Hylkäyskirjeitä ja Nobel-palkintoja – Ajatuksia julkaisuprosesseista ja vertaisarvioinnista

 

Tutkijat kohtaavat uransa aikana monenlaisia huippuhetkiä, ja erityisesti nuorille tutkijoille sen ensimmäisen artikkelin saaminen läpi on juhlimisen arvoinen hetki. Se, miksi hetki tuntuu erityisen merkittävältä, kumpuaa juuri siitä kaikesta työstä ja tuskasta, jota artikkelin eteen on tehty.

Yksi yleinen tutkimustyöhön liittyvä vastoinkäyminen ja stressinaiheuttaja liittyykin juuri tieteellisten artikkeleiden arviointiprosesseihin ja julkaisemiseen. Ikuisuudelta tuntuvat arviointiprosessit, ristiriitaiset vertaisarviot ja toistuvat hylkäyskirjeet aiheuttavat ahdistusta etenkin väitöskirjatutkijoille. Ilman julkaisuja kun tutkimus ei etene, ja väitöspäivä tuntuu karkaavan yhä kaukaisempaan tulevaisuuteen.

Tieteellisiä lehtiä on kritisoitu hitaista arviointi- ja julkaisuprosesseistaan. Yksi merkittävä syy prosessien hitauteen on sopivien vertaisarvioitsijoiden löytäminen. Lisäksi vertaisarvioinnit eivät aina ole laadultaan sellaisia, joista olisi tutkijalle konkreettista hyötyä artikkelin korjaamisessa (kuten eräs saamani kahden sanan vertaisarvio: ”interesting study”). Arviointiprosessit kestävät lisäksi lähes aina vähintään kuukausia, joitakin open access -lehtien nopeampia prosesseja lukuun ottamatta. Pahimmillaan käsikirjoituksen seilatessa useissa toimituksissa, voidaan puhua jopa pari vuotta kestävästä odotuksesta ja epätietoisuudesta.

Tiedeyhteisöissä on jo pitkään keskusteltu, miten arviointiprosesseja voitaisiin kehittää. Toiset ovat ehdottaneet palkkioiden maksamista vertaisarvioitsijoille laadukkaampien ja nopeampien arvioiden toivossa, toiset taas vaativat parempaa koulutusta vertaisarvioitsijoille ja selkeitä ohjeita. Vaikka anonyymiä double-blind -vertaisarvioita suositaan kirjoittajiin kohdistuvien ennakko-oletusten välttämiseksi, on avoin vertaisarviointi, eli open peer review, lisääntynyt viime vuosina. Avoimen arvioinnin etuna on sen avoimuus kaikille, mikä saattaa myös parantaa arviointien laatua.

Kun loputtamattoman pitkältä tuntuneen vertaisarvioinnin jälkeen sähköpostiin viimein kilahtaa viesti, olo on joko helpottunut tai pettynyt. Artikkeli joko hyväksytään, sitä tulee korjata, tai se hylätään. Joko onnitellaan tai pahoitellaan. Harvemmin ketään kuitenkaan onnitellaan hyväksytystä artikkelista heti ensimmäisessä viestissä, ja helpottunut olo tuleekin jo siitä, että artikkelia pääsee ylipäätään korjaamaan ja kaikki mahdollisuudet ovat vielä olemassa. Pettymys on valtava, jos käsikirjoitus hylätään ja koko prosessin saa aloittaa alusta jonkin toisen lehden kanssa.

Pettymyksen tunteet ovat tuttuja kaikille, varsinkin nuorille tutkijoille. Jokainen joutuu jossakin vaiheessa, yleensä heti uransa alussa, vastaanottamaan ei-toivotun viestin: ”Thank you for submitting your manuscript. Unfortunately, we are unable to accept your manuscript for publication in our journal.” Tai jotakin sinne pain. Tällaisen viestin jälkeen olo on usein jopa epätoivoinen, etenkin, jos viesti ei ollut ensimmäinen laatuaan ja kyseinen käsikirjoitus on roikkunut lehden toimituksessa jo muutenkin kuukausitolkulla.

Epätoivossa on kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki tutkijat ovat joskus kokeneet saman. Twitterissä levisi syksyllä kuva 27-vuotta vanhasta hylkäyskirjeestä, joka oli osoitettu Peter Ratcliffe -nimiselle nuorelle tutkijalle. Ratcliffe, nykyään Sir Peter Ratcliffe, oli nuorena tutkijana 90-luvun alussa tutkinut solujen reaktiota hapen määrään ja lähettänyt tutkimuksestaan käsikirjoituksen arvostettuun Nature-lehteen. Naturesta kuitenkin vastattiin ja pahoiteltiin, ettei tutkimus sopinut heidän lehteensä, eivätkä he voineet varmentaa Ratcliffen ja kumppaneiden tutkimustuloksia. Voin kuvitella, miltä tästä nuoresta tutkijasta on kyseisellä hetkellä tuntunut.

Tiettävästi Ratcliffe ei kuitenkaan kyseisestä hylkäyskirjeestä lannistunut, sillä tällä viikolla, joulukuun 10. päivä, Ratcliffe vastaanottaa Tukholmassa lääketieteen Nobel-palkinnon juuri tähän kyseiseen tutkimukseen liittyen yhdessä kollegoidensa Gregg Semenzan ja William Kaelin kanssa. Jokin lehti siis lopulta hyväksyi Ratcliffen ja kumppaneiden käsikirjoituksen.

Ratcliffen tarina on tärkeä muistutus kaikille tutkijoille: Älä koskaan luovuta.

Luovuttanut ei myöskään yhdysvaltalainen Michiganin osavaltion yliopiston väitöskirjatutkija Caitlin Kirby, jonka tarina niin ikään levisi Twitterissä tänä syksynä. Kirby puolusti väitöstutkimustaan pukeutuneena hameeseen, joka oli tehty kaikista Kirbyn saamista hylkäyskirjeistä. Hylkäyskirjeiden joukossa oli hylättyjä artikkeleita, apurahahakemuksia ja konferenssiabstrakteja. Kirby halusi asullaan muistuttaa, ettei tie tohtoriksi ollut ollut helppo.

Vaikken voikaan pukeutua omaan väitöstilaisuuteeni hylkäyskirjeistä tehtyyn pukuun, voin näin väitöskirjaprosessin loppupuolella kolme artikkelia jo julkaisseena, samaistua siihen, ettei tie kohti tohtorin tutkintoa todellakaan ole ollut helppo. Useasti on tullut mietittyä, että mitä olisin voinut tehdä toisin? Olisiko jokin toinen tapa ollut helpompi? Ja, että onko tässä mitään järkeä?

Lopulta sinnikkyys ja kova työ kuitenkin palkitaan. Artikkelit menevät läpi ja väitöspäivä lähestyy. Sitä odotellessa on hyvä kuitenkin muistaa, etteivät vastoinkäymiset ole epäonnistumisia, kuten toinen Nobelisti, Nelson Mandela sanoi: ”I never lose. I either win or learn.”

Rauhallista joulun aikaa kaikille blogin lukijoille. Muistakaa rentoutua.

Emilia Kielo
Sairaanhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
emilia.a.kielo@utu.fi
@EmiliaKielo