Pyhimykset ja kulkutaudit keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa

Jenni Kuuliala
Tampereen yliopisto

Viime viikolla eri medioissa alkoi levitä juttu 100-luvulla eläneestä ja kuolleesta pyhästä Coronasta, jonka sanottiin olevan kulkutautien parantamiseen erikoistunut pyhimys. Jutut osoitettiin pian uutisankaksi. Pyhä Corona on toki aivan ”oikea” pyhimys, mutta kuten Päivi Salmesvuori Iltalehden haastattelussa sanoo, ”pyhä Corona kulkutautien tai pandemian suojeluspyhänä on yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”.

Vaikka uutinen pyhästä Coronasta olikin osittain liian hyvää ollakseen totta, pyhimyksillä yleensä oli merkittävä rooli niin keskiajalla kuin uuden ajan alun katolisilla alueilla kulkutaudin uhatessa. Näistä taudeista pahamaineisin on tietysti 1300-luvun puolivälissä ensimmäistä kertaa Eurooppaa ravistellut mustaksi surmaksi myöhemmin kutsuttu paiserutto, joka palasi heikompina epidemia-aaltoina seuraavien vuosisatojen aikana parin vuosikymmenen välein. Rutto ei kuitenkaan ollut ainoa henkeä uhkaava kulkutauti. Lepraa pelättiin sen melko vähäisestä tarttuvuudesta huolimatta, ja vaikka tuberkuloosia ei kyseisellä nimellä tunnettukaan, se ja muut keuhkoinfektiot ovat olleet ihmiskunnan riesana aina. Uuden ajan alussa Euroopassa levinnyt syfilis aiheutti valtavaa huolta ja sen leviämistä pyrittiin monin keinoin estämään. Jo keskiajalla tautien tarttumista pyrittiin hillitsemään erilaisilla karanteeneilla ja sairastuneille tarjottiin lääketieteellistä apua, vaikka sen mahdollisuudet heikot olivatkin. Uskonnolla oli myös merkittävä rooli niin parantajana kuin lohdun tuojana.

Pyhä Franciscus Assisilainen hoitaa leprasairaita hospitaalissa. La Franceschina, Perugia, Biblioteca Augusta, MS 1238 f. 223r. Kuva: Wikimedia Commons

Tutkimuksellisesti on kiinnostavaa, että huolimatta pyhimysten merkittävästä roolista parantajina, kertomukset mustan surman aikaisista ihmeistä ovat erittäin harvinaisia. Sen sijaan myöhempien ruttoepidemioiden aikana heidän roolinsa alkoi korostua ja saavutti huippunsa uuden ajan alussa. Esimerkiksi vuonna 1376 Avignonissa kerättiin paavi Urbanus V:n (1310–1370) ihmeitä hänen pyhimykseksi julistamistaan varten. Dominikaaniveli Jacobus de Vercellis kertoi, että vuonna 1372, jolloin yksi myöhemmistä ruttoepidemioista koetteli aluetta, hän itsekin sairastui siihen. Tästä todisteina olivat kaksi vakavaa paisetta hänen oikeassa reidessään, yksi nivusissa, sekä 21 päivää jatkunut kuume, joista mitään lääkärit eivät pystyneet parantamaan. Paiseita yritettiin parantaa kuumalla raudalla polttaen, mutta tämä johti ainoastaan kammottavan hajuisiin haavoihin. Lopulta lääkärit luovuttivat Jacobuksen suhteen ja hän itse oli valmis saamaan viimeisen voitelun ja jopa tilautti itselleen hautakiven. Jacobus kuitenkin päätyi rukoilemaan Urbanus V:n apua ja lupasi tehdä pyhiinvaelluksen tämän haudalle, mikäli välttäisi kuoleman. Pian tämän jälkeen paavi ilmestyi Jacobukselle näyssä ja lupasi, ettei hän kuolisi. Vähitellen Jacobus sai terveytensä ja voimansa takaisin.

Vaikka paiserutto oli tässä vaiheessa yhteisön jäsenille valitettavan tuttu, Jacobusta ei suinkaan jätetty oman onnensa nojaan, vaan lääkärit yrittivät parantaa häntä niin kauan, kun pitivät sitä mahdollisena. Se, että he lopulta luovuttivat, oli aikakaudelle ja lähdetyypille tavanomaista: lääkärit eivät saaneet luvata potilaalle liikoja, ja toisaalta ihmekertomuksen rakenteeseen kuuluu maallisen lääketieteen hyödyttömyys. Jacobuksen kertomuksessa toivo ja epätoivo yhdistyvät hänen rukouksessaan pyhänä pidetylle paaville – vielä viime hetkelläkin kääntyminen pyhimyksen puoleen toimi kenties lohtuna sietämättömään tilanteeseen, kenties toivonpilkahduksena.

Myöhempinä vuosisatoina toimet ruton nujertamisessa usein vaikuttivat pyhimyskulttien syntyyn tai vahvistivat niitä. Suurin osa ruttoon liittyvistä ihmeistä on peräisin Italiasta ja ”ahkerin” pyhimys tällä saralla oli Rosa da Viterbo, 1200-luvulla elänyt maallikkofransiskaani. Rosaa pidettiin ilmeisesti pyhimyksenä jo hänen kuollessaan vuonna 1251, mutta hän vaipui pitkiksi ajoiksi lähes unholaan. Kun ruttoepidemia jälleen kerran riehui Rooman lähellä sijaitsevan Viterbon alueella 1400-luvun puolivälissä, Rosalle suunnatut rukoukset osoittautuivat tehokkaaksi avuksi. Tämä nosti hänen kulttinsa suosioon ja johti lopulta hänen pyhimykseksi julistamiseensa. Hänen kirjatuista 82 ihmeestään 22 on rutosta paranemisia. Näissä kertomuksissa paiseet, kuume ja yleinen huonovointisuus ovat jälleen todisteita sairaudesta. Pyhimystä rukoiltiin, ja erään nuoren naisen paransi vesi, jossa hänen äitinsä oli pessyt pyhimyksen ruumiin kädet. Yhä uudelleen toistuu pyhän Rosan apuun pyytäminen epätoivoisimmalla hetkellä, kun potilas pelkäsi oman henkensä tai vanhempi lapsensa hengen puolesta.

Monet keskiajan ja uuden ajan alun pyhimykset olivat eliittitaustaisia ja heillä saattoi olla paljonkin maallista valtaa. Erilaiset toimet epidemian nujertamiseksi yhdistyvät pyhän Carlo Borromeon (1538–1584) toimissa. Carlo Borromeo oli kardinaali ja Milanon arkkipiispa sekä yksi vaikutusvaltaisimpia katolisen reformaation ajan italialaisista kirkonmiehistä. Vuonna 1575 Milanoon saapui jälleen ruttoepidemia. Suurin osa aatelista pakeni kaupungista ja talous kärsi. Carlo Borromeon kerrottiin rukouksillaan hidastaneen taudin etenemistä, ja myöhemmin hän rakennutti ja varusti ruttolasaretteja (lazaretti), osoitti suurta armeliaisuutta sairastuneita kohtaan, sekä myönsi täydet aneet monilla nykytermein ”kriittisillä aloilla” toimineille ihmisille. Tämän lisäksi hän muun muassa järjesti uskonnollisia kulkueita, joilla epidemia pyrittiin nujertamaan sekä määräsi kissat ja koirat, joiden epäiltiin levittävän tautia, tapettavaksi. Seuraavana vuonna hän myös määräsi lähes koko kaupungin karanteeniin.

