Mikko-Pekka Heikkisen Betoniporsas – huumorin avulla muukalaispelkoa vastaan

Kirjoittanut Tatu Pajula

Asiat eivät ole hyvin Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Betoniporsas (Johnny Kniga, 2018). Suomi on kuihtunut lopullisesti maaseuduiltaan, koska valtio ei enää tue maaseutujen hyvinvointia. Sadat tuhannet ihmiset virtaavat maaseuduilta kaupunkeihin – pääasiassa Helsinkiin, joka ahtautuu ja kasvattaa radikaalin maaltamuuttovastaisen ryhmän.

Betoniporsas kuvaa maaltamuuton vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan neljän, vaihtuvan päähenkilön avulla. Suikkari-Moilanen on suomussalmelainen maatalon vesa, joka kasvaessaan maaseuduttomaan tulevaisuuteen on joutunut vaille päämäärää tai tarkoitusta elää. Jyry Pesiö on Helsingin puistoissa telttaileva toimittaja, joka yrittää luoda viimeistä, palkintoja keräävää uutisartikkelia ennen hiipuvan uransa loppua. Meri Rantatorppa taas on Punaisen Ristin kriisityöntekijä, joka auttaa hädänalaisia ympäri maailmaa. Ja neljäs päähenkilö Waltteri T. Finné on perihelsinkiläinen bloggaaja sekä partatuotemyyjä, joka tuntee palavaa vihaa maaseudun ihmisiä kohtaan.

Näiden henkilöiden kertojaäänien vuorottelulla maaseudun tyhjentymisestä muodostuu satiirinen ja humoristinen teos, joka ottaa dystopian lajiperinteen piirteitä ja käyttää niitä irvaillen nykyajan poliittiselle keskustelulle sekä itselleen.

Betoniporsaan vastakohtapari maaseutu/kaupunki on mielenkiintoinen yhtymäkohta esimerkiksi Aldous Huxleyn teokseen Brave New World (1932), jossa pakkovaltioksi muuttunut Lontoo kuvaillaan sivistyksen ja inhimillisen loiston kuvaksi ja kaupungin ulkopuolinen maa taas villi-ihmisten temmellyskentäksi. Betoniporsaassa Finnén hahmo peilaa samankaltaisia ajatuksia puolustaessaan Helsinkiä maalta eli kehä kolmen ulkopuolelta tulevilta. Finné käyttää muukalaisvihaan kannustavissa blogi-teksteissään esimerkiksi rotupuhtauteen suuntaavaa frenologiaa, kallonmittaamista. Brave New Worldissa ihmiset on jaettu syntymästään asti luokkiin, jotka ovat keskenään eriarvoisia. Luokkaantuminen edistää ihmisvihaa, ja kummassakin teoksessa ihmisten erilaisuus on keinotekoista ja eduntavoitteluun luotua.

Kuten dystopiakirjallisuudessa yleensäkin, ihmisten eriarvoisuus tuottaa Betoniporsaassa konfliktin. Finnén johtamat radikalisoituneet hipsterit vannovat valtaavansa Helsingin takaisin maaseudun väestöltä, joka on perustanut Punaisen Ristin kanssa telttakaupunkeja kaupungin puistoihin. Jopa trumpmainen muurin pystytys Helsingin ympärille mainitaan tekstissä. Myös Suomessa jo tutuksi tullut muiluttaminen kuuluu hipsterien aseisiin.

Jyry ajautuu radikalisoituneiden hipsterien mukaan lähinnä uutisotsikot mielessään. Hän päättää paljastaa Finnén juonen terrorihyökkäyksestä maalta muuttaneiden leiriin, mutta joutuukin itse hyökkäykseen panttivangiksi. Vastassa leirissä ovat maailmalta Suomeen kotiutettu Meri sekä Suikkari ja maaltamuuttajien puolustusjoukot. Tilanne päättyy kriittisen dystopian tapaan hyvän puolen voittoon, eli Finné joutuu vankilaan, Suikkari saa elämälleen suunnan, Meri palaa onnellisena ulkomaille kriisityöntekoon ja Jyry saa journalistipalkinnon Finnéä käsittelevästä artikkelistaan. Teos ei kuitenkaan mainitse maaltamuuttaneiden kohtaloa ja yhteiskunnan tilaa konfliktin jälkeen. Vaikka Finnén johtama paha kapinallisjoukko saatiin kukistettua, ratkaisua Helsingin populaation yhtäkkiseen kasvuun ja muun Suomen kuihtumiseen ei anneta. Dystooppisen yhteiskunnan kohtalo ei ainakaan vaikuta olevan utooppiseen päin, vaikka vapaa media onkin päivän sankari.

Betoniporsaan kritiikin kohde on helppo löytää. Teos irvailee suomalaisen, ja muidenkin maiden, politiikan maahanmuuttokriittisyyttä muuttamalla keskustelun osapuolet toisiksi. Maahanmuuttaja-termin sijaan Finné käyttää maaltatunkeutuja-termiä Helsinkiin maalta muuttavista ihmisistä blogissaan. Ihmisten kirjo on monimuotoinen, kuten Tuntemattomassa sotilaassa: kaikki suurimmat Suomen murrealueet ovat edustettuina teoksessa. Mutta kuten oikeassakin poliittisessa keskustelussa ihmiset niputetaan saman uhkaavan termin alle, joka Betoniporsaassa on Matu. Matut ovat epämiellyttäviä, arvaamattomia, verorahojen tuhlaajia ja tulevat Helsinkiin yhdellä rysäyksellä pelottavana lyhytkalloisena massana (B, 30):

Waltteri seisahti matun eteen, katsoi matua silmiin. Ne olivat pienet ja lähellä toisiaan. Nenä työntyi nykerönä kasvojen ulkonevasta keskiosasta, leuka kapeni olemattomaksi poskikumpujen alle. Päivänselvä brakkis – siis brakykefaali, lyhytkalloinen. Sen näki paljaalla silmällä ilman mittanauhaakin.

Dystopialle tyypillinen ihmisen yksilöllisyyden hukkuminen ihmismassan osaksi on samalla tavalla olemassa teoksen maailman ulkopuolella oikeissa keskusteluissa ihmisarvosta. Ihmisen identiteetin yhdistäminen joukkoon on yleistä, mutta pahimmillaan myös epäinhimillistävää, oli kyse mistä tahansa ihmisryhmää kuvaamaan keksitystä sanasta. Betoniporsas muistuttaa irvailullaan, että kuka tahansa voi olla muukalainen osana kasvotonta ryhmää. On tärkeää muistaa yksilöt joukon sisällä, eikä antautua Finnén kaltaisten vaikuttajien ajamalle muukalaispelolle. Muuten dystooppinen luokkayhteiskunta saattaa muuttua todeksi.

Karin Boyen Kallocain varhaisena ruotsalaisena yhteiskuntadystopiana

Eräs varhaisista ruotsalaisista yhteiskuntadystopioista on Karin Boyen romaani Kallocain (1940), jonka suomennus julkaistiin jatkosodan aikana vuonna 1943 nimellä Kallokaiini, romaani 2000-luvulta. Romaani kuvaa Maailmanvaltion (Världstaten) neljännessä Kemiakaupungissa (Kemistaden) elävää tutkijaa Leo Kallia, joka kehittää Kallocainiksi kutsutun totuusseerumin. Totuusseerumi mahdollistaa kontrolliyhteiskunnan viemisen uudelle tasolle, sillä sen vaikutuksen alaisina kansalaiset tulevat vasten tahtoaan paljastaneeksi syvimmät ajatuksensa ja tunteensa, joihin valtio ei ole aiemmin päässyt käsiksi. Kun Kallin ehdotuksesta vielä säädetään pikaisesti laki ”valtionvastaisia tunteita ja ajatuksia” vastaan, kukaan ei ole enää suojassa oikeudenkäynniltä ja ääritapauksessa kuolemantuomiolta – ei edes poliisipresidentti Tuareg, joka vangitaan ja tuomitaan heti lain astuttua voimaan. Mielivalta ja korruptio lisääntyvä yhteiskunnassa, jossa mielensisäinen ajatus ja tunne voi johtaa rikostuomioon. Mainitunlaiseen rikokseen on vaikea olla syyllistymättä teoksen maailmassa: romaanin ylimmät arvot kiteyttävä hahmo Edo Rissen toteaa, että kenelläkään yli nelikymmenvuotiaalla ei voi olla puhdasta omatuntoa Valtion vaatimassa mielessä.

