Alkuperäiskansojen päälliköt yhteisöjensä edustajina Espanjan amerikkalaisissa siirtomaissa

Lauri Uusitalo
Tampereen yliopisto

Nykyisen Kolumbian alueella elänyt espanjalainen kronikoitsija ja fransiskaaniveli Pedro de Aguado kuvasi 1570- ja 1580-luvuilla kirjoittamassaan teoksessa Historia de Santa Marta y Nuevo Reino de Granada guambiano-kansan päällikköä Calambaria viisaaksi mieheksi, jolla on voimakas auktoriteetti. Aguado jatkaa, että Calambarilla, joka tunnettiin myös espanjalaisella nimellä don Diego, oli utelias ja älykäs mieli, eikä hän eurooppalaisten ylemmyydestä vakuuttuneen kronikoitsijan mielestä vaikuttanut ihmiseltä, joka oli kasvatettu barbaarien keskuudessa.

Omar Santamaría, 2003, Cacique de Turmequé, Turmequé, Kolumbia. Kuva: Wikimedia Commons.

Calambar oli nykyisen Kolumbian alueella sijainneen Popayánin kuvernöörikunnan vaikutusvaltaisimpia johtajia. Hänen elämästään ei kuitenkaan tiedetä paljoa. Aguado mainitsee, että hän oli lapsi espanjalaisvalloittajien saapuessa alueelle vuonna 1537. Hänen vanhempansa lähettivät hänet tuolloin turvaan nasa-kansan alueelle, jonne espanjalaisten sotaretki ei ulottunut. Hänet mainitaan vain muutamissa lähteissä, joiden perusteella tiedetään, että hän toimi päällikkönä ainakin 1560-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmen alussa.

Popayánin piispa Agustin de la Coruña ajautui kerran sanaharkkaan Calambarin kanssa ollessaan saarnaamassa guambianoille. Hän kertoi tapauksessa myöhemmin Pedro de Hinojosalle tämän suorittaessa visitaansa (kruunun virkamiehen suorittamaan tarkastusmatkaa) Popayánin alkuperäiskansojen keskuudessa. Sanaharkan syy oli se, että piispa oli sanonut Calambarille, että hänen herransa ei ole hänen encomenderonsa Francisco de Belacázar, vaan kuningas ja kuvernööri tämän edustajana. Encomenderot olivat valloitusretkiin osallistuneita espanjalaisia, joille oli annettu palkkioksi encomienda, eli oikeus kantaa verot tietyltä päälliköltä ja tämän alaisilta. He muodostivat paikallisen espanjalaisyhteisön eliitin siirtomaissa.

Calambar oli todennut piispalle, ettei hän halunnut tuollaista puhuttavan kansalleen. Piispa oli vastannut, että heidän oli kuultava, että heidän tuli palvella vain Jumalaa ja kuningasta. Calambar puolestaan vastasi, että hänen herransa oli Francisco de Belacázar, eikä hän antaisi kenenkään sanoa muuta. Piispan mukaan Calambarin reaktio kertoi siitä, että tämä pelkäsi encomenderoaan, jolla oli liikaa valtaa. Aguadon kuvauksessa Calambar vaikuttaa kuitenkin kaikkea muuta kuin pelokkaalta. Sen sijaan hänet on kuvattu hyvin itsetietoisena päällikkönä.

Esimerkiksi välittäessään espanjalaisten ja nasa-kansan välistä rauhanneuvottelua vuonna 1573 Calambar järjesti ylellisen illallisen osoittaakseen vaurauttaan. Samalla hän kehotti nasojen päälliköitä solmimaan rauhan, sillä muussa tapauksessa hän tulisi itse pakottamaan nämä siihen. Nasat solmivat rauhan tällä kertaa, mutta jatkoivat kuitenkin kamppailuaan valloittajia vastaan aina 1600-luvun lopulle saakka.

Todennäköisesti Calambar koki suhteensa Belalcázarin, espanjalaisen paikallisyhteisön mahtimieheen, molempia osapuolia hyödyttäväksi, eikä hän halunnut kaukaisen kuninkaan tai tämän virkamiesten siihen puuttuvan. Varhaisella siirtomaa-ajalla imperiumin instituutioiden ollessa vielä heikkoja alkuperäiskansojen päälliköiden eli caciquejen ja encomenderojen henkilökohtaiset välit muodostuivat merkittäviksi. Näiden väliset suhteet olivat usein jännitteisiä. Encomenderot eivät hallinneet heidän suojelukseensa määrättyjä yhteisöjä suoraan vaan nimenomaan näiden caciquejen välityksellä. Joskus cacique ja encomendero olivat liittolaisia keskenään, joskus taas näiden välillä oli jatkuva konflikti. Yksinkertaisia suhteet eivät kuitenkaan olleet milloinkaan.

Sana cacique tulee Karibian meren saarilla puhutun taino-kielen päällikköä tarkoittavasta sanasta, jonka espanjalaiset omaksuivat ja ulottivat koskemaan kaikkia alkuperäiskansojen päälliköitä. Siirtomaavallan yhtenäistävän vaikutuksen seurauksena cacique-instituutiosta tuli vahva niidenkin etnisten ryhmien keskuudessa, joilla ei perinteisesti ollut lainkaan päälliköitä. Myös ennestään päällikköjohtoisilla yhteisöillä instituutio yleensä muutti muotoaan siirtomaa-ajalla, mutta siinä säilyi myös perinteisiä elementtejä. Caciquet rinnastettiin siirtomaiden lainsäädännössä Espanjan pikkuaateliin, ja hänellä oli oikeus käyttää nimessään etuliitettä don, joka tuohon aikaan oli varattu vain ylhäisölle.

Nykyespanjassa cacique tarkoittaa korruptoitunutta paikallisjohtajaa, ja siirtomaa-aikaisten alkuperäiskansojen päälliköiden jälkimaine onkin heikko. Heidän katsotaan vieraantuneen kansoistaan ja muuttuneen siirtomaavallan kätyreiksi. Myöhäisellä siirtomaa-ajalla näin kävikin monin paikoin, vaikka tämäkin on yleistys. Varhaisella siirtomaa-ajalla caciquet olivat kuitenkin vielä riippuvaisia oman väkensä tuesta, ja heidän legitimiteettinsä riippui vahvasti heidän kyvystään puolustaa kansansa oikeuksia.

Alkuperäiskansojen päälliköitä kohtasivat varsinkin varhaisella siirtomaa-ajalla monenlaiset paineet. Siirtomaavalta odotti heidän huolehtivan, että heidän yhteisönsä maksoi veronsa ja hoiti heille asetetut työvelvoitteet, mutta samalla heidän yhteisönsä odotti, että he ajoivat heidän etuaan espanjalaisten suuntaan. Cacique oli välittäjähahmo, joka eli kahden maailman välissä. Hän oli kuitenkin myös yhteisönsä valitsema päällikkö, ja yhteisön tuen menettäminen merkitsi todennäköisesti sitä, että cacique syrjäytettiin ja hänen tilalleen nostettiin joku muu.

Calambar solmi liittolaisuussuhteen encomenderonsa kanssa, mutta kaikki eivät näin tehneet. Esimerkiksi vuonna 1551 pozo-kansaan kuulunut cacique Ungurugua oli oikeudessa syytettynä kapinoinnista espanjalaisia vastaan. Unguruguan sanottiin vannoneen uskollisuutta espanjalaisille useaan kertaan, mutta nousseen silti kapinaan näitä vastaan. Unguruguan näkökulmasta tilanne oli toinen. Hän kertoi antaneensa encomenderolleen Antonio Pimentelille kultaa vain kerran niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka tämä oli ollut hänen encomenderonsa. Muuten hän ei ollut antanut Pimentelille mitään tai palvellut tätä millään tavalla. Sekä Pimentel että Ungurugua totesivat, että encomendero sen sijaan oli antanut caciquelle useita lahjoja taivutellakseen hänet palvelemaan itseään.

Näyttää siltä, että Unguruguan näkökulmasta espanjalaisten vallan nimellinen hyväksyminen oli välttämätön paha, jonka kanssa pystyi elämään, kunhan heitä ei oikeasti tarvinnut palvella. Vasta vuosien kuluttua asia muuttui ongelmaksi. Lopulta espanjalaisten onnistui kukistaa kapinoiva Ungurugua ja saada hänet oikeuteen. Oikeuspöytäkirjassa häntä kutsutaan sotaisaksi, ärtyisäksi ja itsepäiseksi, koska hän ei suostunut alistumaan espanjalaisten valtaan. Sellainen hän ehkä espanjalaisten näkökulmasta olikin, mutta yhtä hyvin häntä voisi luonnehtia itsetietoiseksi ja kansansa etuja ajavaksi johtajaksi, aivan kuten Calambariakin.

Espanjalaisilla oli tapana julistaa tietty alue omakseen välittömästi sinne saapuessaan ja jakaa alueen alkuperäinen väestö encomiendoina valloittajille. Todellisuus oli kuitenkin toinen. Alkuperäiskansat eivät voineet jättää huomiotta uusiksi isänniksi pyrkiviä valloittajia, ja moni yhteisö joutui hyväksymään espanjalaisten ylivallan tosiasiana, mutta alistuminen ei ollut täydellistä. Käytännössä molemmat osapuolet joutuivat sopeutumaan tilanteeseen. Vuosikymmenien ja -satojen kuluessa espanjalaisten asema vähitellen vahvistui ja heidän otteensa alkuperäiskansoista tiukkeni.

Espanjan amerikkalaisten siirtomaiden alkuperäiskansat nähdään usein vain kolonialismin avuttomina uhreina. Suuren yleisön mielikuvissa vähälukuiset mutta ylivoimaiset espanjalaiset kukistivat lähes yhdellä iskulla suuret inka- ja atsteekkivaltakunnat, minkä jälkeen heidän valtansa oli ehdotonta. Tautien heikentämät alkuperäiskansat jäivät orjan asemaan ja omaksuivat pakolla kristinuskon. Näin kolonialismin kohteeksi joutuneiden alkuperäiskansojen oma toimijuus jää täysin pimentoon

Amerikan mantereen alkuperäiskansoille kolonialismi merkitsikin usein raskasta työvelvollisuutta, korkeaa kuolleisuutta ja omien kulttuurien ainakin osittaista tuhoa. Osa kansoista hävisi kokonaan valloitusta seuraavien vuosikymmenten aikana yrittäessään tyydyttää valloittajien loputonta jalometallien himoa. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että espanjalaisten valloitus ei ollut niin nopea ja täydellinen kuin usein kuvitellaan.

Espanjalaisia ei yksinkertaisesti ollut riittävästi, että he olisivat voineet tehokkaasti alistaa koko alueen suoraan oman valtansa alle. Kolumbialainen antropologi ja historioitsija Jorge Gamboa (2010) toteaakin, että valloittajien perustamat kaupungit olivat pitkään espanjalaisia saaria, joita ympäröivällä alueella espanjalaisten valta oli pitkään epätäydellinen ja hauras. Popayánin alueen alkuperäiskansat olivat jakautuneet lukuisiin toisistaan etnisesti eroaviin yhteisöihin. Yhtenäisten hallintorakenteiden puute vaikeutti alueen valloittamista, mutta samalla esti alkuperäiskansoja nousemaan yhtenäiseen vastarintaan. Viime kädessä espanjalaisten ylivallan kuitenkin sinetöivät lukuisat tartuntataudit, jotka aiheuttivat suuren väestökadon alkuperäiskansojen keskuudessa.

Alkuperäiskansat omaksuivat moninaisia strategioita kohdatakseen kolonialismin asettamat haasteet. Jotkut jatkoivat avointa vastarintaa vielä pitkään siirtomaayhteiskuntien luomisen jälkeen, toiset kehittivät piilotetumpia vastarinnan keinoja, ja jotkut puolestaan liittoutuivat espanjalaisten kanssa hakien siten parempaa asemaa itselleen. Nämä saattoivat mennä myös limittäin niin, että erilaisissa tilanteissa hyödynnettiin erilaisia keinoja. Strategioista riippumatta caciquen rooli yhteisönsä edustajana nousi kaikkialla merkittäväksi.

Lähteet ja kirjallisuus:

Archivo General de Indios (Sevilla), Justicia 575, Residencia tomada a Francisco Briceño, n. 1, Testimonio de autos de la causa criminal contra el cacique Unguragua, 1552.

Archivo General de Indios (Sevilla), Justicia 639, n. 2, Visita hecha a los naturales de la provincia de Popayán hecha por el doctor Pedro de Hinojosa, oidor de la Audiencia de Quito, 1569–1571.

Aguado, Fray Pedro de, Historia de Santa Marta y Nuevo Reino de Granada, con prólogo, notas y comentarios de Jerónimo Bécker, tomo II (Madrid: Establecimiento tipográfico de Jaime Ratés, 1917).

Gamboa Mendoza, Jorge Augusto, El cacicazgo muisca en los años posteriores a la Conquista: del sihipkua al cacique colonial, 1537–1575 (Bogotá: Instituto Colombiano de Antropología e Historia, ICANH, 2010).

Lukeminen ei aina kannata – ainakaan 1300-luvun Pyreneillä

Saku Pihko
Tampereen yliopisto

Kristinuskon pitkän historian aikana käydyt oppikiistat ovat usein kulminoituneet kysymyksiin, jotka liittyvät uskonnollisten tekstien eriäviin tulkintoihin. Monet näistä debateista on käyty korkeasti oppineiden teologien kesken, mutta toisinaan lähteet kertovat omalaatuisten tulkintojen herättämistä epäilyistä ja kitkasta myös paikallisyhteisöjen kontekstissa. Katolisen kirkon alkaessa keskittää aiempaa enemmän voimavaroja alemman papiston ja tavallisten seurakuntalaisten uskonharjoituksen kontrollointiin sydänkeskiajalla, myös heidän tapansa tulkita puhuttua ja kirjoitettua Jumalan sanaa tuli viranomaishuomion kohteeksi. Inkvisitiot olivat keskeinen osa näihin tarkoituksiin valjastettua valvontakoneistoa, ja meidän päiviimme säilyneistä kuulustelupöytäkirjoista on luettavissa mielenkiintoista informaatiota sellaisista tapauksista, joissa omaperäiset tulkinnat uskonnollisista kirjoituksista johtivat oikeustoimiin.

Tätä nykyä Vatikaanin arkistoon säilötyssä inkvisitiopöytäkirjassa lukee, että 7. kesäkuuta 1323 eräs Amelius de Rivis, Etelä-Ranskassa Pyreneiden vuoristossa sijaitsevan Unacin kylän kirkon vikaari, saapui Pamiersin hiippakunnan piispan Jacques Fournierin (myöhemmin Avignonin paavi Benedictus XII) kuultavaksi. Epäillyn asemasta itsensä löytäneen vikaarin ja kerettiläisyyden inkvisiittorina kunnostautuneen piispan lisäksi paikalla oli ainakin piispan notaari ja kolme kuulustelun todistajina toiminutta sisterssiläisveljeä.

Vannottuaan asiaankuuluvan valan Amelius kertoi viranomaisille, että hän oli aiemmin samana vuonna tutkinut kirkossa erästä ylösnousemusta kommentoinutta tekstiä. Pohdiskeltuaan lukemaansa, hän oli tullut siihen uskoon, että viimeisellä tuomiolla ihmiset olisivat läsnä sekä ruumiissaan että sielussaan, mutta tuomion jälkeen ruumis palaisi maan tomuksi. Hän vetosi väitteen perustuvan paitsi kyseiseen tekstiin, myös siihen, että tuhkakeskiviikkoisin hän muiden pappien tapaan pyyhki tuhkaa seurakuntalaisten otsaan muistutukseksi siitä, että he kaikki olisivat jälleen tulevia tuhkaksi.

Saint-Martinin kirkko Unacin kylässä.
Kuva: Wikimedia Commons

Koska inkvisitiopöytäkirjojen sisältö on aina valikoitu abstraktio siitä, mitä kuulustelussa puhuttiin tai mitä sitä ennen oli mahdollisesti tapahtunut, voimme tietää melko vähän Ameliuksen lukemasta tekstistä. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten lukutaitoinen pappismies muodosti tulkintoja uskonasioista perustuen sekä luettuun että koettuun: tekstit ja rituaalit olivat osa sitä informaatiokokonaisuutta, minkä perusteella hän luovi uskonkysymyksiä koskevissa pohdinnoissaan.

Asia ei suinkaan jäänyt tähän. Amelius kertoi kuulustelussa myös siitä, miten hän oli sittemmin keskustellut asiasta Nicholaus-nimisen kappalaisen kanssa. Tämä oli väittänyt, että viimeisen tuomion jälkeen ihmiset menisivät sieluineen ja ruumiineen ansioidensa mukaan joko taivaaseen tai helvettiin. Amelius väitti kappalaista vastaan sanoen, ettei ihmisruumis pääse taivaaseen vaan jää maan päälle tomuksi ja tuhkaksi. Argumenttinsa tueksi hän vetosi lukemaansa kirjaan, jossa oli muun muassa siteerattu ensimmäistä korinttolaiskirjettä (1. Kor. 15:50: ”Sen sanon, veljet, ettei liha ja veri voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa”). Nicholauksen kieltäydyttyä uskomasta väitettä Amelius suivaantui ja raahasi hänet kirjan äärelle osoittaakseen lukemansa kohdan. Tämäkään ei vakuuttanut Nicholausta, joten he merkitsivät kyseisen tekstinpätkän kirjaan siltä varalta, että piispan saapuessa paikalle he voisivat konsultoida tätä asian tiimoilta. Tästä näemme, kuinka erilaisista uskontulkinnoista ja niihin liittyvistä mielipiteistä keskusteltiin ja neuvoteltiin yhteisöissä. On myös perin mielenkiintoista huomata, kuinka miehet konsultoivat väittelynsä aikana ilmeisen monitulkintaista kirjaa, mutta siirsivät vastuun lopullisesta tulkinnasta suosiolla kirkollisen hierarkian ylemmille tahoille.

Kappalaisen vastustelusta huolimatta Amelius piti kiinni omasta tulkinnastaan, kuten hän myöhemmin paljasti viranomaisille. Väittelyn jälkeisenä sunnuntaina hän oli pitänyt messua kirkossa ja opettanut kirkkokansalle, että hekin kerran nousisivat viimeiselle tuomiolle oman ruumiinsa kera, mutta tuomion jälkeen vain sielu jatkaisi taivaaseen tai helvettiin ja ruumis palaisi haudan lepoon, kuten hän julisti lukeneensa kirjasta. Kuulustelussa Amelius muisteli, että paikalla oli noin viisikymmentä seurakuntalaista, mutta kukaan heistä ei ottanut suurempaa kantaa hänen väitteisiinsä.

Keskiajalla suullinen informaationvälitys näytteli keskeistä roolia yhteisöjen sosiaalisessa elämässä. Suurin osa ihmisistä kohtasi myös uskonnollisen sanoman juuri kirkonmiesten saarnojen ja yhteisössä toisilta maallikoilta kuultujen puheiden välityksellä. Käsillä olevan tapauksen perusteella näemme, että Ameliuksen kaltaisten uteliaiden toimijoiden omaperäisetkin tulkinnat saattoivat määrittää sitä informaatiota, jolle ihmiset altistuivat myös messun kaltaisessa virallisemmassa kirkkokontekstissa.

Pöytäkirjasta voimme myös lukea, että Amelius kertoi myöhemmin istuskelleensa Nicholauksen, paikallisen priorin ja muutamien muiden henkilöiden kanssa tulen äärellä, kun aiempi kiista ylösnousemukseen liittyvistä yksityiskohdista oli otettu puheeksi. Kuultuaan molempien osapuolten kantoja priori totesi Ameliuksen tulkinneen tekstiä väärin ja tehneen pahoin. Kirja tuotiin paikalle ja priori selitti paikallaolijoille, kuinka kyseinen kohta tulisi ymmärtää. Vasta tämän jälkeen Amelius kertoi ymmärtäneensä erheensä ja kyselleensä ilmeisen hädissään toimintaohjeita priorilta, koska tajusi puhuneensa palturia koko seurakunnalle. Priori neuvoi perumaan pahat puheet julkisesti kirkossa heti seuraavana sunnuntaina ja menemään tunnustamaan toilailut myös piispalle. Amelius tarttui toimeen ja matkusti piispan (eli lukemamme pöytäkirjan tuottanutta kuulustelua johtaneen Fournierin) luo kertomaan tapahtuneesta. Tunnustusta ei kuitenkaan tällä kertaa kirjattu piispan kiireiden takia. Samoin kuin priori, myös piispa painotti, että Ameliuksen tuli perua pahat sanansa tulevina pyhäpäivinä samaisessa kirkossa, jossa ne oli alun perin lausuttu. Hänen käskettiin myös palata piispan luo myöhemmin synninpäästöä varten.

Tapauksen käänteistä voimme päätellä, että kiistat ja neuvottelut erilaisista tulkinnoista jatkuivat toisinaan pitkäänkin, ja että niiden aikana turvauduttiin ylempiin auktoriteetteihin, joiden sanalla oli ainakin potentiaalista painoarvoa. Pöytäkirjan kautta meille piirtyy myös kuva siitä, miten keskeinen rooli informaatiolla oli uskomusten muodostumisessa, ylläpysymisessä ja myöhemmissä muodonmuutoksissa. Luettuaan mielenkiintoista informaatiota löytämästään kirjasta, Amelius tulkitsi sitä omasta näkökulmastaan ja muodosti oman näkemyksensä ylösnousemuksesta. Sen jälkeen hän haastoi muiden tulkintoja omallaan, kunnes hän lopulta sai uutta informaatiota priorilta, korjasi tulkintaansa ja ryhtyi tarvittaviin korjausliikkeisiin.

Informaation ja uskomusten välinen yhteys oli selvästi myös viranomaisten tiedossa ja agendalla: sekä priori että piispa määräsivät Ameliuksen pikimmiten perumaan sanansa julkisesti, jotta ihmiset saisivat tietää hänen olleen väärässä. Tässä tapauksessa tilanteen akuuttiutta lisäävänä tekijänä saattoi olla myös vikaarin väitteiden sielun ja ruumiin dualismilta haiskahtava sisältö, sillä yksi Fournierin ja hänen aikalaisinkvisiittoreidensa pääasiallisista tavoitteista oli juuri dualistisista opeista epäiltyjen kerettiläisten kitkeminen juurineen päivineen pois kristikunnasta. Viranomaiset tenttasivat Ameliusta myös siitä, oliko hän kuullut jonkun muun puhuvan vastaavista asioista, tai että oliko seurakunnan keskuudessa syntynyt kuohuntaa hänen sanomistensa seurauksena. Vastaus molempiin oli nähtävästi kielteinen, mutta jo asioiden tarkasta selvittämisestä ja kirjaamisesta voimme päätellä, että vääränlaisen informaation leviämistä pidettiin vakavana asiana. Informaation kontrolloiminen oli korkea prioriteetti kirkon viranomaisille.

Kuulustelun lopulla piispa Fournier vaati Ameliusta luopumaan tulkinnastaan ja pöytäkirjasta voimme lukea, että epäilty myöntyi tähän kertoen katuvansa erheitään ja niiden levittämistä. Lähteet eivät kerro meille tämän tarkemmin siitä, millaisia sanktioita kyseisestä sopasta seurasi liikaa lukeneelle vikaarille, mutta tapaus valaisee mielenkiintoisin tavoin monia sydänkeskiajan eletyn uskonnollisuuden aspekteja. Ruohonjuuritasolla tavallinen seurakuntapapisto ja kansa kohtasivat uskontoon liittyvää informaatiota niin puheina, kirjoituksina kuin kuvinakin. Kukin yhteisön jäsen tulkitsi tätä informaatiota aina omasta näkökulmastaan, oman pohjaymmärryksensä valossa. Näitä tulkintoja saatettiin kommunikoida muille, jolloin seurasi erilaisia väittelyitä ja neuvotteluita, kuten olemme käsittelemästämme tapauksesta nähneet.

Elämismaailmasta ammennettuun informaatioon tukeutuneet uskomukset voidaan mieltää aikaan levittäytyneiksi prosesseiksi, jotka olivat alinomaa alttiita erilaisille vaikutteille ja tulkinnallisille muutoksille. Toisinaan, kuten Ameliuksen kohdalla, liian omalaatuisten tulkintojen esiintuomisesta seurasi ongelmia.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Ameliuksen kuulustelun pöytäkirja löytyy editoituna teoksesta Duvernoy, Jean (toim.), Le registre de d’inquisition de Jacques Fournier évêque de Pamiers (1318-1325). Tome troisième. Édouard Privat: Toulouse, 1965, 7—11.

Pöytäkirjaa voi myös halutessaan konsultoida digitoituna manuskriptinä Biblioteca Apostolica Vaticanan verkkosivuilla osoitteessa: [https://digi.vatlib.it/view/MSS_Vat.lat.4030]. Ameliuksen tapaus löytyy folioilta CCXXIVv—CCXXVv.

Biller, Peter & Hudson, Anne (toim.), Heresy and Literacy, 1000—1530. Cambridge University Press: Cambridge, 1994.

Stock, Brian, The Implications of Literacy. Written Language and Models of Interpretation in the Eleventh and Twelfth Centuries. Princeton University Press: Princeton, 1983.

Ostia – Amor

Katariina Mustakallio
Tampereen yliopisto

Yleensähän tavataan sanoa Roma-Amor, mutta nyt täytyy tehdä tunnustus heti alussa. Ostiasta on viimeisten neljän vuoden aikana tullut suurin rakkauteni. Suomen Akatemian 2015-2019 rahoittama ja prof. Arja Karivieren johtama Tampereen yliopiston Ostia-tutkimusprojekti, Segregated or Integrated? Living and dying in the harbour city of Ostia 300 BCE-700CE, on vaikuttanut tähän olennaisesti.

Mutta palataan tarinan alkuun. Suomen Rooman instituutissa Villa Lantessa, joka hankittiin Suomelle 70 vuotta sitten, antiikin Rooman satamakaupunki Ostia on ollut kestotutkimusaiheena aina 1960-luvun Jaakko Suolahden tiilileimaprojektista lähtien. Suolahden työryhmä tutki Ostiassa tiilileimojen perusteella keisariajan maanomistussuhteita, tiiliteollisuutta ja mm. naispuolisia yrittäjiä, ja samalla selvitti tiilileimojen ajoittavia ominaisuuksia. Tähän työryhmään kuuluivat mm. Päivi Setälä, ensimmäinen naistutkimuksen professori Suomessa ja Margareta Steinby, Oxfordin yliopiston emeritaprofessori. 1980-luvun lopulla Anne Helttulan työryhmä tutki Ostian hautausmaata Isola Sacraa ja vainajista kertovia piirtokirjoituksia. Christer Bruun puolestaan järjesti Villa Lanten johtajakautenaan suuren kansainvälisen Ostia-konferenssin instituutissa. Kolmas aalto tuli nykyisen Suomen Rooman instituutin johtajan ja Tukholman yliopiston professorin Arja Karivieren johtajakaudella. Hänen tutkimusprojektinsa Suomessa ja Italiassa liittyvät Ostiaan ja Portukseen ja alueen myöhempään kehitykseen.

Heculeen temppeli, Ostia. Herculeen kultti oli Ostiassa keskeinen, temppelissä toimi mm. oraakkeli. Kuva: Katariina Mustakallio

Taustana Tampereen yliopiston Ostia-projektille oli jo oman Villa Lanten johtajakauteni lopulla 2013 pohjoismaisten instituuttien yhteistyö. Ne suunnittelivat tutkimusyhteistyötä juuri Ostian tutkimuksen alueella ja tämä yhteistyö muokkautui eri vaiheiden kautta Suomen Akatemian tutkimusprojektiksi, jonka keskeinen osio on juuri Vapriikin Ostia – portti Roomaan-näyttely. Olemme siis pitkän tutkimustradition ja yhteistyön jatkumossa, kun tutustumme Vapriikin näyttelyyn, joka onneksemme on auki vielä tammikuuhun 2021 asti, kunhan se pian taas avautuu.

Kätilö Scribonia Atticen hautareliefiä Isola Sacralta, 2 vs. jaa. Ainutlaatuinen kuvaus synnytyksestä.

Ostia, portti Roomaan -näyttely on ainutkertainen. Esillä on n. 200 artefaktia, joista monet ovat harvoin, jos koskaan olleet esillä. On hyvä muistaa, että edellinen suurempi Ostiaan keskittynyt kansainvälinen näyttely oli kaksikymmentävuotta sitten Genevessä, ja se oli ensimmäinen laatuaan. Tutkimusprojektimme jäsenet, ennen muuta Arja Karivieri ja Ria Berg ovat valinneet huolella esineitä, jotka kertovat ihmisten jokapäiväisestä elämästä, uskonnon merkityksestä, elämänkaaren eri vaiheista, vapaa-ajasta ja työn teosta, koska Ostia oli vilkas satamakaupunki, jossa ammattikunnilla oli keskeinen rooli.

Ostia oli monietninen ja monikulttuurinen, mikä jätti jälkensä myös arkipäivän elämään. Alueen asukkaita tutkineiden osteoarkeologien, ja nimiä ja sukuja tutkivien epigraafikkojen mukaan huomattava osa Ostian asukkaista oli peräisin eri puolilta Välimeren aluetta ja Pohjois-Afrikkaa. Sen kaduilla kuului monia eri kieliä ja harjoitettiin uskonnollisia kultteja. Osa väestä asui kaupungissa muutamia kuukausia vuodessa, osa taas vuodesta toiseen. Elämää sääteli se, oliko meri auki vai kiinni, oliko purjehduskausi vai talven ja keväänalun myrskyvaihe. Keskeisessä osassa oli viljakauppa, lähes kaikki Rooman miljoonakaupungin väestölle tuotava vilja tuli Ostian kautta ja se toimitettiin jokea pitkin Roomaan. Viljaa täytyi tuoda valtavia määriä Egyptin Aleksandriasta, Karthagosta, Sabrathasta ja muilta viljatuotannon alueilta, jotta yhteiskuntarauha olisi pääkaupungissa säilynyt. Viljakauppa oli keisarien erityisessä suojeluksessa ja viljan kuljetukseen, varastointiin ja kauppaan erikoistuneet Ostian ammattikunnat olivat myös erikoisasemassa. Sen lisäksi Ostiaan tuotiin tietenkin myös viiniä, öljyä, suosittua garum-kalakastiketta, ylellisyystuotteita, marmoreita, keramiikkaa ja tarve-esineitä… ja suosittuihin taistelunäytöksiin tarvittavia leijonia, norsuja ja muita villieläimiä.

Bacchusta ja Ariadnea kuvaava mosaiikki Ostiasta. Kuva: Katariina Mustakallio

Vapriikki on yhteistyössä Suomen Rooman instituutin ja projektimme kanssa julkaissut myös yli nelisataasivuisen teoksen Ostia portti Roomaan, joka avaa projektin tutkimustuloksia ja Ostia-tutkimusta laajemminkin suomalaiselle yleisölle. Mukana kirjoittajien joukossa on pitkän linjan tutkijoita, kuten Fausto Zevi, Heikki Solin ja Carlo Pavolini, kansainvälisiä antiikin kaupunkitutkimuksen tutkijoita kuten Ray Laurence ja Janet DeLaine, arkeologeja, osteoarkeologeja ja sosiaalihistorioitsijoita. Arja Karivieren ja Vapriikin Marjo Meriluodon toimittamaa upeasti kuvitettua teosta saa Vapriikin kirjakaupasta ja netistä. Tutkimusprojektillamme on tekeillä myös toinen kansainvälinen teos, joka ilmestyy tämän vuoden kuluessa ACTA IRF-sarjassa Roomassa.

Ostian arkeologisen alueen henkilökunta ja muut yhteistyökumppanimme, ennen muuta museokeskus Vapriikki, ovat tehneet parhaansa niin tutkimusprojektin kuin näyttelynkin suhteen ja olemme erityisen iloisia siitä, että Ostian arkeologinen alue sai kaivatun kansainvälisen tunnustuksen juuri tänä vuonna maaliskuussa, kun Euroopan komissio antoi sille Euroopan kulttuuriperintömerkinnän (European Heritage Label) Onneksi olkoon! Tanti auguri, Mariarosaria Barbera e Parco archeologico di Ostia!