Maskuliinisuuden kuvat ja kuviteltu keskiaika

Sari Katajala-Peltomaa
Trivium

Keskiaika on keskellämme mielikuvina: kuviteltuna menneisyytenä, jonka kaikki jaamme ja tunnistamme, mutta joka kuitenkin on turvallisen kaukana – se ei haasta tai uhkaa käsitystä itsestämme. Juuri tässä yhteydessä, mielikuvien luomisessa ja syöttämisessä, kuviteltu menneisyys on tullut yhä tärkeämmäksi. Fantasian ja viihteen kaapuun puettuna keskiaika vaikuttaa varsin harmittomalta – kyllähän me kaikki tiedämme (no, tarina kertoo, että kaikki koululaiset eivät enää tiedä) ettei lohikäärmeitä ollut oikeasti olemassa, ja että Game of Thrones ei sijoitu keskiajalle. Täytyy olla todella huumorintajuton turhasta nipottaja, jos närkästyy harmittomasta viihteestä. Voidaan olla montaa mieltä siitä, onko oikeasti harmitonta viihdettä olemassa, huumori kun paljastaa tahtoen tai tahtomattaan aina myös yhteiskunnan kipupisteitä. Ja kyllä anakronismi harmittaa tutkijaa, samoin väärät ja vääristellyt faktat.

Viihde on valtaa. Sen avulla meille myydään tarpeita ja konkreettisia esineitä ja asioita. Viikinkejä, ritareita ja muita ”miehisiä” miehiä käytetään mainostamaan tavaroita avolava-autoista kondomeihin.

Norman in the streets, Viking in the sheets? Image from Durex’s “Be Heroes for the Night” campaign, 2016.
Lähde: Megan Arnott: “Viking Tough”: How Ads Sell Us medieval Manhood. The Public Medievalists, Jan 31, 2019. https://www.publicmedievalist.com/medieval-ads/

Näyttää siltä, että Yhdysvallat on etumatkalla kuvitteellisen menneisyyden kaupallisessa hyödyntämisessä. Ehkä keskiaika resonoi siellä erityisen hyvin mielikuvituksen kanssa – kansakunnallahan ei ole yhteistä ”keskiaikaista menneisyyttä”. Se on siis vapaa valtakunta hyväksikäytölle, myös poliittisesti kyseenalaisten tarkoitusperien ajamiseen. Kuvitellun menneisyyden voima ja vaara piileekin ennen kaikkea mielikuvissa ja ajatusrakennelmissa, joita epäsuorasti käytetään vahvistamaan omia kulttuurisia käsityksiä ja kategorioita. Mukaansa tempaavat tarinat ruokkivat eskapismia ja eksotiikan tai mystisen kaipuuta. Moderneiksi kirjoitetut henkilöhahmot saavat katsojan samaistumaan tunteisiin, tekoihin ja kohtaloihin. Viikinkien ja ritarien avulla myydään siis myös ajatusta oikeasta miehisyydestä, joka on sekä henkisesti että ruumiillisesti vahva ja järkkymätön, tarpeen vaatiessa aggressiivinen ja väkivaltainenkin. Toki mielikuviin usein liitetään heikompien auttaminenkin. Samalla tietoisesti tai tahattomasti vahvistetaan ”oikeaa” sukupuolijärjestystä ja miehen mallia. Näiden kuvitteellisten menneiden maskuliinisuuksien ongelma on jäykkärajainen ja joustamaton kuva miehisyydestä, joka pönkittää heteronormatiivisuutta ja pahimmassa tapauksessa toksista maskuliinisuutta. Lohikäärmeet eivät siis suinkaan ole vaarallisin asia, mikä (kuvitellulla) keskiajalla on meillä tarjota.

1200-luvulla elänyt Herr Gottfried von Neifen ja mielitietty

Keskiaikainen maskuliinisuuden ideaali oli paljon muutakin tai itse asiassa jotain ihan muuta kuin hien ja veren tahraama lihaskimppu. Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Codex Manesseksi kutsutussa runokokoelmassa. Tämä Manesse -perheelle tehty Minne-laulujen kokoelma edustaa hovirakkauden saksalaista versiota. Kokoelmaan on kerätty yli 130 runoa 1100- ja 1400-lukujen väliseltä ajalta, kuvitus on 1300-luvun alusta. Jokainen runoilija on kuvattu erikseen; he edustavat toki aikansa eliittiä, hallitsijoita ja aatelisia. Tästä huolimatta – tai juuri siksi – ne kuvaavat ideaalia maskuliinisuutta. Kuviin mahtuu myös ritareita kiiltävissä haarniskoissaan, mutta erityisen silmiinpistävää on mieshahmojen kauneus, hentous ja jopa tietynlainen feminiinisyys. Fyysisen työn varaan rakentuvan yhteiskunnan miehinen kauneusihanne ei ollutkaan väkevä lihaskimppu vaan silokasvoinen ja hoikkavartaloinen nuori mies, jolla oli hoikat, suorastaan hentoiset, pitkä raajat ja kalpea iho. Vaaleat pitkähköt kiharat olivat kauneusihanne, niin miehille kuin naisillekin. Ulkoinen kauneus heijasteli sisäistä hyvyyttä, syntiset ihmiset ja pahat henget olivat myös ulkoisesti vastenmielisen näköisiä.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa miesten viittojen lyhentyessä ihaillun maskuliinisuuden merkkipaaluksi muodostuivat hoikat ja pitkät mutta muodokkaat sääret, joita korostettiin polven alle sidottavilla sukkanauhoilla. Perustipa Englannin kuningas Edward III 1340-luvulla sukkanauharitarikunnankin (Order of the Garter). Se on vanhin ja arvostetuin edelleen Englannissa toimivista ritarikunnista. Uuden ajan alusta tiedetään jopa pohjeimplantteja heille, joille luoja ei ollut suonut tarpeeksi kurveja omasta takaa. Pitkät, sirot mutta muodokkaat sääret ovat siis vuosisatoja vanha kauneusihanne ja sukupuoliattribuutti – tänään ne tosin useammin liitetään naiskauneuteen.

Toki keskiajan ja uuden ajan alun kulttuuri tunsi myös suoran seksuaalisen kyvykkyyden vetovoiman. Lyhyiden viittojen ja kaksiosaisten housujen tai sukkien aikaansaama häveliäisyyden velvoite, kalukukkaro, muuttui pian miehisyyden ja kyvykkyyden mainokseksi. Henkilöpotreteissa tämä asuste on usein korostettu, topattu ja koristeltu. Se alleviivasi seksuaalisen kyvykkyyden ohella hedelmällisyyttä. Se ei siis malliltaan tai funktioltaan ole turhan kaukana tämän päivän push-up rintaliiveistä. Korostaessaan genitaaleja kalukukkaro samalla peitti ne; ristiriitaista luonnetta lisäsi vaatteen keinotekoisuus, turhuus ja turhamaisuus – elementtejä, jotka kalukukkaron kultakaudella liitettiin ennen kaikkea feminiinisyyteen. Miehisen kyvykkyyden ohella kalukukkaro symboloi myös muita kulttuurisia arvoja. Sen sanoma linkittyi perheen ja dynastisten suhteiden tärkeyteen. Dynastisesta jatkuvuudesta tuli myöhäiskeskiajalla entistä tärkeämpää myös porvariston keskuudessa – ja tätä heijasteltiin vaatevalintojen ja hautamonumenttien ohella esimerkiksi suojeluspyhimyksen valinnalla. Feminiinisen vastineen hedelmällisyyttä korostavalle vaatteelle voi nähdä aikakauden muodissa, joka kokosi hameen vatsan päälle raskausvatsaa mukaellen. Kalukukkaro ei ole pohjeimplanttien tapaan kadonnut menneisyyden hämärään vaan esimerkiksi heavy metal bändit ovat ottaneet sen osaksi esiintymisasusteitaan. Myöhäiskeskiaikaisen vaatteen replikat siis kertovat jotain tämänkin päivän miehisyydestä. Jätän lukijan harkintaan resonoiko asusteen symbolinen merkitys edelleen perhearvojen kanssa.

Guidobaldo della Rovere Agnolo Bronzinon kuvaamana 1532

Blackie Lawless laulu- ja soitinyhtye W.A.S.Pista

Miehinen ulkonäköihanne ei ole stabiili ja muuttumaton. Viihteen luomat kuvat keskiajan miehisistä miehistä kertonevatkin eniten meidän aikamme ihanteista ja tarpeista. Yhteistä aikakausille kuitenkin on, että statusta ja asemaa tuotetaan ja esitetään ulkonäöllä. Ihanteet vain vaihtuvat kontekstin mukaan. Codex manesseen kuvattujen siloposkisten nuorukaisten sijasta yleisempi keskiaikainen miesihanne oli kypsään ikään ehtinyt partasuinen patriarkka, kasvojen karvat erottivat miehen nuorukaisesta. Parta oli myös toisenlainen status-markkeri: kirkon säädökset kielsivät hengenmiehiä kasvattamasta partaa, sillä sileät kasvot – kuten tonsuurikin – symboloivat puhtautta ja nöyryyttä. Parta on näkyvä ja helposti muotoiltava sukupuolimerkki ja sen kautta välitetään edelleen viestejä niin uskonnosta kuin muitakin yhteiskunnallisia kannanottoja. Nämä viestit ovat saatteet nousta omista tarpeista tai ulkopuolisesta kontrollista. Pian alkavan movemberin kunniaksi todettakoon, että parta viestinnän välineenä ei ole vain menneisyyden ilmiö: terveystietoisuuden lisääminen on hieno karvaisen kommunikaation muoto.

Jos kiinnostuit – tervetuloa kuuntelemaan lisää Triviumin järjestämään luentotilaisuuteen ja työpajaan 21.10.2019. Ohjelma löytyy täältä: https://research.uta.fi/trivium-fi/masculinity-in-premodern-europe-21-10-2019/ ja ilmoittautumislinkki täältä: https://bit.ly/32fLTeL

Unten maille

Anu Korhonen & Marko Lamberg

”Sillä oli saviruukun muoto ja sen pinta oli laikukas ja se tuli ikkunasta ja se asettui minun päälleni. Kohta sillä oli pää ja kädet ja jalat, ja se alkoi muistuttaa ihmistä tai pikemminkin paholaista. Se yritti kiskoa minua ylös ennen kuin se katosi katon läpi.”

Suunnilleen näin kuvaili yöllistä kokemustaan porvarivaimo Beata Persdotter – tai ehkä Petrin- tai Pekantytär, sillä hän oli suomenkielisestä perheestä – jouduttuaan viettämään yön keväällä 1689 Pietarsaaren vankityrmässä noituudenharjoituksesta epäiltynä. Beatan kokemus voidaan tulkita ahdistavan tilanteen laukaisemaksi painajaiseksi, jolla nykyisin ymmärretään pahaa unta. Beatan elinaikana painajainen tarkoitti ensi sijassa painajaisolentoa, ruotsalaisittain maraa, joka saapui öisin ja sananmukaisesti painoi ja joskus kuristikin nukkuvaa. Maraan liittyvässä perinteessä on piirteitä, joiden perusteella monet kokemukset voidaan tulkita unihalvaukseksi eli tilaksi, jossa ihminen on jossain määrin tietoisessa tilassa mutta kykenemätön liikuttamaan kehoaan.

Kuvassa on marmoripatsas, jossa alastomana nukkuvan naisen päälle on laskeutunut siivekäs, demonia tai gargoylea muistuttava hahmo.

Eugène Thivier (1894): Le Cauchemar (Painajainen) Kuva: Wikimedia Commons

Suomessa historiantutkimus on pitkään jättänyt unet vähemmälle huomiolle. Historioitsijat ovat tietenkin todenneet, että aikalaiset antoivat niille toisinaan suurenkin painoarvon, kun selviteltiin esimerkiksi pyhimyksen ihmetekoja (esim. Sari Katajala-Peltomaan analyysi Nicholas Tolentinolaisen kanonisaatioprosessista) tai kun pohdittiin noidaksi epäillyn syyllisyyttä. Beatankin unikokemus kirjattiin muistiin oikeuspöytäkirjoihin, koska se vahvisti käsityksiä hänen ja paholaisen välisestä kanssakäymisestä. Myös kansanuskossa unilla ja näyillä on todettu olleen ainakin ajoittain oma tärkeä roolinsa, kuten Anna Kuismin osoittaa tarkastelussaan 1800-luvun suomalaisten taivas- ja helvettiunista. Ville Kivimäki on puolestaan tutkinut toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeenkin koettuja unia. Sotaan liittyviä unia on tarkasteltu myös suomalaisessa psykologisessa tutkimuksessa, viimeisimpien näytteiden joukossa Nils Sandmanin väitöskirja Nightmares – Epidemiological Studies of Subjective Experiences (2017). Muutoin terveystieteissä on tutkittu enemmän nukkumista ja unihäiriöitä kuin kontekstoitu unien sisältöä. Folkloristiikan kentillä Annikki Kaivola-Bregenhøj on pyrkinyt esittämään synteesiä nykysuomalaisten näkemistä unista teoksessaan Kerrotut ja tulkitut unet – kulttuurinen näkökulma uniin (2010).

Tunnusomaista tähänastiselle unia koskevalle suomalaiselle tutkimukselle on ollut keskittyminen yhteen historialliseen ajanjaksoon kerrallaan. Pitkän aikavälin vertailevan tutkimuksen puuttuessa ei ole ollut mahdollista tavoittaa unien näkemiseen mahdollisesti liittyviä jatkumoita ja muutoksia eikä myöskään unikuvastoissa esiintyvää mahdollista alueellista eikä yhteiskuntaryhmäsidonnaistakaan vaihtelua. Myös eri aikakausille ominaisissa unia koskevissa käsitteellistyksissä ja ymmärrystavoissa ja niiden kotimaisissa ja kansainvälisissä konteksteissa on edelleen pohdittavaa.

Suomen Akatemian rahoittama, syyskuussa 2019 käynnistynyt tutkimushankkeemme ”Northern Nightmares, 1400–2020” tutkii nimensä mukaisesti suomalaisten painajaisia pitkällä aikavälillä. Projekti kiinnittyy Helsingin yliopiston Kulttuurien osastoon, ja sitä johtaa professori Anu Korhonen. Tutkimusryhmän ytimen muodostavat Kaarina Koski, Kirsi Kanerva ja Marko Lamberg – kokoonpanossamme ovat siis edustettuina historiatieteen ohella folkloristiikka ja kulttuurintutkimus. Lisäksi projektimme tekee tiivistä yhteistyötä eri alojen asiantuntijoiden kanssa, heidän joukossaan myös Triviumin jäseniä ja muitakin Tampereen yliopiston tutkijoita.

Humanistis-yhteiskuntatieteelliselle unien tutkimukselle tyypillistä on unien merkityksen ja kontekstin pohdinta, ja tähän sitoutuu myös oma tutkimushankkeemme. Tulkitsemme, että unien saamat kokemukselliset muodot sitoutuvat ajan ja paikan tarjoamiin kulttuurisiin tulkintaresursseihin ja nousevat siitä historiallisesta merkitysmaastosta, jossa unien näkijät elävät. Tällöin tutkimisen arvoista on sekä se, millaisia unia ihmiset kertovat näkevänsä, että se, miten he omia ja toisten unia selittävät ja tulkitsevat. Unien sisältöä tutkittaessa on muistettava, että me ihmistieteilijät voimme käytännössä tutkia vain kerrottuja unia, emme itse unen tapahtumaa. Kuvattu uni onkin aina jo merkityksellistetty uni, johon vaikuttavat niin ajan unikäsitykset, kertojien tavoitteet, historialliset olosuhteet kuin kerronnan konventiotkin. Tämä lähdekriittinen ongelma on kuitenkin jo vanhastaan tuttu niin meille kuin muillekin merkityksen ja kokemuksen tutkijoille. Ennemmin kuin ”ihmisten pään sisälle” historiallis-kulttuurinen tutkimus pyrkiikin unien kontekstin ja niille annetun merkityksen hienovaraiseen ymmärtämiseen, jolla on toki myös yksilön elämysmaailmaan kurkottavat ulottuvuutensa.

Vaikka keskitymmekin vain yhteen maantieteellisesti ja kulttuurisesti rajattuun alueeseen eli Suomeen, pyrimme tuomaan esiin Suomen sisäistä kulttuurista variaatiota ja tietenkin peilaamaan havaintojamme ja metodejamme muissa maissa tehtävään tutkimukseen ja hieman myös aineistoon. Ulkomailla unitutkimusta tehdään jo enemmän, myös historiatieteissä.

Pyrkimystämme vuoropuheluun ja vertailevaan tutkimukseen kuvastaa Helsingissä vastikään (19.–20.9.2019) järjestämämme starttikonferenssi ”Dream Cultures – Multidisciplinary Perspectives”. Aidosti monitieteinen ja kansainvälinen tapaaminen toi esiin sen monimuotoisuuden, jolla unia parhaillaan tutkitaan eri tieteenaloilla ja eri maissa. Psykologian ja lääketieteen tutkijoiden osallistumista vähensi kuitenkin Vancouverissa samaan aikaan järjestetty World Sleep 2019 -konferenssi.

Konferenssin keynote-puhujiksi olimme kutsuneet professori Alessandro Arcangelin Veronan yliopistosta ja professori Catharina Raudveren Kööpenhaminan yliopistosta. Arcangeli käsitteli esitelmässään renessanssikulttuurin monimuotoisia unikäsityksiä sekä niitä koskevia uusia tulkintoja ja toi hyödyllisellä tavalla esiin muutakin kuin englanninkielistä tutkimustraditiota. Raudvere puolestaan tarkasteli pohjoismaisia mara-uskomuksia ja niiden yhteyksiä muuhun kansanperinteeseen. Esitelmät täydensivät luontevalla tavalla toisiaan keskittyessään Euroopan eri alueisiin ja niin oppineeseen perinteeseen kuin kansankulttuuriin.

Lisäksi kuultiin 17 keskenään hyvin erilaista esitelmää, joiden kattamat ajanjaksot ylsivät historiallisen ajan alusta nykykulttuuriin, aina mesopotamialaisista yödemoneista chileläisten nykynuorten unissaan käsittelemään väkivaltaan. Metodit ja fokus vaihtelivat paljon, kuten arvata saattaa. Siinä, missä jotkut keskittyvät yhteen uniteoreetikkoon tai tekevät laadullista kontekstoivaa analyysiä pienehköllä mutta silti runsasta aivotyötä vaativalla aineistolla, toiset purkavat kymmeniätuhansia kirjallisia unikuvauksia tekstianalyysityökaluilla ja rakentavat virtuaalitodellisuusohjelmia, joilla yritetään rekonstruoida nähtyjä unia. Viime mainitun suunnitellaan palvelevan varsinkin toistuvista traumaattisista unista kärsiviä.

Tunnusomaista useimmille esityksille oli keskittyminen yhteen melko rajattuun tutkimusajanjaksoon. Varsinkin nyky- ja lähihistoriaan keskittyvä ei-historiatieteellinen tutkimus näyttää helposti sivuuttavan kaukaisemman menneisyyden merkityksen, vaikka historioitsija löytäisikin sen läsnäolosta jäänteitä. ”Northern Nightmares” -projektille on siis uskoaksemme tilausta tai ainakin oma tutkimuksellinen lokeronsa. Saimmekin kehotuksen liittyä unitutkimushankkeiden laajaan kansainväliseen verkostoon (http://www.culturaldreamstudies.eu/).

Yhteistä kutakuinkin kaikille esitelmille ja niiden taustalla käynnissä oleville tai olleille tutkimushankkeille oli kontekstin painottaminen, unikuvausten tai uniteorioiden liittäminen omaan historialliseen ja kulttuuriseen kehykseensä. Vaikka unien sisältöä ei ole aina helppo selittää ja vaikka unia koskevien teoretisointien välillä on suuria eroavaisuuksia, unista ja niiden tulkinnoista voidaan todella löytää yhteyksiä valvemaailmaan ja sen rakenteisiin. Unien tutkiminen on siis ihmisen toiminnan ja kulttuurin kokonaisvaltaista tarkastelua. Konferenssin kuluessa tuli myös todistettua unitutkimuksen aineistojen moninaisuus ja yllättävyyskin: unikertomuksia on kerätty niin ensimmäiseen maailmansotaan lähteneitä isiään kaipaavilta pikkulapsilta kuin sotavangiksi jääneiltä toisen maailmansodan upseereilta, niin noitaoikeudenkäyntien todistajilta kuin konfliktien keskellä toimivilta rauhantutkijoiltakin.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että konferenssin keskustelutuokiot toivat esiin myös tieteidenvälisen ajatustenvaihdon ajoittaisen vaikeuden: vaikka aihepiiri pysyy koko ajan suurin piirtein samana, ei ole aina helppoa kommentoida esitystä, jossa kollega lähestyy teemaa aivan toisesta näkökulmasta tai aivan erilaisilla menetelmillä. Keskustelujen kautta löytyi kuitenkin myös innostavia ja yllättäviä yhteyksiä eri aikakausia ja kulttuuripiirejä tutkivien välille, ja kriittinen debatti herätti niin puhujia kuin kuulijoita täsmentämään ja rikastamaan omia tutkimustehtäviään. Vaikka konferenssien päättäjäiskonventioihin kuuluvat aina monensuuntaiset ja moninkertaiset kohteliaisuudet ja kiitokset, kukaan tuskin poistui kaksipäiväisestä aivomyrskystä todella mitään uutta omaksumatta.

* * *

”Dream Cultures – Multidisciplinary Perspectives” -konferenssin ohjelma ja abstraktit ovat luettavissa osoitteessa https://www.helsinki.fi/en/conferences/dream-cultures-multidisciplinary-perspectives. ”Northern Nightmares, 1400–2020” -projektin kotisivut avautuvat loppuvuodesta 2019.

”Musta se yhteiskunnallinen relevanssi on koko blogin idea?” – mitä Triviumin blogi kertoo historian tutkimuksen ja tutkijoiden yhteiskunnallisesta relevanssista ja työelämätaidoista?

Raisa Maria Toivo
Trivium

TRIVIUM – Tampereen antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen keskus on vuoden 2015 alusta lähtien julkaissut osoitteessa http://blogs.uta.fi/trivium/ blogia, jonka julkilausuttu tarkoitus on esitellä Triviumin piirissä tehtävää tutkimusta toisaalta yliopistoyhteisölle ja toisaalta muulle alan yhteisölle. Blogitekstejä kirjoittavat pääsääntöisesti Triviumin tutkijat – väitöskirjatutkijat, postdoc tutkijat ja kokeneemmat tutkijat – sekä vieralijakirjoittajat Triviumin yhteistyötahoista. Blogin tarkoitus on myös ollut esitellä ja pohtia antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen yhteiskuntarelevanssia ja merkitystä, sekä kehittää ja pitää yllä tutkijoiden yhteiskuntasuhteita ja viestintää ja kommunikaatiota Triviumin omaa yhteisöä laajemmalle yleisölle. Samalla kirjoittajat ovat eri tavoilla pohtineet selventää vanhempien aikojen historian tutkimuksen ja opiskelun tuottamia yhteiskunta- ja työelämärelevanssia ja opintojen tuottamia geneerisiä taitoja – mitä ne oikein ovat ja miten niitä hankitaan?

Triviumin blogi voi – ja sen on tarkoitus – auttaa sekä oman tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ymmärtämisessä ja viestimisessä että ylipäänsä kirjallisten viestintätaitojen oppimisessa. Alusta asti tarkoitus on ollut myös ottaa blogi osaksi väitöskirjatutkijoiden ohjausta, ennen kaikkea välineenä, joka pakottaa pohtimaan ja sanoittamaan oman työn yhteiskunnallista merkitystä tai vaikuttavuutta. Lisäksi blogikirjoitusten on saavan tutkijat erottelemaan kulloinkin tilanteessa tärkeitä asioita ja kommunikoimaan niitä oman tutkimusaiheen asiantuntijoita laajemmalle yleisölle. Oman yhteiskunnallisen vaikuttavuuden avoimen ja julkilausutun pohtimisen on tarkoitus myös tuottaa aitoa yhteiskunnallista relevanssia ja auttaa kehittämään jatko-opintojen aikana työelämään siirrettäviä taitoja. Tähän on yritetty yllyttää Triviumin kaikkia tutkijoita ja väitöskirjantekijöitä, joskin lähinnä suullisesti. Kyselin bloginkirjoitusten ohjaamisesta väitöskirjantekijöiden ohjaajilta ja he kuvaavat yllytystä näin:

”… eli kaikkia olen yllyttänyt (ja itse yrittänyt muistaa) lähteä joku ajankohtainen teema mielessä liikkeelle (ihan yleisiin keskusteluihin tms viittaamalla) ja sitten nostaa vanhempien aikojen esimerkkejä teemasta esille…”

”… Kaikki ohjattavani ovat jossain vaiheessa kirjoittaneet Triviumin blogiin väitöskirja-aiheestaan kirjoittaneet”

”…Itse asiassa voisi olla myös hyödyllistä, että jatko-opintojaan aloittava kirjoittaisi saman tien omasta pro gradu –työstään popularisoivan blogikirjoituksen – joka suoraan sen tuloksista tai sitten niitä reflektoiden laajemmassa perspektiivissä. ”

Kun ohjaajat pohtivat blogin käyttöä ohjauksessa, suurin osa ohjaajien pohdinnasta keskittyi tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin näkemiseen ja osoittamiseen ja niiden oppimiseen – sehän on koko blogin tarkoitus ja siksi myös sen tarkoitus väitöskirjaohjauksen osana. Tavoitteessa koettiin myös onnistutun kaikkien kannalta hyvin, vaikka yksi vastaus vihjaa myös pelkoon siitä, että muun kuin täsmällisesti ottaen väitöskirjatekstin kirjoittaminen voi myös haitata tutkimustyön ja jatko-opintojen etenemistä:

”… Triviumin kannalta etu kai on se, että näin esitellään sitä miten vanhempien aikojen tutkimus osallistuu nykykeskusteluihin ja opettaa ja antaa rohkeutta meidän väelle osallistumiseen. Blogia kyllä luetaan muuallakin (ainakin aina joskus tulee vieraat kommentoimaan.) Kaipa se osaltaan luo yhteisöllisyyttäkin ja toimii meidän käyntikorttina maailmalle?”

… ja ainakin — tuntui, että se kirkasti heidän ajatteluaan siitä, mikä tutkimusaiheessa ja sen tuloillaan olevissa tuloksissa oikeastaan oli keskeisintä – eli kyseinen tehtävä pikemminkin edisti kuin jarrutti väitöstutkimuksen valmistumista”.

Yliopistopedagogisessa tutkimuksessa on pitkään käyty keskustelua yleisten työelämätaitojen ja tieteenalataitojen opettamisen ja oppimisen suhteesta. Geneerisiksi taidoiksi tai työelämätaidoiksi luetaan taitoja, joiden ajatellaan olevan jaettuja ja yhteisiä tai yleisiä kaikille yliopisto-opinnoille ja työelämälle ja jotka siirtyvät niitä omaavan henkilön mukana alalta toiselle tai tehtävästä toiseen. Sellaisia ovat esimerkiksi ryhmätyö-, kommunikaatio-, ongelmanratkaisu- ja ajankäyttötaidot, tai englanniksi hieman eri tavoin painottuvat ”neljän C:n” tai ”2000-luvun taidot” Creativity, Critical Thinking, Collaboration ja Communication. Tieteenalataidoiksi taas luetaan tieteenalan opinnoissa kertyvät, nimenomaan siihen liittyvät taidot, joita yleensä opetetaan opetussuunnitelmassa tietoisesti ja tarkoituksellisesti. Siinä missä yksittäisen tieteenalan ”faktatiedot” saattavat vanhentua, ajatellaan, että näitä yleisiä siirrettäviä taitoja tarvitaan aina ja niiden avulla oman tieteenalan uudet tiedot ja taidot oppii kun tarvitaan. Usein ajatellaan myös, että geneerisiä taitoja kertyy yliopisto-opinnoissa enemmän tai vähemmän väistämättä, vaikka niitä ei välttämättä varta vasten opetettaisikaan. Niiden tarkoitukselliseen opettamiseen kuitenkin nykyään pyritään kiinnittämään huomiota.

Jos ajatellaan työelämätaitoja puhtaasti yleisenä ja siirrettävinä tai neljän C:n taitojen kautta, ne tulevat myös esiin – etenkin kommunikaatio ja viestintä, sekä luova kriittinen ajattelu. Tarkemmin eriteltynä esiin nousevat yleisökohtainen tai yleistajuinen kirjoittaminen ja vuorovaikutus, kokonaisuuksien ja yhteyksien hahmotus, sekä taito ja rohkeus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin oman asiantuntemuksen pohjalta, oman työn yhteiskunnallisen yhteyden ja vaikuttavuuden hahmotus, ja taito reflektoida näitä kysymyksiä:

”— jatko-opiskelija tekee jo opiskellessaan jotain, millä on merkitystä (eli teksti tulee oikeasti julki ja käyttöön) – ja samalla myös tuottaa cv:n puolelle pienen merkinnän, joka ei suinkaan ole merkityksetön tuossa uravaiheessa. Samalla hänen osaamisensa ja työnsä tulee julki laajemmalle yleisölle. Tästä voi olla myös hyötyä verkostoitumisen kautta ja muutenkin (ko. tekstiä voi käyttää ns. käyntikorttina). Tämänkaltaista popularisointiahan tutkijan elämä on täynnä – ja samoin, mikäli myöhemmin päätyy töihin jossa viestinnällä on mitään merkitystä (mikähän sellainen työ olisi, jossa tätä aspektia ei mukana olisi lainkaan?). Kaiken lisäksi jatko-opiskelija joutuu tässä työstämään omaa ideaansa eteenpäin ja miettimään sekä yhteiskunnallista että tieteellistä relevanssia, sekä päivittämään oman tutkimuksensa kontekstit sujuvaan muotoon.”

Yhteistyötaitoihinkin viitataan, joskin useimmiten vain kiertotietä, verkostoitumisena ja kontakteina, kuten yllä. Vaikka kaikkia väitöskirjatutkijoiden tekstejä itse asiassa on hiottu kirjoittajan, ohjaajan ja toimittajan kanssa, vain yhdessä kohdassa viitattiin suoraan mahdollisuuteen tehdä blogeja ryhmätyönä tai käyttää vertaisryhmää avuksi kirjoittamisessa – sekin yhteydessä keskeneräiseen projektiin jossa blogikirjoituksia kirjoitettiin maisteriopinnoissa:

”– ohjaaminen pitäisi vain hoitaa niin, että ’puolivalmisteita’ käsiteltäisiin joko yhteisessä seminaari-istunnossa, tai sitten verkkoympäristössä. Nimenomaan popularisoivan tekstin valmistamisessa vertaispalaute olisi tehokasta ja motivoivaa”.

Siirrettäviin tai työelämätaitoihin viitataan useimmiten niiden käytön, ennen kaikkea tutkimuksen tulosten levittämisen, verkostoitumisen ja kontaktien luomisen kautta. Tämä viittaa siihen, että myös ohjaajat ajattelevat tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ja sen ymmärtämisen osoittamisen ja viestimisen itse asiassa olevan tärkeä osa historian tohtorin yleisiä tai työelämätaitoja. Ajatus on looginen, sillä tohtori todennäköisesti joutuu argumentoimaan tutkimuksensa relevanssin moneen kertaan voidakseen tehdä työtä tai saadakseen rahoitusta yliopistossa tai sen ulkopuolella.

Yliopistopedagogiikan tutkijat Linden; Annala & Mäkinen (2016) esittää yleisesti käytettynä ja suositeltavana, että yleisiä työelämätaitoja opetetaan tieteenalatietojen ja -taitojen kautta. Usein juuri tieteenalatiedot/-taidot ovat niitä, joiden kautta yleiset taidot tarttuvat opiskelijan henkilökohtaiseen asiantuntijaksikasvamisen prosessiin ja maailmanymmärrykseen. Erilaisissa opetuksen palautetilaisuuksissa myös tamperelaiset historian opiskelijat ovat sanoneet ajattelevansa näin. Toisaalta yliopistopedagogisissa tutkimuksissa on myös huomautettu, että opiskelijat usein kokevat tieteenalataitojen ja siirrettävien taitojen suhteen ristiriitaisena tai jännitteisenä. Teoriatiedolle ja tutkimustaidoille ei nähdä käyttöä myöhemmässä työelämässä, etenkään aloilla, joilla yliopisto-opetus ei suoraan valmista ammattiin. (Annala & Mäkinen 2011; Tynjälä & Virtanen 2013; Murtonen, Lehtinen & Olkinuora 2008).

Mainitut tutkimukset koskevat maistereita, mutta Triviumin blogin kirjoittajat ovat väitöskirjatutkijoita tai jo varttuneempia tutkijoita. Ei ole yksiselitteisen selvää, miten ajattelu muuttuu väitöskirjan teon ja tutkijan uran aikana: mielletäänkö suurempi määrä tutkijakoulutusta ja tutkimuksen teon oppimista vain suuremmaksi määräksi abstraktia teoriaa, jolle ei ole käyttöä työelämässä yliopistoympäristön ulkopuolella, vai näyttäytyykö tutkimuksen teko ja sen kommunikointi työelämänä, jonka vaatimat taidot ovat pohjimmiltaan samankaltaisia kuin muussakin työelämässä? Julkisuudessa esitetään välillä hyvinkin tunteellisia mielipiteitä ensimmäisen vaihtoehdon toteutumisesta (esim Aamulehti 28.1.2018). Toisaalta vuoden 2017 uraseurantaraportin mukaan 90% vuonna kyselyyn vastanneista (vuonna 2014 väitelleistä tohtoreista) oli ainakin jossain määrin tyytyväisiä siihen, kuinka pystyi työssään hyödyntämään koulutuksessa oppimiaan asioita. On itseasiassa mielenkiintoista huomata, että parhaiten tohtorintutkintoa suorittaessaan oppimiaan asioita kokivat voivansa hyödyntää humanistisilta aloilta sekä maa- ja metsätalousaloilta väitelleet. Molemmista ryhmistä jonkinasteisesti tyytyväisiä oli 93%, yhteiskunnalliselta alalta tyytyväisiä 92%. Vastaavasti pienin osuus tyytyväisiä oli tietojenkäsittelytieteestä ja tietoliikenteestä väitelleitä, josta vain 85% oli tyytyväisiä. Eniten hyötyä työllistymiselle kaikki kokivat olleen tieteenalan ja oman tutkimusaiheen substanssiosaamisesta. (Kurlin, Suorsa & Carver 2018, 41-42.)

Uraseurantaraportin 2017 mukaan tohtorikoulutuksen koettiin kehittäneen omaan tutkimusalaan liittyvää osaamista, seuraavaksi eniten metodologiaan, tutkimusmenetelmiin ja etikkaan liittyvää osaamista. Vähiten taas koulutuksen koettiin kehittäneen tieteellisen viestinnän taitoja, n. kolmasosa vastaajista oli tätä mieltä. Kun sen sijaan kysyttiin, mitä osaamista vastaaja tarvitsee nykyisessä työssä; viestintätaidot nousivat selvästi esiin, tärkeämpinä kielitaito, esiintymistaidot sekä kyky luoda ja ylläpitää verkostoja – vaikka aikaisemmassa kysymyksessä tutkinnossa opittujen taitojen hyödyntämisestä työelämässä nimenomaan tieteenalaosaaminen korostui eniten. (Kurlin, Suorsa & Carver 2018, 45, 47.)

Kokonaisuutena ”epäkäytännöllisten alojen”, kuten historian, työelämärelevanssin puute ei tässä valossa näytä huolestuttavalta – mutta sehän ei tietenkään tarkoita, ettei asiaan kannattaisi kiinnittää huomiota ja yrittää parantaa edelleen kehittää sitä. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että substanssiosaamista ja geneerisiä taitoja ja ennen kaikkea niiden oppimista ja osaamista ei ole helppo erottaa toisistaan. Ollakseen nykypäivän ”työelämän T-mallin” monitoimiosaaja, nuori tohtori tarvitsee sekä syvän oman alansa ja aiheensa osaamisen että laajan kyvyn ymmärtää muiden alojen tietoa ja toimia yhdessä muiden alojen edustajien kanssa. Kumpikaan osaamisen suunta ei toimi ilman toista. Historiantutkijan kannalta tämä tarkoittaa, että historian tutkimuksen osaamisen antaa monia taitoja, joita työelämässä, liikemaailmassa, johtamisessa ja asiantuntijatyössä tarvitaan.

Samalla se kuitenkin tarkoittaa myös, että historiantutkimuksen osaaminen tuottaa siirrettäviin taitoihin jotain ihan erityistä twistiä, jota jonkun muun alan osaaminen ei samalla tavalla tuota. Tämä käy hyvin yksiin sen Jonesin (2009) esittämän toteamuksen kanssa, että tieteenala vaikuttaa paljon siihen, millaiset siirrettävät taidot opiskellessa ovat tarpeen ja tulevat esiin ja siksi myös siihen missä suhteessa erilaisia siirrettäviä taitoja koulutuksessa opitaan. Niinpä siirrettäviä työelämätaitoja ei ehkä voikaan pitää lähtökohtaisesti niin yleispätevinä ja kontekstistaan riippumattomina kuin niitä yleisesti on totuttu pitämään. Ne eivät olekaan kaikille tieteenaloille samoja. Toisaalta samasta huomiosta saattaa seurata, etteivät tärkeät yleiset taidot ole kaikissa työtehtävissäkään samoja, ne painottuvat eri tavoin ja saavat erilaisia muotoja. (Jones 2009, 175, 179–182) Kun tieteenalataitojen ja jopa tutkimusaiheen merkitys työelämään sijoittumisessa on noin suuri, voisi olla perusteltua pitää oman tutkimusaiheen yhteiskunnallisten soveltamisalojen ja yhteiskunnallisen relevanssin ymmärtämistä, osoittamista ja viestintää myös eräänlaisena siirrettävänä tai työelämätaitona sinänsä.

Mitä siis ovat juuri historian opintojen antamat ja historioitsijoita työllistävien alojen geneeriset taidot? Jones (2009) vertailee artikkelissaan juuri historiaa ja teoreettista fysiikkaa todeten, että historian opinnot kehittävät joitain muita tieteenaloja enemmän kriittistä ajattelua, koska historian tutkimus on luonteeltaan kriittistä. Sen sijaan esimerkiksi fysiikassa perussääntöjen jatkuvassa kritisoimisessa ei ole mitään mieltä, joten fysiikan opiskelu kehittää toisenlaisia työelämätaitoja.

Triviumin blogissa näkyy, että oman tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin analysointi ja argumentointi on historiantutkijalle tärkeä taito sinänsä. lisäksi väittäisin, että se on myös työelämätaito: kovin monissa niissä tehtävissä, mistä historiantutkija itsensä löytää, pitää jatkuvasti uudelleen ja uudelleen argumentoida jollekin johtajalle, rahoittajalle tai liikekumppanille, mitä väliä tällä meidän tekemällämme jutulla on – ja tärkeää on nähdä sekin, onko sillä mitään väliä tai millä sitten olisi. Yhteiskuntarelevanssiymmärryksellä osana yleisiä työelämätaitoja saattaa olla erityinen merkitys teoreettisilla tai ei-ammatillisestisuuntautuneilla aloilla, joilla, kuten historiassa, ei suoraan valmistuta johonkin ammattiin. Sillä voi olla erityistä merkitystä tohtorintutkintotasolla, jossa tutkijakoulutuksen on käytännössä valmistettava ihmisiä puhtaan tutkijanuran lisäksi monenlaisiin vaativiin asiantutkija- kehitys- ja johtotehtäviin. Oman työn relevanssin analysointitaito on epäilemättä myös osa kriittisen analyysin ja luovan ongelmanratkaisun taitoja, ja relevanssin viestintä erilaisille yleisöille on osa tohtorille olennaisia kommunikaatiotaitoja.

Myös pääosa Triviumin blogin kirjoituksista ottaa avoimesti kantaa nimenomaan tutkimusaiheen ja tulosten yhteiskunnalliseen relevanssiin, kun taas perinteisistä siirrettävistä taidoista puhutaan implisiittisemmin. Kuten yksi väitöskirjojen ohjaajista totesi tutkinto-ohjelman kahvihuoneessa: ”no se [siirrettävien taitojen] puoli, sehän jää yleensä siihen ohjauskeskusteluun ohjaajan ja väitöskirjatutkijan välillä”. Kokeneempien tutkijoiden tekstit Triviumin blogissa sen sijaan usein pohtivat tutkimuksen tekemisen ja ymmärtämisen merkitystä ja sen antamia työelämä- tai suorastaan kansalaistaitoja. Esimerkkeinä Sari Katajala-Peltomaan teksti keskiajan vääristelevästä poliittisesta käytöstä myyttisen menneisyyden luomisessa esimerkiksi valkoisen ylivallan puolustelussa tai ”eurooppalaisuuden” mytologisoinnissa, ja Maija Ojalan pohdinta tutkimuksellisen heittäytymisen merkityksestä uusien näkökulmien synnylle. Maijastina Kahlos pohtii tutkijan etiikan ja empatian merkitystä tavalla, joka liittyy moneen muuhunkin työhön kuin tutkimukseen, Ville Vuolanto selventää asiantuntemuksen ja kielitaidon merkitystä kääntämisessä ja kulttuurissa ja Tiina Miettinen huomauttaa, että historian popularisaatio esimerkiksi televisio-ohjelmissa hyötyisi myös ihan oikean asiantuntemuksen käyttämisestä ja että myös vanhempia aikoja koskeville paikallishistorioille on nykymaailmassa tarve.

Näissäkin kirjoituksissa on silti nähtävissä, että tutkimuksen yhteiskuntarelevanssin ymmärtäminen ja viestiminen on historiantutkijoille tärkeää ja se on monesti jo sinällään työelämätaito: ollaksemme hyödyksi, meidän pitää osata nähdä, missä voimme olla hyödyksi.

Kirjallisuus

(Tämä teksti on blogimuotoon toimitettu versio työelämätaitojen sanoittamista koskevasta yliopistopedagogiikan yhteisöllisestä kehittämistehtävästä keväällä 2019)

Aamulehti 28.1.2018. https://www.aamulehti.fi/uutiset/inari-aaltojarvi-kituutti-vuosia-surkealla-palkalla-yliopiston-patkatoissa-nyt-tyoton-tohtori-avautuu-tuttavani-jarkyttyivat-kun-kerroin-mita-tienaan-200687005

Annala J. & Mäkinen M. (2011) The research-teaching nexus in higher education curriculum design. Transnational Curriculum Inquiery 8 (1-2). pp.3-21.

Jones, A. (2009). Generic attributes as espoused theory: the importance of context. Higher Education 58, 175–191.

Kurlin, A., Suorsa, O & Carver, E. (2018) Yliopistojen maisteri- ja tohtoriuraseurantakyselyiden 2017 tulokset. Yliopistojen työelämä- ja urapalveluiden Aarresaari-verkosto. Aarresaari-verkoston uraseurantaryhmä, Heikki Taulu, Akava. https://www.aarresaari.net/uraseuranta/tohtoreiden_uraseuranta

Linden, J,. Annala J. & Mäkinen, M. (2016) Tieteenalakohtainen tieto ja opetussuunnitelman kriisi korkeakoulutuksessa. Tiedepolitiikka 1/2016

Murtonen, M., Lehtinen, E. & Olkinuora E. (2008). Turha taito? Yliopisto-opiskelijoidennäkemykset tutkimustaitojen tarpeesta työelämässä, suuntautuminen oppimiseen ja koetut vaikeudet opinnoissa. Kasvatus: Suomen kasvatustieteellinen aikakauskirja 39: 2, 119-130.

Trivium – Tampereen antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuskeskus: https://research.uta.fi/trivium/

Trivium-tutkimuskeskuksen blogi. https://blogs.uta.fi/trivium/

Tynjälä, P. & Virtanen, A. (2013). Kohti työelämätaitoja kehittävää yliopistopedagogiikkaa – opiskelijoiden näkökulma. Yliopistopedagogiikka 20 (2), 2-10.

Siirtolaisten koulutus ja oppiminen esimodernissa Euroopassa

Maija Ojala-Fulwood

Vuosina 1660-1770 tuhansia nuoria neitoja muutti Lontooseen oppiakseen käsityöammattin. Virallisten sääntöjen mukaan naisia ei huolittu oppipojiksi Lontoon kiltoihin (Livery companies). Korporaatioiden ylläpitämät siisäänkirjautumisluettelot, jäsenlistat sekä muut säilyneet dokumentit todistavat kuitenkin, että arkipäivän käytäntö poikkesi suuresti virallisista ohjesäännöistä.

Samanlainen havainto, jossa käytäntö poikkeaa säännöistä, voidaan tehdä eri puolilla Eurooppaa ja eri ammattialoilla tarkasteltaessa siirtolaisnaisten oppimahdollisuuksia, koulutusta ja työllistymistä aina 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Kuitenkin tutkimuksissa, jotka käsittelelvät joko koulutusta tai siirtolaisuutta esimodernilla ajalla miehet ovat pitkään olleet pääosassa. Tähän epäkohtaan on tarttunut tutkija Beatrice Zucca Micheletto, jonka johdolla järjestettiin heinäkuussa 2019 kutsuseminaari Cambridgen yliopistossa otsikolla: Mobility and capabilities: education, training and apprenticeship of migrant women and men (16th-early 20th century).

Zucca-Micheletto on itse tutkinut erityisesti Pohjois-Italian käsityöläisammattikuntia ja siirtolaisuutta 1700-luvulla. Hänen mukaansa naissiirtolaisten on usein katsottu seuraavaan miestään joko vaimoina tai lapsina, eikä heidän itsenäistä toimijuuttaan tai liikkuvuuden motiiveja ole tarpeeksi huomioitu. Lisäksi Zucca-Micheletto huomauttaa, ettei kykyjen ja taitojen merkitystä ei ole tarkasteltu esimodernin siirtolaisuuden yhteydessä. Hänen ja seminaariin osallistujien tavoitteena oli pohtia esimodernin ajan siirtolaisuutta uudesta näkökulmasta, jossa yhdistyivät sukupuoli, koulutus (tai sen puute), henkilökohtaiset kyvyt, ja siirtolaisen asema perheessä. Seminaariin osallistui yhteensä 12 historiantutkijaa, Iso-Britanniasta, Tanskasta, Ranskasta, Italiasta, Romaniasta ja Suomesta. Seminaarin esitelmät löytyvät kirjoituksen lopusta.

Väitöskirjantekijä Sarah Birt tutkii naisten kouluttautumista käsityöammatteihin em. Lontoon killoissa. Hänen mukaansa puolet koulutukseen otetuista naisista oli kotoisin Lontoosta mutta lähes yhtä suuri osa muutti kaupunkiin lähiseuduilta kuten Middlesexin ja Surreyn maakunnista. Osa oppiin tulleista nuorista naisista oli kotoisin kuitenkin huomattavasti kauempaa kuten Irlannista, Norjasta ja Skotlannista. Kasvava metropoli houkutteli muutamia naisoppipoikia aina Karibiaa myöten. Käsityöammattiin kouluttautumisen nähtiin olevan hyvä keino edetä elämässä ja ansaita (kunniallinen) elanto, mikä motivoi sekä siirtolaisia, että Lontoolaisia.

Lontoossa naisten kouluttautumista edesauttoi sisällissodan jälkeinen työvoimapula. Sarah Birtin mukaan vaikutus oli kumulatiivinen: itsenäisesti käsityöläisinä työskentelevät naiset palkkasivat usein naisia oppilaikseen. Myös perhesiteillä ja ystäverkostoilla oli suuri merkitys. Erään perhe Dwellin yhdeksästä tyttärestä viisi hankki käsityöammatin Lontoon killoissa ja vanhemmat tyttäret auttoivat nuorempia sisariaan koulutuspaikan ja myöhemmin työpaikan saannissa.

Normit ja käytäntö eivät kohdanneet orpolasten koulutuksessakaan. Helen Berry on tutkinut orpolasten kohtaloita Britanniassa 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun alkupuoliskolle. Hänen mukaansa Lontoon orpolapset tuli kouluttaa merkantilistisen ja imperialistisen ideologian perusteella suurvallan palvelukseen, mikä pojilla tarkoitti maataloustyötä (primary sector) tai pestiä sota- tai kauppalaivastossa. Koulutus oli järjestetty näiden tavoitteiden ja sukupuolen mukaan: pojille opetettiin maatalon töitä ja hieman luku- ja kirjoitustaitoja, tytöille kodinhoitoon ja vaatteisiin liittyviä taitoja. Molemmat saivat oppia myös raamatunluvussa.

Kuitenkin liki 40 % pojista työllistyi toiselle sektorille teollisuuteen, vaatetus- ja rakennusaloille. Suurin osa tytöistä meni palvelukseen mutta monet päätyivät tehtaisiin, rakennusalalle ja metsätöihin. Ainoastaan 550 poikaa liki kuudesta tuhannesta päätyi maataloustöihin ja vain kaksi laivastoon! Koulutusideaali ei siis vastannut teollistuvan yhteiskunnan tarpeita.

Marie-Jose Ruizin ja Maia Silbertin esitelmät käsittelivät naisia, jotka lähtivät tai lähetettiin siirtolaisiksi Britti-imperiumin kolonioihin 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Valtion tavoitteena oli lähettää siirtomaihin nuhteettomia ja siveellisiä, naimattomia naisia. Heitä varten järjestettiin kursseja eri puolella Englantia, joiden oli tarkoituksena valmistaa naisia siirtomaan oloihin. Koulutushanke oli kuitenkin jo alusta pitäen epäonnistunut, sillä karu todellisuus siirtomaissa, kuten infrastruktuurin puute ja kuumuus eivät vastanneet lainkaan kurssikeskusten siistejä ja moderneita tiloja.

Laivojen matkustajalistat puolestaan paljastavat, että lähtijöiden kirjo oli moninainen: naisten ikä, koulutus, ja siviilisääty vaihtelivat. Lisäksi osalla lähtijöistä oli rikollinen tausta. Silbertin tekemä prosopografinen tutkimus myös osoittaa, kuinka yksi jos toinenkin lähtijöistä halusi salata todellisen henkilöllisyytensä ja aviosäätynsä lähtien matkaan tekaistulla identiteetillä. Osassa näistä tapauksista taustalla oli epäonnistunut ja väkivaltainen avioliitto, jota paettiin siirtomaahan.

Nicoleta Romanin esitelmä koski siirtolaisia, jotka muuttivat Romaniaan Wallachian alueelle opettajiksi 1800-luvulla. Saksalaisia ja Englantilaisia, erityisesti naisia, palkattiin ylempien yhteisluokkien koteihin, mutta myös kunnallisiin kouluihin. Wallachiassa oli pulaa koulutetusta työvoimasta ja opettajia houkuteltiin hyvillä palkoilla. Strategia toimi: monet maahanmuuttajat integroituivat yhteiskuntaan nopeasti ja avioituivat paikallisen väestön kanssa.

Romanin tutkimus tuo osaltaan esiin myös valtavirrasta poikkeavan, mutta paikallisesti tärkeän siirtolaisuuden ilmiön. Historiallisessa siirtolaisuustutkimuksessa on usein korostettu kuinka muuttoliike kulki etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Näiden päätrendien varjoon jää usein pienempiä liikkuvuuden muotoja, joiden esiin nostaminen olisi tärkeää Euroopan monimuotoisuuden ymmärtämiseksi ja raja-aitojen murtamiseksi.

Seminaarin esitelmät:

Mobility and capabilities: education, training and apprenticeship of migrant women and men (16th-early 20th centuries), at University of Cambridge, Allison Richard Building, S3 (third floor)

Convenor: Beatrice Zucca Micheletto bz268@cam.ac.uk

Beatrice Zucca Micheletto (University of Cambridge), Welcome and introduction

Sarah Birt (Birkbeck University of London), Seeking a situation: women as economic migrants and livery company apprentices in early modern London

Deborah Simonton (University of Southern Denmark/ University of Turku), Apprenticeship, skills and mobility: British children in the eighteenth-century

Maija Ojala-Fulwood (University of Salzburg/ Tampere University), Immobile or invisible? Female artisans, craft guilds and gendered spaces of mobility

Patrick Wallis (London School of Economics), Migration and apprenticeship in early modern England

Helen Berry (Newcastle University), Gendered education and the distribution of apprentices from the London Foundling Hospital, c. 1751-1834′

Francesca Biancani (University of Bologna), Targets of control, mobile targets. Foreign female migrants and their moral regulation in inter-war Cairo.

Beatrice Moring (University of Helsinki/Cambridge), Finnish migrant women in Stockholm in the 17th and 18th century

Nicoleta Roman (New Europe College/”Nicolae Iorga” Institute of History, Bucharest), Coming from abroad. Foreign women and girls’ education in 19th century Wallachia

Manuela Martini (Université Lumière Lyon 2-LARHRA),  Views from the Homeland. Skills, Migration and Family Resources across Southern and Western Europe (late Nineteenth-early Twentieth century)

Maia Silbert (University of Oxford), Terms of Service: British Domestic Migrants to the Transvaal and Orange River Colony, 1902-1914

Marie Ruiz (University of Picardie- Jules Verne), Women and men of good character and capacity: British colonial training centers at the turn of the twentieth century

 

Nosto: Löytöretkiä oman tutkimusaiheen ulkopuolelle

Nostamme toisinaan blogissa uudelleen esiin vanhempia kirjoituksia, jotka ovat jälleen ajankohtaisia. Keskustelu tieteen ja yliopistojen tilasta ja roolista samoin kuin siirtolaisuudesta on jälleen keskiössä vaalikevään ja hallitusneuvotteluiden myötä. Tähän liittyen suosittelemme Maija Ojala-Fulwoodin parin vuoden takaista tekstiä työstä oman tutkimusaiheen ulkopuolelta.

Lasten onnettomuudet keskiaikaisissa ihmekertomuksissa

Jyrki Nissi
Tampereen yliopisto

Nuoruuteen kuuluu tietynlainen huimapäisyys, seikkailunhalu ja rajojen kokeileminen. Kesäinen moporalli tai laskettelurinteissä isoista hyppyreistä hyppiminen ovat esimerkkejä nuorten kokeilunhalusta. Joskus lopputulos on kuitenkin mitä kauhistuttavin. Näin kävi vastikään Himoksella eräälle 15-vuotiaalle pojalle, joka oli kavereidensa mukana lähtenyt virallisten laskettelureittien ulkopuoliseen rinteeseen. Edellä mennyt kaveriporukka oli jäänyt ihmettelemään, miksi yksi pojista oli jäänyt jälkeen. Valitettavasti poika ei tullut kavereidensa perässä, vaan tuo lasku jäi hänen viimeisekseen.

Tällaiset tragediat kuuluvat erottamattomattomasti ihmisyyteen. Erityisen raskaiksi koemme lapsille ja nuorille tapahtuvat onnettomuudet. Nuoren elämän äkillinen päättyminen iskee yhteisöön toisella tavalla kuin aikuisten ja vanhusten kuolema. Jos joku, niin lapsen tai nuoren kuolema tuntuu meistä epäoikeudenmukaiselta. Se muistuttaa meitä siitä, että koskaan emme voi olla varmoja, milloin suljemme kotiovemme viimeisen kerran takanamme tai milloin hyvästelemme läheisemme viimeisen kerran.

Keskiajalla tunnettu sanonta muistutti, että kuolema on meille varmaa, mutta sen ajankohta epävarmaa. Tuolloin ihmiset turvautuivat pyhimysten apuun hädän hetkellä. Apua haettiin pieniin asioihin, kuten avainten etsimiseen tai päänsäryn lakkaamiseen, mutta pyhimysten puoleen käännyttiin myös kaikkein suurimmalla hädän hetkellä, kun joku läheinen oli kuollut. Varsin usein pyhimyksiltä rukoiltiin apua lasten ja nuorten parantamiseksi tai henkiin herättämiseksi. Yksi havainnollistava esimerkki keskiaikaisen yhteisön toiminnasta onnettomuuden hetkellä on Johannes Marchetin, 13-vuotiaan italialaispojan tapaus Bernardino Sienalaisen kanonisaatioprosessissa.

Kaikki sai alkunsa, kun Johannes saapui pääsiäisen jälkeen vuonna 1447 Acianon (luultavasti Asciano, nykyisin pieni kylä noin 25 kilometrin päässä Sienasta) myllylle tarkoituksenaan jauhaa jyviä jauhoksi. Myllyssä oli jo eräs toinen henkilö jauhamassa, joten Johannes joutui odottamaan vuoroaan. Hän poistui myllystä ja näki erään linnun menevän veden toiselle puolelle lähellä kanaalia. Hän päätti seurata lintua kanaalin toiselle puolelle. Ongelmat alkoivat, kun hän palasi takaisin samalla tavalla hyppien kiveltä toiselle kuin oli mennytkin. Eräältä kiveltä hänen jalkansa lipesi ja hän tippui veteen. Johanneksen oman todistajanlausunnon mukaan hänen jalkansa livettyä vesi hyökyi hänen kimppuunsa ja hän kaatui naamalleen kanaaliin. Poika uskoi jääneensä kiinni lautaan, joka sulki kanaalin, ja jäi sen takia veden alle.

Ensimmäisenä Johanneksen kamppailun huomasi mylläri nimeltään Lucas, joka yritti auttaa Johannesta ylös vedestä. Samaan aikaan myllyssä jauhamassa ollut noin 20-vuotias Antonius sen sijaan oli tietämätön kanaalin tapahtumista. Hän ihmetteli myllyssä, miksi sisälle rupesi tulvimaan runsaasti vettä. Hän yritti pelastaa parhaansa mukaan jyvät ja jauhot vedestä ja ihmetteli, mihin mylläri Lucas oli lähtenyt. Kun hän lopulta kuuli ulkoa Lucaksen huudot, oli paikalle ehtinyt jo muitakin ihmsiä. Paikalle oli saapunut Johanneksen 60-vuotias eno, joka oli myöskin Antonius nimeltään. Hän oli kuullut myllärin huudot ja tuli ihmettelemään mistä on kyse. Lucaksen selitettyä tilanteen, he yrittivät yhdessä saada pojan ylös vedestä. Veden virtaus oli kuitenkin niin kova, että poikaa ei saatu kuivalle maalle. Paikalle tullut enon vaimo ymmärsi kehottaa mylläriä ohjaamaan veden virtauksen toiseen kanaaliin, jolloin se kanaali, missä Johannes oli, tyhjeni vedestä. Nyt hukkunut poika saatiin nostettua vedestä, mutta hänet todettiin kuolleeksi. Lähteessä kerrotaan Lucasin tässä vaiheessa todenneen, että pojan isälle täytyy lähettää sana, että hänen on ruvettava järjestämään poikansa hautausta. Muut läsnäolijat eivät olleet kuitenkaan valmiita luovuttamaan, vaan rukoilivat vielä pojan henkiin heräämistä. Lähellä sijaitsi pyhälle Antoniukselle (sic!) omistettu kirkko, minkä johdosta läsnäolijat päättivät rukoilla tältä pyhimykseltä apua. Poika ei kuitenkaan osoittanut mitään elonmerkkejä. Kun Johannes oli nostettu kanaalista, paikalle oli sattunut tulemaan myös eräs Berardus niminen mies, joka oli menossa markkinoille lampaansa kanssa. Tilanteen toivottomuuden nähtyään Berardus huusi ”Oi autuas Bernardino auta”. Berardus kehotti läsnäolijoita polvistumaan, sanomaan hurskaasti pater nosterin ja ave marian pyytäen Jumalalta, että tämä pelastaisi pojan autuaan Bernardinon hyvien töiden ansiosta. Tämän sanottuaan poika alkoi saman tien hengittää ja vähitellen myös liikkua. Johanneksen tila parani niin, että hän pystyi lopulta kävelemään omilla jaloillaan kotiin.

Kuten Johanneksen tapaus osoittaa, pyhimyksen rukoilu kuolleeksi tulkitun henkilön äärellä saattoi olla varsin yhteisöllinen tilanne. Onnettomuus sattui julkisella paikalla, mikä tietysti on lisännyt tilanteen yhteisöllisyyttä. Satunnaiset ohikulkijat eivät jääneet seuraamaan tilannetta sivusta, vaan he olivat aktiivisia toimijoita. Tässä tapauksessa markkinoille matkalla olleella Berarduksella oli suuri rooli, sillä hän oli se, joka kehotti kaikkia rukoilemaan Bernardinon apua. Bernardino Sienalainen oli kuollut alle kaksi vuotta ennen onnettomuuden sattumista, joten Bernardinon kautta tapahtuneeksi tulkitut ihmeet olivat Keski-Italiassa hyvin yleisiä tähän aikaan.

Johanneksen onnettomuus on tyypillinen keskiaikainen ihmekertomus. Vastaavia lapsille sattuneita onnettomuuksia on kirjattu tapahtuneen myös nykyisen Suomen alueella. Esimerkiksi Tukholman dominikaaniluostarissa kirjatussa Miracula defixionis domini -kokoelmassa on tapaus Sundin kylästä, missä kaksi poikaa leikki ulkona juosten ympäriinsä. Toinen pojista juoksi jäälle, mikä ei ollut vielä tarpeeksi vahvaa kantaakseen häntä. Poika upposi jäihin ja hukkui aikansa ponnisteltuaan jääkylmässä vedessä. Ilmeisesti pojat olivat leikkimässä kaukana kotoa, sillä hukkuneen pojan kaveri ei juossut kotiin, vaan Saltvikin kylään hakemaan apua. Paikalle saapuneet miehet löysivät hukkuneen veden syvyyksistä. Uhri kannettiin lähimpään taloon, missä pojan suuhun kaadettiin lämmintä olutta ja hänen puolestaan rukoiltiin eri pyhimyksiä, minkä seurauksena pojan iholle palasi vähitellen väriä ja hän rupesi liikkumaan

Lasten ja nuorten osuus kanonisaatioprosessien tapauksissa on varsin suuri, mikä toki kertoo siitä, että lapset ovat olleet onnettomuusalttiita, mutta myös siitä, että heidän puolestaan oltiin erittäin halukkaita rukoilemaan ja tekemään votiivilupauksia pyhimyksille. Keskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa ja ihmekokoelmissa lapsille sattuneita onnettomuuksia käsitellään varsin neutraalisti tai kenties jopa myötätuntoisesti. Vanhempia ei syytetä lastensa laiminlyönnistä, eikä lapsia heidän tottelemattomuudestaan. Joskus ihmekertomuksissa saatetaan jopa todeta, että ennen onnettomuutta lapset olivat olleet leikkimässä, kuten heillä on tapana tehdä. Lasten ja nuorten joskus uhkarohkeatkin leikit nähdään siis lapsuuteen kuuluvana osana. Pääpaino näissä lähteissä on toki tapahtumien onnellisessa lopputulemassa, eikä siinä, mitkä tekijät aiheuttivat onnettomuuden. Keskiaikaiset ihmekertomukset antavat käsityksen siitä, että lapsen äkillinen poismeno on kautta historian ollut isoimpia tragedioita, mitä yhteisöt ovat joutuneet kohtaamaan.

Opiskelu ja tutkimus Salzburgin yliopistossa

Maija Ojala-Fulwood
Tampereen yliopisto / Salzburgin yliopisto

Yliopistojen väliset sopimukset sekä kansainväliset ohjelmat kuten Erasmus mahdollistavat opiskelijoiden ja opetushenkilökunnan liikkuvuutta. Tampereen yliopistolla on Erasmus-vaihtosopimus Salzburgin yliopiston kanssa, jota voivat hyödyntää opiskelija ja työsuhteessa oleva henkilökunta. Toistaiseksi akateeminen liikkuvuus Tampereen ja Salzburgin välillä on kuitenkin ollut melko vähäistä. Salzburgin yliopiston historian oppiaineessa toivotaan liikkuvuuden lisääntyvän ja he ottaisivat mielellään vastaan opiskelijoita ja tutkijoita Suomesta ja Tampereelta.

UniPark rakennuksen ylimmän kerroksen luentosaleista , kattoterassilta ja terassin kahvilasta avautuvat huikeat näkymät kaupunkiin ja ympäröivään vuoristoon. Festung -linnoituksesta ruhtinas arkkipiispa johti maakuntaa ja kaupunkilaisväestöä keskiajalla.

Seuraavassa esittelen opiskelu- ja tutkimusmahdollisuuksia Salzburgin yliopistossa erityisesti vanhempien aikojen näkökulmasta. Lisäksi kerron lyhyesti yliopiston syntyhistoriasta. Linkit löytyvät kirjoituksen lopusta.

Opiskelu

Pääpiirteissään kandidaatin ja maisterin opinnot Salzburgin yliopistossa rakentuvat kuten Tampereella ja muissa suomalaisissa yliopistoissa. Historiaoppiaineista on valittavana kolme: yleinen historia, taidehistoria sekä muinaistieteet (Altertumswissenschaften), joka pitää sisällään antiikintutkimusta, klassisten kielien opetusta sekä arkeologiaa. Suurin osa kursseista on saksaksi, mutta jonkin verran on myös tarjolla englanninkielistä opetusta.

Varsinaisille opiskelijoille opintoihin kuuluu pakollisena osana vähintään yksi ekskursio. Historiaoppiaineissa näitä järjestetään useista eri teemoista, jotka ovat osa oppiaineiden painopisteitä. Kuluvana lukuvuotena ohjelmassa on mm. ekskursiot Kaukasiaan (Silkkitien jäljillä), Marokkoon, Israeliin ja Ventesiaan!

Halutessaan opiskelijat voivat suorittaa myös monitieteisen opintoja täydentävän opintokokonaisuuden. Ne ovat laajuudeltaan 12−36 ECTS ja voivat sisältyä myös sivuaineisiin. Yliopistossa on tarjolla liki 20 tällaista eri teemoihin keskittyvää täydennyskokonaisuutta. Teemoihin lukeutuvat esimerkiksi Köyhyys ja sosiaalinen marginalisoituminen, Gender studies, Keskiajan ja uuden ajan alun monitieteinen tutkimus sekä Migration studies.

Keskiajan ja uuden ajan alun monitieteinen täydennyskokonaisuus sisältää mm. juutalaista kulttuurihistoriaa, keskiajan arkeologiaa, filologiaa, taidehistoriaa, filosofiaa, teologiaa sekä lääketieteenhistoriaa. Migration studies opintokokonaisuuteen voi valita eri tason kursseja mm. sosiaalitieteistä, historiasta, maantieteistä, oikeustieteistä ja tiedotusopista. Siirtolaisuuden historiasta on tarjonnassa kursseja, jotka käsittelevät mm. liikkuvuutta urheilijabiografioiden kautta ja pakolaisuutta 1900-luvulla.

Yliopiston varhaisvaiheet

Salzburgin yliopiston katolisen teologian tiedekunta sijaitsee ns. vanhassa yliopistorakennuksessa, jossa opetustoiminta alkoi 1600-luvulla.

”Korkean koulun” perustamista Salzburgiin suunniteltiin 1500-luvun lopulta lähtien. Asian primus motoreina toimivat ruhtinasarkkipiispat Wolf Dietrich von Raitenau (1559−1617) ja Marcus Sitticus (1575−1619). Kaupungissa toimineet luostarijärjestöt, erityisesti fransiskaanit ja jesuiitat, suhtautuivat asiaan kuitenkin kielteisesti eivätkä halunneet ottaa opetusta harteilleen. Lopulta Marcus Sitticuksen onnistui neuvotella opetuksen järjestämisestä Benediktiiniläissääntökunnan kanssa.

Marcuksen varhaisen kuoleman takia kunnian varsinaisesta perustamisesta saa hänen seuraajansa arkkipiispa Paris Graf von Lodron (1586−1653), jonka nimeä yliopisto kantaa.  Viralliseen perustamiseen vaaditut privilegiot tulivat keskellä 30-vuotista sotaa kalliiksi. Lopulta kahden vuoden neuvottelujen jälkeen yliopisto perustettiin keisarillisella suostumuksella vuonna 1622.

Keskiajalta aina 1800-luvulle saakka Salzburgin ruhtinaskuntaa hallitsivat kaupungin arkkipiispat. ”Alppien Rooman” vaurauden lähteenä oli ennen kaikkea valkoinen kulta eli suola. Ruhtinasarkkipiispat rakennuttivat prameilevia residenssejä sekä muita hallintorakennuksia. Osa nk. vanhasta residenssistä on museona, jossa pääsee tutustumaan renessanssiruhtinaiden asuin- ja edustustiloihin sekä heidän taidekokoelmiinsa. Osa on puolestaan yliopiston käytössä.

Vanhan residenssin Toskana-siivessä sijaitsee oikeustieteellinen tiedekunta. Tiedekunnan aulan Salla Terranan kattoa koristavat 1600-luvun alun maalaukset arkkipiispan vaakunoineen. Lisäksi oikeustieteellisen tiedekunnan kirjaston yksi päälukusali on nähtävyys jo itsessään. Tämän nk. Landkartengallerian seinämalaukset esittävät sen ajan tunnettua Eurooppaa sekä eri maiden kaupunkeja. Maalaukset paljastuivat vasta 1986 remontoinnin yhteydessä.

Tutkimus ja arkistot

Historiantutkijalle yliopiston kirjasto ja arkisto, kaupunginarkisto sekä maakunta-arkisto tarjoavat lukuisia mahdollisuuksia. Yliopiston kirjaston kokoelmissa on 375 keskiaikaista käsikirjoitusta vuosilta 700−1600. Näistä saksankieliset on digitalisoitu ja ne voi ostaa CD-Romina. Osaan voi myös tutustua kirjaston nettisivujen kautta.

Teologisen tiedekunnan rakennuksia

Kaupunginarkisto tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia esimerkiksi väestöhistorian, kiltojen ja ammattikuntien, kauppiassukujen sekä sosiaali-ja terveyspalveluiden tutkimiseen. Osaan materiaalista pääsee tutustumaan verkossa. Digitoituja aineistoja ovat esimerkiksi kaupungin valakirjat, jotka ovat säilyneet lähes yhtenäisenä sarjana 1440-luvulta 1900-luvun alkuun.

Kaupungin valakirjoihin kirjattiin kaikki kaupungin porvarisoikeuden lunastaneet henkilöt. Porvarisoikeuden myötä he saivat harjoittaa kunniallista kauppiaan tai käsityöläisen ammattia, mutta olivat myös velvoitettuja maksamaan veroja ja osallistumaan kaupungin puolustukseen. Erona monien muiden kaupunkien valakirjoihin on Salzburgin kirjoihin lähes poikkeuksetta kirjoitettu myös uuden porvarin ammatti ja alkuvaiheessa myös synnyinkaupunki. Vuonna 1442, lähes kaikki kaupungin uusista porvareista olivat siirtolaisia.

Kaupunkivalakirjat ovat osa kaupunginarkiston siirtolaisuus-kokoelmaa (Migrationsarchiv), johon voi niin ikään tutustua verkossa. Kokoelmassa on esimerkiksi siirtolaisuusbiografioita, siirtolaisten kirjeitä ja päiväkirjoja myöhemmiltä vuosisadoilta, vuoden 1956 Unkarista pakoon liittyvää materiaalia, videoita sekä haastatteluja. Henkilösuojan takia monet aineistot ovat vain osittain verkossa ja kokonaisuudessaan saatavilla ainoastaan paikan päällä.

Kaupunginarkisto, Migrationsarchiv https://www.stadt-salzburg.at/migrationsdatenbank/

Yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmat: http://www.ubs.sbg.ac.at/sosa/webseite/hsskat.htm

Landkartengallerie http://www.ubs.sbg.ac.at/rw/allgemein/landkarten/index.htm

Antiikin ihmiskauppa ja tutkijan tunteet

Maijastina Kahlos
Helsingin yliopisto

Orjat olivat olennainen osa antiikin Rooman yhteiskuntaa ja talouselämää. He kuuluivat roomalaiseen elämään myös myöhäisantiikissa (200–600). Orjien lukumäärästä ja osuudesta koko väestöön nähden käydään tutkimuksessa jatkuvaa keskustelua ja uudelleenarviointia, mutta myöhäisantiikin lähteistä käy selkeästi ilmi, että orjan omistaminen oli yleistä ja jopa vaatimattomissa kotitalouksissa pidettiin muutamaa orjaa. Orjuus instituutiona jatkui Rooman vallan jälkeen muotoutuneissa kuningaskunnissa ja keskiajan Euroopassa, vaikka sen taloudellinen merkitys oli vähäisempi kuin antiikin Roomassa.

Mistä orjia hankittiin roomalaisten kuluttajien käyttöön? Orjalle syntyneet lapset olivat automaattisesti hänen isäntänsä tai emäntänsä omaisuutta. Köyhyysloukussa ponnistelevat saattoivat myydä itsensä tai lapsensa orjiksi. Heitteille jätetyt ei-toivotut lapset useimmiten päätyivät orjakauppiaiden käsiin. Merirosvot ja maanteiden ryövärit kaappasivat ihmisiä ja myivät heitä orjiksi. Ennen kaikkea sodat toivat vankeja orjamarkkinoille. Rajaseutujen kahakoissa ei-roomalaiset sotajoukot ottivat vangeiksi roomalaisia ja roomalaiset puolestaan ei-roomalaisia. Osa vangeiksi jääneistä voitiin vapauttaa lunnaita vastaan, osa myytiin orjiksi. Monet sodat ja pienemmät kahakat rajaseuduilla olivat ainakin osaksi seurausta orjakaupasta, sillä sotia voitiin käydä myös (vaikka ei pelkästään) orjien ja muiden hyödykkeiden hankkimiseksi markkinoille. Tämä teki sodankäynnistä kannattavaa.

Rajaseutujen orjakauppa oli merkittävä osa roomalaista talouselämää, ja siksi keisarillinen hallinto halusi mukana sitä hallinnoimassa. Tonavan, Rooman valtakunnan rajajoen, pohjoispuolelta tuotiin gootteja orjiksi Roomaan. Roomalainen historiankirjoittaja Ammianus Marcellinus kertoo, että keisari Julianus (331–363) vahvisti rajalinjoja Tonavan toisella puolella väijyvien goottien varalta ja totesi sitten:

”Aivan riittävän kovan vastuksen gooteille tarjoavat orjakauppiaat, jotka vievät heitä myyntiin kaikkialla erottelematta heitä aseman mukaan.”

Roomalaisten ulkosuhteet rajanaapurien kanssa muotoutuivat paljolti orjabisneksen ehdoilla. Tämä näkyy esimerkiksi keisari Valensin goottien kanssa tekemässä rauhassa vuonna 368. Rauhansopimuksessa määriteltiin rajaseudun kauppapaikat, jotka pidettiin keisarillisen hallinnon suojeluksessa ja valvonnassa. Ylistyspuheessaan keisari Valensille filosofi Themistios kuvaa, kuinka keisari tehdessään rauhan ”sääli barbaareja” ja salli näiden pitää kauppapaikkansa. Samassa yhteydessä Themistios lausuu:

”Meidän linnoitustemme komentajat ja varuskuntien johtajat ovat itse asiassa myyjiä ja orjakauppiaita, sillä oikeastaan heidän ainoa tehtävänsä on ollut ostaa ja myydä mahdollisimman paljon”.

Themistioksen toteamukseen ei sinänsä liity moitetta tai halveksuntaa. Keisarin tehtävänä oli huolehtia rajojen turvallisuudesta, orjakaupan jatkumisesta ja työvoiman riittävyydestä.

Orjia kahleissa. Reliefi 200-luvulta Smyrnasta. Ashmolean Museum, Oxford.

Modernin tutkijan mieleen nousee monenlaisia tunteita. Miten tutkia ilmiötä, jonka täysin tuomitsee? Miten pysyä puolueettomana tarkkailijana, kun aihe herättää ahdistusta? Jään tuskailemaan sitä kärsimyksen määrää, jonka menneen ajan epäoikeudenmukaisuus aiheutti. Roomalaisista lähteistä luen, miten sotavangeiksi jääneiden perheet yrittävät etsiä ja ostaa omaisiaan vapaiksi. Aikalaislähteet, esimerkiksi paikallisten piispojen kirjeet kertovat rikkoutuneista roomalaisista perheistä ja omaisten etsinnöistä. Monet piispat keräsivät varoja, joilla roomalaisia vankeja lunastettiin vapaiksi. Sen sijaan ei-roomalaisista, joita antiikin kirjoittajat kutsuivat barbaareiksi, kuulemme lähinnä roomalaisten kirjoittajien maininnoista.

Kaupankäyntiä ihmisillä pyrittiin rajoittamaan, sillä mikä tahansa ei ollut sallittua. Vapaan roomalaisen kaappaaminen ja orjaksi myyminen oli laissa ankarasti kiellettyä. Tätä kuitenkin tapahtui, ja tätä monet myöhäisantiikin kirjoittajat murehtivat. Hippon piispa Augustinus (354–430) valitti, että Rooman provinsseissa Pohjois-Afrikassa jopa rauhan aikana rikollisjoukkiot hyökkäsivät kyliin ja kidnappasivat ihmisiä, jotka sitten päätyivät orjakauppiaiden käsiin. Augustinus yritti vaikuttaa hallinnon ylempiin tahoihin, mutta joutui katkerana toteamaan, että kidnappaajat olivat järjestäytyneet yhteistyöhön orjakauppiaiden kanssa; eikä näiltä puuttunut mahtavia tukijoita. Huomionarvoista on se, ettei Augustinus vastustanut orjuutta tai orjakauppaa sinänsä. Hän teki tarkan eron laillisen orjakaupan ja lainvastaisen vapaiden orjuuttamisen välillä. Barbaarit olivat laillista reserviä, vapaat roomalaiset eivät.

Tässä vaiheessa tutkija miettii, eikö kukaan antiikin ajattelija kyseenalaistanut orjuuden olemassaoloa. Ehkä joku ajatteli, ettei toisen ihmisen orjuuttamisessa ole mitään mieltä? Näitä ajattelijoita saa etsimällä etsiä. Toki monet kirjoittajat moittivat orjien huonoa kohtelua ja vaativat omistajia olemaan lempeämpiä, mutta varsinaisia vetoomuksia tai vaatimuksia orjuuden lopettamisesta meille ei ole säilynyt.

Antiikissa orjuutta perusteltiin ns. luonnollisen orjuuden teorialla, jonka tunnetuin puolustaja oli Aristoteles (384–322 eaa.). Hänen mukaansa jotkut etniset ryhmät olivat luonnoltaan toisia etnisiä ryhmiä henkisesti alempia, eli barbaarit olivat kreikkalaisia alempia. He sopivat luonnostaan orjiksi. Heille oli vain hyväksi olla omistajiensa vallan alla. Aristoteleen teoriaa luonnollisesta orjuudesta kritisoitiin. Arvostelijat esittivät, että luonnostaan kukaan ei ollut orja. Jumala oli tehnyt kaikki ihmiset vapaiksi. Fragmenttina on säilynyt erään 420-luvulla eaa. kirjoittaneen Antifonin huomio siitä, että luonnostaan me olemme kaikki yhtä lailla varustettuja olemaan barbaareja ja kreikkalaisia:

”Kukaan meistä ei eroa sen takia, että on barbaari tai kreikkalainen. Me kaikki hengitämme ilmaa suullamme ja sieraimillamme, ja me kaikki nauramme, kun olemme iloisia ja itkemme kun kärsimme. Me kuulemme ääniä kuuloaistimme avulla, me näemme näköaistimme avulla, me työskentelemme käsillämme ja kävelemme jaloillamme.”

Haa, ajattelee tutkija toiveikkaana, tässä yhteisen ihmisyyden ajatuksessa voisi olla siemenet orjuuden kyseenalaistamiseen. Samoin lupaavilta vaikuttavat roomalaisten oikeusoppineiden pohdinnat orjuudesta yhteiskunnallisena ja juridisena orjuutena: orjuus ei ollut luonnollista, vaan ihmisten toteuttamaa ja sotien aiheuttamaa. Roomalainen oikeusoppinut Florentinus määritteli 100-luvulla jaa. orjuuden kansojen oikeuden (ius gentium) instituutioksi, jossa ihminen alistetaan toisen vallan alle vastoin luontoa (contra naturam). Toinen oikeusoppinut Ulpianus esitti 200-luvun alussa jaa., että luonnonoikeuden (ius naturale) mukaan kaikki ihmiset olivat yhdenvertaisia, vaikka roomalaisessa maallisessa oikeudessa orjilla ei ollut mitään asemaa.

Olisiko tästä voinut harpata kyseenalaistamaan koko orjuuden olemassaolon? Myös stoalaiset filosofit, heistä tunnetuimmin Seneca (n. 4 eaa.–65 jaa.), tunnustivat orjien ihmisyyden. Orjat olivat ihmisinä samanarvoisia kuin omistajansa. Yksilö oli joutunut tai syntynyt orjuuteen sattuman julmasta oikusta, eikä minkään luonnollisen järjestyksen seurauksena. Kuka tahansa, jopa orjanomistaja itse saattoi sodan tai muun onnettomuuden seurauksena päätyä itse orjaksi. Ja orja saattoi vapautua ja nousta orjanomistajaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut orjuuden kyseenalaistamista olemassa olevana instituutiona.

Vastaavasti varhaiset kristityt kirjoittajat pitivät orjuutta itsestään selvänä yhteiskunnallisena instituutiona. Stoalaisten filosofien tapaan monet kristityt kirjoittajat, kuten apostoli Paavali, tunnustivat orjan ihmisarvon, mutta he eivät kyseenalaistaneet orjuuden olemassaoloa. Orjan ja orjanomistajan yhteistä ihmisyyttä korostettiin. Paavali totesi Galatalaiskirjeessä: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” Galatalaiskirjeen kohta on usein ymmärretty väärin. Paavalin julistama yhdenvertaisuus päti hengellisessä mielessä eli Jumalan edessä, ei maanpäällisessä yhteiskunnassa. Pikemminkin kristityt kirjoittajat korostivat orjan kuuliaisuutta omistajalleen. Roomalaista yhteiskuntajärjestystä ei haluttu järkyttää.

Edellä mainitsemani Augustinus myös hyväksyi orjuuden osana maallista yhteiskuntaa. Orjuus oli seurausta syntiinlankeemuksesta, ja ihmiset itse olivat siis vastuussa. Tämän takia ihminen eli toisen ihmisen orjuuttamana. Tämä kuitenkin tapahtui jumalallisena rangaistuksena eli Jumalan tahdosta, eikä näin ollen voinut olla epäoikeudenmukainen rangaistus. Augustinus tasapainoili aristoteelisen luonnollisen orjuuden ja ihmisten aikaansaaman orjuuden välillä. Augustinuksen mukaan ennen syntiinlankeemusta ei ollut ollut orjuutta. Siinä mielessä orjuus ei ollut luonnollinen asiaintila. Toisaalta orjuus oli Jumalan tahto ihmisen syntiinlankeemuksen takia ja siten osa Jumalan määräämää järjestystä (ihmisten kuului olla toisensa alaisina, lapset vanhempiensa, vaimot miestensä, orjat omistajiensa). Siinä mielessä se ei ollut vain muuttuva inhimillinen instituutio. Augustinus teki roomalaisen yhteiskunnan olosuhteista Jumalan järjestyksen. Hän kehotti orjia olemaan kuuliaisia, kunnes ”kaikki epäoikeudenmukaisuus katoaisi” aikojen lopussa.

Tutkija aavistelee, että Augustinuksen todistelujen takana voisi olla vastaväitteitä, joita hän pyrkii kumoamaan. Olisiko yksi vastaväite voinut olla esimerkiksi se, ettei orjuus ollut luonnonoikeuden mukainen eli kristillisessä tulkinnassa Jumalan tahdon mukainen instituutio, vaan täysin aikaan sidottu ihmisten epäoikeudenmukainen kehitelmä? Olisiko joku voinut vielä kehittää vastaväitettään radikaalimmaksi ja vaatia orjuuden lopettamista?

Antiikin orjuutta on syytä tarkastella monella tasolla. Tutkija tiedostaa, ettei orjuus ei ollut kaikille yksilöille samanlaista. Antiikin lähteet, kirjallisuus, hautakivet ja papyruksissa säilyneet asiakirjat ja kirjeet kertovat monia erilaisia tarinoita. Orjan osana saattoi olla pahoinpitely ja seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta myös kuuliaisuuteen perustuvaa arvostus ja kiitollisuus. Monen orjan elämä oli luultavasti turvatumpaa kuin vapaasyntyisen, jolla ei ollut työtä, omaisuutta tai tukijoita. Järkevän orjanomistajan kannatti pitää orjistaan hyvää huolta, jotta nämä pysyivät terveinä ja työkykyisinä. Joitakin orjia myös vapautettiin, esimerkiksi testamenteissa. Roomalaisessa yhteiskunnassa vapautetulla orjalla oli mahdollisuus sosiaaliseen nousuun. Vapautumisen mahdollisuutta ja vapautettujen orjien asemaa on tutkimuksessa korostettu, mutta on edelleen epäselvää, kuinka suurta tai pientä murto-osaa tämä koski. Orja eli toivossa, että voisi joskus vapautua ja jopa ostaa omaisiaan vapaiksi, mutta mitenkähän suuret mahdollisuudet hänellä lopulta oli? Yhteistä orjille oli se, että vaikka orjien elämän osat olivat kovin erilaisia, he kaikki lopulta olivat omaisuutta. Heidän omistajansa omistivat heidän kehonsa, jolla omistaja laillisesti sai tehdä mitä halusi.

Tutkijan tehtävä ei ole moralisoida. Mutta tutkijallakin on tunteensa, enkä voi olla miettimättä, miksi kukaan ei esittänyt orjuuden lopettamista tykkänään. Modernille ihmiselle itsestäänselvät ajatukset ihmisen vapaudesta ja koskemattomuudesta ovat aika tuoreita. (Esimerkiksi Britannian siirtomaissa lopetettiin orjuus vuonna 1833, Ranskan siirtomaissa vuonna 1848 ja Yhdysvalloissa vuonna 1865). Miksi odottaisin, että esimerkiksi joku stoalainen yhteisestä ihmisyydestä ja kristitty hengellisestä yhdenvertaisuudesta intoillut kirjoittaja olisi halunnut lopettaa koko orjuuteen perustuvan järjestelmän? Vai eikö meille vain ole säilynyt kyseenalaistavia näkemyksiä? Ovatko ne jääneet kaiken muun viestinnän alle? Meillä ei ole ehkä muuta kuin noita mahdollisia vastaväitteitä, joihin Aristoteles tai Augustinus puolusteluillaan vastasivat. Ehkä. Haluaisin myös joskus kuulla orjan oman äänen. Jatkan etsintöjä.

Kirjoittaja toimittaa yhdessä Ville Vuolannon ja Chris De Wetin kanssa artikkelikokoelmaa Slavery in the Late Antique World, 200–700 CE (Cambridge University Press).

Lapsikuorot jumalallisina sanansaattajina antiikissa ja nykypäivänä

Roosa Kallunki
Tampereen yliopisto

Oi sinä Foibos ja sinä metsien valtiatar Diana, te taivaan loistava kaunistus, jumalat, joita aina on palvottava ja aina palvottu, antakaa se, mitä rukoilemme tällä pyhällä hetkellä,

jolloin Sibyllan runosäkeet ovat kehottaneet valittuja neitosia ja nuhteettomia poikia laulamaan jumalille, joiden suojeluksessa nämä seitsemän kukkulaa ovat olleet. (rivit 1–8)

Pidä sinä, Apollo, lempeänä nuolesi piilossa ja kuuntele suopeasti nöyrinä rukoilevia poikia! Sinä Kuu, tähtien kaksisarvinen kuningatar, kuuntele tyttöjä! (33–36)

Me, jotka olemme kuorona oppineet laulamaan Foiboksen ja Dianan ylistystä, viemme kotiin hyvän ja varman toivon siitä, että Juppiter ja kaikki muutkin jumalat kuulevat nämä pyyntömme. (73–76)

                                                            Horatiuksen Carmen saeculare
(käännös Teivas Oksala)

Näillä sanoilla poika- ja tyttökuorot puhuttelivat jumalia keisari Augustuksen järjestämissä vuosisataisjuhlissa (ludi saeculares) vuonna 17 eaa. Juhlien tarkoituksena oli puhdistaa ja valmistella koko Rooma uutta vuosisataa (tai tarkemmin 110 vuotta eli saeculumia) varten. Juhlamenojen kolmantena ja viimeisenä päivänä lapset olivat keskeisessä roolissa. Ensin he osallistuivat rituaaliseen kulkueeseen ja tämän jälkeen lauloivat omissa kuoroissaan Horatiuksen tilaisuutta varten säveltämän Carmen saeculare -vuosisataislaulun, josta yllä olevat katkelmat ovat peräisin.

Lapsikulkue Ostiasta löydetyssä seinämaalauksessa (n. 200-luvun jaa. alusta). Nykyään seinämaalaus löytyy Vatikaanin museoista. (Kuva: Roosa Kallunki)

Lapset olivat soveliaita puhuttelemaan jumalia, sillä heidän nähtiin olevan lähempänä näitä. Tämä johtui kenties siitä, että lapset eivät olleet vielä viettäneet niin paljon aikaa kuolevaisten maailmassa. Suuren lapsikuolleisuuden vuoksi he olivat toisaalta jatkuvasti lähempänä kuolemaa. Antiikin Roomassa lasten nähtiin siis aikuisia selvemmin elävän oman maailmamme ja jumalten maailman välissä, ikään kuin liminaalitilassa. He eivät myöskään olleet täysin oppineet yhteiskunnan sosiaalisia normeja eivätkä olleet osallisia aikuisten yhteiskunnan ilmiöihin kuten juonitteluun ja politikointiin. Lapset olivat siis sosiaalisesti ja lähtökohtaisesti myös seksuaalisesti viattomampia kuin aikuiset. Tämä kaikki teki lapsista erinomaisia ehdokkaita kommunikoimaan jumalten kanssa, minkä vuoksi heillä olikin monenlaisia keskeisiä tehtäviä roomalaisissa uskonnollisissa käytännöissä.

Tutkin väitöskirjassani lasten osallistumista ja toimijuutta roomalaisen uskonnonharjoittamisen parissa. Yksi keskeisistä kysymyksistä tutkimuksessani on juuri lasten kommunikointi jumalten kanssa. Lapset toimivat ikään kuin eräänlaisina sanansaattajina ihmisten ja jumalten välillä. Tämä asetti heidät joissain tapauksissa hyvin keskeisiin rooleihin esimerkiksi roomalaisissa rituaaleissa. Lapset osallistuivat muun muassa erilaisiin rituaaleihin kulkueissa ja kuoroissa laulaen jumalten lepyttelemiseksi tai kiitokseksi. Lapset saattoivat myös olla nostamassa ennustusarpaa tietyissä kulteissa, sillä heidän uskottiin voivan tulkita jumalan tahtoa nostaessaan sitä osoittavan arvan. Puhumattakaan erilaisista maagisista rituaaleista, joissa lasten ajateltiin kommunikoivan suoraan erilaisten jumalten tai henkien kanssa. Oli täysin lasten omasta toiminnasta riippuvaista, kuinka rituaali näissä yhteyksissä onnistui ja oliko esimerkiksi valtion tai yksilön tulevaisuus turvattu. Nämä keskeiset roolit toivat lapsille siis huomattavaa toimijuutta ja valtaa jopa yhteiskunnallisella tasolla.

Keisari Domitianuksen ludi saeculares -vuosisataisjuhlien lapsikuoroa kuvaava raha vuodelta 88 jaa. (Kuva: Münzkabinett Berlin)

Lapsikuorot ovat yksi yleisimmistä ja tyypillisimmistä esimerkeistä lasten rooleista roomalaisessa uskonnonharjoittamisessa. Tämä ei sinänsä ole mikään yllätys tänä päivänä, onhan lapsikuoroja yhä edelleen olemassa, osana esimerkiksi kristillisen kirkon toimintaa. Antiikin lapsikuorojen perinne on säilynyt läpi keskiajan ja uuden ajan tähän päivään saakka erityisesti katolisen kirkon parissa, mutta myös luterilaisesta perinteestämme löytyy samankaltaisia esimerkkejä.

Cantores minores -kuorolaisia. (Kuva: Tiiu Kaitalo)

Yksi kuuluisimmista suomalaisista lapsikuoroista lienee Cantores minores -kuoro, joka koostuu 9–25 vuotiaista pojista. Itse pääsin ensimmäistä kertaa todistamaan heidän esitystään viime pääsiäisenä. Nuoret pojat yhteneväisissä kuorolaisten kaavuissaan tuomiokirkon alttarin edessä ovat näyttävä näky. Sama näky olisi ollut hyvin tuttu kenelle tahansa roomalaiselle (tai kreikkalaiselle) jo yli 2000 vuotta sitten. Antiikkista perinnettä jatkaen suomalaiset poikakuorotkin esiintyvät erityisesti pyhillä paikoilla eli kirkoissa, ja heidän tärkeimmät konserttinsa ajoittuvat suurimpien uskonnollisten pyhien yhteyteen. Soitettavat soittimet ovat saattaneet pitkälti muuttua, eikä rituaalien yhteydessä enää soiteta esimerkiksi kaksoishuilua. Tapa on silti sama kuin jo kreikkalais-roomalaisessa antiikissa.

Nykyään kuoroon kuuluminen on monelle jatkuva harrastus, jota harjoitetaan joitain kertoja viikossa. Harrastuksen huippukohtina ovat enemmän tai vähemmän säännölliset julkiset esiintymiset, riippuen kuoron tunnettuudesta ja menestyksestä. Antiikin lapsikuorojen toiminnan jatkuvuudesta ei ole selvyyttä, mutta tiedämme historioitsija Liviuksen kuvauksen perusteella, että kuoroesiintymisiä rituaaleja varten harjoiteltiin yhtä lailla. Esitetyt kappaleet olivat aikansa tunnetuimpien runoilijoiden, kuten Horatiuksen tai Livius Andronicuksen käsialaa.

Diana Tifatinan temppelistä Capuan läheltä löytynyt mosaiikki (200-luvulta), joka esittää todennäköisesti lapsikuoroa. Nykyään mosaiikki sijaitsee Museo Provinciale Campano di Capuassa. (Kuva: Ornelia Massa)

Antiikkisista esikuvistaan poiketen nykyiset ja varhaisemmat kristilliset kuorot koostuvat ensisijaisesti vain pojista, kun taas erityisesti roomalaisen tasavallan aikaisissa lepytysrituaaleissa kuorot koostuivat usein pelkästään tytöistä ja myöhemmin monesti sekä tytöistä että pojista tasapuolisesti. Alussa kuvattu Augustuksen vuosisataisjuhlien lapsikuoro koostui esimerkiksi kahdesta erillisestä kuorosta, toinen vain tytöille ja toinen pojille. Poikien kuorojen yleistyminen juontaa juurensa kristinuskon vakiintumiseen ja erityisesti Apostoli Paavalin kehotukseen naisten vaitiolosta kirkossa, minkä vuoksi naisten julkinen rooli kristillisessä kirkossa jäi melko marginaaliseksi. Kristillisessä perinteessä poikakuorojen käyttöä miehiin verrattuna on perusteltu vertaamalla poikien heleitä lauluääniä enkelten ääniin. Käytännössä ennen puberteettia lasten äänissä ei ole kuitenkaan sukupuolen määrittämiä eroja. Tyttöjen ja poikien äänet ovat siis kaikuneet yhtä heleinä antiikin rituaaleissa.

Lasten äänissä, kuten koko heidän olemuksessaankin, on ylipäätään katoavuuden ja hetkellisyyden symboliikkaa, sillä äänenmurroksen jälkeen samat nuotit eivät ole enää saavutettavissa. Ehkä juuri tämän vuoksi ei olekaan niin vaikea kuvitella heidän laulunsa tavoittavan jopa ylimaailmallisia sfäärejä. Jouluvirsien kuten muidenkin kristillisten virsien tarkoituksena on laulaa erityisesti rukousta, kiitosta tai ylistystä. Laulu toimii siis edelleenkin keinona kommunikoida jumalmaailman kanssa. Nykyään sanansaattajan tehtävässä voi kuitenkin toimia kuka tahansa. Erilaisten jouluisten yhteislaulutapahtumien vuoksi tämänlaisen kommunikoinnin huippukausi on monesti juuri näin joulun alla.

KIRJALLISUUTTA:

Mackey, Jacob L. (2017): ”Roman children as religious agent: the cognitive foundations of cult.” In Christian Laes and Ville Vuolanto (eds.) Children and Everyday Life in the Roman and Late Antique World. (London and New York: Routledge), 179 – 197.

Mantle, Inga (2002): ”The Roles of Children in Roman Religion.” In Greece and Rome vol. 49, no. 1, 85–106.

Néraudau, J.-P. (1984): Être enfant à Rome. (Paris: Les Belles lettres)

Prescendi, F. (2010): ”Children and the Transmission of Religious Knowledge.” In V. Dasen and T. Späth (eds.) Children, Memory and Family Identity in Roman Culture. (Oxford: Oxford University Press), 73–93.

Vuolanto, Ville (2010): ”Faith and Religion.” In M. Harlow and R. Laurence (eds.) A Cultural History of Childhood and Family in Antiquity. (Oxford: Berg), 133–51, 203–6.

Vanhojen laulutekstien suomentamisesta: Carmina Burana, ihmisen osa, ja Laura-tietokanta

Ville Vuolanto
Tampereen yliopisto

Joskus tulee kyseenalaistaneeksi, mihin nykypäivänä antiikin ja keskiajan kulttuurien tuntemusta tarvitaan. Joskus tämä relevanssi paiskataan silmille, kun sitä vähiten odottaisi. Kävi nimittäin niin, että olin marraskuisena iltana rentoutumassa Carl Orffin Carmina Buranan parissa Tampereella. Nautinnollinen ilta kerta kaikkiaan. Esityksen lopussa lavalla oli reilut 250 esittäjää, ja solistivalinnatkin osuivat upeasti: kuin Orff olisi säveltänyt teoksensa baritoniosuudet Jaakko Kortekangas mielessään. Voi vain kuvitella sitä työ- ja rahamäärää, joka tähän produktioon oli uponnut.

Fortunan pyörä nostaa ihmiset kunniaan ja suistaa heidät kurjuuteen. 1200-luvun käsikirjoitus (München, Bayerische Staatsbibliothek, clm 4660/4660a)

Pieni yksityiskohta aiheutti kuitenkin pettymyksen. En niinkään hämmästynyt: kuten niin useasti niissä konserteissa, joissa lauletaan keskiaikaisia tekstejä, ei käsiohjelman käännös perustunut alkuperäiskieliseen tekstiin, tai ainakaan kääntäjä ei ollut perehtynyt alkukielen saloihin tekstin kirjoittamisyhteyksissä. Aiemmin olen sivuuttanut käännösepätarkkuudet harmitellen, mutta nyt käännöksestä löytyi harvinaisen outo, suorastaan vastenmielisellä tavalla sekä vanhanaikainen että harhaanjohtava tulkinta, jonka haluan nostaa esiin.

Carmina Buranan kappaleessa In taberna säe ”bibit albus, bibit niger” oli käsiohjelmassa käännetty muotoon ”Ryyppää valkoinen, ryyppää neekeri”. Alkutekstin sanat albus ja niger tarkoittavat kuitenkin nimenomaan ja selkeästi ’valkoinen’ ja ’musta’. Esitetty käännös paitsi poistaa alkutekstin tulkinnanvaraisuuden ja tasa-arvoistavan vastakkaisuuden (joka toistuu muissa ko. runon säkeissä), myös tuo mukaan alkuperäisestä runosta täysin puuttuvan rasistisen tai vähintäänkin epäsymmetrisesti rodullistavan puolen.

Tämä käännös on otettu laulutekstien suomennostietokanta Laurasta, kääntäjänään pitkän linjan kapellimestari ja musiikkimies Erkki Pullinen. Käännöksessä on tendenssinä alkutekstin liioittelu ja selittely; ajatus lienee tekstin tuominen nykyaikaan, nykysuomalaisia huvittavaksi. Itse asiassa mainitussa säkeessä myös sana bibit on normaali latinan juomista tarkoittava sana: siis ”valkoinen juo, musta juo” – kuten suomenkin kielessä, ylenpalttiseen alkoholin litkimiseen voitiin laveasti viitata latinassa siis aivan normaalilla yleissanalla. Ja aivan kuten suomessa, myös latinassa löytyy ryyppäämiselle myös erityisverbi, potare, jota ei tässä kuitenkaan käytetä. Mainittakoon tässä myös, että Carmina Buranasta on Laura-tietokannassa myös toinen, runomuotoinen suomenkielinen versio. Se ei tietenkään voi saavuttaa käännöstarkkuutta, mutta silti esimerkiksi tämän nimenomaisen säkeen Juha Silvo selvittää asiallisesti: ”juopuu … kalpeat ja sysimustat”.

Pullisen käännös on erityisen harmillinen, koska koko Carmina Burana korostaa kaikkien ihmisten yhtäläistä osaa Kohtalon (Fortuna), kuoleman ja luonnon edessä. Tämä näkyy myös Omnia sol temperat -laulun alkusäkeissä ”Omnia sol temperat purus et subtilis”, jonka Pullinen kääntää: ”Kaikkia lämmittää kirkas ja korkealla paistava aurinko”. Käännös noudattaa uskollisesti internetistä ensimmäiseksi löytyviä englanninkielisiä versioita. Kuitenkin omnia = kaikkea (ei siis ’kaikkia’ = omnes); temperat = tasoittaa, rauhoittaa, hallitsee (ei siis ’lämmittää’); purus = puhdas, turmeltumaton (myös toki ’kirkas’); subtilis = hieno, syvällinen, koruton (ei siis ’korkealla oleva’). Sol on käännetty täsmällisesti: ’aurinko’. Säkeen käännös voisi siis olla: ”Kaikkea hallitsee puhdas ja koruton aurinko” – ajatuksena on, että aurinko on maallisen turmeltuneisuuden yläpuolella, ja sen loiste tasoittaa muuten epätasa-arvoista onnen jakautumista maailmassa.

Hyvin erilaisena esimerkkinä Pullisen käännöksen tendensseistä toimikoon vielä Orffin 24. laulun yläotsikon Blanziflor et Helena erillinen selitys, jossa Pullinen kuvaa mainittuja naisia tunnetuksi ”rakastavaksi naispariksi” keskiajalla. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin viite kahteen aivan eri yhteyksistä tunnettuun naiseen, toisaalta keskiajan legendan Blanchefleuriin ja toiseksi Homeroksen Ilias-eepoksesta tuttuun Troijan Helenaan.

Tämä riittäköön esimerkeistä. Tällaista seuraa, kun käytetään ilmaiseksi tarjolla olevaa harrastajakäännöstä, jonka nykyisin saa näppärästi esiin Laura-suomennostietokannasta. Tilannehan ei rajoitu tähän konserttiin. Itse olin vain viikkoa aiemmin Tampereella kuuntelemassa Mozartin Requiemiä – siinäkin käsiohjelman käännöksessä oli joitain outouksia sekä tarpeettomia selitteleviä ratkaisuja.

Mutta mikä olisi vaihtoehto? Toki suurimpiin produktioihin voisi vähällä vaivalla tilata kunnon käännöksen henkilöltä, joka tuntee lähdekielen riittävän hyvin – Carmina Buranan kohdalla siis latinaa ja keskiyläsaksaa. Koska monia keskiajan kulttuuria tuntevia suuresti miellyttää ajatus, että kyseisen ajanjakson tekstejä yhä lauletaan, tämä tuskin tulisi kovin kalliiksi.

On tietysti selvä, että jos pääsymaksua ei peritä, tai se korvataan esimerkiksi vapaaehtoisella käsiohjelmasta (!) perittävällä maksulla, ei käännöksen tilaamiseen ole usein varaa. Mutta olisiko mahdollista, että nämä pienemmätkin toimijat sitoutuisivat siihen, että maksavat edes kympin tai kaksi jo olemassaolevan Laura-käännöksen käytöstä – siinä missä taas isompaa pääsymaksua perivät toimijat, kuten palkkaorkesterit, voisivat maksaa jopa huimat sata euroa (joka olisi ollut esimerkiksi mainitussa Carmina Buranassa suunnilleen kahden pääsylipun hinta)? Mikäli tämä järjestely oikeasti saisi sijaa, voisi se innoittaa musiikista kiinnostuneita kääntäjiä tarjoamaan Lauraan omia tekstejään. Tämä nostaisi käännösten tasoa, ja antaisi huippukoulutetuille mutta usein pätkätöiden varassa sinnitteleville kielten tuntijoille hieman lisätienestiä. Jos taas tämä tuntuu liian idealistiselta ja vaikealta, voisiko Laura-tietokantaan edes laittaa varoituksia tai huomautuksia sitä mukaa kun ongelmia tai suoranaisia virheitä tulee esiin. Kaikki voittaisivat.

Vaikka tämä teksti lähti liikkeelle pienestä epäkohdasta, kyseessä on kuitenkin keskustelu siitä elävästä kulttuuriperinnöstä, jota me välitämme eteenpäin: miten arvostamme ja arvotamme menneisyyttä, miten käytämme sitä hyväksemme – ja miten arvostamme vanhempien aikojen ammattilaisten asiantuntemusta. Monessako Carmina Burana -esityksessä saamme vielä lukea ryyppäävistä neekereistä?

***

Kiitän Sari Katajala-Peltomaata, Susanna Niirasta, Tapio Salmista, Raisa Toivoa ja Venla Vuolantoa kommenteista sekä kannustuksesta.

Kirjallisuutta

Tuomas M. S. Lehtonen, Fortuna, money, and the sublunar world: Twelfth-century ethical poetics and the satirical poetry of the Carmina Burana. Helsinki: Finnish Historical Society, 1995.