Sopivat työajat ja lastenhoitoratkaisut voivat helpottaa työn ja perheen yhteensovittamista pienten lasten äitien palatessa töihin

Sanna Moilanen, Eija Räikkönen & Maarit Alasuutari

Kirjoitamme näin äitienpäivän alla suomalaista äitiyttä läheisesti koskettavasta ja samalla poliittisesti ajankohtaisesta aiheesta – työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta pienten lasten äitien palatessa työhön.

Pienten lasten äitien nykyistä aktiivisempi työhön osallistaminen on jo joitakin vuosia ollut yksi keskeisistä perhepoliittisista tavoitteista maassamme. Vaikka työvoimatutkimuksen mukaan työssä olevien 1-vuotiaiden äitien määrä on viime vuosina hieman noussut, on suomalaisten 1–2-vuotiaiden äitien työllisyysaste edelleen esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna selkeästi matalampi. Tätä selitetään muun muassa äitien pitämillä pitkillä perhe- ja hoitovapailla. Vaikka perhevapaat mahdollistavat arvokkaan hoivatyön, voivat pitkittyneet poissaolot työelämästä vaikeuttaa naisten ura- ja palkkakehitystä sekä heikentää naisten työmarkkina-asemaa ja pienentää heidän eläkkeitään suhteessa miehiin.

Äitien pitkät perhe- ja hoitovapaat kytkeytyvät muun muassa maamme perhepolitiikkaan ja kulttuuriseen hoivaihanteeseen, jotka heijastuvat myös äitien työtä ja lastenhoitoa koskeviin preferensseihin. Suomen perhepolitiikkaa leimaa äitien työhön kannustamisen ristiriitaisuus: Vaikka varhaiskasvatusjärjestelmämme yhtenä tavoitteena on mahdollistaa erityisesti äitien kokopäiväinen työssäkäynti, samaan aikaan perhevapaajärjestelmämme mahdollistaa äitien pitkänkin kotonaolon lapsen saamisen jälkeen. Tilastotietojen mukaan vanhempainvapaiden jälkeen lähes puolta 1–2-vuotiasta lasta hoidetaan kotona kotihoidon tuen turvin, ja tuen saajista noin 90 prosenttia on äitejä. Erityisesti matalammin koulutetut äidit sekä työttömät ja työvoiman ulkopuolella olevat äidit ovat kotona kauemmin kuin korkeammin koulutetut ja työsuhteessa lapsen syntymähetkellä olevat äidit. Äidit perustelevat kotihoitovalintaansa ensisijaisesti lapsen etuun vedoten, joka mukailee maassamme vallitsevaa kulttuurista ymmärrystä äidinhoivasta pienelle lapselle parhaana hoitomuotona.

Työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen liittyvät haasteet selittävät myös osaltaan äitien kotihoitovalintaa ja edelleen äitien pitkittynyttä poissaoloa työmarkkinoilta. Pienten lasten äidit voivat esimerkiksi kokea, että työelämän tahti on liian kiivas, työ on henkisesti kuormittavaa tai että työaikoja on hankala sovittaa perheen arkeen, jolloin kotiin jäämisen nähdään tukevan sekä äidin että lapsen hyvinvointia. Pienten lasten äidit voivatkin olla erityisen haavoittuvia työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta aiheutuvalle ristiriidalle, kun työn lisäksi äidin aikaa ja energiaa tulisi riittää myös pienen lapsen hoitamiseen sekä kotitöihin. Ristiriita syntyy, kun äiti kokee, etteivät hänen aikansa ja energiansa riitä sekä työhön että perheeseen kytkeytyvien tehtävien ja vastuiden hoitamiseen

Näin ollen tärkeä keino pienten lasten äitien työhön paluun tukemiseen on työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen helpottaminen. Keskeinen kysymys siis on, millaiset tekijät voisivat edesauttaa pienten lasten äitejä työn ja perheen yhteensovittamisessa heidän palatessaan työhön ”aikaisin”?

Tähän kysymykseen haemme vastausta tekeillä olevalla tutkimuksella, joka on osa Strategisen tutkimuksen neuvoston (Suomen Akatemia) rahoittamaa CHILDCARE-hanketta. Tutkimuksen keskiössä ovat suomalaiset, noin 1-vuotiaiden lasten äidit, jotka ovat palanneet työelämään ennen lapsen toista syntymäpäivää. Aineistona käytetään hankkeessa vuonna 2016 kerättyä kyselyaineistoa, josta tähän tutkimukseen on poimittu niiden äitien vastaukset, jotka olivat kyselyhetkellä palanneet palkkatyöhön (N = 573). Tutkimuksessa selvitimme, millaisia syitä noin yksivuotiaiden lasten äideillä on työhön paluulle, ja ovatko syyt yhteydessä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta aiheutuvaan ristiriitaan.

Löysimme neljänlaisia syitä, joista ensimmäinen oli työn henkilökohtainen tärkeys. Tällöin äidit perustelivat töihin paluutaan sillä, että he pitävät työstään, työ on heille tärkeää tai että työyhteisön ilmapiiri on hyvä. Lisäksi tärkeä syy töihin paluulle oli se, että äidit saavat toteuttaa itseään työssään.

Toinen perustelu työhön paluulle olivat ulkoiset vaatimukset, jolloin vastauksissa korostui se, ettei töihin paluu ollut niinkään äidin oma halu, vaan syyt palata töihin tulivat ennemminkin ”ulkoapäin”. Tällöin työhön oli palattu, koska äidit pelkäsivät menettävänsä työpaikkansa tai koska työtilanne edellytti työhön paluuta. Lisäksi äidit pelkäsivät pitkän poissaolon heikentävän etenemismahdollisuuksiaan. Myös työpaikalla tapahtuvat muutokset tai esimiehen pyyntö palata töihin olivat keskeisiä syitä töihin paluulle.

Kolmas syy töihin paluulle oli tyytymättömyys kotivanhemmuuteen. Töihin paluuta perusteltiin tällöin korostamalla sitä, että kokopäiväinen lastenhoito ei sovi itselle. Äidit myös halusivat vaihtelua kotona olemiselle ja kaipasivat muiden aikuisen seuraa.

Neljäntenä töihin palaamista perusteltiin sopivilla työ- ja perheolosuhteilla, joita olivat sopivat työajat ja työn luonne. Lisäksi sopivan hoitopaikan löytyminen lapselle oli peruste töihin paluulle.

Kuinka edellä esitellyt syyt sitten olivat yhteydessä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta aiheutuvaan ristiriitaan? Tulokset osoittivat, että mitä enemmän äidit korostivat työn henkilökohtaisen tärkeyden tai sopivien työ- ja perheolosuhteiden olevan syy työhön paluulleen, sitä vähemmän he kokivat työn ja perhe-elämän välistä ristiriitaa. Sen sijaan ulkoinen vaatimus tai tyytymättömyys kotivanhemmuuteen heijastuivat äitien kokemuksiin työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta kielteisesti: mitä enemmän äidit korostivat palanneensa töihin näiden seikkojen takia, sitä enemmän he kokivat työ- ja perhe-elämän välistä ristiriitaa.

Tutkimus tuottaa uutta tietoa siitä, millaiset tekijät voisivat edesauttaa suomalaisten, noin yksivuotiaiden lasten äitejä työn ja perheen yhteensovittamisessa heidän palatessaan työhön. Tulosten mukaan pienten lasten äitien työn ja perhe-elämän yhteensovittamista näyttäisi helpottavan se, että työhön palataan työn henkilökohtaisen tärkeyden vuoksi sen sijaan, että työhön paluu on esimerkiksi työnantajalta tuleva vaatimus tai paluun syynä on äidin pelko työuran katkeamisesta.

Tulokset myös osoittivat, että äitien työhön palaamista voitaisiin helpottaa esimerkiksi sopivilla työ- ja lastenhoito-olosuhteilla. Sopivan kevyt työ ja sopivat työajat työhön paluun syinä näyttäisivät tukevan äitien mahdollisuuksia yhteensovittaa työhön ja perheeseen liittyviä vastuita ja tehtäviä onnistuneesti. Myös sopivan hoitomuodon löytäminen lapselle voi helpottaa työn ja perhe-elämän yhteensovittamista.

Mitkä sitten ovat perheille sopivia työ- ja lastenhoitoratkaisuja? Vaikka nämä ratkaisut ovat perhekohtaisia, kaksi tutkimuksissa ja julkisessa keskustelussa usein esiin nousevaa ratkaisua työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen helpottamiseksi ovat äitien (ja isien) osa-aikatyön mahdollistaminen sekä isien hoivavastuun lisääminen.

Osa-aikatyö voisi kannustaa pienten lasten äitejä palaamaan työhön perheissä, joissa kotihoito nähdään parhaana pienen lapsen hoitovaihtoehtona tai joissa äidit eivät ole halukkaita tekemään kokopäivätyötä. Suomessa pienten lasten äitejä on pyritty kannustamaan osa-aikaisen vapaan ja osa-aikatyön yhdistämiseen kokoaikaisen perhevapaan sijaan viimeksi vuonna 2014 voimaan tulleen joustavan hoitorahan avulla. Joustavan hoitorahan mahdollistama osa-aikatyö voisi helpottaa työn ja perhe-elämän yhteensovittamista esimerkiksi siten, että äiti ja isä jakavat hoivavastuuta osa-aikatyötä tekemällä, jolloin kunnallisia varhaiskasvatuspalveluita ei käytettäisi lainkaan tai siten, että lapsi osallistuu osa-aikaiseen varhaiskasvatukseen. Näistä jälkimmäinen vaihtoehto näyttäisi yleistyneen joustavan hoitorahan myötä, kun 0–2-vuotiaiden lasten osallistuminen osa-aikaiseen varhaiskasvatukseen kääntyi vuonna 2014 aikaisempia vuosia jyrkempään nousuun.

Äitien osa-aikatyöhön osallistuminen ei kuitenkaan ole ongelmaton tai yksiselitteinen ratkaisu lisätä pienten lasten äitien työllisyysastetta. Vaikka osa-aikatyön avulla voitaisiin kannustaa pienten lasten äitejä palaamaan nykyistä aiemmin takaisin työelämään, on edellytyksenä se, että osa-aikatyötä on tarjolla. Lisäksi on ehdottoman tärkeää, että työstä saatavat tulot riittävät perheen elättämiseen sekä takaavat naisille riittävän eläkkeen. Osa-aikatyö ei saisi myöskään vaikeuttaa äitien kokopäivätyöhön siirtymistä lapsen kasvaessa.

Toinen mahdollinen keino helpottaa äitien työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteita on isien hoivavastuun lisääminen. Isien pitämien perhevapaiden osuuden kasvattaminen oli yksi vuonna 2018 kaatuneen perhevapaauudistuksen keskeinen tavoite, jonka avulla pyrittiin edesauttamaan pienten lasten äitien aikaisempaa paluuta työelämään sekä lisäämään työelämän ja vanhemmuuden tasa-arvoa. Vaikka suomalaisten isien perhevapaiden käyttö on kahden viime vuosikymmenen aikana kasvanut, on se edelleen alle puolet siitä, mitä se on esimerkiksi Ruotsissa ja Islannissa.

Suomessa vanhempainvapaiden ja kotihoidon tuen käyttö ovat siis vahvasti sukupuolittuneita kasvattaen näin miesten ja naisten epätasa-arvoa työmarkkinoilla. Suuri osa kotihoidon tuen saajista on naisia, joka voi hidastaa äitien työhön palaamista etenkin silloin, kun kunnassa maksettava kotihoidon tuen kuntalisä on suuri.

Sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta perhevapaiden ja hoivavastuun tulisi jakautua nykyistä tasaisemmin äitien ja isien välillä. Voi hyvin olla, että äidit todennäköisemmin palaavat töihin lapsen ollessa noin vuoden vanha, mikäli isien perhevapaiden käyttö yleistyy. Lapsen kotihoitoa vahvasti kannattavien voi olla helpompi lähteä töihin, kun puoliso hoitaa lasta kotona, mikäli lapsen vieminen kunnalliseen varhaiskasvatukseen on este töihin paluulle. Tämän takia onkin tärkeää, että perhevapaajärjestelmää uudistettaessa otettaisiin huomioon isien hoivavastuun lisääminen sekä tuettaisiin työnantajia tarjoamaan pienten lasten vanhemmille mahdollisuutta osa-aikatyön tekemiseen, joka takaisi riittävät tulot, vanhempien urakehityksen sekä riittävät eläkkeet.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille!

 

Lähteet

Greenhaus, J. H. & Beutell, N. J. 1985. Sources of conflict between work and family roles. Academy of Management Review 10 (1), 76–88.

Hietamäki, J., Repo, K. & Lammi-Taskula, J. 2018. Työsuhteen omaavat äidit lasten kotihoidon tuella – kotihoidon perustelut. Yhteiskuntapolitiikka 83 (4), 412–421.

Kela 2016. Perhevapaat jakautuvat epätasaisesti. Kelan tietopaketit, perhevapaat, e-julkaisu. [Viitattu: 8.5.2019] https://www.kela.fi/perhevapaat-tietopaketti.

Kela 2017. Kelan tilastollinen vuosikirja 2017. Suomen virallinen tilasto. Sosiaaliturva 2017. Helsinki: Kansaneläkelaitos, verkkojulkaisu. [Viitattu: 8.5.2019] http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018120349699

Nordic Statistics 2017. Nordic Statistics 2017, Nordic Council of Ministers, verkkojulkaisu. [Viitattu 8.5.2019] https://norden.diva-portal.org/smash/get/diva2:1146911/FULLTEXT05.pdf

Räsänen, T., Österbacka, E., Valaste, M., & Haataja, A. 2019. Lastenhoidon tukien vaikutus äitien osallistumiseen työmarkkinoille. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 14/2019. Helsinki: Kela, verkkojulkaisu. [Viitattu: 8.5.2019] http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201901253094

Salmi, M., Lammi-Taskula, J. & Mäntylä, E. 2016. Pienten lasten äidit osa-aikatyöhön? Politiikan ja käytäntöjen ristiriitoja. Yhteiskuntapolitiikka 81 (2), 206–215.

Salmi, M. & Närvi, J. (toim.) 2017. Perhevapaat, talouskriisi ja sukupuolten tasa-arvo. Raportti 4/2017. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, verkkojulkaisu. [Viitattu 8.5.2019] http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-302-884-5

SVT 2016. Suomen virallinen tilasto (SVT): Työvoimatutkimus, verkkojulkaisu. ISSN=1798-7830. Perheet ja työ 2016, 4. Entistä suurempi osa pienten lasten äideistä töissä. Helsinki: Tilastokeskus [Viitattu: 7.5.2019] http://www.stat.fi/til/tyti/2016/14/tyti_2016_14_2017-10-10_kat_004_fi.html

Säkkinen, S. & Kuoppala, T. 2018. Varhaiskasvatus 2017. Tilastoraportti 32/2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, verkkojulkaisu. [Viitattu: 8.5.2019] http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018100937865

Kirjoittajat

Sanna Moilanen (KM) viimeistelee varhaiskasvatustieteen väitöskirjaansa Jyväskylän yliopistossa ja toimii projektitutkijana CHILDCARE-hankkeessa.

Eija Räikkönen on yliopistonlehtori, dosentti Jyväskylän yliopistossa ja toimii CHILDCARE-hankkeessa määrällisten menetelmien asiantuntijana.

Maarit Alasuutari on varhaiskasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistossa ja CHILDCARE-hankkeen johtaja.

Varhaiskasvatuksen palveluohjaus – säännösteltyä tiedon tarjoamista?

Anna Siippainen, Anu Kuukka & Anni Kauppinen

Kun vanhemmat ja huoltajat pohtivat varhaiskasvatusikäisen lapsensa hoitoratkaisua, ovat he yleensä yhteydessä oman asuinkuntansa varhaiskasvatuksen viranhaltijaan. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2016) todetaan seuraavasti: “On tärkeää, että huoltajat saavat riittävästi tietoa kaikkien toimintamuotojen sisällöistä ja ominaispiirteistä. Huoltajan kanssa neuvotellaan siitä, mikä varhaiskasvatuksen toimintamuoto ja laajuus vastaavat lapsen tarpeita ja etua”. Lisäksi vuoden 2019 alussa voimaan astuviin päivitettyihin varhaiskasvatussuunnitelman perusteisiin on tarkennettu, että “kunnan on järjestettävä ohjausta ja neuvontaa huoltajille tarjolla olevista varhaiskasvatuspalveluista”. Tätä perheiden kanssa käytävää neuvottelua ja tiedottamista kutsutaan usein palveluohjaukseksi.

Varhaiskasvatuksen palveluohjauksella ei ole kuitenkaan selkeää määritelmää. Palveluohjauksen käsitettä käytetään yleisemmin sosiaalityössä, jossa sillä tarkoitetaan monia erilaisia palveluja tarvitsevan asiakkaan palvelujen koordinointia ja hänen elämänhallintansa tukemista usein pitkäaikaisesti (ks. esim. Hänninen, 2007, 12). Varhaiskasvatuksessa palveluohjaus sen sijaan tarkoittaa lyhytaikaisempaa perheille tarjottavaa neuvontaa ja ohjausta heidän käytettävissään olevista varhaiskasvatuspalveluista, ja se on tarkoitettu kaikille lapsiperheille(Varhaiskasvatuslaki 540/2018, §16). Varhaiskasvatuslain (540/2018) mukaan kunnan on järjestettävä varhaiskasvatusta ”siinä laajuudessa ja sellaisin toimintamuodoin kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää.” Näin ollen palveluohjauksen toisena merkittävänä tehtävänä varhaiskasvatuksessa voidaan pitää perheiden tarpeiden kartoittamista. Ideaalitilanteessa palveluohjauskeskustelun tuloksena palveluohjaaja ja asiakas löytävät kunkin perheen tarpeita parhaalla mahdollisella tavalla vastaavan lastenhoidon ratkaisun (ks. myös HE 80/2015). Hallituksen esityksen mukaisesti (HE 80/2015) varhaiskasvatuspalveluiden aloittamisen ajankohdan lisäksi palveluohjausta voidaan antaa myös palvelujen käytön aikana esimerkiksi hoidon tarpeen muuttuessa.

Käytännössä kunnissa ohjauksen tavat ja toteuttajat vaihtelevat suuresti. Palveluohjausta saattavat tarjota niin lähipäiväkodin johtajat kuin varhaiskasvatuksen vastaavat viranhaltijat. Palveluohjaus on myös saatettu keskittää tietyille nimetyille henkilöille. Palveluohjausta annetaan esimerkiksi henkilökohtaisin keskusteluin, puhelimitse tai sähköpostilla. Joissain kaupungeissa on käytössä myös nettisivuilta löytyvä chat-keskustelumahdollisuus ohjauksesta vastaavan henkilön kanssa.

