Isät kotiin

Johanna Lammi-Taskula ja Petteri Eerola

Viime hallituskaudella mönkään mennyttä perhevapaauudistusta yritetään nyt uuden hallituksen voimin uudemman kerran. Läpi 2010-luvun puheissa ollut vapaiden tasavertaisempaan jakamiseen vanhempien välillä tähtäävä ja perheiden moninaisuuden paremmin huomioiva perhevapaauudistus näytti toteutuvan jo Juha Sipilän (kesk.) hallituksen toimesta, mutta se kaatui valmistelun ollessa jo pitkällä eri näkemysten mukaan joko rahan puutteen tai eriäviin käsityksiin vanhemmuuden tasa-arvosta ja uudesta perhevapaamallista.

Sosiaali- ja terveysministeriö on tänä syksynä alkanut valmistella Antti Rinteen (sd.) hallituksen johdolla uudistusta, jonka tavoitteina on muun muassa moninaisten perheiden huomiointi ja vapaiden käyttöön liittyvien joustojen lisääminen. Toiseksi keskeiseksi tavoitteeksi kirjattu, että jatkossa perhevapaat ja hoitovastuu jakautuvat perheissä tasaisesti molempien vanhempien kesken, jolloin yhdenvertaisuus ja tasa-arvo työelämässä vahvistuu ja sukupuolten väliset palkkaerot pienenevät. Samalla vahvistuu myös lapsen oikeus molempien vanhempiensa hoivaan. Hallitusohjelman mukaan uudistus tulee toteuttaa niin, että äideillä ja isillä on yhtä paljon kiintiöitettyä perhevapaata.

Tämä tasa-arvoisempaa ja jaetumpaa vanhemmuutta kurkotteleva tavoite on ollut suomalaisen perhepoliittisen keskustelun ”kuuma peruna” jo vuosia. Lukuista perheasiantuntijat ja -tutkijat ovat kuuluttaneet tasavertaisten perhevapaiden tarvetta, sillä nykyisellään järjestelmän nähdään ohjaavan vanhempia jakamaan perhevapaiden käyttöä hyvin epätasaisesti. Nyt ollaankin tilanteessa, jossa isien pitämien perhevapaiden osuus kaikista vapaista on vain noin kymmenen prosentin luokkaa. Lisäsi noin viidennes isistä ei pidä perhevapaita ollenkaan. (Salmi et al. 2019) Kuinka perhevapaajärjestelmää tulisi siis uudistaa, että myös isät saataisiin kotiin?

Isien perhevapaat Suomessa

Jos isälle kiintiöidyllä perhevapaalla tarkoitetaan sellaista vapaata, jota ei voi siirtää äidille ja jonka aikana isä voi hoitaa lasta itsenäisesti äidin ollessa töissä tai opiskelemassa, on Suomessa ollut olemassa isäkiintiö vuodesta 2003. Tuolloin esiteltiin vanhempainvapaan isäkuukausi, jonka pituus oli aluksi neljä ja myöhemmin kuusi viikkoa. Vapaiden nimiä muutettiin vuonna 2013 niin, että isäkuukauden tilalle tuli kuuden viikon mittainen isälle kiintiöity itsenäinen isyysvapaa. Sen lisäksi isä voi pitää kolme viikkoa isyysvapaata samaan aikaan äidin vapaan kanssa.

Isän vapaakiintiö otettiin Suomessa käyttöön myöhemmin kuin muissa pohjoismaissa. Suomessa oli pitkään tuloksetta yritetty kannustaa isiä erilaisilla kampanjoilla pitämään vanhempien kesken jaettavissa olevaa vanhempainvapaata, ja kokemukset muista pohjoismaista osoittavat, että perhevapaiden käyttö jakautuu tasaisemmin vanhempien kesken, jos isälle on kiintiöity oma osuus vapaasta. Näin on tapahtunut myös Suomessa: omaa kiintiövapaataan käyttävien isien määrä on tasaisesti kasvanut ja tällä hetkellä noin puolet isistä käyttää sen. Näyttääkin vahvasti siltä, että isien jääminen kotiin on luontevinta nimenomaan silloin kun kyseessä on heille korvamerkitty vapaa jonka pitäminen ei ole ”äidiltä pois”. Käyttöä on lisännyt myös joustavuuden lisääntyminen isyysvapaan ajoituksessa: isyysvapaata voi pitää siihen asti, kun lapsi täyttää kaksi vuotta. Isien vapaaseen kohdennetusta lisäjoustosta huolimatta suomalaista perhevapaajärjestelmää on edelleen esimerkiksi muihin pohjoismaihin verrattuna varsin joustamaton ja monimutkainen.

