Sienipilviä ja kylmiä faktoja, tai miten jäädä terveysblogin hämärään

Kirjoittajat: Hanne Juntunen, Pasi Metsä, Jarkko Toikkanen

Elämme monimutkaisia aikoja, sanotaan. Ihmiset kaipaavat yksinkertaista tietoa vaikeatajuisista aiheista, mikä pätee myös tietoon terveydestä ja hyvinvoinnista. Tässä puheenvuorossa tartumme yhteen lukemattomista terveystietoa tarjoavista lähteistä. Tarkastelemme blogitekstissä ”Tunteeton vegaani” käytettyjä retorisia keinoja. Teksti on julkaistu 4.1.2019 kirjoittajansa blogissa ”Tervettä skeptisyyttä – Eväitä kriittiseen ajatteluun terveystiedon maailmassa”. Tekstin aihe on vegaaniuden rationaalisuus yhtäältä ihmisten, toisaalta eläinten näkökulmasta. Analyysissä emme ota sinänsä kantaa jutun sisältöön, vegaaniuteen tai skeptikkouteen vaan tarkastelemme tekstin muotoa ja retoriikkaa. Esitämme, että kirjoittajan rationaaliseen argumentaatioon pyrkivät retoriset keinot lopulta hämärtävät hänen väitteitään. Kysymys on – miten tämä vaikuttaa lukijaan?

Jutun aloittaa kuva, jossa robotin käsi siivuttaa isolla veitsellä kiiviä leikkuulaudalla. Leikkuulaudalla on myös puolikas appelsiini ja koskematon kiivi. Robotin käden voi tulkita esittävän tunteetonta vegaania, joka on blogitekstin nimestä nouseva keskeinen teema ja bloggaajan provokatiivisen argumentoijan rooli. Jutun alussa tematisoituu varovainen toiveikkuus:[1]

Toivon myös, että aika alkaa pikkuhiljaa olla kypsä sille, että asiasta voi käydä keskustelua ilman että se avataan parhaalla vegaanivitsillä.

Humoristisen kuvan ja sanojen toiveikkuuden välille syntyy jännite – alkaahan kirjoittaja itse kertoa tarinaansa vitsillä. Lukijalle jää hämärän peittoon, toivooko tunteeton vegaani oikeasti sitä, mitä hän väittää toivovansa ja voiko lukija yleisemmin ottaen luottaa kirjoittajaan.

Esitetyn ristiriidan päälle rakentuvat tekstin lukijan vakuutteluun tähtäävät retoriset valinnat. Ne perustuvat yhtäältä myönnytyksiin siitä, ettei kirjoittaja tiedä kaikkea aiheestaan ja laajan lukeneisuutensa lisäksi hänen täytyy tehdä sekä oletuksia että perustaa osa väitteistään henkilökohtaiseen kokemukseen. Myönnytyksellään hän pystyy etukäteen vesittämään osan vastaväitteistä (prolepsis/procatalepsis).[2] Toisaalta haavoittuvuuden myöntäminen tuottaa lukijan ennakoivaa myötätuntoa. Tunteeton vegaani virittää lukijoihinsa luottamuksellista ja intiimiä suhdetta. Hän kirjoittaa heille, mitä hän haluaa kertoa ajatelleensa:

Olisin voinut kirjoittaa aiheesta jo kauan sitten, mutta totta puhuakseni en ole halunnut. Tärkein syy tähän on se, että vegaaniruokavaliosta on ollut äärimmäisen vaikea saada aikaan järkevää keskustelua. […] Toinen iso syy on se, että tässä on suuri leimautumisen riski; jos tulee ”kaapista ulos”, siinä on näppärä tekosyy argumenttien sivuuttamiseen.

Samassa yhteydessä kirjoittaja vakuuttaa lukijalleen ainakin pyrkivänsä totuuteen. Hän kertoo lainauksessa olevansa kykenevä käytännölliseen asioiden punnintaan (fronêsis), mitä tulee blogikirjoituksen julkaisuun oikeaan aikaan, oikeassa paikassa (kairos).

Blogin aloittaminen tunnustuksellisessa rekisterissä antaa kirjoittajalle inhimilliset kasvot (prosopopeia), mistä kehkeytyvän sympatian varaan hän voi tukeutua tekstin myöhemmissä osissa, kun hän latoo omaa näkemystään tukevat määrälliset tosiasiat pöytään ja jopa sukeltaa silkkaan spekulaatioon. Eettiseen filosofiaan ehtiessään hän ei enää esitä tietävänsä asiasta paljoakaan:

Olen varma, että eettisestä filosofiasta löytyy myös vastakkaisia näkemyksiä mutta oletan eetikkojen enemmistön olevan sitä mieltä, että kärsimys on huono juttu.

Sitaatin salakavaluus ei synny siitä, kuinka moni eettinen filosofi oikeasti on kirjoittajan esittämää mieltä, vaan siihen, miten kärsimys käsitteenä jää heitoksi, joka ”huonona juttuna” ohitetaan määritelmällisellä tasolla. Oletus on, että fiksu maallikko kyllä tietää, että kärsimys on jotain negatiivista ja vältettävää, ja vastaan inttäminen on saivartelua. Retoriikan tasolla tulee huomata, että kyse ei olekaan siitä, mitä ”kärsimys” todella on, vaan siitä, miten hämärä käsite puolihuolimattomasti livautetaan mukaan keskusteluun. Tervejärkiseksi ja normaaliksi oletetulla lukijalla ei tämän jälkeen enää ole mahdollisuutta kyseenalaistaa tekstin logiikkaa vaikuttamatta pedanttiselta irvailijalta.

Elävä, terve, hermosto näyttäisi olevan välttämättömyys monelle niistä kärsimyksen muodoista, joita ihmisellä ja selkärankaisilla tavataan. Tämä on helppo oivaltaa, jos mietitään aivokuollutta ihmistä.

Henkilökohtaisen tunnustuksellisuuden huvetessa ja faktojen käydessä esiin kirjoittaja rohkenee ottaa entistä enemmän vapauksia spekulatiiviseen argumentaatioon. Konditionaaliset ilmaukset kuten ”näyttäisi olevan” ja maalaisjärkeen vetoavat heitot kuten ”helppo oivaltaa” luovat perustan vajaasti kehitellyille analogioille, joita sitaatin aivokuollut ihminen edustaa. Kirjoittaja jatkaa, että moisessa tilassa ”hermosto on fyysisesti olemassa mutta koska se ei toimi, ainakin merkittävä osa kokemus- (ja kärsimys-) maailmasta suodattuu pois”. Käsitteenä määrittelemättä jäänyt kärsimys vähenee fyysisen kivun neurofysiologiseen ominaisuuteen, jonka kirjoittaja spekuloi ainakin enimmäkseen puuttuvan aivokuolleelta ihmiseltä. Vaikka näin todella olisi, mitä ovat ne muut ”kärsimyksen muodot, joita ihmisellä ja selkärankaisilla tavataan”? Ja ovatko kokemus- ja kärsimysmaailma toistensa yhtä suoraviivaisia synonyymejä kuin kirjoittaja tekstiinsä tuikkaa? Koska hän on alkuunsa rakentanut kuvaa itsestään aiheensa sympaattista puolestapuhujaa, lukija on valmis hyväksymään tekstin hauraammatkin argumentatiiviset käänteet.

Kun kirjoittajan rooli metaforisen järjen ja totuuden valon tuojana hämärtyy, kertomusta sävyttää metaforien käyttö sekä perinteisellä että luovalla otteella. Käytön näkökannalta on kiinnostavaa, ettei tekstissä ole havaittavissa kovin selkeää valon ja pimeyden vastinparin, tai metaforisen akselin, käyttöä, joka on ollut tavanomaista kuvastoa rationaalisuudesta ja tunteellisuudesta puhuttaessa jo satojen vuosien ajan. Selkeimmin vastinparin strukturoiva vaikutus näkyy tuttujen metaforisten ilmaisujen kuten ”todisteiden valossa” käytössä. Näitä on tekstissä viljalti. Yleisimmin käytetty vastinparin lähdealueen ilmaisu on nähdä. Valoon ja pimeään näkeminen liittyy luonnollisesti siten, että vain riittävässä valossa voi nähdä, pimeä estää näkemisen, mutta kognitiivisen metaforateorian mukaisesti näkemistä usein käytetään metaforana sanoille ”ymmärtää”, ”tietää” ja ”arvioida”.[3]

Siinä missä näkemisen käyttäminen tietämisen ja ymmärtämisen sijasta ei olekaan tavatonta, blogitekstissä sana hämärtää kirjoittajan kognitiivisen työskentelyn kuvausta. Neurofysiologisesti näkeminen ei ole tarkoituksellista toimintaa, vaan se on kehon välitön aistitoiminto, mikäli vallitsevat olosuhteet ja aistinelimet sen sallivat. Sanan käyttäminen jutun retoriseen tapaan poistaa kirjoittajan tulkintavastuuta harkintansa tuloksista ja tuottaa tilanteen, jossa kirjoittajan esittämiin tulkintoihin päädytään automaattisesti ja universaalisti. Tulkintojen taustalta löytyvä harkitseva ihmisagentti tai ohjaava ideologia häivytetään. Valinta on mielenkiintoinen, sillä blogin tarkoitus on edistää harkintaa elämänvalintojen pohjana. Lukijan ja kirjoittajan keskinäisen yhteistyön ja sympatian näkökulmasta ”näkeminen”-sanan käyttö tuntuukin toimivan oikeutuksena jutun spekulatiivisille piirteille – tunteettoman vegaanin argumentit ovat yhtä luonnollisia ja itsestään selviä kuin näkökyky näkemään pystyvälle ihmiselle.

Valon ja pimeyden vastinparia käytetään hieman luovemmin ja tarkoituksellisemmin kirjoittajan pohdiskellessa veganismin reunaehtoja. Metsästäminen ja eläintuotannon työpaikat ovat hänen mukaansa ”harmaan sävyjä”, valon ja pimeyden ääripäiden väliin jääviä rajatapauksia, jotka kyseenalaistavat veganismin näkemysten ehdottomuuden. Näitä esitellään erityisesti alaosiossa, joka on nimetty ”50 shades”. Nimi yhdistää moraalisen relativismin (mustavalkoisen moralismin sijaan harmaan sävyjä on monia) sekä nimekkään kirjasarjan, joka käsittelee kärsimystä – eri näkökulmasta tosin. Harmaan sävyt toimivat metaforana kärsimyksen eri muodoille. Alueen hämärään eksyttyään kirjoittajan onkin vaikea nähdä omien valintojensa ja argumenttiensa rajat tarkasti. Hän puhuu siitä, miten metsästäjillä on luonnollinen tehtävä yhteisössä jopa ydinmaailmanlopun jälkeen:

Teitä tarvitaan, kun sienipilvien pöly laskeutuu.

Useimmat tietävät, miltä ydinräjähdysten sienipilvet näyttävät, millaista tuhoa ne tuottavat ja miten niiden syyt ja seuraukset ovat meidän ihmisten oman toiminnan vastuulla. Kyseessä on klisee. Sienipilvet on kuitenkin mahdollista lukea myös luovasti – entä jos tuhomme muoto ei olekaan ydinmaailmanloppu vaan luonnon täysin luonnollinen vastaisku, jolla se eliminoi ihmiset keskuudestaan? Kielikuva ”sienipilvistä” ei tällöin olisikaan tavanomaiseen visuaaliseen metaforaan perustuva trooppi vaan luovan kirjaimellinen dystopia sukupuuttoa taivaalta satavasta mykoottisesta vitsauksesta. Tulkinnan tueksi voi lukea kirjoittajan esittelemän panpsykismin teorian. Jos ”tietoisuus on universumin perusominaisuus ja esiintyy kaikessa olevassa”, on visioitavissa, että tietoisen maan kyllästyessä yhteistä elintilaa pilaaviin lapsiinsa maa hankkiutuu eroon meistä.

Yksi viime aikojen suosituimmista populaarikulttuurin lajeista on ollut postapokalyptinen genre,[4] jossa kuvitellaan, miltä ihmisen tulevaisuus näyttää sen jälkeen, kun kaikki nykyinen on pyyhkäisty pois joko ihmisen omasta toimesta tai jonkin luonnonmullistuksen tai tuntemattoman uhan jäljiltä. Merkittävää on, että vaikka kirjoittaja pyrkii blogissaan kirjoittamaan ei-fiktiota, retorisesti hän vetoaa fiktion konventioihin. Koki lukija sienipilvet kuvaannollisesti tai kirjaimellisesti, jutun asiapitoinen väite metsästyksen merkityksestä jää hämärän fantasian varjoon samalla kun teksti sukeltaa syvälle fiktiiviseen ilmaisuun. Kumpi on vakuuttavampi kirjoittajan argumentissa: asiapitoinen sisältö vai mielikuvituksesta ammentava kauhukuva? Loikka ulos rationaalisesta argumentaatiosta voi jäädä lukijalta huomaamatta, mikäli hän on edelleen kirjoittajan yhteisymmärrystä korostavan suostuttelun pauloissa. Järkiperäisen esityksen hämärtyessä myös lukijan on yhä vaikeampi nähdä, miten häneen pyritään vaikuttamaan.

Kirjoittaja vetoaa fiktioon myös viitatessaan Steven Pinkerin ”järjen liukuportaisiin”, jotka näyttäisivät ”todisteiden valossa kuljettavan ihmiskuntaa yhä parempaan suuntaan”. Nämä liukuportaat esitetään automaattisesti ja vääjäämättömästi kuljettavan ihmiskuntaa kohti (rationaalisia) korkeuksia. Järjen liukuportaiden metaforan ja ylös-alas-skeeman logiikan voi nähdä vaikuttavan kirjoittajan arvioon ihmiskunnan tulevaisuudesta. ”On hyvin vaikea nähdä sellaista kehitystä, joka veisi järjen liukuportaita toiseen suuntaan”, hän kirjoittaa, ikään kuin ihmiskunnan historiassa ei olisi vaiheita, jotka ovat kääntäneet liukuportaat toiseen suuntaan tai joihin liukuportaiden kielikuva ei edes päde. Monien maiden yhteiskunnallisen nykykehityksen (etnonationalismi, ilmastodenialismi, fasismin ja ihmisryhmien rakenteellinen syrjintä) voisi väittää asettuvan juuri tällaista historian myötä paremmaksi kehittymisen kuvaa vastaan. Lukijan mieleen tulee, kuinka monen sienipilven pitää ensin sataa kuolemaa alas ennen kuin ollaan taas matkalla ylös ja kannattaako sinne edes tähytä, jos ylhäällä odottaa vain uusi tuho.

Jutun viimeisessä alaosiossa etualaistuu karjatalous, karjaeläinten ja koko maapallon hyvinvointi. Virketasolla kirjoittaja on siirtynyt kertovasta otteesta kohti määrällisiä hyvinvoinnin kuvauksia: ”Absoluuttisessa arvossa ei liene vikaa – karjatalous tuottaa 2,3 gigatonnia hiilidioksidiekvivalenttia, mikä on valtava määrä”, ”Karjatalous kuluttaa myös paljon puhdasta vettä ja tuottaa ympäristöä happamoittavaa ammoniakkia.” Erikoistermien käyttö vaikuttaa etäännyttävästi lukijaan kirjoittajan esittäessä arvionsa (vikaa, valtava, paljon) osin abstrakteina suhteina (ei liene, on), osin kollektiivisina materiaalisina prosesseina (karjatalous kuluttaa… ja tuottaa). Retorisesti esitystapa vie lukijan poispäin ihmisen kokoisista, helposti hahmotettavista arjen ilmiöistä.

Tunteettoman vegaanin vaiheittainen luopuminen itseironisesta kertojan äänestä blogitekstin hyvinvointiosioissa osoittaa pistettä, missä huumori loppuu. Hauskat alaotsikot kuten ”Kognitiivinen yhyy-elämys” ja ”50 Shades” vaihtuvat persoonattoman lakonisiin kuten ”Ympäristö”.[5] Muutos otsikoiden sävyssä ilmentää myös kirjoittajan tapaa luonnollistaa moraalisia arvioita tietämiseksi ja ymmärtämiseksi ja lopulta havaitsemiseksi. ”Kognitiivinen yhyy-elämys” viittaa ahaa-elämykseen, yllättävään ymmärryksen kokemukseen, mutta lisää siihen arvottavan sävyn: kirjoittaja ymmärtää jotain, mitä ei haluaisi. Kirjoittajan asteittainen vakavoituminen ei täysin tue hänen esitystään luotettavasta ja totuudessa pysyvästä terveysviestijästä, vaan muutos pikemminkin alleviivaa hänen toiveikkuutensa kuvitteellisuutta. Pääasiassa juttu koostuu (tietyn kohderyhmän) tunteisiin vetoamisesta erilaisin retorisin ja kuvakielisin keinoin, mikä kirjoittajan omassa määritelmässä tekee siitä ei-rationaalisen.

Toisaalta jos juttu olisi puhtaan rationaalinen, se koostuisi pelkästään asiayhteydestään irrotetuista numeraalisista arvoista ja faktoista. Koska ne eivät vetoaisi lukijaan, osiot olisi tunnepohjaisesti helppo ohittaa. Minä-kertojan kertomus omasta arjessa tapahtuvasta ajatuksien kehittymisestä sen sijaan vakuuttaa, ja kirjoittajan henkilökohtaisen teemablogin ja asiantuntijablogin välille asettuva postaus tuntuu suosivan henkilökohtaisuutta ja epämuodollisuutta.[6] Kirjoittajan argumentaation rationaalisuus rakoilee huumorin ja kylmien faktojen, väitteiden ja vastaväitteiden ristivedossa. Temaattisen tekstinsidonnan tarkastelu osoittaa kappaletasolla, että selkeyttämisen ja hämärtämisen vuorottelu on kielellisesti tuotettua. Kappaleiden alussa tunteeton vegaani viestii metaforista valoa ainoastaan sukeltaakseen retoriseen hämärään kappaleiden lopulla. Strategisesti kirjoittaja tuntuu pitkän blogitekstinsä aikana luottavan selkeyden ja hämäryyden vaihtelevaan rytmiin, jotta lukija kokisi useampia valaistumisen hetkiä ja kirjoittaja voisi lukukokemuksen tasolla lunastaa lupauksensa tarjota yleisölle useampia eväitä terveystiedon maailmaan.

Analyysimme osoittaa tunteettoman vegaanin jutun rakentuvan rationaalisen ja ei-rationaalisen argumentaation sinnikkäästä vastavuoroisuudesta. Pyrkiessään sympaattiseen yhteistyöhön lukijan kanssa kirjoittaja vakuuttelee järkiperäisyyttään, mutta tosiasiassa teksti monin paikoin lipsahtaa spekulaatioon ja kuvitelmiin. Hämäryys lisääntyy – huomaako lukija? Kuten blogipostauksen kommenteista voi päätellä, retorisen yhdessä kuvittelun voima on huima.

 

Lähteet

[1]      Teema-reema-rakenteista tieteen popularisoinnissa: Luukka, M.-R. (1995) Puhuttua ja kirjoitettua tiedettä – Funktionaalinen ja yhteisöllinen näkökulma tieteen kielen interpersoonallisiin piirteisiin. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto. Koskela, M. (1996) Tema och rema i vetenskaplig och populärvetenskaplig text. Väitöskirja. Vaasan yliopisto. Mäkelä, J. (2017). Kuinka tiedettä voi yleistajuistaa? Populaaritieteellisen tekstin kirjoittaminen tutkijan ja maallikon yhteistyönä. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.

[2]      Retoriikan käsitteiden määrittelystä: Aristotle’s Rhetoric https://plato.stanford.edu/entries/aristotle-rhetoric/ (16.4.2019). Kinneavy, J. L. (2002) ”Kairos in Classical and Modern Rhetorical Theory” Rhetoric and Kairos: Essays in History, Theory, and Praxis. Albany: State University of New York Press, 58–76. Silva Rhetoricae – The Forest of Rhetoric http://rhetoric.byu.edu/ (16.4.2019).

[3]      Näkemisen metaforisista merkityksistä: Goatly, A. (2007) Washing the Brain: Metaphor and Hidden Ideology. Amsterdam: John Benjamins. Kövecses, Z. (2017) ”Conceptual metaphor theory”, teoksessa Routledge Handbook of Metaphor and Language, E. Semino & Z. Demjen, toim. London: Routledge, 13–27. Lakoff, G. & M. Johnson (1980) Metaphors We Live By. Chicago: University of Chicago Press. Master Metaphor list http://www.lang.osaka-u.ac.jp/~sugimoto/MasterMetaphorList/metaphors/ (16.4.2019).

 [4]      Postapokalyptisestä genrestä: Hicks, H. J. (2016) The Post-Apocalyptic Novel in the Twenty-First Century: Modernity beyond Salvage. Basingstoke: Palgrave Macmillan. Isomaa, S. & T. Lahtinen, toim. (2017) Pakkovaltiosta ekodystopiaan. Kotimainen nykydystopia. Joutsen/Svanen. Helsingin yliopisto: Suomalainen klassikkokirjasto, 7–16. https://blogs.helsinki.fi/kirjallisuuspankki/joutsen-svanen/dystopiat/ (16.4.2019). Kyle, R. G. (2012) Apocalyptic Fever: End-Time Prophecies in Modern America. Eugene: Cascade Books. Olson, D., toim. (2015) Child in Post-Apocalyptic Cinema. Lanham: Lexington Books. Synkistyvät tulevaisuudenkuvat. Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa. Koneen säätiö 2015–2019. http://www.uta.fi/ltl/dystopiaprojekti.html (16.4.2019).

[5]      Summatiivisesta ja suunnatusta sisällönanalyysistä: Hsieh, H.-F. & S. E. Shannon (2005) ”Three Approaches to Qualitative Content Analysis” Qualitative Health Research, Nov 2005, 1277–1288. Sanan obskyr polysemiasta: Svenska Akademiens ordbok 1949. Obskyr. Spalt O 134 band 18. https://www.saob.se (16.4.2019).

[6]      Blogiviestinnästä: Svinhufvud, K. (2013) ”Verkkoon kirjoittaminen.”, teoksessa Tieteen yleistajuistaminen, Strellman, U. & J. Vaattovaara, toim. Tampere: Gaudeamus, 190–209.

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *