Sauna vai tupa? ’Stuba’, kylpytilat ja juhannusihme keskiajan Ruotsissa

Jyrki Nissi & Ville Vuolanto
Tampereen yliopisto

Lokakuussa 1475 eräs 60-vuotias Ingrid saapui kotoaan Visnumista, Vermlannista, Vadstenaan todistamaan pojalleen sattuneesta tapauksesta. Vadstenassa oli käynnissä kanonisaatioprosessikuulustelu, jossa selvitettiin Katariinan, pyhän Birgitan tyttären, pyhyyttä. Elokuun lopulla alkaneessa kuulustelussa oli kuultu ennen Ingridiä jo yli sataa henkilöä, jotka todistivat Katariinan elämästä tai hänen kauttaan tapahtuneista ihmeistä. Usein samaa ihmettä oltiin saavuttu todistamaan useamman henkilön voimin, mutta Ingrid oli tullut paikalle yksin. Pöytäkirjaan merkittiin, että pitkän välimatkan vuoksi kukaan ei voinut lähteä todistamaan hänen kanssaan. Ingridin mukaan tapaus oli kuitenkin tunnettu koko heidän seurakunnassaan.

Ingrid kertoi tapauksesta, joka oli sattunut 24.6.1472. Tuolloin vietettiin Johannes Kastajan muistopäivää, juhannusta. Juhlapäivä oli saanut perheessä traagisen käänteen. Kolmivuotias Olavi-poika oli lähetetty hakemaan polttopuita tulipesään, kun hänen päälleen tippui kaksi suurta pölliä, jotka Ingridin mukaan mursivat kaikki luut pojan vartalossa, ja hänen nenästään ja korvistaan tuli runsaasti verta. Pojan maattua kaksi tuntia kuolleena hänen vanhempansa löysivät hänet ja kantoivat stubaan, missä he polvistuivat ja tekivät lupauksen autuaalle Katariinalle. Mikäli poika heräisi henkiin, he toisivat vahakuvan Vadstenaan Katariinan haudalle. Ingridin mukaan poika virkosi ja kahdeksan päivän kuluttua oli jälleen entisessä kunnossaan.

Mitä todistajanlausunnon kirjannut notaari tarkoitti käyttäessään sanaa stuba paikasta, johon (näennäisesti) kuollut poika juhannuksena kannettiin? Sanalla on skandinaavisessa latinassa ollut yleismerkitys lämmitetty tupa, sali, tai huone – kyse oli siis talvikäyttöön tarkoitetusta ja uunilla varustetusta asuinhuoneesta. Lukuisissa esimerkeissä paikallinen eliitti tapaa ystäviään tai allekirjoittaa asiakirjoja stubassa – esimerkiksi Ruotsin Riksarkivetin keskiaikaisten kirjeiden kokoelmassa (SDHK) sana stuba esiintyy kolme kertaa, ja aina merkityksessä ’asunto’, ’asuinhuone’. Myös kirjava joukko keskiajan latinan sanakirjoja antaa termille tämän perusmerkityksen. Etymologisesti taustalta löytyy muinaisyläsaksan stuba = lämmitetty huone – samasta juontuvat niin nykysaksan Stube kuin ruotsin stuga/stu(v)a (Glossarium latino-germanicum mediae et infimae aetatis; Svensk academis ordbok; Du cange). Sanan käyttö viittaa paitsi kielisukulaisuuteen, myös vilkkaisiin yhteyksiin saksalaisten alueiden ja Skandinavian välillä. Samaa etymologista juurta ovat toki myös suomen ’tupa’ ja balttikielten vastaavat sanat (esim. liettuan stuba – asuinhuone, pieni talo, tai muinaispreussin stubo, asuinhuone). Kun stuballa tarkoitetaan asuintaloa, sen synonyyminä on aestuarium (”aestuario vel stuba”, Ericus Olai, Chron. 129.31).

Staffans stupan. Kyseessä on Norralassa, Hälsinglandissa sijainnut puusta rakennettu lähetyssaarnaaja Stenfinnille pystytetty pieni hirsikappeli tai hautamuistomerkki, ja jota siis paikallisesti kutsuttiin sanalla stupa. Rakennus purettiin 1820-luvulla uuden hautakappelin tieltä. Kuva: Klas Örnhiälm (Claudius Arrhenius), Historia Sveonum Gothorumque Ecclesiastica (Stockholmiae, 1689), III.15 (s. 260).

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä sanalla oli myös täsmällisempi merkitys. Jo muinaisyläsaksassa stuba tarkoitti myös erityisesti kylpemiseen tarkoitettua, uunilla lämmitettävissä olevaa erillistä tilaa (Köbler, sv. stuba). Kyseessä ei usein olekaan mikä hyvänsä lämmitetty asuinhuone, vaan nimenomaan erillinen pieni rakennus tai tupa, jota käytettiin kylpemiseen. Kuten eräässä skoonelaisessa testamentissa todetaan: ”stupa, jossa minulla oli ystävieni ja perheeni kanssa tapana kylpeä (balneare consuevi, DS I, p. 449, a.1269)”. Tästä merkityksestä kertoo myös tukholmalaisista 1400-luvun lähteistä löytyvä termi stupanista, joka tarkoittaa ’kylpylän’ vartijaa, tai kylpymestaria – nykytermein kenties saunamajuria – vastaava termi Itämeren hansakaupungeissa 1300-luvulla taas vaikuttaisi olleen stuparius tai stupenator. Monessa yhteydessä Stuba siis tarkoittaa erityisesti tilaa, jossa on a) uuni, b) lämmin ja c) jossa voi peseytyä.

Tukholmalaisesta kylpykulttuurista kertovat myös monet asiakirjat, kuten vuodelta 1409 löytyvä tieto kuuden markan vuosittaisesta käyttömaksusta erääseen kylpylaitokseen, tai dokumentti vuodelta 1477, jossa pormestari on huolissaan tulenkäsittelystä sekä julkisissa että yksityisissä kylpytuvissa. Ruotsalaiset keskiaikaiset lait mainitsevat kylpytiloja jo 1200-luvulta asti. Se ruotsin kielen sana, mitä näissä teksteissä käytetään, on yleensä bastughu / badstufva: tosin oikeinkirjoitus ei ollut vakiintunut. Tarkkaavainen lukija jo havaitsee, että olemme saapuneet saunan luokse: ruotsin bastu on tosiaan lyhentymä sanasta badstu(g/v)a. Onkin makuasia, kutsummeko näitä julkisia ja yksityisiä kylpytiloja keskiajan ’hansamaailmassa’ saunoiksi, vai vain kylpytiloiksi.

Yleinen sauna kuvattuna Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa (1555). Kuvan vasemmanpuoleinen mies kastaa saunavihtaa vesiastiassa, keskimmäinen kohentaa tulta ja oikeanpuoleinen puolestaan juo olutta juomasarvestaan samalla, kun hänellä on selässään kuppauskuppeja. Miehillä on jaloissaan kylpemiseen tarkoitetut housut ja päässä kenties tuohesta tehdyt hatut. Ilmar Talve (1960) on ehdottanut, että kuvan tulta kohentava mies on saunasta vastaava kylpymestari.

Asiaa voi tarkastella myös toisin päin: millä sanalla latinankielinen kirjoittaja myöhäiskeskiajalla voisi kuvata kylpytilaa tai saunaa? Sellainen antiikkiyhteyksiä tietoisesti rakentava ja Pohjoisen sivistystä korostamaan pyrkivä kirjoittaja kuin Olaus Magnus käytti sekä yleisistä että yksityisistä kylpylöistä sanaa balneum (Pohjoisten kansojen historia (1555), XV.35). Kiinnostavaa on, että suomalaisissa ja ruotsalaisissa tulkinnoissa näistä Olauksen kylpylöistä on käytetty sanoja ’sauna’ ja ’bastu’ – toki myös ’badhus’. Mutta jos kirjoittaja nimenomaan haluaisi tehdä eron näiden kansanomaisempien kylpypaikkojen ja antiikin kylpylöiden välillä, on helppo nähdä, että kansankielestä lainattu stuba olisi antanut tähän näppärän keinon, etenkin, kun sivumerkityksenä oli myös ajatus erillisestä (usein hirsirakenteisesta, ks. Cordes, 9-14) tilasta tai rakennuksesta.

Pohdittaessa stuba-sanan käyttöä Katariinan kanonisaatioprosessissa, on tarkasteltava rakennuksiin liittyvää sanastoa laajemminkin. Katariinan kanonisaatioprosessissa on yhteensä 61 ihmekertomusta ja näistä kolmessa mainitaan stuba. Toisessa stuba-tapauksessa kuusivuotias Nikolaus leikki veitsellä tai puukolla yksin ja pisti teräaseella itseään silmään (lusit solitarius in stuba cum cultello). Tässä tapauksessa stuba voi toki olla kylpemiseen tarkoitettu tila, mutta yhtä hyvin jokin muu erillinen lämmitettävä tila – sellainen missä puukolle on käyttöä ja se saattaa jäädä lapsen ulottuville. Mutta jos kyse olisi ollut tavallisesta asuinrakennuksesta, notaarilla olisi käytössään domus- ja habitatio-sanat, joita prosessissa käytetäänkin ahkerasti. Notaari oli myös tottunut kuvailemaan asuinrakennusten sisätiloja. Prosessista löytyy esimerkiksi teksti, jossa viitataan talon sisällä olevaan yksityiseen tilaan (deportari ad locum priuatam). Monesti sisätilaa spesifioidaan puhumalla rakennuksen sisällä olevasta sängystä (lecto) tai lattiasta (pavimento), joille sairas tai kuollut asetetaan. Vaikuttaa siltä, että Katariinan prosessissa stuballa tarkoitetaan nimenomaan jotain domuksesta erillään olevaa rakennusta – ei siis asuinrakennusta, eikä sen sisällä olevaa huonetta.

Kolmannessa stuba-tapauksessa kuolleeksi todettu henkilö viedään stubaan samalla tavalla kuin Olaville tehtiin. Tällä kertaa 12-vuotias Tor tulkittiin kuolleeksi hänen pudottuaan portailta, kun hän oli ollut noutamassa ylisiltä karjalle heiniä. Poika kannettiin stubaan (ad stubam) missä pohdittiin hänen käärimistään käärinliinaan. Koska hautauksen valmisteluun mahdollisesti liittyi ruumiin peseminen, erillinen kylpytila olisi luonnollinen paikka käsitellä vainajia – se olisi puhdas ja erillään asuinhuoneesta. Ruotsin valtakunnan itäosissa saunaa käytettiin usein juuri tässä tehtävässä. Poissuljettua ei ole myöskään ajatus siitä, että kylpytilan lämpimän ja kostean ilman ajateltiin edesauttavan vainajaoletetun virkoamista. Ruotsalaiseen 1400-luvun hagiografiseen aineistoon on kirjattu tapauksia, joissa kuollutta yritetään virvoittaa lämpimien pyyhkeiden avulla tai kaatamalla lämmintä olutta kurkusta alas. Lämpö oli siis selkeästi tärkeä keino kuolleen virvottamisessa. Olihan kuoleman seurauksena ruumiin kylmeneminen, joten ruumiin lämmittäminen tuntui varmasti loogiselta keinolta taistella kuoleman saapumista vastaan. Mutta onko vain sattumaa, että stuba liittyy juuri lapsille sattuneisiin onnettomuuksiin ja niiden jälkiselvittelyihin?

Lopuksi palaamme vielä kolmivuotiaan Olavin kanssa stubaan. Vadstenassa kirjattu todistajanlausunto edellyttää, että jotain Ingridin perheessä oltiin lämmittämässä, sillä Olavi oli lähetetty hakemaan nimenomaan polttopuita. Visnum sijaitsee suurin piirtein samalla leveysasteella Tukholman kanssa. Koska kyseessä oli kesäkuun loppu ja merkittävän pyhimyksen juhla, on todennäköistä, ettei polttopuita tarvittu asuinrakennuksen lämmittämiseen eikä esimerkiksi leipien paistamiseen tai pyykkiveden kuumentamiseen, vaan haluttiin lämmittää jotain asuinrakennuksen ulkopuolista tilaa.