Carlo Borromeoa alettiin pitää pyhimyksenä jo hänen eläessään ja hänen kulttinsa oli erittäin suosittu 1600-luvun taitteessa. Hänen lukuisat ihmeensä kuitenkin olivat paranemisia aivan muista sairauksista. Ruttoepidemian taltuttaminen pysyi silti olennaisena osana Carlon mainetta. Vuonna 1602 Camillo Landriani, lempinimeltään Il Duchino, maalasi Milanon tuomiokirkkoa varten allaolevan taulun Carlo Borromeosta jakamassa sakramentteja ruttoon sairastuneille Milanon ruttolasaretissa. Maalauksen etualalla Carlo voitelee sairaan miehen otsan; kuvauksessa ruton kauheus yhdistyy pelastuksen toivoon. Uuden ajan alun italialaiset taiteilijat tekivät suuren määrän maalauksia, joissa esiintyvät pyhimykset, mukaan lukien ruttopotilaiden suojeluspyhimys Rocco sekä arkkienkeli Mikael. Maalaukset eivät korosta kulkutaudin kauheuksia vaan keskittyvät nimenomaan lohtuun ja toivoon.

Camillo Landriani, detto Il Duchino: San Carlo amministra i Sacramenti agli appestati (1602). Veneranda Fabbrica del Duomo di Milano

Tämän hetken koronapandemia on monella tapaa hyvin erilainen tilanne kuin lukuisat menneisyyden paiseruttoepidemiat. Keskiajan ja uuden ajan alun pyhimyksistä kertovat lähteet kuitenkin näyttävät, miten samankaltaisia taudin torjuntakeinoja oli käytössä, samoin kuin osoittavat, että silloinkin ihmiset tarvitsivat, etsivät ja löysivät toivoa ja lohtua sietämättömältä tuntuvan tilanteen kestämiseen. Samalla koetut epidemiat värittivät pitkään ihmisten muistoja ja heidän tapaansa jäsentää maailma. Nähtäväksi jää, miten tämä tulee omassa ajassamme ilmenemään.

Lähteet ja kirjallisuus

Acta Sanctorum quotquot toto orbe coluntur vel a Catholicis Scribtoribus celebrantur, toim. Société des Bollandistes, vols. 1-68 (Société des Bollandistes, 1863–1887), Sept. II, 445-74.

Actes anciens et documents concernant le Bienheureux Urbain V pape, toim. Joseph Hyacinthe Albanès & Ulysses Chevalier (Paris: A. Picard, 1897).

Archambeau, Nicole, ‘Healing Options during the Plague: Survivor Stories from a Fourteenth-Century Canonization Inquest’, Bulletin of the History of Medicine, 85 (2011), 531-59.

Cohn, Samuel K. Jr., The Black Death Transformed (London: Hodder Arnold, 2003).

Cohn, Samuel K. Jr., Cultures of Plague: Medical thinking at the end of the Renaissance (Oxford: Oxford University Press, 2011).

Giussani, Giovanni Pietro. Vita di s. Carlo Borromeo, prete cardinale del titolo di Santa Prassede (1613).

Grattarola, Marc’Aurelio. Successi maravigliosi della veneratione di S. Carlo (1614).

Jones, Pamela M., ‘San Carlo Borromeo and Plague Imagery in Milan and Rome’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press), 65–96.

Mormando, Franco, ‘Introduction: Response to the Plague in Early Modern Italy: What the Primary Sources, Printed and Painted, Reveal’, teoksessa Hope and Healing. Painting in Italy in a Time of Plague, 1500 – 1800, toim. Gauvin Alexander, Pamela M. Jones, Franco Mormando & Thomas W. Worcester (Chicago: University of Chicago Press, 2006), 1-44.

‘Pyhä Corona ei suojele pandemialta ”Yhtä uusi keksintö kuin koronaviruksen ilmaantuminen tietoisuuteemme”’, Iltalehti 19.3.2020.

Matkustusrajoitukset Ruotsin valtakunnassa 1620

Maija Ojala-Fulwood
Turun yliopisto

Pohjoismaissa ja EU:n Schengen alueella olemme tottuneet vapaaseen liikkuvuuteen. Koronaepidemian vuoksi on viime aikoina astunut voimaan lukuisia liikkuvuusrajoituksia, mitkä hämmentävät monia. Rajanylitykset ja rajavalvonta nousivat myös yhdeksi avainkysymykseksi vastikään Brexit-neuvotteluissa. Usein unohtuu, kuinka uusi asia ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus oikein on.

