Tag Archives: yhteiskuntatieteet

Sähköistä säilyttämistä ja sporttista tunnelmaa Dublinissa

Gaelilaisten urheilulajien suorituspaikka, Dublinin Croke Park –stadion saattaa aluksi tuntua melko erikoiselta paikalta järjestää digitaaliseen säilyttämiseen keskittyvä konferenssi. Onko tauoilla kenties tarkoitus pelata hurlingia tai gaelilaista käsipalloa? Pitääkö varoa, ettei joudu lounasjonossa taklatuksi? Nämä huolet osoittautuivat turhiksi, sillä sporttisesta ympäristöstään huolimatta kesäkuun lopulla stadionilla järjestetyssä The 1st Annual Conference on Digital Preservation for the Arts, Social Sciences and Humanities –konferenssissa (DPASSH) ei tarvinnut pelätä, että hiki nousisi pintaan ainakaan liikkumisesta. Ainoat lihaksetkin, jotka rasittuivat, olivat lähinnä istumalihaksia, sillä kaksipäiväisen konferenssin ohjelma oli tiivis.

Konferenssin tarkoituksena oli keskittyä erityisesti sellaisiin digitaalisen säilyttämisen haasteisiin, jotka ovat tyypillisiä humanistisille ja yhteiskuntatieteellisille aloille sekä taiteen tutkimukselle. Sen sponsorina toimi The Digital Repository of Ireland (DRI), joka oli näkyvässä roolissa koko konferenssin ajan. DRI on kansallinen infrastruktuuri, joka pyrkii säilyttämään, hoitamaan ja välittämään Irlannin kulttuuriperintöaineistoja sekä humanistista ja yhteiskuntatieteellistä dataa. Säilyttämisperiaate nousee aivan uuteen valoon, kun otetaan huomioon, että vuonna 1922 sisällissodan melskeissä tapahtunut asiakirja-arkiston (The Public Record Office of Ireland) tulipalo tuhosi suurimman osan Irlannin historiallisesta asiakirja-aineistosta 1200-luvun taitteesta vuoteen 1922. DRI:n tarkoituksena onkin kootusti kerätä yhteen olemassa olevat historian ja nykypäivän tietoaineistot tutkimuksen, opiskelun ja suuren yleisön saataville. DRI:lle on lisäksi heinäkuun alussa myönnetty arvostettu Data Seal of Approval –sertifikaatti, joka myönnetään organisaatioille, jotka säilyttävät sähköisiä aineistoja luotettavasti sekä mahdollistavat niiden jatkokäytön.

Konferenssin osallistujalista oli melko irlantilaisvoittoinen, mutta ilokseni mukaan oli eksynyt myös pohjoismainen kollega, Ruotsin tietoarkiston eli SND:n kieliaineistoista vastaava Caspar Jordan. Myös CSC oli lähettänyt paikalle KDK-PAS-hankkeen (Kansallinen Digitaalinen Kirjasto – Pitkäaikaissäilytys) kehitystyössä mukana olleen it-puolen edustajan. KDK:n perusideahan on hyvin samankaltainen kuin DRI:n, toisin sanoen digitaalisten kulttuuriperintöaineistojen keskitetyn pitkäaikaissäilytyspalvelun suunnittelu ja toteuttaminen.

Konferenssin punaisena lankana toimikin huoli ja vastuu valtavien aineistomassojen säilymisestä ja säilyttämisestä. Kun jo puhtaasti analogista historiallista, taiteellista, yhteiskuntatieteellistä ja kulttuuriperintöön liittyvää aineistoa on valmiina kilometrikaupalla, tuo omat haasteensa nykyinen digitaalinen aika, joka tuottaa jatkuvalla syötöllä valtavia, yli ymmärryksen käyviä aineistomassoja. Osa esityksistä pohdiskelikin erityisesti sitä, miten sovittaa analogiset aineistot digitaalisiin työnkulkuihin. Toisaalta taas osa esityksistä keskittyi nimenomaisesti jatkuvasti tuotettuun digitaaliseen materiaaliin ja sen mielekkääseen säilyttämiseen. Kuinka alati karttuvaa aineistoa (esimerkiksi Facebookissa, Twitterissä, e-lehdissä, jne.) saa talteen sitä vauhtia kuin sitä tuotetaan ja onko kaiken säilyttäminen ylipäätään mielekästä? Nykyisen digitalisoitumisen myötä erilaiset aineistot ovat lisäksi varsin hyvin saatavilla, mutta haasteita luo niiden pitkäaikaissäilytyksen turvaaminen, omistajuuteen niveltyvät kysymykset tai teknisiin ratkaisuihin liittyvät seikat.

Pääosassa olivat aineistot ja sisällöt, paikoin myös teoreettiset lähestymistavat tai aineiston hallinnan kysymykset. Melko monen esityksenpitäjän taustaorganisaatio tai projekti oli sellainen, jossa arkistoinnin lisäksi myös aktiivisesti digitoidaan aineistoja. Erilaisten esimerkkitapausten avulla avattiin sisällöllisiä ja käytännöllisiä ratkaisuja säilyttämiskysymyksiin. Muuan esitys viihdytti yleisöä esittelemällä varhaisen, 1990-lopun online-taideprojektin, The Bono Probability Positioning Systemin, joka toimi eräällä tapaa Google Street View -sovelluksen edeltäjänä. Sen ideana oli liittää erinäisiin Dublinin karttakohteisiin todennäköisyyslaskelma siitä, miten suurella todennäköisyydellä paikassa saattoi törmätä U2-yhtyeen nokkamieheen Bonoon. Projekti oli kieli poskessa luotu ja todennäköisyyslaskelmat täysin hatusta temmattuja. Projekti toimi kuitenkin hyvänä esimerkkinä siitä, millaisia haasteita on pyrkimyksessä säilyttää vanhempaa nettiin luotua digitaalista sisältöä, jota ei alun perin ole ajateltu säilytettäväksi. Perinteisempää ja arkistoalalle tyypillisempiä ongelmia pohdittiin muun muassa esityksissä, jossa esiteltiin arkaluontoiseen aineistoon liittyviä eettisiä ongelmia tai metadatan käsittelyä.

Kodikasta humanistihenkeä ja yhdessä tekemisen ilosanomaa huokunut konferenssi oli leppoisa kokemus, joka kuitenkin tarjosi melko monipuolisen kattauksen digitaalisten aineistojen kirjavaan maailmaan. Konferenssin irlantilaiset järjestäjät toivoivatkin, että DPASSH muodostuisi jokavuotiseksi. Tämän toiveen allekirjoitan mielihyvin.

