Aihearkisto: Nuoret estradille -hanke

”Se on vain elämää” – nuorten omaehtoista elokuvatuotantoa kartoittamassa

Nuorisotiedotuspiste Aaltosessa Torniossa toteutettiin nuorten elokuvatyöpaja.

”Nuorisotiedotuspiste Aaltosessa Torniossa toteutettiin nuorten elokuvatyöpaja.”

Toteutin keväällä 2016 torniolaisille nuorille elokuvatyöpajan osana Tampereen yliopiston ”Nuoret Estradille” -hanketta. Työpaja on osa väitöskirjatutkimustani omaehtoisesta elokuvatuotannosta (Jyväskylän yliopisto, Nykykulttuurin tutkimuskeskus). Tässä tekstissä käsittelen työpajasta kertyneitä kokemuksia – oivalluksia, onnistumisia ja haasteita – ja pohdin niiden kautta omaehtoisuuden reunaehtoja ja osallistumisen haasteita elokuvatuotannon kontekstissa.

Työpajani tavoitteena oli kartoittaa ja kehittää nuorten mediataitoja erityisesti audiovisuaalisen median ja elokuvallisen kerronnan saralla. Samalla tarkkailin omaehtoisen mediatuotannon ”pullonkauloja” eli kohtia, joissa osallistuminen estyy jossakin suhteessa – ja pohdin, miksi niin tapahtuu.

Nuoret saivat suunnitella ja toteuttaa maksimissaan 10 minuutin omaehtoisen lyhytelokuvan, jonka tekemiseen oli noin kuukausi aikaa. Työvaiheet (käsikirjoitus, kuvakäsikirjoitus, kuvaukset, jälkituotanto) oli rytmitetty mediailtojen keskiviikkoisten tapaamisten mukaan, joskin tapaamisten välissä oli mahdollista työskennellä itsenäisesti. Työpajassa nuorilla oli mahdollisuus saada ohjausta minun lisäkseni tuotantoassistentilta.

Työpaja toteutettiin Tornion Nuorisotiedotuspiste Aaltosessa ja siihen osallistui parhaimmillaan 20 nuorta, 15–17-vuotiaita. Osallistujat olivat nuorisotilan mediailtoihin aktiivisesti osallistuvia nuoria, ja useimmat heistä olivat jo tuottaneet av-mediaa jossakin muodossa (radio, video, blogi tms.). Näin ollen heillä oli erittäin hyvät perustavat mediataidot. Ryhmäkeskusteluissa ilmeni myös, että nuoret osaavat analysoida mediateoksia ja pystyvät helposti nimeämään eri genret ja ymmärtävät tarinan rakenteen ja juonen kuljetuksen pääperiaatteet.

Työpajatyöskentelyn lähtökohdat olivat siis hyvät. Suunnitelmani oli opettaa mediataitoja ja elokuvatuotantoa niukasti ja näin antaa tilaa nuorten omaehtoisen toiminnan kehittymiselle. Aluksi suunnitelmani näyttikin toteutuvan, sillä muodostetut tuotantoryhmät aloittivat työskentelyn nopeasti ja itsenäisesti.

”Hyvästelen tyypit ja lähden. Olo on tyytyväinen: hyvä alku.” (Havaintopäivakirja 16.3.)
lilja_jenna_storari_valmistuu
”Kuvakäsikirjoitusta laatimassa”

Työpajan alkuinnostuksen jälkeen ”draivi” kuitenkin hiipuu ja ryhmien toiminta hidastuu. Pari ryhmää lopettaa toimintansa kokonaan. Kirjoitan havaintopäiväkirjaani 6.4. seuraavasti:

”Nuoret ovat tapaamisissa suhteellisen aktiivisia keskustelijoita, mutta jäätä on rikottavana ennen kuin kommunikointi sujuu esteettä. Isoin ongelma on tutkijan näkökulmasta osallistuminen varsinaiseen elokuvaprojektiin: nuorten välillä on vaihtelua yli-innokkuudesta totaaliseen ei-osallistumiseen. Kaikki vaikuttavat kuitenkin kiinnostuneilta itse asiasta (elokuvateko), mutta kynnys ryhtymisestä omaan projektiin on korkea. Olemme yrittäneet innostaa nuoria mukaan parhaamme mukaan. Kun ollaan vain 2 vkon päässä suunnitellusta ensi-illasta, mukana olevia ryhmiä on vain kaksi, joista toisen jäsenet eivät olleet paikalla edellisellä kerralla. Koko projektia pitänee venyttää.”

Tässä vaiheessa vain yksi ryhmä etenee kohti kuvauksia, muut jäävät junnaamaan suunnitteluvaiheeseen. Suunnitteluvaiheessa tapahtuu kuitenkin oppimista ja osallistumista, erityisesti kuvakäsikirjoituksen toteuttaminen on mediataitoja kehittävä tehtävä, jonka nuoret kokevat mielekkääksi.

Hieman turhautuneena joudun toteamaan, että elokuvat eivät valmistu kevään aikana.  Tulkintani tilanteesta on, että nuorilla on heikko ymmärrys teosten tuotantoprosessista ja aikataulujen laatimisesta. Heidän on esimerkiksi vaikea hahmottaa siirtymistä esituotannosta tuotantoon: konkreettisen valmistelun määrä tulee heille yllätyksenä. Näille peruskoulunsa päättäville nuorille sattuu vielä koesuma huhti–toukokuussa, jonka takia monet nuoret joutuvat jäämään pois mediailloista.storyboard_ekm_films_2

”Olennainen osa elokuvatuotantoa on kuvakäsikirjoitus.”

Kulttuurin- ja mediatutkimuksen keskiössä on yleisötutkimus, jossa on siirrytty puhumaan aktiivisen yleisön sijasta osallisuudesta ja osallistumisesta. Osallisuus on sosiaalisempaa ja yhteiskunnallisempaa kuin ”yleisönä oleminen”. Tämä käsite tarjoaa paremmat edellytykset tarkastella julkisuuteen osallistumista ja siihen nivoutuvaa valtarakenteiden haastamista.

Omaehtoisen elokuvatuotannon ytimessä on niin ikään osallistumisen käsite. Työpajassa tavoitteena oli, että nuoret antautuvat oman toimintansa kautta dialogiin valtamedian kanssa, mikä edistäisi heidän ymmärrystään median valtarakenteista. Pohdin väitöstä kirjoittaessani, miten hyvin omaehtoisen mediatuotannon ja mediayhteiskunnan valtarakenteiden suhteet tulivat lopulta näkyviin.

Sonia Livingstonen mukaan osallistuminen on aina osallistumista johonkin. Osallistujan ja osallistumisen kohteen välille virittyvän vuorovaikutussuhteen aste ja laatu määrittelee pitkälti osallistumisen voiman. Mediakulttuurin kontekstissa tämä konkretisoituu siirtymänä kuluttajasta tuottajaksi ja osaamisen kehittymisenä mediateoksen tuotantoprosessin hallinnaksi.

Työpajani nuoret suunnittelivat ja osaksi toteuttivatkin videotuotannon ja osallistuvat siten kulttuurituotantoon pientuottajina. Heidän omaehtoisuutensa ilmeni omaäänisinä projekteina, innostumisena sekä ideoiden moninaisuutena ja luovina ratkaisuina. Toisaalta vapaus tehdä omaehtoisesti tarkoitti myös vapautta jättää työ kesken ja toimia ilman ohjausta sekä tilaisuutta jättää suunniteltu aikataulu ja ohjeet huomiotta.

Elokuvatuotantoon kuuluu aina jonkinasteinen julkisuus, yleisö ja ”skene” eli kulttuurinen yhteisö. Tuotannon valmistuminen ja sen julkaiseminen ovat olennainen osa prosessia, ja työpajassa kuvio jäi tältä osin vajaaksi, lupaus täyttymättä. Ryhmäkeskusteluissa nuorten kanssa ilmeni, että useat heistä tekevät kuitenkin elokuvia omaehtoisesti vapaa-ajallaan. Innovatiivisissa teoksissaan he rikkovat genrerajoja ja sekoittavat faktaa ja fiktiota kiinnostavasti. Töitä julkaistaan kaveripiirissä, rajatulle yleisölle. Julkaiseminen voi siis olla myös omassa piirissä tapahtuvaa omaehtoista julkaisemista, tietoista yhteisöllisen yksityisyyden rakentamista yksityisen ja julkisen sfäärin rajapinnalla.

Yhteenvetona totean, että riittävät mediataidot omaavilla nuorilla on mahdollisuudet kulttuurin pientuottamiseen ja osallistua mediajulkisuuteen omien töidensä kautta. Omaehtoisuus ilmenee kuitenkin usein nuorten omassa elämismaailmassa, jossa teoksia tuotetaan ja julkaistaan rajatulle yleisölle, ilman ulkopuolista ohjausta – kuten nuorisotyötä.

Kirjoittaja Jetta Huttunen on Jyväskylän yliopiston, nykykulttuurin tutkimuksen jatko-opiskelija ja Tampereen yliopiston Nuoret estradille -hankkeen tutkija.

LÄHTEET

  • Abercrombie Nick & Longhurst Brian (1998): Audiences. A Sociological Theory of Performance and Imagination. Sage.
  • Habermas Jürgen (1991/1989): The Structural transformation of the Public Sphere. An inquiry into a Category of Bourgeois Society. (Alkup. Strukturwandel der Öffentlichkeit, 1962) MIT Press.
  • Livingstone Sonia (2005): ”Audiences and Publics : When Cultural Engagement Matters for the Public Sphere”. 
European Science Foundation, 14-29.
  • Livingstone Sonia (2013): Participation paradigm in Audience Research. LSE Research Online.
  • Carpentier Nico (2011): Media and participation. A site of ideological-democratic struggle. Intellect.
  • Malmberg Tarmo (2004): ”Porvarillisen julkisuuden keskeneräinen projekti. Jürgen Habermas ja kriittinen mediatutkimus”. Teoksessa Tuomo Mörä, Inka Salovaara-Moring, Sanna Valtonen (toim.) Mediatutkimuksen vaeltava teoria. Gaudeamus.
  • Ridell Seija (2006): ”Yleisö. Elämää mediayhteiskunnan normaalina jäsenenä”. Teoksessa Seija Ridell, Pasi Väliaho, Tanja Sihvonen (toim.) Mediaa käsittämässä. Vastapaino.

Sivusuomen nuoret lähtökuopissa toisen asteen koulutukseen

Kuva: Maaseudun tytöt yhdessä kesällä 2016. Yhteiset peruskouluvuodet, jokaisella eri lukio kaukana kotoa

Koulujen kesälomat ovat alkaneet, on laulettu suvivirttä ja gaudeamusta. Kesä merkitsee monelle maaseudulla peruskoulunsa päättävälle valmistautumista tulevana syksynä uuden elämän alkuun uudella paikkakunnalla. Se voi merkitä myös välivuotta, jonka ei kuitenkaan ole tarkoitus olla välivuosi elämästä.

Harvaanasutulla maaseudulla asuvan nuoren elämässä kodin merkitys on sitä suurempi, mitä enemmän kilometrit ovat konkreettisia eristäen nuoren organisoiduista harrastusmahdollisuuksista, ystävien kanssa vietetystä vapaa-ajasta ja tulevasta toisen asteen koulusta.  Perheiltä edellytetään uskallusta, luottamusta ja kykyä keskustella: onko nuori kykenevä asumaan kodista kaukana ja ovatko vanhemmat valmiita päästämään 15–16-vuotiaan omilleen? Jaksaako nuori?

Uusi opiskelupaikka ja isompi koulu voi tarjota suuren yhteenkuuluvuuden tunteen ja uuden elämän alun ikäluokkansa ainoalle luonnontieteisiin orientoituneelle pojalle. Toisaalta se voi eristää suureen yksinäisyyteen, tyhjään yksiöön ja uuteen ympäristöön, kun perhe on kaukana tai tukea ja uusia ystäviä ei vielä ole. On haettu opiskelupaikka, lähdetty pääsykokeisiin paikkakunnalle, jossa ei ole koskaan aiemmin käynyt. On löydetty koulu, josta ei voi olla varma, onko se lähimainkaan kuvitellun kaltainen, onko siellä minulle mitään, onko se minun. On aloitettava omillaan, kestettävä neljän seinän sisällä yksinäisyyden ja mahdollisesti koti-ikävän täyttämä aika, kun toisen asteen opinpolku alkaa. Vastuu itsestä, itsenäisyys sekä liian suuri vastuu arjen sujumisesta kohtaa monen muualta toiselle paikkakunnalle pakosta muuttavan liian varhain.

Nuorisotutkimusverkoston tuoreimpiin julkaisuihin kuuluva Armila, Halonen, Käyhkö. Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä. Nuorten elämänraameja ja tulevaisuudenkuvia harvaanasutulla maaseudulla kuvaa oleellisesti myös omaan tutkimukseeni osallistuvien nuorten taustoja. Valmistelen taiteellisessa kompositiossa yhdessä nuorten kanssa muotoa viestiin, jonka olisi mahdollista johtaa rakenteellisiin parannuksiin ja parempaan tiedostamiseen koulutuslinjauksissa. Ensimmäinen sanoitus, jossa tutkimuksessa mukana oleva nuori pohtii ”mihin mulla riittää aivokapasiteetti, mihin rahkeet ja millä voi kompensoida ja kuinka pitkälle”, siirtyi viime viikonloppuna sävellystyön alle.

Väkimäärältään alle 2000 asukkaan ja pinta-alaltaan 766 neliökilometrin kunta olisi otollinen maaperä seurata myös tilastollisesti, millaisia alueelliset koulutusvalinnat ovat ja mistä ne kertovat? Miten nuoret kokevat pakkolähtemisen kunnasta, jossa toisen asteen opintomahdollisuuksia ei ole ja yläkoulun lakkauttamista väläytellään tasaisin väliajoin?

Pidän joka kevät muutamien peruskoulunsa päättävän valintoja alisuoriutumisena heidän taipumuksiinsa, koulumenestykseensä tai lahjakkuuteensa nähden. Joidenkin tyttöjen liian varhaisilta vaikuttaneet seksikokeilut ja seurustelusuhteet (”elämä Toyotan takapenkillä”) ovat kouraisseet, samoin kuin taakankantajatytöt, jotka opinpolkunsa aikana ovat uupuneet perheidensä tai ystäviensä perustarpeista huolehtimiseen. Nämä kolme havaintoa ovat olleet sellaisia, että olen nähnyt ensin taidelähtöisessä toiminnassa innon ja voimien syttyvän, ja heidän seisovan hetken omilla jaloillaan. Sen jälkeen itsetunto ja usko ovat vähitellen hiipuneet, katse sammunut.

Erityisen kiinnostavaa olisi tietää, miten rakenteelliset tekijät, joita ovat esimerkiksi asuinpaikka, -alue, vanhempien sosioekonominen tausta ja sukupuoli vaikuttavat nuoren käsityksiin omista elämän mahdollisuuksista ja opintovalinnoista niin hyvässä kuin pahassa. Olemme aiemmin käsitelleet Nuorisotutkimusverkoston tutkija Fanny Vilmilän kanssa sarjassa Nuoruus hallitusohjelmassa valtion hallintapolitiikkaa suhteessa nuorten taiteen ja kulttuuripalveluiden saavutettavuuteen (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/nakokulma17). Nuoret Estradilla -tutkimushanke tuo aiheeseen kokemuksellisen ulottuvuuden, heidän äänen, joita päätökset koskevat.

Pedagogiikkaa on kaikki kuntapolitiikka

Osa nuorista ei pääse harrastuksiin, osa ei pääse koulukyytien ulkopuolella mihinkään. Vaihtoehtoja ei juuri ole, jos vanhempien työajat, halu tai taloudelliset resurssit eivät mahdollista kuljetuksia. Mopolla tai pyörällä ei pääse lähipitäjiin harrastamaan, useimmista kodeista ei edes kirkonkylälle. Jos tätä pidetään annettuna, on lakattu näkemästä, että se, mitä siitä seuraa, ei ole nuoren valinta, persoonan tai maalla asuvien ihmisten yleinen ominaisuus, vaan sivistyksellisten mahdollisuuksien loukkaus esim. nuorisolain hengen vastaisesti (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2006/20060072).

Toisen asteen opintoihin tarvittavia harrastuspisteitä ei sivukylällä asuvalle nuorelle juuri kerry. ”Niitä ei Iltasanomia lukemalla saa”, sanoi yhteiskuntaopista ja historiasta kiinnostunut yhdeksäsluokkalainen ainoasta harrastuksestaan ja elämänsä realiteeteista ja haasteista suhteessa tulevaan. Siksi kokonaiskoulupäivän (Pulkkinen ym.  2005; Pulkkinen 2011) kehittäminen olisi, nyt kun opettajien vuosityöaika on toteutumassa, yksi merkittävimmistä tukitoimista harvaanasutun maaseudun nuorten tasa-arvoisten mahdollisuuksien toteuttamiseksi. Pitkien koulutaksimatkojen päässä asuville nuorille se tarkoittaa yksilöllisiin ja omaehtoisiin kulttuuri- ja taideharrastusryhmiin pääsemistä. Vapaat tunnit keskellä koulupäivää ovat realistinen vaihtoehto saada myös erityisapua, kuten mielenterveyspalveluja sekä muita sosiaali- ja terveystoimen palveluja koulupäivän aikana. Omaehtoinen tekeminen kodin ulkopuolella ei muutoin toteudu.

Tasa-arvon, mutta myös jaksamisen, palautumisen ja levon suhteen kokonaiskoulupäivä harvaan asutulla maaseudulla on merkittävä eriarvoisten lähtökohtien tasaaja, joka odottaa edelleen tulemistaan. Muutoin voi kysyä, ohjataanko ja kehitetäänkö nuorisopolitiikkaa ja nuorten oikeuksia vain kaupunkikulttuurin ehdoilla? Rakenteellisten tekijöiden tiedostaminen ja tunnistaminen tulisi olla merkittävä osa kunnan kehittämispolitiikkaa. Ilman sitä haja-asutusalueiden nuorten painoarvo muistuttaa heitteillejättöä, myös laajemmassa mittakaavassa. ”Kilpailudiskurssi ei tunnusta kotiseutua, sillä kotiseutu on globaalissa taloudessa antikvaarinen käsite”, toteavat Armila, Hartikainen ja Halonen (2016, 135) teoksessa Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä.

Tyhjenevät kylät ovat kehnon kuntatalouden ja kehittämishengen seurausta. Nuorten etua sanotaan ajettavan myös silloin, kun haetaan kustannustehokkuutta. Tällöin nuoret nähdään kustannuseränä, eikä esimerkiksi potentiaalisina paluumuuttajina, jotka vahvat kulttuuriset juuret saatuaan palaisivat elävöittämään kyliensä taloudellista ja henkistä ilmapiiriä. Tämän ketjun tunnistamattomuus ja tunnustamattomuus maksaa itsensä takaisin yhä suurempana alueen autioitumisena ja syrjäkyläistymisenä. Koulun ja kunnan päätöksenteon foorumit on siksi oltava myös nuorten foorumeita, jossa heitä kuullaan aidosti. Niissä asettaudutaan avoimeen vuoropuheluun niin, että nuoret konkreettisesti näkevät aktivisminsa kantavan satoa ja toivona tulevaan.

Kirjoittaja: TeT Satu Olkkonen, yhden Nuoret Estradille -osahankkeen vetäjä

IMG_7467

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuva: Täältä opinpolulle jonnekin.

LÄHTEET:

  • Armila, P., Halonen, T. & Käyhkö, M. 2016. Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä. Nuorten elämänraameja ja tulevaisuudenkuvia harvaanasutulla maaseudulla. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 178, Liike.
  • Olkkonen, S. & Vilmilä, F. 2016. Taimikon kasvua ei voi loputtomiin kiihdyttää – miten käy lasten ja nuorten kulttuurin? Näkökulma 17. Nuorisotutkimusseura. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/nakokulma17
  • Pulkkinen, L. 2011. Eheytetty koulupäivä – lapsilähtöinen toimintakulttuuri. Teoksessa J. Paalasmaa (toim.). Lapsesta käsin: Kasvatuksen ja opetuksen vaihtoehtoja. Jyväskylä: PS-kustannus, sivut 313–327.
  • Pulkkinen, L. & Launonen, L. 2005. Eheytetty koulupäivä: Lapsilähtöinen näkökulma koulupäivän uudistamiseen. Helsinki: Edita.

 

Participatory Photography Projects with Unaccompanied Asylum Seekers: A Critical Overview

In a short time, Finland has received a record number of asylum seekers as well as a significant number of unaccompanied asylum seekers.

According to the Finnish Immigration Service, in 2014 the number of unaccompanied asylum-seekers arriving in Finland was only 196. Last year in 2015, a total of 3024 unaccompanied minors (2832 boys, girls 188) sought refuge in Finland, the majority (1915 persons) of which originate from Afghanistan.

The public debate on unaccompanied asylum seekers, however, often focuses on the numbers of asylum seekers, is sceptical about their age and argues about their access to children’s benefits in Finland. This rhetoric has diverted the public attention from the welfare of children arriving in Finland, their experiences, their interests and views (Alanko et al., 2011, 11). This has created a need for more participatory approach to discuss the issue of young asylum seekers.

From December 2015 until May 2016, we have been running a participatory photography project in a reception centre for young asylum seekers in Espoo.  The project promotes agency of young asylum seekers to express their voice using media pedagogy, in this case through photographing.

Around 10 Afghan boys (aged 16-17) have participated in weekly workshops on basic techniques of taking photographs, visual representation and self-expression, and in between the workshops they have taken pictures of their everyday lives. The aim of the project is to broaden the boys’ understanding of photography and provide photographing opportunities, as well as to create participatory experiences through self-expression.

The tradition of Participatory photography has been largely influenced by Paolo Freire’s “education for critical consciousness” in his Pedagogy of the Oppressed. According to Freire, marginalized groups need to be empowered in order to change their surroundings. At first, they are helpless, then they understand the unfairness and corruption around them and then become aware of their own choices: either to accept or to try to change their reality. (Freire, 2005). This view is reflected in the participatory photography technique where participants take pictures of themselves, choose, share and reflect on their own perspectives in order to explore their surroundings, foster debate and consequently introduce change in their own communities. Often the photographing has been a way for participants to tell their stories and share them with the public, for example in an exhibition or a jointly produced book.

Why photography? According to a British Association, Photovoice, the photographs have significant advantages in a participatory project:

  • the power of the still image to communicate and leave a lasting impression
  • the power of photography to shed light on and raise awareness of important social and global issues
  • the power of photojournalism to galvanise a call for action and impel change
  • the fun and magic of photography
  • the relative simplicity of taking a photo as opposed to some other art forms
  • the accessibility of photography to all ages, cultures and skillsets > the increasing technical and digital access to photography worldwide
  • the ability of photography to cross cultural and linguistic barriers
  • the ease of sharing images and their potential to generate open dialogue and discussion
  • the relatively low cost of photography compared with, for example, film-making
  • the vast variety of ways in which photographs can be reproduced and disseminated
  • the dual nature of photography as a tool to record fact and as a creative art form

However, participatory visual methods and Photovoice technique have faced criticism over being too idealistic in expecting social change and empowerment of marginalized communities. According to Catalani, despite some youth led initiatives to organize awareness campaigns and petitions, only 11/30 of such initiatives result in immediate action to improve a certain issue and 3/30 of the reviewed Photovoice projects led to policy change or passing of a law (Catalani, p.444) since it is difficult to assess their impact on policies and sustainable social change. In fact, measuring empowerment and ensuring the project will achieve long lasting change are considered the main limitations to the success of such projects.

The fact that participatory visual projects are conducted within marginalized communities has led critics to question whether focus on social justice problems of disadvantaged communities would not further marginalize them by pointing out the problems and setting them apart from more advantaged communities. Yet others are skeptical about the right of participants in choosing photographs, analyzing them and what happens to these photographs once the project ends.

Despite existing criticism, participatory visual methods possess a wealth of advantages. They are fun, engaging and build trust among participants and between them and the researcher. With short, basic training on how to use the camera, participants can use photographing as a flexible tool to capture what they wish to show, to elicit their thoughts and overcome misunderstanding through dialogue.

Another key point in using visual methods is that there is no need for words, especially when working with immigrants whose literacy level and language skills are unknown and who don’t speak the language of the country of settlement. Studies with adolescents with Down Syndrome and individuals with certain diseases have shown that this method functions as means to explore lived experiences, express different perspectives and provides opportunity to communicate them to others and raises awareness about their condition.

Instead of portraying participants as underprivileged, turning their misery into art, participatory visual projects show the world from the inside looking out, focusing on the photos and not the participants. This leads to empowerment, it gives them the ability to express themselves and feel more confident. According to Harper, “Photovoice is based on the assumption that photographing one’s world is empowering because it leads to greater awareness of both assets and problems of communities or research situations. The photographs [in many cases] are not important by themselves, but they are important for their role in the lives of those who make them” (Harper, p202).

Even if the process doesn’t lead to significant social change or adoption of a policy, the transformative effects remain valuable albeit on the individual level, which encourage the existence of such projects than none at all.

As to our project, the Photo Exhibition will be held at Sello library (Leppävaarankatu 9, Espoo)
14–31.6. 2016. https://www.facebook.com/events/520299524828379/

 The authors Pauliina Grönholm and Aline Kalfayan are students of Master’s Degree Program in Media Education and are currently writing their theses on the use of participatory photography in media education.

 

References:

  • Alanko, Salli, Marttinen, Irma & Mustonen, Henna (toim.) (2011): Lapsen etu ensin: Yksitulleet alaikäiset turvapaikanhakijat Suomessa. Helsinki, Yhteiset lapsemme Ry.
  • Catalani C, Minkler M. Photovoice: a review of the literature in health and public health. Health Education & Behavior. 2010;37 (3):424–452
  • Freire, Paolo (2005): Sorrettujen pedagogiikka. Vastapaino
  • Harper, Douglas. Visual Sociology (London and New York: Routledge, 2012)
  • PhotoVoice Manual for Participatory Photography https://photovoice.org/photovoice-manual/ (referred 18.5.2016)
  • Statistics of the Finnish Immigration Service http://www.migri.fi/medialle/tilastot (referred 18.5.2016)

Radiohaastattelu nuorten medialukutaidon ja julkisen toimijuuden kehittäjänä

YK:n lasten oikeuksien sopimus (1989) on merkittävimpiä viimeaikaisia tekoja, joka on edistänyt lasten ja nuorten osallistumista heitä itseänsä koskeviin keskusteluihin ja päätöksentekoihin. Sen lisäksi että lapsia on kuultu enemmän oikeusistuimissa, sopimuksesta on poikinut käytännön ohjeistuksia ja tutkimuksia lasten osallisuudesta. Lapsia ja nuoria on myös otettu lisääntyvästi mukaan tutkimuksiin kanssatutkijoiksi, ei siis pelkästään tutkimuksen kohteiksi. (Shier 2001; Kellett 2010.) Tampereen yliopiston Nuoret estradille -toimintatutkimuksessa (2015–2017) olemme pyytäneet nuoria tutkittavia mukaan arvioimaan heille järjestämiämme mediatyöpajoja ja myös keräämään tutkimusaineistoa haastattelujen muodossa.

Lasten ja nuorten kanssatutkijuutta on epäilty ajatellen, ettei lapsilla on riittävästi tietoa ja pätevyyttä tehdä tutkimusta. Monet tutkijat kuitenkin painottavat, että kun lapsi pystyy muodostamaan itsenäisiä mielipiteitä, hänellä on myös edellytykset tutkimiseen. Haasteena on pikemmin löytää esimerkiksi lapsen ikään nähden sopiva menetelmä ja riittävästi aikaa harjoitella tehtävää. (Bradbury-Jones & Taylor 2015; Kellett 2010.) Nuoret estradille -tutkimuksessa ikääkin keskeisemmäksi muodostui nuorten yksilöllisten ominaisuuksien huomiointi, kuten esiintymisjännitys, kognitiiviset haasteet ja maahanmuuttajanuorten kielitaito. Nuorella on oltava realistiset edellytykset onnistua annetussa tehtävässä, jotta osallistumisen mahdollinen voimauttava vaikutus ei käänny päinvastaiseksi.

Kevään 2016 valokuvatyöpajani lopussa pyysin nuoria osallistumaan Tampereen yliopiston Radio Moreenin Apinalaatikko-ohjelmaan. Haastatteluohjelman aihe muotoutui hankkeen tutkimuskysymysten pohjalta: millainen mediatyöpaja innostaa nuoria? Kevään työpajassani mukana olleesta kahdeksasta nuoresta jopa viisi lupautui keksimään haastattelukysymyksiä, haastattelemaan ja olemaan haastateltavana. Suurimpia haasteita oli saada rohkaistua heitä osallistumaan: luoda heille tunne, että haastattelu voi olla kiinnostava tehtävä ja että he kykenevät suoriutumaan siitä. Sanallisen ja sanattoman rohkaisun lisäksi keskeistä oli luoda turvallinen ilmapiiri, kuten tehdä haastattelu tutussa paikassa. Joillekin nuorille osallistumisen esteeksi vaikutti muodostuvan aliarvioitu käsitys omista kyvyistä. Itsetuntoa ei pysty hetkessä nostamaan, mutta mielikuvaan tehtävän haasteellisuudesta oli mahdollista vaikuttaa.

Lopulta radiohaastattelua tuli tekemään kaksi nuorta. Yksi unohti tulla paikalle ja kahdelle tuli este. Yksi sattumalta paikalle tullut syksyn työpajaani osallistunut nuori otettiin spontaanisti mukaan haastatteluun. Tilanne kuvastaa hyvin nuorisotyön arkea. Kolmesta haastatteluun osallistujasta kaksi oli jo aiemmassa työpajassani tutkimustarkoitusta varten haastatellut toisia nuoria ja vastavuoroisesti ollut haastateltavana. Edellisellä viikolla tekemäni yksilöhaastatteluiden johdosta kahdella nuorella oli myös tuore kokemus haastateltavana olemisesta. Yksilö- ja radiohaastattelujen aiheetkin olivat samoja.

Nuoret suhtautuivat haastattelutehtävään vakavasti ja laativat kysymyksiä keskittyneesti. Autoin jokaista kysymysten laatimisessa vain heidän tarpeidensa mukaan. Kerroin heille haastatteluvinkkejä. Nauhoitimme pari testikysymystä. Kun varsinainen nauhoitus alkoi, jännitys nousi pienessä huoneessa kattoon asti. Päätimme aloittaa ohjelmanteon sen keskeltä, jonka jälkeen se sujui hyvin. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa harjoitella haastattelemista, nauhoitusta ei varmasti olisi tarvinnut editoida paljoakaan.

Nuorten radiohaastattelusta poiki joukko raikkaita kysymyksiä ja vastauksia, jotka tuottavat käytännönläheisemmän näkökulman nuorten työpajakokemuksiin kuin yksilöhaastatteluni. Lasten kanssatutkijuutta onkin puolustettu sillä, että se voi tuottaa sellaista ”sisältäpäin” syntynyttä informaatiota lasten kokemuksista, joista vanhemman sukupolven voi olla vaikea ellei mahdotonta saada otetta. Toisaalta on varoiteltu, ettei lapsia käytettäisi hyväksi tutkimuksen varjolla. Saavatko lapset varmasti jotakin kanssatutkijuudesta? (Bradbury-Jones & Taylor 2015.) Lupasin nuorille diplomin kanssatutkijuudesta ja elokuvalipun korvaukseksi heidän ajankäytöstään. Diplomi ei juuri kiinnostanut heitä. Kevään työpajassa elokuvalippukin toimi lähinnä houkuttimena ottaa osaa radio-ohjelmaan. Itse haastattelun tekeminen vaikutti olevan heille palkitsevinta, sillä nauhoituksesta lähtiessä kukaan ei muistanut kysellä lippuja. Radio-ohjelmaan osallistuminen edisti heidän medialukutaitoaan. Sitäkin tärkeämmäksi koen, että ohjelmanteko tarjosi nuorille positiivisen kokemuksen heidän kyvyistään, tietoa heidän mahdollisuuksistaan julkisina toimijoina ja tilaisuuden astua julkisuuteen mielipiteineen. Samalla kun ujot ja ei-niin-aktiiviset nuoret motivoituvat toimimaan mediajulkisuudessa omista lähtökohdistaan ja eettisesti kestävästi, kehittyvät myös monilukutaidot.

Nuorten kanssa tekemäni radio-ohjelma on kuunneltavissa SoundCloudista: https://soundcloud.com/radio_moreeni/apinalaatikko-3052016-millainen-mediatyopaja-innostaa-nuoria

Kirjoittaja: Nuoret estradille -hankkeen päätutkija-koordinaattori Mari Pienimäki

 

Lähteet:

  • Bradbury-Jones, C. & Taylor, J. (2015). Engaging with children as co-researchers: challenges, counter challenges and solutions. International Journal of Social Research Methodology, 18(2), 161–173.
  • Kellett, M. (2010). Small Shoes, Big Steps! Empowering Children as Active Researchers. American Journal of Community Psychology, 46, 195-203.
  • Shier, Harry (2001) Pathways to Participation: Openings, Opportunities and Obligations. Children & Society, vol. 15, 107-117.

Työttömät nuoret & media

Nuorten asema suhteessa mediaan on viime vuosina muuttunut: Roolit median kuluttajina, käyttäjinä, kokijoina ja tuottajina lomittuvat. Nuoret käyttävät eri medioita samanaikaisesti ja mobiililaitteet mahdollistavat median käytön kaikkialla. (Ks. Rahja 2013.) Parhaimmillaan omaehtoinen digitaalinen sisällöntuottaminen voi tarjota nuorelle kanavan luovuuden ja oman ajattelun esittämiseen (esim. Kupiainen & Sintonen 2009, 13–17).

Puheet nuorten diginatiiviudesta ovat kuitenkin perättömiä: kaikki nuoret eivät ole mediankäytön monitaitureita. Esimerkiksi  elämäntilanne, koulutus, asuinpaikka, sosioekonominen tausta ja harrastukset suuntavat vahvasti ihmisten mediakäyttöä ja mediataitoja. (Ks. esim. Herkman & Vainikka 2012.)

Elämänvaiheena nuoruus voidaan nähdä subjektiksi tulemisen jaksona, jota määrittävät sosiaalinen dynaamisuus ja digitaalinen aikakausi (Hoikkala & Sell 2007, 11–12). Entä mikä rooli mediakulttuurilla on nuoren elämässä silloin, kuin sitä kohtaa esimerkiksi yllättävä työttömyys? Muuttaako työttömyys nuoren mediasuhdetta? Ainakin vaihtelevat mediankäytön mahdollisuudet myös eriarvoistavat ihmisiä (van Dijk 2008; 2012).

Työtön vai syrjäytynyt?

Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan nuoria alle 25-vuotiaita työttömiä työnhakijoita oli vuoden 2016 alussa Suomessa yli 45 000. Työttömien nuorten ryhmä on kuitenkin hyvin heterogeeninen: Ryhmään kuuluu nuoria, jotka ovat vain muutaman kuukauden työttömänä ennen opintojen tai asepalveluksen alkua. Toiset ovat juuri valmistuneet ammattiin. Tilastollisista laskentatavoista riippuen joukossa voi olla jopa päätoimisia opiskelijoita. Toisaalta ryhmään kuuluu myös sellaisia nuoria, joilla työttömyys on kestänyt kauan, jopa vuosia.

Nuoren työttömyys ei siis automaattisesti tarkoita, että nuori olisi syrjäytynyt tai edes vaarassa syrjäytyä. Syrjäytymisellä viitataan siihen, että erilaiset marginaaliset asemat, osattomuus ja ulkopuolisuus kasautuvat nuoren elämässä. Syrjäytymisen prosessiin vaikuttavia riskitekijöitä ovat esimerkiksi vanhemmuuden puute, irrallisuus koulukulttuurista sekä elämänhallinnan ongelmat. (Ks. Huhta 2015.)

Jotta yhteiskunnallinen, välillä jopa epäasiallinen syrjäytymiskeskustelu ei toimisi itseään toteuttavana ennustuksena, työttömät nuoret kaipaavat monipuolista tukea. Voisiko mediakasvatuksesta olla hyötyä?

Tukea taiteesta

Työttömien nuorten osallistumista ja hyvinvointia tukevia ilmiöitä ja toimintatapoja onneksi on. Esimerkiksi Vantaalla nuorten työpajatoiminnan palveluja käyttää vuosittain yli tuhat nuorta. Nuorten työpajat ovat alle 29-vuotiaille, työttömille nuorille tarkoitettuja työharjoittelupaikkoja.

Eräs viime vuosien merkittävimmistä työttömien nuorten aputoimista on ollut EU-maiden yhteiseen sopimukseen perustuva nuorisotakuujärjestelmä, joka on tukenut alle 25-vuotiaiden kouluttautumista ja työllistymistä. Nykyisen hallitusohjelman mukaisesti nuorisotakuun rahoitus kuitenkin vähenee dramaattisesti vuosina 2016 ja 2017.

Myös taide ja kulttuuri voidaan nähdä lasten ja nuorten hyvää elämää edistävinä tekijöinä ja yhteiskunnan luomien kilpailuasetelmien vastavoimana (esim. Lahikainen ym. 2008; Autio ym. 2008). Tampereen yliopiston Nuoret estradille: toimijaksi monilukutaidolla -tutkimushanke tukee nuoria elämän taitekohdissa taiteellisen toiminnan ja mediakasvatuksen keinoin.

Vantaalla tutkimushankkeeseen osallistuneet työttömät nuoret opiskelivat puolen vuoden ajan luovaa kirjoittamista mediakasvatuksellisella otteella. Projektiin liittyvässä pro gradu -tutkielmassani tulen tarkastelemaan paitsi kirjoittamisen opettamista, myös työttömien nuorten mediasuhteita.

Luovan kirjoittamisen projektin aikana työttömät nuoret tutkivat, käsittelivät ja kuvailivat omaa mediankäyttöään ja mediasuhteitaan monitahoisesti. Esimerkiksi näin:

”Jari on 19-vuotias (erittäin huumorintajuinen) työtön nuorukainen. Vapaa-ajallaan hän on tietokoneella, härnäämässä muita tai muuten vaan spurguilemassa.
 Jari rakastaa naisia, musiikkia, videopelejä, sarjoja, tai mitä vaan, mikä ei ole ruotsia tai matikkaa.
Jari tykkää väitellä asioista ja lukee usein uutisia ja tykkää surffailla netissä erilaisia foorumeita. Jari ei pidä ihmisistä jotka hän kokee ärsyttäväksi tai ylimielisiksi.
Joskus Jari haluaisi vain nukkua.”
                      (Nuori 2, fiktiivinen tarina)

 

Kirjoittaja: Mediakasvatuksen maisteriohjelman opiskelija Maija Puska

 

Lähteet

  • Autio, Minna & Eräranta, Kirsi & Myllyniemi, Sami (toim.) 2008. Polarisoituva nuoruus? Nuorten elinolot -vuosikirja. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisoasiain neuvottelukunta & Stakes.
  • van Dijk, Jan 2008. One Europe, Digitally Divided. Teoksessa Chadwick, A. & Howard, P. (toim.) Handbook of Internet Politics. New York: Rourtledge.
  • van Dijk, Jan 2012. The Evolution of the Digital Divide. The Digital Divide turns to Inequality of Skills and Usage. Teoksessa Bus, J., Crompton, M., Hildebrandt, M., Metakides, G. (toim.) Digital Enlightenment Yearbook 2012. Amsterdam: IOS Press.
  • Herkman, Juha & Vainikka, Eliisa (2012) Revoluutio vai evoluutio? Lukeminen sosiaalisen median aikakaudella. Media & Viestintä 35(3–4), 20–39.
  • Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (2007) Nuorisotyötä on tehtävä! Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.) Nuorisotyötä on tehtävä: menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/ Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 76, 7–17.
  • Huhta, Helena 2015. ”Pitää pään kasassa työttömyysaikana”. Liikunta työttömien nuorten arjessa. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura: Verkkojulkaisuja 87.
  • Kupiainen, Reijo & Sintonen, Sara 2009. Medialukutaidot, osallisuus, mediakasvatus. Helsinki: Gaudeamus.
  • Lahikainen, Anja Riitta & Punamäki, Raija-Leena & Tamminen, Tuula (toim.) 2008. Kulttuuri lapsen kasvattajana. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.
  • Rahja, Rauna (toim.) 2013. Nuorten mediamaailma pähkinänkuoressa. Mediakasvatusseura ry.
  • Ratkaisujen Suomi. Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strateginen ohjelma 29.10.2015. Hallituksen julkaisusarja 10 / 2015

 

Myötätunnon politiikka haavoittuvassa asemassa olevien nuorten tutkimisessa

Meneillään olevassa Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessani ”Lapsuudessa koetun pakotetun siirtymisen ylikulttuuriset muistot” tarkastelen yksintulleiden alaikäisten maahanmuuttajanuorten kuulumisen tunnetta. Aiempina vuosina yksintulleita on saapunut parinsadan lapsen verran vuosittain, mutta vuonna 2015 Suomeen heitä saapui 3024. Tutkimalla yksintulleiden nuorten arkea on mahdollisuus ymmärtää, millaisia haasteita he kohtaavat uudessa kotimaassaan ja mitä on elää kaukana omasta perheestä. Myötätunnon politiikasta esittämäni huomiot perustuvat eteläsuomalaisessa perheryhmäkodissa vuosina 2014–2015 tekemääni etnografiseen kenttätyöhön.

Kuva_Kuusisto_Arponen.pieniTutkija Susanna Hast on sanonut, että “myötätunto perustuu tasa-arvoiseen toisen ihmisen kunnioitukseen. Myötätunto on tunteena palkitseva, sillä se ei ole vain ulospäin suuntautunut, vaan osa oman itsen havainnointia ja jatkuvaa konstruointia.” Näkemykseni mukaan läsnäolo ja sitä kautta vuorovaikutukseen syntyvä alttiiksi asettuminen sekä myötätunto ovat jääneet yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen metodologisissa ja eettisissä pohdinnoissa vähälle huomiolle. Nämä teemat osoittautuvat erityisen tärkeiksi, kun tutkimus keskittyy haavoittuvassa asemassa olevien alaikäisten elettyjen kokemusten kartoittamiseen.

Haavoittuvassa asemassa olevien nuorten institutionaaliseen hoivaan liittyy kysymys nuoren omasta toimijuudesta ja sen määrittymisen reunaehdoista. Haavoittuva asema merkitsee suojelun tarvetta, joka usein hoivan näkökulmasta merkitsee nuoren määrittymistä avun kohteeksi tai jopa uhrin asemaan. Uhriuttaminen häivyttää nuorten oman toimijuuden ja tekee näkymättömäksi arkipäivän neuvotteluja, joissa toimijuutta rakennetaan ja uusia identiteettipositiota sekä minuutta luodaan. Jotta tutkimus voi rakentaa ymmärrystä esimerkiksi yksintulleiden elämästä, on tutkimusprosessin ja vuorovaikutuksen perustuttava läsnäolon kautta syntyvään alttiuteen ja myötätuntoon.

Tutkimuksen metodologisena ohjenuorana myötätunnon politiikan tarkoittaa kahdentasoista, mutta toisiinsa tiukasti kytkeytynyttä lähestymistapaa. Olen tutkimuksessani yhtäältä halunnut tunnistaa ja nostaa keskusteluun yksittäisten kokijoiden tunteet ja tilanteet, jotka ilmentävät pakotetusta siirtymisestä johtuvaa kipua, muistoja ja henkilökohtaisia tulkintoja. Toisaalta myötätunnon politiikkaan liittyy aina laajempien yhteiskunnallisten rakenteiden analyysi ja erityisesti systeemisen epäoikeudenmukaisuuden tunnistaminen. Nämä molemmat poliittisuuden tasot ovat tärkeitä, jotta myötätunnon politiikka tuottaa tutkimuksellisesti relevanttia tietoa ja laajempaa yhteiskunnallista ymmärrystä.

Omassa tutkimuksessani metodologian näkökulmasta oleelliseksi muodostui tutkijan ja nuoren tutkimussuhteen rakentuminen läsnäolon ja yhteisen tekemisen kautta. Metodologisesti kyse ei ollut vain tutkimuksen prosessuaalisesta käynnistämisestä ja etenemisestä, vaan kokemuksellisen tiedon äärelle pääsemisestä. Tällöin tutkijan ei-tuomitseva ja salliva avoimuus kaikenlaisille kertomuksille ja kokemuksille on tiedontuottamisen keskiössä. Yksintulleet nuoret ovat herkkiä aistimaan aikuisen läsnäolon aitouden ja varsinkin tutkimussuhteen alkuvaiheessa luottamuksen koettelu on yleistä.

Myötätunnon politiikkaa hyödynnettäessä  tutkimus perustuu paitsi tutkijan ammatilliseen ja tieteelliseen otteeseen myös ihmisten väliseen myötätuntoon. Tutkijalta tämä vaatii rohkeutta antaa nuoren määrittää kertomisensa tapa ja tilanteet. Samoin täytyy työskennellä pitkäjänteisesti luottamuksen ansaitsemiseksi, kestää hiljaisuudet ja puhumattomuudet sekä tunnistettava hetket, joissa yhteinen ymmärrys voi syntyä. Empiiristen havaintojen kirjaaminen muuttuu paitsi koetun ja kerrotun kuvaamiseksi myös kehollisuuden, eleiden ja tunteiden tarinallistamiseksi.

Tämän vuoksi kenttätyössä käytimme tutkimusapulaiseni kanssa kolmen sarakkeen mallia muistiinpanojen kirjoittamisessa. Ensimmäisessä vaiheessa kirjattiin ”mitä tapahtui sekä muistinvaraisesti kahdenkeskiset dialogit nuorten kanssa”. Toisessa vaiheessa molemmat tutkijat kirjasivat omiin sarakkeisiinsa kenttätyöstä nousseet tuntemukset, ajatukset ja pohdinnat. ”Mitä tapahtui” –kuvaus kohdistettiin kolmeen näkökulmaan: nuorten keskinäiseen kanssakäymiseen, nuorten ja tutkijoiden dialogiin, sekä nuorten kehollisen läsnäolon havainnoimiseen. Tutkijoiden reflektointisarakkeet täydensivät olemisen ja tekemisen arkisia kuvauksia. Erityisesti niiden avulla tallensimme omia tuntemuksiamme, kävimme tutkijoina keskustelua ristiriitaisista tilanteista ja eriävistä ymmärryksistä havainnointiemme pohjalta. Tutkijoiden omissa sarakkeissa korostui myös kenttätyön henkinen kuormittavuus ja erilaisten tunteiden jatkuva läsnäolo.

Myötätunnon politiikka etnografisen tutkimuksen metodologiana avaa mahdollisuuksia tarkastella läsnäolon ja alttiuden roolia kokemuksellisen tiedon keräämisessä. Samalla se auttaa tutkijaa kohdentamaan analyysin nuorten elämismaailman kannalta oleellisiin asioihin. Ennen kaikkea myötätunto on sosiaalinen tunne, johon tutkijan ja nuoren vuorovaikutus pohjautuu.

Kirjoittaja: Akatemiatutkija Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen (Tampereen yliopisto, johtamiskorkeakoulu), Nuoret estradille -hankkeen ohjausryhmän jäsen.

 

LÄHTEITÄ:

  • Damasio, Antonio (2010/ 2012). Self Comes to Mind: Constructing the Conscious Brain. New York, Toronto: Pantheon Books. Kindle edition.
  • Greenberg, Mark, T. & Christa Turksma (2015). “Understanding and watering the seeds of compassion”. Research in Human Development 12, 280­–287.
  • Hast, Susanna (2014) Sääliä vai myötätuntoa Palestiinalaisille? http://politiikasta.fi/artikkeli/sääliä-vai-myötätuntoa-palestiinalaisille. (Luettu 17.11.2014)
  • Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2015). Ajatuksia myötätunnosta ja kivusta. Terra 127:2, 83–89.
  • Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2016). Perheettömiksi suojellut. Teoksessa Fingerroos, Outi, Anna-Maria Tapaninen & Tiilikainen, Marja (toim.). Perheenyhdistäminen. Tampere: Vastapaino. (Ilmestyy huhtikuussa 2016)
  • Puumala, Eeva (2013). “Politiikan tuntu, mieli ja merkitys. Tapahtuva yhteisö ja poliittisuuden kokemus kehollisissa kohtaamisissa.” Tiede ja Edistys, 2, 125–138.
  • Ure, Michael & Mervyn Frost (2014, toim). Politics of Compassion. Lontoo, New York: Routledge. Kindle edition.

Mediakasvatusyhteistyötä lehtien ja nuorisotyön välille

Suomalaiset sanoma- ja aikakauslehdet ovat pitkään tehneet yhteistyötä koulujen kanssa. Esimerkiksi sanomalehtiä on käytetty opetuksessa yli 50 vuotta. Lehtien ja koulujen yhteistyö on aktiivista ja moniulotteista, esimerkiksi lukuisat kouluryhmät vierailevat vuosittain lehdissä, toimittajat käyvät vierailuilla kouluissa ja käynnissä on myös uudenlaisia yhteistyöprojekteja.

Lehdet ovat kuitenkin harvemmin tehneet mediakasvatustyötä yhdessä nuorisotyön, kuten nuorisotalojen kanssa. Sanomalehtien Liiton ja Aikakausmedian mediakasvatusasiantuntijoina meillä on mahdollisuus vahvistaa lehtien ja nuorisotyön yhteistyötä Tampereen yliopiston Nuoret estradille -hankkeen keskeisimpinä yhteistyökumppaneina.

Hankkeessa yhdistyy kiinnostavalla tavalla tutkimus ja käytännön mediakasvatustoiminta. Meidän roolimme on käytännöllinen. Tuotamme hankkeen oppimateriaalit, joiden tavoitteena on tarjota nuorten parissa toimiville, kuten nuorisotyöhön, konkreettisia työkaluja nuorten kasvattamiseksi aktiivisiksi kansalaisiksi sekä monilukutaidon ja itseilmaisun kehittämiseksi. Tavoitteena on, että nuoret löytäisivät oman äänensä yhteiskunnassa.

kansi_teksteilla_web_72ppiHankkeen ensimmäisenä vuonna tuotimme Nuoret estradille #1 Äänenavaus -materiaalin, joka tarjoaa välineitä nuorisotyöhön silloin, kun nuoren esiintyminen ja oman mielipiteen kertominen eivät vielä ole varmalla pohjalla, ja mielikuvituskin on lapsuuden jäljiltä nukahtanut. Oppimateriaalin tehtävät herättelevät nuorta etsimään rohkeutta ja löytämään kykyä itseilmaisuun. Materiaalia jaetaan laajasti Suomen nuorisotyöntekijöille ja se on netistä vapaasti ladattavissa:

http://www.aikakauslehdet.fi/nuoretestradille/ ja http://sanomalehtiopetuksessa.fi/fi/mediakasvatusmateriaaleja/

Tänä vuonna kehitämme journalismin ja julkaisemisen eettisiin kysymyksiin pureutuvan käytännöllisen oppaan ohjaajille. Hankkeen työpajoissa onkin pohdittu muun muassa tekijänoikeuteen, sananvapauteen ja yksityisyydensuojaan liittyviä kysymyksiä. Lisäksi viimeisenä hankevuonna (2017) suunnitelmissamme on toteuttaa toiminnallinen verkko- tai mobiilimateriaali, joka auttaa nuorta hahmottamaan, mikä häntä kiinnostaa, ja avaa näkökulmia vaikuttamiseen nuoren omassa elinpiirissä tai laajemmin yhteiskunnassa.

Nuoret estradille -hanke toimii lehdille hyvänä esimerkkinä. Se muistuttaa, että yhteistyökumppani voi löytyä myös nuorisotyöstä. Samalla se auttaa nuorisotyön toimijoita huomaamaan, että median, journalismin ja mediakasvatuksen asiantuntijoita löytyy todella läheltä, vaikkapa omasta paikallisesta lehdestä.

Sanomalehtien Liitossa ja Aikakausmediassa panostetaan vahvasti mediakasvatukseen. Näemme nuorten kriittisen ja aktiivisen lukutaidon kehittämisen erittäin tärkeänä. Meille on tärkeää olla tukemassa nuorten aktiivisuutta ja halua vaikuttaa. On hienoa ja hyödyllistä, että Nuoret estradille -hankkeen myötä yhteistyömme on laajentunut nuorisotyön suuntaan.

Kirjoittajat: Hanna Romppainen, mediakasvatusasiantuntija, Sanomalehtien Liitto ja Outi Laine, mediakasvatusasiantuntija, Aikakausmedia

sanomalehtien_logo_vaaka_fi_rgb_m

 

aikakausmedia_logo

Kahvilan lämpöä ja maailmanparantamista – valokuvaprojekti nuorisokahvilassa antaa eväitä elämään

Sain syksyllä 2015 tilaisuuden kurkistaa nuorisokahvilan arkeen, kun toteutin toisen mediakasvatuksen maisteriopiskelijan kanssa Tampereen yliopiston Nuoret Estradille -tutkimushankkeeseen liittyvää osahanketta, valokuvatyöpajaa. Nuorisokahvila Tampereen sydämessä tarjoaa monella ei-kantasuomalaiselle nuorelle turvallisen ympäristön kohdata kavereita ja tutustua uusiin ihmisiin. Projektissamme mukana olleet nuoret kuvailivat nuorisokahvila Uniikkia muun muassa sanoilla: turvallinen, kotoisa, lämmin, rauhallinen ja kaverit. Nuorten käyttämät sanat liittyvät hyvin avoimen nuorisotyön tavoitteisiin.

Merja Kylmäkosken (2007,393, 401) mukaan nuorisotila on pienoismaailma, jossa toimitaan ja ollaan ryhmässä. Nuorisotila on myös paikka, jossa nuori voi keskustella heistä aidosti kiinnostuneiden aikuisten kanssa. Opintojen lisäksi työskentelen Tampereen kaupungilla nuorisotyössä, jossa olen omaksunut ajatuksen, että nuorten kanssa työskentelevien aikuisten tärkein tehtävä on olla helposti lähestyttäviä ja luotettavia aikuisia. Koen, että tämä oli myös Nuoret estradille -projektimme onnistumisen avain ja se että minulla oli työni kautta jo entuudestaan hyvä suhde moniin tutkimukseemme osallistuneista nuorista. Alla oleva haastattelun katkelma avaa tilannetta hyvin.

Haastattelija:    Miltä tuntui lähteä mukaan tällaiseen projektiin?
Nuori:                  No mä muistan vielä sen kun te tulitte silleen tulepa tänne ja mä olin silleen eii..
Haastattelija:   Naurahtaa
Nuori:                 No mä tein ja mä sain kuulla teiltä ja mä menin silleen, että ei, ei jaksa. En kykene siihen, mutta sitten… sä taas kerran pistit mut taas innostumaan siitä ja  sit sä sanoit, että tästä voi tulla jotain kivaa ja sitten mieli vaihtui, kun sä tulit ja sä olit yks tuttu. Menin ensin epäluuloisesti, mutta sit olikin ihan jees.
Haastattelija:    No olisiksä lähtenyt, jos mä olisin ollut joku vieras tyyppi?
Nuori:                 No itse asiassa en olisi lähtenyt… en olisi lähtenyt mielellään.

Nuorisotyöntekijän tehtävänä on mahdollistaa ja innostaa nuorta löytämään omat kiinnostuksen kohteensa sekä omat voimavaransa ja mahdollisuutensa. Yksi pro gradu-tutkimukseni keskeisistä kysymyksistä liittyy siihen, miten nuorisotyöllä ja mediakasvatuksella voidaan vaikuttaa nuoren osallisuuden tunteeseen. Osallisuus on sana, jota käytetään usein puhuttaessa nuorisotyöstä ja nuorisopolitiikasta. Käsite on vakiintunut nuorisotyön arkikieleen ja poliittiseen päätöksentekoon, mutta se on merkitykseltään moniselitteinen, jopa hankala.

Anu Gretschel (2007, 245-246) määrittelee osallisuuden nuorista puhuttaessa tunteeksi, jonka olemassaolo paljastuu vain kuuntelemalla nuoria. Käsitteeseen liittyy hänen mukaansa myös ”empowerment”, joka on suomennettu muun muassa voimaantumiseksi ja valtautumiseksi. Nämä termit kuvaavat osallisuuden tunteeseen liittyviä elementtejä: tunnetta ja pystymistä. Nuoren osallisuudessa on aina kyse yksilön suhteesta yhteisöön. Gretschel jakaakin osallisuuden kahdeksi osa-alueeksi: sosiaaliseksi osallistumiseksi ja vaikuttamisosallistumiseksi.

Sosiaalisessa osallistumisessa on kyse nuoren osallisuudesta omassa elämässä, yhteisössä ja yhteiskunnassa. Tämä tarkoittaa oman elämän hallintaa, elämänlaatua ja yhteisöön kuulumiseen. Vaikuttamisosallisuus on puolestaan kansalaisvaikuttamista, poliittista osallistumista. Sen tarkoituksena on pyrkiä muutoksiin ja parantaa muun muassa elinympäristöä ja kunnan palveluita. Näitä osallisuuden muotoja ei kuitenkaan voi täysin erottaa toisistaan, koska vaikuttamisosallisuus voi tuottaa myös sosiaalista osallisuutta. Projektimme toteutus nuorisokahvilassa, nuorten omalla maaperällä, oli otollista aluetta sosiaaliselle osallisuudelle. Tehtäväämme helpotti myös se, että tunsin osan nuorista jo entuudestaan ja meillä oli luottamukselliset välit. Vaikuttamisosallisuus taas tuli esille nuorten ottamien kuvien muodossa. Projektissamme nuoret kuvasivat itselleen tärkeitä aiheita @heartheyouth Instagram-tilille. Yhdeksi kantavaksi kuvausteemaksi nuorissa nousi monikulttuurisuus ja rasismi. Muita tärkeitä teemoja olivat Tampereen kaupunkiympäristö nuoren silmin. Eräs haastateltavista kertoi vaikuttamisen paikoista haastattelussaan:

Haastattelija: …mihin sä haluaisit vaikuttaa?
Nuori: No rasistisuuteen ja sitten öö nuorten näihin hengailupaikkoihin, et ois ny jotain missä olla. Koska niinku se, et nuoret on kauppojen pihalla on vähän sillee, mut ei oo muutakaan. Ja kun nuorisotilatkaan ei saa olla auki ku tiettynä päivinä ja aikoina niin pitäis olla jotain mihin mennä.

Reijo Kupiainen ja Sara Sintonen (2009, 14) kuvaavat digitaalisen ajan kulttuuria yhteisöllisyyden, jakamisen, osallistumisen, levittämisen ja kierrättämisen termein. Puhutaan yleisesti myös osallisuuden kulttuurista (participatory culture). Lapset ja nuoret eivät ole enää vain vaikuttamisen kohteita vaan aktiivisia median vaikuttajia ja luovia tekijöitä. Tähän pyrimme myös projektillamme, vaikka välillä tie tuntuikin hieman kivikkoiselta. Nuorelle oman äänen löytäminen ei aina ollut helppoa ja se vaati vähän keskittymistä. Eräällä projektiin osallistuneista nuorista oli vaikeuksia löytää oma tapansa kuvata jotain itselleen tärkeää. Projektimme kautta löytyi kuitenkin myös hänelle tärkeä aihe ja kuva.

Nuori: Haluun vielä tarkentaa. En halunnu ottaa kun yhden kuvan. En mitä tahansa millä ei oo väliä. Vaan oikeesti jotain tärkeetä. Olishan voinu kuvata vaikka mitä, mutta toi oli tärkeä.

Projektin lopussa ripustimme kaikki kuvat kaikkien nuorisokahvilan nuorten nähtäväksi. Nuorisokahvilan pienoismaailmassa näkyy nyt hetken koko Tampere ja palanen nuorten kuvaajien elämää kaikille kahvilan kävijöille.

Kirjoittaja: Inka Kiuru, mediakasvatuksen maisteriopiskelija

 

Lähteet:

  • Gretschel, Anu (2007). ”Nuori – Ei asiakkaaksi, vaan vaikuttamaan nuorisotyön keinoin”. Teoksessa Hoikkala Tommi & Sell Anna (toim.) Nuorisotyötä on tehtävä – Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Helsinki: Hakapaino Oy. s. 243 – 262
  • Kupiainen, Reijo & Sintonen, Sara (2009). Medialukutaidot, osallisuus, mediakasvatus. Helsinki: Palmenia Helsinki University Press
  • Kylmäkoski, Merja (2007). ”Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – niistä on nuorisotila tehty”. Teoksessa Hoikkala Tommi & Sell Anna (toim.) Nuorisotyötä on tehtävä – Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Helsinki: Hakapaino Oy

Somettaminen yhteenkuulumisen tunteen vahvistajana

Sosiaalisen median vaikutukset nuoriin ja nuorten yhteisöihin ovat suuret. Helposti ajatellaan uusien medioiden eristävän nuoret omasta elinpiiristään ja että nuoret käyttävät vain verkkovälitteistä viestintää, mikä ei välttämättä ole totta. Kirjoitan paraikaa pro gradu-työtä Tampereen yliopiston mediakasvatuksen maisteriohjelman opiskelijana. Olen myös mukana yliopiston Nuoret estradille -hankkeessa, johon liittyen toteutin yhdessä toisen opiskelijan kanssa nuorille suunnatun mediatyöpajan monikulttuurisessa nuorisokahvilassa Tampereella viime syksynä. Kerron tässä tekstissä verkkoviestintään ja osallisuuteen liittyvistä kokemuksistani vetämässäni työpajassani.

Screenshot_2016-01-27-11-05-12Verkkoviestintä tarkoittaa viestintäteknologian mahdollistamaa vuorovaikutusta, joka perustuu sekä käyttäjien väliseen vuorovaikutusprosessiin (Steuer 1992) että käyttäjän kokemaan vuorovaikutukseen (Newhagen ym. 1998). Jälkimmäinen oli havaintojemme perusteella nuorilla toisenlaista kuin me ohjaajat oletimme. Omasta elinpiiristä eristäytymisen sijaan verkkoviestintä on tutkimusten mukaan esimerkiksi tärkeä sopeutumisen väline monikulttuurisille nuorelle sen tarjotessa yksilölle ja ryhmälle uusia tapoja integroitua uuteen kotimaahan, oppia siitä, osallistua sekä samalla kuitenkin olla katkaisematta yhteyksiä lähtömaahan (Khovorostianov 2012). Internetin käyttö siis lievittää tunnetta diasporassa elämisestä ja mahdollistaa vertaisverkostojen luomisen nuorten välille. Verkossa nuoret ja vanhat voivat luoda fanikulttuurin tai muiden yhteisöiden kautta yllättävänkin syviä ihmissuhteita, jotka voivat muodostua pitkäkestoisiksi suhteiksi, joiden kautta he voivat osallistua yhteiskunnan toimintaan. Ehkä sosiaalinen media ei olekaan uhka, vaan mahdollisuus niille nuorille, jotka muuten ehkä jäisivät ilman omaa yhteisöä. Toisaalta esimerkiksi Facebookin käytön on esitetty olevan suojautumista muulta yhteiskunnalta, kun se tapahtuu vain oman vähemmistöryhmän edustajien kesken (Croucher & Rahmani 2015). ”Face-to-face” -ihmissuhteet ovat siis edelleen tärkeitä, eikä verkossa tapahtuva kommunikointi saa syrjäyttää sitä. Omat kokemuksemme nuorten parissa tehdystä projektista tukevat kuitenkin näkemystä verkkovälitteisen kommunikoinnin luomien yhteisöiden toimivuudesta varsinkin, kun ne yhdistetään ”face to face” -tapaamisiin.

Projektimme suurimpia haasteita oli saada nuoret ensinnäkin innostumaan ja lähtemään siihen mukaan. Myöhemmin projektin aikana heidän ajanpuutteensa puolestaan vaikeutti yhteisen ajan löytymistä. Projektista innostuneet nuoret nimittäin olivat myös muutenkin aktiivisia nuoria, joten heidän aikataulunsa olivat tiukat. Tämän takia käytimme lopulta hyvin paljon verkkoteknologiavälitteistä viestintää projektin tekemisessä ja nuorten osallistamiseen projektiin. Lähtökohtaisesti pyrimme tietenkin siihen, että kaikki pääsisivät paikalle nuorisokahvilaan, jonka kävijöitä projektin nuoret ovat.  Se ei kuitenkaan ollut mahdollista joka kerta. Huoleksemme nousi se, kokevatko nuoret projektin ja meidän ohjaajien panostuksen projektin sisältöön ja tehtäviin silti positiivisesti. Haastattelussa yksi nuori kumosi epäilyksemme:

Haastattelija: ”No mitä mieltä sä olit siitä ryhmäviestinnästä, siitä WhatsAppista ja… eli kannattiko sitä Whatsappia käyttää?”
Nuori: (varovaisesti) ”Eeensimmäinen ryhmä oli vähän sellainen floppi, koska ne henkilöt ja egot alkoi vähän silleen taistelee ja vähän silleen sanaharkkaa, mutta onneksi tehtiin, niinku se uus, tota noin, se uus whatsapp-ryhmä ja se on ollut tosi kiva, kun aina kun mä en oo ollut siellä mä oon päässy kattomaan niitä kuvia ja ollu silleen hengessä mukana ja silleen päässyt siihen remmiin mukaan joten kuten.”

Huolimatta siitä ettei hän päässyt paikalle, hän koki sosiaalisen median kautta olevansa osa projektia, koki kuuluvansa osaksi ryhmää. Nuoret myös korostivat haastatteluissa sitä, kuinka pieni ydinporukka oli heille mieluisampi kuin meidän ohjaajien haaveissa ollut isompi ryhmä nuoria. Nuoret pitivät työskentelytavastamme, jossa verkkoteknologian avulla kommunikoimme, annoimme heille tilaa vaikuttaa tapaamisaikoihin ja kuviin kannustaen heitä tekemään omia ratkaisuja sekä toimme muutaman vierailijan paikan päälle – samaan aikaan olimme huolissamme siitä, että niin harva nuori lähti lopulta mukaan emmekä voineet tehdä ohjelmaa täysin etukäteen, koska toiminta oli osa avointa nuorisotyötä. Käsityksemme nuorten tarpeista olivat hyvin erilaiset kuin mitä ne todellisuudessa olivatkaan. Nämä nuoret todistivat, että me mediakasvattajina ja nuorisotyöntekijöinä voimme tukea heitä ja kannustaa heitä verkossa, rohkaista astumaan esiin ja sanomaan mielipiteensä – eli osallistamaan heitä, vaikka emme fyysisesti olisikaan samassa tilassa. Se, että ryhmä oli pieni, merkitsi nuorille sitä, että annoimme  juuri heille enemmän aikaamme. Se, että kysyimme nuorten mielipiteitä tapaamisaikoihin, antoi heille mahdollisuuden vaikuttaa ja kokea itsensä ja oman arkensa tärkeäksi.

Projekti, jonka pelkäsimme epäonnistuvan. Projekti, joka haastoi meitä viikoittain. Projekti, jossa jokainen mukana ollut nuori koki olevansa osa sitä. Projekti, joka opetti  meille sosiaalisen median voivan luoda aidon yhteisön, johon nuori voi identifioida itsensä. Kuten Hampton ja kumppanit (2011) toteavat on sosiaalisesta mediasta tullut merkittävä sosiaalisten verkostojen muodostamisen väline.  Se on nykypäivää.

KIrjoittaja: mediakasvatuksen maisteriopiskelija Milka Myllynen

 

LÄHTEET:

  • Croucher, S. M., & Rahmani, D. (2015). ”A Longitudinal Test of the Effects of Facebook on Cultural Adaptation”. Journal Of International & Intercultural Communication, 8(4), 330-345
  • Hampton K. N., Sessions L.F., & Her E.J. (2011) ”CORE NETWORKS, SOCIAL ISOLATION, AND NEW MEDIA”. Information, Communication & Society, 14(1), 130-155,
  • Khvorostianov, N., Elias, N., and Nimrod, G. (2012). ”’Without it I am nothing’: The internet in the lives of older immigrants”. New Media & Society. 14(4), 583-599
  • Newhagen, J. E., Cordes, J. W., & Levy, M. R. (1995). ”Nightly@nbc.com: Audience scope and the perception of interactivity in viewer mail on the internet”. Journal of Communication, 45(3), 164-175.
  • Steuer, J. (1992). ”Defining virtual reality: Dimensions determining telepresence”. Journal of Communication, 42(4), 73-93.

Nuoret estradille -tutkimus fokusoi monikulttuurisiin nuoriin

Luovaa kirjoittamista somessa ja valokuvausta. Nuoret estradilla -hanke tarjosi erityisesti näihin keskittyviä työpajoja noin 15–20-vuotiaille nuorille viime vuonna postdoc- ja pro gradu-tutkielmina toimintatutkimusperiaatteella. Ensimmäisiä julkaisuja odotellaan ulos nyt alkuvuodesta. Kiitos teille tutkijat hyvästä työstä! Kiitos kuuluu myös Koneen säätiölle, joka on myöntänyt hankkeelle jatkorahoituksen vuodeksi 2016. Se suo mahdollisuuden laajentaa toimintaa esimerkiksi nuorten teatteri-ilmaisuun. Kuluvana vuonna hanke panostaa myös monikulttuurisiin nuoriin, joille on tarjolla vähintään kaksi työpajaa neljästä.

Nuoret estradille -hankkeessa lisätään ymmärrystä varsinkin luku- ja kielitaitohaasteista nuoruuden taitekohdassa, jossa 15-17-vuotias joutuu kohtaamaan kilpailun opiskelupaikoista seuraavalle koulutusasteelle peruskoulun jälkeen. Hankkeessa kehitetään mediakasvatuksen malleja monilukutaidon edistämiseen nuorten kanssa. Tutkimus pyrkii siten ymmärtämään myös sitä, miten nuoria voidaan tukea näissä oppimisen haasteissa.

Kuluvana vuonna mediakasvatuksen malleja kehitetään edelleen valokuvateemalla Tampereella ja Vantaalla monikulttuuristen nuorten parissa ja ryhmissä, joissa on myös kantasuomalaisia nuoria. Torniossa nuoret pureutuvat omaehtoiseen elokuvatuotantoon. Multialla kehitetään median ja teatteri-ilmaisun yhteyksiä: valmis esitys on luvassa syksymmällä myös Tampereella.

Hanke edistää nuorten julkista toimijuutta, kun he saavat äänensä kuuluville työpajoissa rakentuvan julkaistavien teosten myötä. Nuorten toimijuuden mahdollisuuksia kartoitetaan myös tätä pidemmälle, kun heidät kutsutaan hankkeessa kanssatutkijoiksi, siis myös tutkimusjulkisuuteen. Tällä tavoin nuorilla saattaa herätä myös tutkimuksen lukutaito osana työpajoissa rakentuvaa monilukutaitoa. Kanssatutkijuudella tarkoitetaan tässä esimerkiksi  nuorten itsenäisiä pohdintoja ja materiaalin keruuta toisilta nuorilta kuvaten ja haastatellen.

Tähän mennessä on selvinnyt, ettei kanssatutkijuus ole välttämättä selviö, ja nuorten julkisen toimijuuden edistämiseen ilmiönä liittyy useita eettisiä haasteita. Näistä ja muista ulottuvuuksista työstämme tänä vuonna artikkeleita ja muita julkaisuja. Hankkeessa käynnistyy myös uusi väitöstutkimus, joka kiinnittyy nuoriin valmistavassa koulutuksessa. Uteliaina ja innokkaina käymme uuteen vuoteen!

Kirjoittaja: Hankejohtaja, mediakasvatuksen professori Sirkku Kotilainen