Boyen romaani ilmestyi Eugen Samjatinin (Me, 1924) ja Aldous Huxleyn (Brave New World, 1932) klassikodystopioiden jälkeen mutta ennen George Orwellin romaania Nineteen Eighty-Four (1949). Teoksessa on useita klassiselle dystopialle tyypillisiä piirteitä, joista voi mainita vaikkapa omaelämäkerrallisen minäkerronnan, fokusoitumisen pakkoyhteiskunnan ja siihen kohdistuvan vastarinnan kuvaukseen, tieteen hyödyntämisen pakkovallan välineenä, vapauden ja turvallisuuden teemojen vastakkainasettelun, muuri- ja lasiarkkitehtuurin sekä valvonnan eri muotojen kuvauksen. Lapset kasvattaa yhteiskunta, ja yksilön tärkein tehtävä on palvella Valtion etua eli olla persoonaton ratas isommassa koneistossa.

Lajiperinteestä poiketen kuvattu yhteiskunta ei täsmenny suhteessa meidän maailmaamme ja se sijaitsee maan alla, minkä seurauksena vihollisnaapurin, Universaalivaltion, on helppo vallata osia valtiosta vapauttamalla kaasua ilmastointijärjestelmään. Lajiperinteelle tyypillisesti Leo Kall kokee kuitenkin mielenmuutoksen tajutessaan tarinan lopussa, ennen sotavangiksi jäämistä, Valtion ajavan vääränlaista, pakotettua yhteistunnetta ja ymmärtäessään valtion vainoaman ”Hullujen lahkon” ajaman ”luonnollisen ihmisyhteyden” antavan elämälle merkityksen. Kapinan kuvaus on tyypillistä yhteiskuntadystopioissa, joskin Boyen teoksessa se jää tavanomaista pienempään rooliin.

Sosialismista kiinnostunut Boye arvioi teoksessaan erilaisia sosiaalisuuden muotoja. Hylätyksi tulee yksilön unohtava, pakotettu ja ideologisoitunut valtiovetoinen ihmisyhteys, jossa yksilön lojaalisuus kohdistuu ennen kaikkea Valtioon. Utooppisena paikkana teoksessa vilahtaa kuviteltu Aavikkokaupunki (Ökenstaden), jossa ihmisten välinen yhteys ja luottamus syntyy yhteiselämässä luonnollisesti ja pakottamatta.

Boyen romaanissa on dystopiatutkimukseen nähden yllättäviä piirteitä, kuten se, että siinä kuvataan ajatusrikoksia ja kansalaisia kaikkialla valvovia poliisikorvaa ja -silmää. Nämä piirteet tai käsitteet liitetään usein Orwellin jo mainittuun klassikkodystopiaan Nineteen Eighty-Four, jossa ajatuskin voi olla rikos ja valvontayhteiskunnan ytimessä ovat kodin yksityisyyteenkin asennetut valvontaruudut. Boye kuitenkin kuvasi vastaavia ilmiöitä jo yhdeksän vuotta ennen Orwellia, sillä hänen teoksessaan koteja valvoo ääntä ja kuvaa välittävä teknologia ja Kallocainin myötä säädetty laki kohdistuu romaanissa juuri valtionvastaisiin ajatuksiin ja tunteisiin. Boyen romaani käännettiin englanniksi vasta Orwellin dystopian julkaisun jälkeen, eikä mahdollisesta vaikutussuhteesta ole tietoa. Toisaalta yksityisyyden ja yhteisöllisyyden jännite yhteiskunnallisine ilmentymismuotoineen on eräs klassisen dystopian perusristiriidoista, johon kirjailijat voivat päätyä myös toisistaan riippumatta.

Karin Boye päätti elämänsä unipillereiden yliannostuksella  luonnon keskellä huhtikuussa 1941, pian Kallocainin ilmestymisen jälkeen. Romaani jäi yhdeksi hänen viimeisistä teoksistaan.

Saija Isomaa

Kirjallisuuden voima dystopiaperinteessä

Tervetuloa lukemaan Koneen säätiön rahoittaman dystopia-projektin Synkistyvät tulevaisuudenkuvat: Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa blogia! Projektin jäsenet ovat Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelman henkilökuntaa ja tutkijoita. Lisätietoa projektista löytyy nettisivuiltamme.

1990-luvulta lähtien Suomessa yleistynyt dystooppinen fiktio on nopeasti muotoutunut keskeiseksi tulevaisuuden kuvittelun areenaksi. Se on milteipä poliittinen voima, joka luo, kuvittaa ja konkretisoi aikamme pelkoja ja uhkakuvia ilmastonmuutoksesta totalitarismiin. Kirjallisuuden erityinen voima on sen kyvyssä kertoa emotionaalisesti koskettavia tarinoita erilaisissa oloissa elävistä ihmisistä, siitä miltä tuntuu olla joku jossakin (qualia). Lähitulevaisuutta kuvaavat dystooppiset romaanit käyttävät hyväkseen tätä kokemuksellisuutta ja kuvittelevat, mitä tapahtuu, jos jokin aikamme ilmiö saa kehkeytyä uusiin mittasuhteisiin. Kuvitteellisuudestaan huolimatta dystooppinen teos on yleensä myös painokas puheenvuoro meidän maailmastamme.

Miksi lukea kirjallisuutta ja kirjoja? Miksi lukea niitä sähköisten viestimien ja sosiaalisen median aikakaudella? Dystooppinen fiktio antaa joukon vastauksia käsittelemällä tiedonvälityksen, kirjan ja kirjallisuuden merkitystä yhteiskunnassa. Esimerkiksi George Orwellin romaanissa Nineteen Eighty-Four (1949) kokonainen ministeriö muuntelee historiallisia dokumentteja vallanpitäjien toiveiden mukaiseksi, jolloin niiden välittämä käsitys menneestä vääristyy. Esa Mäkisen Totuuskuutiossa (2015) kritiikkiä viedään uuteen suuntaan, sillä teoksessa multimediayritys Celsius vääristelee maksusta – eli teoksen sanoin täsmäyttää – netissä välitettyjä uutisia ja sosiaalisen median sisältöjä. Teoksen suojakannen teksti summaa perinteisen kirjan ja internetpohjaisten viestimien eron kirjan hyväksi: Tämä teksti on vain paperilla. Tätä ei voi muuttaa.

Totuuskuution motot viittaavat traditiotietoisesti Orwellin ja Bradburyyn. Ray Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 (1953) palokunnan tehtävänä on polttaa löytämänsä kirjallisuus, koska se koetaan yhteiskuntarauhaa horjuttavaksi: ajatuksia herättäväksi ja luovuutta lietsovaksi. Vallanpitäjille on otollisempaa, että ydinsodan uhkaamat ihmiset käyttävät aikansa katselemalla saippuaoopperoita ja viihdeohjelmia seinän kokoisilta televisioruuduilta ja menettävät samalla kriittisyytensä ja aktiivisen kansalaisuutensa.

Kirjallisuus ja kirja sekä niiden edustamat arvot näyttäytyvät siis vastavoimana epäeettiselle vallalle. Kirjan myönteinen voima muistuttaa menneisyydestä ja tarjota eväitä tulevaan tulee myös esiin dystooppisessa fiktiossa. Esimerkiksi Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian (2008–2010, suom. Nälkäpeli) viimeisen osan lopussa sortoyhteiskuntaa vastaan kapinoineet Katniss ja Peeta kirjaavat omatekoiseen kirjaansa muistiin asioita, joita ei saa unohtaa. Kirjan koostaminen toimii terapiana ja pohjustaa vastaista, muistamiseen perustuvaa eettistä elämää. Samaten Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa (2012) harvat merenpinnan nousulta pelastuneet kirjat säilyttävät Norian perheessä historiantajua. Teoksen nimeen nostettu Teemestarin kirja säilyttää teemestarilta toiselle mennyttä koskevaa tietoa, joka osoittautuu tärkeäksi nykytodellisuuden ymmärtämisessä ja paremman tulevaisuuden rakentamisessa.

Miksi siis lukea? Klassinen dystopia tulee muun ohessa ylistäneeksi kirjallisen perinteen merkitystä yksilön ja yhteiskunnan itseymmärryksen, historiantajun ja moraalisuuden rakentumisessa. Vain historiansa oikein muistava ja moninaisuuden hyväksyvä yhteiskunta voi olla oikeudenmukainen ja tuottaa hyvinvointia jäsenilleen.

Tule lukemaan kanssamme!

Saija Isomaa, projektin johtaja