Mitä pandemiasta seuraa? Mustan surman vaikutuksista keskiaikaiseen kulttuuriin

Sari Katajala-Peltomaa
Tampereen yliopisto

Covid-19-pandemia on shokkialun jälkeen saavuttanut vaiheen, jossa osa maista avaa jo tiukimpia sulkutoimia ja rajoituksia. Samaan aikaan pohdimme tulevaisuutta: miten tämä muuttaa maailmaa, Suomea, länsimaista kulttuuria. Pandemia on sekä erottanut että yhdistänyt ihmisiä; on selvää, että se ei kohtele kaikkia maita, kulttuuripiirejä tai yhteiskuntaluokkia samalla tavalla. Vaikutuksetkaan eivät oletettavasti ole yhtä järisyttäviä kaikilla alueilla ja aloilla – toisilla se saattaa vahvistaa jo olemassa olevia heikkoja signaaleja, toisilla tämä aika merkitsee selkeämpää murrosta ja uuden alkua.

Nämä piirteet voidaan nähdä jo mustan surman jälkiseuraamuksissa. Tämä 1300-luvun puolivälin ruttoaalto oli yksi ensimmäisistä ja tuhoisimmista pandemioista. Yersinia pestis -bakteerin aiheuttama tauti teki valtavaa tuhoa läpi koko Euraasian. Arviot kokonaiskuolleisuudesta 700 vuoden takaa ovat ymmärrettävästi aika summittaisia, mutta liikkuvat kuitenkin 50–75 miljoonan uhrin välillä. Aikalaiset ymmärsivät tarttumisen perusmekanismin sairastumisen taustalla, mutta bakteereja tai viruksia ei taudinaiheuttajina tunnettu. Tautien ajateltiin leviävän pahan, saastuneen ilman, miasman, välityksellä. Tästä teoriasta luovuttiin vasta 1800-luvulla. Miasma-teoria selittää monelle tutut linnunnokan näköiset ruttolääkärin varusteet, jotka yleistyivät myöhempien tautiaaltojen aikana uuden ajan alussa. “Nokkaan” laitettavat kuivatut yritit ja kukat saattoivat tosiaan helpottaa potilastalouksien pahoja hajuja. Itse taudin leviämisen estämisessä niiden ainoa hyöty lienee ollut se, että nenän rapsuttelu, ja sitä kautta bakteerien levittäminen, oli varusteiden läpi hankalaa.

Kaikkea ei SARS-CoV-2:n eli tutummin koronaviruksenkaan leviämismekanismeista tiedetä. Tiedetään kuitenkin, että sekä yersinia pestis -bakteerin että koronaviruksen leviämiseen tarvitaan ihmiskontakteja. Ruttobakteeri tosin levisi mustan rotan kirppujen mukana, mutta rotat kulkivat ihmisten mukana. Euroopassa rutto levisikin ensin alueille, joilla oli tiiviimmät kauppayhteydet – Kiinaan. Musta surmakin tuli Eurooppaan ensiksi Italiaan. Väestötiheillä alueilla, kuten Pohjois-Italian kaupungistuneilla alueilla, se myös teki pahinta jälkeä. Kaukainen sijainti ja harva asutus suojeli silloinkin Suomen aluetta, ainakin pahimmalta tautiaallolta. Tiedetään mustan surman riehuneen Ruotsin puolella valtakuntaa, mutta sen saapumisesta Suomeen ei ole tietoa. Toisaalta Suomen keskiajalta säilynyt lähdemateriaali on hyvin niukkaa – kyse saattaa siis olla siitä, että tautiepidemiasta kertovia lähteitä ei ole säilynyt. Rutto kiersi Eurooppaa useampana toistuvana aaltona ja myöhemmin tiedetään ruton tulleen Suomeenkin.

Elämä keskiajalla oli arvaamatonta, eikä turvaverkkoja juuri ollut. Yksittäiset yhteisöt kokivat murskaavia iskuja olemassaololleen ilman ruttoakin. Paha tulva tai ankara katovuosi saattoi paikallisesti nostaa kuolleisuuden ruttovuoden tasolle. Vaikka informaatio kiersi keskiajalla hitaammin, kuultiin maaseutuyhteisöissäkin tietoja muualta. Koko kristikuntaa kohdannut koettelemus oli siis eri asia kuin paikallinen tulva, tulipalo tai maanjäristys. Vaikka oma kylä tai kotitalous olisivatkin ruttoaallossa säästyneet, lisäsi tuhon laajuus emotionaalista stressiä.

Paikoitellen ruton kylvämä tuho oli valtaisa, uhreina saattoi olla puolet, joidenkin arvioiden mukaan jopa 60% väestöstä. Ja tämä vain muutaman kuukauden ajanjaksolla! Moni saattoi Petrarcan tavoin voihkia: “Missä ovat nyt suloiset ystävämme, heidän armaat kasvonsa ja lepyttävät sanansa, missä heidän lempeä, miellyttävä seuransa? Mikä salamanisku on nämä ilot vienyt, mikä järistys heittänyt heidät pois; mikä myrsky heidät hukutti, mitkä kuilu aukeni heidät nielaisten? Me olimme läheisiä ja nyt melkein yksin.”

Valtavien uhrimäärien ja taloudellisen romahduksen ohella musta surma toi mukanaan kulttuurisia muutoksia, jopa positiivisia uudistuksia. Varsinkin Italiassa sen voi katsoa toimineen sysäyksenä renessanssin kulttuuriin. Petrarca kirjoitti sonaattejaan Lauralle ja Boccaccio Decameronensa ruton varjossa. Molemmat kirjailijat selvisivät pandemiasta ja loivat kirjalliset taideteoksensa sen innoittamina ja pakottamina.

Jos elämä olikin ollut epävarmaa jo ennen mustaa surmaa, se ja seuraavat ruttoaallot loivat myöhäiskeskiaikaiseen Eurooppaan kuolemaan keskittyvän kulttuurin. Kuoleman tanssi -tematiikka runoissa, muraaleissa ja alttaritauluissa tuli tunnetuksi ympäri Eurooppaa, lähin lienee Tallinnassa, Pyhän Nicholaksen kirkossa ollut Bernt Notken teos. Nämä Danse macabre -kuvaukset yleistyivät 1400-luvun puolella: niissä luurankohahmoinen kuolema tanssittaa kansaa tasapuolisesti – niin paavit ja kuninkaat kuin porvarisrouvat, nuorukaiset ja pikkulapsetkin joutuivat tanssin pyörteisiin. Kuolema ei säästänyt ketään. “Voi minua – vasta synnyin ja nyt jo joudun tanssimaan”, saattoi taapero lausahtaa kuolemantassikuvauksessa.

Käsikirjoituskuvitusta, Saksa 1455/1458, Codex Palatinus Germanicus 438, f 141r. https://digi.ub.uni-heidelberg.de/diglit/cpg438/0291

Kuolema on paitsi biologinen fakta myös kulttuurinen ilmiö: se odottaa jokaista, mutta paljastaa samalla yhteisön arvoja ja hierarkioita. Myöhäiskeskiaikaisen kulttuurin vahva hengellinen painotus näkyy myös 1400-luvulla syntyneissä kuolemantaito-oppaissa. Kaikki kuolevat – mutta oli taito kuolla hyvin: syntinsä tunnustaneena, viimeisen voitelun saaneena ja Kristuksen ruumiin nauttineena. Seurassa tuli olla vain yksi luotettava ystävä ja perheelle tuli lausua hyvästit aiemmin; heidän läsnäolonsa olisi saattanut viedä ajatukset liikaa maallisiin murheisiin – tai iloihin, joista nyt tuli luopua. Hyvään kuolemaan kuului tietoinen ja rauhallinen irtaantuminen tästä elämästä ja katseen suuntaaminen seuraavaan. Niin kuin aina, kulttuuriset ideaalit olivat harvojen saatavilla, varsinkaan ruttoepidemian riehuessa ei rituaaliseen siirtymiseen tuon puoleiseen ollut läheskään aina mahdollista panostaa. Keskiaikaisella Euroopalla ei ollut keinoja puolustautua ruttoa vastaan eikä hoitaa sairastuneita. Kulttuurinen kuoleman korostus lienee siis ollut myös selviytymismekanismi ja monet kuoleman tanssi -teokset ovat goottilaisen taiteen helmiä ja tyylisuunnan kiteymiä. Ehkä covid-19-pandemiakin saa aikaan vastaavanlaisen kulttuurin kukoistuksen kuin 1300-luvun Italiassa; toivottavasti 2020-luvun tulevaisuususko ja -visiot keskittyvät kuitenkin muuhun kuin tanssiviin luurankoihin.

Bernt Notken maalaama kuolemantassi (1475–1499), nykyisin Tallinnan taidemuseossa. Kuva: Wikimedia Commons

Mustan surman aiheuttama äkillinen väestöllinen shokki vaikutti talouteen suoraan ja toipuminen vei vuosikymmeniä. Uusimmat arkeologiset tutkimukset hautauksista ovat ristiriitaisia siitä, olivatko sosiaalinen asema ja ikä sukupuolta suurempia riskitekijöitä. Toisilla alueilla rutto tappoi naisia enemmän, toiset tulokset näyttävät osoittavan, että sukupuolen suhteen rutto oli suhteellisen tasa-arvoinen, mutta koetteli kovemmin köyhiä ja vanhoja. Suurin osa covid-19-uhreista, ainakin kuolonuhreista, on miehiä, ja ikä on yksi riskitekijöistä. Toistaiseksi emme vielä tiedä kuinka sosiaalisen eriarvoisesti nykyinen pandemia uhrinsa valitsee, viitteitä köyhempien maiden ja ihmisryhmien suuremmasta kuolleisuudesta on kuitenkin jo nyt nähtävissä.

Ikävä kyllä myöskään “China virus” -kommentit eivät ole vain covid-19-pandemian erityispiirre. Mustan surman kulttuuriperintöön kuuluu myös syntipukkien etsintä etnisyyden perusteella. Ruttoaallon jälkimainingeissa syyllisiksi leimattiin usein juutalaiset, joita syytettiin eri puolilla Eurooppaa kaivojen myrkyttämisestä ja sitä kautta ruton aikaan saamisesta tai levittämisestä. Yksi tunnetuimmista ja traagisimmista tapauksista on Tarragona Kataloniassa Espanjassa, jossa 1348 useita kymmeniä juutalaisia, miehiä ja naisia vastasyntyneistä vanhuksiin, surmattiin. Ajankohdan kirjalliset lähteet paljastavat, että juutalaisia pidettiin kollektiivisesti syyllisenä ruton aiheuttamaan koettelemukseen. Vuonna 2007 suoritetuissa kaivauksissa löydettiin kuusi joukkohautaa, ja monissa vainajissa oli paljain silmin havaittavissa fyysisten väkivallan jälkiä. Oletettavasti yrityksenä on ollut tuhota koko kaupungin juutalaisyhteisö. Espanja oli keskiajalla poikkeuksellinen uskontojen tilkkutäkki. Pitkä muslimiaika oli jättänyt alueelle huomattavat juutalais- ja muslimivähemmistöt. Rauhallinen convivencia, yhdessäelo, muuttui myöhäiskeskiajalle tullessa jännitteisemmäksi ja hyökkäykset ja vihamielisyys kulminoituivat kaikkien juutalaisten karkottamiseen 1492. Rutto kärjisti olemassa olevia etnisiä jännitteitä, teki ne avoimesti näkyviksi ja mahdollisti niiden konkretisoimisen laajamittaiseksi väkivallaksi.

Harva maallistunut länsimaalainen pitää covid-19 -tautia jumalan vihan osoituksena. Muutenkaan suoria yhtymäkohtia ei koronaviruksen ja yersinia pestis -bakteerin aiheuttamien tautiaaltojen ja massakuolemien välille voi vetää. Kuitenkin vertailu aiempiin pandemioihin voi osoittaa, että elämme globaalissa maalimassa, ja ihmiskunnan verkostot ovat olleet globaaleja, jolleivat aina, niin ainakin jo 700 vuotta sitten. Se, mikä tapahtuu muualla, koskee meitäkin. Näin ollen laajempaa huolta tulisi herättää pandemian ja karanteenolojen herättämät etniset jännitteet – esimerkiksi hinduenemmistöisessä Intiassa tapahtuneesta syytetään muslimeja. Ehkä 700 vuotta sitten tapahtuneen pandemian opetus voisi olla, että huoli voi myös yhdistää ihmisiä, ja syntipukkien etsiminen ei auta tilanteen hallinnassa.

Kirjallisuutta:

Colet, Anna; Muntané i Santiveri, Josep Xavier; Ruíz Ventura, Jordi; Saula, Oriol; Subirà de Galdàcano, M. Eulàlia; and Jáuregui, Clara, ”The Black Death and Its Consequences for the Jewish Community in Tàrrega: Lessons from History and Archeology,” The Medieval Globe: Vol. 1:1 (2014), https://scholarworks.wmich.edu/tmg/vol1/iss1/5

Curtis, Daniel & Roosen, Joris, “The sex-selective impact of the Black Death and recurring plagues in the Southern Netherlands, 1349-1450,” American Journal of Physical Anthropology 164:2 (2017), 246-259 doi: 10.1002/ajpa.23266

DeWitte, S.N., “The effect of sex on risk of mortality during the Black Death in London AS 1349-1350,” American Journal of Physical Anthropology 139:2 (2009), 222-34 DOI:10.1002/ajpa.20974

Francesco Petrarch, Selected Letters Vol. I (I Tatti Renaissance Library)

Kallioinen, Mika, Rutto ja rukous (Jyväskylä: Atena, 2005)

Oosterwijk, Sophie, “‘This Worlde Is but a Pilgrimage’ Mental Attitudes in/to the Medieval Dance Macabre,” teoksessa S. Katajala-Peltomaa & S. Niiranen (toim.), Mental (dis)Order in Later Medieval Europe (Leiden: Brill 2014), 197–218.

Nissi, Jyrki, “Who Will Accompany the Dying? The Communality of the Late Medieval Death in the Ars moriendi – Guides,” teoksessa Marco Piccat & Laura Ramello (toim.), Memento mori. Il genere macabro in Europa dal Medioevo a oggi. Atti del Convegno internazionale, Torino, 16–18 ottobre 2014. Alexandria: Edizioni dell’Orso, 2014.

Taivassalon Sofia ja muita uuden ajan alun kissoja

Raisa Toivo
Tampereen yliopisto

Vuonna 1678 joukko taivassalolaisia lapsia oli leikeissään kastanut kissan. Leikkiä oli johtanut aiemman kappalaisen 14-vuotias tytär ja kaksi muuta 12–14-vuotiasta tyttöä, jotka esittivät pastorin roolia ja ylipuhuivat pari nuorempaa poikaa kummeiksi. He pukivat kissan kappalaisen leskeltä pihistettyyn kastevaatteeseen, ristivät sen Sofiaksi, ja kasteseremonian jälkeen kuljettivat sitä kulkueessa talosta taloon kuten kylällä oli tapana menetellä lastenkin kanssa. Kun kissa kyllästyi leikkiin ja pötki pakoon, lapset ottivat sen tilalle puunpalan ja jatkoivat kulkuettaan.

Kissanristiäisissä lasten suhteellisen viaton leikki kohtasi aikuisten vakavamman maailman monella tapaa. Leikissa lapset kokeilivat aikuisten maailman riittejä ja juhlia ja tulivat syyllistyneeksi aikanaan vakavaan rikokseen, jumalanpilkkaan. Siksi asiassa päädyttiin myös kihlakunnankäräjille – ja sen vuoksi nykyajan historiantutkija tietää siitä mitään. Tapausta voisi tarkastella monista näkökulmista, esimerkiksi lasten ja kasvatuksen historian, leikin historian, lasten rikollisuuden historian, tai uskonnollisen tai yhteisöllisyyden historian kautta, mutta yksi tarkastelukulma voi olla myös eläinten ja ihmisten yhteinen historia.

Muutama viikko sitten Triviumin blogissa Tiina Miettinen kirjoitti uuden ajan alun koirista ja niiden paikasta pietarsaarelaisessa kaupunkiyhteisössä. Tiina Miettinen totesi koirien olleen omistajilleen tuttuja ja yhteisössä merkityksellisiä. Myös kissat ovat olleet ihmisen kumppaneina satoja ja tuhansia vuosia.

Uuden ajan alussa kissat useimmiten olivat ulkokissoja, jotka ulkomuodollaan kertoivat kohtaamistaan seikkaluista ja haasteista. Kissat elivät ihmisten ja luonnon välissä, pihoilla, varastoissa, ulkorakennuksissa, kirjaimellisesti ihmisen kulttuurituotteiden ja niitä uhanneen luonnon rajaa vahtien. Ehkä juuri siksi niitä pidettiin myös vähän epäilyttävänä: ne voisivat olla ihmiselle hyödyksi, mutta ne olivat myös hallitsemattomia luontokappaleita. Joskus kissojen jopa ajateltiin olevan yhteydessä paholaiseen ja pahuuteen. Uuden ajan alun, ja myös keskiaikaisissa kuvituksissa ja piirroksissa esiintyy runsaasti korostetun sotkuisia ja pelottavia, jopa rumia kissoja. Tyypillisesti uuden ajan alun taiteessa, niin kuvataiteessa kuin kirjallisuudessakin koirat edustivat uskollisuutta ja kissat petollisuutta. Esimerkiksi William Baldwinin kissakauhutarinassa Beware the Cat kissat, toisaalta erityisen sitkeinä ja lyömättöminä luontokappaleina, ja toisaalta arkisina ja kaikkialla tavanomaisuuteensa piiloutuneina, kuvasivat katolisia protestanttisissa peloissa.

Varo kissaa, hiiri. William Baldwinin Beware the Cat-novellin kuvitusta William Griffitin 1570 editiosta. Lähde Wikimedia commons.

Toisaalta, koska koko uuden ajan alun kulttuuri nautti erityisesti asioiden kääntämisestä päälaelleen, löytyy paljon kuvia kissoista myös ystävinä ja puhtauden symboleina – ja usein yhdistelminä, joissa isännälleen uskollinen kissa puijaa viekkaasti muita, kuten Saapasjalkakissan tarinassa. Se ilmeisesti oli uuden ajan alussa laajalti levinnyt, ensimmäisenä sen on kirjalliseen muotoon saanut Giovanni Francesco Straparola teoksessa Le piacevoli notti (1555), vaikka tunnetumman version kirjasi Charles Perrault Hanhiemon tarinoihin 1697.

Nykyään kissat ja kissavideot kiehtovat mutta, kuten Karen Raber esittää, historioitsijat eivät ole olleet kovin kiinnostuneita tarkastelemaan kissojen historiaa vakavissaan, koska kissoilla ei nykymaailmassa ole samanlaista käyttöarvoa kuin muilla kotieläimillä, eivätkä ne toisaalta edusta varsinaista luotoakaan riittävän selkeällä tavalla. Toinen syy voi olla, että nykyihminen mieluusti näkee kissat salaperäisen kauniina, kehräävinä ja pehmeinä, mutta eikä uuden ajan alun kuva kovin saumattomasti sovi tähän.

Saapasjalkakissa: ”Sanokaa näiden peltojen kuuluvan Carabasin markiisille”. Gravure des Histoires ou Contes du temps passé de Charles Perrault, édition Barbin 1697, Paris. Gravure sur cuivre conservée à la Bibliothèque nationale de France. Lähde: Wikimedia commons.

Suomenkin tuomiokirjoissa on kissoista lukuisia merkintöjä – kuten koiristakin – mutta useimmiten käräjille asti päätyneitä riitoja aiheuttaneet kissat olivat jo rukkasia.

Silti myös Taivassalon kissanristiäiset kertovat siitä, että uuden ajan alun kissat eivät olleet pelkästään villejä tai puolivillejä ulkokissoja. Tuomiokirja ei kerro, oliko kissalla nimeä ennen ristiäisiä, eikä se kerro, kenelle kissa kuului tai kuuluiko se edes jollekulle. Sen sijaan tuomiokirja paljastaa, ainakin epäsuorasti, että lapsilla selvästi oli kokemusta toimimisesta sen kanssa ja sillä lapsista – ne eivät vierastaneet toisiaan. Kissa tuli lapsia lähelle, antoi kääriä itsensä kankaaseen ja suostui vielä lasten kanniskeltavaksikin ainakin niin pitkäksi aikaa, että kulkueen käymissä ensimmäisissä taloissa puhutaan kissasta, eikä halosta lasten sylissä. Kuten Taina Syrjämaan tutkimassa 1800-luvun materiaaleissa, uuden ajan alun kissat olivat osin hyötyeläimiä, mutta monilla niistä oli myös lemmikkien ominaisuuksia.

Uuden ajan alun oikeuksissa käsiteltiin joskus myös rikoksiin liittyneiden eläinten kohtaloa. Taivassalon tuomiokirja ei kuitenkaan kerro, miten Sofia-kissalle kävi. Lapsillekaan oikeus ei määrännyt lainmukaista rangaistusta, vaan ”hyvän selkäsaunan” tottelemattomuudesta.

Lähde: Taivassalon kihlakunnanoikeuden tuomiokirja 14. helmikuuta 1678, sivut 23v-24v ja 16.–17. joulukuuta, sivut 59–60.

Ks myös: Syrjämaa, Taina: ”Monilajinen kaupunkiyhteisö – Koiria, kissoja ja ihmisiä 1800- ja 1900-luvun vaihteen Uudessakaupungissa.” Historiallinen Aikakauskirja 2/117 (2019),

Karen Raber: ”How to Do Things with Animals: Thoughts on/with the Early Modern Cat.” Thomas Hallock, Ivo Kamps, and Karen L. Raber (toim.) Early Modern Ecostudies. Palgrave MacMillan 2008

Workshop: Politics, trade, diplomacy and power in the Swedish empire during the seventeenth century

Kaarle Wirta
Tampere University

In late February, a group of scholars met at the faculty of Social Sciences at Tampere University. Trivium – Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies hosted a workshop on the topic of the early modern Swedish empire. This intense yet inspiring day was organized to discuss the development of the Swedish empire in an international framework of analysis. Collectively, the presenters of the workshop are conducting research on the following overlapping questions: what does an international perspective, including here the connections that Sweden maintained with other states, external actors, and commodity and capital chains during the seventeenth century tell us about the concept of empire?

The topic of Swedish power and its seventeenth century state has been researched in the past and therefore the purpose was not to reinvent the wheel all over again, but rather to build upon previous research, and to add new and fresh insights in order to come to novel conclusions. We aim to weave together the threads of previous research and our approach focused on international connections.

Based on the different presentations during the workshop, it was striking in how many different ways, yet with clear entanglements, it is possible to study the Swedish empire. The presentations covered, through various themes, the Swedish empire in an international context: e.g. how Sweden was supplying other empires with natural resources; how it benefitted from the expertise of various foreigners and foreign organizations; and how an empire was based on the notion of being internationally present and recognized. The various diplomatic envoys and trade negotiations presented during the workshop underline how connected and ambitious the empire was. The presentations also demonstrate that from an international perspective, the Swedish empire was perceived to be diverse and heterogenous. Many key merchants, officials and military leaders had foreign background and brought with them expertise previously unknown in Sweden. In Sweden, these international practices, processes and connections were adapted in a local context, and it is precisely these practices, processes and connections we are currently doing research on.

Insigne principale Regni Sueciæ [Jean Le Pautre]
Stockholm, Kungliga biblioteket (CC0 1.0)

We concluded the workshop with a broad discussion on where our approach is heading (as is normally the case in such events). We are currently reformulating and exploring the different comments and feedback we received from colleagues who came to listen to our presentations. We are thankful and happy for their input. We are currently reworking the papers into article drafts. Stay tuned for the following contributions!

We are interested to see how the empire looked like when analyzed from an international perspective. We are less concerned with questions of internal Swedish state building, for which a long discussion already exists. Rather, we are looking at what the diplomatic envoys to the ottoman empire, arms trade with the Iberian kingdoms, trade in naval stores with Europe and legal transplants of foreign organizational models meant in the context of the Swedish empire internationally. As comparative research on the early modern European empires has again grown momentum, we aim to contribute to the field by offering a contribution for a wider international audience. Of course, there is a lot more to be analyzed and researched but we hope that our approach could become an opening towards a wider discussion on how early modern European empires operated internationally, and how the shift in perspective from national to international perspectives can help us explore new contingencies and overlaps with other contemporary powers. In similar fashion, at Leiden University (the Netherlands), current research for example regarding the Dutch empire is under way.

As a coordinator of the workshop, I am truly thankful for the opportunity to host such an inspiring day. Our presenters did a wonderful job and the discussions were indeed stimulating. The different approaches from military, diplomatic, economic, social, cultural and legal history amalgamated in a coherent and thought-provoking day. A special thanks to colleagues, amongst others, Ulla Ijäs, Tiina Miettinen, Jaakko Björklund and Adam Grimshaw who contributed to the discussions with great energy and depth. In my view, it is days like these that give research its true meaning. When you realize that the presentations and approaches of others overlap with your own ideas and experiences, it is incredible how much strength you find in collectives and the joint input fellow colleagues.