Tämä teksti pohjaa tekeillä olevaan artikkeliin (Kuukka, Alasuutari & Siippainen, tekeillä), jossa tarkastellaan huoltajan ja kunnan palveluohjaajan välisiä palveluohjauskeskusteluja vuorovaikutuksen ja tiedolla hallinnan näkökulmista. Aineisto koostuu 26 puhelinkeskustelun tallenteesta. Aineisto on kerätty osana Strategisen tutkimuksen neuvoston (Suomen Akatemia) rahoittamaa CHILDCARE-hanketta kahdessa hankkeen yhteistyökunnassa. Tutkimuskunnissa palveluohjauksesta vastaavat henkilöt toimivat muun muassa varhaiskasvatuksen aluejohtajan tai palveluohjaajan virkanimikkeillä. Kyseisten kuntien palveluohjausta antavat henkilöt nauhoittivat huoltajien kanssa käymiään palveluohjauskeskusteluita. Taltiointiin pyydettiin lupa puheluun osallistuneelta huoltajalta. Tallenteet on kirjoitettu tekstiksi siten, ettei yksittäisiä henkilöitä tai kuntia voi tunnistaa. Puhelussa huoltaja lähestyi palveluohjaajaa joko ensimmäisen kerran tai huoltaja ja palveluohjaaja palasivat jo aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Palveluohjaaja saattoi esimerkiksi tiedottaa varhaiskasvatuspäätöksestä puhelimitse.

 

Kuvaaja: Otto Siippainen

 

 

 

 

 

 

 

 

”Oikeestaan perhepäivähoito onki se sitte se hoidon muoto”
Tässä tekstissä keskitymme palveluohjauskeskusteluihin tiedonannon näkökulmasta. Kiinnitämme huomiomme siihen, kenellä tietoa on ja miten tietoa tuotetaan (tai ollaan tuomatta) keskustelun edetessä. Esimerkkinä käytämme yhtä puhelinkeskustelua, jossa 1-vuotiaan lapsen huoltaja soittaa ensimmäistä kertaa kunnan palveluohjauksesta vastaavalle henkilölle saatuaan tiedon nopeasta työllistymisestään. Keskustelussa huoltaja tiedustelee, kuinka hän saa hakuprosessin etenemään ja mistä saisi tiedon vapaana olevista perhepäivähoidon paikoista. Tähän palveluohjaaja vastaa: “No periaatteessa minun tiedossani se aika lailla on se perhepäivähoidon tilanne. Että sillon kun päivähoitohakemusta oot laatimassa niin sitä, hoidon järjestelyä voi toivoo…”. Palveluohjaaja siis ohjeistaa huoltajaa tuomaan toiveensa esiin hakemuksessa, muttei suoraan vastaa huoltajan kysymykseen vapaista hoitopaikoista.

Puhelinkeskustelun kulku etenee pitkälti kysymys-vastaus vuorottelulla palveluohjaajan vanhemmalle esittämien kysymysten, palveluohjaajalla hallussa olevan tiedon esiin tuomisen ja vanhemman palveluohjaajan puhetta myötäilevien vastausten pohjalta. Vanhemman ja palveluohjaajan välinen puhelu kuvastaa tyypillistä institutionaalista vuorovaikutusta (esim. Drew & Heritage 1992), jossa keskustelijat asemoituvat ja asemoivat toisensa tietynlaisiin institutionaalisiin asemiin ja rooleihin. Keskustelussa lapsen hoidontarvetta tarkennetaan selvittämällä muun muassa perheen työtilannetta, työ- ja loma-aikoja sekä käytössä olevia resursseja (esimerkiksi mahdollisuutta kuljettaa autolla). Palveluohjaaja selvittää myös perheen asuinpaikkaa, sillä lähtökohtaisesti tarjotaan perheen asuinalueella olevia vaihtoehtoja.

Palveluohjaukselle asetettuja tavoitteita täytetään sekä tarjoamalla perheelle tietoa että kartoittamalla perheen tilannetta. Keskustelun aikana palveluohjaaja saakin hakijaperheestä informaatiota, joka vie hoitoratkaisua merkittävästi eteenpäin. Palveluohjaajalle selviää, että päivähoitopaikkaa tarvitseva lapsi on vähän yli vuoden ikäinen. Tähän hän toteaa, että “se käytännössä sillon tarkottaa sitä, että se onki se, oikeestaan perhepäivähoito onki se sitte se hoidon muoto. Jos meidän alueelta lähetään sitä hoitopaikkaa etsimään…” Hoitopaikan valikoitumisen suhteen keskustelussa ratkaisevana ja valinnan mahdollisuutta rajaavana seikkana on siis lopulta lapsen ikä. Voi olettaa, että palveluohjaajalla oli jo heti keskustelun alussa tiedossa vapaiden perhepäivähoitopaikkojen tilanne. Kuitenkin vasta lapsen iän selvittyä hän kertoo, että tämän ikäisille lapsille hoitopaikka on juurikin perhepäivähoito. Ikä onkin esimerkissä ainoa lapseen itseensä liittyvä seikka. Palveluohjauskeskustelussa lapsi itse ei juurikaan tule esille, vaikka hoitoratkaisun tulisi vastata lapsen tarpeita ja etua.

Lopuksi
Kunnilla on laissa säädetty velvollisuus antaa huoltajille tietoa erilaisista varhaiskasvatuksen vaihtoehdoista. Kuntien olisi myös tehtävä yhteistyötä huoltajien kanssa heille parhaiten sopivan palvelun löytämiseksi. Kuitenkin varhaiskasvatuksen palveluohjauksen ohjeistukset ovat niukat ja myös tutkimustietoa on toistaiseksi vähän. Lisäksi kunnan varhaiskasvatuksen resurssit saattavat olla rajalliset, eikä vapaita paikkoja ole välttämättä juuri siellä tai siinä varhaiskasvatusmuodossa, jonka huoltajat haluaisivat lapselleen valita. Ristiriita tulee hyvin näkyväksi palveluohjauskeskusteluaineistossa. Esimerkkitapauksessa kunnan tarjoama paikka oli onnekkaasti sama, jota huoltaja toivoi. Huoltaja olisi kuitenkin voinut toivoa lapselleen paikkaa esimerkiksi päiväkodista, jolloin olisi voinut syntyä ristiriita huoltajan valinnan vapauden ja kunnan tarjolla olevien resurssien välille.

Huoltajan mahdollisuus valita perheelle sopivin varhaiskasvatusratkaisu voikin olla rajallinen. Toisinaan huoltajien on hyväksyttävä heille osoitettu paikka, jotta he pääsevät töihin tai muuten saavat tarvitsemansa hoidon lapselle. Palveluohjaajat ovat haastavan tehtävän edessä, kun he yhtäältä yrittävät vastata perheiden tarpeisiin rajallisista varhaiskasvatusresursseista huolimatta ja toisaalta käyttää resursseja järkevästi ja taloudellisesti. Tämä saattaa ilmetä esimerkiksi tiedon säännöstelynä, joka voi puolestaan ohjata huoltajaa kohti tietynlaisia lastenhoidon ratkaisuja. Huoltajilla ei välttämättä ole yksityiskohtaista tietoa varhaiskasvatuspalveluista, maksuista tai loma-ajoista. Sen sijaan palveluohjaajalla voi olla tiedossaan sellaista informaatiota, jota huoltaja ei muualta löydä. Tällöin huoltaja on palveluohjaajan antaman tiedon varassa. Käyttämässämme esimerkissä palveluohjaajan hallussa ollut tieto koski vapaana olevia perhepäivähoitopaikkoja.

Voikin kysyä, toteutuvatko lain tavoitteet, jos päätöksiä raamittavat lopulta kunnan resurssit. Alustavat aineiston analyysit antavat viitteitä siitä, että palveluohjauksen nykyinen tehtävä vaatii kirkastamista. Lainsäädäntöön vastaaminen voi olla haastavaa, jos yhtenäistä näkemystä palveluohjauksen tehtävästä ja toteuttamisesta ei ole. Päätös lapsen varhaiskasvatuspaikasta ja tiedot esimerkiksi päivähoitomaksuista, aukioloajoista ja monista muista käytännön seikoista ovat merkittäviä perheiden arjen kannalta. Yhteistyö varhaiskasvatuksen ja perheiden välillä voi kestää vuosien ajan, ja jo tästä syystä palveluohjaukseen on syytä panostaa.

Lähteet
Drew, P. & Heritage, J. (toim.) 1992. Talk at Work: Interaction in Institutional Settings. Cambridge: Cambridge University Press
HE 80/2015. Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi varhaiskasvatuslain sekä lasten kotihoidon ja yksityisen hoidon tuesta annetun lain muuttamisesta. (luettu 12.12.2018) https://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/2015/20150080
Hänninen, K. (2007) Palveluohjaus. Asiakaslähtöistä täsmäpalvelua vauvasta vaariin. Stakes, FinSoc. Raportteja 20/2007. Helsinki. (luettu 12.12.2018) http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/75697/R20-2007-VERKKO.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Kuukka, A., Alasuutari, M. & Siippainen, A. (tekeillä) Huoltajan ja asiantuntijan välinen vuorovaikutus varhaiskasvatuksen palveluohjauskeskusteluissa.
Opetushallitus (2016) Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Määräykset ja ohjeet 2016:17. Helsinki: Opetushallitus.
Opetushallitus (2018) Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Määräykset ja ohjeet 2018:3a. Helsinki: Opetushallitus.
Varhaiskasvatuslaki 540/2018. (luettu 12.12.2018) https://www.finlex.fi/fi/laki/smur/2018/20180540

Kirjoittajat

Kuva: Sanna Vatanen

Anna Siippainen toimii CHILDCARE-hankkeen tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Siippainen on kiinnostunut suomalaisesta varhaiskasvatusjärjestelmästä, lastenhoitojärjestelyt perheissä, joissa tehdään epäsäännöllistä työtä sekä lasten vuorohoitoon liittyvistä kysymyksistä.

 

 

 

Anu Kuukka toimii CHILDCARE-hankkeessa tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston Kasvatustieteiden laitoksella. Hänen kiinnostuksensa liittyy erityisesti lapsuudentutkimukseen. Väitöstutkimuksessaan hän käsitteli ruumiillisuuden tuottamista ja merkityksellistymistä lasten päiväkotiarjessa.

Anni Kauppinen on kasvatustieteiden maisteri ja tutkimusavustaja Jyväskylän yliopistossa. Hän teki pro gradu -työnsä “Esiopetusvuoden palvelukokonaisuudet lasten hyvinvoinnin ja yhdenvertaisuuden näkökulmista” CHILDCARE -hankkeessa.

Vanhemmuuden tuki vai päiväkotitoiminnan kevytversio? – Avoimen varhaiskasvatuksen vaihtelevat tulkinnat suomalaissa kunnissa

Salla Fjällström ja Kirsti Karila

Varhaiskasvatus ja lastenhoidon ratkaisut ovat olleet viime aikoina yhteiskunnallisen huomion kohteena Varhaiskasvatuslakiin sekä perhevapaauudistukseen liittyvien keskusteluiden myötä. Näissä keskusteluissa varhaiskasvatuksen eri toimintamuodot, yhtenä niistä avoin varhaiskasvatustoiminta, ovat jääneet pitkälti muiden teemojen varjoon. Avoimen varhaiskasvatuksen järjestämisen kysymyksiin on kuitenkin syytä kiinnittää nykyistä enemmän huomiota, sillä se on monella tapaa sekä varhaiskasvatukseen osallistumiseen että lasten kotihoidon tukemiseen liittyvän keskustelun ytimessä.

Lainsäädännöllisesti avoimen varhaiskasvatuksen asema on ristiriitainen: Varhaiskasvatuslaissa (2018) avoin varhaiskasvatus on määritelty yhdeksi varhaiskasvatuksen toimintamuodoksi päiväkotitoiminnan ja perhepäivähoidon rinnalla, ja Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (2016) velvoittavat yhtä lailla kaikkia varhaiskasvatuksen muotoja. Laki ei kuitenkaan säätele samalla tavoin henkilöstön kelpoisuuksia, ryhmäkokoja tai aikuisten ja lasten suhdelukua avoimessa varhaiskasvatuksessa. Myöskään toiminnan luonteesta tai säännöllisyydestä ei ole olemassa selkeitä linjauksia. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (2016) mukaan avointa varhaiskasvatusta voidaan järjestää esimerkiksi kerho- tai leikkipuistotoimintana, joka voi sisältää esimerkiksi ulkoilua, leikkiä, sekä taide- ja liikuntakasvatusta. Lisäksi avoin varhaiskasvatus voi tarjota huoltajille ohjattua yhdessäoloa lasten kanssa sekä muita sosiaalisia kontakteja.

Avoin varhaiskasvatus on maassamme ainoa varhaiskasvatusmuoto, johon lapsi voi osallistua riippumatta siitä, maksetaanko hänen kotona hoitamisestaan kotihoidon tukea. Kotihoidon tukien suosion perusteella voi olettaa, että avoimen varhaiskasvatuksen palvelut ovat muodostuneet keskeisiksi varhaiskasvatuspalveluiksi merkittävälle osalle suomalaisista alle esiopetusikäisistä lapsista. On kuitenkin kuntien päätettävissä, järjestääkö kunta avointa varhaiskasvatusta, ja jos järjestää, millaisissa puitteissa ja millaisin toimintamuodoin sitä toteutetaan. Tämä herättää pohtimaan, mitä tarkoituksia avoimen varhaiskasvatuksen toimintamuodot paikallisissa konteksteissa palvelevat. Kuntien erilaiset varhaiskasvatuspoliittiset ratkaisut sekä erot mahdollisten kuntalisien maksamisen ehdoissa vaikuttavat siihen, mitä varhaiskasvatuksen vaihtoehtoja kussakin kunnassa todellisuudessa on tarjolla perheiden eri elämäntilanteissa.

Salla Fjällströmin (2018) pro gradu –tutkielmassa selvitettiin kymmenen CHILDCARE-hankkeeseen osallistuvan kunnan edustajien näkemyksiä ja tulkintoja avoimen varhaiskasvatuksen järjestämisestä kyseisissä kunnissa. Kuntien varhaiskasvatuksen verkkosivujen sekä viranhaltijahaastattelujen perusteella havaittiin, että kuntiin oli muodostunut erilaisia avoimen varhaiskasvatuksen järjestämisen kulttuureja, ja myös perustelut avoimen varhaiskasvatuksen järjestämiselle rakentuivat erilaisista tulkinnoista ja lähtökohdista.

Avoimen varhaiskasvatuksen erilaiset tulkinnat

Fjällströmin (2018) tutkimuksessa analysoitiin, miten kunnissa perustellaan avoimen varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevia ratkaisuja. Analyysin tuloksena ilmeni kolme erilaista avoimen varhaiskasvatuksen järjestämistä jäsentävää puhetapaa. Vaikka tietyt puhetavat painottuivatkin eri tavoin eri tutkimuskunnissa, yksittäisen kunnan ei voi suoraan katsoa edustavan yksittäistä puhetapaa, sillä puhetavat olivat myös osin toisiinsa limittyneitä.

Valinnanvapautta korostavassa puhetavassa avoimen varhaiskasvatuksen palvelut miellettiin perheiden valinnan mahdollisuuksia lisääviksi vaihtoehdoiksi. Avoimen varhaiskasvatuksen palvelut nähtiin osana kunnan tarjoamia varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon tukien palveluvalikkoa. Perhe ja vanhemmat asemoitiin asiantuntevan asiakkaan rooliin, aktiivisiksi ja kykeneviksi toimijoiksi: avoimen varhaiskasvatuksen palvelut lapselleen valitsevat vanhemmat haluavat hoitaa lapsensa kotona, eivätkä halua tai tarvitse päiväkoti- tai perhepäivähoitopaikkaa. Kunnan tehtävänä oli ymmärtää, että perheillä on erilaisia tarpeita ja pyrkiä tarjoamaan joustavia ratkaisuja eri elämäntilanteisiin. Lapsi jäi tässä keskustelussa taustalle, perheenjäsenen rooliin, jonka varhaiskasvatuksen toteuttamiseen liittyvissä päätöksissä vanhemmat ovat parhaita asiantuntijoita.

Huolenpitoa korostavassa puhetavassa avoin varhaiskasvatus näyttäytyi konkreettisena, matalan kynnyksen paikkana lapsiperheille. Avoin varhaiskasvatus jäsentyi päiväkodeissa ja perhepäivähoidossa toteutettavasta varhaiskasvatuksesta erillisenä ja erilaisena toimintana, jota kuvailtiin esimerkiksi päiväkotitoimintaa vapaammaksi ja rennommaksi. Avoin varhaiskasvatus nähtiin arvonäkökulmasta tärkeänä, lapsiperheiden sosiaalisia tukiverkostoja vahvistavana kuntapalveluna, joka tarjoaa apua, vertaistukea ja seuraa lasta kotona hoitaville vanhemmille. Kotona lapsia hoitavat vanhemmat profiloituivatkin palvelujen ensisijaisiksi käyttäjiksi. Lapsi nähtiin osallistujana, joka voi avoimessa varhaiskasvatustoiminnassa puuhailla ja tavata ikätovereita turvallisessa ympäristössä.

Kunnan resursseihin painottuvassa puhetavassa avoimen varhaiskasvatuksen palveluja jäsennettiin perheille riittävien varhaiskasvatuspalveluiden näkökulmasta, jossa painottui kaksi näkökantaa. Avoimesta varhaiskasvatustoiminnasta puhuttiin joko kevyempänä varhaiskasvatusmuotona, tai vaihtoehtoisesti kunnalle ylimääräisinä varhaiskasvatuspalveluina. Puheessa kevyemmistä varhaiskasvatuspalveluista kerhotoiminta nähtiin osa-aikaiseen varhaiskasvatukseen verrattavana vaihtoehtona. Lapsi kuvattiin palvelun käyttäjänä, jolla on oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen myös avoimessa varhaiskasvatustoiminnassa. Mikäli avoin varhaiskasvatustoiminta katsottiin ylimääräiseksi palveluksi, sen järjestämiselle ei kunnassa nähty tarvetta tai järjestämisen ei katsottu olevan kustannussyistä mahdollista. Avoimen varhaiskasvatuksen käyttäjät nähtiin kotona olevina perheinä, joilla ei ole välttämätöntä tarvetta varhaiskasvatuspaikalle päiväkodissa tai perhepäivähoidossa. Kunnan resurssien näkökulmasta päiväkoti- ja perhepäivähoitopalvelut miellettiin olevan tarkoitettu ensisijaisesti sellaisille perheille, joilla oli vanhemman työstä, opiskelusta tai jostakin muusta syystä tarvetta varhaiskasvatuspaikalle.

Erilaiset tulkinnat, eriytyvät varhaiskasvatuspolut

Tutkimustulosten perusteella voi todeta, että kunnissa järjestetään avointa varhaiskasvatusta erilaisista lähtökohdista ja erilaisin perustein. Avointa varhaiskasvatustoimintaa jäsentävien puhetapojen moninaisuus antaa viitteitä siitä, ettei avoimelle varhaiskasvatukselle ole muodostunut vakiintunutta asemaa nimenomaisesti lapselle tarkoitettuna, pedagogisesti tavoitteellisena varhaiskasvatuspalveluna. Usein avoin varhaiskasvatus tulkitaan painotetusti lapsiperheiden palveluna, jossa korostuu vanhempien tukeminen. Toki lapset ovat tässäkin tulkinnassa mukana avoimeen varhaiskasvatukseen osallistujina.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena ei ollut arvioida avoimen varhaiskasvatuksen laadukkuutta tai kuntien onnistumista palvelujen järjestämisessä. Varhaiskasvatuspalveluiden kehittämisen näkökulmasta on kuitenkin tärkeää pohtia avoimen varhaiskasvatustoiminnan merkitystä kotihoidossa oleville lapsille: voitaisiinko avoimia varhaiskasvatuspalveluja kehittämällä muuttaa mustavalkoista ajattelutapaa, jossa lapsi joko osallistuu varhaiskasvatukseen tai on kotihoidossa? Tutkimustulosten pohjalta voi myös kysyä, kuinka hyvin alueellinen yhdenvertaisuus voi toteutua tilanteessa, jossa avoin varhaiskasvatus on kunnissa rakentunut palvelemaan erilaisia tavoitteita ja päämääriä. Onkin tarpeen pohtia valtakunnallisesti, miten avoimen varhaiskasvatustoiminnan tehtävät ja tavoitteet määritellään. Lisäksi tulisi pohtia, mikä on lasten kerhotoiminnan ja osa-aikaisen varhaiskasvatuksen välinen suhde nykylainsäädännössä, jossa lapsen subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen on linjattu 20 tuntiin viikossa. Tämä edellyttää keskustelua avoimen varhaiskasvatustoiminnan laadukkuuden määrittelystä sekä siitä, miten avointa varhaiskasvatusta säädellään suhteessa muihin varhaiskasvatuksen toimintamuotoihin.

Lähteet

Fjällström, S. (2018). ”Semmonen kevyempi vaihtoehto” : diskurssianalyyttinen tutkimus muun varhaiskasvatuksen merkityksestä kuntien varhaiskasvatuspalveluna. Kasvatustieteiden pro gradu –tutkielma. Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201810082641

Opetushallitus (2016). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Määräykset ja ohjeet 2016:17. Helsinki: Opetushallitus.

Varhaiskasvatuslaki 540/2018

 

Kirjoittajat

 

KM Salla Fjällström toimii tutkimusavustajana CHILDCARE-hankkeessa.

 

 

 

 

KT Kirsti Karila on varhaiskasvatuksen professori Tampereen yliopistossa. Hän toimii tiimijohtajana ja vuorovaikutusvastaavana CHILDCARE-hankkeessa.

 

 

 

 

Tutkimisen välineitä lasten kuulemiseen

Anu Kuukka

Viimeaikaisissa lastenhoitoa ja varhaiskasvatusta koskevissa uudistuksissa ja keskusteluissa ’lapsen etu’ on ollut usein käytetty argumentti vedottaessa niin esillä olevan asian puolesta kuin sitä vastaan. Näissä keskusteluissa näkemys lapsen edusta on ollut aikuisen. Lasten oma näkökulma ja asioiden merkitys lapsille itselleen jääkin usein aikuisten puheen alle – kuulumattomiin ja näkymättömiin. Näin on asia eritoten lapsia koskevassa päätöksenteossa. Miten kuulla lapsia heitä itseään koskevissa asioissa? Miten tutkimuksen avulla voidaan saada lasten äänet kuuluville sinne, missä lasten asioista päätetään ja missä päätökset todentuvat osaksi lasten elämää?

Lapsia on tutkittu monista näkökulmista ja lähtökohdista eri tieteenalojen ja tutkimusperinteiden piirissä. Lapsia koskevaa tietoa on tuotettu sekä aikuisten että lasten näkökulmasta. Etenkin 1980-luvulta virinneen monitieteisen lapsuudentutkimuksen myötä lapsuutta ja lasten arkisia maailmoja koskevan tutkimuksen määrä on lisääntynyt, ja lasten pätevyys ja osallisuus itseään koskevana tiedontuottajana on tunnistettu ja tunnustettu. Lapsiin suuntautuvan tutkimuksen lähtökohtana onkin lasten asiantuntijuus omassa arjessaan ja elämässään. Niin ikään YK:n Lapsen oikeuksien sopimus (1989) painottaa lasten oikeutta ilmasta mielipiteensä ja tulla kuulluksi.

Millaisia keinoja aikuisella tutkijalla on kysyä lapselta?

Lapsuutta ja lapsia voi tutkia monenlaisin metodein ja lapsia osallistavin menetelmin. Lasten kanssa toteutetut tutkimukset eivät välttämättä edellytä erilaisia tai erityisiä menetelmiä verrattuna esimerkiksi aikuisten kanssa toteutettuihin tutkimuksiin. Tosin joitakin tutkimusmenetelmiä on pidetty toisia sopivampina ja lapsiystävällisempinä, kun tehdään tutkimusta pienten lasten kanssa. Aikuiset tukeutuvat tutkimuksessa monesti puhuttuun kieleen ja sanaan. Lapsuuden tutkimuksessa haetaan tutkimusmenetelmiä, jotka luovat mahdollisuuksia tutkimukselle myös silloin, kun kielellisen tiedon tuottamiseen liittyy haasteita. Lasten näkökulmien merkityksen vahvistuminen tutkimukselle luo niin ikään tarvetta kehittää uudenlaisia keinoja tutkia lapsia ja lasten näkökulmia. Lapsiin liittyvässä tutkimuksessa korostuu merkittävästi myös tutkijan eettinen ja metodologinen vastuu tutkittavistaan.

anun-tekstin-kuva

kuva: Anu Kuukka

CHILDCARE-hanke oli mukana lokakuussa 2016 Jyväskylän yliopistossa järjestetyssä lapsuudentutkimuksen seminaarissa ’Researching Children in Everyday Life: Applying ethnographic and videoethnographic methods’, jossa oli esillä useita lasten elämää valottavia tutkimuksia, lasten näkökulmaisia tutkimuksia ja lapsia osallistavia tutkimusmenetelmiä hyödyntäviä tutkimuksia. Lapsuuden ja lasten elämän monimuotoisuus edellyttää erilaisia metodologisia lähestymistapoja. Tutkija voi tuottaa tutkimusaineistoa olemalla mukana lasten arjen tilanteissa eripituisia aikoja ja keräämällä aineistoa erilaisin etnografisin kenttätyömenetelmin kuten osallistuvan havainnoinnin ja/tai lasten yksilö- ja ryhmähaastattelun keinoin. Myös digitaalisen teknologian hyödyntäminen aineistonkeruussa sekä erilaiset visuaaliset ja taiteelliset menetelmät ovat vakiinnuttaneet paikkaansa lapsuuden tutkijoiden keskuudessa. Tällaisia menetelmiä ovat esimerkiksi visuaalinen video- ja kameraetnografia, joissa kirjoitetun tekstin ohella tiheää kuvausta lasten jokapäiväisistä käytännöistä tuotetaan myös kuvalla.

Aikuisten tuottaman tutkimusaineiston lisäksi tutkimusta voi toteuttaa lasten kanssa, jolloin lapset tuottavat aineistoa tutkimukselle ja/tai toimivat kanssatutkijoina tutkimusprosessissa. Lapsia osallistavina menetelminä ovat esimerkiksi lasten tuottamat valokuva- ja videoaineistot, piirrokset, verkostokartat, aikajana ja erilaiset visuaaliset päiväkirjat. Lasten ja lapsuuden tutkimuksessa on kasvava suuntaus kohti monimenetelmällisyyttä, jolloin samassa tutkimuksessa voidaan hyödyntää erilaisia tutkimusmenetelmiä ja -tekniikoita toisiaan täydentämään.

CHILDCARE-hanke tekee tutkimuksella lapsille tärkeitä asioita näkyväksi

Lapsuuksia on monenlaisia ja lapsuus on moniäänistä. Lapset elävät arkeaan erilaisten varhaiskasvatus- ja päivähoitopalveluiden tai kotihoidon piirissä. Lapsuuden tutkimus on tuottanut jo jonkin verran tietoa lasten päiväkotielämästä ja -arjesta lasten näkökulmasta. Sen sijaan emme tiedä paljoakaan siitä, miten esimerkiksi kotona hoidettavien tai muunlaisten hoitoratkaisujen parissa olevien lasten arki rakentuu ja merkityksellistyy lasten paikalta katsottuna. Osa lapsista voi olla kotihoidossa esikouluikään asti. Esimerkiksi vuonna 2014 kodin ulkopuolisessa päivähoidossa oli noin 74 prosenttia 3-5-vuotiaiden lasten ikäluokasta.

CHILDCARE-hankkeen yhtenä tavoitteena on selvittää erilaisten lastenhoitomuotojen parissa olevien lasten ajatuksia ja kokemuksia oman arkensa rakentumisesta, kasvatuksesta ja hoidosta. Parhaillaan hankkeessa suunnitellaan parin vuoden kuluttua toteutettavaa aineistonkeruuta, jolloin kerätään tuolloin 4-vuotiailta lapsilta mahdollisimman kattavaa ja lasten näkökulmia tuottavaa aineistoa heille merkityksellisistä asioista ja olosuhteista. Tavoitteena on lisätä aikuisten, niin lasten asioista kuntatasolla päättävien kuin lasten kanssa jokapäiväistä arkea jakavien aikuisten, tietoisuutta lasten elämänpiirin ja arjen hyvinvoinnin rakentumisen kannalta tärkeistä asioista. Kysyttäessä lapsilta itseltään voimme myös haastaa näkökulmaa, jossa korostuu aikuistiedon ylivoima ja se, että me aikuiset pystymme teorioinemme tulkitsemaan sitä, mitä lapset tarvitsevat ja mitä eri asiat merkitsevät lapsille, mitä ’lapsen etu’ vaatii.

Anu Kuukka toimii CHILDCARE-hankkeessa tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston Kasvatustieteiden laitoksella. Hänen kiinnostuksensa liittyy erityisesti lapsuudentutkimukseen. Väitöstutkimuksessaan hän käsitteli ruumiillisuuden tuottamista ja merkityksellistymistä lasten päiväkotiarjessa.

 

 

Muumi-keksejä ja kurahousuja eli isät lapsia hoitamassa

Petteri Eerola

On kulunut noin vuosi siitä kun CHILDCARE-tutkimushanke käynnistyi. Tänä aikana useat hankkeeseen liittyvät kysymykset ovat olleet laajan poliittisen keskustelun kohteena ja saaneet runsaasti myös mediahuomiota. Kun keväällä käytiin äänekästä keskustelua varhaiskasvatuksesta niin paikallislehtien palstoilla kuin myös politiikassa sekä valtakunnallisesti että kunnallisella tasolla, nyt syksyllä huomio on kiinnittynyt vanhempiin ja heidän lastenhoitoa käsitteleviin ratkaisuihin. Tuoreimmissa keskusteluissa kuumin peruna on ollut kotihoidontuki- ja perhevapaajärjestelmien toimivuus ja mahdollinen uudistamistarve. Näissä keskusteluissa on sivuttu myös kysymystä isien roolista lastenhoidossa.

Isät ja lastenhoito

Mikä on isien osuus lastenhoidosta tänä päivänä ja missä määrin isät jakavat vanhemmuutta pikkulapsiperheissä? CHILDCARE-blogin edellisessä julkaisussa Johanna Lammi-Taskula kuvaa kuinka isien osuus lasten kotihoidosta on marginaalinen verrattuna äiteihin. Positiivinen tulokulma asiaan kuitenkin on, että isien osuus on noussut sitä mukaan kun miehille on jyvitetty omia perhevapaaosuuksia. Vastaavia huomioita voidaan tehdä myös Tilastokeskuksen keräämän ajankäyttöaineiston pohjalta. Aineiston pohjalta tehdyt tutkimukset osoittavat kuinka isien lastenhoitoon käyttämän ajan huomattavasta kasvusta huolimatta äidit tekevät edelleen valtaosan lapsiin liittyvästä hoitotyöstä, oli kyse sitten vaipanvaihdosta, harrastuksiin kuljettamisesta, tai ruuanlaitoista.

Olen väitöstutkimuksessani esittänyt, että hoivaavat ja vanhemmuutta jakavat isyyden muodot näyttäytyvät ainakin pienten lasten isien keskuudessa tavoittelemisen arvoisen ja tärkeänä asiana. Edellä kuvatut tutkimustulokset kuitenkin osoittavat, että ainakaan toistaiseksi tämä kulttuurinen ideaali ei ole levinnyt kovin laajalle lapsiperheiden arjen käytännöissä. Lisää pohdittavaa saadaan, kun tarkastellaan miten vanhempien panostamista lastenhoitoon tutkitaan. Kuten yllämainitussa Tilastokeskuksen ajankäyttöaineistossa, vanhempien lastenhoitoa mitataan pääsääntöisesti konkreettisen tekemisen, eli ylipäätänsä mitattavissa olevien asioiden, kuten pesemisen, pukemisen tai yhdessä leikkimisen kautta. Tämä tarkastelutapa jättää kuitenkin pimentoon ison osan vanhemmuuteen liittyvästä ”näkymättömästä” huolehtimisesta, organisoimisesta ja vastuunkannosta. Jos lapsella on kaksi vanhempaa, kumpi heistä huolehtii että lapsella on sopivan kokoiset ulkoiluvaatteet joka säälle ja syksyisestä hiekkavesikuraseoksesta puhdistetut kurahousut joka aamu valmiina päiväkotiin vietäväksi? Entä kumpi varaa lapselle hyvissä ajoin neuvola-ajan ja kumpi huolehtii, että lastenkutsuilla on tarjottavana Muumi-keksejä ja lapsen kavereiden erityisruokavaliot huomioivaa naposteltavaa? Perheissä, joissa lapsella on isä ja äiti, kuvatun kaltainen kokonaisvastuu on usein äidillä.

Lastenhoito ja vanhemmuuden metatyö

Ylläkuvatut keskustelut vanhemmuuden työnjaosta tulivat useille suomalaisille tutuiksi noin vuosi sitten, kun Yleisradion toimittaja Jenny Lahtinen kirjoitti vanhemmuuden metatyötä käsittelevän blogitekstin. Tekstissä Lahtinen kuvaa kuinka vanhempien, eli hyvin usein äitien, arkea kuormittavat lukuisat näkymättömät puuhat päiväkotiin vietävistä ja täytettävistä lappusista harrastuskyytien organisointiin ja vanhempainyhdistysten myyjäisiin. Aiheesta on keskusteltu myös yhteiskuntatieteissä. Jo kaksi vuosikymmentä sitten sosiologian professori Susan Walzer tarkasteli tutkimuksessaan vanhemmuuden vastuualueita mental labor -käsitteen eli eräänlaisen ajatustyötä vaativan vanhemmuuden vastuun kautta. Walzer kuvaa, kuinka vanhemmuuteen liittyvän organisoinnin ja huolenpidon kasaantuminen äidille on usean tekijän summa. Taustalla on äitiyteen liitettävä ja äitien myös itse ylläpitämä käsitys kuinka ”hyvä äiti huolehtii aina kaikesta”.  Tästä seuraa, että pienten lasten äidit lukevat enemmän erilaisia vanhemmuuteen liittyviä oppaita, keskustelevat useammin vanhemmuudesta lähipiirinsä kanssa ja saavat myös yhteiskunnalta enemmän tukea vanhemmuuteensa esimerkiksi neuvolapalveluiden kautta. Walzerin mukaan tämä johtaa tilanteeseen jossa äidit hallinnoivat useissa perheissä vanhempien keskinäistä lastenhoidon työnjakoa esimerkiksi pyytämällä isää osallistumaan vain sellaisiin tehtäviin, joista äiti itse uskoo isän suoriutuvan.

Näyttää siis siltä, että tiukasti istuvat käsitykset äitiydestä ohjaavat huomattavasti perheissä tapahtuvaa lastenhoitoa koskevaa työn- ja vastuunjakoa. Siinä missä ”aktiivisen isän” roolin voi saavuttaa muistamalla viedä lapselle luistimet villasukkineen päiväkotiin, äidin tehtäväksi jää useissa perheissä tämän lisäksi huolehtia siitä milloin päiväkodissa luistellaan ja löytää luistimet ja sopivan kokoiset villasukat talvivarusteiden joukosta. Niin sanottu ”äitimyytti” ei ole tähän ainoa syy, mutta kuten Walzer kuvaa, itsessään pieni ja hyväntahtoinenkin oletus äidin keskeisyydestä kertautuu kuin huomaamatta vahvaksi itseään uusintavaksi kulttuuriseksi ohjenuoraksi, joka vaikuttaa perheiden arkeen ja lastenhoitoratkaisuihin.

Kohti jaetumpaa lastenhoitoa – miksi ja miten?

Tässä vaiheessa lukija saattaa kysyä: Mitä sitten? Eikö kukin perhe saa tehdä omat ratkaisunsa, johon ulkopuolisilla ei ole nokankoputtamista? Omassa tutkimuksessaan Walzer kuvaa, kuinka epätasainen työnjako lastenhoidossa tuottaa vanhempien välille jännitteitä, jotka voivat vaikuttaa myös lapseen. Tämän lisäksi muu tutkimuskirjallisuus antaa vahvan näytön siitä, että jaettu vanhemmuus tuottaa sekä hyvinvointia lapsen ja perheen elämään että tukee laajempaa yhteiskunnallista tasa-arvokehitystä. Tämän vuoksi kysymys jaetusta vanhemmuudesta ja erityisesti isien roolista lastenhoidosta on yhteiskunnallisesti relevantti ja se vaatii laajempaa ja moniäänisempää keskustelua.

Millaisia askeleita tulisi sitten ottaa, jotta miesten osuus ja rooli lastenhoidossa kasvaisi ja monipuolistuisi? Kuten yhteiskunnallisissa muutoksissa yleensäkin, tarvitaan toimia useilla eri tasoilla. Aiemmat tutkimukset ja esimerkit muista Pohjoismaista osoittavat, että perhepolitiikalla voidaan kannustaa pienten lasten isejä kantamaan entistä kokonaisvaltaisempaa vastuuta lastenhoidosta osoittamalla heille enemmän omia korvamerkittyjä perhevapaita. Myös suomalaisten arvostamalla ja luottamalla neuvolajärjestelmällä on varmasti loistavat mahdollisuudet kantaa oma kortensa kekoon jaetumman vanhemmuuden puolesta. Oman osuutensa voivat tehdä myös äidit muun muassa sopimalla lastenhoidosta isän kanssa yhdessä ja olemalla tekemättä turhia oletuksia isän kyvykkyydestä tai halukkuudesta hoitovastuuseen. Tärkein askel on – itsestään selvästi – se, joka isien itse tulee ottaa tiellä kohti tasapuolisesti jaettua vanhemmuutta. Palaan uudestaan Johanna Lammi-Taskulan blogi-tekstiin, jossa hän kuvaa isyysvapaan nousua 1990-luvulla ”jokamiehen joukkoliikkeeksi”. Jotta jaettu vanhemmuus voi toteutua nykyistä laajemmin ja monimuotoisemmin, taustalle tarvitaan uutta ”jokamiehen joukkoliikettä”, joka sitouttaa miehet sekä lastenhoitoon että hoivatyöhön laaja-alaisemminkin yhteiskunnassa.

Lopuksi

Olen keskustellut kuluneen syksyn aikana miehistä ja lastenhoidosta useaan otteeseen. Joukkoon mahtuu jutustelua sekä kollegoiden kanssa Eurooppalaisessa perhetutkimuskonferenssissa Saksassa että kohtaamisia isien kanssa CHILDCARE-tutkimuksen haastattelujen merkeissä. Lähtökohtaisesti kaikissa keskusteluissa on vallinnut yksimielisyys siitä, että isien aktiivisempi rooli lastenhoidossa on hyvä asia ja usein hyödyntämätön mahdollisuus. Tämä on hyvä uutinen. Nyt on siis tekojen vuoro. Isänpäiväviikon terveisinä haluan muistuttaa, että vanhempien kyvykkyys lastenhoitoon ei ole sukupuolesta riippuvainen. Hyvää isänpäivää kaikille!

petteri-eerola-kuvaaja-anu-kuukka

Petteri Eerola työskentelee CHILDCARE-hankkeen tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAssa. Eerola on tutkinut aiemmin isyyttä ja vanhemmuutta.

kuva: Anu Kuukka

 

 

 

Markkinoistuva varhaiskasvatus

Ville Ruutiainen

Markkinoistumisella viitataan tässä blogitekstissä markkinoille ominaisten toiminatatapojen omaksumiseen. Käytännössä markkinoistumista toteutetaan muun muassa yksityistämällä, ulkoistamalla ja kilpailuttamalla palveluita sekä lisäämällä kilpailua ja valinnan vapautta.

Suomessa, kuten muissakin pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa, varhaiskasvatuspalvelut ovat olleet perinteisesti julkisen sektorin toimintaa. Ne on rahoitettu julkisin varoin ja tuotettu pääosin osana kuntien palvelujärjestelmää. Lähtökohtana on ollut universalismin ajatus, mitä konkretisoivat muun muassa lasten subjektiivinen päivähoito-oikeus ja tulosidonnaiset asiakasmaksut. Yksityinen palveluntuotanto on ollut vähäistä ja pääasiassa pienten paikallisten päiväkotiyrittäjien sekä kolmannen sektorin toimijoiden varassa. Viime vuosina yksityinen varhaiskasvatus on kuitenkin lisääntynyt ja samalla palveluntuottajien kirjo on laajentunut. Aikaisempaa suurempia ja ainakin osin kansainvälisesti rahoitettuja kasvuhakuisia päiväkotiketjuja on ilmaantunut varhaiskasvatuskentälle.

Lisääntyneen yksityisen tarjonnan taustalla on useita tekijöitä. Universalismin rinnalle ja sitä haastamaan on noussut uusliberaaliin arvomaailmaan perustuvaa keskustelua. Käytännössä tämä ilmenee mm. vanhempien valinnan vapauden arvostamisessa, kilpailun korostamisessa ja julkistalouden tehostamispyrkimyksissä.

Yksityistyviä varhaiskasvatuspalveluita voidaan tarkastella myös kuntapolitiikan tasolla. Suomessa kunnilla on vastuu tiettyjen palveluiden järjestämisestä, mutta vapaus valita järjestämisen toteutustapa. Vapaus yhdistettynä muuttoliikkeisiin, väestö- ja elinkeinorakenteen muutoksiin sekä julkistaloudessa elettävään niukkuuden aikaan on saanut osan kunnista yksityistämään osan varhaiskasvatuspalveluistaan. Käytännössä yksityistäminen on tapahtunut joko kilpailutuksien kautta toteutettavina ostopalveluina tai erilaisia kunnan ja valtion myöntämiä rahallisia tukia yhdistelemällä.

Kuhinaa varhaiskasvatusmarkkinoilla

Varhaiskasvatuspalveluita voidaan tarkastella markkinoina, joilla kysyntä (asiakasperheet) ja tarjonta (palveluntuottajat) pyrkivät kohtaamaan. Suomalaisia varhaiskasvatusmarkkinoita voidaan kutsua sekataloudeksi, jossa osa tuotannosta, eli päiväkodeista, on julkisessa ja osa yksityisessä omistuksessa. Varhaiskasvatusmarkkinat ovat myös ymmärrettävissä ns. näennäismarkkinoiksi, joilla yksityisen ja julkisen tuotannon piirteet yhdistyvät. Sosiaalipolitiikan tutkijat Julian Le Grand ja Will Bartlett ovat muodostaneet kriteeristön, jonka ehtojen toteutuessa voidaan puhua näennäismarkkinoista. Kriteeristön mukaan näennäismarkkinat ovat julkisesti perustettuja, tuettuja ja säädeltyjä. Erilaiset toimijat kilpailevat niillä ja raha liikkuu niillä yleensä tilaajan ja tuottajan välillä, ei asiakkaan kautta. Lukuun ottamatta lakisääteistä yksityisen hoidon tukea Suomessa kunnat voivat päättää, kuinka ne tukevat yksityistä toimintaa ja kuinka ne suhtautuvat yksityisen sektorin laajentumiseen. Suomalaisilla varhaiskasvatusmarkkinoilla julkiset, yksityiset ja kolmannen sektorin toimijat kilpailevat keskenään asiakkaista. Rahaliikenne tapahtuu pääsääntöisesti siten, että perhe valitsee palvelun tuottajan. Mikäli tuottaja on yksityinen tai kolmas sektori, kunta maksaa perheelle myönnetyn tuen suoraan palveluntuottajalle. Vaikka varsinaisesta tilaaja-tuottajamallista ei useinkaan puhuta, raha ei yleensä kulje perheen kautta, vaan perheen valinnan perusteella.

Kuntakohtaiset erot palveluntuotannossa ja yksityisen palveluntuotannon laajuudessa ovat johtaneet siihen, että Suomen sisälle on muodostunut monia erilaisia varhaiskasvatusmarkkinoita, joista suuri osa täyttää näennäismarkkinoiden kriteerit.

Varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumiseen liittyviä kysymyksiä

Suomessa varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumista ei ole juuri tutkittu, sillä kyseessä on uusi ilmiö. Kansainvälisessä keskustelussa yksityinen ja erityisesti voittoa tavoitteleva varhaiskasvatus on ollut voimakkaan kritiikin kohteena. Uusliberaali oletus kilpailun positiivisesta vaikutuksesta varhaiskasvatuksen laatuun ei ole kansainvälisessä mittakaavassa toteutunut. Ainakin siltä näyttää, kun tarkastellaan voittoa tavoittelevien toimijoiden henkilöstörakennetta tai kasvatushenkilöstön määrää suhteessa lasten määrään, eli mittareita, joilla varhaiskasvatuksen laatua usein arvioidaan. Yhdeksi syyksi kilpailun tehottomuuteen laadun parantajana on esitetty kuluttajien epätäydellistä informaatiota. Informaation epätäydellisyys näkyy käytännössä siten, että vanhempien varhaiskasvatusarjesta saama tieto on niukkaa ja toisaalta vanhempien kyky arvioida varhaiskasvatuksen laatua on rajallinen. Lisäksi saatavilla olevien palveluiden niukkuuden tai hintatason vuoksi kilpailun lisääminen ei välttämättä lisää perheiden valinnan vapautta. Vaihteleva laatu ja hinnoittelu yhdistetään usein sosiaaliseen kerrostumiseen. Alhaisimpiin sosio-ekonomisiin luokkiin lukeutuvat perheet joutuvat tekemään valinnan usein hinnan perusteella ja laadun kustannuksella.

Australialaisen ABC Learningin tarina tarjoaa varoittavan esimerkin varhaiskasvatuksen yksityistymisestä ja yhtiöitymisestä. ABC kasvoi 2000-luvulla jättimäiseksi palveluntuottajaksi, mutta ajautui lopulta konkurssiin. Laajimmillaan sen markkinaosuus oli n. 25 %, ja yhtiön ajautuessa konkurssiin yli satatuhatta lasta oli jäämässä samanaikaisesti ilman hoitopaikkaa. Julkinen sektori joutui pelastamaan vaarassa olevat hoito- ja työpaikat, mikä maksoi valtiolle yli 100 miljoonaa Australian dollaria.