Suurvalta-ajan Ruotsissa siirtolaisuutta ja ihmisten liikkuvuutta pyrittiin hallitsemaan lukuisilla määräyksillä. Lähes 400 vuotta sitten, 25. huhtikuuta 1620 antoi Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf määräyksen, jonka tavoitteena oli rajoittaa maastamuuttoa. Kuningas oli huolissaan siitä, kuinka monet alamaiset, naimisissa olevat ja naimattomat, talonpojat, rengit sekä piiat, erityisesti Suomen alueelta halusivat jättää isänmaansa ja asettua Puolan Liivinmaalle, Preussiin, Kuurinmaalle, Pommeriin, Mecklenburgiin, Riikaan, Danzigiin ja Lyypekkiin.

Miniatyyripotretti kuningas Kustaa II Aadolfista (1594-1632), noin vuodelta 1630. Livrustkammaren / Wikimedia Commons.

Määräyksessään kuningas maalailee uhkakuvia: jos maastamuutto jatkuisi entisellään vuotaisi valtakunnan kuoliaaksi, monet kodin myytäisiin ja tilat autioituisivat. Kruunun alamaiset, joiden pitäisi maksaa veroja köyhtyisivät. Siksi kuninkaan mukaan on välttämätöntä hillitä poismuuttoa.

Aatelissäätyyn kuuluville Kustaa II Aadolf myönsi erivapauksia. He saivat lähteä ulkomaille opiskelemaan tai harjoittelemaan sotataitoja, jos he sen jälkeen palaisivat kotimaahansa ja hyödyttäisivät valtiota osaamisellaan. Vihollismaa Puola oli kuitenkin poissuljettu sekä ylipäänsä astuminen vihollisen palvelukseen. Niin ikään mm. katoliset jesuiittakollegiumit olivat kiellettyjä.

Pappien, porvareiden ja talonpoikien pojat saivat myös lähteä ulkomaille oppimaan kunniallisia ammatteja, kunhan lupasivat palata takaisin hyödyttämään Ruotsin kansantaloutta. Opiskella sai vain protestanttisissa oppilaitoksissa. Lisäksi käsityöläisammattia sai harjoitella ulkomailla. Ulkomaille lähtevän oli hankittava passi ja matkustuslupa kotipaikkauntansa käskynhaltijalta. Dokumenteissa oli oltava allekirjoitukset sekä matkan määränpää.

Kokonaan ulkomaille muutto oli kielletty palvelusväeltä ja työläisiltä. Kielto koski sekä miehiä että naisia. Heidän tuli pysytellä Ruotsissa eikä hakeutua Saksaan, Tanskaan, Puolan Liivinmaalle, Venäjälle, Riikaan, Danzigiin, Stralsundiin, Rostockiin tai Lyypekkiin. Määräyksen rikkojat menettäisivät perintöoikeutensa Ruotsissa. Myös kotimaisia ja ulkomaisia laivureita kiellettiin kuljettamasta ihmisiä pois Ruotsista. Ulkomaisten laivureiden sanktiona oli kauppaoikeuden menetys, kotimaisia uhattiin laivan ja kauppatavaran takavarikoinnilla.

Danzig, puolaksi Gdańsk, oli yksi niistä kaupungeista, jonne Ruotsin kuninkaan alamaiset halusivat lähteä siirtolaisiksi uuden ajan alussa. Wikimedia Commons.

Kuninkaan määräys kuvastaa merkantilismin perusajatusta, jonka mukaan valtion hyvinvoinnin tae on siellä asuva, työtätekevä ja veroa maksava väestö. Uuden ajan alun Ruotsi oli vähäväkinen valtio. Maaseudulla tarvittiin paljon työvoimaa ja valloitussodat nielivät miehiä. Siksi on selvää, että Kustaa II Aadolf halusi rajoittaa maastamuuttoa. Ulkomailla oleskelu sallittiin vain niissä tapauksissa, kun sen katsottiin tuovan etua myös kotimaalle. Samoja periaatteitta noudatettiin myös muualla Euroopassa. Liikkuvuutta rajoitettiin myös tautiepidemioiden yhteydessä. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Lastuja Suomen historiasta -blogista.

Jo 1500-luvun lopulla poliittinen epävakaus, taistelu Ruotsin kruunusta sekä oikeasta uskosta oli johtanut myös rajavalvonnan kiristymiseen. Kaikilla rajan ylittävillä piti olla mukanaan passi ja maanteitä valvottiin. Valtiojohto pelkäsi vakoojia, maanpettureita ja katolisten aatteiden levittäjiä. 1600-luvun alkupuoliskolla Ruotsi oli käytännössä jatkuvasti sodassa ja liikkumista rajoittavia määräyksiä annettiin tiuhaan tahtiin. Teillä tavatut muukalaiset tuli saattaa nimismiehen luo. Nimismiehen piti viedä muukalainen kihlakunnanvoudille ja siitä matka jatkui käskynhaltijan puheille, joka päätti, saiko muukalainen jatkaa matkaansa.

Merkantilismiin kuului lisäksi pyrkimys omavaraisuuteen. Kotimaista tuotantoa haluttiin vahvistaa ja tuontia rajoittaa. Vienti sallittiin, mutta tuotteita rajoitettiin. Passiin saatettiin kirjoittaa, millä tavaroilla passin omistaja sai käydä kauppaa. Käsityöläiskisällien työtodistukset, kisällikirjeet, toimivat myös matkustusasiakirjoina, joiden kanssa kisällit saattoivat vaihtaa kaupunkia tai matkustaa ulkomaille hiomaan taitojaan. Kisällikirjeeseen oli kirjoitettu henkilön syntypaikka ja missä hän oli suorittanut koulutuksen tai kisälliaikaisen työharjoittelun. Kirjeessä oli usein myös tuntomerkkejä, kuten henkilön koko ja hiustenväri. 1700-luvulta lähtien käytössä oli valmiita kirjelomakkeita, joiden aukkokohdat täytettiin.

Preussilaisen turkkurikisälli Anton Micheel Schierlen kisällikirje vuodelta 1770. Wikimedia Commons.

Kustaa II Aadolfin määräyksessä kahteen eri otteeseen luetellut alueet ja paikkakunnat osoittavat, että muuttoalueena oli koko Itämeren alue. Mainittuihin kaupunkeihin oli myös vanhastaan hyvät kauppayhteydet ja säännöllistä liikennettä. Veli-Pekka Toropainen on löytänyt Raastuvan- ja Kämnerinoikeuksien pöytäkirjoista lukuisia tapauksia, joissa laivureita sakotetaan työväestön laittomasta kuljetuksesta Itämeren yli. Vaikuttaakin siltä, ettei kuninkaan määräys täysin lopettanut maastamuuttoa.

Kirjoittaja työskentelee Tutkijatohtorina Turun yliopistossa, Centre for Medieval and Early Modern Studies –tutkimuskeskuksessa (TUCEMES). Kirjoitus on osa Ojala-Fulwoodin tutkimushanketta Liikkuvuuden hallinta esimodernissa Pohjolassa, jota rahoittaa Suomen Akatemia.

Kirjallisuus

Stiernman, Anton von. Samling utaf Kongl. bref, stadgar och förordningar angående Sweriges rikes commerce, politie och oeconomie uti gemen, ifrån åhr 1523 in til närvarande tid. Del 1, 1523-1632. Stockholm: Cederholm 1747.

Lövgren, Anna-Brita. Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860. Lund: Nordic Academi Press 2018.

Pietarsaaren porvarien koirat

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Ihmisen ja koirien yhteiselolla on pitkä historia. Koirat olivat osa ihmisten arkea Suomessakin, ja niinpä esimerkiksi 1600-luvun tuomiokirjoista löytyy silloin tällöin mainintoja niistä. Useimmiten koirat esiintyvät tuomiokirjoissa laumana, joka aiheutti ongelmia kaupungeissa ja kylissä. Helposti syntyykin mielikuva pelottavista puolivilleistä eläimistä, joita kukaan ei omista, ja joita kohdeltiin enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi.

Kulkukoiriakin varmasti oli, mutta oheinen oikeustapaus antaa ihmisten ja koirien suhteeseen toisenlaisen näkökulman. Pietarsaaren kaupungin raastuvanoikeuden pöytäkirjassa vuodelta 1665 selvitellään tapausta, jossa pohditaan vastuuta koirien aiheuttamasta vahingosta. Samalla se kertoo siitä, että koirat olivat myös perheenjäseniä.

Jan Brueghel vanhempi, n. 1600: Harjoitelmia koirista. Kunsthistorisches Museum Wien. Wikimedia Commons.

Yhden kaupungin vauraimman porvarin Elias Gaveliuksen edusmies Johan Henrikinpoika kertoi raastuvanoikeudessa 15.2.1665, että tullimies Mårten Laukus oli joku aika sitten tullut Gaveliuksen taloon mukanaan koira. Koira oli sisään päästyään rynnännyt Eliaksen kahden koiran kimppuun rikkoen samalla kolme hollantilaista vatia niin pahoin, ettei niitä enää voitu korjata. Asiasta ei päästy sopuun, joten se piti ratkaista raastuvanoikeudessa raatimiesten päätöksellä.

Mårten Laukus näki asian toisin kuin Johan Henrikinpoika. Mårten kertoi tulleensa Gaveliuksen taloon vailla mitään epäkunnioittavia aikeita. Gaveliuksen naapurin porvari Erik Tawastin pihakoira oli päässyt irti, juossut hänen jälkeensä ja seurannut häntä Gaveliuksen pihaan. Mårtenin avatessa tuvan oven, Elias Gaveliuksen kaksi koiraa ryntäsivät Tawastin koiraa vastaan. Tuvan lattialla olleet vadit olivat Mårtenin mukaan hajonneet Gaveliuksen omien koirien polkiessa ne rikki.

Seuraavaksi kutsuttiin oikeuden eteen kauppias Anders Rasmuksenpoika, joka oli tapauksen silminnäkijöitä. Hän kertoi nähneensä, kuinka koirat rikkoivat vadit, mutta ei osannut sanoa asiasta sen enempää, koska ei ollut paikalla tilanteen alkaessa. Seppä Simon Larsinpoika tuli myös todistamaan, että lattialla olleet vadit olivat hajonneet koirien riehuessa keskenään.

Oikeus totesi lopulta Mårten Laukusin syylliseksi hollantilaisten vatien rikkoutumiseen. Hän oli päästänyt Tawastin pihakoiran sisälle eikä jättänyt sitä ulos kuten olisi helposti voinut tehdä. Niinpä Mårten Laukus tuomittiin maksamaan särkyneiden vatien arvo, mikä oli 15 taalaria kupari rahaa.

Kolmella koiralla oli siis kaikilla omistajat, jotka hyvin tiedettiin. Gaveliuksen koirat oleskelivat sisällä asuintuvassa yhdessä isäntäväkensä kanssa. Tawastin koiraakin kutsuttiin nimellä ”gård hund” ja sitä pidettiin kiinni omalla pihalla. Nämä koirat olivat siten kotikoiria, joiden ei haluttu kuljeskelevan kaduilla vapaana. Siten hollantilaisten vatien särkyminenkin oli huolimattoman ihmisen syytä, ei riehuvien koirien.

Lähde: Pietarsaaren raastuvanoikeuden pöytäkirjat 15.2.1665