Lisätietoa:
» DPASSH 2015
» The Digital Repository of Ireland
» The Bono Probability Positioning System

Katja Fält
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Sähköistä säilyttämistä ja sporttista tunnelmaa Dublinissa

Gaelilaisten urheilulajien suorituspaikka, Dublinin Croke Park –stadion saattaa aluksi tuntua melko erikoiselta paikalta järjestää digitaaliseen säilyttämiseen keskittyvä konferenssi. Onko tauoilla kenties tarkoitus pelata hurlingia tai gaelilaista käsipalloa? Pitääkö varoa, ettei joudu lounasjonossa taklatuksi? Nämä huolet osoittautuivat turhiksi, sillä sporttisesta ympäristöstään huolimatta kesäkuun lopulla stadionilla järjestetyssä The 1st Annual Conference on Digital Preservation for the Arts, Social Sciences and Humanities –konferenssissa (DPASSH) ei tarvinnut pelätä, että hiki nousisi pintaan ainakaan liikkumisesta. Ainoat lihaksetkin, jotka rasittuivat, olivat lähinnä istumalihaksia, sillä kaksipäiväisen konferenssin ohjelma oli tiivis.

Konferenssin tarkoituksena oli keskittyä erityisesti sellaisiin digitaalisen säilyttämisen haasteisiin, jotka ovat tyypillisiä humanistisille ja yhteiskuntatieteellisille aloille sekä taiteen tutkimukselle. Sen sponsorina toimi The Digital Repository of Ireland (DRI), joka oli näkyvässä roolissa koko konferenssin ajan. DRI on kansallinen infrastruktuuri, joka pyrkii säilyttämään, hoitamaan ja välittämään Irlannin kulttuuriperintöaineistoja sekä humanistista ja yhteiskuntatieteellistä dataa. Säilyttämisperiaate nousee aivan uuteen valoon, kun otetaan huomioon, että vuonna 1922 sisällissodan melskeissä tapahtunut asiakirja-arkiston (The Public Record Office of Ireland) tulipalo tuhosi suurimman osan Irlannin historiallisesta asiakirja-aineistosta 1200-luvun taitteesta vuoteen 1922. DRI:n tarkoituksena onkin kootusti kerätä yhteen olemassa olevat historian ja nykypäivän tietoaineistot tutkimuksen, opiskelun ja suuren yleisön saataville. DRI:lle on lisäksi heinäkuun alussa myönnetty arvostettu Data Seal of Approval –sertifikaatti, joka myönnetään organisaatioille, jotka säilyttävät sähköisiä aineistoja luotettavasti sekä mahdollistavat niiden jatkokäytön.

Konferenssin osallistujalista oli melko irlantilaisvoittoinen, mutta ilokseni mukaan oli eksynyt myös pohjoismainen kollega, Ruotsin tietoarkiston eli SND:n kieliaineistoista vastaava Caspar Jordan. Myös CSC oli lähettänyt paikalle KDK-PAS-hankkeen (Kansallinen Digitaalinen Kirjasto – Pitkäaikaissäilytys) kehitystyössä mukana olleen it-puolen edustajan. KDK:n perusideahan on hyvin samankaltainen kuin DRI:n, toisin sanoen digitaalisten kulttuuriperintöaineistojen keskitetyn pitkäaikaissäilytyspalvelun suunnittelu ja toteuttaminen.

Konferenssin punaisena lankana toimikin huoli ja vastuu valtavien aineistomassojen säilymisestä ja säilyttämisestä. Kun jo puhtaasti analogista historiallista, taiteellista, yhteiskuntatieteellistä ja kulttuuriperintöön liittyvää aineistoa on valmiina kilometrikaupalla, tuo omat haasteensa nykyinen digitaalinen aika, joka tuottaa jatkuvalla syötöllä valtavia, yli ymmärryksen käyviä aineistomassoja. Osa esityksistä pohdiskelikin erityisesti sitä, miten sovittaa analogiset aineistot digitaalisiin työnkulkuihin. Toisaalta taas osa esityksistä keskittyi nimenomaisesti jatkuvasti tuotettuun digitaaliseen materiaaliin ja sen mielekkääseen säilyttämiseen. Kuinka alati karttuvaa aineistoa (esimerkiksi Facebookissa, Twitterissä, e-lehdissä, jne.) saa talteen sitä vauhtia kuin sitä tuotetaan ja onko kaiken säilyttäminen ylipäätään mielekästä? Nykyisen digitalisoitumisen myötä erilaiset aineistot ovat lisäksi varsin hyvin saatavilla, mutta haasteita luo niiden pitkäaikaissäilytyksen turvaaminen, omistajuuteen niveltyvät kysymykset tai teknisiin ratkaisuihin liittyvät seikat.

Pääosassa olivat aineistot ja sisällöt, paikoin myös teoreettiset lähestymistavat tai aineiston hallinnan kysymykset. Melko monen esityksenpitäjän taustaorganisaatio tai projekti oli sellainen, jossa arkistoinnin lisäksi myös aktiivisesti digitoidaan aineistoja. Erilaisten esimerkkitapausten avulla avattiin sisällöllisiä ja käytännöllisiä ratkaisuja säilyttämiskysymyksiin. Muuan esitys viihdytti yleisöä esittelemällä varhaisen, 1990-lopun online-taideprojektin, The Bono Probability Positioning Systemin, joka toimi eräällä tapaa Google Street View -sovelluksen edeltäjänä. Sen ideana oli liittää erinäisiin Dublinin karttakohteisiin todennäköisyyslaskelma siitä, miten suurella todennäköisyydellä paikassa saattoi törmätä U2-yhtyeen nokkamieheen Bonoon. Projekti oli kieli poskessa luotu ja todennäköisyyslaskelmat täysin hatusta temmattuja. Projekti toimi kuitenkin hyvänä esimerkkinä siitä, millaisia haasteita on pyrkimyksessä säilyttää vanhempaa nettiin luotua digitaalista sisältöä, jota ei alun perin ole ajateltu säilytettäväksi. Perinteisempää ja arkistoalalle tyypillisempiä ongelmia pohdittiin muun muassa esityksissä, jossa esiteltiin arkaluontoiseen aineistoon liittyviä eettisiä ongelmia tai metadatan käsittelyä.

Kodikasta humanistihenkeä ja yhdessä tekemisen ilosanomaa huokunut konferenssi oli leppoisa kokemus, joka kuitenkin tarjosi melko monipuolisen kattauksen digitaalisten aineistojen kirjavaan maailmaan. Konferenssin irlantilaiset järjestäjät toivoivatkin, että DPASSH muodostuisi jokavuotiseksi. Tämän toiveen allekirjoitan mielihyvin.

Lisätietoa:
» DPASSH 2015
» The Digital Repository of Ireland
» The Bono Probability Positioning System

Katja Fält
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Itä-Aasian tietoarkistot kutsuvat yhteistyöhön

Tietoarkisto sai viime syksynä kutsun osallistua Japanin tietoarkiston SSJDA:n järjestämään seminaariin 12.–13. helmikuuta Tokiossa. Seminaari oli suunnattu Itä-Aasian arkistoille, mutta meidät kutsuttiin kertomaan Euroopan (ja Suomen) tämän hetkisestä tilanteesta nyt, kun Euroopan tietoarkistojen yhteinen EU-tutkimusinfrastruktuuri – CESSDA ERIC – on aloittamassa toimintaansa. Matkaan lähtivät arkiston johtaja Sami Borg ja minä.

