Lasten onnettomuudet keskiaikaisissa ihmekertomuksissa

Jyrki Nissi
Tampereen yliopisto

Nuoruuteen kuuluu tietynlainen huimapäisyys, seikkailunhalu ja rajojen kokeileminen. Kesäinen moporalli tai laskettelurinteissä isoista hyppyreistä hyppiminen ovat esimerkkejä nuorten kokeilunhalusta. Joskus lopputulos on kuitenkin mitä kauhistuttavin. Näin kävi vastikään Himoksella eräälle 15-vuotiaalle pojalle, joka oli kavereidensa mukana lähtenyt virallisten laskettelureittien ulkopuoliseen rinteeseen. Edellä mennyt kaveriporukka oli jäänyt ihmettelemään, miksi yksi pojista oli jäänyt jälkeen. Valitettavasti poika ei tullut kavereidensa perässä, vaan tuo lasku jäi hänen viimeisekseen.

Tällaiset tragediat kuuluvat erottamattomattomasti ihmisyyteen. Erityisen raskaiksi koemme lapsille ja nuorille tapahtuvat onnettomuudet. Nuoren elämän äkillinen päättyminen iskee yhteisöön toisella tavalla kuin aikuisten ja vanhusten kuolema. Jos joku, niin lapsen tai nuoren kuolema tuntuu meistä epäoikeudenmukaiselta. Se muistuttaa meitä siitä, että koskaan emme voi olla varmoja, milloin suljemme kotiovemme viimeisen kerran takanamme tai milloin hyvästelemme läheisemme viimeisen kerran.

Keskiajalla tunnettu sanonta muistutti, että kuolema on meille varmaa, mutta sen ajankohta epävarmaa. Tuolloin ihmiset turvautuivat pyhimysten apuun hädän hetkellä. Apua haettiin pieniin asioihin, kuten avainten etsimiseen tai päänsäryn lakkaamiseen, mutta pyhimysten puoleen käännyttiin myös kaikkein suurimmalla hädän hetkellä, kun joku läheinen oli kuollut. Varsin usein pyhimyksiltä rukoiltiin apua lasten ja nuorten parantamiseksi tai henkiin herättämiseksi. Yksi havainnollistava esimerkki keskiaikaisen yhteisön toiminnasta onnettomuuden hetkellä on Johannes Marchetin, 13-vuotiaan italialaispojan tapaus Bernardino Sienalaisen kanonisaatioprosessissa.

Kaikki sai alkunsa, kun Johannes saapui pääsiäisen jälkeen vuonna 1447 Acianon (luultavasti Asciano, nykyisin pieni kylä noin 25 kilometrin päässä Sienasta) myllylle tarkoituksenaan jauhaa jyviä jauhoksi. Myllyssä oli jo eräs toinen henkilö jauhamassa, joten Johannes joutui odottamaan vuoroaan. Hän poistui myllystä ja näki erään linnun menevän veden toiselle puolelle lähellä kanaalia. Hän päätti seurata lintua kanaalin toiselle puolelle. Ongelmat alkoivat, kun hän palasi takaisin samalla tavalla hyppien kiveltä toiselle kuin oli mennytkin. Eräältä kiveltä hänen jalkansa lipesi ja hän tippui veteen. Johanneksen oman todistajanlausunnon mukaan hänen jalkansa livettyä vesi hyökyi hänen kimppuunsa ja hän kaatui naamalleen kanaaliin. Poika uskoi jääneensä kiinni lautaan, joka sulki kanaalin, ja jäi sen takia veden alle.

Ensimmäisenä Johanneksen kamppailun huomasi mylläri nimeltään Lucas, joka yritti auttaa Johannesta ylös vedestä. Samaan aikaan myllyssä jauhamassa ollut noin 20-vuotias Antonius sen sijaan oli tietämätön kanaalin tapahtumista. Hän ihmetteli myllyssä, miksi sisälle rupesi tulvimaan runsaasti vettä. Hän yritti pelastaa parhaansa mukaan jyvät ja jauhot vedestä ja ihmetteli, mihin mylläri Lucas oli lähtenyt. Kun hän lopulta kuuli ulkoa Lucaksen huudot, oli paikalle ehtinyt jo muitakin ihmsiä. Paikalle oli saapunut Johanneksen 60-vuotias eno, joka oli myöskin Antonius nimeltään. Hän oli kuullut myllärin huudot ja tuli ihmettelemään mistä on kyse. Lucaksen selitettyä tilanteen, he yrittivät yhdessä saada pojan ylös vedestä. Veden virtaus oli kuitenkin niin kova, että poikaa ei saatu kuivalle maalle. Paikalle tullut enon vaimo ymmärsi kehottaa mylläriä ohjaamaan veden virtauksen toiseen kanaaliin, jolloin se kanaali, missä Johannes oli, tyhjeni vedestä. Nyt hukkunut poika saatiin nostettua vedestä, mutta hänet todettiin kuolleeksi. Lähteessä kerrotaan Lucasin tässä vaiheessa todenneen, että pojan isälle täytyy lähettää sana, että hänen on ruvettava järjestämään poikansa hautausta. Muut läsnäolijat eivät olleet kuitenkaan valmiita luovuttamaan, vaan rukoilivat vielä pojan henkiin heräämistä. Lähellä sijaitsi pyhälle Antoniukselle (sic!) omistettu kirkko, minkä johdosta läsnäolijat päättivät rukoilla tältä pyhimykseltä apua. Poika ei kuitenkaan osoittanut mitään elonmerkkejä. Kun Johannes oli nostettu kanaalista, paikalle oli sattunut tulemaan myös eräs Berardus niminen mies, joka oli menossa markkinoille lampaansa kanssa. Tilanteen toivottomuuden nähtyään Berardus huusi ”Oi autuas Bernardino auta”. Berardus kehotti läsnäolijoita polvistumaan, sanomaan hurskaasti pater nosterin ja ave marian pyytäen Jumalalta, että tämä pelastaisi pojan autuaan Bernardinon hyvien töiden ansiosta. Tämän sanottuaan poika alkoi saman tien hengittää ja vähitellen myös liikkua. Johanneksen tila parani niin, että hän pystyi lopulta kävelemään omilla jaloillaan kotiin.

Kuten Johanneksen tapaus osoittaa, pyhimyksen rukoilu kuolleeksi tulkitun henkilön äärellä saattoi olla varsin yhteisöllinen tilanne. Onnettomuus sattui julkisella paikalla, mikä tietysti on lisännyt tilanteen yhteisöllisyyttä. Satunnaiset ohikulkijat eivät jääneet seuraamaan tilannetta sivusta, vaan he olivat aktiivisia toimijoita. Tässä tapauksessa markkinoille matkalla olleella Berarduksella oli suuri rooli, sillä hän oli se, joka kehotti kaikkia rukoilemaan Bernardinon apua. Bernardino Sienalainen oli kuollut alle kaksi vuotta ennen onnettomuuden sattumista, joten Bernardinon kautta tapahtuneeksi tulkitut ihmeet olivat Keski-Italiassa hyvin yleisiä tähän aikaan.

Johanneksen onnettomuus on tyypillinen keskiaikainen ihmekertomus. Vastaavia lapsille sattuneita onnettomuuksia on kirjattu tapahtuneen myös nykyisen Suomen alueella. Esimerkiksi Tukholman dominikaaniluostarissa kirjatussa Miracula defixionis domini -kokoelmassa on tapaus Sundin kylästä, missä kaksi poikaa leikki ulkona juosten ympäriinsä. Toinen pojista juoksi jäälle, mikä ei ollut vielä tarpeeksi vahvaa kantaakseen häntä. Poika upposi jäihin ja hukkui aikansa ponnisteltuaan jääkylmässä vedessä. Ilmeisesti pojat olivat leikkimässä kaukana kotoa, sillä hukkuneen pojan kaveri ei juossut kotiin, vaan Saltvikin kylään hakemaan apua. Paikalle saapuneet miehet löysivät hukkuneen veden syvyyksistä. Uhri kannettiin lähimpään taloon, missä pojan suuhun kaadettiin lämmintä olutta ja hänen puolestaan rukoiltiin eri pyhimyksiä, minkä seurauksena pojan iholle palasi vähitellen väriä ja hän rupesi liikkumaan

Lasten ja nuorten osuus kanonisaatioprosessien tapauksissa on varsin suuri, mikä toki kertoo siitä, että lapset ovat olleet onnettomuusalttiita, mutta myös siitä, että heidän puolestaan oltiin erittäin halukkaita rukoilemaan ja tekemään votiivilupauksia pyhimyksille. Keskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa ja ihmekokoelmissa lapsille sattuneita onnettomuuksia käsitellään varsin neutraalisti tai kenties jopa myötätuntoisesti. Vanhempia ei syytetä lastensa laiminlyönnistä, eikä lapsia heidän tottelemattomuudestaan. Joskus ihmekertomuksissa saatetaan jopa todeta, että ennen onnettomuutta lapset olivat olleet leikkimässä, kuten heillä on tapana tehdä. Lasten ja nuorten joskus uhkarohkeatkin leikit nähdään siis lapsuuteen kuuluvana osana. Pääpaino näissä lähteissä on toki tapahtumien onnellisessa lopputulemassa, eikä siinä, mitkä tekijät aiheuttivat onnettomuuden. Keskiaikaiset ihmekertomukset antavat käsityksen siitä, että lapsen äkillinen poismeno on kautta historian ollut isoimpia tragedioita, mitä yhteisöt ovat joutuneet kohtaamaan.