Onkin oletettavaa, että Olavin tapauksessa notaari ei ole tarkoittanut stuballa pelkästään mitä tahansa mökkiä tai ’tupaa’, vaan erillistä rakennusta, jossa oli oma lämmitysuuninsa. Vaikka varmaa tietoa emme voi saada, vaikuttaakin siltä, että Ingridin perheessä juhannussaunominen oli vähällä vaihtua ruumiinvalvojaisiin. Olavin virkoaminen tulkittiin ihmeeksi ja se oli perheelle niin merkittävä tapaus, että Ingrid lähti kolme vuotta tapahtuman jälkeen yksin yli sadan kilometrin patikkamatkalle Vadstenaan todistaakseen tuosta hetkestä.

Kirjallisuutta

’Badewesen‘, Reallexikon der germanischen Altertumskunde, Band 1, Aachen – Bajuvaren. De Gruyter: Berlin, 1973, 584-585.

Cordes, Albrecht, Stuben und Stubengesellschaften: Zur dörflichen und kleinstädtischen Verfassungsgeschichte am Oberrhein und in der Nordschweiz. Gustav Fischer Verlag: Jena 1993.

Glossarium till Medeltidslatinet i Sverige (Glossarium Mediae Latinitatis Sueciae) bd. 2.6. Stockholms Universitet: Stockholm, 2002.

Köbler, Gerhard, Althochdeutsches Wörterbuch (6. Auflage). De Gruyter: Berlin, 2014. Online: http://www.koeblergerhard.de/ahdwbhin.html.

Processus seu negocium canonizacionis B. Katerine de Vadstenis, Efter Cod. Holm. A 93, utgivna av Isak Collijn. Samlingar utgivna av svenska fornskriftsällskapet ser. 2. latinska skrifter, 1936.

Schück, Henrik. Stockholm vid 1400–talets slut. 2. p. Tord O:son Nordberg: Stockholm, 1951.

SDHK – Svenskt Diplomatariums huvudkartotek över medeltidsbreven. Online: https://riksarkivet.se/sdhk.

’Stuba’. Diefenbach, Laurentius. Glossarium Latino-Germanicum mediae et infimae aetatis. Frankfurt am Main, 1857. Online: https://reader.digitale-sammlungen.de/de/fs1/object/display/bsb10799212_00589.html?contextType=scan&contextSort=score%2Cdescending&contextRows=10&context=stuba&zoom=0.7500000000000002.

‘Stuba’. Du Cange, et al. Glossarium mediae et infimae Latinitatis. L. Favre: Niort, 1883–1887. Online: http://ducange.enc.sorbonne.fr/stuba.

’Stuga’. Svensk academis ordbok. Online: https://www.saob.se/artikel/?seek=stuga&pz=1.

Talve, Ilmar, Bastu och torkhus i Nordeuropa. Stockholm: Nordiska Museet, 1960.

Ureland, Sture, “Contact typology and glottogenesis in Northern Europe 1100–1600 – aspects of historical Eurolinguistics”, teoksessa Hornscheidt, Antje; Kotcheva, Kristina; Milosch, Tomas; Rießler, Michael (toim.): Grenzgänger. Festschrift zum 65. Geburtstag von Jurij Kusmenko. Nordeuropa-Institut: Berlin, 2006. Online: https://edoc.hu-berlin.de/bitstream/handle/18452/2519/ureland.pdf?sequence=1

Kulkutauti ja kokemus: Historian pitkät jatkumot ja Musta surma itävaltalaisessa kronikassa

Ville Vuolanto
Tampereen yliopisto

Kulkutaudit aiheuttavat kauhistusta. Paitsi että ne tappavat, epidemiat myös muistuttavat kuolevaisuudesta ja elämän ennakoimattomuudesta. Kulkutaudit iskevät ihmisten arkeen ja tietoisuuteen sen epämiellyttävän totuuden, että kuolema ei ole vain toisia varten, eivätkä rikkaudet, hyvä ravinto tai paras mahdollinen hoito takaa haavoittumattomuutta. Vaikka esimerkiksi nyky-Suomessa arkielämä on täynnä riskejä, joita ihminen ei voi hallita – kuten ’tavalliset’ sairaudet tai liikenneonnettomuudet – näihin on totuttu, eikä niiden täyttä eliminointia vakavasti edes harkita. Harva esimerkiksi vaatii kaikkien hirvien ampumista, alkoholin täyskieltoa tai yleisen enimmäisnopeuden asettamista kolmeenkymmeneen kilometriin tunnissa – kaikki toimenpiteitä, jotka suojaisivat ennenaikaiselta kuolemalta.

Tournain kaupunkilaiset hautaavat Mustan surman uhreja (Pierart dou Tieltin kuvitus käsikirjoitukseen Tractatus quartus de Gilles li Muisit (Tournai, noin 1353). Bibliothèque royale de Belgique, MS 13076-77, f. 24v.).
Kuva: Wikimedia Commons

Musta surma, Euroopassa vuodesta 1346 riehunut paiseruttoepidemia, on yksi tuhoisimmista ja kuuluisimmista kulkutaudeista. Sen voi katsoa levinneen pandemiaksi, ja paikallisesti se saattoi tappaa jopa yli puolet väestöstä.  Kyseessä ei toki ollut ensimmäinen kulkutauti, eikä ensimmäinen pandemia – jo antiikin ajoilta tunnetaan useita laajoja kulkutautiepidemioita. Uutta on kuitenkin raporttien ja havaintojen runsaus – paitsi, että Musta surma oli laajalle levinnyt pandemia, se iski Eurooppaan, joka oli juuri käynyt läpi taloudellisen nousun seurauksena väestön kasvun ja oppineisuuden leviämisen. 1340-luvun lopun rutto mainitaan lukuisissa paikallisissa kronikoissa ja muissa kirjoituksissa ympäri Eurooppaa, ja siten sen leviämistä voidaan laajassa mittakaavassa seurata suhteellisen tarkasti. Toisaalta, samat lähteet mahdollistavat myös kulkutaudin paikallisten muotojen ja tulkintojen tutkimisen.

Neuberg an der Mürzin sisterssiläisluostarissa Keski-Itävallan Steiermarkissa pidetty kronikka, ns. Continuatio Novimontensis kertoo Mustan surman synnystä ja vaikutuksista 1348–49 seuraavasti:

”Tänä samana vuonna [1348] sattui lukemattomia onnettomuuksia useilla eri seuduilla. Syynä oli ankara kulkutauti, joka ilmaantui ensin merentakaisille alueille, ja joka tappoi erilaisilla kammottavilla tavoilla kenet tahansa.

Ensinnäkin, johtuen taivaankappaleiden pahansuovasta vaikutuksesta sekä ilman pilaantumisesta, muuttuivat näillä alueilla ihmiset ja karja kiveksi, olivatpa ne sitten paikoillaan tai tekemässä töitä. Lisäksi niillä seuduin, mistä inkivääri on kotoisin, satoi tappavia kuuroja, ja alas tuli erilaisia tauteja aiheuttavia käärmeitä ja matoja. Kaikki, joita sade kosketti, kuolivat välittömästi.

Lähellä tuota seutua tapahtui, että kauhistuttava tuli iski salamana taivaalta ja tuhosi kaiken, mihin se ylsi. Tulen voimasta jopa kivetkin paloivat, ikään kuin ne olisivat muuttuneet kuivaksi puuksi. Savu, joka tästä muodostui, oli hyvin tartuttavaa, niin että eräät kauppiaat, jotka katselivat tätä kauempaa, saivat heti tartunnan. Jotkut heistä heittivät henkensä saman tien. Ne taas, jotka pääsivät pakoon, kuljettivat kulkutaudin mukanaan. He tartuttivat taudin kaikkialle, johon kauppatavaroineen laskivat maihin, kuten Kreikkaan, Italiaan ja Roomaan, sekä niille naapurialueille, joiden kautta he kulkivat.

Tästä syystä kauhistuneet ja peloissaan olevat asukkaat päättivät, ettei kukaan näille alueille tulevista saisi kokoontua heidän majataloihinsa. He pakottivat kauppiaat, jotka levittivät kulkutautia toisten keskuuteen, lähtemään maasta välittömästi, sillä kuolettava tauti hallitsi ankarasti joka puolella. Ettei kukaan väkivalloin ryöstäisi kuolleiden omaisuutta, vartioitiin suljetuin portein niitä kaupunkeja, jotka ennen olivat olleet väkirikkaita, mutta joiden asukkaat nyt olivat kuolleet.

Venetsiassakin äkilliset kuolemat aiheuttivat niin suuria koettelemuksia, että tuskin neljäsosa ihmisistä jäi jäljelle. Tämän jälkeen kulkutauti tunkeutui vääjäämättömän salakavalasti Kärnteniin, ja sitten se valtasi rajusti Steiermarkin, niin että ihmiset menivät suunniltaan epätoivosta. Koska kukaan oppineista ei osannut päätellä, johtuiko tällainen tappava vuosi planeettojen harhailusta vai huonosta ilmasta, jättivät he kaiken jumalallisen kaitselmuksen varaan.

Jotta Jumala armossaan pitäisi ihmissuvusta huolen, aloitettiin julkiset katumusharjoitukset. Miehiä kokoontui kaupungeista ja kylistä yhteen: He vaelsivat pareittain ikään kuin kulkueessa kokonaan alastomina lukuun ottamatta lonkalta kantapäihin ulottuvaa valkoista vaatetta. He vierailivat hartaina kirkoissa laulaen äidinkielellään kauniita hymnejä Herran kärsimyksestä ja ruoskien itseään solmuruoskilla niin voimakkaasti, että verta roiskui lattialle pisaroittain. Kun rukoushuoneet oli suljettu iltarukousten jälkeen, naiset seurasivat tätä toimitusta nöyrin mielin. Tämä tapa kurittaa itseä jatkui pyhän Mikaelin päivästä [29.9.] aina pääsiäiseen saakka. Tämän lisäksi uhkaavan tuhon vuoksi sääntökuntiin kuuluvat ja tavallisetkin papit kulkivat ympäri kirkkoja reliikkien kanssa rukoillen. Myös apostolinen istuin asetti erityisiä rukouksia kaikkien lausuttaviksi, mutta näiden yksityiskohtainen käsitteleminen olisi vaivalloista.

[vuoden 1348 teksti jatkuu taudin oireiden kuvauksella; vuoden 1349 teksti alkaa kuvauksella siitä, miten rutto saapui Wieniin ja tappoi siellä kaksi kolmasosaa väestöstä. Ruttoa käsittelevä jakso loppuu seuraavasti:]

Mitä parhainta viiniä kypsyi kaikkialla [käsikirjoituksen marginaalissa lukee: ’Tuona ruttovuonna kasvoi erinomaista viiniä, kuten myös vuonna 1521’], ja kaikki, jotka sitä nauttivat kohtuuttomasti, olivat ikään kuin mielipuolia, sillä he ruoskivat ja pahoinpitelivät itseään ilman syytä. Ne ihmiset, jotka olivat jääneet jäljelle ja selvinneet tuosta julmasta kuolemasta, sen jo lähes unohtaneina, sekaantuivat moniin synteihin ja riitoihin, koska kuolleiden omaisuus oli tehnyt heistä rikkaita. Niinpä he mitään pelkäämättä ylittivät kaikki rajat ja elivät niin moraalittomasti kuin saattoivat. Aateliset ja ne kaupunkilaiset, jotka yrittivät paeta kuolemaa, matkustivat turvallisempiin paikkoihin. Koska he olivat saaneet tartunnan jo aiemmin, ei voitu välttää sitä, että lähes kaikki heistä kuolivat.”

Olen yllä koettanut kääntää kronikan hieman kompastelevaa kieltä varsin tarkasti, tosin lauseita pilkkoen. Teksti käyttää rutosta termejä pestis ja pestilentia, jotka latinan kielessä ennen 1300-luvun puoltaväliä olivat tarkoittaneet ylipäätään mitä tahansa (vakavaa) kulkutautia. Vasta juuri näiden Mustaa surmaa kuvailevien tekstien ansiosta sanat saivat nykykielten ’ruttoa’ tarkoittavan merkityksensä (vrt. pest, pestilence, plague, Pest).

Itsensäruoskijoita (flagellantteja). Schedelsche Weltchronik (Nürnberger Chronik), CCXVr (1493). Kuva: Wikimedia Commons

Kronikassa tehdään kiinnostavia huomioita käsityksistä ruton maantieteellisestä ja biologis-astronomisesta alkuperästä ja siinä näkyvät kulttuurihistorian pitkät jatkumot. Ensinnäkin tekstistä näkyy voimakas pyrkimys löytää taudille syy. On selvä, että epidemia tulee ’ulkopuolelta’: syynä ovat taivaankappaleet, ylhäältä iskevä tuli ja oudot sateet, tai huono ilma. Kiinnostavasti viitataan ajan tutkijoiden turhiin ponnistuksiin taudin perussyyn löytämiseksi: vaikka kronikka ei suoraan väitä, että tauti on Jumalan tahto, vähintäänkin on Jumalan sallimus, että kulkutauti saa riehua. Kronikoitsija kuvailee, miten hänen aikalaisensa olivat tulkinneet kulkutaudin Jumalan (oikeutetun) vihan seuraukseksi. Katumusharjoituksia tarvittiin, ettei synti vetäisi rangaistusta kaikkien päälle, ja toisaalta kärsimys tässä maailmassa voisi säästää kärsimyksiltä tulevassa. Tämä logiikka päti sekä itse taudin kourissa kärsimiseen että fyysisen katumuksen muotoihin, kuten itseruoskintaan. Itse ajatus kulkutaudeista jumalten vihan osoituksina ja kollektiivisesta vastuusta ’yhteisön’ rikoksista on yhtä vanha kuin länsimainen kirjallisuus: jo Ilias-eepos alkaa kuvauksella Apollon-jumalan vihastuksissaan levittämän kulkutaudin tuhoista itään hyökänneen ja Troijan edustalle leiriytyneen kreikkalaisarmeijan keskuudessa. Kukaan ei ole turvassa.

Toisin kuin eräät muut ajan kirjoitukset, kronikkateksti ei suoraan mainitse ruton puhkeamisen syyksi ihmisten syntisyyttä – eikä irti päästetyn pahan välikappaleina syytetä suoraan vieraita kansoja tai juutalaisia (näistä tulkinnoista voi lukea Sari Katajala-Peltomaan kirjoituksesta). Tästä huolimatta kulkutaudin alkupiste määrittyy maantieteellisesti selkeästi itään, sinne ”mistä inkivääri on kotoisin”, siis myyttiseen Intiaan. Sieltä kauppiaat taudin sitten levittivät lähteen, tosin eivät pahantahtoisuuttaan vaan ajattelemattomuuttaan – syypää on pikemminkin kaupankäynti kuin yksittäiset kauppiaat.

Selvää kuitenkin on, että taudin alkuperä on marginaalissa, sivistyneen maailman ulkopuolella ja inhimillisen maailman rajoilla. Jo antiikin maailmassa kulkutautien korostettiin olevan ’globaaleja’, alkuperältään itäisiä ja aasialaisia, mutta sieltä vääjäämättömästi kohti länttä ja Eurooppaa leviäviä, kuten Antti Lampinen tuo esseessään esiin. Toinen kulkutautien alkuperään liittyvä antiikkinen näkemys oli, että ne tarttuvat ja syntyvät saastaisen ilman kautta. Esimerkiksi tarina Antoninusten rutosta (160–180 -luvuilla jKr.) kertoo erään roomalaisen sotilaan avanneen Babylonian Apollon temppelissä kulta-arkun, josta ilmoille päässyt ’tautinen henkäys’ (spiritus pestilens) aloitti kulkutaudin (Historia Augusta, Verus 8.1-2). Ajatus pahanlaatuisesta ilmasta vakavien sairauksien – myös mielisaurauksien – taustalla periytyy hippokraattiseen lääketieteeseen (ks. Marke Ahosen kirjoitus), ja se oli siten tieteellisen ajattelun valtavirtaa niin antiikissa kuin keskiajallakin. Vastaavasti myös taivaankappaleiden aseman ja liikkeiden katsottiin aiheuttavan välillä epätasapainoa ja siten myös sairauksia maan päällä – astronomian ja astrologian välillä ei vielä ollut sitä eroa, minkä nykyisin itsestään selvästi teemme. Myöskään ei Musta surma ollut erillinen ja ainutlaatuinen katastrofi, vaan liittyi muihin ihmisen hallinnan ulkopuolella oleviin onnettomuuksiin, kuten maanjäristyksiin, tulivuorenpurkauksiin, katovuosiin ja nälänhätiin sekä aiempiin kulkutauteihin – ja siksi sitä selitettiin myös samoin kuin tauteja ja muita katastrofeja ennenkin.