Suomen tietoarkiston lisäksi seminaariin oli kutsuttu Korean tietoarkisto KOSSDA ja Taiwanin tietoarkisto SRDA. Lisäksi paikalla oli edustajia Soulin yliopistosta. Ohjelma oli tiivis. Ennen seminaarin alkua teimme tutustumiskäynnin SSJDA:n tiloihin. Varsinainen seminaari jakautui suljettuun, kutsutuille arkistoille tarkoitettuun osaan ja avoimeen osaan, johon kaikki kiinnostuneet Tokion yliopistolla olivat tervetulleita.

Oli mielenkiintoista havaita kuinka samanlaista arkistojen toiminta oli vaikka kaikkien organisaatiotausta oli erilainen. SSJDA on osa Tokion yliopiston yhteiskuntatieteellistä tutkimuskeskusta. Korean KOSSDAn taustalla on yksityinen säätiö. Taiwanin SRDA on osa Taiwanin kansallisen tutkimusakatemian Academia Sinican kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden alan tutkimuskeskusta. Suomen tietoarkisto puolestaan on opetus- ja kulttuuriministeriön Tampereen yliopistolle osoittama palvelutehtävä ja yliopiston erillisyksikkö.

Erilaisista taustoista huolimatta meitä kaikkia kuitenkin yhdistää se, että luovutamme aineistoja jatkokäyttöön oman kotiorganisaation ulkopuolelle. Aineistojen valmistelu arkistoitavaksi ja jatkokäyttöön tapahtui myös pääosin samojen periaatteiden mukaan, mutta aineistojen hankintatavat eroavat jonkin verran. Japanissa ja Taiwanissa osa aineistoista tulee suoraan isäntäorganisaation tutkijoilta ja osa hankitaan samaan tapaan kuin pääosa aineistoista meillä Suomessa: ottamalla yhteyttä suoraan tutkijoihin ja tutkimusorganisaatioihin. KOSSDAssa hankinta perustuu pitkälti eri organisaatioiden ja järjestöjen kanssa tehtyihin jäsenyyssopimuksiin. Lisäksi sen kumppanit toimittavat KOSSDAlle aineistoja selvästi enemmän kuin KOSSDA pystyy käsittelemään. Suomalaisen tietoarkistolaisen silmissä tämä vaikutti lähinnä positiiviselta ongelmalta.

Kaikki seminaariin osallistuneet arkistot toimittavat aineistoja oman kotimaansa ulkopuolelle. Myös suomalaiset tutkijat voivat saada esimerkiksi Japanin tietoarkiston aineistoja käyttöönsä. Kieli tosin saattaa muodostua ongelmaksi – kaikkea ei ole saatavilla englanniksi.

En itse ollut aiemmin käynyt Japanissa, joten seminaarin lisäksi kaikki muukin oli hyvin kiinnostavaa. Tokio on valtava kaupunki, ja on uskomatonta kuinka hyvin kaikki siellä toimii. Japanilaiset ovat kohteliaita ja avuliaita.

Tietoarkistojen kanssakäyminen on hyvin vilkasta. Eurooppalaisten arkistojen yhteistyön painopiste on kuitenkin Euroopassa ja eurooppalaisuus varmasti painottuu edelleen CESSDA ERICin myötä. Oli hyvin mielenkiintoista tavata myös aasialaisten tietoarkistojen edustajia ja kuulla näiden toiminnasta.

Matti Heinonen
ATK-erikoistutkija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Itä-Aasian tietoarkistot kutsuvat yhteistyöhön

Tietoarkisto sai viime syksynä kutsun osallistua Japanin tietoarkiston SSJDA:n järjestämään seminaariin 12.–13. helmikuuta Tokiossa. Seminaari oli suunnattu Itä-Aasian arkistoille, mutta meidät kutsuttiin kertomaan Euroopan (ja Suomen) tämän hetkisestä tilanteesta nyt, kun Euroopan tietoarkistojen yhteinen EU-tutkimusinfrastruktuuri – CESSDA ERIC – on aloittamassa toimintaansa. Matkaan lähtivät arkiston johtaja Sami Borg ja minä.

Suomen tietoarkiston lisäksi seminaariin oli kutsuttu Korean tietoarkisto KOSSDA ja Taiwanin tietoarkisto SRDA. Lisäksi paikalla oli edustajia Soulin yliopistosta. Ohjelma oli tiivis. Ennen seminaarin alkua teimme tutustumiskäynnin SSJDA:n tiloihin. Varsinainen seminaari jakautui suljettuun, kutsutuille arkistoille tarkoitettuun osaan ja avoimeen osaan, johon kaikki kiinnostuneet Tokion yliopistolla olivat tervetulleita.

Oli mielenkiintoista havaita kuinka samanlaista arkistojen toiminta oli vaikka kaikkien organisaatiotausta oli erilainen. SSJDA on osa Tokion yliopiston yhteiskuntatieteellistä tutkimuskeskusta. Korean KOSSDAn taustalla on yksityinen säätiö. Taiwanin SRDA on osa Taiwanin kansallisen tutkimusakatemian Academia Sinican kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden alan tutkimuskeskusta. Suomen tietoarkisto puolestaan on opetus- ja kulttuuriministeriön Tampereen yliopistolle osoittama palvelutehtävä ja yliopiston erillisyksikkö.

Erilaisista taustoista huolimatta meitä kaikkia kuitenkin yhdistää se, että luovutamme aineistoja jatkokäyttöön oman kotiorganisaation ulkopuolelle. Aineistojen valmistelu arkistoitavaksi ja jatkokäyttöön tapahtui myös pääosin samojen periaatteiden mukaan, mutta aineistojen hankintatavat eroavat jonkin verran. Japanissa ja Taiwanissa osa aineistoista tulee suoraan isäntäorganisaation tutkijoilta ja osa hankitaan samaan tapaan kuin pääosa aineistoista meillä Suomessa: ottamalla yhteyttä suoraan tutkijoihin ja tutkimusorganisaatioihin. KOSSDAssa hankinta perustuu pitkälti eri organisaatioiden ja järjestöjen kanssa tehtyihin jäsenyyssopimuksiin. Lisäksi sen kumppanit toimittavat KOSSDAlle aineistoja selvästi enemmän kuin KOSSDA pystyy käsittelemään. Suomalaisen tietoarkistolaisen silmissä tämä vaikutti lähinnä positiiviselta ongelmalta.

Kaikki seminaariin osallistuneet arkistot toimittavat aineistoja oman kotimaansa ulkopuolelle. Myös suomalaiset tutkijat voivat saada esimerkiksi Japanin tietoarkiston aineistoja käyttöönsä. Kieli tosin saattaa muodostua ongelmaksi – kaikkea ei ole saatavilla englanniksi.

En itse ollut aiemmin käynyt Japanissa, joten seminaarin lisäksi kaikki muukin oli hyvin kiinnostavaa. Tokio on valtava kaupunki, ja on uskomatonta kuinka hyvin kaikki siellä toimii. Japanilaiset ovat kohteliaita ja avuliaita.

Tietoarkistojen kanssakäyminen on hyvin vilkasta. Eurooppalaisten arkistojen yhteistyön painopiste on kuitenkin Euroopassa ja eurooppalaisuus varmasti painottuu edelleen CESSDA ERICin myötä. Oli hyvin mielenkiintoista tavata myös aasialaisten tietoarkistojen edustajia ja kuulla näiden toiminnasta.

Matti Heinonen
ATK-erikoistutkija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

IFDO tutki tutkimusrahoittajien datasuosituksia

Olen toiminut viitisen vuotta pienen kansainvälisen järjestön puheenjohtajana. International Federation of Data Organizations eli IFDO on hiljattain toteuttanut hankkeen, jossa vertailtiin eri maiden keskeisten tutkimusrahoittajien datapolitiikkoja kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen aloilla. IFDOn suunnittelemaan hankkeeseen ja Vigdis Kvalheimin ja Trond Kvammen pääosin kirjoittamaan selvitysraporttiin voi tutustua IFDOn verkkosivuilla (www.ifdo.org).

Raportin tiedot koottiin enimmäkseen vuonna 2012. Alan asiantuntijoille suunnattiin verkkokysely, johon tuli vastauksia 32 maasta. Kunkin maan asiantuntija raportoi ja arvioi tilannetta oman maansa osalta. Vastaajat eivät olleet tutkimusrahoittajien edustajia vaan tutkittujen alojen datapalveluammattilaisia ja tutkijoita. Vastaajajoukko edustaa maita, jotka ovat tavalla tai toisella aktiivisesti mukana data-arkistoalan kansainvälisessä yhteistyössä tai osallistuvat laajoihin kansainvälisiin vertailututkimuksiin. Vastaajajoukossa ovat aliedustettuina tutkimusjärjestelmiltään kehittymättömimmät maat.

Yksityiskohtaisimmat tutkimusaineistojen avointa saatavuutta tukevat politiikkasuositukset löytyvät yleensä maista, joiden tutkimusinfrastruktuurit ovat tutkituista maista kehittyneimpiä. Tällaisia ovat Pohjois-Amerikan ja useat Länsi-Euroopan maat. Näidenkin kesken on tosin suuria eroavuuksia tutkimusdatan avoimuutta koskevissa tutkimusrahoittajien avoimuusohjeissa.

Isossa-Britanniassa keskeiset tutkimusrahoittajat ovat edellyttäneet jo pitkään rahoittamiltaan tutkimusprojekteilta, että ne tarjoavat kokoamansa tutkimusdatat hankkeen päätyttyä arkistoitavaksi alan kansalliseen data-arkistoon UKDAan. Samantyyppiseen ratkaisuun ovat päätyneet epäsuoremmin kehotuksin useat pohjoisamerikkalaiset tutkimusrahoittajat.

Suomessa Suomen Akatemia suosittaa mutta ei edellytä yhteiskuntatieteellisten aineistojen arkistointia Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon. Edistyksellistä Suomessa on vaatimus aineistonhallintasuunnitelmasta osana tutkimussuunnitelmaa. IFDOn kyselyn kattamista maista vain joka neljännessä maan keskeisin kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen alan tutkimusrahoittaja edellyttää aineistonhallintasuunnitelmaa (8/32).

Tutkituista maista noin kahdessa kolmesta tutkimusrahoittajat suosittivat jollakin tavalla uusien tutkimusdatojen avaamista tiedeyhteisön käyttöön hankkeiden päättymisen jälkeen. Vaatimattomimmillaan edellytys voi täyttyä, kun tutkimusryhmä varmistaa itse minimitasoisesti aineiston avaamisen ja jatkokäyttömahdollisuudet.

Kunnolliset jatkokäyttömahdollisuudet muodostuvat todennäköisimmin datan avaamisen kansainvälisiin toimintastandardeihin sitoutuneiden palveluyksikköjen tuella. Data-arkistopalvelujen käyttöä koskevia rahoittajien suosituksia tai edellytyksiä löytyi kuitenkin vain harvemmassa kuin joka toisessa tutkitussa maassa.

Yksi huolestuttavimmista havainnoista oli datan avoimuutta tukevien toimintaohjeiden ylimalkaisuus. Useimmiten tutkimusrahoittajien politiikkaohjeet eivät olleet vahvasti joitakin toimia edellyttäviä vaan ne olivat suosituksia. Lisäksi ne ottivat ani harvoin kantaa esimerkiksi kansainvälisten kuvailustandardien hyödyntämiseen tutkimusaineiston dokumentoinnissa. Nämä ovat aineistojen tietojen löydettävyyden ja datan informoidun jatkokäytön kannalta erittäin tärkeitä seikkoja.

IFDOn selvityksen yleiset johtopäätökset korostavat tarvetta muutokseen tutkimusrahoittajien datapolitiikoissa. Monista ja varsinkin tutkimatta jääneistä maista tutkimusdatan avoimuutta tukevat rahoittajapolitiikat puuttuvat kokonaan. Yleistymisestään huolimatta datapolitiikkojen puute koskee edelleen myös monia tutkimusjärjestelmiltään kehittyneimpiä maita.

Ensimmäisiä askeleita oikeaan suuntaan ovat tutkimusdatan avaamista tukevien infrastruktuurien perustaminen ja vahvistaminen sekä tällaisten tukipalvelujen käyttöä korostavien datapolitiikkojen käyttöönotto.

Raportin toinen pääsuositus koskee politiikkasuositusten sisältöä. Yleisluonteisuuden sijasta tutkimusrahoittajien politiikkaohjeiden tulisi osoittaa nykyistä täsmällisemmin se, milloin, minne ja miten tutkimusaineistot arkistoidaan avoimeen käyttöön tutkimushankkeiden päättymisen jälkeen. Tätä tavoitetta tukisivat esimerkiksi nykyistä laajempi aineistonhallintasuunnitelmien edellyttäminen osana tutkimussuunnitelmia ja aineistonhallintasuunnitelmien tarkempi ohjeistus. Onhan hyvin suunniteltu jo puoliksi tehty.

Lisätietoja:
» Policies for Sharing Research Data in Social Sciences and Humanities (2014)
» IFDO Data Sharing Policies Fact Sheet

Sami Borg
johtaja
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

IFDO tutki tutkimusrahoittajien datasuosituksia

Olen toiminut viitisen vuotta pienen kansainvälisen järjestön puheenjohtajana. International Federation of Data Organizations eli IFDO on hiljattain toteuttanut hankkeen, jossa vertailtiin eri maiden keskeisten tutkimusrahoittajien datapolitiikkoja kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen aloilla. IFDOn suunnittelemaan hankkeeseen ja Vigdis Kvalheimin ja Trond Kvammen pääosin kirjoittamaan selvitysraporttiin voi tutustua IFDOn verkkosivuilla (www.ifdo.org).

Raportin tiedot koottiin enimmäkseen vuonna 2012. Alan asiantuntijoille suunnattiin verkkokysely, johon tuli vastauksia 32 maasta. Kunkin maan asiantuntija raportoi ja arvioi tilannetta oman maansa osalta. Vastaajat eivät olleet tutkimusrahoittajien edustajia vaan tutkittujen alojen datapalveluammattilaisia ja tutkijoita. Vastaajajoukko edustaa maita, jotka ovat tavalla tai toisella aktiivisesti mukana data-arkistoalan kansainvälisessä yhteistyössä tai osallistuvat laajoihin kansainvälisiin vertailututkimuksiin. Vastaajajoukossa ovat aliedustettuina tutkimusjärjestelmiltään kehittymättömimmät maat.

Yksityiskohtaisimmat tutkimusaineistojen avointa saatavuutta tukevat politiikkasuositukset löytyvät yleensä maista, joiden tutkimusinfrastruktuurit ovat tutkituista maista kehittyneimpiä. Tällaisia ovat Pohjois-Amerikan ja useat Länsi-Euroopan maat. Näidenkin kesken on tosin suuria eroavuuksia tutkimusdatan avoimuutta koskevissa tutkimusrahoittajien avoimuusohjeissa.

Isossa-Britanniassa keskeiset tutkimusrahoittajat ovat edellyttäneet jo pitkään rahoittamiltaan tutkimusprojekteilta, että ne tarjoavat kokoamansa tutkimusdatat hankkeen päätyttyä arkistoitavaksi alan kansalliseen data-arkistoon UKDAan. Samantyyppiseen ratkaisuun ovat päätyneet epäsuoremmin kehotuksin useat pohjoisamerikkalaiset tutkimusrahoittajat.

Suomessa Suomen Akatemia suosittaa mutta ei edellytä yhteiskuntatieteellisten aineistojen arkistointia Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon. Edistyksellistä Suomessa on vaatimus aineistonhallintasuunnitelmasta osana tutkimussuunnitelmaa. IFDOn kyselyn kattamista maista vain joka neljännessä maan keskeisin kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen alan tutkimusrahoittaja edellyttää aineistonhallintasuunnitelmaa (8/32).

Tutkituista maista noin kahdessa kolmesta tutkimusrahoittajat suosittivat jollakin tavalla uusien tutkimusdatojen avaamista tiedeyhteisön käyttöön hankkeiden päättymisen jälkeen. Vaatimattomimmillaan edellytys voi täyttyä, kun tutkimusryhmä varmistaa itse minimitasoisesti aineiston avaamisen ja jatkokäyttömahdollisuudet.

Kunnolliset jatkokäyttömahdollisuudet muodostuvat todennäköisimmin datan avaamisen kansainvälisiin toimintastandardeihin sitoutuneiden palveluyksikköjen tuella. Data-arkistopalvelujen käyttöä koskevia rahoittajien suosituksia tai edellytyksiä löytyi kuitenkin vain harvemmassa kuin joka toisessa tutkitussa maassa.

Yksi huolestuttavimmista havainnoista oli datan avoimuutta tukevien toimintaohjeiden ylimalkaisuus. Useimmiten tutkimusrahoittajien politiikkaohjeet eivät olleet vahvasti joitakin toimia edellyttäviä vaan ne olivat suosituksia. Lisäksi ne ottivat ani harvoin kantaa esimerkiksi kansainvälisten kuvailustandardien hyödyntämiseen tutkimusaineiston dokumentoinnissa. Nämä ovat aineistojen tietojen löydettävyyden ja datan informoidun jatkokäytön kannalta erittäin tärkeitä seikkoja.

IFDOn selvityksen yleiset johtopäätökset korostavat tarvetta muutokseen tutkimusrahoittajien datapolitiikoissa. Monista ja varsinkin tutkimatta jääneistä maista tutkimusdatan avoimuutta tukevat rahoittajapolitiikat puuttuvat kokonaan. Yleistymisestään huolimatta datapolitiikkojen puute koskee edelleen myös monia tutkimusjärjestelmiltään kehittyneimpiä maita.

Ensimmäisiä askeleita oikeaan suuntaan ovat tutkimusdatan avaamista tukevien infrastruktuurien perustaminen ja vahvistaminen sekä tällaisten tukipalvelujen käyttöä korostavien datapolitiikkojen käyttöönotto.

Raportin toinen pääsuositus koskee politiikkasuositusten sisältöä. Yleisluonteisuuden sijasta tutkimusrahoittajien politiikkaohjeiden tulisi osoittaa nykyistä täsmällisemmin se, milloin, minne ja miten tutkimusaineistot arkistoidaan avoimeen käyttöön tutkimushankkeiden päättymisen jälkeen. Tätä tavoitetta tukisivat esimerkiksi nykyistä laajempi aineistonhallintasuunnitelmien edellyttäminen osana tutkimussuunnitelmia ja aineistonhallintasuunnitelmien tarkempi ohjeistus. Onhan hyvin suunniteltu jo puoliksi tehty.

Lisätietoja:
» Policies for Sharing Research Data in Social Sciences and Humanities (2014)
» IFDO Data Sharing Policies Fact Sheet

Sami Borg
johtaja
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Kannatusmittauksia moneen junaan

Olin hiljattain muutaman kuukauden projektitehtävissä toimittaakseni kokoomateoksen viime eduskuntavaaleista. Muutosvaalit 2011 -teoksen kirjoitti 18 politiikan ja viestinnän tutkijaa ja hankkeen rahoitti oikeusministeriö. Tutkimuksen pääaineistona oli Taloustutkimuksen heti eduskuntavaalien jälkeen kokoama käyntikysely. Aineisto on nyt tallennettu tietoarkistoon, josta se on saatavissa maksutta jatkokäyttöön tutkimukseen, opetukseen ja opiskeluun.

En nyt esittele tätä tutkimusta mutta pysyn eduskuntavaaliteemassa. Avaan ja arvioin hieman niihin liittyvää kannatusmittaustoimintaa. Ennen vaaleja vaalitulosta ja valitsijoiden äänestyskäyttäytymistä ennakoivat erityisesti viestimet ja puolueet. Puolueet tilaavat äänestysaikomusmittauksia kampanjasuunnittelun tueksi. Tällaiset gallupit ovat pääsääntöisesti salaisia, eikä niiden ennustearvoa tai muuta laatua ole siksi mahdollista arvioida.

Viestinten teettämät julkiset puoluekannatusmittaukset tarjoavat puolestaan valitsijoille, puolueille ja ehdokkaille tietoa siitä, mitä kansalaiset puolueista ajattelevat ja miten he aikovat äänestää. Moniin muihin kyselytutkimusaiheisiin verrattuna puoluekannatusmittaukset ovat sikäli kiinnostavia, että niiden tietoja voidaan verrata sekä menneiden että tulevien vaalien tuloksiin. Tavallisesti kyselytutkimuksissa ei nimittäin ole mahdollista verrata käyttäytymisaikomuksia ja mielipiteitä todelliseen käyttäytymiseen.

Tietoja menneiden vaalien äänestyskäyttäytymisestä käytetäänkin vakiintuneesti tarkentamaan arvioita tulevien vaalien tuloksesta ja mittaushetken puoluekannatuksesta. Näitä menettelyjä selostetaan esimerkiksi YLE Uutisten puoluekannatusmittarissa. Käytännössä nämä menettelyt lisäävät mittausten osumatarkkuutta siten, että puolueiden eduskuntavaalivaalikannatus on yleensä kyetty ennakoimaan yhdestä kahteen prosenttiyksikön tarkkuudella suuntaan tai toiseen.

Viime eduskuntavaalit olivat tosin poikkeus. Viimeksi julkistetut valtakunnalliset mittaukset eivät päässeet kiinni kampanjan parin viime viikon aikana tapahtuneisiin muutoksiin. Esimerkiksi Taloustutkimuksen viimeisin valtakunnallinen mittaus yliarvioi keskustan ääniosuuden kolmella ja aliarvioi perussuomalaisten ääniosuuden lähes neljällä prosenttiyksiköllä. Kannattaa muuten lukea Pertti Suhosen artikkeli Muutosvaalit 2011 -kirjasta. Siinä hän analysoi kiinnostavasti puoluekannatusmittauksia ja niiden metodiikkaa sekä muita viime eduskuntavaalien alla julkaistuja mielipidetutkimuksia.

Kirjoitin itse viime vuoden lopulla tiiviin analyysin viime eduskuntavaalien vaalipiirikohtaisista kannatusmittauksista. Se julkaistiin Matti Wibergin toimittamassa Populismi – Kriittinen arvio -kirjassa (Edita). Puoluekannatuksen osumatarkkuuden osalta vaalipiirikohtaiset mittaukset olivat suurin piirtein yhtä onnistuneita tai epäonnistuneita kuin valtakunnalliset mittaukset. Joukkoon mahtui tosin joitakin pahasti pieleen menneitä arvioita.

Muutamissa vaalipiirikohtaisissa mittauksissa yritettiin myös aprikoida kyselytiedoin läpimenevien ehdokkaiden nimiä. Tämä on mielestäni täysin turhaa puuhastelua, koska niin monet valitsijat päättävät ehdokkaastaan hyvin myöhään ja useat äänestäjät eivät halua kertoa ehdokkaansa nimeä vaalisalaisuuden säilymisen vuoksi.

Vaalipiirikohtainen puoluekannatusarviointi kyllä toimii, kunhan pohjana käytetään kunnollisia otoksia, kuten nyt pääosin nähtiin. Sen sijaan kansanedustajien nimien ennakointi huterien ja epäedustavien tietojen perusteella on edesvastuutonta ja loukkaa pahimmillaan räikeästi kampanjoivien ehdokkaiden tasavertaisuutta.

Toisen esimerkin erittäin heikkolaatuisesta kyselyennakoinnista tarjoavat ovensuukyselyt, joita jotkin maakuntalehdet toteuttivat viime eduskuntavaaleissakin joillakin ennakkoäänestyspaikoilla. Ensimmäisten ennakkoäänestyspäivien äänestäjäkunta on millä tahansa äänestyspaikalla erittäin epäedustava otos koko arvioitavasta äänestäjäkunnasta, koska esimerkiksi iäkkäimmät äänioikeutetut käyttävät vaaleissa hanakasti mahdollisuutta äänestää ennakkoon. Lisäksi monet juuri äänestäneet eivät halua kertoa äänestämäänsä puoluetta äänestyspaikkojen liepeillä, jolloin kantansa salanneiden osuus kasvaa. Tämäkin heikentää merkittävästi ovensuukyselyiden luotettavuutta.

Onneksi Suomessa ei tarvitse käyttää ovensuukyselyjä vaali-iltojen tuloslähetyksissä, kuten useissa maissa tehdään. Meillä niin moni käy äänestämässä ennakkoon, että vaalihuoneistojen sulkeutumisen jälkeen heti julkistettavat ennakkoäänitulokset riittävät tyydyttämään tiedonnälän. Ennakkoäänet eivät tosin yleensä ennakoi puolueiden lopullista ääniosuutta paljonkaan tarkemmin kuin viimeiset valtakunnalliset gallupit, mutta ovat ne kuitenkin oikeita laskettuja ääniä.

Palataanpa lopuksi Muutosvaalit-tutkimukseen. Kun Taloustutkimus haastatteli vaalien jälkeen noin 1300 satunnaisesti valittua äänioikeutettua, tiedot vuoden 2011 vaaleissa äänestetystä eivät olleet osumatarkkuudeltaan sen parempia kuin vaaleja edeltäneet mittaukset. Vaalien jälkeen aineistolle on kuitenkin mahdollista laskea painokerroin, joka painottaa eri puolueiden äänestäjien määrät vaalitulosta vastaavaksi dataa analysoitaessa. Näin on mahdollista tarkastella melko luotettavasti ja vaalitulostietoja monin verroin monipuolisemmin sitä, miten eri väestöryhmät äänestävät ja millaisia syitä he valinnoilleen antavat.

Sami Borg
johtaja
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Kannatusmittauksia moneen junaan

Olin hiljattain muutaman kuukauden projektitehtävissä toimittaakseni kokoomateoksen viime eduskuntavaaleista. Muutosvaalit 2011 -teoksen kirjoitti 18 politiikan ja viestinnän tutkijaa ja hankkeen rahoitti oikeusministeriö. Tutkimuksen pääaineistona oli Taloustutkimuksen heti eduskuntavaalien jälkeen kokoama käyntikysely. Aineisto on nyt tallennettu tietoarkistoon, josta se on saatavissa maksutta jatkokäyttöön tutkimukseen, opetukseen ja opiskeluun.

En nyt esittele tätä tutkimusta mutta pysyn eduskuntavaaliteemassa. Avaan ja arvioin hieman niihin liittyvää kannatusmittaustoimintaa. Ennen vaaleja vaalitulosta ja valitsijoiden äänestyskäyttäytymistä ennakoivat erityisesti viestimet ja puolueet. Puolueet tilaavat äänestysaikomusmittauksia kampanjasuunnittelun tueksi. Tällaiset gallupit ovat pääsääntöisesti salaisia, eikä niiden ennustearvoa tai muuta laatua ole siksi mahdollista arvioida.

Viestinten teettämät julkiset puoluekannatusmittaukset tarjoavat puolestaan valitsijoille, puolueille ja ehdokkaille tietoa siitä, mitä kansalaiset puolueista ajattelevat ja miten he aikovat äänestää. Moniin muihin kyselytutkimusaiheisiin verrattuna puoluekannatusmittaukset ovat sikäli kiinnostavia, että niiden tietoja voidaan verrata sekä menneiden että tulevien vaalien tuloksiin. Tavallisesti kyselytutkimuksissa ei nimittäin ole mahdollista verrata käyttäytymisaikomuksia ja mielipiteitä todelliseen käyttäytymiseen.

Tietoja menneiden vaalien äänestyskäyttäytymisestä käytetäänkin vakiintuneesti tarkentamaan arvioita tulevien vaalien tuloksesta ja mittaushetken puoluekannatuksesta. Näitä menettelyjä selostetaan esimerkiksi YLE Uutisten puoluekannatusmittarissa. Käytännössä nämä menettelyt lisäävät mittausten osumatarkkuutta siten, että puolueiden eduskuntavaalivaalikannatus on yleensä kyetty ennakoimaan yhdestä kahteen prosenttiyksikön tarkkuudella suuntaan tai toiseen.

Viime eduskuntavaalit olivat tosin poikkeus. Viimeksi julkistetut valtakunnalliset mittaukset eivät päässeet kiinni kampanjan parin viime viikon aikana tapahtuneisiin muutoksiin. Esimerkiksi Taloustutkimuksen viimeisin valtakunnallinen mittaus yliarvioi keskustan ääniosuuden kolmella ja aliarvioi perussuomalaisten ääniosuuden lähes neljällä prosenttiyksiköllä. Kannattaa muuten lukea Pertti Suhosen artikkeli Muutosvaalit 2011 -kirjasta. Siinä hän analysoi kiinnostavasti puoluekannatusmittauksia ja niiden metodiikkaa sekä muita viime eduskuntavaalien alla julkaistuja mielipidetutkimuksia.

Kirjoitin itse viime vuoden lopulla tiiviin analyysin viime eduskuntavaalien vaalipiirikohtaisista kannatusmittauksista. Se julkaistiin Matti Wibergin toimittamassa Populismi – Kriittinen arvio -kirjassa (Edita). Puoluekannatuksen osumatarkkuuden osalta vaalipiirikohtaiset mittaukset olivat suurin piirtein yhtä onnistuneita tai epäonnistuneita kuin valtakunnalliset mittaukset. Joukkoon mahtui tosin joitakin pahasti pieleen menneitä arvioita.

Muutamissa vaalipiirikohtaisissa mittauksissa yritettiin myös aprikoida kyselytiedoin läpimenevien ehdokkaiden nimiä. Tämä on mielestäni täysin turhaa puuhastelua, koska niin monet valitsijat päättävät ehdokkaastaan hyvin myöhään ja useat äänestäjät eivät halua kertoa ehdokkaansa nimeä vaalisalaisuuden säilymisen vuoksi.

Vaalipiirikohtainen puoluekannatusarviointi kyllä toimii, kunhan pohjana käytetään kunnollisia otoksia, kuten nyt pääosin nähtiin. Sen sijaan kansanedustajien nimien ennakointi huterien ja epäedustavien tietojen perusteella on edesvastuutonta ja loukkaa pahimmillaan räikeästi kampanjoivien ehdokkaiden tasavertaisuutta.

Toisen esimerkin erittäin heikkolaatuisesta kyselyennakoinnista tarjoavat ovensuukyselyt, joita jotkin maakuntalehdet toteuttivat viime eduskuntavaaleissakin joillakin ennakkoäänestyspaikoilla. Ensimmäisten ennakkoäänestyspäivien äänestäjäkunta on millä tahansa äänestyspaikalla erittäin epäedustava otos koko arvioitavasta äänestäjäkunnasta, koska esimerkiksi iäkkäimmät äänioikeutetut käyttävät vaaleissa hanakasti mahdollisuutta äänestää ennakkoon. Lisäksi monet juuri äänestäneet eivät halua kertoa äänestämäänsä puoluetta äänestyspaikkojen liepeillä, jolloin kantansa salanneiden osuus kasvaa. Tämäkin heikentää merkittävästi ovensuukyselyiden luotettavuutta.

Onneksi Suomessa ei tarvitse käyttää ovensuukyselyjä vaali-iltojen tuloslähetyksissä, kuten useissa maissa tehdään. Meillä niin moni käy äänestämässä ennakkoon, että vaalihuoneistojen sulkeutumisen jälkeen heti julkistettavat ennakkoäänitulokset riittävät tyydyttämään tiedonnälän. Ennakkoäänet eivät tosin yleensä ennakoi puolueiden lopullista ääniosuutta paljonkaan tarkemmin kuin viimeiset valtakunnalliset gallupit, mutta ovat ne kuitenkin oikeita laskettuja ääniä.

Palataanpa lopuksi Muutosvaalit-tutkimukseen. Kun Taloustutkimus haastatteli vaalien jälkeen noin 1300 satunnaisesti valittua äänioikeutettua, tiedot vuoden 2011 vaaleissa äänestetystä eivät olleet osumatarkkuudeltaan sen parempia kuin vaaleja edeltäneet mittaukset. Vaalien jälkeen aineistolle on kuitenkin mahdollista laskea painokerroin, joka painottaa eri puolueiden äänestäjien määrät vaalitulosta vastaavaksi dataa analysoitaessa. Näin on mahdollista tarkastella melko luotettavasti ja vaalitulostietoja monin verroin monipuolisemmin sitä, miten eri väestöryhmät äänestävät ja millaisia syitä he valinnoilleen antavat.

Sami Borg
johtaja
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Nimellä on väliä

Kun tietoarkistoa perustettiin 1990-luvun lopulla, yksikön nimestä keskusteltiin aika pitkään. Hankkeen vireille pannut Suomen Akatemian tietoarkistotyöryhmä käytti omassa loppuraportissaan vuonna 1996 nimitystä Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto kansainvälisen mallin mukaan suomennettuna. Nimi ei muuttunut, vaikka pari vuotta myöhemmin, aivan toiminnan aloittamisen kynnyksellä asiaa vielä harkittiin perusteellisesti.

Suurin osa vastaavista eurooppalaisista kansallisista organisaatioista käyttää englanninkielisissä nimissään termiä social science data archive. Kun kerran data computerkin aikoinaan suomennettiin ja vakiintui tietokoneeksi, sana tietoarkisto tuntui osuvalta. Lyhenne FSD tuli puolestaan pohjoismaisen lyhennekäytännön pohjalta. Se toimii englanniksi (Finnish Social Science Data Archive) ja vielä paremmin ruotsiksi (Finlands samhällsvetenskapliga dataarkiv). Ruotsissa toimi tuohon aikaa SSD ja Norjassa palvelee edelleen NSD.

Suomessa tietoarkisto on nyt alallaan tunnettu toimija ja sen nimi on vakiintunut. Se ei silti tarkoita, ettei nimen kanssa olisi ollut ja olisi edelleen haasteita. Kokemus on osoittanut, että pitkää nimeä ja myös lyhennettä on saanut selitellä paljon.

Ulkoisessa tiedottamisessa nimi aiheutti pikkuongelmia varsinkin toiminnan alkuvaiheessa. Moni puhui Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta. Pulmana oli, että toimintamme oli määritelty valtakunnalliseksi. Perustettaessa suomenkieliseen nimeemme ei yksinkertaisuuden vuoksi haluttu Suomea mukaan, mutta väärien mielikuvien välttämiseksi sovimme runsas vuosi sitten yliopiston kanssa, että voimme tarvittaessa käyttää myös nimeä Suomen yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto.

Oma operettinsa on, että pitkät sanat luritellaan usein väärin. Joskus olemme olleet muiden suulla yhteiskuntatieteiden ja joskus yhteiskunnallinen tietoarkisto. Nämäkin ovat onneksi vähäisiä ongelmia.

Isoin sisällöllinen kysymys tietoarkiston nykyisessä nimessä koskee toiminnan alaa. ’Yhteiskuntatieteellinen’ on muodostumassa tietoarkistolle vähitellen turhan suppeaksi toimintakentäksi, koska palvelut ovat laajentuneet ja laajentumassa entistä monipuolisemmin kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen aloille. Yliopistojen valtiotieteellisissä ja sosiaali- tai yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa toimivat oppiaineet ovat mieltäneet tietoarkiston palvelut omikseen, mutta nyt palveluja on ryhdytty suuntamaan myös lähitieteisiin, kuten kasvatustieteisiin, psykologiaan, terveystieteisiin, kulttuurin tutkimukseen, historian tutkimukseen ja muille humanistisille aloille. Kultainen kysymys kuuluu, mieltävätkö nämä tieteenalat tietoarkiston palvelut omikseen, jos nimi pysyy Yhteiskuntatieteellisenä tietoarkistona.

Tähän kysymykseen ei löydy vastausta apteekin hyllyltä. Monet ulkomaiset sisararkistomme ovat vastaavassa tilanteessa lievittäneet samaa ongelmaa innovoimalla uusille palveluille mahdollisimman sopivia nimiä muuttamatta oman organisaationsa nimeä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa alamme suurin toimija ICPSR on oman nimensä puolesta edelleen politiikan tutkimuksen ja sosiaalitutkimuksen kansainvälinen konsortio. Sen palvelukonseptissa on kuitenkin kymmeniä portaalihankkeita, jotka on nimetty yksittäisten, tuttujen tieteenalojen mukaan.

Tuollainen lähestymistapa voisi hyvin toimia myös Suomessa. Toinen mahdollisuus olisi toiminnan alaa laajentava nimenmuutos, josta pitäisi tietenkin neuvotella toiminnan päärahoittajien ja tärkeimpien sidosryhmien kanssa. Tähänkin vaihtoehtoon löytyy esimerkki rapakon tuolta puolen, tosin kyse on vähän pienemmästä lätäköstä. Ruotsissa tutkimusinfrastruktuurien kehittämistä koordinoiva toimielin johti hanketta, jossa yhteiskuntatieteitä palvellut SSD muuttui SND:ksi (Svenska nationell datatjänst), joka palvelee myös humanistisia aloja sekä terveys- ja lääketieteitä.

Sami Borg
johtaja
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Nimellä on väliä

Kun tietoarkistoa perustettiin 1990-luvun lopulla, yksikön nimestä keskusteltiin aika pitkään. Hankkeen vireille pannut Suomen Akatemian tietoarkistotyöryhmä käytti omassa loppuraportissaan vuonna 1996 nimitystä Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto kansainvälisen mallin mukaan suomennettuna. Nimi ei muuttunut, vaikka pari vuotta myöhemmin, aivan toiminnan aloittamisen kynnyksellä asiaa vielä harkittiin perusteellisesti.

Suurin osa vastaavista eurooppalaisista kansallisista organisaatioista käyttää englanninkielisissä nimissään termiä social science data archive. Kun kerran data computerkin aikoinaan suomennettiin ja vakiintui tietokoneeksi, sana tietoarkisto tuntui osuvalta. Lyhenne FSD tuli puolestaan pohjoismaisen lyhennekäytännön pohjalta. Se toimii englanniksi (Finnish Social Science Data Archive) ja vielä paremmin ruotsiksi (Finlands samhällsvetenskapliga dataarkiv). Ruotsissa toimi tuohon aikaa SSD ja Norjassa palvelee edelleen NSD.

Suomessa tietoarkisto on nyt alallaan tunnettu toimija ja sen nimi on vakiintunut. Se ei silti tarkoita, ettei nimen kanssa olisi ollut ja olisi edelleen haasteita. Kokemus on osoittanut, että pitkää nimeä ja myös lyhennettä on saanut selitellä paljon.

Ulkoisessa tiedottamisessa nimi aiheutti pikkuongelmia varsinkin toiminnan alkuvaiheessa. Moni puhui Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta. Pulmana oli, että toimintamme oli määritelty valtakunnalliseksi. Perustettaessa suomenkieliseen nimeemme ei yksinkertaisuuden vuoksi haluttu Suomea mukaan, mutta väärien mielikuvien välttämiseksi sovimme runsas vuosi sitten yliopiston kanssa, että voimme tarvittaessa käyttää myös nimeä Suomen yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto.

Oma operettinsa on, että pitkät sanat luritellaan usein väärin. Joskus olemme olleet muiden suulla yhteiskuntatieteiden ja joskus yhteiskunnallinen tietoarkisto. Nämäkin ovat onneksi vähäisiä ongelmia.

Isoin sisällöllinen kysymys tietoarkiston nykyisessä nimessä koskee toiminnan alaa. ’Yhteiskuntatieteellinen’ on muodostumassa tietoarkistolle vähitellen turhan suppeaksi toimintakentäksi, koska palvelut ovat laajentuneet ja laajentumassa entistä monipuolisemmin kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen aloille. Yliopistojen valtiotieteellisissä ja sosiaali- tai yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa toimivat oppiaineet ovat mieltäneet tietoarkiston palvelut omikseen, mutta nyt palveluja on ryhdytty suuntamaan myös lähitieteisiin, kuten kasvatustieteisiin, psykologiaan, terveystieteisiin, kulttuurin tutkimukseen, historian tutkimukseen ja muille humanistisille aloille. Kultainen kysymys kuuluu, mieltävätkö nämä tieteenalat tietoarkiston palvelut omikseen, jos nimi pysyy Yhteiskuntatieteellisenä tietoarkistona.

Tähän kysymykseen ei löydy vastausta apteekin hyllyltä. Monet ulkomaiset sisararkistomme ovat vastaavassa tilanteessa lievittäneet samaa ongelmaa innovoimalla uusille palveluille mahdollisimman sopivia nimiä muuttamatta oman organisaationsa nimeä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa alamme suurin toimija ICPSR on oman nimensä puolesta edelleen politiikan tutkimuksen ja sosiaalitutkimuksen kansainvälinen konsortio. Sen palvelukonseptissa on kuitenkin kymmeniä portaalihankkeita, jotka on nimetty yksittäisten, tuttujen tieteenalojen mukaan.

Tuollainen lähestymistapa voisi hyvin toimia myös Suomessa. Toinen mahdollisuus olisi toiminnan alaa laajentava nimenmuutos, josta pitäisi tietenkin neuvotella toiminnan päärahoittajien ja tärkeimpien sidosryhmien kanssa. Tähänkin vaihtoehtoon löytyy esimerkki rapakon tuolta puolen, tosin kyse on vähän pienemmästä lätäköstä. Ruotsissa tutkimusinfrastruktuurien kehittämistä koordinoiva toimielin johti hanketta, jossa yhteiskuntatieteitä palvellut SSD muuttui SND:ksi (Svenska nationell datatjänst), joka palvelee myös humanistisia aloja sekä terveys- ja lääketieteitä.

Sami Borg
johtaja
etunimi.sukunimi [at] uta.fi