Ketkä isät vapaita pitävät ja miksi?

Parin viime vuosikymmenen aikana tehdyn tutkimuksen pohjalta tiedämme, että isän perhevapaan pitämiseen liittyy sekä isän itsensä että lapsen äidin koulutustaso, äidin asema työelämässä sekä perheen taloudellinen tilanne. Perhevapaita on jaettu tasaisemmin korkeasti koulutettujen vanhempien perheissä, joissa äitien työllisyys ja perheen tulotaso ovat keskimääräistä paremmat. (Salmi et al. 2019) Entä mitä muita syitä isien perhevapaiden pitämisen tai pitämättä jättämisen takana löytyy? Tarkastelimme kysymystä miesten perhevapaiden takana olevista motivaatiotekijöistä ja esteistä tuoreessa tutkimusartikkelissamme, joka pohjautuu Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston CHILDCARE-hankkeessa kerättyyn yksivuotiaiden lasten vanhemmille suunnattuun kyselytutkimukseen (Eerola et al. 2019).

Tutkimuksemme kuvaa, kuinka isän oma halua hoitaa lasta kotona on miesten yleisin perhevapaiden pitämiseen vaikuttava motivaatiotekijä. Halu hoitaa lasta kotona ei ole kuitenkaan yhteydessä isän pitämän perhevapaan kestoon tai tyyppiin, sillä sitä korosti niin muutaman viikon äidin kanssa yhdessä kotona lasta hoitaneet isät, kuin myös pidempiä isyysvapaan, vanhempainvapaan ja hoitovapaan komboja pitäneet isät. Se, että isät kuitenkin korostavat hoivahaluaan keskeisenä perhevapaan pitämiseen vaikuttavana taustatekijänä, on linjassa aiempien tutkimusten kanssa, jotka kuvaavat hoivaavaa ja lastenhoitoon panostavaa isyyttä kulttuurisena ideaalina (Eerola 2015). Tämä halu hoivata vihjaa, että myös isät on mahdollista saada kotiin pidemmäksi aikaa.

Omalla ja puolison työllä näyttää olevan keskeinen rooli sen suhteen, kuinka paljon isä perhevapaata pitää. Tutkimuksemme tulokset osoittavat, että sisäisen hoivahalun sijaan isän tahto pitää taukoa työelämästä ja halu mahdollistaa lapsen äidin työssäkäynti tai opiskelu olivat puolestaan keskeisiä tekijöitä, jotka ennustivat isän pidempää perhevapaata.  Analyysimme myös kuvaa, kuinka aiemman tutkimuksen korostamat korkeat tulot eivät kuitenkaan automaattisesti edistä isän perhevapaan käyttöä, jos työn vaatimukset muodostuvat esteeksi. Tämän takia esimerkiksi johtotehtävissä tai yrittäjinä työskentelevät isät pitävät muita isejä vähemmän perhevapaita.

