Lukeminen ei aina kannata – ainakaan 1300-luvun Pyreneillä

Saku Pihko
Tampereen yliopisto

Kristinuskon pitkän historian aikana käydyt oppikiistat ovat usein kulminoituneet kysymyksiin, jotka liittyvät uskonnollisten tekstien eriäviin tulkintoihin. Monet näistä debateista on käyty korkeasti oppineiden teologien kesken, mutta toisinaan lähteet kertovat omalaatuisten tulkintojen herättämistä epäilyistä ja kitkasta myös paikallisyhteisöjen kontekstissa. Katolisen kirkon alkaessa keskittää aiempaa enemmän voimavaroja alemman papiston ja tavallisten seurakuntalaisten uskonharjoituksen kontrollointiin sydänkeskiajalla, myös heidän tapansa tulkita puhuttua ja kirjoitettua Jumalan sanaa tuli viranomaishuomion kohteeksi. Inkvisitiot olivat keskeinen osa näihin tarkoituksiin valjastettua valvontakoneistoa, ja meidän päiviimme säilyneistä kuulustelupöytäkirjoista on luettavissa mielenkiintoista informaatiota sellaisista tapauksista, joissa omaperäiset tulkinnat uskonnollisista kirjoituksista johtivat oikeustoimiin.

Tätä nykyä Vatikaanin arkistoon säilötyssä inkvisitiopöytäkirjassa lukee, että 7. kesäkuuta 1323 eräs Amelius de Rivis, Etelä-Ranskassa Pyreneiden vuoristossa sijaitsevan Unacin kylän kirkon vikaari, saapui Pamiersin hiippakunnan piispan Jacques Fournierin (myöhemmin Avignonin paavi Benedictus XII) kuultavaksi. Epäillyn asemasta itsensä löytäneen vikaarin ja kerettiläisyyden inkvisiittorina kunnostautuneen piispan lisäksi paikalla oli ainakin piispan notaari ja kolme kuulustelun todistajina toiminutta sisterssiläisveljeä.

Vannottuaan asiaankuuluvan valan Amelius kertoi viranomaisille, että hän oli aiemmin samana vuonna tutkinut kirkossa erästä ylösnousemusta kommentoinutta tekstiä. Pohdiskeltuaan lukemaansa, hän oli tullut siihen uskoon, että viimeisellä tuomiolla ihmiset olisivat läsnä sekä ruumiissaan että sielussaan, mutta tuomion jälkeen ruumis palaisi maan tomuksi. Hän vetosi väitteen perustuvan paitsi kyseiseen tekstiin, myös siihen, että tuhkakeskiviikkoisin hän muiden pappien tapaan pyyhki tuhkaa seurakuntalaisten otsaan muistutukseksi siitä, että he kaikki olisivat jälleen tulevia tuhkaksi.

Saint-Martinin kirkko Unacin kylässä.
Kuva: Wikimedia Commons

Koska inkvisitiopöytäkirjojen sisältö on aina valikoitu abstraktio siitä, mitä kuulustelussa puhuttiin tai mitä sitä ennen oli mahdollisesti tapahtunut, voimme tietää melko vähän Ameliuksen lukemasta tekstistä. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten lukutaitoinen pappismies muodosti tulkintoja uskonasioista perustuen sekä luettuun että koettuun: tekstit ja rituaalit olivat osa sitä informaatiokokonaisuutta, minkä perusteella hän luovi uskonkysymyksiä koskevissa pohdinnoissaan.

Asia ei suinkaan jäänyt tähän. Amelius kertoi kuulustelussa myös siitä, miten hän oli sittemmin keskustellut asiasta Nicholaus-nimisen kappalaisen kanssa. Tämä oli väittänyt, että viimeisen tuomion jälkeen ihmiset menisivät sieluineen ja ruumiineen ansioidensa mukaan joko taivaaseen tai helvettiin. Amelius väitti kappalaista vastaan sanoen, ettei ihmisruumis pääse taivaaseen vaan jää maan päälle tomuksi ja tuhkaksi. Argumenttinsa tueksi hän vetosi lukemaansa kirjaan, jossa oli muun muassa siteerattu ensimmäistä korinttolaiskirjettä (1. Kor. 15:50: ”Sen sanon, veljet, ettei liha ja veri voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa”). Nicholauksen kieltäydyttyä uskomasta väitettä Amelius suivaantui ja raahasi hänet kirjan äärelle osoittaakseen lukemansa kohdan. Tämäkään ei vakuuttanut Nicholausta, joten he merkitsivät kyseisen tekstinpätkän kirjaan siltä varalta, että piispan saapuessa paikalle he voisivat konsultoida tätä asian tiimoilta. Tästä näemme, kuinka erilaisista uskontulkinnoista ja niihin liittyvistä mielipiteistä keskusteltiin ja neuvoteltiin yhteisöissä. On myös perin mielenkiintoista huomata, kuinka miehet konsultoivat väittelynsä aikana ilmeisen monitulkintaista kirjaa, mutta siirsivät vastuun lopullisesta tulkinnasta suosiolla kirkollisen hierarkian ylemmille tahoille.

Kappalaisen vastustelusta huolimatta Amelius piti kiinni omasta tulkinnastaan, kuten hän myöhemmin paljasti viranomaisille. Väittelyn jälkeisenä sunnuntaina hän oli pitänyt messua kirkossa ja opettanut kirkkokansalle, että hekin kerran nousisivat viimeiselle tuomiolle oman ruumiinsa kera, mutta tuomion jälkeen vain sielu jatkaisi taivaaseen tai helvettiin ja ruumis palaisi haudan lepoon, kuten hän julisti lukeneensa kirjasta. Kuulustelussa Amelius muisteli, että paikalla oli noin viisikymmentä seurakuntalaista, mutta kukaan heistä ei ottanut suurempaa kantaa hänen väitteisiinsä.

Keskiajalla suullinen informaationvälitys näytteli keskeistä roolia yhteisöjen sosiaalisessa elämässä. Suurin osa ihmisistä kohtasi myös uskonnollisen sanoman juuri kirkonmiesten saarnojen ja yhteisössä toisilta maallikoilta kuultujen puheiden välityksellä. Käsillä olevan tapauksen perusteella näemme, että Ameliuksen kaltaisten uteliaiden toimijoiden omaperäisetkin tulkinnat saattoivat määrittää sitä informaatiota, jolle ihmiset altistuivat myös messun kaltaisessa virallisemmassa kirkkokontekstissa.

Pöytäkirjasta voimme myös lukea, että Amelius kertoi myöhemmin istuskelleensa Nicholauksen, paikallisen priorin ja muutamien muiden henkilöiden kanssa tulen äärellä, kun aiempi kiista ylösnousemukseen liittyvistä yksityiskohdista oli otettu puheeksi. Kuultuaan molempien osapuolten kantoja priori totesi Ameliuksen tulkinneen tekstiä väärin ja tehneen pahoin. Kirja tuotiin paikalle ja priori selitti paikallaolijoille, kuinka kyseinen kohta tulisi ymmärtää. Vasta tämän jälkeen Amelius kertoi ymmärtäneensä erheensä ja kyselleensä ilmeisen hädissään toimintaohjeita priorilta, koska tajusi puhuneensa palturia koko seurakunnalle. Priori neuvoi perumaan pahat puheet julkisesti kirkossa heti seuraavana sunnuntaina ja menemään tunnustamaan toilailut myös piispalle. Amelius tarttui toimeen ja matkusti piispan (eli lukemamme pöytäkirjan tuottanutta kuulustelua johtaneen Fournierin) luo kertomaan tapahtuneesta. Tunnustusta ei kuitenkaan tällä kertaa kirjattu piispan kiireiden takia. Samoin kuin priori, myös piispa painotti, että Ameliuksen tuli perua pahat sanansa tulevina pyhäpäivinä samaisessa kirkossa, jossa ne oli alun perin lausuttu. Hänen käskettiin myös palata piispan luo myöhemmin synninpäästöä varten.

Tapauksen käänteistä voimme päätellä, että kiistat ja neuvottelut erilaisista tulkinnoista jatkuivat toisinaan pitkäänkin, ja että niiden aikana turvauduttiin ylempiin auktoriteetteihin, joiden sanalla oli ainakin potentiaalista painoarvoa. Pöytäkirjan kautta meille piirtyy myös kuva siitä, miten keskeinen rooli informaatiolla oli uskomusten muodostumisessa, ylläpysymisessä ja myöhemmissä muodonmuutoksissa. Luettuaan mielenkiintoista informaatiota löytämästään kirjasta, Amelius tulkitsi sitä omasta näkökulmastaan ja muodosti oman näkemyksensä ylösnousemuksesta. Sen jälkeen hän haastoi muiden tulkintoja omallaan, kunnes hän lopulta sai uutta informaatiota priorilta, korjasi tulkintaansa ja ryhtyi tarvittaviin korjausliikkeisiin.

Informaation ja uskomusten välinen yhteys oli selvästi myös viranomaisten tiedossa ja agendalla: sekä priori että piispa määräsivät Ameliuksen pikimmiten perumaan sanansa julkisesti, jotta ihmiset saisivat tietää hänen olleen väärässä. Tässä tapauksessa tilanteen akuuttiutta lisäävänä tekijänä saattoi olla myös vikaarin väitteiden sielun ja ruumiin dualismilta haiskahtava sisältö, sillä yksi Fournierin ja hänen aikalaisinkvisiittoreidensa pääasiallisista tavoitteista oli juuri dualistisista opeista epäiltyjen kerettiläisten kitkeminen juurineen päivineen pois kristikunnasta. Viranomaiset tenttasivat Ameliusta myös siitä, oliko hän kuullut jonkun muun puhuvan vastaavista asioista, tai että oliko seurakunnan keskuudessa syntynyt kuohuntaa hänen sanomistensa seurauksena. Vastaus molempiin oli nähtävästi kielteinen, mutta jo asioiden tarkasta selvittämisestä ja kirjaamisesta voimme päätellä, että vääränlaisen informaation leviämistä pidettiin vakavana asiana. Informaation kontrolloiminen oli korkea prioriteetti kirkon viranomaisille.

Kuulustelun lopulla piispa Fournier vaati Ameliusta luopumaan tulkinnastaan ja pöytäkirjasta voimme lukea, että epäilty myöntyi tähän kertoen katuvansa erheitään ja niiden levittämistä. Lähteet eivät kerro meille tämän tarkemmin siitä, millaisia sanktioita kyseisestä sopasta seurasi liikaa lukeneelle vikaarille, mutta tapaus valaisee mielenkiintoisin tavoin monia sydänkeskiajan eletyn uskonnollisuuden aspekteja. Ruohonjuuritasolla tavallinen seurakuntapapisto ja kansa kohtasivat uskontoon liittyvää informaatiota niin puheina, kirjoituksina kuin kuvinakin. Kukin yhteisön jäsen tulkitsi tätä informaatiota aina omasta näkökulmastaan, oman pohjaymmärryksensä valossa. Näitä tulkintoja saatettiin kommunikoida muille, jolloin seurasi erilaisia väittelyitä ja neuvotteluita, kuten olemme käsittelemästämme tapauksesta nähneet.

Elämismaailmasta ammennettuun informaatioon tukeutuneet uskomukset voidaan mieltää aikaan levittäytyneiksi prosesseiksi, jotka olivat alinomaa alttiita erilaisille vaikutteille ja tulkinnallisille muutoksille. Toisinaan, kuten Ameliuksen kohdalla, liian omalaatuisten tulkintojen esiintuomisesta seurasi ongelmia.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Ameliuksen kuulustelun pöytäkirja löytyy editoituna teoksesta Duvernoy, Jean (toim.), Le registre de d’inquisition de Jacques Fournier évêque de Pamiers (1318-1325). Tome troisième. Édouard Privat: Toulouse, 1965, 7—11.

Pöytäkirjaa voi myös halutessaan konsultoida digitoituna manuskriptinä Biblioteca Apostolica Vaticanan verkkosivuilla osoitteessa: [https://digi.vatlib.it/view/MSS_Vat.lat.4030]. Ameliuksen tapaus löytyy folioilta CCXXIVv—CCXXVv.

Biller, Peter & Hudson, Anne (toim.), Heresy and Literacy, 1000—1530. Cambridge University Press: Cambridge, 1994.

Stock, Brian, The Implications of Literacy. Written Language and Models of Interpretation in the Eleventh and Twelfth Centuries. Princeton University Press: Princeton, 1983.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *