Sauna vai tupa? ’Stuba’, kylpytilat ja juhannusihme keskiajan Ruotsissa

Jyrki Nissi & Ville Vuolanto
Tampereen yliopisto

Lokakuussa 1475 eräs 60-vuotias Ingrid saapui kotoaan Visnumista, Vermlannista, Vadstenaan todistamaan pojalleen sattuneesta tapauksesta. Vadstenassa oli käynnissä kanonisaatioprosessikuulustelu, jossa selvitettiin Katariinan, pyhän Birgitan tyttären, pyhyyttä. Elokuun lopulla alkaneessa kuulustelussa oli kuultu ennen Ingridiä jo yli sataa henkilöä, jotka todistivat Katariinan elämästä tai hänen kauttaan tapahtuneista ihmeistä. Usein samaa ihmettä oltiin saavuttu todistamaan useamman henkilön voimin, mutta Ingrid oli tullut paikalle yksin. Pöytäkirjaan merkittiin, että pitkän välimatkan vuoksi kukaan ei voinut lähteä todistamaan hänen kanssaan. Ingridin mukaan tapaus oli kuitenkin tunnettu koko heidän seurakunnassaan.

Ingrid kertoi tapauksesta, joka oli sattunut 24.6.1472. Tuolloin vietettiin Johannes Kastajan muistopäivää, juhannusta. Juhlapäivä oli saanut perheessä traagisen käänteen. Kolmivuotias Olavi-poika oli lähetetty hakemaan polttopuita tulipesään, kun hänen päälleen tippui kaksi suurta pölliä, jotka Ingridin mukaan mursivat kaikki luut pojan vartalossa, ja hänen nenästään ja korvistaan tuli runsaasti verta. Pojan maattua kaksi tuntia kuolleena hänen vanhempansa löysivät hänet ja kantoivat stubaan, missä he polvistuivat ja tekivät lupauksen autuaalle Katariinalle. Mikäli poika heräisi henkiin, he toisivat vahakuvan Vadstenaan Katariinan haudalle. Ingridin mukaan poika virkosi ja kahdeksan päivän kuluttua oli jälleen entisessä kunnossaan.

Mitä todistajanlausunnon kirjannut notaari tarkoitti käyttäessään sanaa stuba paikasta, johon (näennäisesti) kuollut poika juhannuksena kannettiin? Sanalla on skandinaavisessa latinassa ollut yleismerkitys lämmitetty tupa, sali, tai huone – kyse oli siis talvikäyttöön tarkoitetusta ja uunilla varustetusta asuinhuoneesta. Lukuisissa esimerkeissä paikallinen eliitti tapaa ystäviään tai allekirjoittaa asiakirjoja stubassa – esimerkiksi Ruotsin Riksarkivetin keskiaikaisten kirjeiden kokoelmassa (SDHK) sana stuba esiintyy kolme kertaa, ja aina merkityksessä ’asunto’, ’asuinhuone’. Myös kirjava joukko keskiajan latinan sanakirjoja antaa termille tämän perusmerkityksen. Etymologisesti taustalta löytyy muinaisyläsaksan stuba = lämmitetty huone – samasta juontuvat niin nykysaksan Stube kuin ruotsin stuga/stu(v)a (Glossarium latino-germanicum mediae et infimae aetatis; Svensk academis ordbok; Du cange). Sanan käyttö viittaa paitsi kielisukulaisuuteen, myös vilkkaisiin yhteyksiin saksalaisten alueiden ja Skandinavian välillä. Samaa etymologista juurta ovat toki myös suomen ’tupa’ ja balttikielten vastaavat sanat (esim. liettuan stuba – asuinhuone, pieni talo, tai muinaispreussin stubo, asuinhuone). Kun stuballa tarkoitetaan asuintaloa, sen synonyyminä on aestuarium (”aestuario vel stuba”, Ericus Olai, Chron. 129.31).

Staffans stupan. Kyseessä on Norralassa, Hälsinglandissa sijainnut puusta rakennettu lähetyssaarnaaja Stenfinnille pystytetty pieni hirsikappeli tai hautamuistomerkki, ja jota siis paikallisesti kutsuttiin sanalla stupa. Rakennus purettiin 1820-luvulla uuden hautakappelin tieltä. Kuva: Klas Örnhiälm (Claudius Arrhenius), Historia Sveonum Gothorumque Ecclesiastica (Stockholmiae, 1689), III.15 (s. 260).

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä sanalla oli myös täsmällisempi merkitys. Jo muinaisyläsaksassa stuba tarkoitti myös erityisesti kylpemiseen tarkoitettua, uunilla lämmitettävissä olevaa erillistä tilaa (Köbler, sv. stuba). Kyseessä ei usein olekaan mikä hyvänsä lämmitetty asuinhuone, vaan nimenomaan erillinen pieni rakennus tai tupa, jota käytettiin kylpemiseen. Kuten eräässä skoonelaisessa testamentissa todetaan: ”stupa, jossa minulla oli ystävieni ja perheeni kanssa tapana kylpeä (balneare consuevi, DS I, p. 449, a.1269)”. Tästä merkityksestä kertoo myös tukholmalaisista 1400-luvun lähteistä löytyvä termi stupanista, joka tarkoittaa ’kylpylän’ vartijaa, tai kylpymestaria – nykytermein kenties saunamajuria – vastaava termi Itämeren hansakaupungeissa 1300-luvulla taas vaikuttaisi olleen stuparius tai stupenator. Monessa yhteydessä Stuba siis tarkoittaa erityisesti tilaa, jossa on a) uuni, b) lämmin ja c) jossa voi peseytyä.

Tukholmalaisesta kylpykulttuurista kertovat myös monet asiakirjat, kuten vuodelta 1409 löytyvä tieto kuuden markan vuosittaisesta käyttömaksusta erääseen kylpylaitokseen, tai dokumentti vuodelta 1477, jossa pormestari on huolissaan tulenkäsittelystä sekä julkisissa että yksityisissä kylpytuvissa. Ruotsalaiset keskiaikaiset lait mainitsevat kylpytiloja jo 1200-luvulta asti. Se ruotsin kielen sana, mitä näissä teksteissä käytetään, on yleensä bastughu / badstufva: tosin oikeinkirjoitus ei ollut vakiintunut. Tarkkaavainen lukija jo havaitsee, että olemme saapuneet saunan luokse: ruotsin bastu on tosiaan lyhentymä sanasta badstu(g/v)a. Onkin makuasia, kutsummeko näitä julkisia ja yksityisiä kylpytiloja keskiajan ’hansamaailmassa’ saunoiksi, vai vain kylpytiloiksi.

Yleinen sauna kuvattuna Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa (1555). Kuvan vasemmanpuoleinen mies kastaa saunavihtaa vesiastiassa, keskimmäinen kohentaa tulta ja oikeanpuoleinen puolestaan juo olutta juomasarvestaan samalla, kun hänellä on selässään kuppauskuppeja. Miehillä on jaloissaan kylpemiseen tarkoitetut housut ja päässä kenties tuohesta tehdyt hatut. Ilmar Talve (1960) on ehdottanut, että kuvan tulta kohentava mies on saunasta vastaava kylpymestari.

Asiaa voi tarkastella myös toisin päin: millä sanalla latinankielinen kirjoittaja myöhäiskeskiajalla voisi kuvata kylpytilaa tai saunaa? Sellainen antiikkiyhteyksiä tietoisesti rakentava ja Pohjoisen sivistystä korostamaan pyrkivä kirjoittaja kuin Olaus Magnus käytti sekä yleisistä että yksityisistä kylpylöistä sanaa balneum (Pohjoisten kansojen historia (1555), XV.35). Kiinnostavaa on, että suomalaisissa ja ruotsalaisissa tulkinnoissa näistä Olauksen kylpylöistä on käytetty sanoja ’sauna’ ja ’bastu’ – toki myös ’badhus’. Mutta jos kirjoittaja nimenomaan haluaisi tehdä eron näiden kansanomaisempien kylpypaikkojen ja antiikin kylpylöiden välillä, on helppo nähdä, että kansankielestä lainattu stuba olisi antanut tähän näppärän keinon, etenkin, kun sivumerkityksenä oli myös ajatus erillisestä (usein hirsirakenteisesta, ks. Cordes, 9-14) tilasta tai rakennuksesta.

Pohdittaessa stuba-sanan käyttöä Katariinan kanonisaatioprosessissa, on tarkasteltava rakennuksiin liittyvää sanastoa laajemminkin. Katariinan kanonisaatioprosessissa on yhteensä 61 ihmekertomusta ja näistä kolmessa mainitaan stuba. Toisessa stuba-tapauksessa kuusivuotias Nikolaus leikki veitsellä tai puukolla yksin ja pisti teräaseella itseään silmään (lusit solitarius in stuba cum cultello). Tässä tapauksessa stuba voi toki olla kylpemiseen tarkoitettu tila, mutta yhtä hyvin jokin muu erillinen lämmitettävä tila – sellainen missä puukolle on käyttöä ja se saattaa jäädä lapsen ulottuville. Mutta jos kyse olisi ollut tavallisesta asuinrakennuksesta, notaarilla olisi käytössään domus- ja habitatio-sanat, joita prosessissa käytetäänkin ahkerasti. Notaari oli myös tottunut kuvailemaan asuinrakennusten sisätiloja. Prosessista löytyy esimerkiksi teksti, jossa viitataan talon sisällä olevaan yksityiseen tilaan (deportari ad locum priuatam). Monesti sisätilaa spesifioidaan puhumalla rakennuksen sisällä olevasta sängystä (lecto) tai lattiasta (pavimento), joille sairas tai kuollut asetetaan. Vaikuttaa siltä, että Katariinan prosessissa stuballa tarkoitetaan nimenomaan jotain domuksesta erillään olevaa rakennusta – ei siis asuinrakennusta, eikä sen sisällä olevaa huonetta.

Kolmannessa stuba-tapauksessa kuolleeksi todettu henkilö viedään stubaan samalla tavalla kuin Olaville tehtiin. Tällä kertaa 12-vuotias Tor tulkittiin kuolleeksi hänen pudottuaan portailta, kun hän oli ollut noutamassa ylisiltä karjalle heiniä. Poika kannettiin stubaan (ad stubam) missä pohdittiin hänen käärimistään käärinliinaan. Koska hautauksen valmisteluun mahdollisesti liittyi ruumiin peseminen, erillinen kylpytila olisi luonnollinen paikka käsitellä vainajia – se olisi puhdas ja erillään asuinhuoneesta. Ruotsin valtakunnan itäosissa saunaa käytettiin usein juuri tässä tehtävässä. Poissuljettua ei ole myöskään ajatus siitä, että kylpytilan lämpimän ja kostean ilman ajateltiin edesauttavan vainajaoletetun virkoamista. Ruotsalaiseen 1400-luvun hagiografiseen aineistoon on kirjattu tapauksia, joissa kuollutta yritetään virvoittaa lämpimien pyyhkeiden avulla tai kaatamalla lämmintä olutta kurkusta alas. Lämpö oli siis selkeästi tärkeä keino kuolleen virvottamisessa. Olihan kuoleman seurauksena ruumiin kylmeneminen, joten ruumiin lämmittäminen tuntui varmasti loogiselta keinolta taistella kuoleman saapumista vastaan. Mutta onko vain sattumaa, että stuba liittyy juuri lapsille sattuneisiin onnettomuuksiin ja niiden jälkiselvittelyihin?

Lopuksi palaamme vielä kolmivuotiaan Olavin kanssa stubaan. Vadstenassa kirjattu todistajanlausunto edellyttää, että jotain Ingridin perheessä oltiin lämmittämässä, sillä Olavi oli lähetetty hakemaan nimenomaan polttopuita. Visnum sijaitsee suurin piirtein samalla leveysasteella Tukholman kanssa. Koska kyseessä oli kesäkuun loppu ja merkittävän pyhimyksen juhla, on todennäköistä, ettei polttopuita tarvittu asuinrakennuksen lämmittämiseen eikä esimerkiksi leipien paistamiseen tai pyykkiveden kuumentamiseen, vaan haluttiin lämmittää jotain asuinrakennuksen ulkopuolista tilaa.

Onkin oletettavaa, että Olavin tapauksessa notaari ei ole tarkoittanut stuballa pelkästään mitä tahansa mökkiä tai ’tupaa’, vaan erillistä rakennusta, jossa oli oma lämmitysuuninsa. Vaikka varmaa tietoa emme voi saada, vaikuttaakin siltä, että Ingridin perheessä juhannussaunominen oli vähällä vaihtua ruumiinvalvojaisiin. Olavin virkoaminen tulkittiin ihmeeksi ja se oli perheelle niin merkittävä tapaus, että Ingrid lähti kolme vuotta tapahtuman jälkeen yksin yli sadan kilometrin patikkamatkalle Vadstenaan todistaakseen tuosta hetkestä.

Kirjallisuutta

’Badewesen‘, Reallexikon der germanischen Altertumskunde, Band 1, Aachen – Bajuvaren. De Gruyter: Berlin, 1973, 584-585.

Cordes, Albrecht, Stuben und Stubengesellschaften: Zur dörflichen und kleinstädtischen Verfassungsgeschichte am Oberrhein und in der Nordschweiz. Gustav Fischer Verlag: Jena 1993.

Glossarium till Medeltidslatinet i Sverige (Glossarium Mediae Latinitatis Sueciae) bd. 2.6. Stockholms Universitet: Stockholm, 2002.

Köbler, Gerhard, Althochdeutsches Wörterbuch (6. Auflage). De Gruyter: Berlin, 2014. Online: http://www.koeblergerhard.de/ahdwbhin.html.

Processus seu negocium canonizacionis B. Katerine de Vadstenis, Efter Cod. Holm. A 93, utgivna av Isak Collijn. Samlingar utgivna av svenska fornskriftsällskapet ser. 2. latinska skrifter, 1936.

Schück, Henrik. Stockholm vid 1400–talets slut. 2. p. Tord O:son Nordberg: Stockholm, 1951.

SDHK – Svenskt Diplomatariums huvudkartotek över medeltidsbreven. Online: https://riksarkivet.se/sdhk.

’Stuba’. Diefenbach, Laurentius. Glossarium Latino-Germanicum mediae et infimae aetatis. Frankfurt am Main, 1857. Online: https://reader.digitale-sammlungen.de/de/fs1/object/display/bsb10799212_00589.html?contextType=scan&contextSort=score%2Cdescending&contextRows=10&context=stuba&zoom=0.7500000000000002.

‘Stuba’. Du Cange, et al. Glossarium mediae et infimae Latinitatis. L. Favre: Niort, 1883–1887. Online: http://ducange.enc.sorbonne.fr/stuba.

’Stuga’. Svensk academis ordbok. Online: https://www.saob.se/artikel/?seek=stuga&pz=1.

Talve, Ilmar, Bastu och torkhus i Nordeuropa. Stockholm: Nordiska Museet, 1960.

Ureland, Sture, “Contact typology and glottogenesis in Northern Europe 1100–1600 – aspects of historical Eurolinguistics”, teoksessa Hornscheidt, Antje; Kotcheva, Kristina; Milosch, Tomas; Rießler, Michael (toim.): Grenzgänger. Festschrift zum 65. Geburtstag von Jurij Kusmenko. Nordeuropa-Institut: Berlin, 2006. Online: https://edoc.hu-berlin.de/bitstream/handle/18452/2519/ureland.pdf?sequence=1

Lasten onnettomuudet keskiaikaisissa ihmekertomuksissa

Jyrki Nissi
Tampereen yliopisto

Nuoruuteen kuuluu tietynlainen huimapäisyys, seikkailunhalu ja rajojen kokeileminen. Kesäinen moporalli tai laskettelurinteissä isoista hyppyreistä hyppiminen ovat esimerkkejä nuorten kokeilunhalusta. Joskus lopputulos on kuitenkin mitä kauhistuttavin. Näin kävi vastikään Himoksella eräälle 15-vuotiaalle pojalle, joka oli kavereidensa mukana lähtenyt virallisten laskettelureittien ulkopuoliseen rinteeseen. Edellä mennyt kaveriporukka oli jäänyt ihmettelemään, miksi yksi pojista oli jäänyt jälkeen. Valitettavasti poika ei tullut kavereidensa perässä, vaan tuo lasku jäi hänen viimeisekseen.

Tällaiset tragediat kuuluvat erottamattomattomasti ihmisyyteen. Erityisen raskaiksi koemme lapsille ja nuorille tapahtuvat onnettomuudet. Nuoren elämän äkillinen päättyminen iskee yhteisöön toisella tavalla kuin aikuisten ja vanhusten kuolema. Jos joku, niin lapsen tai nuoren kuolema tuntuu meistä epäoikeudenmukaiselta. Se muistuttaa meitä siitä, että koskaan emme voi olla varmoja, milloin suljemme kotiovemme viimeisen kerran takanamme tai milloin hyvästelemme läheisemme viimeisen kerran.

Keskiajalla tunnettu sanonta muistutti, että kuolema on meille varmaa, mutta sen ajankohta epävarmaa. Tuolloin ihmiset turvautuivat pyhimysten apuun hädän hetkellä. Apua haettiin pieniin asioihin, kuten avainten etsimiseen tai päänsäryn lakkaamiseen, mutta pyhimysten puoleen käännyttiin myös kaikkein suurimmalla hädän hetkellä, kun joku läheinen oli kuollut. Varsin usein pyhimyksiltä rukoiltiin apua lasten ja nuorten parantamiseksi tai henkiin herättämiseksi. Yksi havainnollistava esimerkki keskiaikaisen yhteisön toiminnasta onnettomuuden hetkellä on Johannes Marchetin, 13-vuotiaan italialaispojan tapaus Bernardino Sienalaisen kanonisaatioprosessissa.

Kaikki sai alkunsa, kun Johannes saapui pääsiäisen jälkeen vuonna 1447 Acianon (luultavasti Asciano, nykyisin pieni kylä noin 25 kilometrin päässä Sienasta) myllylle tarkoituksenaan jauhaa jyviä jauhoksi. Myllyssä oli jo eräs toinen henkilö jauhamassa, joten Johannes joutui odottamaan vuoroaan. Hän poistui myllystä ja näki erään linnun menevän veden toiselle puolelle lähellä kanaalia. Hän päätti seurata lintua kanaalin toiselle puolelle. Ongelmat alkoivat, kun hän palasi takaisin samalla tavalla hyppien kiveltä toiselle kuin oli mennytkin. Eräältä kiveltä hänen jalkansa lipesi ja hän tippui veteen. Johanneksen oman todistajanlausunnon mukaan hänen jalkansa livettyä vesi hyökyi hänen kimppuunsa ja hän kaatui naamalleen kanaaliin. Poika uskoi jääneensä kiinni lautaan, joka sulki kanaalin, ja jäi sen takia veden alle.

Ensimmäisenä Johanneksen kamppailun huomasi mylläri nimeltään Lucas, joka yritti auttaa Johannesta ylös vedestä. Samaan aikaan myllyssä jauhamassa ollut noin 20-vuotias Antonius sen sijaan oli tietämätön kanaalin tapahtumista. Hän ihmetteli myllyssä, miksi sisälle rupesi tulvimaan runsaasti vettä. Hän yritti pelastaa parhaansa mukaan jyvät ja jauhot vedestä ja ihmetteli, mihin mylläri Lucas oli lähtenyt. Kun hän lopulta kuuli ulkoa Lucaksen huudot, oli paikalle ehtinyt jo muitakin ihmsiä. Paikalle oli saapunut Johanneksen 60-vuotias eno, joka oli myöskin Antonius nimeltään. Hän oli kuullut myllärin huudot ja tuli ihmettelemään mistä on kyse. Lucaksen selitettyä tilanteen, he yrittivät yhdessä saada pojan ylös vedestä. Veden virtaus oli kuitenkin niin kova, että poikaa ei saatu kuivalle maalle. Paikalle tullut enon vaimo ymmärsi kehottaa mylläriä ohjaamaan veden virtauksen toiseen kanaaliin, jolloin se kanaali, missä Johannes oli, tyhjeni vedestä. Nyt hukkunut poika saatiin nostettua vedestä, mutta hänet todettiin kuolleeksi. Lähteessä kerrotaan Lucasin tässä vaiheessa todenneen, että pojan isälle täytyy lähettää sana, että hänen on ruvettava järjestämään poikansa hautausta. Muut läsnäolijat eivät olleet kuitenkaan valmiita luovuttamaan, vaan rukoilivat vielä pojan henkiin heräämistä. Lähellä sijaitsi pyhälle Antoniukselle (sic!) omistettu kirkko, minkä johdosta läsnäolijat päättivät rukoilla tältä pyhimykseltä apua. Poika ei kuitenkaan osoittanut mitään elonmerkkejä. Kun Johannes oli nostettu kanaalista, paikalle oli sattunut tulemaan myös eräs Berardus niminen mies, joka oli menossa markkinoille lampaansa kanssa. Tilanteen toivottomuuden nähtyään Berardus huusi ”Oi autuas Bernardino auta”. Berardus kehotti läsnäolijoita polvistumaan, sanomaan hurskaasti pater nosterin ja ave marian pyytäen Jumalalta, että tämä pelastaisi pojan autuaan Bernardinon hyvien töiden ansiosta. Tämän sanottuaan poika alkoi saman tien hengittää ja vähitellen myös liikkua. Johanneksen tila parani niin, että hän pystyi lopulta kävelemään omilla jaloillaan kotiin.

Kuten Johanneksen tapaus osoittaa, pyhimyksen rukoilu kuolleeksi tulkitun henkilön äärellä saattoi olla varsin yhteisöllinen tilanne. Onnettomuus sattui julkisella paikalla, mikä tietysti on lisännyt tilanteen yhteisöllisyyttä. Satunnaiset ohikulkijat eivät jääneet seuraamaan tilannetta sivusta, vaan he olivat aktiivisia toimijoita. Tässä tapauksessa markkinoille matkalla olleella Berarduksella oli suuri rooli, sillä hän oli se, joka kehotti kaikkia rukoilemaan Bernardinon apua. Bernardino Sienalainen oli kuollut alle kaksi vuotta ennen onnettomuuden sattumista, joten Bernardinon kautta tapahtuneeksi tulkitut ihmeet olivat Keski-Italiassa hyvin yleisiä tähän aikaan.

Johanneksen onnettomuus on tyypillinen keskiaikainen ihmekertomus. Vastaavia lapsille sattuneita onnettomuuksia on kirjattu tapahtuneen myös nykyisen Suomen alueella. Esimerkiksi Tukholman dominikaaniluostarissa kirjatussa Miracula defixionis domini -kokoelmassa on tapaus Sundin kylästä, missä kaksi poikaa leikki ulkona juosten ympäriinsä. Toinen pojista juoksi jäälle, mikä ei ollut vielä tarpeeksi vahvaa kantaakseen häntä. Poika upposi jäihin ja hukkui aikansa ponnisteltuaan jääkylmässä vedessä. Ilmeisesti pojat olivat leikkimässä kaukana kotoa, sillä hukkuneen pojan kaveri ei juossut kotiin, vaan Saltvikin kylään hakemaan apua. Paikalle saapuneet miehet löysivät hukkuneen veden syvyyksistä. Uhri kannettiin lähimpään taloon, missä pojan suuhun kaadettiin lämmintä olutta ja hänen puolestaan rukoiltiin eri pyhimyksiä, minkä seurauksena pojan iholle palasi vähitellen väriä ja hän rupesi liikkumaan

Lasten ja nuorten osuus kanonisaatioprosessien tapauksissa on varsin suuri, mikä toki kertoo siitä, että lapset ovat olleet onnettomuusalttiita, mutta myös siitä, että heidän puolestaan oltiin erittäin halukkaita rukoilemaan ja tekemään votiivilupauksia pyhimyksille. Keskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa ja ihmekokoelmissa lapsille sattuneita onnettomuuksia käsitellään varsin neutraalisti tai kenties jopa myötätuntoisesti. Vanhempia ei syytetä lastensa laiminlyönnistä, eikä lapsia heidän tottelemattomuudestaan. Joskus ihmekertomuksissa saatetaan jopa todeta, että ennen onnettomuutta lapset olivat olleet leikkimässä, kuten heillä on tapana tehdä. Lasten ja nuorten joskus uhkarohkeatkin leikit nähdään siis lapsuuteen kuuluvana osana. Pääpaino näissä lähteissä on toki tapahtumien onnellisessa lopputulemassa, eikä siinä, mitkä tekijät aiheuttivat onnettomuuden. Keskiaikaiset ihmekertomukset antavat käsityksen siitä, että lapsen äkillinen poismeno on kautta historian ollut isoimpia tragedioita, mitä yhteisöt ovat joutuneet kohtaamaan.