Taivassalon Sofia ja muita uuden ajan alun kissoja

Raisa Toivo
Tampereen yliopisto

Vuonna 1678 joukko taivassalolaisia lapsia oli leikeissään kastanut kissan. Leikkiä oli johtanut aiemman kappalaisen 14-vuotias tytär ja kaksi muuta 12–14-vuotiasta tyttöä, jotka esittivät pastorin roolia ja ylipuhuivat pari nuorempaa poikaa kummeiksi. He pukivat kissan kappalaisen leskeltä pihistettyyn kastevaatteeseen, ristivät sen Sofiaksi, ja kasteseremonian jälkeen kuljettivat sitä kulkueessa talosta taloon kuten kylällä oli tapana menetellä lastenkin kanssa. Kun kissa kyllästyi leikkiin ja pötki pakoon, lapset ottivat sen tilalle puunpalan ja jatkoivat kulkuettaan.

Kissanristiäisissä lasten suhteellisen viaton leikki kohtasi aikuisten vakavamman maailman monella tapaa. Leikissa lapset kokeilivat aikuisten maailman riittejä ja juhlia ja tulivat syyllistyneeksi aikanaan vakavaan rikokseen, jumalanpilkkaan. Siksi asiassa päädyttiin myös kihlakunnankäräjille – ja sen vuoksi nykyajan historiantutkija tietää siitä mitään. Tapausta voisi tarkastella monista näkökulmista, esimerkiksi lasten ja kasvatuksen historian, leikin historian, lasten rikollisuuden historian, tai uskonnollisen tai yhteisöllisyyden historian kautta, mutta yksi tarkastelukulma voi olla myös eläinten ja ihmisten yhteinen historia.

Muutama viikko sitten Triviumin blogissa Tiina Miettinen kirjoitti uuden ajan alun koirista ja niiden paikasta pietarsaarelaisessa kaupunkiyhteisössä. Tiina Miettinen totesi koirien olleen omistajilleen tuttuja ja yhteisössä merkityksellisiä. Myös kissat ovat olleet ihmisen kumppaneina satoja ja tuhansia vuosia.

Uuden ajan alussa kissat useimmiten olivat ulkokissoja, jotka ulkomuodollaan kertoivat kohtaamistaan seikkaluista ja haasteista. Kissat elivät ihmisten ja luonnon välissä, pihoilla, varastoissa, ulkorakennuksissa, kirjaimellisesti ihmisen kulttuurituotteiden ja niitä uhanneen luonnon rajaa vahtien. Ehkä juuri siksi niitä pidettiin myös vähän epäilyttävänä: ne voisivat olla ihmiselle hyödyksi, mutta ne olivat myös hallitsemattomia luontokappaleita. Joskus kissojen jopa ajateltiin olevan yhteydessä paholaiseen ja pahuuteen. Uuden ajan alun, ja myös keskiaikaisissa kuvituksissa ja piirroksissa esiintyy runsaasti korostetun sotkuisia ja pelottavia, jopa rumia kissoja. Tyypillisesti uuden ajan alun taiteessa, niin kuvataiteessa kuin kirjallisuudessakin koirat edustivat uskollisuutta ja kissat petollisuutta. Esimerkiksi William Baldwinin kissakauhutarinassa Beware the Cat kissat, toisaalta erityisen sitkeinä ja lyömättöminä luontokappaleina, ja toisaalta arkisina ja kaikkialla tavanomaisuuteensa piiloutuneina, kuvasivat katolisia protestanttisissa peloissa.

Varo kissaa, hiiri. William Baldwinin Beware the Cat-novellin kuvitusta William Griffitin 1570 editiosta. Lähde Wikimedia commons.

Toisaalta, koska koko uuden ajan alun kulttuuri nautti erityisesti asioiden kääntämisestä päälaelleen, löytyy paljon kuvia kissoista myös ystävinä ja puhtauden symboleina – ja usein yhdistelminä, joissa isännälleen uskollinen kissa puijaa viekkaasti muita, kuten Saapasjalkakissan tarinassa. Se ilmeisesti oli uuden ajan alussa laajalti levinnyt, ensimmäisenä sen on kirjalliseen muotoon saanut Giovanni Francesco Straparola teoksessa Le piacevoli notti (1555), vaikka tunnetumman version kirjasi Charles Perrault Hanhiemon tarinoihin 1697.

Nykyään kissat ja kissavideot kiehtovat mutta, kuten Karen Raber esittää, historioitsijat eivät ole olleet kovin kiinnostuneita tarkastelemaan kissojen historiaa vakavissaan, koska kissoilla ei nykymaailmassa ole samanlaista käyttöarvoa kuin muilla kotieläimillä, eivätkä ne toisaalta edusta varsinaista luotoakaan riittävän selkeällä tavalla. Toinen syy voi olla, että nykyihminen mieluusti näkee kissat salaperäisen kauniina, kehräävinä ja pehmeinä, mutta eikä uuden ajan alun kuva kovin saumattomasti sovi tähän.

Saapasjalkakissa: ”Sanokaa näiden peltojen kuuluvan Carabasin markiisille”. Gravure des Histoires ou Contes du temps passé de Charles Perrault, édition Barbin 1697, Paris. Gravure sur cuivre conservée à la Bibliothèque nationale de France. Lähde: Wikimedia commons.

Suomenkin tuomiokirjoissa on kissoista lukuisia merkintöjä – kuten koiristakin – mutta useimmiten käräjille asti päätyneitä riitoja aiheuttaneet kissat olivat jo rukkasia.

Silti myös Taivassalon kissanristiäiset kertovat siitä, että uuden ajan alun kissat eivät olleet pelkästään villejä tai puolivillejä ulkokissoja. Tuomiokirja ei kerro, oliko kissalla nimeä ennen ristiäisiä, eikä se kerro, kenelle kissa kuului tai kuuluiko se edes jollekulle. Sen sijaan tuomiokirja paljastaa, ainakin epäsuorasti, että lapsilla selvästi oli kokemusta toimimisesta sen kanssa ja sillä lapsista – ne eivät vierastaneet toisiaan. Kissa tuli lapsia lähelle, antoi kääriä itsensä kankaaseen ja suostui vielä lasten kanniskeltavaksikin ainakin niin pitkäksi aikaa, että kulkueen käymissä ensimmäisissä taloissa puhutaan kissasta, eikä halosta lasten sylissä. Kuten Taina Syrjämaan tutkimassa 1800-luvun materiaaleissa, uuden ajan alun kissat olivat osin hyötyeläimiä, mutta monilla niistä oli myös lemmikkien ominaisuuksia.

Uuden ajan alun oikeuksissa käsiteltiin joskus myös rikoksiin liittyneiden eläinten kohtaloa. Taivassalon tuomiokirja ei kuitenkaan kerro, miten Sofia-kissalle kävi. Lapsillekaan oikeus ei määrännyt lainmukaista rangaistusta, vaan ”hyvän selkäsaunan” tottelemattomuudesta.

Lähde: Taivassalon kihlakunnanoikeuden tuomiokirja 14. helmikuuta 1678, sivut 23v-24v ja 16.–17. joulukuuta, sivut 59–60.

Ks myös: Syrjämaa, Taina: ”Monilajinen kaupunkiyhteisö – Koiria, kissoja ja ihmisiä 1800- ja 1900-luvun vaihteen Uudessakaupungissa.” Historiallinen Aikakauskirja 2/117 (2019),

Karen Raber: ”How to Do Things with Animals: Thoughts on/with the Early Modern Cat.” Thomas Hallock, Ivo Kamps, and Karen L. Raber (toim.) Early Modern Ecostudies. Palgrave MacMillan 2008

Pietarsaaren porvarien koirat

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Ihmisen ja koirien yhteiselolla on pitkä historia. Koirat olivat osa ihmisten arkea Suomessakin, ja niinpä esimerkiksi 1600-luvun tuomiokirjoista löytyy silloin tällöin mainintoja niistä. Useimmiten koirat esiintyvät tuomiokirjoissa laumana, joka aiheutti ongelmia kaupungeissa ja kylissä. Helposti syntyykin mielikuva pelottavista puolivilleistä eläimistä, joita kukaan ei omista, ja joita kohdeltiin enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi.

Kulkukoiriakin varmasti oli, mutta oheinen oikeustapaus antaa ihmisten ja koirien suhteeseen toisenlaisen näkökulman. Pietarsaaren kaupungin raastuvanoikeuden pöytäkirjassa vuodelta 1665 selvitellään tapausta, jossa pohditaan vastuuta koirien aiheuttamasta vahingosta. Samalla se kertoo siitä, että koirat olivat myös perheenjäseniä.

Jan Brueghel vanhempi, n. 1600: Harjoitelmia koirista. Kunsthistorisches Museum Wien. Wikimedia Commons.

Yhden kaupungin vauraimman porvarin Elias Gaveliuksen edusmies Johan Henrikinpoika kertoi raastuvanoikeudessa 15.2.1665, että tullimies Mårten Laukus oli joku aika sitten tullut Gaveliuksen taloon mukanaan koira. Koira oli sisään päästyään rynnännyt Eliaksen kahden koiran kimppuun rikkoen samalla kolme hollantilaista vatia niin pahoin, ettei niitä enää voitu korjata. Asiasta ei päästy sopuun, joten se piti ratkaista raastuvanoikeudessa raatimiesten päätöksellä.

Mårten Laukus näki asian toisin kuin Johan Henrikinpoika. Mårten kertoi tulleensa Gaveliuksen taloon vailla mitään epäkunnioittavia aikeita. Gaveliuksen naapurin porvari Erik Tawastin pihakoira oli päässyt irti, juossut hänen jälkeensä ja seurannut häntä Gaveliuksen pihaan. Mårtenin avatessa tuvan oven, Elias Gaveliuksen kaksi koiraa ryntäsivät Tawastin koiraa vastaan. Tuvan lattialla olleet vadit olivat Mårtenin mukaan hajonneet Gaveliuksen omien koirien polkiessa ne rikki.

Seuraavaksi kutsuttiin oikeuden eteen kauppias Anders Rasmuksenpoika, joka oli tapauksen silminnäkijöitä. Hän kertoi nähneensä, kuinka koirat rikkoivat vadit, mutta ei osannut sanoa asiasta sen enempää, koska ei ollut paikalla tilanteen alkaessa. Seppä Simon Larsinpoika tuli myös todistamaan, että lattialla olleet vadit olivat hajonneet koirien riehuessa keskenään.

Oikeus totesi lopulta Mårten Laukusin syylliseksi hollantilaisten vatien rikkoutumiseen. Hän oli päästänyt Tawastin pihakoiran sisälle eikä jättänyt sitä ulos kuten olisi helposti voinut tehdä. Niinpä Mårten Laukus tuomittiin maksamaan särkyneiden vatien arvo, mikä oli 15 taalaria kupari rahaa.

Kolmella koiralla oli siis kaikilla omistajat, jotka hyvin tiedettiin. Gaveliuksen koirat oleskelivat sisällä asuintuvassa yhdessä isäntäväkensä kanssa. Tawastin koiraakin kutsuttiin nimellä ”gård hund” ja sitä pidettiin kiinni omalla pihalla. Nämä koirat olivat siten kotikoiria, joiden ei haluttu kuljeskelevan kaduilla vapaana. Siten hollantilaisten vatien särkyminenkin oli huolimattoman ihmisen syytä, ei riehuvien koirien.

Lähde: Pietarsaaren raastuvanoikeuden pöytäkirjat 15.2.1665