Isät kotiin

Johanna Lammi-Taskula ja Petteri Eerola

Viime hallituskaudella mönkään mennyttä perhevapaauudistusta yritetään nyt uuden hallituksen voimin uudemman kerran. Läpi 2010-luvun puheissa ollut vapaiden tasavertaisempaan jakamiseen vanhempien välillä tähtäävä ja perheiden moninaisuuden paremmin huomioiva perhevapaauudistus näytti toteutuvan jo Juha Sipilän (kesk.) hallituksen toimesta, mutta se kaatui valmistelun ollessa jo pitkällä eri näkemysten mukaan joko rahan puutteen tai eriäviin käsityksiin vanhemmuuden tasa-arvosta ja uudesta perhevapaamallista.

Sosiaali- ja terveysministeriö on tänä syksynä alkanut valmistella Antti Rinteen (sd.) hallituksen johdolla uudistusta, jonka tavoitteina on muun muassa moninaisten perheiden huomiointi ja vapaiden käyttöön liittyvien joustojen lisääminen. Toiseksi keskeiseksi tavoitteeksi kirjattu, että jatkossa perhevapaat ja hoitovastuu jakautuvat perheissä tasaisesti molempien vanhempien kesken, jolloin yhdenvertaisuus ja tasa-arvo työelämässä vahvistuu ja sukupuolten väliset palkkaerot pienenevät. Samalla vahvistuu myös lapsen oikeus molempien vanhempiensa hoivaan. Hallitusohjelman mukaan uudistus tulee toteuttaa niin, että äideillä ja isillä on yhtä paljon kiintiöitettyä perhevapaata.

Tämä tasa-arvoisempaa ja jaetumpaa vanhemmuutta kurkotteleva tavoite on ollut suomalaisen perhepoliittisen keskustelun ”kuuma peruna” jo vuosia. Lukuista perheasiantuntijat ja -tutkijat ovat kuuluttaneet tasavertaisten perhevapaiden tarvetta, sillä nykyisellään järjestelmän nähdään ohjaavan vanhempia jakamaan perhevapaiden käyttöä hyvin epätasaisesti. Nyt ollaankin tilanteessa, jossa isien pitämien perhevapaiden osuus kaikista vapaista on vain noin kymmenen prosentin luokkaa. Lisäsi noin viidennes isistä ei pidä perhevapaita ollenkaan. (Salmi et al. 2019) Kuinka perhevapaajärjestelmää tulisi siis uudistaa, että myös isät saataisiin kotiin?

Isien perhevapaat Suomessa

Jos isälle kiintiöidyllä perhevapaalla tarkoitetaan sellaista vapaata, jota ei voi siirtää äidille ja jonka aikana isä voi hoitaa lasta itsenäisesti äidin ollessa töissä tai opiskelemassa, on Suomessa ollut olemassa isäkiintiö vuodesta 2003. Tuolloin esiteltiin vanhempainvapaan isäkuukausi, jonka pituus oli aluksi neljä ja myöhemmin kuusi viikkoa. Vapaiden nimiä muutettiin vuonna 2013 niin, että isäkuukauden tilalle tuli kuuden viikon mittainen isälle kiintiöity itsenäinen isyysvapaa. Sen lisäksi isä voi pitää kolme viikkoa isyysvapaata samaan aikaan äidin vapaan kanssa.

Isän vapaakiintiö otettiin Suomessa käyttöön myöhemmin kuin muissa pohjoismaissa. Suomessa oli pitkään tuloksetta yritetty kannustaa isiä erilaisilla kampanjoilla pitämään vanhempien kesken jaettavissa olevaa vanhempainvapaata, ja kokemukset muista pohjoismaista osoittavat, että perhevapaiden käyttö jakautuu tasaisemmin vanhempien kesken, jos isälle on kiintiöity oma osuus vapaasta. Näin on tapahtunut myös Suomessa: omaa kiintiövapaataan käyttävien isien määrä on tasaisesti kasvanut ja tällä hetkellä noin puolet isistä käyttää sen. Näyttääkin vahvasti siltä, että isien jääminen kotiin on luontevinta nimenomaan silloin kun kyseessä on heille korvamerkitty vapaa jonka pitäminen ei ole ”äidiltä pois”. Käyttöä on lisännyt myös joustavuuden lisääntyminen isyysvapaan ajoituksessa: isyysvapaata voi pitää siihen asti, kun lapsi täyttää kaksi vuotta. Isien vapaaseen kohdennetusta lisäjoustosta huolimatta suomalaista perhevapaajärjestelmää on edelleen esimerkiksi muihin pohjoismaihin verrattuna varsin joustamaton ja monimutkainen.

Ketkä isät vapaita pitävät ja miksi?

Parin viime vuosikymmenen aikana tehdyn tutkimuksen pohjalta tiedämme, että isän perhevapaan pitämiseen liittyy sekä isän itsensä että lapsen äidin koulutustaso, äidin asema työelämässä sekä perheen taloudellinen tilanne. Perhevapaita on jaettu tasaisemmin korkeasti koulutettujen vanhempien perheissä, joissa äitien työllisyys ja perheen tulotaso ovat keskimääräistä paremmat. (Salmi et al. 2019) Entä mitä muita syitä isien perhevapaiden pitämisen tai pitämättä jättämisen takana löytyy? Tarkastelimme kysymystä miesten perhevapaiden takana olevista motivaatiotekijöistä ja esteistä tuoreessa tutkimusartikkelissamme, joka pohjautuu Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston CHILDCARE-hankkeessa kerättyyn yksivuotiaiden lasten vanhemmille suunnattuun kyselytutkimukseen (Eerola et al. 2019).

Tutkimuksemme kuvaa, kuinka isän oma halua hoitaa lasta kotona on miesten yleisin perhevapaiden pitämiseen vaikuttava motivaatiotekijä. Halu hoitaa lasta kotona ei ole kuitenkaan yhteydessä isän pitämän perhevapaan kestoon tai tyyppiin, sillä sitä korosti niin muutaman viikon äidin kanssa yhdessä kotona lasta hoitaneet isät, kuin myös pidempiä isyysvapaan, vanhempainvapaan ja hoitovapaan komboja pitäneet isät. Se, että isät kuitenkin korostavat hoivahaluaan keskeisenä perhevapaan pitämiseen vaikuttavana taustatekijänä, on linjassa aiempien tutkimusten kanssa, jotka kuvaavat hoivaavaa ja lastenhoitoon panostavaa isyyttä kulttuurisena ideaalina (Eerola 2015). Tämä halu hoivata vihjaa, että myös isät on mahdollista saada kotiin pidemmäksi aikaa.

Omalla ja puolison työllä näyttää olevan keskeinen rooli sen suhteen, kuinka paljon isä perhevapaata pitää. Tutkimuksemme tulokset osoittavat, että sisäisen hoivahalun sijaan isän tahto pitää taukoa työelämästä ja halu mahdollistaa lapsen äidin työssäkäynti tai opiskelu olivat puolestaan keskeisiä tekijöitä, jotka ennustivat isän pidempää perhevapaata.  Analyysimme myös kuvaa, kuinka aiemman tutkimuksen korostamat korkeat tulot eivät kuitenkaan automaattisesti edistä isän perhevapaan käyttöä, jos työn vaatimukset muodostuvat esteeksi. Tämän takia esimerkiksi johtotehtävissä tai yrittäjinä työskentelevät isät pitävät muita isejä vähemmän perhevapaita.

Entä isät, jotka eivät pidä perhevapaata ollenkaan? Tutkimuksemme mukaan keskeisimmät syyt jättää perhevapaat kokonaan pitämättä liittyvät isän kokemukseen perhevapaan pitämisen taloudellisesta mahdottomuudesta ja isän kiireisiin töissä. Taloudellisten tekijöiden korostuminen kuvaa, kuinka monessa perheissä perheen elättäminen näyttäytyy edelleen miehen tehtävänä. Aiemmissa tutkimuksissa onkin esitetty, että taloudellisiin syihin vetoaminen isän perhevapaan esteenä onkin eräänlainen legitiimi selitys perhevapaiden kokonaan pitämättä jättämiselle. Miesten mahdollisuus jättää perhevapaat kokonaan pitämättä työkiireisiin vedoten toistaa puolestaan lukuisten tutkimusten havaintoa, jonka mukaan isien vanhemmuuteen liittyy tietty vapaaehtoisuuden elementti, jonka myötä miehillä on edelleen huomattavasti naisia vapaammat kädet sen suhteen, että millaisen roolin he vanhempana itselleen ottavat. Harva voisikaan kuvitella, että äiti jättäisi esimerkiksi äitiysvapaan pitämättä vaikkapa työkiireiden takia.

Kuinka saada isät kotiin?

Toteutuessaan perhevapaiden tasapuolinen jakaminen tukee pitkällä aikavälillä lasten ja lapsiperheiden hyvinvoinnin lisäksi myös naisten työllistymistä sekä ura- ja palkkakehityksen tasa-arvoistumista. Kuinka siis saada isät kotiin?

Kuten aiempi tutkimus kuvaa, vanhempien välistä hoitovastuuta voidaan tasata osoittamalla isille lisää omia vapaita. Riittävän pitkät iseille korvamerkityt vapaat lienevätkin keskeisin yhteiskuntapoliittinen keino miesten perhevapaaosuuden kasvattamiseksi. Myös työelämän perheystävällisyyteen on syytä kiinnittää huomiota. Vaikka asenteet työelämässä ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana perheystävällisempään suuntaan, isien pitkistä perhevapaista tulisi muodostua luonnollinen ja kyseenalaistamaton osa miesten käytäntöjä työelämässä.

Tasapuolisesti jaettu vanhemmuus tulisi myös ottaa entistä vahvemmin institutionaaliseksi tavoitteeksi. Tämä tarkoittaa esimerkiksi jaetun vanhemmuuden kannustamisen nostamista neuvolatyön ohjenuoraksi. Vaikka suomalainen neuvolajärjestelmä osallistuu nykyiselläänkin miesten vanhemmuuden tukemiseen, isän hoitotyön määrä ja muoto nähdään usein yhä perheen vapaaksi valinnaksi. Koska neuvolajärjestelmällä on vahva auktoriteetti suomalaisessa vanhemmuuskulttuurissa, molemmille vanhemmille suunnattujen neuvolapalvelujen suositukset esimerkiksi perhevapaiden jakamisesta tuskin kaikuisivat kuuroille korville.

Lähteet:

Eerola, Petteri (2015). Hoivaisyys kulttuurisena valtavirtana: katsaus suomalaisten miesten isyyskertomuksiin. Yhteiskuntapolitiikka 80 (4), 414–419. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/129565/eerola.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Eerola, Petteri; Lammi-Taskula, Johanna; O’Brien, Margaret; Hietamäki, Johanna & Räikkönen, Eija (2019). Fathers’ leave take-up in Finland: Motivations and barriers in a complex Nordic leave scheme. SAGE Open 9 (4), 1–14. https://doi.org/10.1177/2158244019885389

Salmi, Minna; Närvi, Johanna & Lammi-Taskula, Johanna (2019). Finland country note. Teoksessa A. Koslowski; S. Blum; I. Dobrotić; A. Macht; P. Moss (toim.), International Review of Leave Policies and Research 2019. http://www.leavenetwork.org/lp_and_r_reports/

Kirjoitus on julkaistu myös Alusta-verkkolehdessä 4.11.2019.

Kirjoittajat:

lammitaskula1

Johanna Lammi-Taskula toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella tutkimuspäällikkönä sekä Lapset, nuoret ja perheet -yksikön päällikkönä. Hän johtaa CHILDCARE-hankkeen osana olevaa NEVA-tutkimusta, jossa analysoidaan nelivuotiaiden lasten ja heidän perheittensä hyvinvointia, terveyttä ja lastenhoidon valintoja. Hän on aiemmin tutkinut isien perhevapaita.

 

 

petteri-eerola-kuvaaja-anu-kuukkaPetteri Eerola työskentelee CHILDCARE-hankkeen tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAssa. Eerola tutkii isyyttä, vanhemmuutta ja perheitä.

Yksityisesti tuotettujen varhaiskasvatuspalveluiden julkinen tukeminen

Ville Ruutiainen

Kolmisen vuotta sitten perheessäni pohdittiin esikoisemme varhaiskasvatuksen järjestämisen kysymyksiä. Selasimme kaupungin sivuilta päiväkoteja ja päädyimme hakemaan varhaiskasvatuspaikkaa kolmesta päiväkodista, ensisijaisesti julkisesta ja toisena ja kolmantena toiveena samalla alueella olevista yksityisistä päiväkodeista. Julkisessa päiväkodissa ei ollut tilaa, joten meidät ohjattiin toisena toiveenamme olleen yksityisen palveluntuottajan asiakkaiksi. Kunta myönsi meille palvelusetelin kattamaan kustannuksia. Kuitenkin muutama päivä aloituksen jälkeen meille vanhemmille tuli olo, että kyseinen päiväkoti ei ollut lapsellemme sopiva.  Olimmekin tyytyväisiä, kun saimme järjestettyä lapsellemme nopealla aikataululla paikan toisesta yksityisestä päiväkodista, jonka kustannukset kaupungin myöntämä palveluseteli kattoi. Lapsemme on viihtynyt hyvin päiväkodissa, ja me vanhemmat olemme olleet tyytyväisiä asiakkaita. Muutaman vuoden asiakkuuden jälkeen päiväkodin omistama yhdistys ajautui kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin ja päätyi myymään päiväkotitoimintansa kansainväliselle päiväkoti- ja hoivaketjulle. Jatkamme kyseisen ketjun asiakkaina.

Tämä perheeni kokemuksiin perustuva esimerkkitapaus havainnollistaa monilta osin varhaiskasvatusjärjestelmässä 2000-luvun kuluessa tapahtuneita muutoksia. Tätä markkinoistumiskehitykseksi kutsumaani muutosta on luonnehtinut perheiden valinnan mahdollisuuksien laajentuminen, yksityisen palveluntuotannon lisääntyminen ja jossain määrin varhaiskasvatuspalveluiden tuottaminen laajamittaisena liiketoimintana. Seuraavaksi tarkastelen Suomessa tapahtunutta varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumiskehitystä sekä sitä, kuinka kuntapäättäjät tätä kehitystä perustelevat.

Varhaiskasvatuspalvelut muutoksessa

Varhaiskasvatuspalveluiden järjestäminen on Suomessa kuntien lakisääteinen tehtävä. Kunnilla on kuitenkin mahdollisuus valita, tuottavatko ne palvelut itse vai hankkivatko ne niitä yksityisiltä palveluntuottajilta. Käytännössä 2010-luvulle saakka ylivoimaisesti suurin osuus varhaiskasvatuspalveluista tuotettiin julkisesti. Yksityinen palveluntuotanto oli pienimuotoista, ja siitä vastasivat lähinnä pienet paikalliset yhdistykset ja yrittäjät. Kunnat pääsääntöisesti ostivat toimijoilta palveluita ostopalveluina.

2010-luvun kuluessa yksityisesti tuotettujen varhaiskasvatuspalveluiden määrä ja osuus ovat kuitenkin trendinomaisesti kasvaneet. Samalla aiempaa suuremmat, kasvuhakuiset päiväkotiketjut ovat alkaneet tuottaa varhaiskasvatuspalveluita. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (KARVI) julkaiseman tilastoraportin mukaan yksityisten varhaiskasvatusten piirissä oli tammikuussa 2019 49 748 lasta, mikä vastaa 18,3 prosenttia varhaiskasvatukseen osallistuvista lapsista, kun vuonna 2000 vastaava luku noin 11 prosenttia ja vuonna 2015 noin 16 prosenttia. Markkinoistuminen on edennyt kuitenkin eri kunnissa hyvin eri tavoin: Suomen 295 kunnasta 159:ssä toimii yksityisiä varhaiskasvatuksen palveluntuottajia. Joissain kunnissa yksityisen palveluntuotannon osuus on 40 prosentin tuntumassa, toisissa hyvin pieni.

Vaikka markkinoistuminen konkretisoituu kuntatasolla, lainsäädäntö ja valtakunnalliset linjaukset luovat ja rajaavat sen edellytyksiä ja mahdollisuuksia. Markkinoistumisen edellytyksiä rajaavat toimet ovat liittyneet yksityisen ja julkisen toiminnan sääntelyn yhdenmukaistamiseen. Markkinoistumiselle edellytyksiä ovat luoneet ainakin voiton tavoittelun salliminen (1984), yksityisen hoidon tuen käyttöönotto (1997) ja palvelusetelilain ulottaminen koskemaan varhaiskasvatuspalveluita (2009). Sekä yksityisen hoidon tuki ja palveluseteli eroavat kuntien tekemistä ostopalvelusopimuksista siten, että ne ovat perheille myönnettäviä etuuksia. Yksityisen hoidon tuki on Kelan myöntämä tuki, joka sisältää kiinteän ja tulosidonnaisen osuuden. Koska sen arvo jää kokonaisuudessaankin suhteellisen matalaksi, monet kunnat maksavat sen päälle tulosidonnaista, osittain tulosidonnaista tai kiinteää yksityisen hoidon kuntalisää. Palvelusetelin käyttö lisääntynyt viime vuosina voimakkaasti, ja sen myötä yksityisen hoidon tuen käyttö on vähentynyt muutaman vuoden takaisesta tilanteesta. Palvelusetelit ovat kuntien myöntämiä ja yleensä tulosidonnaisia etuuksia. Palveluseteliä käyttävät kunnat laativat sääntökirjan, jossa määritellään ehdot palvelusetelin myöntämiselle.

Tukimallit kuntapäättäjien puheessa

Markkinoistumiselle siis luodaan edellytykset kansallisella ohjauksella, ja se konkretisoituu kuntatasolla. Kuten KARVI:n tilastoraportista huomataan, edellytysten luominen ei kuitenkaan deterministisesti tarkoita palveluiden tuottamisen yksityistämistä ja markkinoistamista kuntatasolla, vaan monessa kunnassa yksityistä palveluntuotantoa ei ole ollenkaan. CHILDCARE-hankkeessa olemme tutkineet, kuinka niissä kunnissa, joissa on yksityistä palveluntuotantoa, varhaiskasvatuksen markkinoistumista ja yksityisten palvelujen julkista tukemista perustellaan. Aineistona käytimme seitsemän erilaisen kunnan poliitikkojen (N = 18) ja viranhaltijoiden (N =29) haastatteluita. Näissä kunnissa oli käytössä joko yksityisen hoidon tuki tai palveluseteli (Ruutiainen, Alasuutari & Karila, 2019).

Tulosten perusteella varhaiskasvatuksen markkinoistumista ja sen tukemista jäsennetään kolmesta tulokulmasta. Tutkimuksessa käytämme näistä tulokulmista nimitystä kehys. Niistä ensimmäinen, pragmaattisuuskehys, painottaa yksityisen palvelun tukemisen järkevyyttä olemassa olevassa tilanteessa. Toisin sanoen yksityisen palveluntuotannon lisääntyminen ja sen julkinen tukeminen esitetään taloudellisesti järkevänä, pragmaattisena tai välttämättömänä kehityksenä esimerkiksi kunnan talouden tai varhaiskasvatuksen nopeiden kysynnän muutosten vuoksi.

Yksityisen palvelun lisääntyminen tuottaa myös kysymyksiä sen ja julkisen sektorin suhteesta. Niitä koskevan haastattelupuheen nimesimme hallintokehykseksi. Se sisältää kaksi toisistaan eroavaa tapaa jäsentää yksityisen ja julkisen palvelun suhdetta.  Yhtäältä yksityinen palveluntuotanto asemoidaan osaksi julkista palveluverkostoa. Tällöin julkisen sektorin katsotaan olevan valta-asemaltaan vahvempi suhteessa yksityiseen sektoriin. Tämä ilmenee esimerkiksi puheessa kunnan mahdollisuuksista ja käytännöistä säädellä ja kontrolloida yksityistä sektoria. Toisaalta yksityisten varhaiskasvatuspalvelujen katsotaan olevan julkisista palveluista erillinen toimijataho, joka täydentää julkisia palveluja. Sektoreiden välinen ero tuotetaan korostamalla julkisen sektorin roolia pääasiallisena varhaiskasvatuspalveluiden tuottajana. Samalla julkisen sektorin vähäisempi puuttuminen ja markkinamekanismin toteutuminen yksityisellä sektorilla esitetään jossain määrin hyväksyttäviksi.

Analyysissä erotettu kolmas kehys, valintakehykseksi nimeämämme tulokulma, liittyy osin hallintokehykseen, mutta tuo keskusteluun mukaan palvelujen käyttäjät, koska sen ytimessä on kysymys siitä, miten palvelut ovat lapsille ja perheille saavutettavissa. Kun haastateltavat tarkastelevat yksityistä palveluntuotantoa ikään kuin osana julkista palveluverkkoa, he painottavat jokaisen perheen yhtäläisiä – toisin sanoen taloudellisesta tilanteesta riippumattomia – mahdollisuuksia valita haluamansa palveluntuottaja. Kun yksityinen palveluntuotanto asemoidaan julkisia palveluja täydentävään rooliin, perheet esitetään aktiivisiksi markkinatoimijoiksi. Samalla yksityiseen palveluntuotantoon mahdollisesti liittyvä asiakaskunnan valikoituminen hyväksytään epäsuorasti. Yksityisen varhaiskasvatuksen tukimallit esitetään välineiksi joiden avulla erilaiset tavat luoda varhaiskasvatusmarkkinoita toteutetaan.

Lopuksi

Tutkimustulokset havainnollistavat yhtäältä, kuinka markkinalogiikan mukainen ajattelu, joka korostaa taloudellista tehokkuutta, valinnanvapautta ja kilpailun laatua nostavaa vaikutusta, on saanut jalansijaa varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevassa keskustelussa. Toisaalta perheiden yhtäläisiä mahdollisuuksia ja palveluiden taloudellista saatavuutta korostavat näkökulmat heijastavat perinteisempää universalismiin perustuvaa ajattelua varhaiskasvatuspalveluiden tuottamisesta. Näyttäisi siis siltä, että markkinalogiikan mukaiset varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevat ajatukset kietoutuvat jo olemassa oleviin periaatteisiin muodostaen uudenlaisia järkeistämisen tapoja palvelujen tuottamisesta. Kuten varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumista Ruotsissa ja Iso-Britanniassa tutkinut Ingela Nauman toteaa, hyvinvointivaltioita koskevat politiikat eivät muutu suoraan paradigmasta toiseen, vaan ennemminkin pitävät sisällään sekä historiallisten hyvinvointivaltiota koskevien lupausten kypsyttelyä että uusien polkujen etsimistä.

 

Lähteet:

Naumann, I. 2011. “Towards the marketization of early childhood education and care?Recent developments in Sweden and the United Kingdom.” Nordic Journal of SocialResearch 2 (2): 37–53.

Kansallinen koulutuksen arviointikeskus. 2019. Tilastoraportti varhaiskasvatuksen järjestämisestä.

Ruutiainen, V., Alasuutari, M., Karila, K. 2019. ”Rationalising Public Support for Private Early Childhood Education and Care: The Case of Finland”. British Journal of Sociology of Education, DOI: 10.1080/01425692.2019.1665497

 

Kirjoittaja:

Ville Ruutiainen työskentelee Jyväskylän yliopistossa varhaiskasvatuksen yliopistonopettajana. Hän tekee myös varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumista käsittelevää väitöskirjaansa osana CHILDCARE-hanketta.

Sopivat työajat ja lastenhoitoratkaisut voivat helpottaa työn ja perheen yhteensovittamista pienten lasten äitien palatessa töihin

Sanna Moilanen, Eija Räikkönen & Maarit Alasuutari

Kirjoitamme näin äitienpäivän alla suomalaista äitiyttä läheisesti koskettavasta ja samalla poliittisesti ajankohtaisesta aiheesta – työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta pienten lasten äitien palatessa työhön.

Pienten lasten äitien nykyistä aktiivisempi työhön osallistaminen on jo joitakin vuosia ollut yksi keskeisistä perhepoliittisista tavoitteista maassamme. Vaikka työvoimatutkimuksen mukaan työssä olevien 1-vuotiaiden äitien määrä on viime vuosina hieman noussut, on suomalaisten 1–2-vuotiaiden äitien työllisyysaste edelleen esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna selkeästi matalampi. Tätä selitetään muun muassa äitien pitämillä pitkillä perhe- ja hoitovapailla. Vaikka perhevapaat mahdollistavat arvokkaan hoivatyön, voivat pitkittyneet poissaolot työelämästä vaikeuttaa naisten ura- ja palkkakehitystä sekä heikentää naisten työmarkkina-asemaa ja pienentää heidän eläkkeitään suhteessa miehiin.

Äitien pitkät perhe- ja hoitovapaat kytkeytyvät muun muassa maamme perhepolitiikkaan ja kulttuuriseen hoivaihanteeseen, jotka heijastuvat myös äitien työtä ja lastenhoitoa koskeviin preferensseihin. Suomen perhepolitiikkaa leimaa äitien työhön kannustamisen ristiriitaisuus: Vaikka varhaiskasvatusjärjestelmämme yhtenä tavoitteena on mahdollistaa erityisesti äitien kokopäiväinen työssäkäynti, samaan aikaan perhevapaajärjestelmämme mahdollistaa äitien pitkänkin kotonaolon lapsen saamisen jälkeen. Tilastotietojen mukaan vanhempainvapaiden jälkeen lähes puolta 1–2-vuotiasta lasta hoidetaan kotona kotihoidon tuen turvin, ja tuen saajista noin 90 prosenttia on äitejä. Erityisesti matalammin koulutetut äidit sekä työttömät ja työvoiman ulkopuolella olevat äidit ovat kotona kauemmin kuin korkeammin koulutetut ja työsuhteessa lapsen syntymähetkellä olevat äidit. Äidit perustelevat kotihoitovalintaansa ensisijaisesti lapsen etuun vedoten, joka mukailee maassamme vallitsevaa kulttuurista ymmärrystä äidinhoivasta pienelle lapselle parhaana hoitomuotona.

Työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen liittyvät haasteet selittävät myös osaltaan äitien kotihoitovalintaa ja edelleen äitien pitkittynyttä poissaoloa työmarkkinoilta. Pienten lasten äidit voivat esimerkiksi kokea, että työelämän tahti on liian kiivas, työ on henkisesti kuormittavaa tai että työaikoja on hankala sovittaa perheen arkeen, jolloin kotiin jäämisen nähdään tukevan sekä äidin että lapsen hyvinvointia. Pienten lasten äidit voivatkin olla erityisen haavoittuvia työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta aiheutuvalle ristiriidalle, kun työn lisäksi äidin aikaa ja energiaa tulisi riittää myös pienen lapsen hoitamiseen sekä kotitöihin. Ristiriita syntyy, kun äiti kokee, etteivät hänen aikansa ja energiansa riitä sekä työhön että perheeseen kytkeytyvien tehtävien ja vastuiden hoitamiseen

Näin ollen tärkeä keino pienten lasten äitien työhön paluun tukemiseen on työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen helpottaminen. Keskeinen kysymys siis on, millaiset tekijät voisivat edesauttaa pienten lasten äitejä työn ja perheen yhteensovittamisessa heidän palatessaan työhön ”aikaisin”?

Tähän kysymykseen haemme vastausta tekeillä olevalla tutkimuksella, joka on osa Strategisen tutkimuksen neuvoston (Suomen Akatemia) rahoittamaa CHILDCARE-hanketta. Tutkimuksen keskiössä ovat suomalaiset, noin 1-vuotiaiden lasten äidit, jotka ovat palanneet työelämään ennen lapsen toista syntymäpäivää. Aineistona käytetään hankkeessa vuonna 2016 kerättyä kyselyaineistoa, josta tähän tutkimukseen on poimittu niiden äitien vastaukset, jotka olivat kyselyhetkellä palanneet palkkatyöhön (N = 573). Tutkimuksessa selvitimme, millaisia syitä noin yksivuotiaiden lasten äideillä on työhön paluulle, ja ovatko syyt yhteydessä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta aiheutuvaan ristiriitaan.

Löysimme neljänlaisia syitä, joista ensimmäinen oli työn henkilökohtainen tärkeys. Tällöin äidit perustelivat töihin paluutaan sillä, että he pitävät työstään, työ on heille tärkeää tai että työyhteisön ilmapiiri on hyvä. Lisäksi tärkeä syy töihin paluulle oli se, että äidit saavat toteuttaa itseään työssään.

Toinen perustelu työhön paluulle olivat ulkoiset vaatimukset, jolloin vastauksissa korostui se, ettei töihin paluu ollut niinkään äidin oma halu, vaan syyt palata töihin tulivat ennemminkin ”ulkoapäin”. Tällöin työhön oli palattu, koska äidit pelkäsivät menettävänsä työpaikkansa tai koska työtilanne edellytti työhön paluuta. Lisäksi äidit pelkäsivät pitkän poissaolon heikentävän etenemismahdollisuuksiaan. Myös työpaikalla tapahtuvat muutokset tai esimiehen pyyntö palata töihin olivat keskeisiä syitä töihin paluulle.

Kolmas syy töihin paluulle oli tyytymättömyys kotivanhemmuuteen. Töihin paluuta perusteltiin tällöin korostamalla sitä, että kokopäiväinen lastenhoito ei sovi itselle. Äidit myös halusivat vaihtelua kotona olemiselle ja kaipasivat muiden aikuisen seuraa.

Neljäntenä töihin palaamista perusteltiin sopivilla työ- ja perheolosuhteilla, joita olivat sopivat työajat ja työn luonne. Lisäksi sopivan hoitopaikan löytyminen lapselle oli peruste töihin paluulle.

Kuinka edellä esitellyt syyt sitten olivat yhteydessä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta aiheutuvaan ristiriitaan? Tulokset osoittivat, että mitä enemmän äidit korostivat työn henkilökohtaisen tärkeyden tai sopivien työ- ja perheolosuhteiden olevan syy työhön paluulleen, sitä vähemmän he kokivat työn ja perhe-elämän välistä ristiriitaa. Sen sijaan ulkoinen vaatimus tai tyytymättömyys kotivanhemmuuteen heijastuivat äitien kokemuksiin työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta kielteisesti: mitä enemmän äidit korostivat palanneensa töihin näiden seikkojen takia, sitä enemmän he kokivat työ- ja perhe-elämän välistä ristiriitaa.

Tutkimus tuottaa uutta tietoa siitä, millaiset tekijät voisivat edesauttaa suomalaisten, noin yksivuotiaiden lasten äitejä työn ja perheen yhteensovittamisessa heidän palatessaan työhön. Tulosten mukaan pienten lasten äitien työn ja perhe-elämän yhteensovittamista näyttäisi helpottavan se, että työhön palataan työn henkilökohtaisen tärkeyden vuoksi sen sijaan, että työhön paluu on esimerkiksi työnantajalta tuleva vaatimus tai paluun syynä on äidin pelko työuran katkeamisesta.

Tulokset myös osoittivat, että äitien työhön palaamista voitaisiin helpottaa esimerkiksi sopivilla työ- ja lastenhoito-olosuhteilla. Sopivan kevyt työ ja sopivat työajat työhön paluun syinä näyttäisivät tukevan äitien mahdollisuuksia yhteensovittaa työhön ja perheeseen liittyviä vastuita ja tehtäviä onnistuneesti. Myös sopivan hoitomuodon löytäminen lapselle voi helpottaa työn ja perhe-elämän yhteensovittamista.

Mitkä sitten ovat perheille sopivia työ- ja lastenhoitoratkaisuja? Vaikka nämä ratkaisut ovat perhekohtaisia, kaksi tutkimuksissa ja julkisessa keskustelussa usein esiin nousevaa ratkaisua työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen helpottamiseksi ovat äitien (ja isien) osa-aikatyön mahdollistaminen sekä isien hoivavastuun lisääminen.

Osa-aikatyö voisi kannustaa pienten lasten äitejä palaamaan työhön perheissä, joissa kotihoito nähdään parhaana pienen lapsen hoitovaihtoehtona tai joissa äidit eivät ole halukkaita tekemään kokopäivätyötä. Suomessa pienten lasten äitejä on pyritty kannustamaan osa-aikaisen vapaan ja osa-aikatyön yhdistämiseen kokoaikaisen perhevapaan sijaan viimeksi vuonna 2014 voimaan tulleen joustavan hoitorahan avulla. Joustavan hoitorahan mahdollistama osa-aikatyö voisi helpottaa työn ja perhe-elämän yhteensovittamista esimerkiksi siten, että äiti ja isä jakavat hoivavastuuta osa-aikatyötä tekemällä, jolloin kunnallisia varhaiskasvatuspalveluita ei käytettäisi lainkaan tai siten, että lapsi osallistuu osa-aikaiseen varhaiskasvatukseen. Näistä jälkimmäinen vaihtoehto näyttäisi yleistyneen joustavan hoitorahan myötä, kun 0–2-vuotiaiden lasten osallistuminen osa-aikaiseen varhaiskasvatukseen kääntyi vuonna 2014 aikaisempia vuosia jyrkempään nousuun.

Äitien osa-aikatyöhön osallistuminen ei kuitenkaan ole ongelmaton tai yksiselitteinen ratkaisu lisätä pienten lasten äitien työllisyysastetta. Vaikka osa-aikatyön avulla voitaisiin kannustaa pienten lasten äitejä palaamaan nykyistä aiemmin takaisin työelämään, on edellytyksenä se, että osa-aikatyötä on tarjolla. Lisäksi on ehdottoman tärkeää, että työstä saatavat tulot riittävät perheen elättämiseen sekä takaavat naisille riittävän eläkkeen. Osa-aikatyö ei saisi myöskään vaikeuttaa äitien kokopäivätyöhön siirtymistä lapsen kasvaessa.

Toinen mahdollinen keino helpottaa äitien työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteita on isien hoivavastuun lisääminen. Isien pitämien perhevapaiden osuuden kasvattaminen oli yksi vuonna 2018 kaatuneen perhevapaauudistuksen keskeinen tavoite, jonka avulla pyrittiin edesauttamaan pienten lasten äitien aikaisempaa paluuta työelämään sekä lisäämään työelämän ja vanhemmuuden tasa-arvoa. Vaikka suomalaisten isien perhevapaiden käyttö on kahden viime vuosikymmenen aikana kasvanut, on se edelleen alle puolet siitä, mitä se on esimerkiksi Ruotsissa ja Islannissa.

Suomessa vanhempainvapaiden ja kotihoidon tuen käyttö ovat siis vahvasti sukupuolittuneita kasvattaen näin miesten ja naisten epätasa-arvoa työmarkkinoilla. Suuri osa kotihoidon tuen saajista on naisia, joka voi hidastaa äitien työhön palaamista etenkin silloin, kun kunnassa maksettava kotihoidon tuen kuntalisä on suuri.

Sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta perhevapaiden ja hoivavastuun tulisi jakautua nykyistä tasaisemmin äitien ja isien välillä. Voi hyvin olla, että äidit todennäköisemmin palaavat töihin lapsen ollessa noin vuoden vanha, mikäli isien perhevapaiden käyttö yleistyy. Lapsen kotihoitoa vahvasti kannattavien voi olla helpompi lähteä töihin, kun puoliso hoitaa lasta kotona, mikäli lapsen vieminen kunnalliseen varhaiskasvatukseen on este töihin paluulle. Tämän takia onkin tärkeää, että perhevapaajärjestelmää uudistettaessa otettaisiin huomioon isien hoivavastuun lisääminen sekä tuettaisiin työnantajia tarjoamaan pienten lasten vanhemmille mahdollisuutta osa-aikatyön tekemiseen, joka takaisi riittävät tulot, vanhempien urakehityksen sekä riittävät eläkkeet.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille!

 

Lähteet

Greenhaus, J. H. & Beutell, N. J. 1985. Sources of conflict between work and family roles. Academy of Management Review 10 (1), 76–88.

Hietamäki, J., Repo, K. & Lammi-Taskula, J. 2018. Työsuhteen omaavat äidit lasten kotihoidon tuella – kotihoidon perustelut. Yhteiskuntapolitiikka 83 (4), 412–421.

Kela 2016. Perhevapaat jakautuvat epätasaisesti. Kelan tietopaketit, perhevapaat, e-julkaisu. [Viitattu: 8.5.2019] https://www.kela.fi/perhevapaat-tietopaketti.

Kela 2017. Kelan tilastollinen vuosikirja 2017. Suomen virallinen tilasto. Sosiaaliturva 2017. Helsinki: Kansaneläkelaitos, verkkojulkaisu. [Viitattu: 8.5.2019] http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018120349699

Nordic Statistics 2017. Nordic Statistics 2017, Nordic Council of Ministers, verkkojulkaisu. [Viitattu 8.5.2019] https://norden.diva-portal.org/smash/get/diva2:1146911/FULLTEXT05.pdf

Räsänen, T., Österbacka, E., Valaste, M., & Haataja, A. 2019. Lastenhoidon tukien vaikutus äitien osallistumiseen työmarkkinoille. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 14/2019. Helsinki: Kela, verkkojulkaisu. [Viitattu: 8.5.2019] http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201901253094

Salmi, M., Lammi-Taskula, J. & Mäntylä, E. 2016. Pienten lasten äidit osa-aikatyöhön? Politiikan ja käytäntöjen ristiriitoja. Yhteiskuntapolitiikka 81 (2), 206–215.

Salmi, M. & Närvi, J. (toim.) 2017. Perhevapaat, talouskriisi ja sukupuolten tasa-arvo. Raportti 4/2017. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, verkkojulkaisu. [Viitattu 8.5.2019] http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-302-884-5

SVT 2016. Suomen virallinen tilasto (SVT): Työvoimatutkimus, verkkojulkaisu. ISSN=1798-7830. Perheet ja työ 2016, 4. Entistä suurempi osa pienten lasten äideistä töissä. Helsinki: Tilastokeskus [Viitattu: 7.5.2019] http://www.stat.fi/til/tyti/2016/14/tyti_2016_14_2017-10-10_kat_004_fi.html

Säkkinen, S. & Kuoppala, T. 2018. Varhaiskasvatus 2017. Tilastoraportti 32/2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, verkkojulkaisu. [Viitattu: 8.5.2019] http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018100937865

Kirjoittajat

Sanna Moilanen (KM) viimeistelee varhaiskasvatustieteen väitöskirjaansa Jyväskylän yliopistossa ja toimii projektitutkijana CHILDCARE-hankkeessa.

Eija Räikkönen on yliopistonlehtori, dosentti Jyväskylän yliopistossa ja toimii CHILDCARE-hankkeessa määrällisten menetelmien asiantuntijana.

Maarit Alasuutari on varhaiskasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistossa ja CHILDCARE-hankkeen johtaja.

Varhaiskasvatuksen palveluohjaus – säännösteltyä tiedon tarjoamista?

Anna Siippainen, Anu Kuukka & Anni Kauppinen

Kun vanhemmat ja huoltajat pohtivat varhaiskasvatusikäisen lapsensa hoitoratkaisua, ovat he yleensä yhteydessä oman asuinkuntansa varhaiskasvatuksen viranhaltijaan. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2016) todetaan seuraavasti: “On tärkeää, että huoltajat saavat riittävästi tietoa kaikkien toimintamuotojen sisällöistä ja ominaispiirteistä. Huoltajan kanssa neuvotellaan siitä, mikä varhaiskasvatuksen toimintamuoto ja laajuus vastaavat lapsen tarpeita ja etua”. Lisäksi vuoden 2019 alussa voimaan astuviin päivitettyihin varhaiskasvatussuunnitelman perusteisiin on tarkennettu, että “kunnan on järjestettävä ohjausta ja neuvontaa huoltajille tarjolla olevista varhaiskasvatuspalveluista”. Tätä perheiden kanssa käytävää neuvottelua ja tiedottamista kutsutaan usein palveluohjaukseksi.

Varhaiskasvatuksen palveluohjauksella ei ole kuitenkaan selkeää määritelmää. Palveluohjauksen käsitettä käytetään yleisemmin sosiaalityössä, jossa sillä tarkoitetaan monia erilaisia palveluja tarvitsevan asiakkaan palvelujen koordinointia ja hänen elämänhallintansa tukemista usein pitkäaikaisesti (ks. esim. Hänninen, 2007, 12). Varhaiskasvatuksessa palveluohjaus sen sijaan tarkoittaa lyhytaikaisempaa perheille tarjottavaa neuvontaa ja ohjausta heidän käytettävissään olevista varhaiskasvatuspalveluista, ja se on tarkoitettu kaikille lapsiperheille(Varhaiskasvatuslaki 540/2018, §16). Varhaiskasvatuslain (540/2018) mukaan kunnan on järjestettävä varhaiskasvatusta ”siinä laajuudessa ja sellaisin toimintamuodoin kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää.” Näin ollen palveluohjauksen toisena merkittävänä tehtävänä varhaiskasvatuksessa voidaan pitää perheiden tarpeiden kartoittamista. Ideaalitilanteessa palveluohjauskeskustelun tuloksena palveluohjaaja ja asiakas löytävät kunkin perheen tarpeita parhaalla mahdollisella tavalla vastaavan lastenhoidon ratkaisun (ks. myös HE 80/2015). Hallituksen esityksen mukaisesti (HE 80/2015) varhaiskasvatuspalveluiden aloittamisen ajankohdan lisäksi palveluohjausta voidaan antaa myös palvelujen käytön aikana esimerkiksi hoidon tarpeen muuttuessa.

Käytännössä kunnissa ohjauksen tavat ja toteuttajat vaihtelevat suuresti. Palveluohjausta saattavat tarjota niin lähipäiväkodin johtajat kuin varhaiskasvatuksen vastaavat viranhaltijat. Palveluohjaus on myös saatettu keskittää tietyille nimetyille henkilöille. Palveluohjausta annetaan esimerkiksi henkilökohtaisin keskusteluin, puhelimitse tai sähköpostilla. Joissain kaupungeissa on käytössä myös nettisivuilta löytyvä chat-keskustelumahdollisuus ohjauksesta vastaavan henkilön kanssa.

Tämä teksti pohjaa tekeillä olevaan artikkeliin (Kuukka, Alasuutari & Siippainen, tekeillä), jossa tarkastellaan huoltajan ja kunnan palveluohjaajan välisiä palveluohjauskeskusteluja vuorovaikutuksen ja tiedolla hallinnan näkökulmista. Aineisto koostuu 26 puhelinkeskustelun tallenteesta. Aineisto on kerätty osana Strategisen tutkimuksen neuvoston (Suomen Akatemia) rahoittamaa CHILDCARE-hanketta kahdessa hankkeen yhteistyökunnassa. Tutkimuskunnissa palveluohjauksesta vastaavat henkilöt toimivat muun muassa varhaiskasvatuksen aluejohtajan tai palveluohjaajan virkanimikkeillä. Kyseisten kuntien palveluohjausta antavat henkilöt nauhoittivat huoltajien kanssa käymiään palveluohjauskeskusteluita. Taltiointiin pyydettiin lupa puheluun osallistuneelta huoltajalta. Tallenteet on kirjoitettu tekstiksi siten, ettei yksittäisiä henkilöitä tai kuntia voi tunnistaa. Puhelussa huoltaja lähestyi palveluohjaajaa joko ensimmäisen kerran tai huoltaja ja palveluohjaaja palasivat jo aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Palveluohjaaja saattoi esimerkiksi tiedottaa varhaiskasvatuspäätöksestä puhelimitse.

 

Kuvaaja: Otto Siippainen

 

 

 

 

 

 

 

 

”Oikeestaan perhepäivähoito onki se sitte se hoidon muoto”
Tässä tekstissä keskitymme palveluohjauskeskusteluihin tiedonannon näkökulmasta. Kiinnitämme huomiomme siihen, kenellä tietoa on ja miten tietoa tuotetaan (tai ollaan tuomatta) keskustelun edetessä. Esimerkkinä käytämme yhtä puhelinkeskustelua, jossa 1-vuotiaan lapsen huoltaja soittaa ensimmäistä kertaa kunnan palveluohjauksesta vastaavalle henkilölle saatuaan tiedon nopeasta työllistymisestään. Keskustelussa huoltaja tiedustelee, kuinka hän saa hakuprosessin etenemään ja mistä saisi tiedon vapaana olevista perhepäivähoidon paikoista. Tähän palveluohjaaja vastaa: “No periaatteessa minun tiedossani se aika lailla on se perhepäivähoidon tilanne. Että sillon kun päivähoitohakemusta oot laatimassa niin sitä, hoidon järjestelyä voi toivoo…”. Palveluohjaaja siis ohjeistaa huoltajaa tuomaan toiveensa esiin hakemuksessa, muttei suoraan vastaa huoltajan kysymykseen vapaista hoitopaikoista.

Puhelinkeskustelun kulku etenee pitkälti kysymys-vastaus vuorottelulla palveluohjaajan vanhemmalle esittämien kysymysten, palveluohjaajalla hallussa olevan tiedon esiin tuomisen ja vanhemman palveluohjaajan puhetta myötäilevien vastausten pohjalta. Vanhemman ja palveluohjaajan välinen puhelu kuvastaa tyypillistä institutionaalista vuorovaikutusta (esim. Drew & Heritage 1992), jossa keskustelijat asemoituvat ja asemoivat toisensa tietynlaisiin institutionaalisiin asemiin ja rooleihin. Keskustelussa lapsen hoidontarvetta tarkennetaan selvittämällä muun muassa perheen työtilannetta, työ- ja loma-aikoja sekä käytössä olevia resursseja (esimerkiksi mahdollisuutta kuljettaa autolla). Palveluohjaaja selvittää myös perheen asuinpaikkaa, sillä lähtökohtaisesti tarjotaan perheen asuinalueella olevia vaihtoehtoja.

Palveluohjaukselle asetettuja tavoitteita täytetään sekä tarjoamalla perheelle tietoa että kartoittamalla perheen tilannetta. Keskustelun aikana palveluohjaaja saakin hakijaperheestä informaatiota, joka vie hoitoratkaisua merkittävästi eteenpäin. Palveluohjaajalle selviää, että päivähoitopaikkaa tarvitseva lapsi on vähän yli vuoden ikäinen. Tähän hän toteaa, että “se käytännössä sillon tarkottaa sitä, että se onki se, oikeestaan perhepäivähoito onki se sitte se hoidon muoto. Jos meidän alueelta lähetään sitä hoitopaikkaa etsimään…” Hoitopaikan valikoitumisen suhteen keskustelussa ratkaisevana ja valinnan mahdollisuutta rajaavana seikkana on siis lopulta lapsen ikä. Voi olettaa, että palveluohjaajalla oli jo heti keskustelun alussa tiedossa vapaiden perhepäivähoitopaikkojen tilanne. Kuitenkin vasta lapsen iän selvittyä hän kertoo, että tämän ikäisille lapsille hoitopaikka on juurikin perhepäivähoito. Ikä onkin esimerkissä ainoa lapseen itseensä liittyvä seikka. Palveluohjauskeskustelussa lapsi itse ei juurikaan tule esille, vaikka hoitoratkaisun tulisi vastata lapsen tarpeita ja etua.

Lopuksi
Kunnilla on laissa säädetty velvollisuus antaa huoltajille tietoa erilaisista varhaiskasvatuksen vaihtoehdoista. Kuntien olisi myös tehtävä yhteistyötä huoltajien kanssa heille parhaiten sopivan palvelun löytämiseksi. Kuitenkin varhaiskasvatuksen palveluohjauksen ohjeistukset ovat niukat ja myös tutkimustietoa on toistaiseksi vähän. Lisäksi kunnan varhaiskasvatuksen resurssit saattavat olla rajalliset, eikä vapaita paikkoja ole välttämättä juuri siellä tai siinä varhaiskasvatusmuodossa, jonka huoltajat haluaisivat lapselleen valita. Ristiriita tulee hyvin näkyväksi palveluohjauskeskusteluaineistossa. Esimerkkitapauksessa kunnan tarjoama paikka oli onnekkaasti sama, jota huoltaja toivoi. Huoltaja olisi kuitenkin voinut toivoa lapselleen paikkaa esimerkiksi päiväkodista, jolloin olisi voinut syntyä ristiriita huoltajan valinnan vapauden ja kunnan tarjolla olevien resurssien välille.

Huoltajan mahdollisuus valita perheelle sopivin varhaiskasvatusratkaisu voikin olla rajallinen. Toisinaan huoltajien on hyväksyttävä heille osoitettu paikka, jotta he pääsevät töihin tai muuten saavat tarvitsemansa hoidon lapselle. Palveluohjaajat ovat haastavan tehtävän edessä, kun he yhtäältä yrittävät vastata perheiden tarpeisiin rajallisista varhaiskasvatusresursseista huolimatta ja toisaalta käyttää resursseja järkevästi ja taloudellisesti. Tämä saattaa ilmetä esimerkiksi tiedon säännöstelynä, joka voi puolestaan ohjata huoltajaa kohti tietynlaisia lastenhoidon ratkaisuja. Huoltajilla ei välttämättä ole yksityiskohtaista tietoa varhaiskasvatuspalveluista, maksuista tai loma-ajoista. Sen sijaan palveluohjaajalla voi olla tiedossaan sellaista informaatiota, jota huoltaja ei muualta löydä. Tällöin huoltaja on palveluohjaajan antaman tiedon varassa. Käyttämässämme esimerkissä palveluohjaajan hallussa ollut tieto koski vapaana olevia perhepäivähoitopaikkoja.

Voikin kysyä, toteutuvatko lain tavoitteet, jos päätöksiä raamittavat lopulta kunnan resurssit. Alustavat aineiston analyysit antavat viitteitä siitä, että palveluohjauksen nykyinen tehtävä vaatii kirkastamista. Lainsäädäntöön vastaaminen voi olla haastavaa, jos yhtenäistä näkemystä palveluohjauksen tehtävästä ja toteuttamisesta ei ole. Päätös lapsen varhaiskasvatuspaikasta ja tiedot esimerkiksi päivähoitomaksuista, aukioloajoista ja monista muista käytännön seikoista ovat merkittäviä perheiden arjen kannalta. Yhteistyö varhaiskasvatuksen ja perheiden välillä voi kestää vuosien ajan, ja jo tästä syystä palveluohjaukseen on syytä panostaa.

Lähteet
Drew, P. & Heritage, J. (toim.) 1992. Talk at Work: Interaction in Institutional Settings. Cambridge: Cambridge University Press
HE 80/2015. Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi varhaiskasvatuslain sekä lasten kotihoidon ja yksityisen hoidon tuesta annetun lain muuttamisesta. (luettu 12.12.2018) https://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/2015/20150080
Hänninen, K. (2007) Palveluohjaus. Asiakaslähtöistä täsmäpalvelua vauvasta vaariin. Stakes, FinSoc. Raportteja 20/2007. Helsinki. (luettu 12.12.2018) http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/75697/R20-2007-VERKKO.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Kuukka, A., Alasuutari, M. & Siippainen, A. (tekeillä) Huoltajan ja asiantuntijan välinen vuorovaikutus varhaiskasvatuksen palveluohjauskeskusteluissa.
Opetushallitus (2016) Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Määräykset ja ohjeet 2016:17. Helsinki: Opetushallitus.
Opetushallitus (2018) Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Määräykset ja ohjeet 2018:3a. Helsinki: Opetushallitus.
Varhaiskasvatuslaki 540/2018. (luettu 12.12.2018) https://www.finlex.fi/fi/laki/smur/2018/20180540

Kirjoittajat

Kuva: Sanna Vatanen

Anna Siippainen toimii CHILDCARE-hankkeen tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Siippainen on kiinnostunut suomalaisesta varhaiskasvatusjärjestelmästä, lastenhoitojärjestelyt perheissä, joissa tehdään epäsäännöllistä työtä sekä lasten vuorohoitoon liittyvistä kysymyksistä.

 

 

 

Anu Kuukka toimii CHILDCARE-hankkeessa tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston Kasvatustieteiden laitoksella. Hänen kiinnostuksensa liittyy erityisesti lapsuudentutkimukseen. Väitöstutkimuksessaan hän käsitteli ruumiillisuuden tuottamista ja merkityksellistymistä lasten päiväkotiarjessa.

Anni Kauppinen on kasvatustieteiden maisteri ja tutkimusavustaja Jyväskylän yliopistossa. Hän teki pro gradu -työnsä “Esiopetusvuoden palvelukokonaisuudet lasten hyvinvoinnin ja yhdenvertaisuuden näkökulmista” CHILDCARE -hankkeessa.

Vanhemmuuden tuki vai päiväkotitoiminnan kevytversio? – Avoimen varhaiskasvatuksen vaihtelevat tulkinnat suomalaissa kunnissa

Salla Fjällström ja Kirsti Karila

Varhaiskasvatus ja lastenhoidon ratkaisut ovat olleet viime aikoina yhteiskunnallisen huomion kohteena Varhaiskasvatuslakiin sekä perhevapaauudistukseen liittyvien keskusteluiden myötä. Näissä keskusteluissa varhaiskasvatuksen eri toimintamuodot, yhtenä niistä avoin varhaiskasvatustoiminta, ovat jääneet pitkälti muiden teemojen varjoon. Avoimen varhaiskasvatuksen järjestämisen kysymyksiin on kuitenkin syytä kiinnittää nykyistä enemmän huomiota, sillä se on monella tapaa sekä varhaiskasvatukseen osallistumiseen että lasten kotihoidon tukemiseen liittyvän keskustelun ytimessä.

Lainsäädännöllisesti avoimen varhaiskasvatuksen asema on ristiriitainen: Varhaiskasvatuslaissa (2018) avoin varhaiskasvatus on määritelty yhdeksi varhaiskasvatuksen toimintamuodoksi päiväkotitoiminnan ja perhepäivähoidon rinnalla, ja Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (2016) velvoittavat yhtä lailla kaikkia varhaiskasvatuksen muotoja. Laki ei kuitenkaan säätele samalla tavoin henkilöstön kelpoisuuksia, ryhmäkokoja tai aikuisten ja lasten suhdelukua avoimessa varhaiskasvatuksessa. Myöskään toiminnan luonteesta tai säännöllisyydestä ei ole olemassa selkeitä linjauksia. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (2016) mukaan avointa varhaiskasvatusta voidaan järjestää esimerkiksi kerho- tai leikkipuistotoimintana, joka voi sisältää esimerkiksi ulkoilua, leikkiä, sekä taide- ja liikuntakasvatusta. Lisäksi avoin varhaiskasvatus voi tarjota huoltajille ohjattua yhdessäoloa lasten kanssa sekä muita sosiaalisia kontakteja.

Avoin varhaiskasvatus on maassamme ainoa varhaiskasvatusmuoto, johon lapsi voi osallistua riippumatta siitä, maksetaanko hänen kotona hoitamisestaan kotihoidon tukea. Kotihoidon tukien suosion perusteella voi olettaa, että avoimen varhaiskasvatuksen palvelut ovat muodostuneet keskeisiksi varhaiskasvatuspalveluiksi merkittävälle osalle suomalaisista alle esiopetusikäisistä lapsista. On kuitenkin kuntien päätettävissä, järjestääkö kunta avointa varhaiskasvatusta, ja jos järjestää, millaisissa puitteissa ja millaisin toimintamuodoin sitä toteutetaan. Tämä herättää pohtimaan, mitä tarkoituksia avoimen varhaiskasvatuksen toimintamuodot paikallisissa konteksteissa palvelevat. Kuntien erilaiset varhaiskasvatuspoliittiset ratkaisut sekä erot mahdollisten kuntalisien maksamisen ehdoissa vaikuttavat siihen, mitä varhaiskasvatuksen vaihtoehtoja kussakin kunnassa todellisuudessa on tarjolla perheiden eri elämäntilanteissa.

Salla Fjällströmin (2018) pro gradu –tutkielmassa selvitettiin kymmenen CHILDCARE-hankkeeseen osallistuvan kunnan edustajien näkemyksiä ja tulkintoja avoimen varhaiskasvatuksen järjestämisestä kyseisissä kunnissa. Kuntien varhaiskasvatuksen verkkosivujen sekä viranhaltijahaastattelujen perusteella havaittiin, että kuntiin oli muodostunut erilaisia avoimen varhaiskasvatuksen järjestämisen kulttuureja, ja myös perustelut avoimen varhaiskasvatuksen järjestämiselle rakentuivat erilaisista tulkinnoista ja lähtökohdista.

Avoimen varhaiskasvatuksen erilaiset tulkinnat

Fjällströmin (2018) tutkimuksessa analysoitiin, miten kunnissa perustellaan avoimen varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevia ratkaisuja. Analyysin tuloksena ilmeni kolme erilaista avoimen varhaiskasvatuksen järjestämistä jäsentävää puhetapaa. Vaikka tietyt puhetavat painottuivatkin eri tavoin eri tutkimuskunnissa, yksittäisen kunnan ei voi suoraan katsoa edustavan yksittäistä puhetapaa, sillä puhetavat olivat myös osin toisiinsa limittyneitä.

Valinnanvapautta korostavassa puhetavassa avoimen varhaiskasvatuksen palvelut miellettiin perheiden valinnan mahdollisuuksia lisääviksi vaihtoehdoiksi. Avoimen varhaiskasvatuksen palvelut nähtiin osana kunnan tarjoamia varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon tukien palveluvalikkoa. Perhe ja vanhemmat asemoitiin asiantuntevan asiakkaan rooliin, aktiivisiksi ja kykeneviksi toimijoiksi: avoimen varhaiskasvatuksen palvelut lapselleen valitsevat vanhemmat haluavat hoitaa lapsensa kotona, eivätkä halua tai tarvitse päiväkoti- tai perhepäivähoitopaikkaa. Kunnan tehtävänä oli ymmärtää, että perheillä on erilaisia tarpeita ja pyrkiä tarjoamaan joustavia ratkaisuja eri elämäntilanteisiin. Lapsi jäi tässä keskustelussa taustalle, perheenjäsenen rooliin, jonka varhaiskasvatuksen toteuttamiseen liittyvissä päätöksissä vanhemmat ovat parhaita asiantuntijoita.

Huolenpitoa korostavassa puhetavassa avoin varhaiskasvatus näyttäytyi konkreettisena, matalan kynnyksen paikkana lapsiperheille. Avoin varhaiskasvatus jäsentyi päiväkodeissa ja perhepäivähoidossa toteutettavasta varhaiskasvatuksesta erillisenä ja erilaisena toimintana, jota kuvailtiin esimerkiksi päiväkotitoimintaa vapaammaksi ja rennommaksi. Avoin varhaiskasvatus nähtiin arvonäkökulmasta tärkeänä, lapsiperheiden sosiaalisia tukiverkostoja vahvistavana kuntapalveluna, joka tarjoaa apua, vertaistukea ja seuraa lasta kotona hoitaville vanhemmille. Kotona lapsia hoitavat vanhemmat profiloituivatkin palvelujen ensisijaisiksi käyttäjiksi. Lapsi nähtiin osallistujana, joka voi avoimessa varhaiskasvatustoiminnassa puuhailla ja tavata ikätovereita turvallisessa ympäristössä.

Kunnan resursseihin painottuvassa puhetavassa avoimen varhaiskasvatuksen palveluja jäsennettiin perheille riittävien varhaiskasvatuspalveluiden näkökulmasta, jossa painottui kaksi näkökantaa. Avoimesta varhaiskasvatustoiminnasta puhuttiin joko kevyempänä varhaiskasvatusmuotona, tai vaihtoehtoisesti kunnalle ylimääräisinä varhaiskasvatuspalveluina. Puheessa kevyemmistä varhaiskasvatuspalveluista kerhotoiminta nähtiin osa-aikaiseen varhaiskasvatukseen verrattavana vaihtoehtona. Lapsi kuvattiin palvelun käyttäjänä, jolla on oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen myös avoimessa varhaiskasvatustoiminnassa. Mikäli avoin varhaiskasvatustoiminta katsottiin ylimääräiseksi palveluksi, sen järjestämiselle ei kunnassa nähty tarvetta tai järjestämisen ei katsottu olevan kustannussyistä mahdollista. Avoimen varhaiskasvatuksen käyttäjät nähtiin kotona olevina perheinä, joilla ei ole välttämätöntä tarvetta varhaiskasvatuspaikalle päiväkodissa tai perhepäivähoidossa. Kunnan resurssien näkökulmasta päiväkoti- ja perhepäivähoitopalvelut miellettiin olevan tarkoitettu ensisijaisesti sellaisille perheille, joilla oli vanhemman työstä, opiskelusta tai jostakin muusta syystä tarvetta varhaiskasvatuspaikalle.

Erilaiset tulkinnat, eriytyvät varhaiskasvatuspolut

Tutkimustulosten perusteella voi todeta, että kunnissa järjestetään avointa varhaiskasvatusta erilaisista lähtökohdista ja erilaisin perustein. Avointa varhaiskasvatustoimintaa jäsentävien puhetapojen moninaisuus antaa viitteitä siitä, ettei avoimelle varhaiskasvatukselle ole muodostunut vakiintunutta asemaa nimenomaisesti lapselle tarkoitettuna, pedagogisesti tavoitteellisena varhaiskasvatuspalveluna. Usein avoin varhaiskasvatus tulkitaan painotetusti lapsiperheiden palveluna, jossa korostuu vanhempien tukeminen. Toki lapset ovat tässäkin tulkinnassa mukana avoimeen varhaiskasvatukseen osallistujina.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena ei ollut arvioida avoimen varhaiskasvatuksen laadukkuutta tai kuntien onnistumista palvelujen järjestämisessä. Varhaiskasvatuspalveluiden kehittämisen näkökulmasta on kuitenkin tärkeää pohtia avoimen varhaiskasvatustoiminnan merkitystä kotihoidossa oleville lapsille: voitaisiinko avoimia varhaiskasvatuspalveluja kehittämällä muuttaa mustavalkoista ajattelutapaa, jossa lapsi joko osallistuu varhaiskasvatukseen tai on kotihoidossa? Tutkimustulosten pohjalta voi myös kysyä, kuinka hyvin alueellinen yhdenvertaisuus voi toteutua tilanteessa, jossa avoin varhaiskasvatus on kunnissa rakentunut palvelemaan erilaisia tavoitteita ja päämääriä. Onkin tarpeen pohtia valtakunnallisesti, miten avoimen varhaiskasvatustoiminnan tehtävät ja tavoitteet määritellään. Lisäksi tulisi pohtia, mikä on lasten kerhotoiminnan ja osa-aikaisen varhaiskasvatuksen välinen suhde nykylainsäädännössä, jossa lapsen subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen on linjattu 20 tuntiin viikossa. Tämä edellyttää keskustelua avoimen varhaiskasvatustoiminnan laadukkuuden määrittelystä sekä siitä, miten avointa varhaiskasvatusta säädellään suhteessa muihin varhaiskasvatuksen toimintamuotoihin.

Lähteet

Fjällström, S. (2018). ”Semmonen kevyempi vaihtoehto” : diskurssianalyyttinen tutkimus muun varhaiskasvatuksen merkityksestä kuntien varhaiskasvatuspalveluna. Kasvatustieteiden pro gradu –tutkielma. Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201810082641

Opetushallitus (2016). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Määräykset ja ohjeet 2016:17. Helsinki: Opetushallitus.

Varhaiskasvatuslaki 540/2018

 

Kirjoittajat

 

KM Salla Fjällström toimii tutkimusavustajana CHILDCARE-hankkeessa.

 

 

 

 

KT Kirsti Karila on varhaiskasvatuksen professori Tampereen yliopistossa. Hän toimii tiimijohtajana ja vuorovaikutusvastaavana CHILDCARE-hankkeessa.

 

 

 

 

Kotihoidon tuen ja sen kuntalisän käyttö isoissa kaupunkikunnissa

Jaana Peltola & Maarit Alasuutari

Vuoden 2016 aikana CHILDCARE-projekti toteutti kyselyn noin yksivuotiaiden lasten vanhemmille kymmenen kunnan alueella. Kyselyssä selvitettiin lapsen hoidon ratkaisuja ja niiden perusteluja sekä työn ja perheen yhteen sovittamisen kysymyksiä. Siihen vastasi noin 2700 vanhempaa. Tutkimusprojektin työskentelyn ohella kyselyaineiston pohjalta on tehty pro gradu –tutkielmia. Tässä blogissa esittelemme Jaana Peltolan tänä keväänä Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden laitoksella hyväksytyn pro gradu – tutkielman tuloksia.

Pro gradu – tutkielma liittyi viime aikoina kiivastakin keskustelua herättäneeseen kotihoidon tukeen ja erityisesti sen kuntalisän käyttöön. Etuutena kotihoidon tuki on jokseenkin ristiriitainen. Tuen kannatus on meillä vahva, ja usein kuulee sanottavan, että kotihoidon tuki mahdollistaa lapsen hoitamisen kotona. Vanhemmat saavat itse päättää, haluavatko he Kelan maksaman vanhempainrahakauden jälkeen hoitaa lastaan kotona kotihoidon tuella vai laittavatko he lapsensa kunnan tukemaan varhaiskasvatukseen. Kotihoidon tukea kuitenkin myös kritisoidaan sen hyvin sukupuolittuneen käytön vuoksi, sillä yli 90 prosenttia sen käyttäjistä on äitejä. Suomessa kotihoidon tuen ongelmista puhuttaessa siihen on liitetty erityisesti äitien menetykset työuralla, köyhyysriskin kasvu ja lasten menetykset, jos he eivät ole varhaiskasvatuksen piirissä.

Aiemmat tutkimukset osoittavat, että lasten hoitomuodon valinnat eroavat eri sosiaaliryhmien välillä. Kotihoidon tukea käyttävät pisimpään pienituloiset, matalasti koulutetut ja heikossa tai epävakaassa työmarkkina-asemassa olevat äidit. Myös äidin maahanmuuttajatausta ja yksinhuoltajuus ovat ennustaneet muihin äiteihin verrattuna pidempää kotihoidon tuen käyttöä. Kantaväestöön kuuluvat korkeasti koulutetut, suurempituloiset ja vakituisessa työssä olevat äidit taas käyttävät todennäköisemmin lyhyitä kotihoidon tuen jaksoja.

Kotihoidon tuen kuntalisän vaikutuksia on tutkittu vähemmän kuin kotihoidon tukea yleensä, mutta esimerkiksi Kosonen ja Huttunen (2018) toteavat äskettäin ilmestyneessä raportissaan, että kotihoidon tuen kuntalisän määrä on yhteydessä siihen, miten pitkään äidit hoitavat lapsia kotona. Tasa-arvon kannalta kuntalisä on ongelmallinen muun muassa siksi, että sen seurauksena vanhempien mahdollisuudet valita lapsensa hoitomuoto eivät ole välttämättä lainkaan yhtäläiset. Samanlaisessa tilanteessa olevan perheen saama kotihoidon tuen kokonaismäärä voi nimittäin vaihdella jopa 300 euroa kuukaudessa asuinpaikasta riippuen (ks. Kuntaliitto 2018). Lisäksi kuntien asettamat kuntalisän maksamisen ehdot vaihtelevat (ks. esim. Hietamäki ym. 2017).

Jaana Peltola tarkasteli tutkimuksessaan äitien kotihoidon tuen ja sen kuntalisän käyttöä neljässä kunnassa: Helsingissä, Jyväskylässä, Oulussa ja Tampereella. Tutkimuksen vastaajina oli yhteensä 1629 noin yksivuotiaan lapsen äitiä. Heidän koulutustasonsa oli korkeampi kuin työikäisen väestön koulutustaso keskimäärin maassamme. Tutkimuksessa tarkasteltiin ensinnäkin, millaiset äidit todennäköisemmin käyttävät kotihoidon tuen kuntalisää. Kiinnostuksen kohteena olivat esimerkiksi äidin iän, tulotason sekä synnyinmaan mahdolliset yhteydet kotihoidontuen kuntalisän käyttöön. Toiseksi tutkielmassa analysoitiin, onko kotihoidon tuen kuntalisän saannin mahdollisuus yhteydessä lapselle valittuun hoitomuotoon ja äidin kotihoidon tuen käyttöön. Vaikka kotihoidon tuen yleensä ajatellaan merkitsevän, että lasta hoidetaan kotona ja että hoitaja on oma vanhempi, näin ei tarvitse olla. Kunnasta riippuen vanhempien voi olla mahdollista maksaa esimerkiksi yksityisen varhaiskasvatuksen kustannuksia kotihoidon tuella ja sen kuntalisällä. Tarkasteltavista kunnista Helsinki ja Oulu maksoivat kyselytutkimuksen toteuttamisen aikaan perheille kotihoidon tuen kuntalisää perheen nuorimmasta lapsesta, kun taas Jyväskylässä ja Tampereella kuntalisä ei ollut käytössä.

Peltolan tutkimustulokset osoittavat, että kahdessa kotihoidon tuen kuntalisää maksavassa kaupungissa, Helsingissä ja Oulussa, äidin kuntalisän käyttö oli sitä todennäköisempää mitä suuremmat olivat perheen tulot, mitä vanhempi äiti oli ja mitä nuorempi lapsi oli. Kaikkein voimakkaimmin kuntalisän käyttöä ennusti kuitenkin äidin synnyinmaa, kun se oli muu kuin Suomi. Verrattaessa kaikkien neljän kaupungin äitien vastauksia voitiin todeta, että kotihoidon tuen kuntalisän saannin mahdollisuus ei ollut yhteydessä lapselle valittuun hoitomuotoon eikä äitien kotihoidon tuen käyttöön. Äitien kotihoidon tuen käyttöä ennustivat muut tekijät, erityisesti äidin synnyinmaa, kun se oli muu kuin Suomi. Lisäksi tuen käyttö oli todennäköisempää silloin, kun äidillä oli voimassa oleva työsuhde.

Tulosten perusteella vaikuttaa siis ensinnäkin siltä, että kotihoidon tuen kuntalisän maksamisella ei ole tutkimuksen kunnissa erityistä merkitystä sille, mitä ratkaisuja vanhemmat tekevät yksivuotiaan lapsensa hoidon osalta. Tämä havainto on osin ristiriitainen esimerkiksi Kososen ja Huttusen (2018) esittämiin tuloksiin. Osaksi selityksenä voi olla tämän tutkimuksen keskittyminen isoihin kaupunkikuntiin ja ajoittuminen Kososen ja Huttusen mainittua tarkastelua myöhempään ajankohtaan.

Toiseksi tämän tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että kotihoidon tuen kuntalisä saattaa kuitenkin erityisesti kannustaa ja tukea ulkomailla syntyneitä äitejä hoitamaan lapsensa kotona. Aiemmassa tutkimuksessa maahanmuuttajien on havaittu käyttävän kotihoidon tuen jaksoja pidempään kantaväestöön verrattuna. Syynä tähän saattavat olla maahanmuuttajien usein niukat taloudelliset resurssit sekä vaikeus työllistyä. Kotihoidon tuen kuntalisä voi edelleen vahvistaa tätä maahanmuuttajaäitien ja kantaväestöön kuuluvien äitien eroa ja samalla heijastua kielteisesti maahanmuuttajaäitien jo entuudestaan heikkoon työmarkkina-asemaan.

Kun maahanmuuttajien lapset hoidetaan kotona, kotihoidon tuen käytön rinnalle nousee kysymys lasten kielen oppimisesta sekä heidän kouluvalmiutensa kehittymisestä. Maahanmuuttajaäitien kotiin jääminen edesauttaa sitä, että heidän lapsensa jäävät varhaiskasvatuspalvelujen ulkopuolelle juuri silloin, kun palveluihin osallistuminen voisi tukea heidän myöhempää koulunkäyntiään ja sen myötä heidän integroitumistaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

Aivan viime vuosina kuntien kotihoidon tuen kuntalisän tarjoaminen on vähentynyt selvästi (Kuntaliitto 2018). Peltolan tutkimustulosten pohjalta voi kysyä, onko kuntalisä tukimuotona enää ylipäänsä mielekäs kunnille ja yhteiskunnalle yleensä.

Lähteet:

Hietamäki, J., Kuusiholma, J., Räikkönen, E., Alasuutari, M., Lammi-Taskula, J., Repo, K.,  Karila, K., Hautala, P.,  Kuukka, A.,  Paananen, M.,  Ruutiainen, V. & Eerola, P. (2017). Varhaiskasvatus- ja lastenhoitoratkaisut yksivuotiaiden lasten perheissä: CHILDCARE-kyselytutkimuksen 2016 perustulokset. Työpaperi 24. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/132438/URN_ISBN_978-952-302-869-2.pdf?sequence=1&isAllowed=y.

Kosonen, T. & Huttunen, K. (2018). Kotihoidon tuen vaikutus lapsiin. Tutkimuksia 115. Helsinki: Palkansaajien tutkimuslaitos. http://www.labour.fi/?wpfb_dl=4669.

Kuntaliitto (2018). Kotihoidontuki, yksityisen hoidon tuki vai palveluseteli. Lasten kotihoidon ja yksityisen hoidon tuen kuntalisät ja palveluseteli – raportti. https://www.kuntaliitto.fi/asiantuntijapalvelut/opetus-ja-kulttuuri/varhaiskasvatus/kotihoidontuki-yksityisen-hoidon-tuki-vai-palveluseteli/lasten-kotihoidon-ja-yksityisen-hoidon-tuen-kuntalisat-ja-palveluseteli

Peltola, J. (2018). Kotihoidon tuen kuntalisän yhteys lapselle valittuun hoitomuotoon ja äitien taustatekijöihin. Erityispedagogiikan pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/58456/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201806083111.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kirjoittajat:

Jaana Peltola on erityispedagogiikan maisteriopiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän teki pro gradu -työnsä ”Kotihoidon tuen kuntalisän yhteys lapselle valittuun hoitomuotoon ja äitien taustatekijöihin” CHILDCARE -hankkeessa.

Maarit Alasuutari on varhaiskasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistossa ja CHILDCARE-hankkeen johtaja. Hän on tutkimuksissaan tarkastellut muun muassa varhaiskasvatuksen ammattilaisten ja vanhempien yhteistyötä ja varhaiskasvatuksen suunnittelua. Hän on myös paneutunut varhaiskasvatuksen dokumentaatioon ja lapsuudentutkimukseen.

Eriytyvä varhaiskasvatus? Pohdintoja Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarista

Anna Siippainen & Maiju Paananen

Suomalaista varhaiskasvatusta on kehitetty viime vuosikymmenten aikana monin tavoin. Hallinnonalamuutokset, uudistunut lainsäädäntö, normimuotoinen varhaiskasvatussuunnitelma ja työn alla oleva laatujärjestelmän kehittäminen ovat keskeisiä kehittämisen virstanpylväitä. Varhaiskasvatuksen rooli elinikäisen oppimisen ensimmäisenä portaana ja potentiaali sosiaalisten erojen tasoittajana on tunnistettu myös muiden kuin alan asiantuntijoiden keskuudessa. Varhaiskasvatuslain ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden päivitykset ovat tukeneet tätä kehityskulkua. Toisaalta kaikki viimeaikaiset varhaiskasvatuksen liittyvät muutokset ja uutisointi eivät ole olleet pelkästään positiivisia: Henkilöstö raportoi kuormittuneisuudesta ja subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden rajaus on herättänyt huolta.

Mitä tiedämme tehtyjen ratkaisujen ja muotoutuneiden käytäntöjen toimivuudesta? Kuinka suuntaamme kansallisesti eteenpäin?

Opetus- ja kulttuuriministeriö, varhaiskasvatuksen neuvottelukunta sekä Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama Jyväskylän yliopiston, Tampereen yliopiston ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) yhteinen CHILDCARE-tutkimuskonsortio järjestivät 27.9.2017 Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarin Säätytalolla Helsingissä. Seminaarissa pohdittiin varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmien nykytilaa ja tulevaisuuden suuntia uusimman tutkimus- ja asiantuntijatiedon valossa.

Erilaiset kunnat ja lasten yhdenvertaisuus

Kuntien eriytyminen ja erilaistuvat ympäristöt järjestää varhaiskasvatuksen palveluita nousivat esiin sekä tutkijoiden puheenvuoroissa että seminaarin muiden osallistujien jakaessa havaintojaan. Keskustelua käytiin paljon muun muassa siitä, miten voidaan varmistaa lasten välinen yhdenvertaisuus näissä vaihtelevassa ympäristössä.

Yksi konkreettinen esimerkki kuntien välisistä eroavaisuuksista on se, että lasten varhaiskasvatukseen osallistumisaste vaihtelee merkittävästi kunnittain. Kansainvälisten vertailujen mukaan Suomessa varhaiskasvatukseen osallistutaan kaiken kaikkiaan vähemmän kuin OECD maissa keskimäärin. Osallistumisasteen nostoa on hallituksen budjettiriihessä on sovittu vauhditettavan viisivuotiaiden maksuttoman varhaiskasvatuksen kokeiluun myönnetyllä rahoituksella. Seminaarin osallistujien keskuudessa tämä herättikin kysymyksen siitä, miten näihin erilaisiin kansallisiin kehittämishankkeisiin ja kokeiluihin valitaan osallistujat? “Otetaanko mukaan niitä kuntia, joissa osallistumisaste on keskimääräistä matalampi vai niitä, jotka ovat jo valmiiksi kokeneita ja ahkeria kehittäjiä?” esitti aiheellisesti Oulun kaupungin varhaiskasvatusjohtaja Ulla Rissanen. Myös Jarkko Lahtinen Kuntaliitosta pohti, kuinka osallistumisasteen nostoon esitetyt ratkaisut kykenevät taklaamaan nykyistä eriytymiskehitystä.

Kulttuuriministerin asettaman selvityshenkilöryhmän (Kirsti Karila, Tuomas Kosonen ja Satu Järvenkallas) laatimassa Varhaiskasvatuksen tiekartassa vuosille 2017-2030 on esitetty keinoja varhaiskasvatuksen osallistumisasteen nostamiseksi. Selvityshenkilöiden mukaan yksi mahdollisuus lisätä lasten varhaiskasvatukseen osallistumisen astetta olisi laajentaa esiopetuksen käsitettä koskemaan jo nuorempia lapsia, aluksi 5-vuotiaita. Esiopetus on ollut suosittua jo ennen kuin siitä tuli velvoittavaa. Vuonna 2013 esiopetuksessa oli noin 99 prosenttia kuusivuotiaiden ikäluokasta. Esiopetus on siis jo ennen velvoittavuuttaan vakiinnuttanut paikkansa osana lapsen elinikäisen oppimisen polkua. Varhaislapsuuteen sisältyy tällä hetkellä kolmen erillisen lainsäädännön ohjausta. Selvityshenkilöiden mukaan lainsäädännöllisten erontekojen purkaminen voisi erityisesti 3-5-vuotiaiden lasten osalta tasoittaa myös kuntien välisiä eroja. Palkansaajien tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen toikin esiin tarpeen selvittää edelleen niitä syitä, jotka selittävät paikallista osallistumisasteen vaihtelua.

Vastauksia kuntien erilaisuuteen selvitetään parhaillaan CHILDCARE -hankkeessa. 10 erilaisen kunnan tarkastelussa on voitu jo havaita, että kunnat järjestävät varhaiskasvatusta erilaisista lähtökohdista ja toisistaan poikkeavin motiivein. Vaikka taloudelliset kysymykset nousevat esiin kaikissa kunnissa, kuntaympäristön vaihtelut – onko kyse tiheästi asutusta kaupunkimaisesta kunnasta, jossa työllisyystilanne on hyvä vai maaseutumainen kunta, jossa välimatkat ovat pitkät – näyttävät jossakin määrin liittyvän kuntien erilaisiin tapoihin jäsentää varhaiskasvatuksen yhteiskunnallista merkitystä. Eroja on muun muassa sen suhteen, puhutaanko varhaiskasvatuksesta ensisijaisesti oppimisen polun alkuna vai vanhempien työssäkäynnin mahdollistajana.

Toinen konkreettinen esimerkki kuntien erilaisuudesta varhaiskasvatuspalveluiden järjestämisen suhteen on kuntien vaihtelevat ratkaisut subjektiivista varhaiskasvatusoikeuden rajauksen kysymyksissä. Yliopistonlehtori Anna-Maija Puroila ja tutkijatohtori Susanna Kinnunen esittelivät Vakavai-hanketta, jossa on tarkasteltu varhaiskasvatuslain kokonaisvaikutuksia. Vakavai-hankkeen tulosten mukaan vuonna 2016 noin 63 % kunnista Manner-Suomen alueella oli ottanut käyttöön subjektiivista päivähoito-oikeutta koskevan rajauksen. Kuntatoimijat, kuten varhaiskasvatuksen virkamiehet ja varhaiskasvatusta käyttävien lasten vanhemmat näkevät rajauksen vaikutukset hyvin eri tavoin. Rajauksen piirissä olevat vanhemmat ovat tuoneet esiin, että rajaus ei ole ainoastaan rajannut varhaiskasvatukseen osallistumisen viikoittaista tuntimäärää. Rajauksen piirissä olevat vanhemmat eivät ole voineet haluamallaan tavalla vaikuttaa siihen, kuinka 20 tunnin viikoittainen varhaiskasvatuksen osallistuminen järjestetään. Vanhempien haastattelujen mukaan joustavuuden ja perheiden tarpeisiin vastaamisen on koettu vähentyneen ja lasten välisen eriarvoisuuden lisääntyneen. Kunnan määrittämiin kellonaikoihin tarjolla olevan osapäiväisen tai -viikkoisen varhaiskasvatuksen ei aina koeta vastaavan lapsen ja perheen tarpeita. Tämä haastaa muun muassa kuntapäättäjät pohtimaan vanhempien osallisuutta päätöksenteossa, mihin myös sekä varhaiskasvatuslaki että varhaiskasvatussuunnitelman perusteet velvoittavat.

Varhaiskasvatuspalveluiden osa-aikaisuuden, osapäiväisyyden, viikoittaisten tuntimäärien vaihtelun ja vapaapäivien monimutkainen viidakko hämmentää vanhempien lisäksi myös tutkijoita. Helsinkiläisten lapsiperheiden lastenhoidon järjestelyjä seminaarissa esitellyt Kelan johtava tutkija Anita Haataja HELA-hankkeesta totesikin, että näitä monimutkaisia ratkaisuja tilastoidaan kunnissa eri tavoin. Tietoa siitä, millaisia varhaiskasvatuspalveluja perheet todellisuudessa käyttävät on ollut toistaiseksi vaikeaa saada.

Muuttuva varhaiskasvatus, muuttuva tiedontuotanto

On selvää, että uudenlaiselle tiedontuotannolle on tarvetta. Esimerkiksi VARDA:n (varhaiskasvatuksen tietotuotannon kehittämishankkeen) lopputulosten valmistumista odotetaan innolla niin ministeriöissä kuin tutkijoiden ja varhaiskasvatuksen kenttätoimijoiden parissa. VARDA -hankkeessa toteutetaan varhaiskasvatuksen valtakunnallinen ja eri organisaatioiden hyödynnettävissä oleva automatisoituun tiedonkeruuseen perustuva tietovaranto, joka tulevaisuudessa helpottanee kehittämistyötä.

Myös Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) tehtäväksi annettu varhaiskasvatuksen kansallinen arviointi ja Karvissa luotava suomalaisen varhaiskasvatuksen arviointimalli ovat varhaiskasvatuksen järjestäjien innolla odottamia työkaluja. Meneillään olevien hankkeiden määrän ja sisällön perusteella voidaan todeta, että varhaiskasvatuksen tiedontuotannon kehittäminen on myötätuulessa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

On kuitenkin tärkeää varmistaa, että tiedontuotanto ei painotu yksinomaan yksinkertaisiin kriteereihin ja mittaamiseen. Tällainen määrälliseen tietoon keskittyvä arviointi ei tutkimuksen valossa ole aivan ongelmatonta. Kansainväliset esimerkit osoittavat, että vaarana on, että indikaattoriperustainen arviointi alkaa ohjata järjestelmää ei-toivottuun suuntaan: häntä alkaa heiluttaa koiraa. Arviointien ei-aiotut vaikutukset jäävät helposti huomaamatta. Tarvitsemme monipuolisia arvioinnin tapoja varhaiskasvatuksen kehittämiseksi. Yksi tapa kehittää varhaiskasvatuksen käytäntöjä ja tiedonkeruuta on tutkimusprojektien ja muiden varhaiskasvatuksen toimijoiden välinen yhteistyö ja vuoropuhelu, josta tämä seminaarikin on yksi hyvä esimerkki.

  • Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarin järjestivät opetus- ja kulttuuriministeriö, varhaiskasvatuksen neuvottelukunta sekä CHILDCARE –hanke.
  • Seminaarissa pohdittiin varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmien nykytilaa ja tulevaisuutta tutkimus- ja asiantuntijatiedon valossa.
  • Osa esittäytyneistä hankkeista CHILDCARE, WIP ja TITA ovat Strategisen tutkimuksen neuvoston (Suomen Akatemia) Tasa-arvoinen yhteiskunta -ohjelmaa.
  • Seminaari järjestettiin muun muassa varhaiskasvatuksen neuvottelukunnan työn tueksi.
  • Videotallenteet seminaarin esityksistä sekä esitysten diat julkaistaan pian osoitteessa: www.jyu.fi/childcare

Kuva: Sanna Vatanen

Anna Siippainen toimii CHILDCARE -hankkeessa projektitutkijana Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee samalla väitöskirjaansa, joka käsittelee lasten ja aikuisten välisiä suhteita hallinnan näkökulmasta. Erityisesti Siippaista kiinnostavat tasa-arvoon ja eriarvoisuuteen liittyvät kysymykset sekä lasten kanssa tehtävä tutkimus.

 

 

 

 

Maiju Paananen toimii CHILDCARE -hankkeessa tutkijatohtorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikössä. Tasa-arvon kysymysten lisäksi Paananen on kiinnostunut varhaiskasvatuksen ohjausjärjestelmästä ja sen roolista varhaiskasvatuksen arjen muotoutumisessa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo, alueellinen vaihtelu ja varhaiskasvatus

Kirsti Karila

CHILDCARE-tutkimushanke tarkastelee tasa-arvon kysymyksiä varhaiskasvatuksen, esiopetuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmässä. Tasa-arvon ja eriarvoisuuden tuottamisen mekanismeja  analysoidaan monin tavoin – yhtenä tarkastelukulmana on alueellinen tasa-arvo. Tarkastelu mahdollistuu, koska teemme tutkimusyhteistyötä kymmenen erilaisen ja eri puolilla Suomea sijaitsevan kunnan kanssa.

Tutkimuskuntamme poikkeavat toisistaan niin alueellisen sijainnin, väestömäärän, asumistiheyden, lasten lukumäärän kuin palvelutarjonnankin osalta. Tutkimuskuntien erilaisuuden kautta on mahdollisuus ymmärtää hieman laajemminkin Suomen erilaisten maantieteellisten alueiden elämää ja varhaiskasvatukseen ja lastenhoitoon kiinnittyvää toimintaa. Jo tässä tutkimuksen vaiheessa näyttää siltä, että erilaiset alueet ja kunnat muodostavat vaihtelevia lapsuuden ympäristöjä.

Suomalaisen varhaiskasvatuksen kehittämisen painopiste on viime vuosina ollut kansallisessa varhaiskasvatuspolitiikassa. On säädetty uusi varhaiskasvatuslaki, muutettu varhaiskasvatuksen valtakunnallista hallintoa ja ohjausta sekä uudistettu valtakunnallisia varhaiskasvatussuunnitelman perusteita. Vähemmän huomiota on kiinnitetty siihen, mitä tapahtuu paikallisesti ja millä tavoin paikalliset päättäjät kotiuttavat näitä kansallisia kehittämislinjauksia oman kuntansa varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon politiikoiksi.

Olemme yhdessä tutkijakollegoiden kanssa analysoineet tutkimuskuntiemme poliittisten päättäjien ja varhaiskasvatuksen viranhaltijajohdon varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevia puhetapoja. Tutkimusta valottava artikkelimme (Karila, Eerola, Alasuutari, Kuukka, Siippainen 2017) on juuri ilmestynyt Yhteiskuntapolitiikka –lehdessä. Siinä kuvaamme, kuinka varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevat puhetavat vaihtelevat erilaisissa kuntaympäristöissä. Analysoimme myös sitä, millaisia puhetapoja erilaisilla maantieteellisillä alueilla ilmenee. Tämän konkretisoimiseksi esitämme artikkelissa varhaiskasvatuksen kuntakartan.

Tutkimuksemme perusteella ei voi vielä päätellä kuinka havaitsemamme vaihtelevat puhetavat siirtyvät käytännön poliittisiksi ja organisatorisiksi ratkaisuiksi. Vaihtelevat puhetavat antavat kuitenkin aiheen pohtia sitä, millaisia lapsuuden ympäristöjä eri puolilla Suomea on rakennettu ja tullaan rakentamaan. Keväällä valitut uudet valtuustot ja lautakunnat ovat parhaillaan laatimassa kuntien kehittämisen strategioita. Tämä on mainio tilaisuus ottaa kriittiseen tarkasteluun myös oman kunnan politiikka ja toimet varhaislapsuuden mahdollisuuksien rakentajana. Kuntien kriittistä itsetutkiskelua suositteli myös alkukesällä ilmestynyt Varhaiskasvatuksen tiekartta –raportti (Karila, Kosonen & Järvenkallas 2017).

Mahdollisuutta osallistua laadukkaaseen varhaiskasvatukseen pidetään tärkeänä sekä lapsen nykyisen että tulevan elämän kannalta. Eri puolilla Suomea varhaiskasvatukseen osallistumisaste kuitenkin vaihtelee suuresti, joillain alueilla osallistumisaste on jopa 20 % alhaisempi kuin toisilla alueilla. Voidaan siis todeta, että kaikilla suomalaislapsilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia osallistua varhaiskasvatukseen.

Osallistumisasteen paikallisten erojen syitä ei ole selvitetty Suomessa. Voidaan kuitenkin arvioida, että kunnan asukkaiden lastenkasvatukseen liittyvät kulttuuriset ajattelutavat – vaikkapa kotikasvatuksen tai vaihtoehtoisesti varhaiskasvatukseen osallistumisen merkityksen korostaminen – heijastuvat osallistumisasteeseen. CHILDCARE-hankkeessa tehtyjen havaintojen perusteella myös kuntien vaihteleva palvelutarjonta ja perheille tarjottu, eri tavoin suuntautuva informaatio ja ohjaus luovat pohjaa osallistumisasteen erojen muodostumiselle. Kokonaisuudessaan osallistumisasteen muodostuminen lienee monisäikeinen alueen maantieteellisistä ja kulttuurisista ominaispiirteistä, kuntien palvelutarjonnasta ja –ohjauksesta sekä vanhempien ratkaisuista koostuva vyyhti.

Yksilöllisiä valintoja korostavana aikana voidaan tietenkin kysyä, onko varhaiskasvatuksen alueellisessa erilaistumisessa mitään pulmaa. Perustuuhan kuntien vahva itsehallinto sille ajatukselle, että paikallisesti osataan tehdä oikeita ja hyviä ratkaisuja paikallisiin tarpeisiin. Tämän logiikan perusteella paikalliset vaihtelut eivät sinällään ole ongelmia. Kun asiaa tarkastellaan mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta, on ongelmallista, että maamme eri alueilla lapsille ei rakennu samoja mahdollisuuksia varhaiskasvatukseen ja sen myötä kasvatus- ja koulutusjärjestelmän tarjoamaan tukeen.

Uusilla kuntapoliitikoilla onkin strategioita ja budjetteja laatiessaan edessään vaativa tehtävä. Tarvitaan rohkeutta katsoa tulevaisuuteen ja pohtia, mitä seurauksia tehdyillä varhaiskasvatusta koskevilla ratkaisuilla on erilaisilla aikajänteillä.  Miten omat toimet ja päätökset heijastuvat lasten nykyiseen elämänlaatuun ja hyvinvointiin? On myös arvioitava, millaisia seurauksia nyt tehtävillä ratkaisuilla on lasten myöhemmille opinpoluille ja niiden myötä kunnan myöhemmin perusopetuksessa kohtaamille haasteille. Isoja ja vaikeita kysymyksiä, jotka kuitenkin vaativat vastauksia.

CHILDCARE-hankkeen kaltainen tutkimus voi parhaimmillaankin olla vain tuomassa yhteistyökumppaneille tutkittua tietoa, nostamassa esille tutkimuksesta nousevia kysymyksiä ja pohtimassa yhdessä paikallisten päättäjien kanssa mahdollisia ratkaisuja. Päätökset tehdään kunnissa ja näissä päätöksissä poliittisella ja viranhaltijajohdolla on ratkaiseva merkitys.

Luettavaa:

Kirsti Karila, Petteri Eerola, Maarit Alasuutari, Anu Kuukka ja Anna Siippainen 2017. Varhaiskasvatuksen järjestämisen puhekehykset kunnissa. Yhteiskuntapolitiikka 4/2017.

Kirsti Karila, Tuomas Kosonen ja Satu Järvenkallas 2017. Varhaiskasvatuksen tiekartta vuosille 2017-2030. Opetus-ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:30. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/80221

Kirsti Karila toimii varhaiskasvatuksen professorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa tutkimusalueinaan varhaiskasvatuksen asiantuntijuus ja varhaiskasvatusinstituutioiden toiminta. Hän toimii CHILDCARE –hankkeen vuorovaikutusvastaavana ja yhden osahankkeen johtajana.

Esiopetusvuoden palveluissa vaihtelua

Anni Kauppinen ja Maarit Alasuutari

Kuluneen talven aikana on käyty julkista keskustelua siitä, miten esiopetusta täydentävä hoito tulisi kunnissa järjestää. Keskustelun sai alulle hallituksen esitys esiopetusikäisten lasten varhaiskasvatusoikeuden poistamisesta. Oikeuden poistamisen myötä kunnat olisivat voineet järjestää lasten esiopetuksen jälkeen tarvitsemat palvelut maksullisena kerhotoimintana. Useat tahot ottivat kantaa varhaiskasvatusoikeuden säilyttämisen puolesta vedoten lasten hyvinvointiin ja yhdenvertaisuuteen. Näissä kannanotoissa pidettiin tärkeänä sitä, että esiopetusikäinen lapsi voi viettää päivänsä yhdessä ryhmässä sen sijaan että hänen päivänsä pirstottaisiin useampaan ryhmään esiopetuksen ja hoidon osalta. Hallitus vetikin esiopetusikäisten varhaiskasvatusoikeutta koskevan esityksensä pois maaliskuussa.

Vaikka hallitus perui esityksensä, eivät esiopetusikäisille tarjottavat palvelut ole maassamme niin yksiselitteinen kokonaisuus kuin helposti voisi kuvitella. Esiopetusvuoden palveluja järjestetään perusopetuksessa, varhaiskasvatuksessa ja kerhotoiminnassa, ja niistä säädetään useassa eri laissa ja asetuksessa. Lakien keskinäinen soveltaminen on koettu käytännössä hankalaksi.

Palvelujen moninaisuus

Esiopetuksen yhtenä tavoitteena on kouluunlähtijöiden välisten erojen tasaaminen ja tasa-arvoisten palvelujen järjestäminen. CHILDCARE–projektissa tehdyssä Anni Kauppisen pro gradu –tutkimuksessa havaittiin kuitenkin, että esiopetusvuoden palveluja järjestetään hyvin erilaisin tavoin. Ne myös vaihtelevat sekä kuntien välillä että kuntien sisällä. Osa palvelujen vaihtelusta johtuu siitä, että lapset tarvitsevat esiopetuksen lisäksi täydentävää kasvatusta ja hoitoa erilaisina aikoina. Osa lapsista tarvitsee palveluja vain arkena päiväaikaan, osa taas jopa kaikkina vuorokauden aikoina läpi viikon. Tämä ei kuitenkaan selitä kaikkea tutkimuksen osoittamaa palvelujen vaihtelua.

Esiopetusvuoden palveluita järjestävät sekä varhaiskasvatuksen että perusopetuksen hallinnonalat esiopetusryhmissä, päiväkotien ja ryhmäperhepäivähoidon ryhmissä sekä koulujen yhdysluokissa ja kerhotoiminnassa. Ryhmät voivat olla joko kokopäiväisiä tai osapäiväisiä. Mikäli lapsella on kokopäiväinen hoidon tarve, hän voi viettää päivänsä joko yhdessä varhaiskasvatuksen päiväkotiryhmässä tai kahdessa eri ryhmässä. Kahdesta ryhmästä koostuva päivä voi sisältää esimerkiksi esiopetuksen koulun tai päiväkodin osa-aikaisessa esiopetusryhmässä ja täydentävän hoidon koulun aamu- ja iltapäiväkerhotoiminnassa. Yhtä lailla lapsen päivä voi muodostua esiopetuksesta yhdysluokassa ja täydentävästä hoidosta ryhmäperhepäivähoidossa. On huomattava, että koska täydentävää hoitoa tarvitaan usein sekä ennen esiopetusta että sen jälkeen, päivä voi pirstoutua kahdenkin ryhmän kokonaisuudessa kolmeen eri palaseen. Ryhmät saatetaan järjestää samassa toimintaympäristössä, mutta ne voivat olla myös aivan eri paikoissa, jolloin lapsen päivään sisältyy ryhmien vaihdon lisäksi siirtymiä paikasta toiseen.

Ympärivuorokautista vuorohoitoa tarvitsevan esiopetusikäisen lapsen päivä voi myös toteutua yhdessä varhaiskasvatuksen vuorohoitoryhmässä, mutta se voi yhtä lailla koostua kahdesta tai jopa kolmesta eri ryhmästä. Myös näiden ryhmien välillä voi olla siirtymiä paikasta toiseen. Yleensä kunnat huolehtivat lapsen siirtymästä palvelujen välillä, mutta ihan aina ei näin ole, vaan siirtymä voi jäädä myös vanhempien vastuulle. Joskus vuorohoitoa tarvitsevan lapsen esiopetus ja hoito järjestetään myös toisistaan täysin irrallisissa ryhmissä, jolloin lapsi ei voi välttämättä osallistua esiopetukseen sellaisina päivinä, kun hänellä on tarve vuorohoidolle.

Hyvinvoinnin edellytykset

Esiopetusikäiset osallistuvat siis varsin erilaisiin palvelukokonaisuuksiin. Samalla lasten hyvinvoinnin edellytykset muodostuvat erilaisiksi. Hyvinvoinnin edellytyksinä voidaan pitää lapsiryhmän kokoa, kasvattajien pysyvyyttä sekä kasvattajien ja lasten välistä suhdelukua. Lisäksi tärkeä seikka on kasvattajien koulutus, sillä sen on todettu vaikuttavan kasvattajan sensitiivisyyteen vuorovaikutustilanteissa lapsen kanssa. Lain ja asetusten perusteella edellä mainitut seikat vaihtelevat esiopetusvuoden palvelujen järjestämisen tavan mukaan. Lasten hyvinvointiin vaikuttaa myös kasvatusympäristön ja toimintakultturin pysyvyys, joka ei kaikissa palvelukokonaisuuksissa toteudu.

Kunnat myös tulkitsevat lakeja ja asetuksia eri tavoin. Esimerkiksi tuoretta, vuonna 2015 tehtyä muutosta esiopetuksen velvoittavuudesta, sovelletaan eri tavoin erityisesti vuorohoitoa tarvitsevan lapsen kohdalla. Näille lapsille voidaan yhtäällä järjestää esiopetusta hyvinkin yksilöllisesti heidän vuorohoidon tarpeensa mukaisesti. Toisaalla lapsen voidaan olettaa osallistuvan aamupäivisin esiopetukseen, vaikka se pidentäisi hänen hoitopäiväänsä merkittävästi tai vähentäisi viikoittaisia vapaapäiviä. Toinen esimerkki kuntien vaihtelevista tulkinnoista koskee sitä, sallitaanko esiopetusikäisten lasten kulkea kotoa esiopetukseen tai hoitoon ja takaisin yksin vai vaaditaanko heille täysi-ikäinen saattaja. Tältä osin myös laki on lasten hyvinvoinnin näkökulmasta ristiriitainen, sillä lain mukaan esiopetusikäinen saa kulkea yksin matkat esiopetukseen, mutta ei varhaiskasvatukseen.

Toteutuuko yhdenvertaisuus?

Vanhemmat eivät voi aina valita millaiseen palvelukokonaisuuteen heidän lapsensa esiopetusvuonna osallistuu. Yleisin palvelun määräytymiseen vaikuttava tekijä on lapsen asuinpaikka. Asuinpaikka voi vaikuttaa niin, että lapsen asuinalue, tuleva koulupolku tai koulunkäyntipaikka määrää esiopetuspaikan. Kunnassa voi myös olla tarjolla vain tiettyjä palveluja, jolloin muunlaisiin palveluihin osallistuminen ei luonnollisesti ole mahdollista.

Esiopetusvuoden palvelujen kirjo on laaja. Nykyisellään se ei välttämättä vastaa riittävän hyvin lasten yhdenvertaisuuden ja koulutuksellisen tasa-arvon vaateeseen. Kuntiin tarvittaisiinkin tarkempaa ohjausta, jotta palvelut olisivat lasten hyvinvoinnin edellytysten osalta tasalaatuisempia, vaikka eivät välttämättä samanlaisia.

Anni Kauppinen on varhaiskasvatustieteen maisteriopiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän teki pro gradu -työnsä “Esiopetusvuoden palvelukokonaisuudet lasten hyvinvoinnin ja yhdenvertaisuuden näkökulmista” CHILDCARE -hankkeessa. Gradua varten haastateltiin kymmentä varhaiskasvatuksen esimiestä, ja haastatteluista saatiin tietoa esiopetusvuoden palveluista 12 kunnassa. Anni Kauppisen gradu palkittiin Jyväskylän yliopiston varhaiskasvatustieteen oppiaineen gradupalkinnolla 2017.

Maarit Alasuutari on varhaiskasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistossa ja CHILDCARE-hankkeen johtaja. Hän on tutkimuksissaan tarkastellut muun muassa varhaiskasvatuksen ammattilaisten ja vanhempien yhteistyötä ja varhaiskasvatuksen suunnittelua. Hän on myös paneutunut varhaiskasvatuksen dokumentaatioon ja lapsuudentutkimukseen.

Vanhempien hoitoratkaisut: valinnan vapautta, mahdollisuuksien hyödyntämistä vai sattuman kauppaa?

Kirsti Karila ja Johanna Mykkänen

Kuntavaalien läheisyys on nostanut varhaiskasvatuksen ja pienten lasten hoidon kysymykset vilkkaan julkisen keskustelun kohteiksi. Tämä on ymmärrettävää, onhan varhaiskasvatus yksi tulevaisuuden kuntien keskeisimmistä tehtäväalueista. Uudet valtuutetut tulevat tekemään merkittäviä paikallisia linjauksia, jotka näkyvät tulevaisuudessa lasten, lapsiperheiden ja varhaiskasvatuksen ammattilaisten arjessa. Vaalikeskustelut osoittavat havainnollisesti sen, kuinka eri tavoin pienten lasten kasvatukseen varhaisvuosina suhtaudutaan. Ajoittain keskustelut saavat vahvan joko-tai -sävyn.  Osa ehdokkaista painottaa lasten kotona tapahtuvaa hoitoa ja korostaa kotihoidontuen ja kotihoidon tuen kuntalisien merkitystä. Osa ehdokkaista taas suuntaa huomionsa varhaiskasvatuspalveluiden kehittämiseen. Varhaiskasvatuksen maksuttomuus ja palveluiden tuottamisen tapa – yksityinen vai julkinen – keskusteluttavat. Vaalikeskusteluissa on nostettu esille myös vanhempien lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen valintojen vapaus. Valinnan vapaudesta puhuttaessa annetaan usein ymmärtää, että vaihtoehtojen olemassaolo itsessään mahdollistaa vapauden valita. Harvemmin puhutaan siitä, millaisissa vaihtelevissa ympäristössä ja elämäntilanteissa ratkaisuja tehdään ja millaisia todellisia mahdollisuuksia vanhemmilla on valintaan.

Millaisena tilanne näyttäytyy lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen ratkaisuja tekeville vanhemmille?

CHILDCARE – tutkimushankkeessa on selvitetty yksivuotiaiden lasten vanhempien tekemiä lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen ratkaisuja ja niiden perusteluja. Parhaillaan on menossa laajan kyselyn ja sitä syventävän haastatteluaineiston analyysit. Kyselytutkimuksen perusanalyysit julkaistaan toukokuun alussa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaisusarjassa. Kyselyn eritellymmät analyysit ja vanhempien haastattelujen anti julkaistaan hieman myöhemmin tieteellisissä aikakausjulkaisuissa.

Tässä vaiheessa voidaan kuitenkin todeta kyselyn ja haastattelujen viestin olevan selkeä: yksivuotiaiden lasten vanhemmat tekevät lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen ratkaisujaan kovin moninaisissa, toisistaan poikkeavissa tilanteissa – usein myös hyvin moninaisin perustein. Ratkaisuihin heijastuvat niin vanhempien koulutustausta ja työmarkkina-asema kuin perheen asuinkunta ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Vanhempien vaihtelevat käsitykset siitä, millainen on pienen lapsen hyvä kasvuympäristö ja hyvä vanhemmuus, tuovat oman lisänsä ratkaisuihin. Ratkaisuja pohtiessaan isät ja äidit näyttävät tarkastelevan asiaa hieman toisistaan poikkeavin painotuksin.

Kun vanhemmat ovat päättäneet käyttää tarjolla olevia varhaiskasvatuspalveluita, on heidän kunnasta riippuen mahdollista hakea lastaan joko yksityiseen tai kunnalliseen varhaiskasvatukseen ja kummankin näiden sisällä joko perhepäivähoitoon tai päiväkotiin. Näissä yhteyksissä vanhempien ratkaisuihin heijastuu myös se, millaista tietoa he ovat saaneet erilaisista tarjolla olevista mahdollisuuksista ja varhaiskasvatuksen toimintamuodoista. Haastatellut vanhemmat kuvasivat saavansa tietoa lasten hoitomahdollisuuksista monenlaisista paikoista, kuten kunnan päivähoidon nettisivustoilta ja monenkirjavista sosiaalisista verkostoista. Eräs vanhempi kertoi esimerkiksi saaneensa ”sisäpiiritietoa” ystävältään. Tämän lapset olivat hoidossa samassa päiväkodissa, jota perhe oli kaavaillut omalle lapselleen. Toinen vanhempi kertoi puolestaan puolisonsa perhepäivähoitajana työskennelleen äidin tuntevan lähialueen hoitopaikkojen hyvät ja huonot puolet ja päätös tehtiin nämä silmälläpitäen. Myös omat lapsuudenajan kokemukset tai ajan saatossa muokkautuneet mielikuvat eri palvelumuodoista (esimerkiksi perhepäivähoito, päiväkoti, kerhotoiminta) vaikuttivat siihen, millaisessa ympäristössä oman lapsen toivottiin hoitoa ja kasvatusta saavan. Juuri tällaisella epävirallisella kokemustiedolla ja erityisesti niihin liittyvällä tunteella näytettiin perustelevan kaikkein vahvimmin valittua – tai ainakin toivottua – hoitomuotoa.

Pyrkimys hyvään vanhemmuuteen sekä lapsen edun ja hyvinvoinnin turvaamiseen oli vanhempien puheessa vahvasti esillä. Eräs haastatelluista sanoittaa päiväkodin valintaa seuraavasti: Jos aattelee lapsen kannalta niin, se saa siellä sen, kaikki kehitykseen liittyvät asiat, saa kavereita, saa ruuan, niin se on kuitenkin aika tärkee siinä. Lastenhoitoratkaisut eivät kuitenkaan aina toteudu huoltajien toiveiden mukaan, esimerkiksi toive perhepäivähoidosta sen kodinomaisuuden vuoksi voi realisoitua päiväkotipaikaksi, koska kunnasta ei löydy muita vapaita hoitopaikkoja – tai toisinpäin. Näin ollen se, missä on tilaa tai millaisia palveluja kussakin kunnassa on ylipäätään tarjolla määrittää myös hoitopaikan todellista valintaa ja saantia.

Voidaankin pohtia, missä määrin on edes mahdollista puhua vapaasta valinnasta vanhempien lastenhoitoon ja varhaiskasvatukseen liittyvien ratkaisujen yhteydessä. Vapaan valinnan sijaan ratkaisuja näyttävät määrittävän niin moninaiset perheen sisäiset kuin ulkoiset tekijät ja resurssit. Näyttää siis siltä, että vanhempien lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen ratkaisut ovat paljon komplisoidumpia ja toisaalta sattumanvaraisempia kuin nykyinen julkinen keskustelu antaa olettaa.

Kirjoittajat

Kirsti Karila toimii varhaiskasvatuksen professorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa tutkimusalueinaan varhaiskasvatuksen asiantuntijuus ja varhaiskasvatusinstituutioiden toiminta. Hän toimii CHILDCARE –hankkeen vuorovaikutusvastaavana ja yhden osahankkeen johtajana.

KT Johanna Mykkänen työskentelee Jyväskylän yliopistossa varhaiskasvatustieteen oppiaineessa yliopistonlehtorina. Mykkänen tutkii vanhemmuutta, perhettä ja lapsuutta.