Kotimainen dystopiasarjakuva – hankkeen uusi tutkija esittäytyy

Kirjoittaja: Leena Romu

1980-luvusta on puhuttu aikakautena, jolloin sarjakuva ”aikuistui” ja sarjakuvan keinoin alettiin käsitellä vakavia, synkkiä ja kompleksisia aiheita. Väite sarjakuvan aikuistumisesta ei aivan pidä paikkaansa (ks. esim. Sabin 1993), mutta totta on, että 1980-luvulla ilmestyi monia sarjakuvan kansainväliseen kaanoniin nostettuja teoksia, joille on luonteenomaista sodan, väkivallan ja dystooppisen yhteiskunnan käsittely pitkän sarjakuvaromaanin muodossa.

Esimerkiksi Alan Mooren ja David Lloydin V for Vendetta (1982–1989; V niin kuin verikosto, 2005) ja Frank Millerin Batman: The Dark Knight Returns (1986; Batman: Yön ritari, 2008) sisältävät yhteiskuntakuvausta, jota voi hyvällä syyllä pitää dystooppisena. Mooren ja Lloydin teos kuvaa vuoden 1997 Iso-Britanniaa, jossa ihmiset kärsivät työttömyydestä, köyhyydestä ja nälästä, mutta hallinto käyttää valtaansa hyvinvoinnin tuottamisen sijaan ihmisten valvomiseen. Miller puolestaan muokkasi Gotham Cityn rikollisia vastaan taistelevasta Batmanista aiempaa synkkämielisemmän, väkivaltaisemman ja kompleksisemman hahmon.

Dystopian avulla Moore käsittelee monia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä, kuten yksilön oikeutusta väkivaltaan yhteisen hyvän nimissä. Teema toistuu V for Vendettan lisäksi Mooren toisessa tunnetussa sarjakuvateoksessa The Watchmenissa (1986; Vartijat, 2006), jossa nähdään V:n tavoin massatuhoa ”maailmanparantamisen” välineenä käyttävä henkilöhahmo (Moffett 2017, 53). Moore on kertonut ottaneensa tietoisesti vaikutteita klassikkodystopioista, kuten George Orwellin romaanista Nineteen Eighty-Four (1949; Vuonna 1984, 1950) ja Aldous Huxleyn romaanista Brave New World (1932; Uljas uusi maailma, 1944) (ks. mts. 47). V for Vendetta -teoksessa Orwellin romaanin vaikutus näkyy yhteiskuntakuvauksen lisäksi juonessa, jossa keskushenkilö alkaa kyseenalaistaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen.

Kapinajuoni on yksi keskeisistä klassisen dystopian piirteistä: tukahduttavassa yhteiskunnassa elävä keskushenkilö kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen ja alkaa kapinoida sitä vastaan. Klassisissa dystopioissa valtakoneisto usein murskaa versoneen kapinan, mutta niin sanotuissa kriittisissä dystopioissa kapina voi johtaa toiveikkaampiin lopputuloksiin. Kriittisen dystopian synty ajoitetaan 1980-luvulle, jolloin monet scifi-kirjailijat alkoivat hyödyntää klassisten dystopioiden ja utopioiden sisältöjä ja piirteitä, mutta lainasivat konventioita myös muista lajeista ja sekoittivat lajirajoja. Vaikka kriittiset dystopiat maalailevat synkkiä tulevaisuudenkuvia, ne sisältävät avoimen tai moniselitteisen lopun, joka luo toivon siitä, että maailma ei ole täysin tuhon oma. (Baccolini & Moylan 2003; 5–7.)

1980-luvulla julkaistujen dystopiasarjakuvien jälkeen on ilmestynyt paljon dystooppista sarjakuvaa, jota voidaan kirjallisuuden tavoin luonnehtia erilaisin lajitermein, kuten kriittinen dystopia, ekologinen eli ekodystopia, ilmastofiktio, apokalypsi, postapokalypsi ja feministinen dystopia (ks. lajien listaus Isomaa & Lahtinen 2017, 8, 11). Esimerkiksi The Walking Dead -sarjakuvan (käsik. Robert Kirkman, 2003–) postapokalyptisessä maailmassa yritetään selviytyä zombiehyökkäysten keskellä, ja Y: The Last Man -sarjakuvassa (käsik. Brian K. Vaughan & Pia Guerra, 2002–2008) keskushenkilö Yorickin on pärjättävä katastrofin jälkeisessä yhteiskunnassa, jossa tappava sairaus on tuhonnut miltei jokaisen miessukupuolen edustajan maapallolta. Feministiseksi dystopiaksi voidaan puolestaan lukea etenkin naislukijoiden keskuudessa kulttisuosioon noussut Bitch Planet -sarjakuva (käsik. Kelly Sue DeConnick, 2014–2017), joka on jopa innostanut lukijoitaan hankkimaan feminististä vastarintaa symboloivia NC-tatuointeja (non-compliant=alistumaton).

Entä suomalainen sarjakuva?

”Synkistyneet tulevaisuudenkuvat – Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa” -hankkeen tutkijat ovat huomioineet, että suomalaisessa kirjallisuudessa dystooppinen fiktio on muodostunut omaksi selväpiirteiseksi lajitraditioksi 1990-luvulla (Isomaa & Lahtinen 2017, 10). 2000-luvulla dystopian piirteet ovat olleet yleisiä etenkin nuortenkirjallisuudessa, mutta myös monissa eri lajeja sekoittavissa, aikuisille suunnatuissa romaaneissa. Kotimaisen dystopian erityispiirteenä on pidetty sitä, että se sijoittaa synkät tulevaisuudenkuvat usein Suomeen tai lähialueille, jolloin pohjoista maantiedettä tarkastellaan suhteessa esimerkiksi globaaleihin ilmastokatastrofeihin (mts. 11).

Kotimaisessa sarjakuvakulttuurissa ei ole havaittavissa yhtä laajaa dystopiaboomia kuin esimerkiksi nuortenkirjallisuudessa, vaan nykysarjakuvan näkyvimpiä ilmiöitä ovat ei-fiktiiviset kertomukset, kuten omaelämäkerrat, historialliset sarjakuvat ja dokumentaariset sarjakuvat. Vaikka dystopiasarjakuva ei ole Suomessa ainakaan vielä selvärajainen ilmiö, sisältävät useat sarjakuvateokset dystooppisia piirteitä.

Tehtäväni tutkimushankkeessa on hahmottaa kotimaisen sarjakuvan dystooppisia piirteitä ja tarkastella, miten ne suhteutuvat ulkomaiseen ja etenkin pohjoismaiseen dystopiasarjakuvaan. Erityisen kiinnostuksen kohteena tutkimuksessani on pohjoisen ulottuvuuden kuvaus: millä tavoin Suomen maantieteellinen sijainti ja kulttuuriset piirteet näkyvät teoksissa, jotka dystopian lajiin kuuluvina pyrkivät herättelemään ja varoittamaan lukijaa epätoivotuista kehityskuluista?

Esimerkiksi tänä vuonna ilmestynyt Hannele Mikaela Taivassalon ja Catherine Anyango Grünewaldin Scandorama-sarjakuvateos kuvittelee Pohjoismaiden tulevaisuuden, jossa ihmisiä koekaniineina käyttävä geeniteknologia on arkipäivää. Haastattelussa Taivassalo on kertonut halunneensa hyödyntää nimenomaan dystopian lajia tarinankerronnan välineenä, sillä sen avulla hän pystyi valjastamaan nyky-yhteiskuntaan kohdistuvan pettymyksensä fiktiiviseen muotoon ja pohtimaan, millaisia seurauksia poliittisilla ja yhteiskunnallisilla valinnoilla voi pahimmillaan olla (Lindqvist 2018). Teos herättää kysymään, mikä on johtanut niin radikaalin eriarvoiseen yhteiskuntaan ja miten epätoivottu kehitys on mahdollista estää.

Toinen esimerkki pohjoisen ulottuvuuden kuvauksesta on vuonna 2008 Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinnon voittanut Sarasvatin hiekkaa -teos (2008, käsik. Petri Tolppanen, piirt. Jussi Kaakinen), joka perustuu Risto Isomäen samannimiseen romaaniin. Ekodystopiaa ja ilmastofiktiota edustava romaani hyödyntää vedenpaisumusmyyttiä kuvatessaan ihmiskuntaa uhkaavaa ympäristötuhoa (ks. lisää Lahtinen 2017). Pohjois-Suomi esitetään teoksessa yhtenä niistä alueista, joille suuren hyökyaallon tuhovoima ei ulotu.

Mainitut teokset kuvittelevat dystooppisia visioita, mutta sarjakuvalle ominaiseen tapaan ne myös konkreettisesti kuvittavat nuo visiot. Scandoraman visuaalinen tyyli koostuu tyylitellyistä, yksinkertaistetuista ja metaforisista kuvista, kun taas Sarasvatin hiekkaa tukeutuu realistiseen tyyliin, jossa teknologiset yksityiskohdat välittyvät lukijalle tarkasti. Tarkoitukseni on tutkia, miten kuvittamisen, tai representoimisen, moodit toimivat teoksissa lukijaan vetoamisen keinoina.

Laajempana kehyksenä tutkimuksessani toimii kotimaisen dystopiasarjakuvan kentän kartoittaminen. Scandoraman ja Sarasvatin hiekkaa -teoksen lisäksi dystooppisia piirteitä on tunnistettavissa esimerkiksi Toni Karosen ja Harri Honkalan Karim-sarjakuvasta (2014), jossa vaihtoehtoisen historian avulla kuvataan yhteiskuntajärjestyksen menettänyttä Turkua. Karosen teoksen voi nähdä jatkona vuonna 2012 julkaistulle Turun Sarjakuvaseuran Åbocalypse 2012 -antologialle, joka niin ikään kuvaa Turkua katastrofin jälkeen. Kuluvana vuonna on julkaistu useita dystopian piirteitä sisältäviä sarjakuvateoksia. Heikki Rönkön sanattomassa ASDF Boot -sarjakuvassa (2018) kolmilapsinen perhe yrittää selviytyä ydintuhon jälkeisessä maailmassa sukellusveneessä asuen, ja Henna Räsäsen WELTUNTERGANG – A post-apocalyptic queer adventure (2018–) kuvaa tuhon jälkeistä Berliiniä. Tommi Musturin lehtinä ilmestyvä FUTURE-scifi-eepos (2018–) puolestaan visioi ihmiskunnan erilaisia tulevaisuuksia utopioista dystopioihin,

Yhtenä dystopiakirjallisuuden suosion syynä on pidetty nykyistä globaalia ja poliittista tilannetta, jossa ihmisen tuottamat uhat vaarantavat koko planeetan tulevaisuuden (ks. Isomaa & Lahtinen 2017, 9–10). Tulevaisuus mietityttää niin ilmastonmuutokseen, poliittisten ääriliikkeiden nousuun kuin teknologian kehitykseen liittyen. Siksi en yllättyisi, jos dystopiat yleistyvät myös kotimaisessa sarjakuvassa välineinä visioida tulevaisuuden mahdollisia kehityskulkuja.

 

Viitatut lähteet:

Baccolini, Raffaella & Tom Moylan 2003: Introduction. Dystopia and Histories. Teoksessa Dark Horizons. Science Fiction and the Dystopian Imagination. Eds. Tom Moylan & Raffaella Baccolini. New York & London: Routledge, 1–12.

Isomaa, Saija & Toni Lahtinen 2017: Kotimaisen dystopian monet muodot. Teoksessa Pakkovaltiosta ekodystopiaan. Kotimainen nykydystopia. Joutsen/Svanen. Toim. Saija Isomaa & Toni Lahtinen. Helsingin yliopisto: Suomalainen klassikkokirjasto, 7–16. https://blogs.helsinki.fi/kirjallisuuspankki/joutsen-svanen/dystopiat/

Lahtinen, Toni 2017: Tarina suuresta vedenpaisumuksesta. Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa ilmastofiktiona. Teoksessa Pakkovaltiosta ekodystopiaan. Kotimainen nykydystopia. Joutsen/Svanen. Toim. Saija Isomaa & Toni Lahtinen. Suomalainen klassikkokirjasto, 73–87. https://blogs.helsinki.fi/kirjallisuuspankki/joutsen-svanen/dystopiat/

Lindqvist, Marit 2018: Scandorama är en dystopi om den nordiska idealstaten. Svenska Yle. 19.3.2018. https://svenska.yle.fi/artikel/2018/03/19/scandorama-ar-en-dystopi-om-den-nordiska-idealstaten

Moffett, Paul 2017: U for Utopia. The dystopian and eutopian visions in Alan Moore and David Lloyd’s V for Vendetta. Journal of Graphic Novels and Comics, 8:1, 46–58.

Sabin, Roger 1993: Adult Comics. An Introduction. London & New York: Routledge.