNELEET – keskiajan kirjallisuus ja kierrätetty kokemus

Erika Pihl
Tampereen yliopisto

Kuvitusta Burgundin Marian rukouskirjasta (n. 1477).
Kuva: Wikimedia Commons.

”Miltä nyt tuntuu?” Klassikkokysymystä pohditaan paitsi palkintopallilla myös kaunokirjallisuuden sivuilla. Henkilöhahmojen sisäisen maailman – ajatusten, tuntemusten ja aistihavaintojen – kuvailu kuuluu länsimaisen romaanikerronnan vakiintuneisiin konventioihin. Perustellusti voidaankin puhua, kirjallisuudentutkija David Hermanin tapaan, inhimillisestä kokemuksesta kertomusmuodon keskeisenä osatekijänä: prototyyppisessä kertomuksessa havainnollistetaan jonkin tietyn kokevan tahon subjektiivista tapaa hahmottaa ja jäsentää kerrottuja tapahtumia. Kirjallisuutta lukiessa pääsemme siis seuraamaan näköalapaikalta, millaista on olla vaikkapa tohottava Emma Woodhouse tai huispaava Harry Potter.

Keskiajan kirjallisuudessa henkilöhahmojen mielenliikkeitä kuvataan nykykirjallisuuden ihanteista monilta osin poikkeavilla tavoilla. Kärjistäen sanottuna vastakkain ovat yksilöivä ja yhteisöllinen näkökulma kokemuksen kaunokirjalliseen esittämiseen: siinä missä moderni romaani tyypillisesti tavoittelee henkilöhahmon idiosynkraattista maailmankatsomusta kirjailijan omaleimaisella kielellä, painottaa keskiaikainen kertomus arkkityyppisyyttä ja kirjallisen tradition roolia. Jälkimmäisessä lähestymistavassa yksityisiä tunnetiloja sanallistetaan kierrättämällä kirjallisuushistoriallista kokemusvarantoa. Antiikista periytyneet vertauskuvat esiintyvät toistuvasti keskiaikaisten henkilöhahmojen mielentilojen rakennuspalikoina: syttyvä rakkaus on kuin tuulenvireessä leimahtava kekäle, mielenlujuus vaativassa paikassa muistuttaa jykevää tammea. Lisäksi tunteita havainnollistetaan nimeämällä aiemmista kertomuksista tuttuja mallikokijoita. Esimerkiksi Geoffrey Chaucerin Troilus kyynelehtii ja kärsii kuin kreikkalaisen mytologian Niobe, ja Giovanni Boccaccion Fiammetta samastaa hylätyksi tulemisen tuskansa Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa esiintyvän kuningatar Didon kärsimyksiin. Tässä kokemusten kiertokulussa kysymys ”miltä nyt tuntuu?” onkin kenties syytä esittää uudelleen muodossa ”keltä nyt tuntuu?”

Nykylukijaa tällainen toisteisuuden estetiikka saattaa äkkiseltään hämmentää. On kuitenkin muistettava, että käytäntö pohjaa erilaiseen käsitykseen kirjailijan ja kirjallisuuden roolista. Keskiaikainen runousoppi nojasi vahvasti klassiseen retoriikkaan, joka alun perin opetti taitavaa ja vakuuttavaa puheilmaisua. Antiikin oraattorien tapaan Galfridus de Vinosalvo määrittää 1200-lukulaisessa Poetria novassaan menestyksekkään sanailun avaimeksi voimakolmikon ars, imitatio, exercitatio: hyvää runoutta ei toisin sanoen synny tyhjästä ja tunteen viemänä, vaan runouden teoriaa tutkimalla, edeltäjiä jäljittelemällä ja kurinalaisesti harjoittelemalla.

Näkemykseen sisältyvää preskriptiivistä ajatusta oikein runoilemisesta voidaan tulkita eräänlaisena suojakilpenä merkitysten monitulkintaisuutta vastaan. Tästä lähtökohdasta Jesse M. Gellrich kirjoittaa klassikkotutkimuksessaan The Idea of the Book in the Middle Ages (Cornell University Press, 1985) keskiajan mytologisoivasta kulttuurista, jonka ajattelua jäsentää ykseyden ja vakautettujen merkitysten kaipuu: puhutaan maailmankuvasta, jossa menneisyyden mallit ja olemassa oleva traditio näyttäytyvät totuuden ylimpinä auktoriteetteina. Siten myös runouteen – ja siihen kuuluvien tunnetilojen esittämiseen – kouliudutaan klassisten edeltäjien hyväksi havaittua perintöä lainaamalla. Niin ikään toisto synnyttää konsensusta, jonka pohjalta rakentuu puhutteleva taiteellinen esitys: kuten antiikin retoriikka opettaa, kerronta vakuuttaa kuulijan, jos se hyödyntää sosiaalisesti jaettuja oletuksia, arvoja ja uskomuksia (esim. Rhetorica ad Herennium, I.9) – tai kirjallisuudesta puhuttaessa vakiintuneita esityskonventioita, kuten toistuvia vertauskuvia. Keskiaikaiseen kirjailijuuteen ja sisäisen kokemuksen kaunokirjalliseen esittämistapaan liittyy siis oleellisesti alkuperän hämärtyminen, mikä epäilemättä käy hankalasti yksiin minän ja muiden välistä eroa korostavan modernin individualismin kanssa.

Voidaan kuitenkin kysyä, onko keskiaikainen tekemisen tapa lopulta kovinkaan vieras. Internetin aikakaudella kirjallisen luomisen ja vastaanoton yhteisöllisyys on tullut uudella tavalla ajankohtaiseksi, ja kokemuksen kertomisen kannalta läheisempää heijastuspintaa voikin nykyromaanin sijaan etsiä sosiaalisen median jaetuista sisäisyyksistä. Verkon yhteisöpalveluissa ja keskustelupalstoilla yleispätevät apuvälineet viestittävät yksityistä kokemusta: monisäikeiset onnen tuntemukset tiivistyvät esimerkiksi sellaisiin hashtageihin kuin #blessed, #relationshipgoals tai #icanteven, ja erinäisten raivo- ja liikutustilojen ilmaisemiseen on tarjolla loputon määrä julkisuuden henkilöiden ja fiktiivisten hahmojen ilmeilyjä esittäviä reaktiomeemejä ja gif-animaatioita. Ajatellaan vaikkapa Star Trekin kapteeni Picardin klassikoksi muodostunutta face palmia tai Trumpin avaruuspuheita kuuntelevan Buzz Aldrinin vaivaantuneita silmäilyjä, jotka kiertävät lukuisilla foorumeilla käyttäjien olotilojen tulkkeina.

Tämänkaltaisia kertautuvia aihetunnisteita ja reaktiokuvia voi halutessaan lukea taitavinakin retorisen suostuttelun keinoina, joiden teho perustuu yhteisesti hyväksyttyihin toimintamalleihin ja toiston kautta auktorisoituvaan traditioon. Sosiaalisella medialla olisi näin oma mytologis-kollektiivinen runousoppinsa, jonka puitteissa autenttisuus viittaisi pikemminkin tietyn stilisoidun ilmaisutavan omaksumiseen kuin välitetyn kokemuksen laatuun. Toisaalta kokemukselta näytetään vaadittavan verkossakin länsimaisen yksilön vaalimaa omakohtaisuutta, jota kierrätetyt tunneilmaisut väistämättä laimentavat. Iltapäivälehdessä uutisoitiin menneenä kesänä somekohusta, joka nousi, kun muuan tosi-tv-tähti sortui ”härskiin kopiointiin” jäljentämällä kihlautumisilmoituksensa sana sanalta ja hashtag hashtagilta toisen käyttäjän Instagram-tililtä (Ilta-Sanomat 22.7.2018). ”I became the happiest girl in the world last night”, alkoi lainattu teksti jokseenkin paradoksaalisesti, ja Ilta-Sanomien mukaan ”keskustelu kävi kuumana” hämmästyneiden seuraajien keskuudessa. Kaikessa triviaaliudessaankin kohun viesti on selvä: toisen kokemusta ei noin vain voi omia aitouden tunteen kärsimättä.

Paolo ja Francesca: #relationshipgoals?
William Dyce: Francesca da Rimini (1837). Kuva: Wikimedia Commons.

Jaettuuden tragikoomisia ja vaarallisiakin ulottuvuuksia käsitellään monissa keskiaikaisissa kertomuksissa. Tarinoiden hyötyjä painottavaan kirjallisuuskäsitykseen kuului ajatus moraalista kehitystä edistävästä eksemplaarisesta lukutavasta, mikä eritoten viihteellisempien lajien kohdalla saattoi johtaa myös väärinkäytöksiin. Tiedämme, miten kävi Danten Paololle ja Francescalle: voimallinen samastuminen Guineveren ja Lancelotin intohimoiseen rakkauteen ajoi pariskunnan aviorikoksen tielle ja sitä myöten helvetin toisen piirin ikuiseen myrskytuuleen. Episodi kuvaa fiktion valtavaa voimaa niin hyvässä kuin pahassakin – kertomukset vievät mennessään ja ehkä opettavatkin, mutta taitoa on myös tietää milloin olla oppimatta. Minä on osattava erottaa muualta luetusta, muutoin voidaan päätyä jatkuvaan #ThrowbackThursdayn tilaan, jossa muinaisten sankareiden ja kuningattarien tuska alkaa tuntua omalta vähän liiankin kanssa. Vastakkaista ja maltillisempaa lukutapaa edustaa oman copyright-kokemuksensa ainutlaatuisuutta puolustava Chaucerin Troilus. Kun toinen henkilöhahmo vertaa Troiluksen tuskaa antiikin Nioben tuntemuksiin, Troilus vastaa, että hänen surunsa kuvaamiseen eivät yleispätevät sananlaskut ja eksemplaariset mallikokijat (”ensaumples”) riitä:

”But suffre me my meschief to bywaille,
For thy proverbes may me naught availle.

. . .

What knowe I of the queene Nyobe?
Lat be thyne olde ensaumples, I the preye.”

(Troilus and Criseyde, I. 755–56, 759–60)

Ajatusleikkinä todettakoon, että prinssi Troilus tuskin olisi Twitteristä tai Instagramista pahemmin perustanut.

Lee Patterson puhuu artikkelissaan ”On the Margin: Postmodernism, Ironic History, and Medieval Studies” (1990) länsimaista kulttuurihistoriaa jäsentävästä, renessanssista periytyvästä metakertomuksesta, joka toiseuttaa keskiajan välitilaksi, jota vasten nykymaailma voi nähdä itsensä modernina. Tähän suureen kertomukseen sisältyy myös se populaari käsitys, että moderni yksilö syntyy renessanssissa ja kumoaa keskiajan usein kollektiiviseksi oletetun minäkuvan. Mytologisoivien ajattelumallien kritiikki, jota Dante, Chaucer ja monet muut keskiaikaiset kirjailijat henkilöhahmojensa kautta esittävät, paljastaa näiden näkökantojen yksiulotteisuuden. Selvää on, että keskiaikaisten henkilöhahmojen mielentilojen kuvauksilla on yhteisöllisyyden ja jatkuvuuden kokemuksen vahvistamista palvelevia tehtäviä, mutta yhtä lailla näitä kuvauksia tulee ymmärtää vakauttavien käytäntöjen kriittisinä pohdintapaikkoina. Keskiaikaisen kirjallisuuden tutkijan onkin tärkeää pyrkiä korjaamaan yleistä mielikuvaa keskiajan lukijasta yksinomaan eksemplaarisena jäljittelijänä, ja toisaalta nostamaan esiin tapoja, joilla nykypäivän yhteisölliset ilmaisumuodot purkavat individualistista ihannetta. Keskiaikaiset kertomukset antavat historiallista kaikupohjaa niinkin erilaiselta vaikuttavalle ympäristölle kuin sosiaalinen media ja tarjoavat välineitä kollektiivisen kokemuksellisuuden monipuoliseen tarkasteluun. Keskiajan kirjallisuuden aika on nyt.

Luettavaa

Boccaccio, Giovanni. Fiammetta. Suom. A.R. Koskimies. Hämeenlinna: Karisto, 2000. [Alkuteos: Elegia di madonna Fiammetta, n. 1343.]

Chaucer, Geoffrey. Troilus and Criseyde. Teoksessa The Riverside Chaucer, 3. painos. Toim. Larry D. Benson. Oxford: Oxford University Press, 1987.

Dante Alighieri. Jumalainen näytelmä. Suom. Elina Vaara. Porvoo, Helsinki ja Juva: WSOY, 1999. [Alkuteos: Divina Commedia, n. 1321.]

Galfridus de Vinosalvo. Poetria nova, 2. painos. Käänt. Margaret F. Nims. Toronto: Pontifical Institute of Mediaeval Studies, 2010.

Gellrich, Jesse. The Idea of the Book in the Middle Ages. Language Theory, Mythology, and Fiction. Ithaca: Cornell University Press, 1985.

Hatcher, Anna ja Mark Musa.”The Kiss. Inferno V and the Old French Prose Lancelot.Comparative Literature 20 (1968). 97–109.

Herman, David. Basic Elements of Narrative. Malden: Wiley-Blackwell, 2009.

Minnis, A.J. Medieval Theory of Authorship. Scholastic Literary Attitudes in the Later Middle Ages, 2. painos. Philadelphia: University of Pennsylvania Press, 2010.

Patterson, Lee. ”On the Margin: Postmodernism, Ironic History, and Medieval Studies.” Speculum 65 (1990). 87–108.

Rhetorica ad Herennium = [Cicero] ad C. Herennium. De ratione dicendi. Käänt. Harry Caplan. Lontoo: Heinemann, 1954.

Internet

Fanit huomasivat Temptation Island -Even ja Danin kihlakuvassa jotain outoa – epäilykset heräsivät heti: ”Mites toi kuvateksti?” Ilta-Sanomat 22.7.2018. https://www.is.fi/viihde/art-2000005766139.html [Tarkistettu 18.9.2018]

Valitse tunnetilasi mallikokijoiden kavalkadista: http://www.reacticons.com/ [Tarkistettu 18.9.201]

Varoituksen sanoja menneisyyden tutkijoille

Jukka Tuominen
Tampereen yliopisto

Montague Rhodes James. Kuva: Walter Stoneman, 1930 (NPG x21916). © National Portrait Gallery, London.
Lisenssi CC BY-NC-ND 3.0

Monen britin jouluun kuuluvat M. R. Jamesin kummitustarinat. Toisin kuin esimerkiksi Charles Dickensin Saiturin joulu Jamesin kertomukset eivät sisällöltään ole erityisen jouluisia, vaikka monet niistä lienevätkin syntyneet joulunajan viihdykkeeksi kirjailijan lähipiirille. Nyky-yleisölle Jamesin kaunokirjallinen tuotanto on tullut tutuksi myös television välityksellä. BBC esitti 1971–1975 jouluisin sarjan tv-sovituksia Jamesin kertomuksista, ja niihin perustuvia tv-elokuvia ja kuunnelmia on tehty sittemmin lukuisia. Myös jouluna 2017 BBC:n ohjelmistoon kuului Jamesin novelleja tv- ja radiosovituksina sekä Christopher Leen lukemana. James on menneisyyden parissa työskentelevälle kiinnostava kirjailija kahdella tapaa: hän oli itse arvostettu varhaisen kristinuskon ja keskiajan tutkija, ja hänen kertomustensa päähenkilöt tapaavat olla vanhoihin teksteihin ja esineisiin perehtyneitä tiedonjanoisia yliopistomiehiä hekin.

Montague Rhodes James syntyi pappisperheeseen 1862 ja varttui Kaakkois-Englannin maaseudulla. Etevän nuorukaisen opintie kulki isän tavoin Etonin kautta Cambridgen King’s Collegeen, missä hän erikoistui klassisiin kieliin ja keskiaikaan. Jamesin akateeminen ura jatkui koticollegessa ja huipentui sen johtajana 1905–1918 sekä koko yliopiston varakanslerina 1913–1915. Hän toimi myös Cambridgen Fitzwilliam-museon johtajana 1893–1908. Cambridgesta James siirtyi takaisin rakastamaansa Etoniin rehtoriksi ja hoiti tätä tehtävää kuolemaansa vuonna 1936 saakka.

Jo koululaisena Jamesilla oli mahdollisuus tutustua Etonin kirjaston käsikirjoitusaarteisiin, ja hänen merkittävimpiä saavutuksiaan tutkijana oli Cambridgen eri collegejen sekä muiden keskiaikaisten käsikirjoituskokoelmien seikkaperäinen luettelointi. Hän erikoisalaansa olivat etenkin apokryfiset tekstit, ja hänen toimittamansa The Apocryphal New Testament (1924) säilyi alan englanninkielisenä perusteoksena vuosikymmenten ajan. James oli kiinnostunut myös keskiajan kirkkotaiteesta ja ikonografiasta, ja julkaisi lukuisia tutkimuksia eri kirkkojen ja luostareiden koristelusta. Tieteellisen tuotantonsa lisäksi James kirjoitti myös muun muassa suurelle yleisölle suunnattuja opaskirjoja sekä humoristiset muistelmat (Eton and King’s, 1926).

Cambridgen King’s College talviaikaan. Kuva: King Ming Lam, 2017 (Wikimedia Commons). Lisenssi CC BY-SA 4.0

Käsikirjoitusten ohella James oli jo nuorena kiinnostunut kummitustarinoista. Aikuisiän alkujaan kollegoille ja oppilaille luetuista kauhunovelleista ensimmäiset julkaistiin aikakauslehdissä 1890-luvulla. Vuosina 1904–1925 ilmestyi yhteensä neljä painettua kokoelmaa ja 1931 kokoomateos, joka sisälsi myös muutaman aikaisemmin julkaisemattoman tarinan. Oxford University Press on 2011 julkaissut tämän vuoden 1931 laitoksen erinäisin täydennyksin Oxford World Classics -sarjassaan. Järin tuottelias James ei maineestaan huolimatta tällä saralla kuitenkaan ollut, vaan kolmisenkymmentä julkaistua tarinaa olivat tieteelle omistautuneelle tutkijalle vain pieni vaikkakin mieluisa harrastus tärkeämpien kirjoitustöiden lomassa.

Jamesin novelleissa on toistuvia piirteitä, ja häntä onkin pidetty antikvaarisen kauhukertomuksen lajityypin uranuurtajana. Tapahtumat sijoittuvat usein maaseutukyliin ja rakennuksiin, joilla on pitkä, vaiheikas historia. Päähenkilö on tyypillisesti pidättyväinen, pikkutarkka ja sangen oppinut, mutta kenties hieman naiivi tutkija. Hän saa käsiinsä harmittoman oloisen mutta kiinnostavan vanhan niteen, asiakirjan, taideteoksen tai muun esineen. Ennalta arvaamatta tuo esine kuitenkin houkuttelee tai herättää eloon pahansuopia yliluonnollisia voimia.

James ei juuri välittänyt romantiikan goottilaisen kauhuperinteen ylenpalttisuudesta, vaan katsoi, että esimerkiksi Bram Stoker ”levitti voita aivan liian paksulti” Draculassaan. Jamesin mielestä lukijan piti kokea, että jotakin samanlaista voisi tapahtua hänelle itselleenkin. Oikeanlaisen tunnelman luomiseksi kertomuksen tuli alkaa levollisissa ja miellyttävissä merkeissä. Ympäristön ja henkilöiden toimien kuvaus on vähäeleistä ja perusteellista; tarkkuus auttaa tekemään kerronnasta uskottavan oloista. Kauhu syntyy nimenomaan siitä, että yliluonnollinen hiipii varkain osaksi arjen yksityiskohtia, aluksi ehkä vain aivan aistihavaintojen rajamaille. Tutkijan ymmärtämättään luokseen manaamia hirviöitä James ei usein kuvaakaan suoraan ja yksityiskohtaisesti, vaan jättää kerronnan tältä osin viitteelliseksi ja antaa lukijan täydentää aukot omassa mielessään.

Jamesin innokkaisiin lukijoihin kuuluivat muiden muassa presidentti Theodore Roosevelt ja kauhukirjailijakollega H. P. Lovecraft. Sydäntalven pimeät illat ovat oiva ajankohta historian ystävälle irrottautua arkipuuhistaan Jamesin kertomusten äärellä – jos sille tielle uskaltaa: onhan yhden kertomuksen otsikkokin A warning to the curious. Koskaan ei tiedä, mihin vanhat tekstit saattavat johtaa…

Kirjallisuutta

Cox, Michael, M.R. James: An informal portrait. Oxford: Oxford University Press, 1983.

James, M. R., Collected ghost stories. Edited with an introduction and notes by Darryl Jones. Oxford: Oxford University Press, 2011.

Murphy, Patrick J., Medieval studies and the ghost stories of M. R. James. University Park, PA: Pennsylvania State University Press, 2017.

Pfaff, Richard William, Montague Rhodes James. London: Scolar Press, 1980.

Yksittäisiä Jamesin tarinoita on ilmestynyt suomeksi mm. seuraavissa kokoelmissa:

Dalby, Richard (toim.), Suuri noitakirja. Hyvinkää: Book Studio, 1994.

Parker, Vic (toim.), Haamutarinoita. Hämeenlinna: Karisto, 2006.

Sadelehto, Markku (toim.), Englantilaiset aaveet. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY, 1994.

Sadelehto, Markku (toim.), Paha vieras. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY, 1996.

Sadelehto, Markku (toim.), Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia. Helsinki: Jalava, 2015.

Thomas, Tig (toim.), Vampyyrit ja hahmonvaihtajat. Helsinki: Kirjalito, 2012.