My Way – pieni kuva riittää

My Way – pieni kuva riittää on dokumenttiteatterin keinoin tehdyn esityksen nimi. Sitä ei vielä ole, vaan se muotoutuu parhaillaan. Kirjoitan tätä tekstiä havainnointitulvan keskellä, kahden harjoitusrupeaman välissä, käsikirjoituksen pohjamateriaaliksi seitsemän haastattelua litteroineena. Vaikka olen tutkija, olen myös esityksen kokoaja. Havainnointini on kiinni juuri nyt päämäärässä ja se on 15.11. Monitoimitalo 13, Tampere. Kerron tässä tekstissä dokumenttiteatterista toimintatutkimuksen muotona.

käsikirjoitus

 

 

 

 

 

 

 

Käsikirjoitus rakentuu.

Dokumenttiteatteri on yhteiskunnallista teatteria ja eräs kansalaisaktivismin muoto. Osallisuus on maksimissaan, kun esittäjät esittävät itseään. Esitys kertoo seitsemän nuoren itse elettynä todellisuutena toisen asteen opintoihin ja sieltä pois astumisen taitekohdista dokumenttiteatterin keinoin. Se tarkoittaa, että maailma asettuu framille tarkasteltavaksi ja tulkittavaksi yksityisten kokemusten kautta. Tästä totuudellisuudesta syntyy esityksen draamallinen jännite. Näyttämö ja tarinoiden yhteenkietoutuminen tuovat henkilökohtaisen suurennuslasin alle, valokeilaan ja jaettavaksi. Dokumenttiteatteri on myös taidetta.

Dokumenttiteatteria näkyvimmin ovat viime vuosina Suomessa edustaneet Susanna Kuparisen ohjaamat Valtuusto-näytelmät ja Eduskunta–trilogia. Kirjallisesti aihetta on monipuolisesti lähestynyt Janne Junttila kirjassaan Dokumenttiteatterin uusi aalto. Omana majakkanani pidän Kajaanin harrastajateatterin esitystä ”Oikeusjuttu – totuus Kajaanin opettajankoulutusyksikön alasajosta” vuodelta 2014. Esityksessä itkettiin ja huudettiin. Säie tuosta tunnelmasta ja aktivismista kantaa tätäkin esitystä.

Oma roolini

Moi Moi, mitä kuuluu? oli vasta Jyväskylässä päättyneen alaikäisten turvanpaikanhakijoiden valokuvanäyttelyn nimi. Koen näyttelyn kokoajan, kuvajournalisti Hanna-Kaisa Hämäläisen tavoin olevani samanlaisessa roolissa. Kuinka olla vastuussa siitä, että pienistä paloista syntyy kokonaisuus, kuinka luoda ja tukea tekijöiden vapautta, kuinka antaa sisällön viedä ohi muodon, joka sivutuotteena voi ravita myös taiteen genreä ja sen sisäpiiriä?  Kuka itse olen ja miten itse asettaudun, jotta katsoja näkisi lukittujen taidekäsitysten ja konventionaalisten odotusten takaa sisällön, joka on jakamaton ja jossa voin olla vain vastaanottaja? Sitä mietin Moi Moi, mitä kuuluu? -valokuvanäyttelyn rosoisessa vapaudessa, kun nuoret olivat vuoden ajan saaneet kuvata mitä tahansa. Mietin myös sitä, miten taide on kaikkien. Sitä pelisilmää harjoitan ja höllennän juuri nyt. Kriittiseen pedagogiikkaan orientoituneena minun on vaikea hyväksyä mitään, mitä tarjotaan oikealla tavalla pureskeltuna tai ainoana vaihtoehtona. Se on jotain, jossa me emme ajattele, vaan meidät ajatellaan. Se merkitsee jotain, myös pedagogisesti. Sitä viestiä toivon kirkastavani myöhemmissä esitysanalyyseissani. Miten jättää tekijöille tulkinta totuudesta?

moi_moi_mita_kuuluu-_kooste

Moi, moi, mitä kuuluu? -projekti. Alaikäisten turvapaikanhakijanuorten kuvia omasta elämästään.

Esityksen jälkeen siirryn tutkijana havainnoimaan tekijä- ja vastaanottoprosessia ja sitä, miten esitys on ja elää ajassa. Olen asettanut itselleni isoimman mahdollisen julkista toimintaa ja identiteettiä taustoittavan kysymyksen: hallitseeko pedagogiikkaa talous? Miten talous ja pedagogiikka kietoutuvat yhteen? Sitä on tutkijan sitten mietiskeleminen, myöhemmin, jos esitys synnyttää siitä ymmärrystä. Tällä hetkellä esitys itse on koko maailma ja sen napa, joka koetetaan saatella vain muutamalla harjoituskerralla maailmaan. Sekin on uutta: olla kuin kapellimestari, valmistaa kokonainen orkesteriteos, joka on aidosti moniääninen, lyhyessä ajassa. Ensimmäinen läpimeno kuitenkin antaa luvan odottaa henkeäsalpaavan hyvää. Toivon yksityiskohtien koukuttavan yleisön. Kyseessä on jonkun elämä, joten ei haittaa, jos esityksen aikana kuulee nuppineulan putoavan.

