Lumemaailmat ja todelliset merkitykset – dystooppisen yhteiskunnan haluttomuus Piia Leinon Taivaassa

Kirjoittanut Tatu Pajula

 

Onko miellyttävä simulaatio parempi kuin epämiellyttävä todellisuus? Näin kysytään Piia Leinon dystopiaromaanissa Taivas (S&S, 2017). Teos sijoittuu 2050-luvun Helsinkiin ja ihmiskunnan olemassaolo on muuttunut jäätiköiden sulamisen, ilmastopakolaisuuden, muukalaispelon ja kansanmielisyyden ajamana pelokkaaksi sisätiloissa väijymiseksi sekä keinotodellisuuksissa kellumiseksi.

Maailmassa on enemmän muureja kuin siltoja, internet on kaatunut ja eristyneen Helsingin ulkopuolisesta elämästä ei ole varmuutta. Puhdistukseksi nimitetty ilmiö on tuhonnut äärinationalismia kannattavan ainoan puolueen vastustajat ja vallankumouksen jälkeen tullut arkitodellisuus sekä jo vuosikymmeniä jatkunut yhteiskunnan muutostila ovat tuoneet apaattisuuden ja haluttomuuden muun muassa seksiin. Vallanpitäjiä ei näy missään, lapsien määrä on jyrkässä laskussa ja ruuasta on pula. Valtion omistama firma, Valo, on luonut paremman virtuaaliversion maailmasta, Taivaan, jossa käyttäjät voivat vierailla hyperrealistisissa oikean maailman paikoissa, joita osaa ei enää teoksen maailmassa ole olemassa, kuten New Yorkissa ja Babylonin Riippuvissa puutarhoissa.

Eräs sivistyksen pilareista on kuitenkin vielä olemassa Helsingissä. Muutamia tutkijoita työllistävä yliopisto yrittää ymmärtää maailman tilanteeseen johtaneita syitä ja mahdollisesti muuttaa ihmiskunnan suuntaa paremmaksi, eli tekee sitä samaa, mitä kyseinen instituutio tekee normaalistikin. Taivaan päähenkilö, Akseli, on yksi laitoksen tutkijoista ja hänen tehtävänään on kartoittaa historiankirjoituksista syitä, jotka johtivat ihmisten yleiseen haluttomuuteen. Akseli on myös Taivas-addikti. Hän saa palkkaansa käyttötunteina Taivaassa, jossa kaikki tuntuu hyvältä ja värit ja tuoksut ovat voimakkaammat kuin todellisuudessa. Taivas on Akselin ainut lohtu, jonka ympärillä muu elämä kuluu turhana sumussa.

Akseli tapaa kuitenkin sattumalta Taivaassa Iinan, joka haastaa Akselin maailmankuvan. Iinan mukaan todellisuus on todellista ja Taivas vain kalpea imitaatio siitä. Akselia jää harmittamaan Iinan näkemys, ja hän päättää yrittää tavata tämän todellisessa maailmassa. Samaan aikaan Akseli saa yliopistolta lääkettä, jonka pitäisi palauttaa halun elämään ja lisääntymiseen. Taivas ei kerro lääkkeestä juuri mitään, mutta sen vaikutukset ovat käsittämättömän nopeat. Lääkkeen saaminen toimii teoksessa juonellisena käännekohtana, josta ei ole paluuta aiempaan tilanteeseen.

Akselille käy lääkkeen otettuaan kuin Neolle Matrixissa: hän herää virtuaalitodellisuuden unesta reaalimaailman todellisuuteen. Akseli ei kuitenkaan kohtaa herättyään avaruusolioita, vaan halun tehdä jotain. Hän saa syyn nousta aamulla sängystä, koska hän haluaa omistaa uusia asioita, syödä, lenkkeillä, kirjoittaa tieteellistä tutkimusta ja harrastaa seksiä. Akseli antaa Iinallekin lääkettä tämän suostuttua tapaamiseen Taivaan ulkopuolella, ja he alkavat viettää aikaa yhdessä. Saatuaan elämänvoimansa takaisin Iina haluaa kuitenkin lähteä Helsingistä pois. Hänen perheensä asui ennen Tampereella ja hän kaipaa heidän luokseen.

Iina haluaa antaa lääkettä myös kaikille Helsingin ihmisille, mutta Akseli vastustaa tätä. Akselin mukaan lääkkeen tuoma herääminen voisi toteutua aggressiivisena kansannousuna, kun ihmiset huomaavat yhteiskunnan tilan. Totuus olisi heille liikaa. Lääke saa kaikki tunteet palaamaan takaisin vahvempina kuin aiemmin. Elämänilon lisäksi myös viha, kateellisuus ja ahneus palaavat. Lopulta lääke kuitenkin vapautetaan Helsingin vesijärjestelmään ja teos loppuu avoimesti, mutta optimistisesti matkana pois Helsingin pakkokaupungista. Halun palaaminen on myös mielenkiintoinen vertailukohta nykymaailman tilaan, jossa väestökatoa suurempana ongelmana pidetään maapallon liikakansoitusta. Laskun huoli esiintyy lähinnä yksittäisissä kansallisissa tapauksissa, esimerkiksi ehdotettuina vauvatalkoina Suomessa.

Taivaan maailman dystooppisuus on sitoutunut vahvasti ihmisten haluttomuuteen elää täyttä elämää. Apaattisten ihmisten hallinta on teoksessa helppoa, koska kapinamieltä ei heillä ole eikä sitä voi syntyä. Ihmisille riittää vain riippuvuutta aiheuttava Taivas ja kysymys haluamisen haluamisesta1 ei yllä teknologian orjuuttamien itsereflektioon. Teos ihmettelee, miten entisaikojen ihmiset päästivät tilanteen niin pahaksi. Syyttävä sormi osoittaa tendenssikirjallisuuden tapaan ihmisten heikkouksia: kestämätöntä taloutta, väkivaltaisuutta ja röyhkeyttä.

Riippuvuus (virtuaalisiin maailmoihin) ja masentuminen ovat tietysti myös oikeaa maailmaa kuvaavia ilmiöitä, mutta masennuslääkkeet eivät ole Taivaan pillereiden veroisia. Vaikka harva vakavan masennuksen kanssa elävä kokee Akselin ja Iinan tapaan yhden yön täydellistä käännettä elämänhalussaan, kehottaa teos silti huomaamaan mielenterveyden hoidon tärkeyden yhteiskunnan ja yksilön tasolla hyvän tulevaisuuden luomisessa. Taivaan esittämää syvää merkityksettömyyttä tunteva ja lamaantunut yhteisö on omiaan pysymään addiktiossaan tai seuraamaan sen mielijohdetta, joka ensiksi haluaa jotakin virtuaalisen lisäksi. Oli se sitten pakkovaltiota tai paremman maailman luomista.

 

Viitteet

1 Haluamisen haluaminen, eli toisen asteen halu, eroaa Taivas-addiktin halusta. Hän saattaa haluta Taivastuntinsa päivittäin, muttei välttämättä halua haluta niitä. Ks. Schroeder, Tim, ”Desire”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2017 Edition), Edward N. Zalta (ed.), URL = https://plato.stanford.edu/archives/sum2017/entries/desire/

Ilmastoahdistuksesta ilmastotoivoon Emma Puikkosen romaanissa Lupaus

Kirjoittanut Tatu Pajula

Emma Puikkosen romaani Lupaus (WSOY, 2019) käsittelee kasvavaa huolta ilmastonmuutoksesta ja maapallon mahdollisesta tuhoutumisesta ilmastofiktion, cli-fin (climate fiction) avulla. Teos liittyy aiheessaan esimerkiksi Margaret Atwoodin ”MaddAddam”-kirjasarjan (2003-2013) ja Risto Isomäen teosten joukkoon (esim. Sarasvatin hiekkaa, 2005 ja Kurganin varjot, 2014). Lupaus kuvaa ilmastoaihettaan henkilöhahmojensa perhesuhteiden avulla tehden muuten vaikeasti sanoitettavasta asiasta kerrottavaa.

Teos seuraa kertojan, Rinnan, ja tämän tyttären, Seelan, elämää. Seelan kasvaminen laittaa kerronnan aikajanalle: vauvasta lapseksi ja lapsesta teiniksi muuttuva Seela kertoo ajan etenemisestä enemmän kuin tavalliset ajalliset ilmaukset. Lupauksen ilmastodystooppisuus tulee aluksi esiin salakavalasti, kun koulunsa aloittanut Seela kysyy, mitä sukupuuttoaalto tarkoittaa. Seelan kysymyksen jälkeen Rinna ei pysty ajattelemaan muuta kuin lähestyvää lajikatoa, maapallon muuttumista asuinkelvottomaksi sekä omaa kyvyttömyyttään estää ilmastonmuutosta.

Vaikka Rinnan huoli kasvaa, teoksen dystooppiset maininnat pidetään Rinnan kerronnassa hienovaraisina. Hallitusten nopea vaihtuminen, ilmastolakot ja terrori mainitaan, mutta vain sivuhuomautuksina. Ahdistus välittyy silti määrittelemättömänä huolena, koska Rinnan on vaikea kerronnallistaa maapallon tilaa. Rinna kertoo elävänsä kaksoiselämää: ensimmäinen on Seelan kanssa elettyä yhteistä elämää ja toinen on hänen ajatuksiensa ilmastoahdistusta. Rinna haluaa elää elämäänsä Seelan kanssa, mutta toinen puoli, ahdistus, pääsee yhä useammin pääosaan.

Välillä teos siirtyy Grönlantiin kuvaamaan Rinnan veljen, Robertin, ja tämän miehen, Neevin, tieteellistä tutkimusta sulavista jäävuorista. Grönlannin muuttuvat jää- ja lumimassat tuovat teokseen konkreettisen ja helposti havaittavan esimerkin ilmastonmuutoksen vaikutuksesta, kun jäälauttojen lohkeilemista ja lumen nokeentumista kuvataan tieteen auktoriteetin takaa. Grönlannin osiot kirjassa luovat vastakohtia Rinnan kertomuksen määrittämättömälle pelon kokemukselle.

Rinna haluaa pelastaa Seelan tulevalta tuholta, joten hän rakennuttaa kotinsa pihamaalle maanalaisen suojan, jossa he voisivat selvitä maan tuhoutuessa heidän ympärillään. Suoja toimii samalla kuitenkin loukkuna, josta ei tarvitse yrittää ymmärtää tai kohdata maailman tilaa. Rinnan teko saa aikaan kuitenkin vain paheksuntaa, kun Robert ja Seela pitävät sitä huonona ratkaisuna. Rinnakin tuntee suojan ristiriitaisuuden toisaalta turvana, mutta toisaalta pakottavan ja sisälleen sulkevana järjestelmänä. Onko se suoja vai vankila?

Lupauksen lähitulevaisuuden maailmassa ilmastoahdistus on kasvanut mielenterveydelliseksi sairaudeksi asti, kun yhä useammat ihmiset tuntevat olonsa epätoivoisiksi ilmastonmuutoksen monimutkaisen hyperobjektin (Morton 2014) armoilla. Mortonin mukaan hyperobjekit ovat valtavia, aikaan ja tilaan levittäytyneitä ilmiöitä, joita on vaikea havaita ja käsittää. Lupauksessa tämä käsittämisen ongelma tuodaan toistuvasti esiin. Rinna kuvaa maapallon tuhoa mahdottomaksi käsittää kerronnallistamisen lisäksi. Käsittämisen vaikeuden tuloksena on halvaantuminen tulevan tuhon edessä. Rinna on luvannut Seelalle pelastavansa tämän aina, kuten Rinnan isäkin on luvannut Rinnalle. Rinna kuitenkin pelkää, ettei voi täyttää lupaustaan Seelalle, koska maapallon pelastaminen näyttää mahdottomalta.

Epätoivon, toivon ja epäuskon rajoilla käyminen on myös nykyisen ilmastonmuutoskeskustelun pohjavireenä. Mazurin (2019) artikkelissa haastatellaan tutkija Susanne Moseria toivon säilyttämisestä kriisin keskellä. Moser käyttää termiä toiminnallinen kieltäminen (”functional denial”) mahdollisena ratkaisuna kriisistä selviämiseen. Moserin mukaan ihmisten on erittäin vaikea hyväksyä tekemäänsä tuhoa, eli he kieltävät sen. Ihmisten on silti jatkettava elämäänsä toimijoina, jotta muutosta parempaan tapahtuisi. (Mazur 2019.) Samaa toiminnallista kieltämistä edustaa Rinnan suojan rakentaminen Lupauksessa. Häntä pelottaa kaiken loppuminen ja oman ilmastonmuutosta edistävän olemassaolon kohtaaminen hävettää, mutta hän pysyy toiminnallisena, koska hän haluaa tehdä jotain, mitä tahansa, selviämisen puolesta.

Maanalaisen suojan rakennuttamisen jälkeen Rinnan ahdistus löytää huippunsa, kun hän saa ahdistuskohtauksen vertaillessaan kauppakeskuksen ravintoloiden hiilijalanjälkiä. Hänen kaksoiselämänsä ei enää onnistu ja ahdistus voittaa. Seela otetaan huostaan, ja Rinna joutuu ilmastoahdistusparantolaan. Rinna näkee harhoja, jossa kaikki muut ihmiset ovat menettäneet kasvojensa piirteet: silmien, nenien ja suiden päälle on kasvanut ihokerros.

Kun Seela pääsee vihdoin tapaamaan äitiään parantolaan, Rinna pelkää, että Seela näyttää samalta kuin muut ihmiset. Hän ei kuitenkaan näytä, ja Rinna saa tulevaisuudenuskonsa takaisin. Hän muistaa, miksi alun perin halusi toimia kriisiä vastaan: jotta hänen lapsellaan olisi tulevaisuus. Lupauksen loppu peilaa teoksen alkua, jossa kuvataan maan pyörimistä ja lapsien nukkumista ympäri maailman. Ilmastonmuutoksen käsittämättömyys ei muuta elämän jatkuvuuden säilyttämistä. Se onkin tärkein lupaus, mitä voi tulevaisuudelle antaa.

 

 

Lähteet

Mazur, Laurie 2019. Earth Island Journal. ”Despairing about the Climate Crisis? Read This.” http://www.earthisland.org/journal/index.php/articles/entry/despairing-about-climate-crisis (23.10.2019).

Morton, Timothy 2014. ”Victorian hyperobjects.” Nineteenth-Century Contexts 36.5 (2014): 489-500.

Mikko-Pekka Heikkisen Betoniporsas – huumorin avulla muukalaispelkoa vastaan

Kirjoittanut Tatu Pajula

Asiat eivät ole hyvin Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Betoniporsas (Johnny Kniga, 2018). Suomi on kuihtunut lopullisesti maaseuduiltaan, koska valtio ei enää tue maaseutujen hyvinvointia. Sadat tuhannet ihmiset virtaavat maaseuduilta kaupunkeihin – pääasiassa Helsinkiin, joka ahtautuu ja kasvattaa radikaalin maaltamuuttovastaisen ryhmän.

Betoniporsas kuvaa maaltamuuton vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan neljän, vaihtuvan päähenkilön avulla. Suikkari-Moilanen on suomussalmelainen maatalon vesa, joka kasvaessaan maaseuduttomaan tulevaisuuteen on joutunut vaille päämäärää tai tarkoitusta elää. Jyry Pesiö on Helsingin puistoissa telttaileva toimittaja, joka yrittää luoda viimeistä, palkintoja keräävää uutisartikkelia ennen hiipuvan uransa loppua. Meri Rantatorppa taas on Punaisen Ristin kriisityöntekijä, joka auttaa hädänalaisia ympäri maailmaa. Ja neljäs päähenkilö Waltteri T. Finné on perihelsinkiläinen bloggaaja sekä partatuotemyyjä, joka tuntee palavaa vihaa maaseudun ihmisiä kohtaan.

Näiden henkilöiden kertojaäänien vuorottelulla maaseudun tyhjentymisestä muodostuu satiirinen ja humoristinen teos, joka ottaa dystopian lajiperinteen piirteitä ja käyttää niitä irvaillen nykyajan poliittiselle keskustelulle sekä itselleen.

Betoniporsaan vastakohtapari maaseutu/kaupunki on mielenkiintoinen yhtymäkohta esimerkiksi Aldous Huxleyn teokseen Brave New World (1932), jossa pakkovaltioksi muuttunut Lontoo kuvaillaan sivistyksen ja inhimillisen loiston kuvaksi ja kaupungin ulkopuolinen maa taas villi-ihmisten temmellyskentäksi. Betoniporsaassa Finnén hahmo peilaa samankaltaisia ajatuksia puolustaessaan Helsinkiä maalta eli kehä kolmen ulkopuolelta tulevilta. Finné käyttää muukalaisvihaan kannustavissa blogi-teksteissään esimerkiksi rotupuhtauteen suuntaavaa frenologiaa, kallonmittaamista. Brave New Worldissa ihmiset on jaettu syntymästään asti luokkiin, jotka ovat keskenään eriarvoisia. Luokkaantuminen edistää ihmisvihaa, ja kummassakin teoksessa ihmisten erilaisuus on keinotekoista ja eduntavoitteluun luotua.

Kuten dystopiakirjallisuudessa yleensäkin, ihmisten eriarvoisuus tuottaa Betoniporsaassa konfliktin. Finnén johtamat radikalisoituneet hipsterit vannovat valtaavansa Helsingin takaisin maaseudun väestöltä, joka on perustanut Punaisen Ristin kanssa telttakaupunkeja kaupungin puistoihin. Jopa trumpmainen muurin pystytys Helsingin ympärille mainitaan tekstissä. Myös Suomessa jo tutuksi tullut muiluttaminen kuuluu hipsterien aseisiin.

Jyry ajautuu radikalisoituneiden hipsterien mukaan lähinnä uutisotsikot mielessään. Hän päättää paljastaa Finnén juonen terrorihyökkäyksestä maalta muuttaneiden leiriin, mutta joutuukin itse hyökkäykseen panttivangiksi. Vastassa leirissä ovat maailmalta Suomeen kotiutettu Meri sekä Suikkari ja maaltamuuttajien puolustusjoukot. Tilanne päättyy kriittisen dystopian tapaan hyvän puolen voittoon, eli Finné joutuu vankilaan, Suikkari saa elämälleen suunnan, Meri palaa onnellisena ulkomaille kriisityöntekoon ja Jyry saa journalistipalkinnon Finnéä käsittelevästä artikkelistaan. Teos ei kuitenkaan mainitse maaltamuuttaneiden kohtaloa ja yhteiskunnan tilaa konfliktin jälkeen. Vaikka Finnén johtama paha kapinallisjoukko saatiin kukistettua, ratkaisua Helsingin populaation yhtäkkiseen kasvuun ja muun Suomen kuihtumiseen ei anneta. Dystooppisen yhteiskunnan kohtalo ei ainakaan vaikuta olevan utooppiseen päin, vaikka vapaa media onkin päivän sankari.

Betoniporsaan kritiikin kohde on helppo löytää. Teos irvailee suomalaisen, ja muidenkin maiden, politiikan maahanmuuttokriittisyyttä muuttamalla keskustelun osapuolet toisiksi. Maahanmuuttaja-termin sijaan Finné käyttää maaltatunkeutuja-termiä Helsinkiin maalta muuttavista ihmisistä blogissaan. Ihmisten kirjo on monimuotoinen, kuten Tuntemattomassa sotilaassa: kaikki suurimmat Suomen murrealueet ovat edustettuina teoksessa. Mutta kuten oikeassakin poliittisessa keskustelussa ihmiset niputetaan saman uhkaavan termin alle, joka Betoniporsaassa on Matu. Matut ovat epämiellyttäviä, arvaamattomia, verorahojen tuhlaajia ja tulevat Helsinkiin yhdellä rysäyksellä pelottavana lyhytkalloisena massana (B, 30):

Waltteri seisahti matun eteen, katsoi matua silmiin. Ne olivat pienet ja lähellä toisiaan. Nenä työntyi nykerönä kasvojen ulkonevasta keskiosasta, leuka kapeni olemattomaksi poskikumpujen alle. Päivänselvä brakkis – siis brakykefaali, lyhytkalloinen. Sen näki paljaalla silmällä ilman mittanauhaakin.

Dystopialle tyypillinen ihmisen yksilöllisyyden hukkuminen ihmismassan osaksi on samalla tavalla olemassa teoksen maailman ulkopuolella oikeissa keskusteluissa ihmisarvosta. Ihmisen identiteetin yhdistäminen joukkoon on yleistä, mutta pahimmillaan myös epäinhimillistävää, oli kyse mistä tahansa ihmisryhmää kuvaamaan keksitystä sanasta. Betoniporsas muistuttaa irvailullaan, että kuka tahansa voi olla muukalainen osana kasvotonta ryhmää. On tärkeää muistaa yksilöt joukon sisällä, eikä antautua Finnén kaltaisten vaikuttajien ajamalle muukalaispelolle. Muuten dystooppinen luokkayhteiskunta saattaa muuttua todeksi.

Karin Boyen Kallocain varhaisena ruotsalaisena yhteiskuntadystopiana

Eräs varhaisista ruotsalaisista yhteiskuntadystopioista on Karin Boyen romaani Kallocain (1940), jonka suomennus julkaistiin jatkosodan aikana vuonna 1943 nimellä Kallokaiini, romaani 2000-luvulta. Romaani kuvaa Maailmanvaltion (Världstaten) neljännessä Kemiakaupungissa (Kemistaden) elävää tutkijaa Leo Kallia, joka kehittää Kallocainiksi kutsutun totuusseerumin. Totuusseerumi mahdollistaa kontrolliyhteiskunnan viemisen uudelle tasolle, sillä sen vaikutuksen alaisina kansalaiset tulevat vasten tahtoaan paljastaneeksi syvimmät ajatuksensa ja tunteensa, joihin valtio ei ole aiemmin päässyt käsiksi. Kun Kallin ehdotuksesta vielä säädetään pikaisesti laki ”valtionvastaisia tunteita ja ajatuksia” vastaan, kukaan ei ole enää suojassa oikeudenkäynniltä ja ääritapauksessa kuolemantuomiolta – ei edes poliisipresidentti Tuareg, joka vangitaan ja tuomitaan heti lain astuttua voimaan. Mielivalta ja korruptio lisääntyvä yhteiskunnassa, jossa mielensisäinen ajatus ja tunne voi johtaa rikostuomioon. Mainitunlaiseen rikokseen on vaikea olla syyllistymättä teoksen maailmassa: romaanin ylimmät arvot kiteyttävä hahmo Edo Rissen toteaa, että kenelläkään yli nelikymmenvuotiaalla ei voi olla puhdasta omatuntoa Valtion vaatimassa mielessä.

Boyen romaani ilmestyi Eugen Samjatinin (Me, 1924) ja Aldous Huxleyn (Brave New World, 1932) klassikodystopioiden jälkeen mutta ennen George Orwellin romaania Nineteen Eighty-Four (1949). Teoksessa on useita klassiselle dystopialle tyypillisiä piirteitä, joista voi mainita vaikkapa omaelämäkerrallisen minäkerronnan, fokusoitumisen pakkoyhteiskunnan ja siihen kohdistuvan vastarinnan kuvaukseen, tieteen hyödyntämisen pakkovallan välineenä, vapauden ja turvallisuuden teemojen vastakkainasettelun, muuri- ja lasiarkkitehtuurin sekä valvonnan eri muotojen kuvauksen. Lapset kasvattaa yhteiskunta, ja yksilön tärkein tehtävä on palvella Valtion etua eli olla persoonaton ratas isommassa koneistossa.

Lajiperinteestä poiketen kuvattu yhteiskunta ei täsmenny suhteessa meidän maailmaamme ja se sijaitsee maan alla, minkä seurauksena vihollisnaapurin, Universaalivaltion, on helppo vallata osia valtiosta vapauttamalla kaasua ilmastointijärjestelmään. Lajiperinteelle tyypillisesti Leo Kall kokee kuitenkin mielenmuutoksen tajutessaan tarinan lopussa, ennen sotavangiksi jäämistä, Valtion ajavan vääränlaista, pakotettua yhteistunnetta ja ymmärtäessään valtion vainoaman ”Hullujen lahkon” ajaman ”luonnollisen ihmisyhteyden” antavan elämälle merkityksen. Kapinan kuvaus on tyypillistä yhteiskuntadystopioissa, joskin Boyen teoksessa se jää tavanomaista pienempään rooliin.

Sosialismista kiinnostunut Boye arvioi teoksessaan erilaisia sosiaalisuuden muotoja. Hylätyksi tulee yksilön unohtava, pakotettu ja ideologisoitunut valtiovetoinen ihmisyhteys, jossa yksilön lojaalisuus kohdistuu ennen kaikkea Valtioon. Utooppisena paikkana teoksessa vilahtaa kuviteltu Aavikkokaupunki (Ökenstaden), jossa ihmisten välinen yhteys ja luottamus syntyy yhteiselämässä luonnollisesti ja pakottamatta.

Boyen romaanissa on dystopiatutkimukseen nähden yllättäviä piirteitä, kuten se, että siinä kuvataan ajatusrikoksia ja kansalaisia kaikkialla valvovia poliisikorvaa ja -silmää. Nämä piirteet tai käsitteet liitetään usein Orwellin jo mainittuun klassikkodystopiaan Nineteen Eighty-Four, jossa ajatuskin voi olla rikos ja valvontayhteiskunnan ytimessä ovat kodin yksityisyyteenkin asennetut valvontaruudut. Boye kuitenkin kuvasi vastaavia ilmiöitä jo yhdeksän vuotta ennen Orwellia, sillä hänen teoksessaan koteja valvoo ääntä ja kuvaa välittävä teknologia ja Kallocainin myötä säädetty laki kohdistuu romaanissa juuri valtionvastaisiin ajatuksiin ja tunteisiin. Boyen romaani käännettiin englanniksi vasta Orwellin dystopian julkaisun jälkeen, eikä mahdollisesta vaikutussuhteesta ole tietoa. Toisaalta yksityisyyden ja yhteisöllisyyden jännite yhteiskunnallisine ilmentymismuotoineen on eräs klassisen dystopian perusristiriidoista, johon kirjailijat voivat päätyä myös toisistaan riippumatta.

Karin Boye päätti elämänsä unipillereiden yliannostuksella  luonnon keskellä huhtikuussa 1941, pian Kallocainin ilmestymisen jälkeen. Romaani jäi yhdeksi hänen viimeisistä teoksistaan.

Saija Isomaa

Kirjallisuuden voima dystopiaperinteessä

Tervetuloa lukemaan Koneen säätiön rahoittaman dystopia-projektin Synkistyvät tulevaisuudenkuvat: Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa blogia! Projektin jäsenet ovat Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelman henkilökuntaa ja tutkijoita. Lisätietoa projektista löytyy nettisivuiltamme.

1990-luvulta lähtien Suomessa yleistynyt dystooppinen fiktio on nopeasti muotoutunut keskeiseksi tulevaisuuden kuvittelun areenaksi. Se on milteipä poliittinen voima, joka luo, kuvittaa ja konkretisoi aikamme pelkoja ja uhkakuvia ilmastonmuutoksesta totalitarismiin. Kirjallisuuden erityinen voima on sen kyvyssä kertoa emotionaalisesti koskettavia tarinoita erilaisissa oloissa elävistä ihmisistä, siitä miltä tuntuu olla joku jossakin (qualia). Lähitulevaisuutta kuvaavat dystooppiset romaanit käyttävät hyväkseen tätä kokemuksellisuutta ja kuvittelevat, mitä tapahtuu, jos jokin aikamme ilmiö saa kehkeytyä uusiin mittasuhteisiin. Kuvitteellisuudestaan huolimatta dystooppinen teos on yleensä myös painokas puheenvuoro meidän maailmastamme.

Miksi lukea kirjallisuutta ja kirjoja? Miksi lukea niitä sähköisten viestimien ja sosiaalisen median aikakaudella? Dystooppinen fiktio antaa joukon vastauksia käsittelemällä tiedonvälityksen, kirjan ja kirjallisuuden merkitystä yhteiskunnassa. Esimerkiksi George Orwellin romaanissa Nineteen Eighty-Four (1949) kokonainen ministeriö muuntelee historiallisia dokumentteja vallanpitäjien toiveiden mukaiseksi, jolloin niiden välittämä käsitys menneestä vääristyy. Esa Mäkisen Totuuskuutiossa (2015) kritiikkiä viedään uuteen suuntaan, sillä teoksessa multimediayritys Celsius vääristelee maksusta – eli teoksen sanoin täsmäyttää – netissä välitettyjä uutisia ja sosiaalisen median sisältöjä. Teoksen suojakannen teksti summaa perinteisen kirjan ja internetpohjaisten viestimien eron kirjan hyväksi: Tämä teksti on vain paperilla. Tätä ei voi muuttaa.

Totuuskuution motot viittaavat traditiotietoisesti Orwellin ja Bradburyyn. Ray Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 (1953) palokunnan tehtävänä on polttaa löytämänsä kirjallisuus, koska se koetaan yhteiskuntarauhaa horjuttavaksi: ajatuksia herättäväksi ja luovuutta lietsovaksi. Vallanpitäjille on otollisempaa, että ydinsodan uhkaamat ihmiset käyttävät aikansa katselemalla saippuaoopperoita ja viihdeohjelmia seinän kokoisilta televisioruuduilta ja menettävät samalla kriittisyytensä ja aktiivisen kansalaisuutensa.

Kirjallisuus ja kirja sekä niiden edustamat arvot näyttäytyvät siis vastavoimana epäeettiselle vallalle. Kirjan myönteinen voima muistuttaa menneisyydestä ja tarjota eväitä tulevaan tulee myös esiin dystooppisessa fiktiossa. Esimerkiksi Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian (2008–2010, suom. Nälkäpeli) viimeisen osan lopussa sortoyhteiskuntaa vastaan kapinoineet Katniss ja Peeta kirjaavat omatekoiseen kirjaansa muistiin asioita, joita ei saa unohtaa. Kirjan koostaminen toimii terapiana ja pohjustaa vastaista, muistamiseen perustuvaa eettistä elämää. Samaten Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa (2012) harvat merenpinnan nousulta pelastuneet kirjat säilyttävät Norian perheessä historiantajua. Teoksen nimeen nostettu Teemestarin kirja säilyttää teemestarilta toiselle mennyttä koskevaa tietoa, joka osoittautuu tärkeäksi nykytodellisuuden ymmärtämisessä ja paremman tulevaisuuden rakentamisessa.

Miksi siis lukea? Klassinen dystopia tulee muun ohessa ylistäneeksi kirjallisen perinteen merkitystä yksilön ja yhteiskunnan itseymmärryksen, historiantajun ja moraalisuuden rakentumisessa. Vain historiansa oikein muistava ja moninaisuuden hyväksyvä yhteiskunta voi olla oikeudenmukainen ja tuottaa hyvinvointia jäsenilleen.

Tule lukemaan kanssamme!

Saija Isomaa, projektin johtaja