Entä isät, jotka eivät pidä perhevapaata ollenkaan? Tutkimuksemme mukaan keskeisimmät syyt jättää perhevapaat kokonaan pitämättä liittyvät isän kokemukseen perhevapaan pitämisen taloudellisesta mahdottomuudesta ja isän kiireisiin töissä. Taloudellisten tekijöiden korostuminen kuvaa, kuinka monessa perheissä perheen elättäminen näyttäytyy edelleen miehen tehtävänä. Aiemmissa tutkimuksissa onkin esitetty, että taloudellisiin syihin vetoaminen isän perhevapaan esteenä onkin eräänlainen legitiimi selitys perhevapaiden kokonaan pitämättä jättämiselle. Miesten mahdollisuus jättää perhevapaat kokonaan pitämättä työkiireisiin vedoten toistaa puolestaan lukuisten tutkimusten havaintoa, jonka mukaan isien vanhemmuuteen liittyy tietty vapaaehtoisuuden elementti, jonka myötä miehillä on edelleen huomattavasti naisia vapaammat kädet sen suhteen, että millaisen roolin he vanhempana itselleen ottavat. Harva voisikaan kuvitella, että äiti jättäisi esimerkiksi äitiysvapaan pitämättä vaikkapa työkiireiden takia.

Kuinka saada isät kotiin?

Toteutuessaan perhevapaiden tasapuolinen jakaminen tukee pitkällä aikavälillä lasten ja lapsiperheiden hyvinvoinnin lisäksi myös naisten työllistymistä sekä ura- ja palkkakehityksen tasa-arvoistumista. Kuinka siis saada isät kotiin?

Kuten aiempi tutkimus kuvaa, vanhempien välistä hoitovastuuta voidaan tasata osoittamalla isille lisää omia vapaita. Riittävän pitkät iseille korvamerkityt vapaat lienevätkin keskeisin yhteiskuntapoliittinen keino miesten perhevapaaosuuden kasvattamiseksi. Myös työelämän perheystävällisyyteen on syytä kiinnittää huomiota. Vaikka asenteet työelämässä ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana perheystävällisempään suuntaan, isien pitkistä perhevapaista tulisi muodostua luonnollinen ja kyseenalaistamaton osa miesten käytäntöjä työelämässä.

Tasapuolisesti jaettu vanhemmuus tulisi myös ottaa entistä vahvemmin institutionaaliseksi tavoitteeksi. Tämä tarkoittaa esimerkiksi jaetun vanhemmuuden kannustamisen nostamista neuvolatyön ohjenuoraksi. Vaikka suomalainen neuvolajärjestelmä osallistuu nykyiselläänkin miesten vanhemmuuden tukemiseen, isän hoitotyön määrä ja muoto nähdään usein yhä perheen vapaaksi valinnaksi. Koska neuvolajärjestelmällä on vahva auktoriteetti suomalaisessa vanhemmuuskulttuurissa, molemmille vanhemmille suunnattujen neuvolapalvelujen suositukset esimerkiksi perhevapaiden jakamisesta tuskin kaikuisivat kuuroille korville.

Lähteet:

Eerola, Petteri (2015). Hoivaisyys kulttuurisena valtavirtana: katsaus suomalaisten miesten isyyskertomuksiin. Yhteiskuntapolitiikka 80 (4), 414–419. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/129565/eerola.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Eerola, Petteri; Lammi-Taskula, Johanna; O’Brien, Margaret; Hietamäki, Johanna & Räikkönen, Eija (2019). Fathers’ leave take-up in Finland: Motivations and barriers in a complex Nordic leave scheme. SAGE Open 9 (4), 1–14. https://doi.org/10.1177/2158244019885389

Salmi, Minna; Närvi, Johanna & Lammi-Taskula, Johanna (2019). Finland country note. Teoksessa A. Koslowski; S. Blum; I. Dobrotić; A. Macht; P. Moss (toim.), International Review of Leave Policies and Research 2019. http://www.leavenetwork.org/lp_and_r_reports/

Kirjoitus on julkaistu myös Alusta-verkkolehdessä 4.11.2019.

Kirjoittajat:

lammitaskula1

Johanna Lammi-Taskula toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella tutkimuspäällikkönä sekä Lapset, nuoret ja perheet -yksikön päällikkönä. Hän johtaa CHILDCARE-hankkeen osana olevaa NEVA-tutkimusta, jossa analysoidaan nelivuotiaiden lasten ja heidän perheittensä hyvinvointia, terveyttä ja lastenhoidon valintoja. Hän on aiemmin tutkinut isien perhevapaita.

 

 

petteri-eerola-kuvaaja-anu-kuukkaPetteri Eerola työskentelee CHILDCARE-hankkeen tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAssa. Eerola tutkii isyyttä, vanhemmuutta ja perheitä.

Yksityisesti tuotettujen varhaiskasvatuspalveluiden julkinen tukeminen

Ville Ruutiainen

Kolmisen vuotta sitten perheessäni pohdittiin esikoisemme varhaiskasvatuksen järjestämisen kysymyksiä. Selasimme kaupungin sivuilta päiväkoteja ja päädyimme hakemaan varhaiskasvatuspaikkaa kolmesta päiväkodista, ensisijaisesti julkisesta ja toisena ja kolmantena toiveena samalla alueella olevista yksityisistä päiväkodeista. Julkisessa päiväkodissa ei ollut tilaa, joten meidät ohjattiin toisena toiveenamme olleen yksityisen palveluntuottajan asiakkaiksi. Kunta myönsi meille palvelusetelin kattamaan kustannuksia. Kuitenkin muutama päivä aloituksen jälkeen meille vanhemmille tuli olo, että kyseinen päiväkoti ei ollut lapsellemme sopiva.  Olimmekin tyytyväisiä, kun saimme järjestettyä lapsellemme nopealla aikataululla paikan toisesta yksityisestä päiväkodista, jonka kustannukset kaupungin myöntämä palveluseteli kattoi. Lapsemme on viihtynyt hyvin päiväkodissa, ja me vanhemmat olemme olleet tyytyväisiä asiakkaita. Muutaman vuoden asiakkuuden jälkeen päiväkodin omistama yhdistys ajautui kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin ja päätyi myymään päiväkotitoimintansa kansainväliselle päiväkoti- ja hoivaketjulle. Jatkamme kyseisen ketjun asiakkaina.

Tämä perheeni kokemuksiin perustuva esimerkkitapaus havainnollistaa monilta osin varhaiskasvatusjärjestelmässä 2000-luvun kuluessa tapahtuneita muutoksia. Tätä markkinoistumiskehitykseksi kutsumaani muutosta on luonnehtinut perheiden valinnan mahdollisuuksien laajentuminen, yksityisen palveluntuotannon lisääntyminen ja jossain määrin varhaiskasvatuspalveluiden tuottaminen laajamittaisena liiketoimintana. Seuraavaksi tarkastelen Suomessa tapahtunutta varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumiskehitystä sekä sitä, kuinka kuntapäättäjät tätä kehitystä perustelevat.

Varhaiskasvatuspalvelut muutoksessa

Varhaiskasvatuspalveluiden järjestäminen on Suomessa kuntien lakisääteinen tehtävä. Kunnilla on kuitenkin mahdollisuus valita, tuottavatko ne palvelut itse vai hankkivatko ne niitä yksityisiltä palveluntuottajilta. Käytännössä 2010-luvulle saakka ylivoimaisesti suurin osuus varhaiskasvatuspalveluista tuotettiin julkisesti. Yksityinen palveluntuotanto oli pienimuotoista, ja siitä vastasivat lähinnä pienet paikalliset yhdistykset ja yrittäjät. Kunnat pääsääntöisesti ostivat toimijoilta palveluita ostopalveluina.

2010-luvun kuluessa yksityisesti tuotettujen varhaiskasvatuspalveluiden määrä ja osuus ovat kuitenkin trendinomaisesti kasvaneet. Samalla aiempaa suuremmat, kasvuhakuiset päiväkotiketjut ovat alkaneet tuottaa varhaiskasvatuspalveluita. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (KARVI) julkaiseman tilastoraportin mukaan yksityisten varhaiskasvatusten piirissä oli tammikuussa 2019 49 748 lasta, mikä vastaa 18,3 prosenttia varhaiskasvatukseen osallistuvista lapsista, kun vuonna 2000 vastaava luku noin 11 prosenttia ja vuonna 2015 noin 16 prosenttia. Markkinoistuminen on edennyt kuitenkin eri kunnissa hyvin eri tavoin: Suomen 295 kunnasta 159:ssä toimii yksityisiä varhaiskasvatuksen palveluntuottajia. Joissain kunnissa yksityisen palveluntuotannon osuus on 40 prosentin tuntumassa, toisissa hyvin pieni.

Vaikka markkinoistuminen konkretisoituu kuntatasolla, lainsäädäntö ja valtakunnalliset linjaukset luovat ja rajaavat sen edellytyksiä ja mahdollisuuksia. Markkinoistumisen edellytyksiä rajaavat toimet ovat liittyneet yksityisen ja julkisen toiminnan sääntelyn yhdenmukaistamiseen. Markkinoistumiselle edellytyksiä ovat luoneet ainakin voiton tavoittelun salliminen (1984), yksityisen hoidon tuen käyttöönotto (1997) ja palvelusetelilain ulottaminen koskemaan varhaiskasvatuspalveluita (2009). Sekä yksityisen hoidon tuki ja palveluseteli eroavat kuntien tekemistä ostopalvelusopimuksista siten, että ne ovat perheille myönnettäviä etuuksia. Yksityisen hoidon tuki on Kelan myöntämä tuki, joka sisältää kiinteän ja tulosidonnaisen osuuden. Koska sen arvo jää kokonaisuudessaankin suhteellisen matalaksi, monet kunnat maksavat sen päälle tulosidonnaista, osittain tulosidonnaista tai kiinteää yksityisen hoidon kuntalisää. Palvelusetelin käyttö lisääntynyt viime vuosina voimakkaasti, ja sen myötä yksityisen hoidon tuen käyttö on vähentynyt muutaman vuoden takaisesta tilanteesta. Palvelusetelit ovat kuntien myöntämiä ja yleensä tulosidonnaisia etuuksia. Palveluseteliä käyttävät kunnat laativat sääntökirjan, jossa määritellään ehdot palvelusetelin myöntämiselle.

Tukimallit kuntapäättäjien puheessa

Markkinoistumiselle siis luodaan edellytykset kansallisella ohjauksella, ja se konkretisoituu kuntatasolla. Kuten KARVI:n tilastoraportista huomataan, edellytysten luominen ei kuitenkaan deterministisesti tarkoita palveluiden tuottamisen yksityistämistä ja markkinoistamista kuntatasolla, vaan monessa kunnassa yksityistä palveluntuotantoa ei ole ollenkaan. CHILDCARE-hankkeessa olemme tutkineet, kuinka niissä kunnissa, joissa on yksityistä palveluntuotantoa, varhaiskasvatuksen markkinoistumista ja yksityisten palvelujen julkista tukemista perustellaan. Aineistona käytimme seitsemän erilaisen kunnan poliitikkojen (N = 18) ja viranhaltijoiden (N =29) haastatteluita. Näissä kunnissa oli käytössä joko yksityisen hoidon tuki tai palveluseteli (Ruutiainen, Alasuutari & Karila, 2019).

Tulosten perusteella varhaiskasvatuksen markkinoistumista ja sen tukemista jäsennetään kolmesta tulokulmasta. Tutkimuksessa käytämme näistä tulokulmista nimitystä kehys. Niistä ensimmäinen, pragmaattisuuskehys, painottaa yksityisen palvelun tukemisen järkevyyttä olemassa olevassa tilanteessa. Toisin sanoen yksityisen palveluntuotannon lisääntyminen ja sen julkinen tukeminen esitetään taloudellisesti järkevänä, pragmaattisena tai välttämättömänä kehityksenä esimerkiksi kunnan talouden tai varhaiskasvatuksen nopeiden kysynnän muutosten vuoksi.

Yksityisen palvelun lisääntyminen tuottaa myös kysymyksiä sen ja julkisen sektorin suhteesta. Niitä koskevan haastattelupuheen nimesimme hallintokehykseksi. Se sisältää kaksi toisistaan eroavaa tapaa jäsentää yksityisen ja julkisen palvelun suhdetta.  Yhtäältä yksityinen palveluntuotanto asemoidaan osaksi julkista palveluverkostoa. Tällöin julkisen sektorin katsotaan olevan valta-asemaltaan vahvempi suhteessa yksityiseen sektoriin. Tämä ilmenee esimerkiksi puheessa kunnan mahdollisuuksista ja käytännöistä säädellä ja kontrolloida yksityistä sektoria. Toisaalta yksityisten varhaiskasvatuspalvelujen katsotaan olevan julkisista palveluista erillinen toimijataho, joka täydentää julkisia palveluja. Sektoreiden välinen ero tuotetaan korostamalla julkisen sektorin roolia pääasiallisena varhaiskasvatuspalveluiden tuottajana. Samalla julkisen sektorin vähäisempi puuttuminen ja markkinamekanismin toteutuminen yksityisellä sektorilla esitetään jossain määrin hyväksyttäviksi.

Analyysissä erotettu kolmas kehys, valintakehykseksi nimeämämme tulokulma, liittyy osin hallintokehykseen, mutta tuo keskusteluun mukaan palvelujen käyttäjät, koska sen ytimessä on kysymys siitä, miten palvelut ovat lapsille ja perheille saavutettavissa. Kun haastateltavat tarkastelevat yksityistä palveluntuotantoa ikään kuin osana julkista palveluverkkoa, he painottavat jokaisen perheen yhtäläisiä – toisin sanoen taloudellisesta tilanteesta riippumattomia – mahdollisuuksia valita haluamansa palveluntuottaja. Kun yksityinen palveluntuotanto asemoidaan julkisia palveluja täydentävään rooliin, perheet esitetään aktiivisiksi markkinatoimijoiksi. Samalla yksityiseen palveluntuotantoon mahdollisesti liittyvä asiakaskunnan valikoituminen hyväksytään epäsuorasti. Yksityisen varhaiskasvatuksen tukimallit esitetään välineiksi joiden avulla erilaiset tavat luoda varhaiskasvatusmarkkinoita toteutetaan.

Lopuksi

Tutkimustulokset havainnollistavat yhtäältä, kuinka markkinalogiikan mukainen ajattelu, joka korostaa taloudellista tehokkuutta, valinnanvapautta ja kilpailun laatua nostavaa vaikutusta, on saanut jalansijaa varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevassa keskustelussa. Toisaalta perheiden yhtäläisiä mahdollisuuksia ja palveluiden taloudellista saatavuutta korostavat näkökulmat heijastavat perinteisempää universalismiin perustuvaa ajattelua varhaiskasvatuspalveluiden tuottamisesta. Näyttäisi siis siltä, että markkinalogiikan mukaiset varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevat ajatukset kietoutuvat jo olemassa oleviin periaatteisiin muodostaen uudenlaisia järkeistämisen tapoja palvelujen tuottamisesta. Kuten varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumista Ruotsissa ja Iso-Britanniassa tutkinut Ingela Nauman toteaa, hyvinvointivaltioita koskevat politiikat eivät muutu suoraan paradigmasta toiseen, vaan ennemminkin pitävät sisällään sekä historiallisten hyvinvointivaltiota koskevien lupausten kypsyttelyä että uusien polkujen etsimistä.

 

Lähteet:

Naumann, I. 2011. “Towards the marketization of early childhood education and care?Recent developments in Sweden and the United Kingdom.” Nordic Journal of SocialResearch 2 (2): 37–53.

Kansallinen koulutuksen arviointikeskus. 2019. Tilastoraportti varhaiskasvatuksen järjestämisestä.

Ruutiainen, V., Alasuutari, M., Karila, K. 2019. ”Rationalising Public Support for Private Early Childhood Education and Care: The Case of Finland”. British Journal of Sociology of Education, DOI: 10.1080/01425692.2019.1665497

 

Kirjoittaja:

Ville Ruutiainen työskentelee Jyväskylän yliopistossa varhaiskasvatuksen yliopistonopettajana. Hän tekee myös varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumista käsittelevää väitöskirjaansa osana CHILDCARE-hanketta.