Workshop: Politics, trade, diplomacy and power in the Swedish empire during the seventeenth century

Kaarle Wirta
Tampere University

In late February, a group of scholars met at the faculty of Social Sciences at Tampere University. Trivium – Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies hosted a workshop on the topic of the early modern Swedish empire. This intense yet inspiring day was organized to discuss the development of the Swedish empire in an international framework of analysis. Collectively, the presenters of the workshop are conducting research on the following overlapping questions: what does an international perspective, including here the connections that Sweden maintained with other states, external actors, and commodity and capital chains during the seventeenth century tell us about the concept of empire?

The topic of Swedish power and its seventeenth century state has been researched in the past and therefore the purpose was not to reinvent the wheel all over again, but rather to build upon previous research, and to add new and fresh insights in order to come to novel conclusions. We aim to weave together the threads of previous research and our approach focused on international connections.

Based on the different presentations during the workshop, it was striking in how many different ways, yet with clear entanglements, it is possible to study the Swedish empire. The presentations covered, through various themes, the Swedish empire in an international context: e.g. how Sweden was supplying other empires with natural resources; how it benefitted from the expertise of various foreigners and foreign organizations; and how an empire was based on the notion of being internationally present and recognized. The various diplomatic envoys and trade negotiations presented during the workshop underline how connected and ambitious the empire was. The presentations also demonstrate that from an international perspective, the Swedish empire was perceived to be diverse and heterogenous. Many key merchants, officials and military leaders had foreign background and brought with them expertise previously unknown in Sweden. In Sweden, these international practices, processes and connections were adapted in a local context, and it is precisely these practices, processes and connections we are currently doing research on.

Insigne principale Regni Sueciæ [Jean Le Pautre]
Stockholm, Kungliga biblioteket (CC0 1.0)

We concluded the workshop with a broad discussion on where our approach is heading (as is normally the case in such events). We are currently reformulating and exploring the different comments and feedback we received from colleagues who came to listen to our presentations. We are thankful and happy for their input. We are currently reworking the papers into article drafts. Stay tuned for the following contributions!

We are interested to see how the empire looked like when analyzed from an international perspective. We are less concerned with questions of internal Swedish state building, for which a long discussion already exists. Rather, we are looking at what the diplomatic envoys to the ottoman empire, arms trade with the Iberian kingdoms, trade in naval stores with Europe and legal transplants of foreign organizational models meant in the context of the Swedish empire internationally. As comparative research on the early modern European empires has again grown momentum, we aim to contribute to the field by offering a contribution for a wider international audience. Of course, there is a lot more to be analyzed and researched but we hope that our approach could become an opening towards a wider discussion on how early modern European empires operated internationally, and how the shift in perspective from national to international perspectives can help us explore new contingencies and overlaps with other contemporary powers. In similar fashion, at Leiden University (the Netherlands), current research for example regarding the Dutch empire is under way.

As a coordinator of the workshop, I am truly thankful for the opportunity to host such an inspiring day. Our presenters did a wonderful job and the discussions were indeed stimulating. The different approaches from military, diplomatic, economic, social, cultural and legal history amalgamated in a coherent and thought-provoking day. A special thanks to colleagues, amongst others, Ulla Ijäs, Tiina Miettinen, Jaakko Björklund and Adam Grimshaw who contributed to the discussions with great energy and depth. In my view, it is days like these that give research its true meaning. When you realize that the presentations and approaches of others overlap with your own ideas and experiences, it is incredible how much strength you find in collectives and the joint input fellow colleagues.

Pyhimykset ja kulkutaudit keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa

Jenni Kuuliala
Tampereen yliopisto

Viime viikolla eri medioissa alkoi levitä juttu 100-luvulla eläneestä ja kuolleesta pyhästä Coronasta, jonka sanottiin olevan kulkutautien parantamiseen erikoistunut pyhimys. Jutut osoitettiin pian uutisankaksi. Pyhä Corona on toki aivan ”oikea” pyhimys, mutta kuten Päivi Salmesvuori Iltalehden haastattelussa sanoo, ”pyhä Corona kulkutautien tai pandemian suojeluspyhänä on yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”.

Vaikka uutinen pyhästä Coronasta olikin osittain liian hyvää ollakseen totta, pyhimyksillä yleensä oli merkittävä rooli niin keskiajalla kuin uuden ajan alun katolisilla alueilla kulkutaudin uhatessa. Näistä taudeista pahamaineisin on tietysti 1300-luvun puolivälissä ensimmäistä kertaa Eurooppaa ravistellut mustaksi surmaksi myöhemmin kutsuttu paiserutto, joka palasi heikompina epidemia-aaltoina seuraavien vuosisatojen aikana parin vuosikymmenen välein. Rutto ei kuitenkaan ollut ainoa henkeä uhkaava kulkutauti. Lepraa pelättiin sen melko vähäisestä tarttuvuudesta huolimatta, ja vaikka tuberkuloosia ei kyseisellä nimellä tunnettukaan, se ja muut keuhkoinfektiot ovat olleet ihmiskunnan riesana aina. Uuden ajan alussa Euroopassa levinnyt syfilis aiheutti valtavaa huolta ja sen leviämistä pyrittiin monin keinoin estämään. Jo keskiajalla tautien tarttumista pyrittiin hillitsemään erilaisilla karanteeneilla ja sairastuneille tarjottiin lääketieteellistä apua, vaikka sen mahdollisuudet heikot olivatkin. Uskonnolla oli myös merkittävä rooli niin parantajana kuin lohdun tuojana.

Pyhä Franciscus Assisilainen hoitaa leprasairaita hospitaalissa. La Franceschina, Perugia, Biblioteca Augusta, MS 1238 f. 223r. Kuva: Wikimedia Commons

Tutkimuksellisesti on kiinnostavaa, että huolimatta pyhimysten merkittävästä roolista parantajina, kertomukset mustan surman aikaisista ihmeistä ovat erittäin harvinaisia. Sen sijaan myöhempien ruttoepidemioiden aikana heidän roolinsa alkoi korostua ja saavutti huippunsa uuden ajan alussa. Esimerkiksi vuonna 1376 Avignonissa kerättiin paavi Urbanus V:n (1310–1370) ihmeitä hänen pyhimykseksi julistamistaan varten. Dominikaaniveli Jacobus de Vercellis kertoi, että vuonna 1372, jolloin yksi myöhemmistä ruttoepidemioista koetteli aluetta, hän itsekin sairastui siihen. Tästä todisteina olivat kaksi vakavaa paisetta hänen oikeassa reidessään, yksi nivusissa, sekä 21 päivää jatkunut kuume, joista mitään lääkärit eivät pystyneet parantamaan. Paiseita yritettiin parantaa kuumalla raudalla polttaen, mutta tämä johti ainoastaan kammottavan hajuisiin haavoihin. Lopulta lääkärit luovuttivat Jacobuksen suhteen ja hän itse oli valmis saamaan viimeisen voitelun ja jopa tilautti itselleen hautakiven. Jacobus kuitenkin päätyi rukoilemaan Urbanus V:n apua ja lupasi tehdä pyhiinvaelluksen tämän haudalle, mikäli välttäisi kuoleman. Pian tämän jälkeen paavi ilmestyi Jacobukselle näyssä ja lupasi, ettei hän kuolisi. Vähitellen Jacobus sai terveytensä ja voimansa takaisin.

Vaikka paiserutto oli tässä vaiheessa yhteisön jäsenille valitettavan tuttu, Jacobusta ei suinkaan jätetty oman onnensa nojaan, vaan lääkärit yrittivät parantaa häntä niin kauan, kun pitivät sitä mahdollisena. Se, että he lopulta luovuttivat, oli aikakaudelle ja lähdetyypille tavanomaista: lääkärit eivät saaneet luvata potilaalle liikoja, ja toisaalta ihmekertomuksen rakenteeseen kuuluu maallisen lääketieteen hyödyttömyys. Jacobuksen kertomuksessa toivo ja epätoivo yhdistyvät hänen rukouksessaan pyhänä pidetylle paaville – vielä viime hetkelläkin kääntyminen pyhimyksen puoleen toimi kenties lohtuna sietämättömään tilanteeseen, kenties toivonpilkahduksena.

Myöhempinä vuosisatoina toimet ruton nujertamisessa usein vaikuttivat pyhimyskulttien syntyyn tai vahvistivat niitä. Suurin osa ruttoon liittyvistä ihmeistä on peräisin Italiasta ja ”ahkerin” pyhimys tällä saralla oli Rosa da Viterbo, 1200-luvulla elänyt maallikkofransiskaani. Rosaa pidettiin ilmeisesti pyhimyksenä jo hänen kuollessaan vuonna 1251, mutta hän vaipui pitkiksi ajoiksi lähes unholaan. Kun ruttoepidemia jälleen kerran riehui Rooman lähellä sijaitsevan Viterbon alueella 1400-luvun puolivälissä, Rosalle suunnatut rukoukset osoittautuivat tehokkaaksi avuksi. Tämä nosti hänen kulttinsa suosioon ja johti lopulta hänen pyhimykseksi julistamiseensa. Hänen kirjatuista 82 ihmeestään 22 on rutosta paranemisia. Näissä kertomuksissa paiseet, kuume ja yleinen huonovointisuus ovat jälleen todisteita sairaudesta. Pyhimystä rukoiltiin, ja erään nuoren naisen paransi vesi, jossa hänen äitinsä oli pessyt pyhimyksen ruumiin kädet. Yhä uudelleen toistuu pyhän Rosan apuun pyytäminen epätoivoisimmalla hetkellä, kun potilas pelkäsi oman henkensä tai vanhempi lapsensa hengen puolesta.

Monet keskiajan ja uuden ajan alun pyhimykset olivat eliittitaustaisia ja heillä saattoi olla paljonkin maallista valtaa. Erilaiset toimet epidemian nujertamiseksi yhdistyvät pyhän Carlo Borromeon (1538–1584) toimissa. Carlo Borromeo oli kardinaali ja Milanon arkkipiispa sekä yksi vaikutusvaltaisimpia katolisen reformaation ajan italialaisista kirkonmiehistä. Vuonna 1575 Milanoon saapui jälleen ruttoepidemia. Suurin osa aatelista pakeni kaupungista ja talous kärsi. Carlo Borromeon kerrottiin rukouksillaan hidastaneen taudin etenemistä, ja myöhemmin hän rakennutti ja varusti ruttolasaretteja (lazaretti), osoitti suurta armeliaisuutta sairastuneita kohtaan, sekä myönsi täydet aneet monilla nykytermein ”kriittisillä aloilla” toimineille ihmisille. Tämän lisäksi hän muun muassa järjesti uskonnollisia kulkueita, joilla epidemia pyrittiin nujertamaan sekä määräsi kissat ja koirat, joiden epäiltiin levittävän tautia, tapettavaksi. Seuraavana vuonna hän myös määräsi lähes koko kaupungin karanteeniin.

Carlo Borromeoa alettiin pitää pyhimyksenä jo hänen eläessään ja hänen kulttinsa oli erittäin suosittu 1600-luvun taitteessa. Hänen lukuisat ihmeensä kuitenkin olivat paranemisia aivan muista sairauksista. Ruttoepidemian taltuttaminen pysyi silti olennaisena osana Carlon mainetta. Vuonna 1602 Camillo Landriani, lempinimeltään Il Duchino, maalasi Milanon tuomiokirkkoa varten allaolevan taulun Carlo Borromeosta jakamassa sakramentteja ruttoon sairastuneille Milanon ruttolasaretissa. Maalauksen etualalla Carlo voitelee sairaan miehen otsan; kuvauksessa ruton kauheus yhdistyy pelastuksen toivoon. Uuden ajan alun italialaiset taiteilijat tekivät suuren määrän maalauksia, joissa esiintyvät pyhimykset, mukaan lukien ruttopotilaiden suojeluspyhimys Rocco sekä arkkienkeli Mikael. Maalaukset eivät korosta kulkutaudin kauheuksia vaan keskittyvät nimenomaan lohtuun ja toivoon.

Camillo Landriani, detto Il Duchino: San Carlo amministra i Sacramenti agli appestati (1602). Veneranda Fabbrica del Duomo di Milano

Tämän hetken koronapandemia on monella tapaa hyvin erilainen tilanne kuin lukuisat menneisyyden paiseruttoepidemiat. Keskiajan ja uuden ajan alun pyhimyksistä kertovat lähteet kuitenkin näyttävät, miten samankaltaisia taudin torjuntakeinoja oli käytössä, samoin kuin osoittavat, että silloinkin ihmiset tarvitsivat, etsivät ja löysivät toivoa ja lohtua sietämättömältä tuntuvan tilanteen kestämiseen. Samalla koetut epidemiat värittivät pitkään ihmisten muistoja ja heidän tapaansa jäsentää maailma. Nähtäväksi jää, miten tämä tulee omassa ajassamme ilmenemään.

Lähteet ja kirjallisuus

Acta Sanctorum quotquot toto orbe coluntur vel a Catholicis Scribtoribus celebrantur, toim. Société des Bollandistes, vols. 1-68 (Société des Bollandistes, 1863–1887), Sept. II, 445-74.

Actes anciens et documents concernant le Bienheureux Urbain V pape, toim. Joseph Hyacinthe Albanès & Ulysses Chevalier (Paris: A. Picard, 1897).

Archambeau, Nicole, ‘Healing Options during the Plague: Survivor Stories from a Fourteenth-Century Canonization Inquest’, Bulletin of the History of Medicine, 85 (2011), 531-59.

Cohn, Samuel K. Jr., The Black Death Transformed (London: Hodder Arnold, 2003).

Cohn, Samuel K. Jr., Cultures of Plague: Medical thinking at the end of the Renaissance (Oxford: Oxford University Press, 2011).

Giussani, Giovanni Pietro. Vita di s. Carlo Borromeo, prete cardinale del titolo di Santa Prassede (1613).

Grattarola, Marc’Aurelio. Successi maravigliosi della veneratione di S. Carlo (1614).

Jones, Pamela M., ‘San Carlo Borromeo and Plague Imagery in Milan and Rome’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press), 65–96.

Mormando, Franco, ‘Introduction: Response to the Plague in Early Modern Italy: What the Primary Sources, Printed and Painted, Reveal’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press, 2006), 1-44.

‘Pyhä Corona ei suojele pandemialta ”Yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”’, Iltalehti 19.3.2020.

Matkustusrajoitukset Ruotsin valtakunnassa 1620

Maija Ojala-Fulwood
Turun yliopisto

Pohjoismaissa ja EU:n Schengen alueella olemme tottuneet vapaaseen liikkuvuuteen. Koronaepidemian vuoksi on viime aikoina astunut voimaan lukuisia liikkuvuusrajoituksia, mitkä hämmentävät monia. Rajanylitykset ja rajavalvonta nousivat myös yhdeksi avainkysymykseksi vastikään Brexit-neuvotteluissa. Usein unohtuu, kuinka uusi asia ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus oikein on.

Suurvalta-ajan Ruotsissa siirtolaisuutta ja ihmisten liikkuvuutta pyrittiin hallitsemaan lukuisilla määräyksillä. Lähes 400 vuotta sitten, 25. huhtikuuta 1620 antoi Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf määräyksen, jonka tavoitteena oli rajoittaa maastamuuttoa. Kuningas oli huolissaan siitä, kuinka monet alamaiset, naimisissa olevat ja naimattomat, talonpojat, rengit sekä piiat, erityisesti Suomen alueelta halusivat jättää isänmaansa ja asettua Puolan Liivinmaalle, Preussiin, Kuurinmaalle, Pommeriin, Mecklenburgiin, Riikaan, Danzigiin ja Lyypekkiin.

Miniatyyripotretti kuningas Kustaa II Aadolfista (1594-1632), noin vuodelta 1630. Livrustkammaren / Wikimedia Commons.

Määräyksessään kuningas maalailee uhkakuvia: jos maastamuutto jatkuisi entisellään vuotaisi valtakunnan kuoliaaksi, monet kodin myytäisiin ja tilat autioituisivat. Kruunun alamaiset, joiden pitäisi maksaa veroja köyhtyisivät. Siksi kuninkaan mukaan on välttämätöntä hillitä poismuuttoa.

Aatelissäätyyn kuuluville Kustaa II Aadolf myönsi erivapauksia. He saivat lähteä ulkomaille opiskelemaan tai harjoittelemaan sotataitoja, jos he sen jälkeen palaisivat kotimaahansa ja hyödyttäisivät valtiota osaamisellaan. Vihollismaa Puola oli kuitenkin poissuljettu sekä ylipäänsä astuminen vihollisen palvelukseen. Niin ikään mm. katoliset jesuiittakollegiumit olivat kiellettyjä.

Pappien, porvareiden ja talonpoikien pojat saivat myös lähteä ulkomaille oppimaan kunniallisia ammatteja, kunhan lupasivat palata takaisin hyödyttämään Ruotsin kansantaloutta. Opiskella sai vain protestanttisissa oppilaitoksissa. Lisäksi käsityöläisammattia sai harjoitella ulkomailla. Ulkomaille lähtevän oli hankittava passi ja matkustuslupa kotipaikkauntansa käskynhaltijalta. Dokumenteissa oli oltava allekirjoitukset sekä matkan määränpää.

Kokonaan ulkomaille muutto oli kielletty palvelusväeltä ja työläisiltä. Kielto koski sekä miehiä että naisia. Heidän tuli pysytellä Ruotsissa eikä hakeutua Saksaan, Tanskaan, Puolan Liivinmaalle, Venäjälle, Riikaan, Danzigiin, Stralsundiin, Rostockiin tai Lyypekkiin. Määräyksen rikkojat menettäisivät perintöoikeutensa Ruotsissa. Myös kotimaisia ja ulkomaisia laivureita kiellettiin kuljettamasta ihmisiä pois Ruotsista. Ulkomaisten laivureiden sanktiona oli kauppaoikeuden menetys, kotimaisia uhattiin laivan ja kauppatavaran takavarikoinnilla.

Danzig, puolaksi Gdańsk, oli yksi niistä kaupungeista, jonne Ruotsin kuninkaan alamaiset halusivat lähteä siirtolaisiksi uuden ajan alussa. Wikimedia Commons.

Kuninkaan määräys kuvastaa merkantilismin perusajatusta, jonka mukaan valtion hyvinvoinnin tae on siellä asuva, työtätekevä ja veroa maksava väestö. Uuden ajan alun Ruotsi oli vähäväkinen valtio. Maaseudulla tarvittiin paljon työvoimaa ja valloitussodat nielivät miehiä. Siksi on selvää, että Kustaa II Aadolf halusi rajoittaa maastamuuttoa. Ulkomailla oleskelu sallittiin vain niissä tapauksissa, kun sen katsottiin tuovan etua myös kotimaalle. Samoja periaatteitta noudatettiin myös muualla Euroopassa. Liikkuvuutta rajoitettiin myös tautiepidemioiden yhteydessä. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Lastuja Suomen historiasta -blogista.

Jo 1500-luvun lopulla poliittinen epävakaus, taistelu Ruotsin kruunusta sekä oikeasta uskosta oli johtanut myös rajavalvonnan kiristymiseen. Kaikilla rajan ylittävillä piti olla mukanaan passi ja maanteitä valvottiin. Valtiojohto pelkäsi vakoojia, maanpettureita ja katolisten aatteiden levittäjiä. 1600-luvun alkupuoliskolla Ruotsi oli käytännössä jatkuvasti sodassa ja liikkumista rajoittavia määräyksiä annettiin tiuhaan tahtiin. Teillä tavatut muukalaiset tuli saattaa nimismiehen luo. Nimismiehen piti viedä muukalainen kihlakunnanvoudille ja siitä matka jatkui käskynhaltijan puheille, joka päätti, saiko muukalainen jatkaa matkaansa.

Merkantilismiin kuului lisäksi pyrkimys omavaraisuuteen. Kotimaista tuotantoa haluttiin vahvistaa ja tuontia rajoittaa. Vienti sallittiin, mutta tuotteita rajoitettiin. Passiin saatettiin kirjoittaa, millä tavaroilla passin omistaja sai käydä kauppaa. Käsityöläiskisällien työtodistukset, kisällikirjeet, toimivat myös matkustusasiakirjoina, joiden kanssa kisällit saattoivat vaihtaa kaupunkia tai matkustaa ulkomaille hiomaan taitojaan. Kisällikirjeeseen oli kirjoitettu henkilön syntypaikka ja missä hän oli suorittanut koulutuksen tai kisälliaikaisen työharjoittelun. Kirjeessä oli usein myös tuntomerkkejä, kuten henkilön koko ja hiustenväri. 1700-luvulta lähtien käytössä oli valmiita kirjelomakkeita, joiden aukkokohdat täytettiin.

Preussilaisen turkkurikisälli Anton Micheel Schierlen kisällikirje vuodelta 1770. Wikimedia Commons.

Kustaa II Aadolfin määräyksessä kahteen eri otteeseen luetellut alueet ja paikkakunnat osoittavat, että muuttoalueena oli koko Itämeren alue. Mainittuihin kaupunkeihin oli myös vanhastaan hyvät kauppayhteydet ja säännöllistä liikennettä. Veli-Pekka Toropainen on löytänyt Raastuvan- ja Kämnerinoikeuksien pöytäkirjoista lukuisia tapauksia, joissa laivureita sakotetaan työväestön laittomasta kuljetuksesta Itämeren yli. Vaikuttaakin siltä, ettei kuninkaan määräys täysin lopettanut maastamuuttoa.

Kirjoittaja työskentelee Tutkijatohtorina Turun yliopistossa, Centre for Medieval and Early Modern Studies –tutkimuskeskuksessa (TUCEMES). Kirjoitus on osa Ojala-Fulwoodin tutkimushanketta Liikkuvuuden hallinta esimodernissa Pohjolassa, jota rahoittaa Suomen Akatemia.

Kirjallisuus

Stiernman, Anton von. Samling utaf Kongl. bref, stadgar och förordningar angående Sweriges rikes commerce, politie och oeconomie uti gemen, ifrån åhr 1523 in til närvarande tid. Del 1, 1523-1632. Stockholm: Cederholm 1747.

Lövgren, Anna-Brita. Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860. Lund: Nordic Academi Press 2018.

Pietarsaaren porvarien koirat

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Ihmisen ja koirien yhteiselolla on pitkä historia. Koirat olivat osa ihmisten arkea Suomessakin, ja niinpä esimerkiksi 1600-luvun tuomiokirjoista löytyy silloin tällöin mainintoja niistä. Useimmiten koirat esiintyvät tuomiokirjoissa laumana, joka aiheutti ongelmia kaupungeissa ja kylissä. Helposti syntyykin mielikuva pelottavista puolivilleistä eläimistä, joita kukaan ei omista, ja joita kohdeltiin enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi.

Kulkukoiriakin varmasti oli, mutta oheinen oikeustapaus antaa ihmisten ja koirien suhteeseen toisenlaisen näkökulman. Pietarsaaren kaupungin raastuvanoikeuden pöytäkirjassa vuodelta 1665 selvitellään tapausta, jossa pohditaan vastuuta koirien aiheuttamasta vahingosta. Samalla se kertoo siitä, että koirat olivat myös perheenjäseniä.

Jan Brueghel vanhempi, n. 1600: Harjoitelmia koirista. Kunsthistorisches Museum Wien. Wikimedia Commons.

Yhden kaupungin vauraimman porvarin Elias Gaveliuksen edusmies Johan Henrikinpoika kertoi raastuvanoikeudessa 15.2.1665, että tullimies Mårten Laukus oli joku aika sitten tullut Gaveliuksen taloon mukanaan koira. Koira oli sisään päästyään rynnännyt Eliaksen kahden koiran kimppuun rikkoen samalla kolme hollantilaista vatia niin pahoin, ettei niitä enää voitu korjata. Asiasta ei päästy sopuun, joten se piti ratkaista raastuvanoikeudessa raatimiesten päätöksellä.

Mårten Laukus näki asian toisin kuin Johan Henrikinpoika. Mårten kertoi tulleensa Gaveliuksen taloon vailla mitään epäkunnioittavia aikeita. Gaveliuksen naapurin porvari Erik Tawastin pihakoira oli päässyt irti, juossut hänen jälkeensä ja seurannut häntä Gaveliuksen pihaan. Mårtenin avatessa tuvan oven, Elias Gaveliuksen kaksi koiraa ryntäsivät Tawastin koiraa vastaan. Tuvan lattialla olleet vadit olivat Mårtenin mukaan hajonneet Gaveliuksen omien koirien polkiessa ne rikki.

Seuraavaksi kutsuttiin oikeuden eteen kauppias Anders Rasmuksenpoika, joka oli tapauksen silminnäkijöitä. Hän kertoi nähneensä, kuinka koirat rikkoivat vadit, mutta ei osannut sanoa asiasta sen enempää, koska ei ollut paikalla tilanteen alkaessa. Seppä Simon Larsinpoika tuli myös todistamaan, että lattialla olleet vadit olivat hajonneet koirien riehuessa keskenään.

Oikeus totesi lopulta Mårten Laukusin syylliseksi hollantilaisten vatien rikkoutumiseen. Hän oli päästänyt Tawastin pihakoiran sisälle eikä jättänyt sitä ulos kuten olisi helposti voinut tehdä. Niinpä Mårten Laukus tuomittiin maksamaan särkyneiden vatien arvo, mikä oli 15 taalaria kupari rahaa.

Kolmella koiralla oli siis kaikilla omistajat, jotka hyvin tiedettiin. Gaveliuksen koirat oleskelivat sisällä asuintuvassa yhdessä isäntäväkensä kanssa. Tawastin koiraakin kutsuttiin nimellä ”gård hund” ja sitä pidettiin kiinni omalla pihalla. Nämä koirat olivat siten kotikoiria, joiden ei haluttu kuljeskelevan kaduilla vapaana. Siten hollantilaisten vatien särkyminenkin oli huolimattoman ihmisen syytä, ei riehuvien koirien.

Lähde: Pietarsaaren raastuvanoikeuden pöytäkirjat 15.2.1665

Antiikintutkijat kokoontuivat Tampereelle

Sanna Joska
Kansallisarkisto

Suomen antiikintutkijat kokoontuivat Tampereelle vuoden 2020 alkupäivinä. Tammikuun 24.–25. päivä järjestetyt Antiikintutkimuksen päivät olivat ensimmäiset laatuaan, vaikkakin niiden taustalla on pidempi Suomessa vaikuttavien antiikkia tutkivien tahojen yhteistyö. Edellinen kokoontuminen oli vuonna 2018 Turussa Klassikkosymposiumissa, jossa Antiikintutkimuksen päivien järjestämisestä sovittiin, mutta sitä edellinen laajempi antiikintutkijoiden tapaaminen oli vuonna 1996. Ville Vuolannon kirjoitus Suomalaisen antiikintutkimuksen tila ja tulevaisuus avaa kahden vuoden takaisia tunnelmia Klassikkosymposiumista. Tarvetta antiikintutkijoiden laajemmalle tapaamiselle siis oli. Tämä tarve näkyi selkeästi nyt järjestetyssä tapahtumassa – mukaan oli ilmoittautunut jopa 81 henkilöä useilta eri tieteenaloilta ja monesta eri yliopistosta sekä instituutista.

Antiikintutkimuksen päivien järjestelyistä vastasivat Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa toimivat historian sekä latinan kielen ja antiikin tradition oppialat yhteistyössä Trivium – Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies -tutkimuskeskuksen kanssa. Päivien ohjelma koostui esitelmistä, keskustelusta, illallisesta ja vierailusta upeaan Ostia, portti Roomaan -näyttelyyn Vapriikissa. Päivien teemaksi oli valittu vuoden 2018 Klassikkosymposiumin tunnelmia heijastellen ”Antiikki ja humanismin tulevaisuus Suomessa”. Ei mikään kevyt aihe, mutta ehdottoman tarpeellinen pohdittavaksi, ja antiikintutkijoilta jos keneltä tällainen myös sujuu.

Antiikintutkijat astumassa Ostia, portti Roomaan -näyttelyyn. Kuva: Ville Vuolanto

Päivillä todettiin useaan otteeseen, kuinka antiikintutkimuksen asema Suomessa on riippuvainen koko humanistisen tutkimuksen asemasta. Antiikintutkimuksen asema voidaan nähdä sen erityisen kulttuurillisen roolin kautta – antiikin kulttuurit luovat pohjan nykyiselle länsimaiselle kulttuurille – mutta yksin se ei voi riittää takaamaan antiikintutkimukselle vakaata asemaa yhteiskunnassamme. Mikäli taloudellista hyötyä tuottamatonta humanistista tutkimusta ei ylipäätään arvosteta yhteiskunnassa, ei arvostusta löydy antiikintutkimuksellekaan. Antiikintutkijoiden (ja yleistäen muidenkin humanististen alojen tutkijoiden) on kyettävä jatkuvasti perustelemaan tutkimuksensa merkitys tämän päivän yleisöille. Antiikintutkimuksen päivillä esitettiin useita näkökantoja tämän merkityksen puolesta. Uusi, tieteellisin menetelmin tuotettu tieto menneisyydestä on tietenkin itsessään merkityksellistä ja arvokasta. Kuitenkaan tutkijat eivät voi jäädä irralleen nyky-yhteiskunnasta, vaan myös yhtymäkohtia tämän päivän maailmaan on haettava.

Päivien juhlaluentona kuultu Sixten Korkmanin esitelmä Onko humanismi taloutta tärkeämpää? kommentoi ansiokkaasti päivien teemaa. Taloustieteilijä Korkmanin ajatukset toivat Antiikintutkimuksen päiville tarpeellista kontrastia ja muistuttivat ettei tutkimus, niin antiikin kuin taloudenkaan, toimi tyhjiössä tai pelkästään oman kuplansa sisällä. Haluaisinpa kuitenkin nähdä taloustieteilijöiden konferenssin, jonne kutsutaan puhujaksi antiikintutkija. Itselleni painui mieleen luennosta etenkin Korkmanin laaja tietämys antiikista, erityisesti antiikin Kreikasta, jota Korkman käsittelee myös Helsingin sanomien populismia käsittelevässä kolumnissaan 11.2.2020. Samoin mieleeni jäi Korkmanin toteamus siitä, että jonkun tutkimuksen kentällä olisi aina otettava tehtäväkseen erityisesti tiedon jakaminen kotimaiselle suurelle yleisölle. Nykyinen tutkimusmaailma painottuu yhä enemmän ulkomaisissa aikakauslehdissä julkaisemiseen ja kansainvälisissä tutkimusverkostoissa toimimiseen. Suomenkielisiä julkaisuja ei arvosteta läheskään yhtä paljon ja tieteen popularisointi on tehtävä niin sanotulla omalla ajalla, ylimääräisenä asiana varsinaisen tutkimuksen ohella, sillä se ei tuota pisteitä rahoitus- tai työpaikkahauissa. Tämä johtaa siihen, että kotimainen yleisö jää paljolti pimentoon Suomessa tehtävästä tutkimuksesta.

Siksten Korkmanin luento keräsi yleisöä. Kuva: Ville Vuolanto

Antiikintutkimuksen päivät osoittivat havainnollisesti, kuinka valtavan monenlaista ja laadukasta antiikintutkimusta suomalaiset tai Suomessa toimivat tutkijat tekevät. Tutkimusta tehdään useiden eri tieteenalojen piirissä, joten näkökulmat antiikkiin vaihtelevat huimasti. Tämä tekee tutkimuksesta erittäin monipuolista, mutta osaltaan myös eriyttää sitä omiksi palasikseen – historiantutkijat tekevät tutkimustaan erillään filologeista, arkeologit erillään teologeista, ja niin edelleen. Onneksi rajat eivät ole ehdottomat ja monenlaista tutkimusyhteistyötä oppiainerajojen yli tehdään jatkuvasti. Kuitenkin vaaditaan Antiikintutkimuksen päivien kaltaisia laajoja tapahtumia, että kaikki suomalaisen antiikintutkimuksen kentällä toimivat tahot saadaan yhteen jakamaan ajatuksiaan ja tutkimusintressejään. Toivottavasti päivistä tulee aidosti traditio, jossa antiikintutkijat pääsevät kokoontumaan yhteen. Seuraavien Antiikintutkimuksen päivien järjestämisvastuun otti Helsingin yliopisto, joten jatkoa erinomaiselle tapahtumalle pitäisi olla luvassa vuonna 2022.

Skywalker-saagan juurilla

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

”A long time ago in a galaxy far, far away…”

Galaksi saattaa olla kaukana, mutta kaikki sen tarinat ovat moneen kertaan kierrätettyjä. Yhdysvaltalaisen George Lucasin 1970-luvulla luoma ja yhdeksän osaiseksi laajentunut Star Wars -elokuvasaaga ammentaa kansansaduista, kreikan mytologiasta, Raamatusta, Brittein saarten historiasta sekä 1800-luvun romantiikan muokkaamasta historianäkemyksestä. Elokuvien suosion salaisuus on kaavamaisissa tarinoissa, joita on kerrottu linnoissa ja savupirteissä vuosisadasta toiseen. George Lucasin mukaan elokuvat kertovat Skywalker-suvun saagan, joten on syytä tarkastella elokuvissa esiin tuotua näkemystä käsitteestä nimeltä ”suku”.

Kaukaisessa galaksissa vallitsee vankka lineaarinen sukukäsitys, joka kehittyi Euroopassa 1500- ja 1600-lukujen kuluessa. Viimeisimmässä elokuvassa ylhäisestä sukutaustastaan tietämättömältä sankaritar Reyltä tivataan parillakin planeetalla sukunimeä. Hänellä sitä ei ole, mikä tuntuu olevan häpeä. Galaksin eliitin muodostavat jalosukuiset, jotka erottuvat planeettojen suvuttomasta rahvaasta: päähenkilöt ovat pitkiä, kauniita ja rohkeita. Heillä on lisäksi verenperintönä mystinen Voima.

Skywalkerien sukutarinaa voi verrata vaikkapa Englannin Tudoreihin tai Ruotsin aateliseen de la Gardie-sukuun – ja varsinkin siihen, miten he itse määrittivät oman sukunsa. Kuten alla olevassa kuvayhdistelmässä, hyvän ja pahan taistelu on otettu osaksi suvun historiaa. Elokuvajuliste käyttää samoja asetelmia kuin Tudoreista maalattu allegoria 1500-luvun alusta. Keskiössä on ydinperhe, jolla on rooli hyvien ja pahojen voimien välisessä kamppailussa. Kuvaparissa vasemmalla enkelin yhdistämät Henrik VII Tudor ja Elisabet York lapsineen. Taustalla Pyhä Yrjö kamppailee lohikäärmeen kanssa. Teltat viittaavat käytyyn sisällissotaan Lancasterien ja Yorkine välillä. Elokuvajulisteessa Skywalkerin perheen Pimeälle puolelle siirtynyt isä Anakin eli Darth Vader ja tämän lapset Luke Leia sekä vävy Han Solo käyvät hyvän ja pahan taistelua.

The Family of Henry VII with St George and the Dragon c. 1503-09. Hampton Court Palace. Wikimedia Commons/Flickr. Elokuvajuliste “Jedin Paluu” vuodelta 1983 (Tiina Miettinen).

Esiosissa I-III kerrotaan Skywalker-suvun kantavanhempien tarina. Nuori Anakin elää äitinsä Shmin kanssa erämaassa. Myyttisen tarinan mukaan poika olisi saanut alkunsa neitseellisesti Voimasta, mikä takaa pojalle yliluonnollisia kykyjä. Ruhtinaallisissa suvuissa oman sukulinjan kantaisien liittäminen osaksi mytologiaa kuului asiaan jo 1500-luvulla. Hallitsijan valta tuli Jumalalta, joten Euroopan hallitsijat johtivat sukujuurensa Raamatun Nooan poikiin ja Aatamiin asti. Jumalallinen valta siis kulki kuninkaallisissa suvuissa verenperintönä, samoin kuin mystinen Voima Skywalkerien ja Palpatinien veressä.

Star Wars-saagassa naisten tehtävä on tukea miehiä, ja vaalia patrilineaarisen suvun mainetta ja jatkuvuutta. Padmé Amidalan, Leian ja Reyn osa on kärsiä, ja siivota Skywalker-suvun miesten jälkiä. He sovittelevat ja rauhoittelevat levottomia miehiä. Sankarittaret ovat kaikki neitseellisen puhtaita ja jalosukuisia. Epämääräinen seikkailija voi saada omakseen prinsessan, mutta seikkailijatar ei kelpaa jalosukuisen miehen vaimoksi. Ei sen paremmin galaksissa kuin uuden ajan alun Euroopassa.

Voimasta alkunsa saanut Anakin Skywalker avioitui Naboon kuningattaren Padmé Amidalan kanssa. Heistä tuli Skywalker-suvun kantavanhemmat. Ainoa poika Luke liittyi Voimaa palvelevaan jediritarikuntaan, joten kaksoissisaren Leian ja Han Solon poika Ben oli enonsa vallanperijä. Prinsessa Leian omakseen saanut salakuljettaja Han Solo vertautuu vaikkapa Ponce d’Escouperieen (1520–1585). Tämä oli kauppiaan poikaan Ranskasta, joka jäi ruotsalaisten sotavangiksi. Älynsä ja taitavuutensa ansiosta mies nousi kuninkaan lähipiiriin. Ponce otti nimekseen Pontus de la Gardie, ja sai puolisokseen Juhana III:n aviottoman tyttären Sofia Gyllenheimin. Siis lähes prinsessan.

Vaikeat ja tuhoisat isäsuhteet leimaavat Skywalkerien miehiä, mikä sekin korostaa elokuvien patrilineaarista sukukäsitystä. Voisi jopa kysyä, johtuiko Ben Solon epävarmuus ja kipuilu siitä, että hän oli isälinjaisesti mitätöntä Solo-sukua? Suvuton neito Rey sen sijaan osoittautuu viimeisessä elokuvassa keisari Palpatinen pojantyttäreksi, mikä selittää hänen poikkeuksellisen kykynsä käyttää Voimaa. Se on tullut hänelle verenperintönä suoraa isälinjaa toisin kuin Pimeälle puolelle langenneella Ben Sololla.

Keisari Palpatine tarjoaa pojantyttärensä Reyn kättä Kylo Renille eli Ben Sololle, mutta neito kieltäytyy. Miehet ovat Voiman Pimeällä puolella: he ovat pahoja ja vääräuskoisia. Koska Rey on isälinjaisesti Palpatine ja Ben Solo vallasta syöstyjen hallitsijoiden jälkeläinen, niin liitto heidän välillään olisi ihanteellinen. Torjuttu sulhanen suostuttelee vastahakoista neitoa vedoten sukuperimään: “You have his power. You’re his granddaughter. You’re a Palpatine. My mother was the daughter of Vader. Your father was the son of the Emperor. What Palpatine doesn’t know is that we’re a dyad in the Force, Rey. Two that are one.”

Rey pysyy lujana periaatteelleen puolustaa Tasavaltaa ja Voiman valoista puolta, vaikka tuntee vetoa sulhaskandidaattia kohtaan. Marttyyrin kruunu on siten ansaittu. Rey on kuin walesilaisten tarinoiden Pyhä Ursula, kristitty kuninkaantytär, joka kieltäytyi avioliitosta pakanakuninkaan kanssa. Yhden version mukaan Ursulaa syvästi rakastanut sulhanenkin kääntyi lopulta kristityksi ja uhrasi itsensä marttyyrinä.

Valtakuntia repiviä sisällissotia voitiin rauhoittaa poliittisilla avioliitoilla. Englannissa Yorkien ja Lancasterien kannattajien välillä käytiin vuosina 1455–1485 verinen valtakamppailu. Kuninkaaksi nousi vähäiseen aatelissukuun luettu Henrik VII Tudor, jota Lancasterien kannattajat tukivat. Henrik piti itseään profetioissa mainittuna uudestisyntyneenä Cadwallanderina, joka oli palannut yhdistämään kansaansa. Hän solmi avioliiton York-sukuisen kuninkaan Edvard IV:n tyttären Elisabetin kanssa, mikä turvasi valtakunnan yhtenäisyyden. Henrik Tudor olisi voinut perustella morsiamelleen järkiavioliittoa samoin kuin Kylo Ren: ”We´re dyad in Force.”

Skywalkerien saagan lopussa puhdassydäminen Rey selviytyy voittajaksi ja ottaa sukunimekseen Skywalker. Olihan hänellä ollut oppi-isänä ja tukena jedimestari Luke Skywalker. Loppuratkaisun, jossa ei synny perinteistä ydinperhettä, voi nähdä modernina – jos niin haluaa. Jokainen aikakausi valikoi niin taruista kuin historiastakin sopivaksi katsomansa ainekset. Pyhän Ursulan on arveltu pohjautuvan Artemis-jumalattereen tai karhujumalattareen. Pohjoisen kansat uskoivat, että naisen ja voimaan yhdistetyn karhun liitosta saattoi saada alkunsa mahtava hallitsijasuku. Skywalkerien sukusaagan yhdeksäs osa päätyykin takaisin alkuun: Jäljellä on vain neitsyt ja Voima keskellä erämaata.

“A thousand generations live in you now. But this is your fight,” (Luke Skywalker)

Lähteet:

Miettinen, Tiina: Juuria ja juurettomia. Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle. Atena 2019.
George of Monmouth: History of the Kings of Britain (Toim. Aaron Thompson). Cambridge 1999.
Tähtien sota (Episodi IV – Uusi toivo) 1977
Imperiumin vastaisku 1980
Jedin Paluu 1983
Episodi I – Pimeä uhka 1999
Episodi II – Kloonien hyökkäys 2002
Episodi III – Sithin kosto 2005
Episodi VII – The Force Awakens 2015
Episodi VIII – The Last Jedi 2017
Episodi IX – The Rise of Skywalker 2019

Greta Thunberg ja Liisa Erikintytär: Nuoret naiset yhteiskunnan herättäjinä ja suunnanmuuttajina

Ella Viitaniemi
Tampereen yliopisto / Turun yliopisto

Yksi tämän vuoden seuratuimmista vaikuttajista maailmassa on nuori, ruotsalainen Greta Thunberg. Hän piti vuoden kuuluisimman puheen YK:n ilmastokokouksessa New Yorkissa, ja hänen esiintymistänsä seurattiin tarkoin myös viime viikolla Madridissa järjestetyssä ilmastokokouksessa. Greta Thunberg on osoittanut tiukkasävyiset sanansa maailman politiikan ja talouden johtajille, syyttäen heitä vastuun välttelystä ja haluttomuudesta toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Thunberg on ilmaissut selkeästi nuorten huolen ja ahdistuksen siitä, että aikaisemmat sukupolvet ovat pilanneet heidän tulevaisuutensa tuhoamalla maapallon ekosysteemin.

Greta Thunbergin esimerkki ja toiminta on aikaansaanut valtavan, maailmanlaajuisen liikkeen ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on järjestetty laajoja mielenosoituksia sekä koululakkoja useissa eri maissa. Huoli ilmastonmuutoksesta on heijastunut erityisesti nuoriin, joista osa on alkanut reagoida maailman ympäristöongelmien suuruuteen ahdistumalla. Jatkuva huoli maapallon tilasta ja monelta suunnalta kantautuvat viestit erilaisista tuhoista ja äärimmäisistä sääilmiöistä sekä oma voimattomuuden tunne isojen muutoksien edessä ovat tuottaneet ilmastoahdistusta.

Seuraavassa tarkastelen ilmiötä historiantutkijan näkökulmasta, ottamatta kantaa sinänsä Greta Thunbergin tai ilmastoaktivistien toimintaan puolesta tai vastaan. Historiantutkijana olen tietysti pohtinut, mihin menneisyyden ilmiöön Greta Thunbergin toimintaa ja koko ilmastoahdistuksen käsitettä voisi verrata, kunnes sitten keksin vastauksen 1700-luvun ja kirkkohistorian piiristä.

Pyhäinpäivänä 1756 paimentyttö Liisa Eerikintytär koki kauhistuttavan näyn, jossa paljastui hänen oman synnillisen elämänsä tila ja sen päätteeksi uhkaava rangaistus, ikuinen kadotus. Liisa Erikintytär kertoi kauhistuttavasta näystään ja koko Kalannin Santtion kylä joutui pian pelon ja ahdistuksen valtaan. Tästä jaetusta kokemuksesta syttyi ensimmäinen kansanherätys, joka levisi kylästä toiseen ja lopulta pyyhkäisi koko Satakunnan ja nykyisen Pirkanmaan yli. Ilmiö toistui pitäjissä hyvin samankaltaisena. Usein herätys syttyi juuri nuorten naisten synnintunnon ja ahdistuksen kautta ja heränneet ryhtyivät jakamaan herätyskokemustaan yhteisön muille jäsenille, tekemään parannusta ja muuttamaan elintapojaan.

Vaikka tukholmalaisen Greta Thunbergin ja paimentyttö Liisa Eerikintyttären elinympäristöt ovat täysin erilaiset, voi heidän toiminnassansa nähdä samoja piirteitä ja ratkaisuja. Molemmat nuoret kokivat syyllisyyttä ja ahdistusta sen hetkisestä maailmanmenosta, tekivät henkilökohtaisen parannuksen tai elämäntapojen muutoksen sekä ryhtyivät pelottomasti toimimaan tilanteen muuttamiseksi. Molemmat asettivat korkeampia tavoitteita, pyrkivät elämään oikein, kilvoittelevat ja kieltäytyivät synnillisestä elämästä tai kulutushysteriasta.

Sekä Liisa Eerikintyttären että Greta Thunbergin sanomissa on molemmissa vahva moraalinen, oikein tekemisen ja elämisen tavoite. Nämä nuorten naisten synnyttämät liikkeet, ovat eräänlaisia yhteiskunnallisia ryhtiliikkeitä, ja ikään kuin yhteisiä suunnantarkistuksia, jotka herättävät kysymyksen, mihin me oikeastaan olemme yksilönä, yhteisönä ja yhteiskuntana matkalla? Molemmat myös haastavat yksilöitä pohtimaan omia valintojaan ja sitä, olemmeko matkalla kohti jotakin synkkää ja pelottavaa vai kohti parempaa, puhtaampaa ja kirkkaampaa tulevaisuutta?

Greta Thunbergin ja Liisa Eerikintyttären toiminta on myös jakanut ihmisten mielipiteitä kahtia. Ilmastoaktivistit ovat saaneet kritiikkiä niin sanotuilta ilmastoskeptiokoilta, jotka kieltävät tai suhtautuvat epäillen ilmastonmuutokseen. He eivät näin ollen myöskään koe tarpeellisiksi muuttaa yhteiskuntaa tai omia elintapojaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Hyvin samankaltainen vastakkainasettelu tapahtui myös Liisa Eerikintyttären aikana. Varhaisen herätysliikkeen leviämisen myötä ihmiset jakaantuivat ns. herännäisiin ja suruttomiin. Herännäiset olivat käyneet läpi henkilökohtaisen hengellisen kokemuksen ja he tekivät parannuksen ja elämäntapamuutoksen aikaisemmasta synnillisistä tavoistansa. Herännäiset kokoontuivat, jakoivat ja sanallistivat kokemuksiaan yhdessä ja heränneistä muodostui tiivis yhteisö.

Herännäisten kokemusyhteisön vastaparina olivat ns. suruttomat, jotka eivät olleet havainneet oman hengellisen tilanteensa rappiota ja he elivät ”suruttomina” piittaamatta parannuksenteosta tai heitä tulevaisuudessa mahdollisesti odottavasta kadotustuomiosta. Herännäisten ja suruttomien välille syntyi paikoin voimakasta vastakkainasettelua ja leimaamista. Tämän voi huomata tarkastelemalla aikalaisten laatimia arkkiveisuja.

Samoin kuin Greta Thunbergin aktivismi, kiinnitti myös herännäisten toiminta aikalaisten huomiota. Thunbergin puheita, matkustamista ja kannanottoja on voinut seurata reaaliaikaisesti ja maailmanlaajuisesti. Tämä ei tietenkään ollut mahdollista 1700-luvun kontekstissa, mutta hämmästyttävän nopeasti tieto kuitenkin kulki esimodernissa maaseutuyhteisössä. Uutiset matkustivat niin ihmisten mukana, mutta myös erilaisina pienpainatteina. Arkkiveisut toimivat aikansa massamediana kansan parissa jo 1700-luvun jälkipuoliskolla. Herätyskokemuksista syntyi lauluja, joista suosituimpia välitettiin painettuina edullisina arkkeina pitäjästä toiseen. Herätyskokemukset toistuivatkin varsin samankaltaisina ajasta ja paikasta riippumatta.

Usein herätyksen syttyessä ja laajentuessa keskeisinä toimijoina olivat juuri nuoret naiset, kuten merikarvialainen Anna Rogel (1751–1784) tai oriveteläinen Maria Kääkky. Monet herätyksen keskeiset naistoimijat ovat myös sittemmin unohtuneet, kun toiminta vakiintui ja johtohahmoiksi nousivat miehet. Tärkeää näille naisille on ollut kuitenkin yhteisen tietoisuuden luominen ja yhdessä toimiminen niiden ajatusten puolesta, jonka he ovat kulloinkin ovat kokeneet oikeaksi ja ajankohtaiseksi.

Nuoret naiset ovat esittäneet ratkaisuja, toimintamahdollisuuksia ja muuttaneet yhteisönsä suuntaa. Vaikka ahdistus ja pelko kadotuksesta ovat vaihtuneet pelkoon maapallon ekosysteemin tuhoutumisesta ja ilmastoahdistukseen, ovat nuoret naiset saaneet omalla esimerkillä massat liikkumaan ja toimimaan yhteisten tavoitteiden ja muutoksen puolesta.

Onneksi historia voi toistaa itseään.

Kirjallisuus:

Pihkala, Panu: Ilmastoahdistus ja sen kanssa eläminen, MIELI Suomen Mielenterveys ry. 2019.

Sulkunen, Irma: Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700 – 1800-luvulla. Gaudeamus 1999.

Sulkunen, Irma: Liisa Erikintytär. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 18.12.2019)

Sulkunen, Irma: Rogel, Anna. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 18.12.2019)

Viitaniemi, Ella: Muurarimestari Kustaa Stenman ja katumaton maailma. Teoksessa Annola, Kivimäki & Malinen. Eletty historia:Kokemus näkökulmana menneisyyteen. Vastapaino 2019.

Ylen uutisarkisto, Greta Thunbergin toimintaa koskevat uutiset

Sateenkaarihistoriakuukautta juhlitaan toista kertaa Suomessa marraskuussa 2019

Rose-Marie Peake, Kokemuksen historian huippuyksikkö, Tampereen yliopisto
Ida Kärkkäinen, historian opiskelija, Tampereen yliopisto

Sateenkaarihistoriakuukausi rantautui vuosi sitten Suomeen. Tänä vuonna seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden historian juhlinta on vakiintunut marraskuuhun. Kirjoituksessamme valaisemme historiakuukauden taustoja ja esittelemme kiinnostavimmat tapahtumat Etelä-Suomessa ja Pirkanmaalla.

Sateenkaarihistoriakuukausi kytkeytyy kansainväliseen lhbtiq- ja ihmisoikeusliikehdintään ja sai alkunsa angloamerikkalaisessa koulumaailmassa. Idea seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta toteuttavien ihmisten kulttuuriperinnön vaalimisesta syntyi Yhdysvalloissa 1994. Tällöin St. Louis’ssa, Missourin osavaltiossa, toiminut yläkoulun historian opettaja Rodney Wilson keksi, että afroamerikkalaisten ja naisten historian opiskelulle omistettujen ajankohtien rinnalle tarvittiin myös lhbtiq-teemaan keskittyvä kuukausi.

Ajankohdaksi valikoitui lokakuu: ensimmäiset Washingtonin pride-marssit ajoittuivat kyseiseen kuuhun (1979 ja 1987) ja kuun yhdestoista päivä vietettiin jo kansallista kaapista ulos -päivää (Coming Out Day, jota juhlitaan nykyään laajasti muissakin länsimaissa). Lisäksi lokakuussa lukuvuosi on jo käynnissä mahdollistaen koulutyöskentelyn aiheen parissa.

Stonewall Inn vuonna 1969, Wikimedia Commons. Newyorkilaisen homobaari Stonewallin mellakkoja vuonna 1969 pidetään nykyaikaisen lhbtiq-ihmisten oikeuksia ajavan liikkeen alkuna.

LGBT History Monthia vietetään edelleen lokakuussa Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Isossa-Britanniassa aihetta on puolestaan juhlittu helmikuussa vuodesta 2005 lähtien. Myös tällöin liikkeen takana vaikuttivat opettaja-aktivistit. Sue Sanders ja Paul Patrick lanseerasivat kuukauden osana Schools Out UK -projektia tarkoituksenaan lisätä lhbtiq-teemojen näkyvyyttä ja suvaitsevaisuutta brittikouluissa.

Sateenkaarihistoriakuukauden juhlinta näyttää levinneen englanninkielisen maailman ulkopuolelle erityisesti 2010-luvulla. Monissa maissa (kuten Brasiliassa, Grönlannissa ja Italiassa) juhlinta on yhdistetty pride-kuukauteen. Berliinissä Queer History Monthia on juhlittu toukokuussa vuodesta 2013 alkaen.

Sateenkaarihistoriakuukausi lanseerattiin Suomessa vuonna 2018, jolloin sen juhlistaminen (toisin kun tänä vuonna) alkoi jo 20.10. ja päättyi kansainväliseen transmuistojuhlaan (Transgender Day of Remembrance) 20.11. Taustatoimijat ja syntykonteksti ovat toisenlaisia kuin angloamerikkalaisessa maailmassa. Hanke linkittyy myös Suomessa historioitsijoiden sekä muiden lhbtiq-historiasta kiinnostuneisiin tutkijoiden toimintaan, mutta sen keskeisinä vetäjinä ovat opettajien sijaan kansalaisjärjestöt: Seta ry ja Kulttuuria kaikille -palvelu.

Seta ry on vuonna 1974 perustettu valtakunnallinen kattojärjestö, joka keskittyy sateenkaari-ihmisten oikeuksien edistämiseen. Setassa hanketta on vetänyt pääsihteeri Kerttu Tarjamo, joka on koulutukseltaan Jyväskylän yliopistosta valmistunut historioitsija.

Vuonna 2003 käynnistynyt Kulttuuria kaikille -palvelu edistää yhdenvertaisuutta taide- ja kulttuurikentällä ja tarjoaa tukea saavutettavuuden ja moninaisuuden kysymyksissä. Toiminnan juuret ovat museoalan yhdenvertaisuustyössä. Kulttuuria kaikille -palvelussa hanketta on vetänyt toiminnanjohtaja Rita Paqvalén, joka on koulutukseltaan filosofian tohtori ja on väitellyt Helsingin yliopistossa kirjallisuustieteestä. Hän on myös julkaissut kulttuurihistoriasta.

Suomalainen historiakuukausi liittyy kiinnostavalla tavalla myös valtiollisen itsenäisyytemme muistamiseen, sillä se on jatkoa samaisten toimijoiden toteuttamalle Suomi 100 – Sateenkaaren väreissä -projektille (2016-2018).

Primus motorien ohella suomalaisen sateenkaarihistoriakuukauden tapahtumia on ollut suunnittelemassa joukko kulttuurilaitosten, muistiorganisaatioiden, järjestöjen ja yliopistojen väkeä. Jo ensimmäisenä vuotena queer-aiheisia tapahtumia järjestettiin muun muassa Aineen museossa, Helsingin kaupunginmuseossa, Kansallismuseossa, Kansallisteatterissa, Suomen valokuvataiteen museossa ja Työväenmuseo Werstaalla.

Mainitut tahot tiedottivat lhbtiq-historiasta, nostivat esille aiemmin vaiettua aineistoa ja järjestivät muistelukahviloita. Yliopistoilla on ollut selvästi näkymättömämpi rooli: ainoastaan Turun yliopistossa järjestettiin Studia Generalia -tyyppinen queer-aiheinen luentosarja sukupuolentutkimuksen dosentti Tuula Juvosen aloitteesta.

Tänä vuonna sateenkaarihistoriakuukausi näkyy taas eritoten kulttuurilaitosten ja muistiorganisaatioiden toiminnassa. Museoiden sateenkaarikuukauden ohjelmassa on muun muassa queer-opastuksia Helsingin kaupunginmuseossa (6. ja 13.11.), Turun linnassa (16.-17.11.) sekä Kiasmassa, joka suuntaa opastuksensa erityisesti nuorille (7. ja 14.11.). Hotelli- ja ravintolamuseossa puolestaan kuullaan luento baarien queerhistoriasta (11.11.). Modernin ajan tunnetuimman naissuhteilijan, englantilaisen Anne Listerin (1791-1840) ainutlaatuisista päiväkirjoista kuullaan puolestaan tutkija-kirjailija Angela Steidelen luento Goethe-Institutissa (29.11.). Lisäksi Helsingin taidemuseo HAMissa on nähtävillä Sukupuolen sotkijat -näyttely (1.11. alkaen).

Yliopistopuolella järjestetään tämän hetkisten tietojen valossa kolme tapahtumaa kuukauteen liittyen. Turun yliopistolla Queer pedagogies of the Rainbow History Month -seminaari (11.-14.11.2019) pyrkii viemään historiakuukauden sinne, mistä se alun perin sai alkunsa Yhdysvalloissa, eli koulumaailmaan. Lisäksi järjestetään suullisen historian seminaari, joka luotaa myös yhteyksiä queer-historiaan New Perspectives in/on Oral History and Memory (22.11.2019).

Tampereen yliopistolla opiskelijajärjestö Sekava järjestää Tuula Juvosen luennon Tampereen sateenkaarihistoriasta. Englanninkielisen luennon ajankohta on 7.11.2019 klo 18-20, paikka Pinni B -rakennuksen luentosali 1096.

Sekava on Tampereen ylioppilaskunnan TREYn alla toimiva harrastejärjestö, joka on turvallinen kohtaamispaikka seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin kuuluville korkeakouluopiskelijoille. Sekava järjestää kaikenlaista rentoa toimintaa leffa- ja keskusteluilloista yhteisiin Mixei-vierailuihin karaoken ja musabingon merkeissä. Lisätietoja: sekavakerho[at]gmail.com, Sekavan nettisivut (uudistumassa), Facebook ja Instagram.

Lisäksi Työväenmuseo Werstas ja Tampereen seudun työväenopisto järjestävät osana Kielletyt nautinnot -luentosarjaa luennon suomalaisen sateenkaaribaarin historiasta. Luennoitsijana on VTM Kati Mustola. Ajankohtana to 21.11.2019 klo 17-18, paikkana Työväenmuseo Werstas.

Sampolan kirjastossa aiheen mukaisia kirjanostoja.

Sateenkaarihistoriakuukauden tapahtumista tiedotetaan Setan sivuilla sekä Facebookissa

SUMMARY IN ENGLISH:

The Second Queer History Month in Finland will be celebrated in November 2019

Queer History Month was introduced to Finland last year and was celebrated from October 20 to November 20, 2018, which is the international Transgender Day of Remembrance.

The aim of the month is to review Finnish history and culture from a queer perspective. The main organizations behind the event are LGBTI Rights in Finland – SETA and Culture for All Service.

This year the celebrations will take place in November. Especially cultural institutions and societies organize a plethora of events which can be found here.

For example, several museums, such as the Helsinki City Museum and Kiasma, offer queer guided tours, and the exhibition Genderfuck 1900 is on display at Helsinki Art Museum HAM.

Universities organize also some events. The University of Turku offers two seminars: Queer pedagogies of the Rainbow History Month (November 11 to 14) and New Perspectives in/on Oral History and Memory (November 22).

At Tampere University, the student organization for lhbtiq-people Sekava organizes a lecture on the queer history of the city by DSocSci, Collegium Researcher Tuula Juvonen. The venue is Pinni B 3116 on November 7 from 18 to 20. The language is Finnish.

In addition, MSocSci Kati Mustola gives a talk in Finnish on the history of Finnish queer bars at the Finnish Labour Museum Werstas on November 21 from 17 to 18.

Lähteet / Sources:

https://seta.fi/historiakuukausi/

https://en.seta.fi/2019/08/29/queer-history-month-is-organized-again-in-november-2019/

http://www.kulttuuriakaikille.fi/

https://www.advocate.com/commentary/2015/09/02/op-ed-story-behind-first-lgbt-history-month

https://www.independent.co.uk/life-style/lgbt-history-month-uk-when-february-lesbian-gay-bisexual-transgender-queer-community-celebration-a8755966.html

http://queerhistory.de/queer-history-month/

Maskuliinisuuden kuvat ja kuviteltu keskiaika

Sari Katajala-Peltomaa
Trivium

Keskiaika on keskellämme mielikuvina: kuviteltuna menneisyytenä, jonka kaikki jaamme ja tunnistamme, mutta joka kuitenkin on turvallisen kaukana – se ei haasta tai uhkaa käsitystä itsestämme. Juuri tässä yhteydessä, mielikuvien luomisessa ja syöttämisessä, kuviteltu menneisyys on tullut yhä tärkeämmäksi. Fantasian ja viihteen kaapuun puettuna keskiaika vaikuttaa varsin harmittomalta – kyllähän me kaikki tiedämme (no, tarina kertoo, että kaikki koululaiset eivät enää tiedä) ettei lohikäärmeitä ollut oikeasti olemassa, ja että Game of Thrones ei sijoitu keskiajalle. Täytyy olla todella huumorintajuton turhasta nipottaja, jos närkästyy harmittomasta viihteestä. Voidaan olla montaa mieltä siitä, onko oikeasti harmitonta viihdettä olemassa, huumori kun paljastaa tahtoen tai tahtomattaan aina myös yhteiskunnan kipupisteitä. Ja kyllä anakronismi harmittaa tutkijaa, samoin väärät ja vääristellyt faktat.

Viihde on valtaa. Sen avulla meille myydään tarpeita ja konkreettisia esineitä ja asioita. Viikinkejä, ritareita ja muita ”miehisiä” miehiä käytetään mainostamaan tavaroita avolava-autoista kondomeihin.

Norman in the streets, Viking in the sheets? Image from Durex’s “Be Heroes for the Night” campaign, 2016.
Lähde: Megan Arnott: “Viking Tough”: How Ads Sell Us medieval Manhood. The Public Medievalists, Jan 31, 2019. https://www.publicmedievalist.com/medieval-ads/

Näyttää siltä, että Yhdysvallat on etumatkalla kuvitteellisen menneisyyden kaupallisessa hyödyntämisessä. Ehkä keskiaika resonoi siellä erityisen hyvin mielikuvituksen kanssa – kansakunnallahan ei ole yhteistä ”keskiaikaista menneisyyttä”. Se on siis vapaa valtakunta hyväksikäytölle, myös poliittisesti kyseenalaisten tarkoitusperien ajamiseen. Kuvitellun menneisyyden voima ja vaara piileekin ennen kaikkea mielikuvissa ja ajatusrakennelmissa, joita epäsuorasti käytetään vahvistamaan omia kulttuurisia käsityksiä ja kategorioita. Mukaansa tempaavat tarinat ruokkivat eskapismia ja eksotiikan tai mystisen kaipuuta. Moderneiksi kirjoitetut henkilöhahmot saavat katsojan samaistumaan tunteisiin, tekoihin ja kohtaloihin. Viikinkien ja ritarien avulla myydään siis myös ajatusta oikeasta miehisyydestä, joka on sekä henkisesti että ruumiillisesti vahva ja järkkymätön, tarpeen vaatiessa aggressiivinen ja väkivaltainenkin. Toki mielikuviin usein liitetään heikompien auttaminenkin. Samalla tietoisesti tai tahattomasti vahvistetaan ”oikeaa” sukupuolijärjestystä ja miehen mallia. Näiden kuvitteellisten menneiden maskuliinisuuksien ongelma on jäykkärajainen ja joustamaton kuva miehisyydestä, joka pönkittää heteronormatiivisuutta ja pahimmassa tapauksessa toksista maskuliinisuutta. Lohikäärmeet eivät siis suinkaan ole vaarallisin asia, mikä (kuvitellulla) keskiajalla on meillä tarjota.

1200-luvulla elänyt Herr Gottfried von Neifen ja mielitietty

Keskiaikainen maskuliinisuuden ideaali oli paljon muutakin tai itse asiassa jotain ihan muuta kuin hien ja veren tahraama lihaskimppu. Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Codex Manesseksi kutsutussa runokokoelmassa. Tämä Manesse -perheelle tehty Minne-laulujen kokoelma edustaa hovirakkauden saksalaista versiota. Kokoelmaan on kerätty yli 130 runoa 1100- ja 1400-lukujen väliseltä ajalta, kuvitus on 1300-luvun alusta. Jokainen runoilija on kuvattu erikseen; he edustavat toki aikansa eliittiä, hallitsijoita ja aatelisia. Tästä huolimatta – tai juuri siksi – ne kuvaavat ideaalia maskuliinisuutta. Kuviin mahtuu myös ritareita kiiltävissä haarniskoissaan, mutta erityisen silmiinpistävää on mieshahmojen kauneus, hentous ja jopa tietynlainen feminiinisyys. Fyysisen työn varaan rakentuvan yhteiskunnan miehinen kauneusihanne ei ollutkaan väkevä lihaskimppu vaan silokasvoinen ja hoikkavartaloinen nuori mies, jolla oli hoikat, suorastaan hentoiset, pitkä raajat ja kalpea iho. Vaaleat pitkähköt kiharat olivat kauneusihanne, niin miehille kuin naisillekin. Ulkoinen kauneus heijasteli sisäistä hyvyyttä, syntiset ihmiset ja pahat henget olivat myös ulkoisesti vastenmielisen näköisiä.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa miesten viittojen lyhentyessä ihaillun maskuliinisuuden merkkipaaluksi muodostuivat hoikat ja pitkät mutta muodokkaat sääret, joita korostettiin polven alle sidottavilla sukkanauhoilla. Perustipa Englannin kuningas Edward III 1340-luvulla sukkanauharitarikunnankin (Order of the Garter). Se on vanhin ja arvostetuin edelleen Englannissa toimivista ritarikunnista. Uuden ajan alusta tiedetään jopa pohjeimplantteja heille, joille luoja ei ollut suonut tarpeeksi kurveja omasta takaa. Pitkät, sirot mutta muodokkaat sääret ovat siis vuosisatoja vanha kauneusihanne ja sukupuoliattribuutti – tänään ne tosin useammin liitetään naiskauneuteen.

Toki keskiajan ja uuden ajan alun kulttuuri tunsi myös suoran seksuaalisen kyvykkyyden vetovoiman. Lyhyiden viittojen ja kaksiosaisten housujen tai sukkien aikaansaama häveliäisyyden velvoite, kalukukkaro, muuttui pian miehisyyden ja kyvykkyyden mainokseksi. Henkilöpotreteissa tämä asuste on usein korostettu, topattu ja koristeltu. Se alleviivasi seksuaalisen kyvykkyyden ohella hedelmällisyyttä. Se ei siis malliltaan tai funktioltaan ole turhan kaukana tämän päivän push-up rintaliiveistä. Korostaessaan genitaaleja kalukukkaro samalla peitti ne; ristiriitaista luonnetta lisäsi vaatteen keinotekoisuus, turhuus ja turhamaisuus – elementtejä, jotka kalukukkaron kultakaudella liitettiin ennen kaikkea feminiinisyyteen. Miehisen kyvykkyyden ohella kalukukkaro symboloi myös muita kulttuurisia arvoja. Sen sanoma linkittyi perheen ja dynastisten suhteiden tärkeyteen. Dynastisesta jatkuvuudesta tuli myöhäiskeskiajalla entistä tärkeämpää myös porvariston keskuudessa – ja tätä heijasteltiin vaatevalintojen ja hautamonumenttien ohella esimerkiksi suojeluspyhimyksen valinnalla. Feminiinisen vastineen hedelmällisyyttä korostavalle vaatteelle voi nähdä aikakauden muodissa, joka kokosi hameen vatsan päälle raskausvatsaa mukaellen. Kalukukkaro ei ole pohjeimplanttien tapaan kadonnut menneisyyden hämärään vaan esimerkiksi heavy metal bändit ovat ottaneet sen osaksi esiintymisasusteitaan. Myöhäiskeskiaikaisen vaatteen replikat siis kertovat jotain tämänkin päivän miehisyydestä. Jätän lukijan harkintaan resonoiko asusteen symbolinen merkitys edelleen perhearvojen kanssa.

Guidobaldo della Rovere Agnolo Bronzinon kuvaamana 1532

Blackie Lawless laulu- ja soitinyhtye W.A.S.Pista

Miehinen ulkonäköihanne ei ole stabiili ja muuttumaton. Viihteen luomat kuvat keskiajan miehisistä miehistä kertonevatkin eniten meidän aikamme ihanteista ja tarpeista. Yhteistä aikakausille kuitenkin on, että statusta ja asemaa tuotetaan ja esitetään ulkonäöllä. Ihanteet vain vaihtuvat kontekstin mukaan. Codex manesseen kuvattujen siloposkisten nuorukaisten sijasta yleisempi keskiaikainen miesihanne oli kypsään ikään ehtinyt partasuinen patriarkka, kasvojen karvat erottivat miehen nuorukaisesta. Parta oli myös toisenlainen status-markkeri: kirkon säädökset kielsivät hengenmiehiä kasvattamasta partaa, sillä sileät kasvot – kuten tonsuurikin – symboloivat puhtautta ja nöyryyttä. Parta on näkyvä ja helposti muotoiltava sukupuolimerkki ja sen kautta välitetään edelleen viestejä niin uskonnosta kuin muitakin yhteiskunnallisia kannanottoja. Nämä viestit ovat saatteet nousta omista tarpeista tai ulkopuolisesta kontrollista. Pian alkavan movemberin kunniaksi todettakoon, että parta viestinnän välineenä ei ole vain menneisyyden ilmiö: terveystietoisuuden lisääminen on hieno karvaisen kommunikaation muoto.

Jos kiinnostuit – tervetuloa kuuntelemaan lisää Triviumin järjestämään luentotilaisuuteen ja työpajaan 21.10.2019. Ohjelma löytyy täältä: https://research.uta.fi/trivium-fi/masculinity-in-premodern-europe-21-10-2019/ ja ilmoittautumislinkki täältä: https://bit.ly/32fLTeL

Unten maille

Anu Korhonen & Marko Lamberg

”Sillä oli saviruukun muoto ja sen pinta oli laikukas ja se tuli ikkunasta ja se asettui minun päälleni. Kohta sillä oli pää ja kädet ja jalat, ja se alkoi muistuttaa ihmistä tai pikemminkin paholaista. Se yritti kiskoa minua ylös ennen kuin se katosi katon läpi.”

Suunnilleen näin kuvaili yöllistä kokemustaan porvarivaimo Beata Persdotter – tai ehkä Petrin- tai Pekantytär, sillä hän oli suomenkielisestä perheestä – jouduttuaan viettämään yön keväällä 1689 Pietarsaaren vankityrmässä noituudenharjoituksesta epäiltynä. Beatan kokemus voidaan tulkita ahdistavan tilanteen laukaisemaksi painajaiseksi, jolla nykyisin ymmärretään pahaa unta. Beatan elinaikana painajainen tarkoitti ensi sijassa painajaisolentoa, ruotsalaisittain maraa, joka saapui öisin ja sananmukaisesti painoi ja joskus kuristikin nukkuvaa. Maraan liittyvässä perinteessä on piirteitä, joiden perusteella monet kokemukset voidaan tulkita unihalvaukseksi eli tilaksi, jossa ihminen on jossain määrin tietoisessa tilassa mutta kykenemätön liikuttamaan kehoaan.

Kuvassa on marmoripatsas, jossa alastomana nukkuvan naisen päälle on laskeutunut siivekäs, demonia tai gargoylea muistuttava hahmo.

Eugène Thivier (1894): Le Cauchemar (Painajainen) Kuva: Wikimedia Commons

Suomessa historiantutkimus on pitkään jättänyt unet vähemmälle huomiolle. Historioitsijat ovat tietenkin todenneet, että aikalaiset antoivat niille toisinaan suurenkin painoarvon, kun selviteltiin esimerkiksi pyhimyksen ihmetekoja (esim. Sari Katajala-Peltomaan analyysi Nicholas Tolentinolaisen kanonisaatioprosessista) tai kun pohdittiin noidaksi epäillyn syyllisyyttä. Beatankin unikokemus kirjattiin muistiin oikeuspöytäkirjoihin, koska se vahvisti käsityksiä hänen ja paholaisen välisestä kanssakäymisestä. Myös kansanuskossa unilla ja näyillä on todettu olleen ainakin ajoittain oma tärkeä roolinsa, kuten Anna Kuismin osoittaa tarkastelussaan 1800-luvun suomalaisten taivas- ja helvettiunista. Ville Kivimäki on puolestaan tutkinut toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeenkin koettuja unia. Sotaan liittyviä unia on tarkasteltu myös suomalaisessa psykologisessa tutkimuksessa, viimeisimpien näytteiden joukossa Nils Sandmanin väitöskirja Nightmares – Epidemiological Studies of Subjective Experiences (2017). Muutoin terveystieteissä on tutkittu enemmän nukkumista ja unihäiriöitä kuin kontekstoitu unien sisältöä. Folkloristiikan kentillä Annikki Kaivola-Bregenhøj on pyrkinyt esittämään synteesiä nykysuomalaisten näkemistä unista teoksessaan Kerrotut ja tulkitut unet – kulttuurinen näkökulma uniin (2010).

Tunnusomaista tähänastiselle unia koskevalle suomalaiselle tutkimukselle on ollut keskittyminen yhteen historialliseen ajanjaksoon kerrallaan. Pitkän aikavälin vertailevan tutkimuksen puuttuessa ei ole ollut mahdollista tavoittaa unien näkemiseen mahdollisesti liittyviä jatkumoita ja muutoksia eikä myöskään unikuvastoissa esiintyvää mahdollista alueellista eikä yhteiskuntaryhmäsidonnaistakaan vaihtelua. Myös eri aikakausille ominaisissa unia koskevissa käsitteellistyksissä ja ymmärrystavoissa ja niiden kotimaisissa ja kansainvälisissä konteksteissa on edelleen pohdittavaa.

Suomen Akatemian rahoittama, syyskuussa 2019 käynnistynyt tutkimushankkeemme ”Northern Nightmares, 1400–2020” tutkii nimensä mukaisesti suomalaisten painajaisia pitkällä aikavälillä. Projekti kiinnittyy Helsingin yliopiston Kulttuurien osastoon, ja sitä johtaa professori Anu Korhonen. Tutkimusryhmän ytimen muodostavat Kaarina Koski, Kirsi Kanerva ja Marko Lamberg – kokoonpanossamme ovat siis edustettuina historiatieteen ohella folkloristiikka ja kulttuurintutkimus. Lisäksi projektimme tekee tiivistä yhteistyötä eri alojen asiantuntijoiden kanssa, heidän joukossaan myös Triviumin jäseniä ja muitakin Tampereen yliopiston tutkijoita.

Humanistis-yhteiskuntatieteelliselle unien tutkimukselle tyypillistä on unien merkityksen ja kontekstin pohdinta, ja tähän sitoutuu myös oma tutkimushankkeemme. Tulkitsemme, että unien saamat kokemukselliset muodot sitoutuvat ajan ja paikan tarjoamiin kulttuurisiin tulkintaresursseihin ja nousevat siitä historiallisesta merkitysmaastosta, jossa unien näkijät elävät. Tällöin tutkimisen arvoista on sekä se, millaisia unia ihmiset kertovat näkevänsä, että se, miten he omia ja toisten unia selittävät ja tulkitsevat. Unien sisältöä tutkittaessa on muistettava, että me ihmistieteilijät voimme käytännössä tutkia vain kerrottuja unia, emme itse unen tapahtumaa. Kuvattu uni onkin aina jo merkityksellistetty uni, johon vaikuttavat niin ajan unikäsitykset, kertojien tavoitteet, historialliset olosuhteet kuin kerronnan konventiotkin. Tämä lähdekriittinen ongelma on kuitenkin jo vanhastaan tuttu niin meille kuin muillekin merkityksen ja kokemuksen tutkijoille. Ennemmin kuin ”ihmisten pään sisälle” historiallis-kulttuurinen tutkimus pyrkiikin unien kontekstin ja niille annetun merkityksen hienovaraiseen ymmärtämiseen, jolla on toki myös yksilön elämysmaailmaan kurkottavat ulottuvuutensa.

Vaikka keskitymmekin vain yhteen maantieteellisesti ja kulttuurisesti rajattuun alueeseen eli Suomeen, pyrimme tuomaan esiin Suomen sisäistä kulttuurista variaatiota ja tietenkin peilaamaan havaintojamme ja metodejamme muissa maissa tehtävään tutkimukseen ja hieman myös aineistoon. Ulkomailla unitutkimusta tehdään jo enemmän, myös historiatieteissä.

Pyrkimystämme vuoropuheluun ja vertailevaan tutkimukseen kuvastaa Helsingissä vastikään (19.–20.9.2019) järjestämämme starttikonferenssi ”Dream Cultures – Multidisciplinary Perspectives”. Aidosti monitieteinen ja kansainvälinen tapaaminen toi esiin sen monimuotoisuuden, jolla unia parhaillaan tutkitaan eri tieteenaloilla ja eri maissa. Psykologian ja lääketieteen tutkijoiden osallistumista vähensi kuitenkin Vancouverissa samaan aikaan järjestetty World Sleep 2019 -konferenssi.

Konferenssin keynote-puhujiksi olimme kutsuneet professori Alessandro Arcangelin Veronan yliopistosta ja professori Catharina Raudveren Kööpenhaminan yliopistosta. Arcangeli käsitteli esitelmässään renessanssikulttuurin monimuotoisia unikäsityksiä sekä niitä koskevia uusia tulkintoja ja toi hyödyllisellä tavalla esiin muutakin kuin englanninkielistä tutkimustraditiota. Raudvere puolestaan tarkasteli pohjoismaisia mara-uskomuksia ja niiden yhteyksiä muuhun kansanperinteeseen. Esitelmät täydensivät luontevalla tavalla toisiaan keskittyessään Euroopan eri alueisiin ja niin oppineeseen perinteeseen kuin kansankulttuuriin.

Lisäksi kuultiin 17 keskenään hyvin erilaista esitelmää, joiden kattamat ajanjaksot ylsivät historiallisen ajan alusta nykykulttuuriin, aina mesopotamialaisista yödemoneista chileläisten nykynuorten unissaan käsittelemään väkivaltaan. Metodit ja fokus vaihtelivat paljon, kuten arvata saattaa. Siinä, missä jotkut keskittyvät yhteen uniteoreetikkoon tai tekevät laadullista kontekstoivaa analyysiä pienehköllä mutta silti runsasta aivotyötä vaativalla aineistolla, toiset purkavat kymmeniätuhansia kirjallisia unikuvauksia tekstianalyysityökaluilla ja rakentavat virtuaalitodellisuusohjelmia, joilla yritetään rekonstruoida nähtyjä unia. Viime mainitun suunnitellaan palvelevan varsinkin toistuvista traumaattisista unista kärsiviä.

Tunnusomaista useimmille esityksille oli keskittyminen yhteen melko rajattuun tutkimusajanjaksoon. Varsinkin nyky- ja lähihistoriaan keskittyvä ei-historiatieteellinen tutkimus näyttää helposti sivuuttavan kaukaisemman menneisyyden merkityksen, vaikka historioitsija löytäisikin sen läsnäolosta jäänteitä. ”Northern Nightmares” -projektille on siis uskoaksemme tilausta tai ainakin oma tutkimuksellinen lokeronsa. Saimmekin kehotuksen liittyä unitutkimushankkeiden laajaan kansainväliseen verkostoon (http://www.culturaldreamstudies.eu/).

Yhteistä kutakuinkin kaikille esitelmille ja niiden taustalla käynnissä oleville tai olleille tutkimushankkeille oli kontekstin painottaminen, unikuvausten tai uniteorioiden liittäminen omaan historialliseen ja kulttuuriseen kehykseensä. Vaikka unien sisältöä ei ole aina helppo selittää ja vaikka unia koskevien teoretisointien välillä on suuria eroavaisuuksia, unista ja niiden tulkinnoista voidaan todella löytää yhteyksiä valvemaailmaan ja sen rakenteisiin. Unien tutkiminen on siis ihmisen toiminnan ja kulttuurin kokonaisvaltaista tarkastelua. Konferenssin kuluessa tuli myös todistettua unitutkimuksen aineistojen moninaisuus ja yllättävyyskin: unikertomuksia on kerätty niin ensimmäiseen maailmansotaan lähteneitä isiään kaipaavilta pikkulapsilta kuin sotavangiksi jääneiltä toisen maailmansodan upseereilta, niin noitaoikeudenkäyntien todistajilta kuin konfliktien keskellä toimivilta rauhantutkijoiltakin.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että konferenssin keskustelutuokiot toivat esiin myös tieteidenvälisen ajatustenvaihdon ajoittaisen vaikeuden: vaikka aihepiiri pysyy koko ajan suurin piirtein samana, ei ole aina helppoa kommentoida esitystä, jossa kollega lähestyy teemaa aivan toisesta näkökulmasta tai aivan erilaisilla menetelmillä. Keskustelujen kautta löytyi kuitenkin myös innostavia ja yllättäviä yhteyksiä eri aikakausia ja kulttuuripiirejä tutkivien välille, ja kriittinen debatti herätti niin puhujia kuin kuulijoita täsmentämään ja rikastamaan omia tutkimustehtäviään. Vaikka konferenssien päättäjäiskonventioihin kuuluvat aina monensuuntaiset ja moninkertaiset kohteliaisuudet ja kiitokset, kukaan tuskin poistui kaksipäiväisestä aivomyrskystä todella mitään uutta omaksumatta.

* * *

”Dream Cultures – Multidisciplinary Perspectives” -konferenssin ohjelma ja abstraktit ovat luettavissa osoitteessa https://www.helsinki.fi/en/conferences/dream-cultures-multidisciplinary-perspectives. ”Northern Nightmares, 1400–2020” -projektin kotisivut avautuvat loppuvuodesta 2019.