Suomessa kansainvälinen keskustelu ja esimerkit on syytä ottaa vakavasti päätöksiä tehtäessä. On kuitenkin huomattava, että suomalaiseen varhaiskasvatusmalliin sisältyy kauhukuvilta suojaavia tekijöitä. Ensiksikin julkinen sektori on edelleen ylivoimaisesti suurin palveluntarjoaja ja lapsella/perheellä on oikeus julkiseen varhaiskasvatukseen. Yksityisen sektorin hinnoittelu ei voi poiketa merkittävästi julkisesta, muuten asiakkaat äänestävät jaloillaan. Toiseksi perinteiset laadun mittarit, kuten henkilöstörakenne ja kasvatushenkilöstön määrä suhteessa lasten määrään, on säädetty laissa samaksi niin julkisissa kuin yksityisissä palveluissa. Kolmanneksi yksityisten toimijoiden julkinen säätely ja valvonta on tiukkaa. Lainsäädännön ja opetussuunnitelmien normiaseman lisäksi kunnat ja aluehallintovirastot valvovat palveluja. Kunnat asettavat yksityisille toimijoille toimintaehtoja, joihin ainakin palvelusetelillä palveluita tuottavien toimijoiden on mukauduttava. Neljänneksi näyttää siltä, että kunnat ovat havahtuneet perheiden ja lasten mahdolliseen epätasa-arvoistumiseen mm. tukikäytännöissään. Selvimmin tämä näkyy tulosidonnaisten tukimallien suosimisena. Tulosidonnaiset tukimallit takaavat yksityisen ja julkisen varhaiskasvatuksen asiakasperheille ainakin melko samansuuruiset asiakasmaksut, toisin kuin tasasuuruiset tukimallit.

Varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistuminen on meillä vasta alkanut, joten aika näyttää mihin suuntaan se etenee ja mitä voimme siitä oppia. CHILDCARE-hankkeessa markkinoistumisen kysymyksiin paneudutaan varhaiskasvatusjärjestelmän, kuntapäättäjien, yksityisten toimijoiden sekä yksityisen sektorin asiakasperheiden näkökulmista. Tutkimus tuottaa arvokasta tietoa lisääntyneestä yksityisestä varhaiskasvatuksesta, sen mahdollisuuksista sekä siihen liittyvistä riskitekijöistä. Saatua tietoa voidaan soveltaa päätöksenteossa, yksityisen toiminnan kehittämisessä sekä perheiden informoinnissa.

kuva: Anna Ruutiainen

Ville Ruutiainen toimii Jyväskylän yliopistossa varhaiskasvatuksen yliopistonopettajana ja tohtorikoulutettavana. Hänen yksityisiä varhaiskasvatuspalveluita käsittelevä väitöskirjansa pureutuu CHILDCARE-hankkeen teemoihin mm. tarkastellessaan  yksityistymiseen liittyvää tasa-arvon tematiikkaa.

Työ, perhe ja tasa-arvo – entä lapset?

Johanna Lammi-Taskula

Pohjoismaissa on 1960 -luvulta lähtien edistetty sukupuolten tasa-arvoa erityisesti työelämässä. Pienten lasten äitien työssäkäynnin tukeminen on ollut yksi keskeisiä toimia korkean työllisyysasteen saavuttamiseksi. Samalla hyvinvointivaltio on tarjonnut naisille uusia hoivatyön työpaikkoja. Luomalla yhtäältä perhevapaaoikeuksia ja toisaalta varhaiskasvatuspalveluita on tehty mahdolliseksi yhdistää vanhemmuus ja ansiotyö. Lapsen näkökulmasta kyse on siitä, että hän saa yhtäältä tarvitsemaansa hoivaa, toisaalta materiaaliset perustarpeensa tyydytettyä.

Ennen julkisten päivähoitopalveluiden rakentamista Suomessakin perheet joutuivat pohtimaan, kuka lapsia hoitaa äidin ollessa töissä: onko varaa palkata kotiapulainen, auttavatko sukulaiset, vai jäävätkö pienet lapset peräti yksin kotiin. Tuolloin lastenhoito nähtiin vielä itsestään selvästi naiskysymyksenä, isän jääminen pois töistä lapsia hoitamaan oli täysin outo ajatus. Oli siis suuri helpotus, kun laadukasta päivähoitoa alkoi olla tarjolla edulliseen hintaan.

Isän roolista perheessä kuitenkin keskusteltiin vilkkaasti jo 1970-luvulla. Nähtiin, että isän osallistuminen lapsen hoitamiseen on tärkeää paitsi äidin kaksoistaakan keventämiseksi, myös isän ja lapsen välisen suhteen vahvistamiseksi. Muiden pohjoismaiden esimerkkiä seuraten myös Suomessa saatiin voimaan isyysvapaa vuonna 1978. Aluksi isyysvapaan käyttö oli vähäistä, mutta perheissä oli selvästi valmiutta jakaa lastenhoitovastuuta tasaisemmin, ja isyysvapaan käyttö yleistyi vuosi vuodelta. 1990-luvulle tultaessa isyysvapaasta oli jo tullut ”jokamiehen joukkoliike”. Isät jäävät nykyään sankoin joukoin lapsen syntymän jälkeen muutamaksi viikoksi kotiin tutustumaan uuteen perheenjäseneen ja auttamaan synnytyksestä toipuvaa äitiä vauvan hoidossa.

Yhtä aikaa äidin kanssa kotona vietetty isyysvapaa ei kuitenkaan vielä saa aikaan vallankumousta sen paremmin sukupuolten tasa-arvon kuin isä-lapsi –suhteenkaan näkökulmasta. Äitien pitkien perhevapaiden rinnalla isien parin viikon osuus on hyvin vaatimaton. Vaikka pitkät perhevapaat yhtäältä mahdollistavat äitien siteen työmarkkinoille, ne myös aiheuttavat ongelmia ei vain äideille, vaan kaikille synnytysikäisille naisille. Työnantajat eivät ole halunneet palkata ainakaan pysyvään työsuhteeseen naista, joka mahdollisesti pian jäisi pidemmäksi aikaa perhevapaalle. Hoivavastuun epätasainen jakaminen vanhempien kesken näkyy myös sitkeästi parinkymmenen prosentin tuntumassa pysyttelevässä naisten ja miesten välisessä palkkaerossa.

1990-luvulla alettiin yhä pontevammin painottaa sellaisten politiikkatoimien tarvetta, joiden avulla edettäisiin nopeammin kohti kahden elättäjän ja kahden hoivaajan perhemallia. Toisin sanoen mallia, jossa niin äidit kuin isätkin kantavat tasapuolisesti vastuuta yhtä hyvin perheen toimeentulosta kuin lastenhoitovastuustakin. Pieniä askelia kohti tällaista perhemallia otettiin isäkuukauden säätämisen myötä vuonna 2003. Isät saivat ensin kaksi viikkoa ns. bonusvapaata, jos he pitivät kaksi viikkoa jaettavissa olevaa vanhempainvapaata. Myöhemmin bonusviikkojen määrä kasvoi aina neljään viikkoon asti, ja vuodesta 2013 isillä on ollut oma yhdeksän viikon kiintiönsä perhevapaista: kolme viikkoa yhtä aikaa äidin kanssa ja kuusi viikkoa itsenäisesti. Isän kiintiön käyttäjien määrä on kasvanut erityisesti sen myötä, kun vapaan käyttöä on myös joustavoitettu niin, että isä voi pitää vapaata lapsen kaksivuotispäivään asti.

Isän perhevapaakiintiön ajatuksena on, että isä hoitaa lasta itsenäisesti äidin palattua töihin tai opiskelemaan. Näin molemmat vanhemmat ymmärtävät paremmin niin lapsen tarpeita kuin myös kotitöiden tekemiseen liittyviä arkisia välttämättömyyksiä. Parisuhteen kannalta positiivinen kierre voi syntyä, jos kotitöistä ja hoivasta riidellään vähemmän. Jos tasaisemmalla vastuunjaolla syntyy parempi ymmärrys vanhempien kesken, pikkulapsivaiheen eroriski on pienempi ja koko perheen hyvinvointi siten vankemmalla pohjalla.

Sukupuolten tasa-arvon edistämisellä ja vanhemmuuteen liittyvien vastuiden tasaisemmalla jakamisella äitien ja isien kesken on siis monia seurauksia lasten hyvinvoinnin kannalta. Lapsen kehitys on turvatumpaa, kun lohduttajaksi, syöttäjäksi, pukijaksi ja nukuttajaksi kelpaa äidin ohella myös isä. Lapsi voi hyvin, kun vanhemmat saavat tukea niin toisiltaan kuin yhteiskunnaltakin, eikä kumpikaan kuormitu yksin kannetun hoiva- tai elatusvastuun alle.

lammitaskula1Johanna Lammi-Taskula toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella tutkimuspäällikkönä sekä Lapset, nuoret ja perheet -yksikön päällikkönä. Hän johtaa CHILDCARE-hankkeen osana olevaa NEVA-tiedonkeruuta, jossa kerätään varhaiskasvatuksen ja lastenneuvolan henkilöstön kautta tietoa nelivuotiaiden lasten ja heidän perheittensä hyvinvoinnista, terveydestä ja lastenhoidon valinnoista.