Mikä tahansa kokemus on vääjäämättä paikantunut, kiinni siinä paikassa ja kulttuurillisessa hetkessä, missä ihminen elää. Myös itävaltalaisessa luostarissa uutisia ja kokemuksiaan reflektoiva kirjurimunkki tarkastelee tapahtumia omasta näkökulmastaan. Rutto saapui jostain kaukaa toisaalta (’idästä’), ja sitä ymmärtääkseen hän tarvitsi (meidän näkökulmastamme katsottuna) niin luonnollisia, epäluonnollisia kuin yliluonnollisiakin selityksiä. Uskonto näyttäytyy paitsi hänelle itselleen, myös hänen kuvailemilleen lähiseutujen asukkaille turvaa tuovana selviytymisstrategiana. Ihmisillä on voimakas tarve hakea turvaa toiminnasta – viranomaiset sulkevat kaupunkien portteja ja yrittävät estää ihmisten kokoontumisia majataloissa, tavallisen kansa järjestää oma-aloitteisesti katumuskulkueita ja laulaa hymnejä, papisto kuljettaa reliikkejä ympäri kirkkoja, ja meille tuntemattomaksi jäävä munkki kirjaa tapahtunutta ylös.

Toimijuus jo itsessään luo psykologisesti hallinnan ja ennakoimisen tunnetta – ja siten toivoa. Tässä keskiajan itävaltalaisen kirjurin kuvaamat ihmiset eivät eroa meistä, jotka pyrimme hallitsemaan elämäämme vaikuttavia voimia (vaikka Uudenmaan eristyksen avulla), toivomme että taudilla on jokin selkeä ja helposti ymmärrettävä syy (kuten wuhanilainen lepakko), ja ajattelemme, että kun epidemia on ohi, kuoleman varjo väistyy yltämme, ja pääsemme maistelemaan turvassa uuden sadon viiniä.

Kirjallisuutta

Continuatio Novimentensis, Monumenta Germaniae Historica, Scriptores 9 (Chronica et annales aevi Salici), ed. G.H. Pertz, Hannover 1851, p. 674, rivi 19 – p. 675, rivi 30 [Anno 1348], sekä p. 676, rivit 14 – 20 [Anno 1349], online, ks. https://www.dmgh.de/mgh_ss_9/index.htm#page/674.

Ahonen, M., ’Ruttonuolia ja myrkyllistä ilmaa: antiikin tauteja ja tartuntoja’, Khelidon – kuulumisia antiikista, 13.3.2020, http://khelidon.fi/2020/03/13/ruttonuolia-ja-myrkyllista-ilmaa-antiikin-tauteja-ja-tartuntoja/.

Duncan-Jones, R.P., ‘The Antonine plague revisited’, Arctos 52 (2018), 41-72.

Feldman, D.B. ‘The Meaning of Hope and Vice Versa: Goal Directed Thinking and the Construction of a Meaningful Life’, in The Experience of Meaning in Life: Classical Perspectives, Emerging Themes, and Controversies, eds J.A. Hicks and C. Routledge, 141–150, Springer, New York 2013.

Green, M.H., ed. Pandemic Disease in the Medieval World: Rethinking the Black Death (The Medieval Globe, 1), Arc Medieval Press, Kalamazoo: 2015.

Hanska, J. Strategies of Sanity and Survival: Religious Responses to Natural Disasters in the Middle Ages. Finnish literature society, Helsinki 2002.

Katajala-Peltomaa, S., ’Mitä pandemiasta seuraa? Mustan surman vaikutuksista keskiaikaiseen kulttuuriin’, Trivium, 28.4.2020, https://blogs.uta.fi/trivium/2020/04/28/mita-pandemiasta-seuraa-mustan-surman-vaikutuksista-keskiaikaiseen-kulttuuriin/ .

Lampinen, A., ’Antoninusten rutto, koronavirus ja ksenofobia’, Khelidon – kuulumisia antiikista, 16.3.2020, http://khelidon.fi/2020/03/16/antoninusten-rutto-koronavirus-ja-ksenofobia/.

McNeill, W. H., ’Kansat ja kulkutaudit’, Tampere, Vastapaino 2005 [alkup. Plagues and Peoples, Anchor Books 1976].