Tarinat ja tekijät

Tarinat ja tekijät eivät kerro syrjäytymisestä. Niin suureen haasteeseen, kuin mihin tämä esitys heidät asettaa, ei syrjäytynyt kykenisi. Mutta vaarassa he ovat toki olleet itse kukin, kriittisissä risteyskohdissa. Mieleni kuvissa näitä vaaran hetkiä kuvaa Jyväskylän Kesässä näkemäni nukke hulmuavine peräsimineen, joka Huoneteatterin Goethen runoon pohjautuvassa esityksessä Keijujen Kuninkaalle menetetyt lapset etsi uutta kohdetta, leijuu lähellä ja on vaarassa istua olkapäälle.

Esityskuva Jyväskylän Huoneteatterissa kesällä 2016 nähdystä Keijujen Kuninkaalle menetetyt lapset -projektista, jossa nuoruutta käsiteltiin visuaalisesti ja auditiivisesti yhdistämällä Goethen runo Schubertin musiikkiin ja kansanrunouteen. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen.

My Way toteuttaa omalla tavallaan mahdollisuuksien tasa-arvon teemaa kertomalla erilaisista opinpoluista. Ilman esitykseen rakennettua muotoa ja joukkomuotoisuutta heidän opinpolkunsa eivät kenties pääsisi muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa esiin. Esitys sopii niin toisen asteen opintoihin siirtyville yläkouluikäisille nuorille ja nuorten vanhemmille kuin myös heille, jotka pohtivat, mitä toisen asteen opintojen jälkeen. Toivon, että esitys tarjoaa koulutuksen ammattilaisille arvokasta tietoa arjen asiantuntijoilta, jotain, mitä kenties ei ole tullut ajatelleeksi.

Menin kymppiluokalle. Koulun keittiöön pääsin olemaan. Peruskoulun jälkeen tuli itsetuhoisuus. Kaikki valveillaoloaika meni tietokoneella. Se oli semmosta räpiköintiä.
Tarpeeksi kun jaksaa odottaa, niin kyllä se paranee. Joskus sattuu vielä onni kohdalle. Pari viime vuotta on ollu hyviä. Oon saanu rauhassa olla ja kasvaa. Hiljalleen on löytyny tää, mitä haluan tehdä.

Esityksellä pyritään lisäämään koulutusvalintojen monimuotoisuuden ymmärtämistä. Hyvästä tanssijasta tulee hyvä sähkömies. Muusikkoudesta haaveileva voittaa ujoutensa jääkiekkoa pelaamalla. Se kannustaa toivon pedagogiikkana erityisesti peruskoulunsa päättäviä siinä, miten välivuodet eivät välttämättä ole välivuosia elämästä niin kuin ei epävarmuus, epätäydellisyys tai vastoinkäymiset ole välttämättä syrjäytymisen alku.

Nykyään koulutus on toimenpiteiden kohde. Esitys muistuttaa, että olemme paljon tätä monipiirteisempiä. Esityksen viesti vanhemmille on: ihannetarinaa kasvamiselle ei ole, käsityksistämme huolimatta. Sillä haluamme katsojaa hieman myös vinksauttaa.

En lähtenyt tekemään poliittista näytelmää, vaan näytelmään ihmisistä mahdollisimman totuudellisesti nuorten kanssa, joista tiesin, että heillä on jotain sanottavaa.  Jos lopputulos osoittautuu poliittiseksi, hyvä niin.

Mulle ei olis käyny näin hyvin, kun miltä musta nyt tuntuu, jos mä olisin menny kouluun. Koulun penkillä ei olis tullu mitään. Se olis kääntänyt mut pois tästä, mistä haaveilen nyt ammattia.

Kirjoittaja: Satu Olkkonen teatteritaiteen tohtori sekä Tampereen yliopiston Nuoret Estradille -hankkeen työpajan vetäjä ja tutkija.

My Way -esityksen Facebook-sivu: https://www.facebook.com/events/1695101807473001/

Lähteet

  • Junttila, J. 2012. Dokumenttiteatterin uusi aalto. Helsinki: Like.
  • Jyväskylän Huoneteatteri. 2016. Keijujen kuninkaalle menetetyt lapset, ohj. Raili Kivelä. https://keijujenkuningas.wordpress.com/
  • Kajaanin harrastajateatteri. 2014. Oikeusjuttu – totuus Kajaanin opettajankoulutusyksikön alasajosta, ohj. Veikko Leinonen. http://kajaaninseminaari.blogspot.fi/
  • Moi, moi, mitä kuuluu? -projekti ja valokuvanäyttely. Miltä vuosi Suolahdessa näyttää yksin maahan tulleiden nuorten turvapaikanhakijoiden silmin? Projektin vastuutaiteilijana toimi kuvajournalisti, valokuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen. Kulmakartano, 2.-9.10.2016, Jyväskylä.

Yksi vastaus artikkeliin ”My Way – pieni kuva riittää

  1. Päivi Hammaren-Jokela

    HIENOA! Meillä Laukaan Teatterissa on tuottamani produktio Kodittomat, Asuntolan naisten kertomuksia. Se valmistui 15 vuoden sinnittelyni jälkeen Asunnottomien yö -tapahtuman nerkeissä 2016. Aila Lavaste dramatisoi kuuden naisen tarinat VTT Riitta Granfeltin väitöskirjan haastatteluista. Lavaste myös ohjasi 50 min esotyksemme. Olemme kiertäneet laitoksissa ja sosiaalialan koulutuksissa yli puoli vuotta. Esityksiä on sovittu toistaiseksi syyskuun 2017 lopulle asti. Vastaanotto on ollut hyvin kannustavaa.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *