Siirtolaisten koulutus ja oppiminen esimodernissa Euroopassa

Maija Ojala-Fulwood

Vuosina 1660-1770 tuhansia nuoria neitoja muutti Lontooseen oppiakseen käsityöammattin. Virallisten sääntöjen mukaan naisia ei huolittu oppipojiksi Lontoon kiltoihin (Livery companies). Korporaatioiden ylläpitämät siisäänkirjautumisluettelot, jäsenlistat sekä muut säilyneet dokumentit todistavat kuitenkin, että arkipäivän käytäntö poikkesi suuresti virallisista ohjesäännöistä.

Samanlainen havainto, jossa käytäntö poikkeaa säännöistä, voidaan tehdä eri puolilla Eurooppaa ja eri ammattialoilla tarkasteltaessa siirtolaisnaisten oppimahdollisuuksia, koulutusta ja työllistymistä aina 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Kuitenkin tutkimuksissa, jotka käsittelelvät joko koulutusta tai siirtolaisuutta esimodernilla ajalla miehet ovat pitkään olleet pääosassa. Tähän epäkohtaan on tarttunut tutkija Beatrice Zucca Micheletto, jonka johdolla järjestettiin heinäkuussa 2019 kutsuseminaari Cambridgen yliopistossa otsikolla: Mobility and capabilities: education, training and apprenticeship of migrant women and men (16th-early 20th century).

Zucca-Micheletto on itse tutkinut erityisesti Pohjois-Italian käsityöläisammattikuntia ja siirtolaisuutta 1700-luvulla. Hänen mukaansa naissiirtolaisten on usein katsottu seuraavaan miestään joko vaimoina tai lapsina, eikä heidän itsenäistä toimijuuttaan tai liikkuvuuden motiiveja ole tarpeeksi huomioitu. Lisäksi Zucca-Micheletto huomauttaa, ettei kykyjen ja taitojen merkitystä ei ole tarkasteltu esimodernin siirtolaisuuden yhteydessä. Hänen ja seminaariin osallistujien tavoitteena oli pohtia esimodernin ajan siirtolaisuutta uudesta näkökulmasta, jossa yhdistyivät sukupuoli, koulutus (tai sen puute), henkilökohtaiset kyvyt, ja siirtolaisen asema perheessä. Seminaariin osallistui yhteensä 12 historiantutkijaa, Iso-Britanniasta, Tanskasta, Ranskasta, Italiasta, Romaniasta ja Suomesta. Seminaarin esitelmät löytyvät kirjoituksen lopusta.

Väitöskirjantekijä Sarah Birt tutkii naisten kouluttautumista käsityöammatteihin em. Lontoon killoissa. Hänen mukaansa puolet koulutukseen otetuista naisista oli kotoisin Lontoosta mutta lähes yhtä suuri osa muutti kaupunkiin lähiseuduilta kuten Middlesexin ja Surreyn maakunnista. Osa oppiin tulleista nuorista naisista oli kotoisin kuitenkin huomattavasti kauempaa kuten Irlannista, Norjasta ja Skotlannista. Kasvava metropoli houkutteli muutamia naisoppipoikia aina Karibiaa myöten. Käsityöammattiin kouluttautumisen nähtiin olevan hyvä keino edetä elämässä ja ansaita (kunniallinen) elanto, mikä motivoi sekä siirtolaisia, että Lontoolaisia.

Lontoossa naisten kouluttautumista edesauttoi sisällissodan jälkeinen työvoimapula. Sarah Birtin mukaan vaikutus oli kumulatiivinen: itsenäisesti käsityöläisinä työskentelevät naiset palkkasivat usein naisia oppilaikseen. Myös perhesiteillä ja ystäverkostoilla oli suuri merkitys. Erään perhe Dwellin yhdeksästä tyttärestä viisi hankki käsityöammatin Lontoon killoissa ja vanhemmat tyttäret auttoivat nuorempia sisariaan koulutuspaikan ja myöhemmin työpaikan saannissa.

Normit ja käytäntö eivät kohdanneet orpolasten koulutuksessakaan. Helen Berry on tutkinut orpolasten kohtaloita Britanniassa 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun alkupuoliskolle. Hänen mukaansa Lontoon orpolapset tuli kouluttaa merkantilistisen ja imperialistisen ideologian perusteella suurvallan palvelukseen, mikä pojilla tarkoitti maataloustyötä (primary sector) tai pestiä sota- tai kauppalaivastossa. Koulutus oli järjestetty näiden tavoitteiden ja sukupuolen mukaan: pojille opetettiin maatalon töitä ja hieman luku- ja kirjoitustaitoja, tytöille kodinhoitoon ja vaatteisiin liittyviä taitoja. Molemmat saivat oppia myös raamatunluvussa.

Kuitenkin liki 40 % pojista työllistyi toiselle sektorille teollisuuteen, vaatetus- ja rakennusaloille. Suurin osa tytöistä meni palvelukseen mutta monet päätyivät tehtaisiin, rakennusalalle ja metsätöihin. Ainoastaan 550 poikaa liki kuudesta tuhannesta päätyi maataloustöihin ja vain kaksi laivastoon! Koulutusideaali ei siis vastannut teollistuvan yhteiskunnan tarpeita.

Marie-Jose Ruizin ja Maia Silbertin esitelmät käsittelivät naisia, jotka lähtivät tai lähetettiin siirtolaisiksi Britti-imperiumin kolonioihin 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Valtion tavoitteena oli lähettää siirtomaihin nuhteettomia ja siveellisiä, naimattomia naisia. Heitä varten järjestettiin kursseja eri puolella Englantia, joiden oli tarkoituksena valmistaa naisia siirtomaan oloihin. Koulutushanke oli kuitenkin jo alusta pitäen epäonnistunut, sillä karu todellisuus siirtomaissa, kuten infrastruktuurin puute ja kuumuus eivät vastanneet lainkaan kurssikeskusten siistejä ja moderneita tiloja.

Laivojen matkustajalistat puolestaan paljastavat, että lähtijöiden kirjo oli moninainen: naisten ikä, koulutus, ja siviilisääty vaihtelivat. Lisäksi osalla lähtijöistä oli rikollinen tausta. Silbertin tekemä prosopografinen tutkimus myös osoittaa, kuinka yksi jos toinenkin lähtijöistä halusi salata todellisen henkilöllisyytensä ja aviosäätynsä lähtien matkaan tekaistulla identiteetillä. Osassa näistä tapauksista taustalla oli epäonnistunut ja väkivaltainen avioliitto, jota paettiin siirtomaahan.

Nicoleta Romanin esitelmä koski siirtolaisia, jotka muuttivat Romaniaan Wallachian alueelle opettajiksi 1800-luvulla. Saksalaisia ja Englantilaisia, erityisesti naisia, palkattiin ylempien yhteisluokkien koteihin, mutta myös kunnallisiin kouluihin. Wallachiassa oli pulaa koulutetusta työvoimasta ja opettajia houkuteltiin hyvillä palkoilla. Strategia toimi: monet maahanmuuttajat integroituivat yhteiskuntaan nopeasti ja avioituivat paikallisen väestön kanssa.

Romanin tutkimus tuo osaltaan esiin myös valtavirrasta poikkeavan, mutta paikallisesti tärkeän siirtolaisuuden ilmiön. Historiallisessa siirtolaisuustutkimuksessa on usein korostettu kuinka muuttoliike kulki etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Näiden päätrendien varjoon jää usein pienempiä liikkuvuuden muotoja, joiden esiin nostaminen olisi tärkeää Euroopan monimuotoisuuden ymmärtämiseksi ja raja-aitojen murtamiseksi.

Seminaarin esitelmät:

Mobility and capabilities: education, training and apprenticeship of migrant women and men (16th-early 20th centuries), at University of Cambridge, Allison Richard Building, S3 (third floor)

Convenor: Beatrice Zucca Micheletto bz268@cam.ac.uk

Beatrice Zucca Micheletto (University of Cambridge), Welcome and introduction

Sarah Birt (Birkbeck University of London), Seeking a situation: women as economic migrants and livery company apprentices in early modern London

Deborah Simonton (University of Southern Denmark/ University of Turku), Apprenticeship, skills and mobility: British children in the eighteenth-century

Maija Ojala-Fulwood (University of Salzburg/ Tampere University), Immobile or invisible? Female artisans, craft guilds and gendered spaces of mobility

Patrick Wallis (London School of Economics), Migration and apprenticeship in early modern England

Helen Berry (Newcastle University), Gendered education and the distribution of apprentices from the London Foundling Hospital, c. 1751-1834′

Francesca Biancani (University of Bologna), Targets of control, mobile targets. Foreign female migrants and their moral regulation in inter-war Cairo.

Beatrice Moring (University of Helsinki/Cambridge), Finnish migrant women in Stockholm in the 17th and 18th century

Nicoleta Roman (New Europe College/”Nicolae Iorga” Institute of History, Bucharest), Coming from abroad. Foreign women and girls’ education in 19th century Wallachia

Manuela Martini (Université Lumière Lyon 2-LARHRA),  Views from the Homeland. Skills, Migration and Family Resources across Southern and Western Europe (late Nineteenth-early Twentieth century)

Maia Silbert (University of Oxford), Terms of Service: British Domestic Migrants to the Transvaal and Orange River Colony, 1902-1914

Marie Ruiz (University of Picardie- Jules Verne), Women and men of good character and capacity: British colonial training centers at the turn of the twentieth century

 

Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen. Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730–1786.

Ella Viitaniemi
Tampereen yliopisto

Viime perjantaina tarkastettiin väitöskirjani Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen. Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730–1786. Väitöskirjani keskiössä on, nimensä mukaan, Kokemäen kivikirkon suunnittelu- ja rakennushanke, josta muodostui monimutkainen hallinnollinen prosessi, joka kulminoitui neljään päätökseen kirkon rakennusmateriaalista, sijoituspaikasta, rakennusmestarista ja rakennustoimikunnan valinnasta. Nämä neljä kiistanalaista päätöstä käynnistivät politiikkaprosessin ja nostivat kysymykset vallankäytöstä, osallistumisesta ja päätöksenteosta, paikallishallinnon ja keskushallinnon välisestä suhteesta sekä hallinnon ja politiikan välisestä rajanvedosta.

thumbnail_Kirkkopiirustukset-002editKokemäen uuden kirkon rakennushanke osui julkisen rakentamisen lainsäädännön murrokseen. Ruotsin valtakunnassa annettiin 1776 määräys, joka velvoitti seurakunnat rakentamaan kivikirkkoja. Piirustukset piti tarkistuttaa Tukholman yli-intendentin virastossa, mikäli seurakunta anoi valtakunnallista rahoitusta. Päätöksen takana olivat hyödynaikakauden idea metsien säästämisestä sekä halu luoda kestävä julkinen kivirakennuskanta. Samalla otettiin askel kohti keskitettyä rakennusvalvontaa. Tutkimukseni osoittaa, miten kirkon rakentamista koskevaa lainsäädäntöä sovellettiin pitäjänkokouksissa ja miten poliittinen kulttuuri tältä osin muuttui.

Kokemäkeläiset kannattivat yksimielisesti edullisen puukirkon rakentamista, sillä kirkko oli yhteisön ylläpitämä yleinen rakennus, jonka rakentaminen ja korjaustyöt koskivat kaikkia taloja ja tilattomia ruokakuntia. Talot toimittivat kirkkoa varten rakennustarvikkeita ja maksuja normaalin verorasitukseen päälle. Tukholmasta tuli kuitenkin määräys rakentaa uusklassinen kivikirkko. Keskusjohtoisella päätöksenteolla oli pitkäkantoisia vaikutuksia paikalliseen päätöksentekoon, hallintoon ja paikallispolitiikkaan sekä ihmisten arkielämään. Luonnontieteiden ja talouden kehitys nostivat asiantuntijuuden osaksi hallintoa. Kirkon rakennusmateriaalin ja paikan valinnat perustuivat maastossa tehtyihin katselmuksiin sekä paikallisten kuulemiseen pitäjänkokouksessa, mikä on osoitus uudenlaisesta tutkivasta ja valistuneesta päätöksenteosta. Keskiaikainen kirkonpaikka päätettiin muuttaa Kokemäenjoen etelä rannalle, mikä aiheutti pitäjäläisissä voimakkaita reaktioita. Kun keskushallinnon avulla oli määritelty kirkon rakennusmateriaali- ja paikka, siirtyi päätöksenteon painopiste paikallistasolle.

Kirkonrakennushanke käynnisti politiikkaprosessiin, jonka kautta tarkennettiin lopulta pitäjänkokouksen toimintaperiaatteita sekä muutettiin poliittista toimintakulttuuria. Vanhakantaisia toimintatapoja ja hallintokäytäntöjä muutettiin avoimemmaksi ja osallistavammaksi pitäjänmiesten vaatimuksesta: pitäjänkokousten asema korostui, hallinto tehostui ja kokouskäytännöt uudistuivat ja päätösten dokumentointi tarkentui. Tutkimukseni osoittaa, että ymmärrys hyvästä hallinnosta oli olemassa 1700-luvun jälkipuoliskolla länsisuomalaisella maaseudulla. Pitäjäläiset tarkkailivat kirkkohankkeen virallista tiedottamista osallistuaksensa tehokkaasti päätöksentekoon. Tämä osoittaa vapauden ajan poliittisen julkisuuden heijastuneen myös paikallistasolle.

Kokemäen tilat kantoivat huomattavan osan kivikirkon rakennuskustannuksista, arvoltaan noin yli puolet yhden vuoden verorasituksesta. Suoritukset jakaantuivat usealle vuodelle (1780, 1784–86), mutta ne kavensivat talonpoikien taloutta ja suunnittelumahdollisuuksia. Talonpojat halusivat kontrolloida heille lankeavia velvoitteita osallistumalla itse päätöksentekoon ja sopia niistä avoimesti yhteisissä pitäjänkokouksissa. Pitäjänmiesten osallistumisoikeudesta muotoutui poliittinen agenda, joka yhdisti taloudelliset ja poliittiset intressit. Talonpojat siirtyivät eliitin hiljaisesta myöntelystä ja peitellystä vastarinnasta avoimeen, oikeutensa tuntevaan toimintaan, joka käytiin julkisilla poliittisilla areenoilla.

Johtohahmoksi nousi ratsutilallinen Matti Eerikinpoika Köönikkä, jonka toimintaa motivoi henkilökohtainen osallistumishalu paikallispolitiikkaan. Hän sai taustatukea muilta ratsuväen ylläpitoon liittyviltä tiloilta, mikä osaltaan selittää ratsutilallisten poliittista vaikutusta. Tutkimus osoittaa myös tilojen perinnöksiostojen merkityksen.

Tässä tutkimuksessa on käytetty James C. Scottin safety first -periaatetta, jonka mukaan talonpoikaisväestö vältteli riskejä, jotka saattoivat vaarantaa kotitalouden selviytymisen, sekä Scottin kehittämiä public transcript ja hidden transcript -käsitteitä, jotka kuvaavat alamaisten ja esivallan vuorovaikutusta. Lisäksi käytetään poliittisen kulttuurin käsitettä sekä pohditaan interaktio- ja konfliktinäkökulmia, jotka ovat keskeisiä pohjoismaisessa talonpoikaistutkimuksessa.

Kokemäen kirkkohanketta tarkastellaan tapaustutkimuksena. Kivikirkkohanke tuotti monipuolisen lähdemateriaalin, joka läpäisi hallintohierarkian aina kuninkaasta paikallistasolle. Tutkimuksessa on käytetty lähteinä kuninkaallisen majesteetin, yli-intendentin viraston, Turun tuomiokapitulin ja Turun ja Porin läänin maaherran kirjeitä ja pöytäkirjoja, alioikeuden pöytäkirjoja sekä pitäjänkokousten pöytäkirjoja ja kirkossa luettuja rakennuskuulutuksia.