Sateenkaarihistoriakuukautta juhlitaan toista kertaa Suomessa marraskuussa 2019

Rose-Marie Peake, Kokemuksen historian huippuyksikkö, Tampereen yliopisto
Ida Kärkkäinen, historian opiskelija, Tampereen yliopisto

Sateenkaarihistoriakuukausi rantautui vuosi sitten Suomeen. Tänä vuonna seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden historian juhlinta on vakiintunut marraskuuhun. Kirjoituksessamme valaisemme historiakuukauden taustoja ja esittelemme kiinnostavimmat tapahtumat Etelä-Suomessa ja Pirkanmaalla.

Sateenkaarihistoriakuukausi kytkeytyy kansainväliseen lhbtiq- ja ihmisoikeusliikehdintään ja sai alkunsa angloamerikkalaisessa koulumaailmassa. Idea seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta toteuttavien ihmisten kulttuuriperinnön vaalimisesta syntyi Yhdysvalloissa 1994. Tällöin St. Louis’ssa, Missourin osavaltiossa, toiminut yläkoulun historian opettaja Rodney Wilson keksi, että afroamerikkalaisten ja naisten historian opiskelulle omistettujen ajankohtien rinnalle tarvittiin myös lhbtiq-teemaan keskittyvä kuukausi.

Ajankohdaksi valikoitui lokakuu: ensimmäiset Washingtonin pride-marssit ajoittuivat kyseiseen kuuhun (1979 ja 1987) ja kuun yhdestoista päivä vietettiin jo kansallista kaapista ulos -päivää (Coming Out Day, jota juhlitaan nykyään laajasti muissakin länsimaissa). Lisäksi lokakuussa lukuvuosi on jo käynnissä mahdollistaen koulutyöskentelyn aiheen parissa.

Stonewall Inn vuonna 1969, Wikimedia Commons. Newyorkilaisen homobaari Stonewallin mellakkoja vuonna 1969 pidetään nykyaikaisen lhbtiq-ihmisten oikeuksia ajavan liikkeen alkuna.

LGBT History Monthia vietetään edelleen lokakuussa Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Isossa-Britanniassa aihetta on puolestaan juhlittu helmikuussa vuodesta 2005 lähtien. Myös tällöin liikkeen takana vaikuttivat opettaja-aktivistit. Sue Sanders ja Paul Patrick lanseerasivat kuukauden osana Schools Out UK -projektia tarkoituksenaan lisätä lhbtiq-teemojen näkyvyyttä ja suvaitsevaisuutta brittikouluissa.

Sateenkaarihistoriakuukauden juhlinta näyttää levinneen englanninkielisen maailman ulkopuolelle erityisesti 2010-luvulla. Monissa maissa (kuten Brasiliassa, Grönlannissa ja Italiassa) juhlinta on yhdistetty pride-kuukauteen. Berliinissä Queer History Monthia on juhlittu toukokuussa vuodesta 2013 alkaen.

Sateenkaarihistoriakuukausi lanseerattiin Suomessa vuonna 2018, jolloin sen juhlistaminen (toisin kun tänä vuonna) alkoi jo 20.10. ja päättyi kansainväliseen transmuistojuhlaan (Transgender Day of Remembrance) 20.11. Taustatoimijat ja syntykonteksti ovat toisenlaisia kuin angloamerikkalaisessa maailmassa. Hanke linkittyy myös Suomessa historioitsijoiden sekä muiden lhbtiq-historiasta kiinnostuneisiin tutkijoiden toimintaan, mutta sen keskeisinä vetäjinä ovat opettajien sijaan kansalaisjärjestöt: Seta ry ja Kulttuuria kaikille -palvelu.

Seta ry on vuonna 1974 perustettu valtakunnallinen kattojärjestö, joka keskittyy sateenkaari-ihmisten oikeuksien edistämiseen. Setassa hanketta on vetänyt pääsihteeri Kerttu Tarjamo, joka on koulutukseltaan Jyväskylän yliopistosta valmistunut historioitsija.

Vuonna 2003 käynnistynyt Kulttuuria kaikille -palvelu edistää yhdenvertaisuutta taide- ja kulttuurikentällä ja tarjoaa tukea saavutettavuuden ja moninaisuuden kysymyksissä. Toiminnan juuret ovat museoalan yhdenvertaisuustyössä. Kulttuuria kaikille -palvelussa hanketta on vetänyt toiminnanjohtaja Rita Paqvalén, joka on koulutukseltaan filosofian tohtori ja on väitellyt Helsingin yliopistossa kirjallisuustieteestä. Hän on myös julkaissut kulttuurihistoriasta.

Suomalainen historiakuukausi liittyy kiinnostavalla tavalla myös valtiollisen itsenäisyytemme muistamiseen, sillä se on jatkoa samaisten toimijoiden toteuttamalle Suomi 100 – Sateenkaaren väreissä -projektille (2016-2018).

Primus motorien ohella suomalaisen sateenkaarihistoriakuukauden tapahtumia on ollut suunnittelemassa joukko kulttuurilaitosten, muistiorganisaatioiden, järjestöjen ja yliopistojen väkeä. Jo ensimmäisenä vuotena queer-aiheisia tapahtumia järjestettiin muun muassa Aineen museossa, Helsingin kaupunginmuseossa, Kansallismuseossa, Kansallisteatterissa, Suomen valokuvataiteen museossa ja Työväenmuseo Werstaalla.

Mainitut tahot tiedottivat lhbtiq-historiasta, nostivat esille aiemmin vaiettua aineistoa ja järjestivät muistelukahviloita. Yliopistoilla on ollut selvästi näkymättömämpi rooli: ainoastaan Turun yliopistossa järjestettiin Studia Generalia -tyyppinen queer-aiheinen luentosarja sukupuolentutkimuksen dosentti Tuula Juvosen aloitteesta.

Tänä vuonna sateenkaarihistoriakuukausi näkyy taas eritoten kulttuurilaitosten ja muistiorganisaatioiden toiminnassa. Museoiden sateenkaarikuukauden ohjelmassa on muun muassa queer-opastuksia Helsingin kaupunginmuseossa (6. ja 13.11.), Turun linnassa (16.-17.11.) sekä Kiasmassa, joka suuntaa opastuksensa erityisesti nuorille (7. ja 14.11.). Hotelli- ja ravintolamuseossa puolestaan kuullaan luento baarien queerhistoriasta (11.11.). Modernin ajan tunnetuimman naissuhteilijan, englantilaisen Anne Listerin (1791-1840) ainutlaatuisista päiväkirjoista kuullaan puolestaan tutkija-kirjailija Angela Steidelen luento Goethe-Institutissa (29.11.). Lisäksi Helsingin taidemuseo HAMissa on nähtävillä Sukupuolen sotkijat -näyttely (1.11. alkaen).

Yliopistopuolella järjestetään tämän hetkisten tietojen valossa kolme tapahtumaa kuukauteen liittyen. Turun yliopistolla Queer pedagogies of the Rainbow History Month -seminaari (11.-14.11.2019) pyrkii viemään historiakuukauden sinne, mistä se alun perin sai alkunsa Yhdysvalloissa, eli koulumaailmaan. Lisäksi järjestetään suullisen historian seminaari, joka luotaa myös yhteyksiä queer-historiaan New Perspectives in/on Oral History and Memory (22.11.2019).

Tampereen yliopistolla opiskelijajärjestö Sekava järjestää Tuula Juvosen luennon Tampereen sateenkaarihistoriasta. Englanninkielisen luennon ajankohta on 7.11.2019 klo 18-20, paikka Pinni B -rakennuksen luentosali 1096.

Sekava on Tampereen ylioppilaskunnan TREYn alla toimiva harrastejärjestö, joka on turvallinen kohtaamispaikka seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin kuuluville korkeakouluopiskelijoille. Sekava järjestää kaikenlaista rentoa toimintaa leffa- ja keskusteluilloista yhteisiin Mixei-vierailuihin karaoken ja musabingon merkeissä. Lisätietoja: sekavakerho[at]gmail.com, Sekavan nettisivut (uudistumassa), Facebook ja Instagram.

Lisäksi Työväenmuseo Werstas ja Tampereen seudun työväenopisto järjestävät osana Kielletyt nautinnot -luentosarjaa luennon suomalaisen sateenkaaribaarin historiasta. Luennoitsijana on VTM Kati Mustola. Ajankohtana to 21.11.2019 klo 17-18, paikkana Työväenmuseo Werstas.

Sampolan kirjastossa aiheen mukaisia kirjanostoja.

Sateenkaarihistoriakuukauden tapahtumista tiedotetaan Setan sivuilla sekä Facebookissa

SUMMARY IN ENGLISH:

The Second Queer History Month in Finland will be celebrated in November 2019

Queer History Month was introduced to Finland last year and was celebrated from October 20 to November 20, 2018, which is the international Transgender Day of Remembrance.

The aim of the month is to review Finnish history and culture from a queer perspective. The main organizations behind the event are LGBTI Rights in Finland – SETA and Culture for All Service.

This year the celebrations will take place in November. Especially cultural institutions and societies organize a plethora of events which can be found here.

For example, several museums, such as the Helsinki City Museum and Kiasma, offer queer guided tours, and the exhibition Genderfuck 1900 is on display at Helsinki Art Museum HAM.

Universities organize also some events. The University of Turku offers two seminars: Queer pedagogies of the Rainbow History Month (November 11 to 14) and New Perspectives in/on Oral History and Memory (November 22).

At Tampere University, the student organization for lhbtiq-people Sekava organizes a lecture on the queer history of the city by DSocSci, Collegium Researcher Tuula Juvonen. The venue is Pinni B 3116 on November 7 from 18 to 20. The language is Finnish.

In addition, MSocSci Kati Mustola gives a talk in Finnish on the history of Finnish queer bars at the Finnish Labour Museum Werstas on November 21 from 17 to 18.

Lähteet / Sources:

https://seta.fi/historiakuukausi/

https://en.seta.fi/2019/08/29/queer-history-month-is-organized-again-in-november-2019/

http://www.kulttuuriakaikille.fi/

https://www.advocate.com/commentary/2015/09/02/op-ed-story-behind-first-lgbt-history-month

https://www.independent.co.uk/life-style/lgbt-history-month-uk-when-february-lesbian-gay-bisexual-transgender-queer-community-celebration-a8755966.html

http://queerhistory.de/queer-history-month/

Maskuliinisuuden kuvat ja kuviteltu keskiaika

Sari Katajala-Peltomaa
Trivium

Keskiaika on keskellämme mielikuvina: kuviteltuna menneisyytenä, jonka kaikki jaamme ja tunnistamme, mutta joka kuitenkin on turvallisen kaukana – se ei haasta tai uhkaa käsitystä itsestämme. Juuri tässä yhteydessä, mielikuvien luomisessa ja syöttämisessä, kuviteltu menneisyys on tullut yhä tärkeämmäksi. Fantasian ja viihteen kaapuun puettuna keskiaika vaikuttaa varsin harmittomalta – kyllähän me kaikki tiedämme (no, tarina kertoo, että kaikki koululaiset eivät enää tiedä) ettei lohikäärmeitä ollut oikeasti olemassa, ja että Game of Thrones ei sijoitu keskiajalle. Täytyy olla todella huumorintajuton turhasta nipottaja, jos närkästyy harmittomasta viihteestä. Voidaan olla montaa mieltä siitä, onko oikeasti harmitonta viihdettä olemassa, huumori kun paljastaa tahtoen tai tahtomattaan aina myös yhteiskunnan kipupisteitä. Ja kyllä anakronismi harmittaa tutkijaa, samoin väärät ja vääristellyt faktat.

Viihde on valtaa. Sen avulla meille myydään tarpeita ja konkreettisia esineitä ja asioita. Viikinkejä, ritareita ja muita ”miehisiä” miehiä käytetään mainostamaan tavaroita avolava-autoista kondomeihin.

Norman in the streets, Viking in the sheets? Image from Durex’s “Be Heroes for the Night” campaign, 2016.
Lähde: Megan Arnott: “Viking Tough”: How Ads Sell Us medieval Manhood. The Public Medievalists, Jan 31, 2019. https://www.publicmedievalist.com/medieval-ads/

Näyttää siltä, että Yhdysvallat on etumatkalla kuvitteellisen menneisyyden kaupallisessa hyödyntämisessä. Ehkä keskiaika resonoi siellä erityisen hyvin mielikuvituksen kanssa – kansakunnallahan ei ole yhteistä ”keskiaikaista menneisyyttä”. Se on siis vapaa valtakunta hyväksikäytölle, myös poliittisesti kyseenalaisten tarkoitusperien ajamiseen. Kuvitellun menneisyyden voima ja vaara piileekin ennen kaikkea mielikuvissa ja ajatusrakennelmissa, joita epäsuorasti käytetään vahvistamaan omia kulttuurisia käsityksiä ja kategorioita. Mukaansa tempaavat tarinat ruokkivat eskapismia ja eksotiikan tai mystisen kaipuuta. Moderneiksi kirjoitetut henkilöhahmot saavat katsojan samaistumaan tunteisiin, tekoihin ja kohtaloihin. Viikinkien ja ritarien avulla myydään siis myös ajatusta oikeasta miehisyydestä, joka on sekä henkisesti että ruumiillisesti vahva ja järkkymätön, tarpeen vaatiessa aggressiivinen ja väkivaltainenkin. Toki mielikuviin usein liitetään heikompien auttaminenkin. Samalla tietoisesti tai tahattomasti vahvistetaan ”oikeaa” sukupuolijärjestystä ja miehen mallia. Näiden kuvitteellisten menneiden maskuliinisuuksien ongelma on jäykkärajainen ja joustamaton kuva miehisyydestä, joka pönkittää heteronormatiivisuutta ja pahimmassa tapauksessa toksista maskuliinisuutta. Lohikäärmeet eivät siis suinkaan ole vaarallisin asia, mikä (kuvitellulla) keskiajalla on meillä tarjota.

1200-luvulla elänyt Herr Gottfried von Neifen ja mielitietty

Keskiaikainen maskuliinisuuden ideaali oli paljon muutakin tai itse asiassa jotain ihan muuta kuin hien ja veren tahraama lihaskimppu. Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Codex Manesseksi kutsutussa runokokoelmassa. Tämä Manesse -perheelle tehty Minne-laulujen kokoelma edustaa hovirakkauden saksalaista versiota. Kokoelmaan on kerätty yli 130 runoa 1100- ja 1400-lukujen väliseltä ajalta, kuvitus on 1300-luvun alusta. Jokainen runoilija on kuvattu erikseen; he edustavat toki aikansa eliittiä, hallitsijoita ja aatelisia. Tästä huolimatta – tai juuri siksi – ne kuvaavat ideaalia maskuliinisuutta. Kuviin mahtuu myös ritareita kiiltävissä haarniskoissaan, mutta erityisen silmiinpistävää on mieshahmojen kauneus, hentous ja jopa tietynlainen feminiinisyys. Fyysisen työn varaan rakentuvan yhteiskunnan miehinen kauneusihanne ei ollutkaan väkevä lihaskimppu vaan silokasvoinen ja hoikkavartaloinen nuori mies, jolla oli hoikat, suorastaan hentoiset, pitkä raajat ja kalpea iho. Vaaleat pitkähköt kiharat olivat kauneusihanne, niin miehille kuin naisillekin. Ulkoinen kauneus heijasteli sisäistä hyvyyttä, syntiset ihmiset ja pahat henget olivat myös ulkoisesti vastenmielisen näköisiä.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa miesten viittojen lyhentyessä ihaillun maskuliinisuuden merkkipaaluksi muodostuivat hoikat ja pitkät mutta muodokkaat sääret, joita korostettiin polven alle sidottavilla sukkanauhoilla. Perustipa Englannin kuningas Edward III 1340-luvulla sukkanauharitarikunnankin (Order of the Garter). Se on vanhin ja arvostetuin edelleen Englannissa toimivista ritarikunnista. Uuden ajan alusta tiedetään jopa pohjeimplantteja heille, joille luoja ei ollut suonut tarpeeksi kurveja omasta takaa. Pitkät, sirot mutta muodokkaat sääret ovat siis vuosisatoja vanha kauneusihanne ja sukupuoliattribuutti – tänään ne tosin useammin liitetään naiskauneuteen.

Toki keskiajan ja uuden ajan alun kulttuuri tunsi myös suoran seksuaalisen kyvykkyyden vetovoiman. Lyhyiden viittojen ja kaksiosaisten housujen tai sukkien aikaansaama häveliäisyyden velvoite, kalukukkaro, muuttui pian miehisyyden ja kyvykkyyden mainokseksi. Henkilöpotreteissa tämä asuste on usein korostettu, topattu ja koristeltu. Se alleviivasi seksuaalisen kyvykkyyden ohella hedelmällisyyttä. Se ei siis malliltaan tai funktioltaan ole turhan kaukana tämän päivän push-up rintaliiveistä. Korostaessaan genitaaleja kalukukkaro samalla peitti ne; ristiriitaista luonnetta lisäsi vaatteen keinotekoisuus, turhuus ja turhamaisuus – elementtejä, jotka kalukukkaron kultakaudella liitettiin ennen kaikkea feminiinisyyteen. Miehisen kyvykkyyden ohella kalukukkaro symboloi myös muita kulttuurisia arvoja. Sen sanoma linkittyi perheen ja dynastisten suhteiden tärkeyteen. Dynastisesta jatkuvuudesta tuli myöhäiskeskiajalla entistä tärkeämpää myös porvariston keskuudessa – ja tätä heijasteltiin vaatevalintojen ja hautamonumenttien ohella esimerkiksi suojeluspyhimyksen valinnalla. Feminiinisen vastineen hedelmällisyyttä korostavalle vaatteelle voi nähdä aikakauden muodissa, joka kokosi hameen vatsan päälle raskausvatsaa mukaellen. Kalukukkaro ei ole pohjeimplanttien tapaan kadonnut menneisyyden hämärään vaan esimerkiksi heavy metal bändit ovat ottaneet sen osaksi esiintymisasusteitaan. Myöhäiskeskiaikaisen vaatteen replikat siis kertovat jotain tämänkin päivän miehisyydestä. Jätän lukijan harkintaan resonoiko asusteen symbolinen merkitys edelleen perhearvojen kanssa.

Guidobaldo della Rovere Agnolo Bronzinon kuvaamana 1532

Blackie Lawless laulu- ja soitinyhtye W.A.S.Pista

Miehinen ulkonäköihanne ei ole stabiili ja muuttumaton. Viihteen luomat kuvat keskiajan miehisistä miehistä kertonevatkin eniten meidän aikamme ihanteista ja tarpeista. Yhteistä aikakausille kuitenkin on, että statusta ja asemaa tuotetaan ja esitetään ulkonäöllä. Ihanteet vain vaihtuvat kontekstin mukaan. Codex manesseen kuvattujen siloposkisten nuorukaisten sijasta yleisempi keskiaikainen miesihanne oli kypsään ikään ehtinyt partasuinen patriarkka, kasvojen karvat erottivat miehen nuorukaisesta. Parta oli myös toisenlainen status-markkeri: kirkon säädökset kielsivät hengenmiehiä kasvattamasta partaa, sillä sileät kasvot – kuten tonsuurikin – symboloivat puhtautta ja nöyryyttä. Parta on näkyvä ja helposti muotoiltava sukupuolimerkki ja sen kautta välitetään edelleen viestejä niin uskonnosta kuin muitakin yhteiskunnallisia kannanottoja. Nämä viestit ovat saatteet nousta omista tarpeista tai ulkopuolisesta kontrollista. Pian alkavan movemberin kunniaksi todettakoon, että parta viestinnän välineenä ei ole vain menneisyyden ilmiö: terveystietoisuuden lisääminen on hieno karvaisen kommunikaation muoto.

Jos kiinnostuit – tervetuloa kuuntelemaan lisää Triviumin järjestämään luentotilaisuuteen ja työpajaan 21.10.2019. Ohjelma löytyy täältä: https://research.uta.fi/trivium-fi/masculinity-in-premodern-europe-21-10-2019/ ja ilmoittautumislinkki täältä: https://bit.ly/32fLTeL

Unten maille

Anu Korhonen & Marko Lamberg

”Sillä oli saviruukun muoto ja sen pinta oli laikukas ja se tuli ikkunasta ja se asettui minun päälleni. Kohta sillä oli pää ja kädet ja jalat, ja se alkoi muistuttaa ihmistä tai pikemminkin paholaista. Se yritti kiskoa minua ylös ennen kuin se katosi katon läpi.”

Suunnilleen näin kuvaili yöllistä kokemustaan porvarivaimo Beata Persdotter – tai ehkä Petrin- tai Pekantytär, sillä hän oli suomenkielisestä perheestä – jouduttuaan viettämään yön keväällä 1689 Pietarsaaren vankityrmässä noituudenharjoituksesta epäiltynä. Beatan kokemus voidaan tulkita ahdistavan tilanteen laukaisemaksi painajaiseksi, jolla nykyisin ymmärretään pahaa unta. Beatan elinaikana painajainen tarkoitti ensi sijassa painajaisolentoa, ruotsalaisittain maraa, joka saapui öisin ja sananmukaisesti painoi ja joskus kuristikin nukkuvaa. Maraan liittyvässä perinteessä on piirteitä, joiden perusteella monet kokemukset voidaan tulkita unihalvaukseksi eli tilaksi, jossa ihminen on jossain määrin tietoisessa tilassa mutta kykenemätön liikuttamaan kehoaan.

Kuvassa on marmoripatsas, jossa alastomana nukkuvan naisen päälle on laskeutunut siivekäs, demonia tai gargoylea muistuttava hahmo.

Eugène Thivier (1894): Le Cauchemar (Painajainen) Kuva: Wikimedia Commons

Suomessa historiantutkimus on pitkään jättänyt unet vähemmälle huomiolle. Historioitsijat ovat tietenkin todenneet, että aikalaiset antoivat niille toisinaan suurenkin painoarvon, kun selviteltiin esimerkiksi pyhimyksen ihmetekoja (esim. Sari Katajala-Peltomaan analyysi Nicholas Tolentinolaisen kanonisaatioprosessista) tai kun pohdittiin noidaksi epäillyn syyllisyyttä. Beatankin unikokemus kirjattiin muistiin oikeuspöytäkirjoihin, koska se vahvisti käsityksiä hänen ja paholaisen välisestä kanssakäymisestä. Myös kansanuskossa unilla ja näyillä on todettu olleen ainakin ajoittain oma tärkeä roolinsa, kuten Anna Kuismin osoittaa tarkastelussaan 1800-luvun suomalaisten taivas- ja helvettiunista. Ville Kivimäki on puolestaan tutkinut toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeenkin koettuja unia. Sotaan liittyviä unia on tarkasteltu myös suomalaisessa psykologisessa tutkimuksessa, viimeisimpien näytteiden joukossa Nils Sandmanin väitöskirja Nightmares – Epidemiological Studies of Subjective Experiences (2017). Muutoin terveystieteissä on tutkittu enemmän nukkumista ja unihäiriöitä kuin kontekstoitu unien sisältöä. Folkloristiikan kentillä Annikki Kaivola-Bregenhøj on pyrkinyt esittämään synteesiä nykysuomalaisten näkemistä unista teoksessaan Kerrotut ja tulkitut unet – kulttuurinen näkökulma uniin (2010).

Tunnusomaista tähänastiselle unia koskevalle suomalaiselle tutkimukselle on ollut keskittyminen yhteen historialliseen ajanjaksoon kerrallaan. Pitkän aikavälin vertailevan tutkimuksen puuttuessa ei ole ollut mahdollista tavoittaa unien näkemiseen mahdollisesti liittyviä jatkumoita ja muutoksia eikä myöskään unikuvastoissa esiintyvää mahdollista alueellista eikä yhteiskuntaryhmäsidonnaistakaan vaihtelua. Myös eri aikakausille ominaisissa unia koskevissa käsitteellistyksissä ja ymmärrystavoissa ja niiden kotimaisissa ja kansainvälisissä konteksteissa on edelleen pohdittavaa.

Suomen Akatemian rahoittama, syyskuussa 2019 käynnistynyt tutkimushankkeemme ”Northern Nightmares, 1400–2020” tutkii nimensä mukaisesti suomalaisten painajaisia pitkällä aikavälillä. Projekti kiinnittyy Helsingin yliopiston Kulttuurien osastoon, ja sitä johtaa professori Anu Korhonen. Tutkimusryhmän ytimen muodostavat Kaarina Koski, Kirsi Kanerva ja Marko Lamberg – kokoonpanossamme ovat siis edustettuina historiatieteen ohella folkloristiikka ja kulttuurintutkimus. Lisäksi projektimme tekee tiivistä yhteistyötä eri alojen asiantuntijoiden kanssa, heidän joukossaan myös Triviumin jäseniä ja muitakin Tampereen yliopiston tutkijoita.

Humanistis-yhteiskuntatieteelliselle unien tutkimukselle tyypillistä on unien merkityksen ja kontekstin pohdinta, ja tähän sitoutuu myös oma tutkimushankkeemme. Tulkitsemme, että unien saamat kokemukselliset muodot sitoutuvat ajan ja paikan tarjoamiin kulttuurisiin tulkintaresursseihin ja nousevat siitä historiallisesta merkitysmaastosta, jossa unien näkijät elävät. Tällöin tutkimisen arvoista on sekä se, millaisia unia ihmiset kertovat näkevänsä, että se, miten he omia ja toisten unia selittävät ja tulkitsevat. Unien sisältöä tutkittaessa on muistettava, että me ihmistieteilijät voimme käytännössä tutkia vain kerrottuja unia, emme itse unen tapahtumaa. Kuvattu uni onkin aina jo merkityksellistetty uni, johon vaikuttavat niin ajan unikäsitykset, kertojien tavoitteet, historialliset olosuhteet kuin kerronnan konventiotkin. Tämä lähdekriittinen ongelma on kuitenkin jo vanhastaan tuttu niin meille kuin muillekin merkityksen ja kokemuksen tutkijoille. Ennemmin kuin ”ihmisten pään sisälle” historiallis-kulttuurinen tutkimus pyrkiikin unien kontekstin ja niille annetun merkityksen hienovaraiseen ymmärtämiseen, jolla on toki myös yksilön elämysmaailmaan kurkottavat ulottuvuutensa.

Vaikka keskitymmekin vain yhteen maantieteellisesti ja kulttuurisesti rajattuun alueeseen eli Suomeen, pyrimme tuomaan esiin Suomen sisäistä kulttuurista variaatiota ja tietenkin peilaamaan havaintojamme ja metodejamme muissa maissa tehtävään tutkimukseen ja hieman myös aineistoon. Ulkomailla unitutkimusta tehdään jo enemmän, myös historiatieteissä.

Pyrkimystämme vuoropuheluun ja vertailevaan tutkimukseen kuvastaa Helsingissä vastikään (19.–20.9.2019) järjestämämme starttikonferenssi ”Dream Cultures – Multidisciplinary Perspectives”. Aidosti monitieteinen ja kansainvälinen tapaaminen toi esiin sen monimuotoisuuden, jolla unia parhaillaan tutkitaan eri tieteenaloilla ja eri maissa. Psykologian ja lääketieteen tutkijoiden osallistumista vähensi kuitenkin Vancouverissa samaan aikaan järjestetty World Sleep 2019 -konferenssi.

Konferenssin keynote-puhujiksi olimme kutsuneet professori Alessandro Arcangelin Veronan yliopistosta ja professori Catharina Raudveren Kööpenhaminan yliopistosta. Arcangeli käsitteli esitelmässään renessanssikulttuurin monimuotoisia unikäsityksiä sekä niitä koskevia uusia tulkintoja ja toi hyödyllisellä tavalla esiin muutakin kuin englanninkielistä tutkimustraditiota. Raudvere puolestaan tarkasteli pohjoismaisia mara-uskomuksia ja niiden yhteyksiä muuhun kansanperinteeseen. Esitelmät täydensivät luontevalla tavalla toisiaan keskittyessään Euroopan eri alueisiin ja niin oppineeseen perinteeseen kuin kansankulttuuriin.

Lisäksi kuultiin 17 keskenään hyvin erilaista esitelmää, joiden kattamat ajanjaksot ylsivät historiallisen ajan alusta nykykulttuuriin, aina mesopotamialaisista yödemoneista chileläisten nykynuorten unissaan käsittelemään väkivaltaan. Metodit ja fokus vaihtelivat paljon, kuten arvata saattaa. Siinä, missä jotkut keskittyvät yhteen uniteoreetikkoon tai tekevät laadullista kontekstoivaa analyysiä pienehköllä mutta silti runsasta aivotyötä vaativalla aineistolla, toiset purkavat kymmeniätuhansia kirjallisia unikuvauksia tekstianalyysityökaluilla ja rakentavat virtuaalitodellisuusohjelmia, joilla yritetään rekonstruoida nähtyjä unia. Viime mainitun suunnitellaan palvelevan varsinkin toistuvista traumaattisista unista kärsiviä.

Tunnusomaista useimmille esityksille oli keskittyminen yhteen melko rajattuun tutkimusajanjaksoon. Varsinkin nyky- ja lähihistoriaan keskittyvä ei-historiatieteellinen tutkimus näyttää helposti sivuuttavan kaukaisemman menneisyyden merkityksen, vaikka historioitsija löytäisikin sen läsnäolosta jäänteitä. ”Northern Nightmares” -projektille on siis uskoaksemme tilausta tai ainakin oma tutkimuksellinen lokeronsa. Saimmekin kehotuksen liittyä unitutkimushankkeiden laajaan kansainväliseen verkostoon (http://www.culturaldreamstudies.eu/).

Yhteistä kutakuinkin kaikille esitelmille ja niiden taustalla käynnissä oleville tai olleille tutkimushankkeille oli kontekstin painottaminen, unikuvausten tai uniteorioiden liittäminen omaan historialliseen ja kulttuuriseen kehykseensä. Vaikka unien sisältöä ei ole aina helppo selittää ja vaikka unia koskevien teoretisointien välillä on suuria eroavaisuuksia, unista ja niiden tulkinnoista voidaan todella löytää yhteyksiä valvemaailmaan ja sen rakenteisiin. Unien tutkiminen on siis ihmisen toiminnan ja kulttuurin kokonaisvaltaista tarkastelua. Konferenssin kuluessa tuli myös todistettua unitutkimuksen aineistojen moninaisuus ja yllättävyyskin: unikertomuksia on kerätty niin ensimmäiseen maailmansotaan lähteneitä isiään kaipaavilta pikkulapsilta kuin sotavangiksi jääneiltä toisen maailmansodan upseereilta, niin noitaoikeudenkäyntien todistajilta kuin konfliktien keskellä toimivilta rauhantutkijoiltakin.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että konferenssin keskustelutuokiot toivat esiin myös tieteidenvälisen ajatustenvaihdon ajoittaisen vaikeuden: vaikka aihepiiri pysyy koko ajan suurin piirtein samana, ei ole aina helppoa kommentoida esitystä, jossa kollega lähestyy teemaa aivan toisesta näkökulmasta tai aivan erilaisilla menetelmillä. Keskustelujen kautta löytyi kuitenkin myös innostavia ja yllättäviä yhteyksiä eri aikakausia ja kulttuuripiirejä tutkivien välille, ja kriittinen debatti herätti niin puhujia kuin kuulijoita täsmentämään ja rikastamaan omia tutkimustehtäviään. Vaikka konferenssien päättäjäiskonventioihin kuuluvat aina monensuuntaiset ja moninkertaiset kohteliaisuudet ja kiitokset, kukaan tuskin poistui kaksipäiväisestä aivomyrskystä todella mitään uutta omaksumatta.

* * *

”Dream Cultures – Multidisciplinary Perspectives” -konferenssin ohjelma ja abstraktit ovat luettavissa osoitteessa https://www.helsinki.fi/en/conferences/dream-cultures-multidisciplinary-perspectives. ”Northern Nightmares, 1400–2020” -projektin kotisivut avautuvat loppuvuodesta 2019.

”Musta se yhteiskunnallinen relevanssi on koko blogin idea?” – mitä Triviumin blogi kertoo historian tutkimuksen ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta relevanssista ja työelämätaidoista?

Raisa Maria Toivo
Trivium

TRIVIUM – Tampereen antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen keskus on vuoden 2015 alusta lähtien julkaissut osoitteessa http://blogs.uta.fi/trivium/ blogia, jonka julkilausuttu tarkoitus on esitellä Triviumin piirissä tehtävää tutkimusta toisaalta yliopistoyhteisölle ja toisaalta muulle alan yhteisölle. Blogitekstejä kirjoittavat pääsääntöisesti Triviumin tutkijat – väitöskirjatutkijat, postdoc tutkijat ja kokeneemmat tutkijat – sekä vieralijakirjoittajat Triviumin yhteistyötahoista. Blogin tarkoitus on myös ollut esitellä ja pohtia antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen yhteiskuntarelevanssia ja merkitystä, sekä kehittää ja pitää yllä tutkijoiden yhteiskuntasuhteita ja viestintää ja kommunikaatiota Triviumin omaa yhteisöä laajemmalle yleisölle. Samalla kirjoittajat ovat eri tavoilla pohtineet selventää vanhempien aikojen historian tutkimuksen ja opiskelun tuottamia yhteiskunta- ja työelämärelevanssia ja opintojen tuottamia geneerisiä taitoja – mitä ne oikein ovat ja miten niitä hankitaan?

Triviumin blogi voi – ja sen on tarkoitus – auttaa sekä oman tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ymmärtämisessä ja viestimisessä että ylipäänsä kirjallisten viestintätaitojen oppimisessa. Alusta asti tarkoitus on ollut myös ottaa blogi osaksi väitöskirjatutkijoiden ohjausta, ennen kaikkea välineenä, joka pakottaa pohtimaan ja sanoittamaan oman työn yhteiskunnallista merkitystä tai vaikuttavuutta. Lisäksi blogikirjoitusten on saavan tutkijat erottelemaan kulloinkin tilanteessa tärkeitä asioita ja kommunikoimaan niitä oman tutkimusaiheen asiantuntijoita laajemmalle yleisölle. Oman yhteiskunnallisen vaikuttavuuden avoimen ja julkilausutun pohtimisen on tarkoitus myös tuottaa aitoa yhteiskunnallista relevanssia ja auttaa kehittämään jatko-opintojen aikana työelämään siirrettäviä taitoja. Tähän on yritetty yllyttää Triviumin kaikkia tutkijoita ja väitöskirjantekijöitä, joskin lähinnä suullisesti. Kyselin bloginkirjoitusten ohjaamisesta väitöskirjantekijöiden ohjaajilta ja he kuvaavat yllytystä näin:

”… eli kaikkia olen yllyttänyt (ja itse yrittänyt muistaa) lähteä joku ajankohtainen teema mielessä liikkeelle (ihan yleisiin keskusteluihin tms viittaamalla) ja sitten nostaa vanhempien aikojen esimerkkejä teemasta esille…”

”… Kaikki ohjattavani ovat jossain vaiheessa kirjoittaneet Triviumin blogiin väitöskirja-aiheestaan kirjoittaneet”

”…Itse asiassa voisi olla myös hyödyllistä, että jatko-opintojaan aloittava kirjoittaisi saman tien omasta pro gradu –työstään popularisoivan blogikirjoituksen – joka suoraan sen tuloksista tai sitten niitä reflektoiden laajemmassa perspektiivissä. ”

Kun ohjaajat pohtivat blogin käyttöä ohjauksessa, suurin osa ohjaajien pohdinnasta keskittyi tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin näkemiseen ja osoittamiseen ja niiden oppimiseen – sehän on koko blogin tarkoitus ja siksi myös sen tarkoitus väitöskirjaohjauksen osana. Tavoitteessa koettiin myös onnistutun kaikkien kannalta hyvin, vaikka yksi vastaus vihjaa myös pelkoon siitä, että muun kuin täsmällisesti ottaen väitöskirjatekstin kirjoittaminen voi myös haitata tutkimustyön ja jatko-opintojen etenemistä:

”… Triviumin kannalta etu kai on se, että näin esitellään sitä miten vanhempien aikojen tutkimus osallistuu nykykeskusteluihin ja opettaa ja antaa rohkeutta meidän väelle osallistumiseen. Blogia kyllä luetaan muuallakin (ainakin aina joskus tulee vieraat kommentoimaan.) Kaipa se osaltaan luo yhteisöllisyyttäkin ja toimii meidän käyntikorttina maailmalle?”

… ja ainakin — tuntui, että se kirkasti heidän ajatteluaan siitä, mikä tutkimusaiheessa ja sen tuloillaan olevissa tuloksissa oikeastaan oli keskeisintä – eli kyseinen tehtävä pikemminkin edisti kuin jarrutti väitöstutkimuksen valmistumista”.

Yliopistopedagogisessa tutkimuksessa on pitkään käyty keskustelua yleisten työelämätaitojen ja tieteenalataitojen opettamisen ja oppimisen suhteesta. Geneerisiksi taidoiksi tai työelämätaidoiksi luetaan taitoja, joiden ajatellaan olevan jaettuja ja yhteisiä tai yleisiä kaikille yliopisto-opinnoille ja työelämälle ja jotka siirtyvät niitä omaavan henkilön mukana alalta toiselle tai tehtävästä toiseen. Sellaisia ovat esimerkiksi ryhmätyö-, kommunikaatio-, ongelmanratkaisu- ja ajankäyttötaidot, tai englanniksi hieman eri tavoin painottuvat ”neljän C:n” tai ”2000-luvun taidot” Creativity, Critical Thinking, Collaboration ja Communication. Tieteenalataidoiksi taas luetaan tieteenalan opinnoissa kertyvät, nimenomaan siihen liittyvät taidot, joita yleensä opetetaan opetussuunnitelmassa tietoisesti ja tarkoituksellisesti. Siinä missä yksittäisen tieteenalan ”faktatiedot” saattavat vanhentua, ajatellaan, että näitä yleisiä siirrettäviä taitoja tarvitaan aina ja niiden avulla oman tieteenalan uudet tiedot ja taidot oppii kun tarvitaan. Usein ajatellaan myös, että geneerisiä taitoja kertyy yliopisto-opinnoissa enemmän tai vähemmän väistämättä, vaikka niitä ei välttämättä varta vasten opetettaisikaan. Niiden tarkoitukselliseen opettamiseen kuitenkin nykyään pyritään kiinnittämään huomiota.

Jos ajatellaan työelämätaitoja puhtaasti yleisenä ja siirrettävinä tai neljän C:n taitojen kautta, ne tulevat myös esiin – etenkin kommunikaatio ja viestintä, sekä luova kriittinen ajattelu. Tarkemmin eriteltynä esiin nousevat yleisökohtainen tai yleistajuinen kirjoittaminen ja vuorovaikutus, kokonaisuuksien ja yhteyksien hahmotus, sekä taito ja rohkeus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin oman asiantuntemuksen pohjalta, oman työn yhteiskunnallisen yhteyden ja vaikuttavuuden hahmotus, ja taito reflektoida näitä kysymyksiä:

”— jatko-opiskelija tekee jo opiskellessaan jotain, millä on merkitystä (eli teksti tulee oikeasti julki ja käyttöön) – ja samalla myös tuottaa cv:n puolelle pienen merkinnän, joka ei suinkaan ole merkityksetön tuossa uravaiheessa. Samalla hänen osaamisensa ja työnsä tulee julki laajemmalle yleisölle. Tästä voi olla myös hyötyä verkostoitumisen kautta ja muutenkin (ko. tekstiä voi käyttää ns. käyntikorttina). Tämänkaltaista popularisointiahan tutkijan elämä on täynnä – ja samoin, mikäli myöhemmin päätyy töihin jossa viestinnällä on mitään merkitystä (mikähän sellainen työ olisi, jossa tätä aspektia ei mukana olisi lainkaan?). Kaiken lisäksi jatko-opiskelija joutuu tässä työstämään omaa ideaansa eteenpäin ja miettimään sekä yhteiskunnallista että tieteellistä relevanssia, sekä päivittämään oman tutkimuksensa kontekstit sujuvaan muotoon.”

Yhteistyötaitoihinkin viitataan, joskin useimmiten vain kiertotietä, verkostoitumisena ja kontakteina, kuten yllä. Vaikka kaikkia väitöskirjatutkijoiden tekstejä itse asiassa on hiottu kirjoittajan, ohjaajan ja toimittajan kanssa, vain yhdessä kohdassa viitattiin suoraan mahdollisuuteen tehdä blogeja ryhmätyönä tai käyttää vertaisryhmää avuksi kirjoittamisessa – sekin yhteydessä keskeneräiseen projektiin jossa blogikirjoituksia kirjoitettiin maisteriopinnoissa:

”– ohjaaminen pitäisi vain hoitaa niin, että ’puolivalmisteita’ käsiteltäisiin joko yhteisessä seminaari-istunnossa, tai sitten verkkoympäristössä. Nimenomaan popularisoivan tekstin valmistamisessa vertaispalaute olisi tehokasta ja motivoivaa”.

Siirrettäviin tai työelämätaitoihin viitataan useimmiten niiden käytön, ennen kaikkea tutkimuksen tulosten levittämisen, verkostoitumisen ja kontaktien luomisen kautta. Tämä viittaa siihen, että myös ohjaajat ajattelevat tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ja sen ymmärtämisen osoittamisen ja viestimisen itse asiassa olevan tärkeä osa historian tohtorin yleisiä tai työelämätaitoja. Ajatus on looginen, sillä tohtori todennäköisesti joutuu argumentoimaan tutkimuksensa relevanssin moneen kertaan voidakseen tehdä työtä tai saadakseen rahoitusta yliopistossa tai sen ulkopuolella.

Yliopistopedagogiikan tutkijat Linden; Annala & Mäkinen (2016) esittää yleisesti käytettynä ja suositeltavana, että yleisiä työelämätaitoja opetetaan tieteenalatietojen ja -taitojen kautta. Usein juuri tieteenalatiedot/-taidot ovat niitä, joiden kautta yleiset taidot tarttuvat opiskelijan henkilökohtaiseen asiantuntijaksikasvamisen prosessiin ja maailmanymmärrykseen. Erilaisissa opetuksen palautetilaisuuksissa myös tamperelaiset historian opiskelijat ovat sanoneet ajattelevansa näin. Toisaalta yliopistopedagogisissa tutkimuksissa on myös huomautettu, että opiskelijat usein kokevat tieteenalataitojen ja siirrettävien taitojen suhteen ristiriitaisena tai jännitteisenä. Teoriatiedolle ja tutkimustaidoille ei nähdä käyttöä myöhemmässä työelämässä, etenkään aloilla, joilla yliopisto-opetus ei suoraan valmista ammattiin. (Annala & Mäkinen 2011; Tynjälä & Virtanen 2013; Murtonen, Lehtinen & Olkinuora 2008).

Mainitut tutkimukset koskevat maistereita, mutta Triviumin blogin kirjoittajat ovat väitöskirjatutkijoita tai jo varttuneempia tutkijoita. Ei ole yksiselitteisen selvää, miten ajattelu muuttuu väitöskirjan teon ja tutkijan uran aikana: mielletäänkö suurempi määrä tutkijakoulutusta ja tutkimuksen teon oppimista vain suuremmaksi määräksi abstraktia teoriaa, jolle ei ole käyttöä työelämässä yliopistoympäristön ulkopuolella, vai näyttäytyykö tutkimuksen teko ja sen kommunikointi työelämänä, jonka vaatimat taidot ovat pohjimmiltaan samankaltaisia kuin muussakin työelämässä? Julkisuudessa esitetään välillä hyvinkin tunteellisia mielipiteitä ensimmäisen vaihtoehdon toteutumisesta (esim Aamulehti 28.1.2018). Toisaalta vuoden 2017 uraseurantaraportin mukaan 90% vuonna kyselyyn vastanneista (vuonna 2014 väitelleistä tohtoreista) oli ainakin jossain määrin tyytyväisiä siihen, kuinka pystyi työssään hyödyntämään koulutuksessa oppimiaan asioita. On itseasiassa mielenkiintoista huomata, että parhaiten tohtorintutkintoa suorittaessaan oppimiaan asioita kokivat voivansa hyödyntää humanistisilta aloilta sekä maa- ja metsätalousaloilta väitelleet. Molemmista ryhmistä jonkinasteisesti tyytyväisiä oli 93%, yhteiskunnalliselta alalta tyytyväisiä 92%. Vastaavasti pienin osuus tyytyväisiä oli tietojenkäsittelytieteestä ja tietoliikenteestä väitelleitä, josta vain 85% oli tyytyväisiä. Eniten hyötyä työllistymiselle kaikki kokivat olleen tieteenalan ja oman tutkimusaiheen substanssiosaamisesta. (Kurlin, Suorsa & Carver 2018, 41-42.)

Uraseurantaraportin 2017 mukaan tohtorikoulutuksen koettiin kehittäneen omaan tutkimusalaan liittyvää osaamista, seuraavaksi eniten metodologiaan, tutkimusmenetelmiin ja etikkaan liittyvää osaamista. Vähiten taas koulutuksen koettiin kehittäneen tieteellisen viestinnän taitoja, n. kolmasosa vastaajista oli tätä mieltä. Kun sen sijaan kysyttiin, mitä osaamista vastaaja tarvitsee nykyisessä työssä; viestintätaidot nousivat selvästi esiin, tärkeämpinä kielitaito, esiintymistaidot sekä kyky luoda ja ylläpitää verkostoja – vaikka aikaisemmassa kysymyksessä tutkinnossa opittujen taitojen hyödyntämisestä työelämässä nimenomaan tieteenalaosaaminen korostui eniten. (Kurlin, Suorsa & Carver 2018, 45, 47.)

Kokonaisuutena ”epäkäytännöllisten alojen”, kuten historian, työelämärelevanssin puute ei tässä valossa näytä huolestuttavalta – mutta sehän ei tietenkään tarkoita, ettei asiaan kannattaisi kiinnittää huomiota ja yrittää parantaa edelleen kehittää sitä. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että substanssiosaamista ja geneerisiä taitoja ja ennen kaikkea niiden oppimista ja osaamista ei ole helppo erottaa toisistaan. Ollakseen nykypäivän ”työelämän T-mallin” monitoimiosaaja, nuori tohtori tarvitsee sekä syvän oman alansa ja aiheensa osaamisen että laajan kyvyn ymmärtää muiden alojen tietoa ja toimia yhdessä muiden alojen edustajien kanssa. Kumpikaan osaamisen suunta ei toimi ilman toista. Historiantutkijan kannalta tämä tarkoittaa, että historian tutkimuksen osaamisen antaa monia taitoja, joita työelämässä, liikemaailmassa, johtamisessa ja asiantuntijatyössä tarvitaan.

Samalla se kuitenkin tarkoittaa myös, että historiantutkimuksen osaaminen tuottaa siirrettäviin taitoihin jotain ihan erityistä twistiä, jota jonkun muun alan osaaminen ei samalla tavalla tuota. Tämä käy hyvin yksiin sen Jonesin (2009) esittämän toteamuksen kanssa, että tieteenala vaikuttaa paljon siihen, millaiset siirrettävät taidot opiskellessa ovat tarpeen ja tulevat esiin ja siksi myös siihen missä suhteessa erilaisia siirrettäviä taitoja koulutuksessa opitaan. Niinpä siirrettäviä työelämätaitoja ei ehkä voikaan pitää lähtökohtaisesti niin yleispätevinä ja kontekstistaan riippumattomina kuin niitä yleisesti on totuttu pitämään. Ne eivät olekaan kaikille tieteenaloille samoja. Toisaalta samasta huomiosta saattaa seurata, etteivät tärkeät yleiset taidot ole kaikissa työtehtävissäkään samoja, ne painottuvat eri tavoin ja saavat erilaisia muotoja. (Jones 2009, 175, 179–182) Kun tieteenalataitojen ja jopa tutkimusaiheen merkitys työelämään sijoittumisessa on noin suuri, voisi olla perusteltua pitää oman tutkimusaiheen yhteiskunnallisten soveltamisalojen ja yhteiskunnallisen relevanssin ymmärtämistä, osoittamista ja viestintää myös eräänlaisena siirrettävänä tai työelämätaitona sinänsä.

Mitä siis ovat juuri historian opintojen antamat ja historioitsijoita työllistävien alojen geneeriset taidot? Jones (2009) vertailee artikkelissaan juuri historiaa ja teoreettista fysiikkaa todeten, että historian opinnot kehittävät joitain muita tieteenaloja enemmän kriittistä ajattelua, koska historian tutkimus on luonteeltaan kriittistä. Sen sijaan esimerkiksi fysiikassa perussääntöjen jatkuvassa kritisoimisessa ei ole mitään mieltä, joten fysiikan opiskelu kehittää toisenlaisia työelämätaitoja.

Triviumin blogissa näkyy, että oman tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin analysointi ja argumentointi on historiantutkijalle tärkeä taito sinänsä. lisäksi väittäisin, että se on myös työelämätaito: kovin monissa niissä tehtävissä, mistä historiantutkija itsensä löytää, pitää jatkuvasti uudelleen ja uudelleen argumentoida jollekin johtajalle, rahoittajalle tai liikekumppanille, mitä väliä tällä meidän tekemällämme jutulla on – ja tärkeää on nähdä sekin, onko sillä mitään väliä tai millä sitten olisi. Yhteiskuntarelevanssiymmärryksellä osana yleisiä työelämätaitoja saattaa olla erityinen merkitys teoreettisilla tai ei-ammatillisestisuuntautuneilla aloilla, joilla, kuten historiassa, ei suoraan valmistuta johonkin ammattiin. Sillä voi olla erityistä merkitystä tohtorintutkintotasolla, jossa tutkijakoulutuksen on käytännössä valmistettava ihmisiä puhtaan tutkijanuran lisäksi monenlaisiin vaativiin asiantutkija- kehitys- ja johtotehtäviin. Oman työn relevanssin analysointitaito on epäilemättä myös osa kriittisen analyysin ja luovan ongelmanratkaisun taitoja, ja relevanssin viestintä erilaisille yleisöille on osa tohtorille olennaisia kommunikaatiotaitoja.

Myös pääosa Triviumin blogin kirjoituksista ottaa avoimesti kantaa nimenomaan tutkimusaiheen ja tulosten yhteiskunnalliseen relevanssiin, kun taas perinteisistä siirrettävistä taidoista puhutaan implisiittisemmin. Kuten yksi väitöskirjojen ohjaajista totesi tutkinto-ohjelman kahvihuoneessa: ”no se [siirrettävien taitojen] puoli, sehän jää yleensä siihen ohjauskeskusteluun ohjaajan ja väitöskirjatutkijan välillä”. Kokeneempien tutkijoiden tekstit Triviumin blogissa sen sijaan usein pohtivat tutkimuksen tekemisen ja ymmärtämisen merkitystä ja sen antamia työelämä- tai suorastaan kansalaistaitoja. Esimerkkeinä Sari Katajala-Peltomaan teksti keskiajan vääristelevästä poliittisesta käytöstä myyttisen menneisyyden luomisessa esimerkiksi valkoisen ylivallan puolustelussa tai ”eurooppalaisuuden” mytologisoinnissa, ja Maija Ojalan pohdinta tutkimuksellisen heittäytymisen merkityksestä uusien näkökulmien synnylle. Maijastina Kahlos pohtii tutkijan etiikan ja empatian merkitystä tavalla, joka liittyy moneen muuhunkin työhön kuin tutkimukseen, Ville Vuolanto selventää asiantuntemuksen ja kielitaidon merkitystä kääntämisessä ja kulttuurissa ja Tiina Miettinen huomauttaa, että historian popularisaatio esimerkiksi televisio-ohjelmissa hyötyisi myös ihan oikean asiantuntemuksen käyttämisestä ja että myös vanhempia aikoja koskeville paikallishistorioille on nykymaailmassa tarve.

Näissäkin kirjoituksissa on silti nähtävissä, että tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ymmärtäminen ja viestiminen on historiantutkijoille tärkeää ja se on monesti jo sinällään työelämätaito: ollaksemme hyödyksi, meidän pitää osata nähdä, missä voimme olla hyödyksi.

Kirjallisuus

(Tämä teksti on blogimuotoon toimitettu versio työelämätaitojen sanoittamista koskevasta yliopistopedagogiikan yhteisöllisestä kehittämistehtävästä keväällä 2019)

Aamulehti 28.1.2018. https://www.aamulehti.fi/uutiset/inari-aaltojarvi-kituutti-vuosia-surkealla-palkalla-yliopiston-patkatoissa-nyt-tyoton-tohtori-avautuu-tuttavani-jarkyttyivat-kun-kerroin-mita-tienaan-200687005

Annala J. & Mäkinen M. (2011) The research-teaching nexus in higher education curriculum design. Transnational Curriculum Inquiery 8 (1-2). pp.3-21.

Jones, A. (2009). Generic attributes as espoused theory: the importance of context. Higher Education 58, 175–191.

Kurlin, A., Suorsa, O & Carver, E. (2018) Yliopistojen maisteri- ja tohtoriuraseurantakyselyiden 2017 tulokset. Yliopistojen työelämä- ja urapalveluiden Aarresaari-verkosto. Aarresaari-verkoston uraseurantaryhmä, Heikki Taulu, Akava. https://www.aarresaari.net/uraseuranta/tohtoreiden_uraseuranta

Linden, J,. Annala J. & Mäkinen, M. (2016) Tieteenalakohtainen tieto ja opetussuunnitelman kriisi korkeakoulutuksessa. Tiedepolitiikka 1/2016

Murtonen, M., Lehtinen, E. & Olkinuora E. (2008). Turha taito? Yliopisto-opiskelijoidennäkemykset tutkimustaitojen tarpeesta työelämässä, suuntautuminen oppimiseen ja koetut vaikeudet opinnoissa. Kasvatus: Suomen kasvatustieteellinen aikakauskirja 39: 2, 119-130.

Trivium – Tampereen antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuskeskus: https://research.uta.fi/trivium/

Trivium-tutkimuskeskuksen blogi. https://blogs.uta.fi/trivium/

Tynjälä, P. & Virtanen, A. (2013). Kohti työelämätaitoja kehittävää yliopistopedagogiikkaa – opiskelijoiden näkökulma. Yliopistopedagogiikka 20 (2), 2-10.