Ovatko perheiden lastenhoitoratkaisut paikallisesti ohjattuja?

Julia Kuusiholma

Suomalaista lastenhoitopolitiikkaa luonnehditaan tasa-arvoiseksi. Riippumatta vanhempien sosioekonomisesta taustasta tai asuinkunnasta kaikki perheet voivat hoitaa lasta kotona valtion maksaman taloudellisen tuen avulla ensimmäiset 9 kuukautta. Tämän vanhempainrahakauden päätyttyä lapsille aukeaa subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen. Varhaiskasvatuspalveluita tulisi – lain mukaan – olla tarjolla siinä muodossa ja laajuudessa kuin perheiden tilanne kussakin kunnassa vaatii. Varhaiskasvatuksen asiakasmaksut ovat säädeltyjä, ja jopa 18% perheistä kuului vuonna 2016 ryhmään, joka ei perheen tulotasosta johtuen maksanut käytetyistä varhaiskasvatuspalveluista lainkaan (THL 2017). Verrattuna moneen muuhun maahan varhaiskasvatuksen asiakasmaksut ovat maassamme suhteellisen edulliset. Tutkimusten mukaan varhaiskasvatuspalvelujen yhtäläinen saatavuus ja asiakasmaksujen kohtuullisuus turvaavat perheiden valinnan vapautta lapsenhoitoratkaisuissa, kuin myös lasten yhtäläistä oikeutta osallistua varhaiskasvatukseen, koulutusjärjestelmämme ensi portaaseen.

Peter Moss (2012) kirjoittaa miten kansallisella tasolla hyvin suunniteltu varhaiskasvatuspalvelujärjestelmä menettää tavoiteltua vetovoimaansa, jos muut perhe-, ja lapsipoliittiset linjaukset eivät toimi synergiassa sen kanssa. Lastenhoitopolitiikka Suomessa onkin dualistinen siinä mielessä, että samalla kun subjektiivisella varhaiskasvatusoikeudella mahdollistetaan lasten osallistuminen varhaiskasvatuspalveluihin, kotihoidon tuella pyritään antamaan mahdollisuus alle kolmevuotiaiden lasten ja heidän alle kouluikäisten sisarustensa kotihoitoon.

Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että matalasti koulutetut, pienituloiset sekä epävakaassa työmarkkina-asemassa olevat äidit hoitavat lapsia kotona pidempään kuin korkeasti koulutetut, suurituloiset sekä työsuhteessa olevat äidit. Tiedetään myös, että maahanmuuttotaustaiset, yksinhuoltajat ja monilapsisten perheiden äidit ovat yliedustettuina kotiin jäävien ryhmässä. Näitä havaintoja on selitetty juurikin kotihoidon tuella.

Tutkimuksissa vähäiselle huomiolle ovat jääneet kuntien erilaiset tavat ohjata paikallisesti perheiden lasten hoidon ja kasvatuksen ratkaisuja. Suomessa kunnat voivat päättää, maksavatko ne perheille kotihoidon tuen kuntalisää, mikä asettaa perheet keskenään eriarvoiseen asemaan. Osassa kunnista perheiden on mahdollista saada lapsen kotihoidon tueksi ainoastaan Kelan maksamaa hoitorahaa ja tuloista riippuen hoitolisää. Toisissa kunnissa näiden lisäksi perheet voivat saada myös kotihoidon tuen kuntalisää. Vuonna 2018 tämän kuntalisän määrä vaihteli alle kolmivuotiaan lapsen kohdalla 50 ja 300 euron välillä (https://www.kuntaliitto.fi/lasten-kotihoidon-ja-yksityisen-hoidon-tuen-kuntalisat-ja-palveluseteli-raportti). Lisäksi kunnilla on erilaisia ehtoja kuntalisän maksamiselle (esim. Hietamäki ym. 2017).

Näistä lähtökohdista käsin tutkimme noin yksivuotiaille (ikä 9–21 kk) lapsille tehtyjä hoitomuotoratkaisuja (koti vs. varhaiskasvatus) ja näihin ratkaisuihin kytkeytyviä sosioekonomisia ja muita perheeseen liittyviä tekijöitä. Lisäksi keskityimme tarkastelussa erityisesti siihen, miten kotihoidon tuen kuntalisän maksaminen lapsen kotikunnassa muovaa sosioekonomisten tai perhetekijöiden yhteyttä lastenhoitoratkaisuun. Tutkimusaineisto on kerätty vuonna 2016 kymmenen suomalaisen kunnan alueella, ja äitejä tähän tutkimukseen osallistui 1793.

Lastenhoitoratkaisuja ohjaava kotihoidon tuen kuntalisä

Tuloksemme osoittivat, että korkeasti koulutettujen äitien noin yksivuotiaat lapset olivat useammin varhaiskasvatuksessa kuin lapset, joiden äideillä ei ollut ammatillista koulutusta, mikäli kunnassa maksettiin kotihoidon tuen kuntalisää. Sitä vastoin niissä kunnissa, joissa ei maksettu kyseistä lisää, äidin koulutustausta ei selittänyt lapsen hoitoratkaisua. Myös perheiden tuloja tarkasteltaessa kuntalisä oli merkityksellinen. Kun kunta maksoi kotihoidontuen kuntalisää, suurituloisten perheiden lapset olivat useammin varhaiskasvatuksen piirissä kuin pienituloisten perheiden lapset. He olivat useammin kotihoidossa. Mikäli kuntalisää ei maksettu, vain keskituloisten perheiden lapset olivat pienituloisten perheiden lapsia useammin varhaiskasvatuksen piirissä. Äidin työmarkkina-asemalla hänen jäädessään perhevapaille ei ollut yhteyttä lapsenhoitoratkaisuihin riippumatta siitä, maksettiinko kunnassa kotihoidon tuen kuntalisää vai ei.

Perheen taustatekijöistä tarkastelussa olivat perhemuoto, äidin maahanmuuttotausta sekä oliko perheessä noin yksivuotiaan lapsen lisäksi muita alle kouluikäisiä lapsia vai ei. Näistä vain perhemuodolla oli merkitystä: kunnissa, joissa maksettiin kotihoidon tuen kuntalisää, yhden vanhemman perheiden lapset olivat varhaiskasvatuksessa useammin kuin kahden huoltajan perheiden lapset. Yhteyttä ei löytynyt kunnissa, joissa kuntalisää ei maksettu.

Lopuksi

Yhteenvetona voidaan todeta, että kotihoidon tuen kuntalisä näytti kannustavan lapsen kotihoitoon erityisesti äitejä, joilla ei ole ammatillista koulutusta, joiden perheet olivat keskituloisia tai jotka asuivat yhdessä puolison kanssa. Vain pienituloisten perheiden lapset hoidettiin kotona, tarjosi kunta kotihoidon tuen kuntalisää tai ei. Huomionarvoista on se, että tutkimuksessamme pienituloisista yli puolella oli korkeakoulutausta. Tutkimuksessa onkin tärkeää tarkastella eri sosioekonomisia tekijöitä erikseen sen sijaan, että niistä tehdään yhdistelmämuuttuja. Hoitomuotoratkaisu pienituloisten ryhmässä voi osittain selittyä vanhempien arvovalinnalla jäädä hoitamaan lasta kotiin, mikä väliaikaisesti alentaa perheen tulotasoa.

Tulostemme perusteella voidaan kysyä, onko kotihoidon tuen kuntalisän maksaminen perheiden valinnan vapauden mahdollistaja vai onko se kuntien ohjaustyöväline, jolla hillitään varhaiskasvatuspalvelujen kysyntää. Kuntien tarjoama ”valinnan vapaus” näyttää kohdentuvan lähinnä kahden vanhemman keskituloisiin perheisiin, joille ratkaisu kotihoidon tai päiväkodin välillä on realistinen valinta. Sitä se ei ole yksinhuoltajille eikä köyhyysrajan alla eläville perheille. Kotihoidon tukeen ja sen kuntalisään liitetty problematiikka ei koske vain alle 3-vuotiaita lapsia, sillä kolmannes lapsista, joista maksetaan kyseistä tukea, ovat yli kolmevuotiaita (Kekkonen 2014). Kuntien vaihtelevat lasten hoidon tuet asettavat lapsiperheet eriarvoiseen asemaan sen mukaan, missä kunnassa he ovat kirjoilla. Suomalaisten vaalimasta tasa-arvon näkökulmasta käsin nämä erilaiset käytänteet ovat kyseenalaisia.

Lähteet:

Hietamäki J ym. (2017) Varhaiskasvatus- ja lastenhoitoratkaisut yksivuotiaiden lasten perheissä: CHILDCARE-kyselytutkimuksen 2016 perustulokset. Työpaperi 24/2017. Helsinki: THL.

Kekkonen M (2014) Perheiden lastenhoitojärjestelyt ja tyytyväisyys päivähoitopalveluihin. Teoksessa J. Lammi-Taskula & S. Karvonen (toim.) Lapsiperheiden hyvinvointi 2014. Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos. Tampere: Juvenes Print – Suomen yliopistopaino, 258–272.

Moss P (2012) Caring and Learning Together: exploring the relationship between parental leave and early childhood education and care. European Journal of Education 47(4): 482–493.

THL (2017) Varhaiskasvatus 2016: Kuntakyselyn osaraportti. Tilastoraportti 30:2017. Helsinki: THL. Saatavilla: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201709068506

 

Kirjoittaja:

Julia Kuusiholma (KM) tekee väitöskirjatutkimusta osana CHILDCARE-hanketta Alli Paasikiven säätiön myöntämällä apurahalla. Väitöskirjassaan hän on kiinnostunut sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevien perheiden asemasta suomalaisessa lasten hoidon ja varhaiskasvatuksen palvelujärjestelmässä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *