Tag Archives: tutkimusaineistot

Kun historiantutkijat vaelsivat Joensuuhun – Historiantutkimuksen päivät 22.–24.10.2015 Itä-Suomen yliopistossa

Olo oli oudolla tapaa nostalginen, kun juna kolisutteli pimeää rataosuutta Pieksämäeltä kohti Joensuuta. Vielä hetken on Pohjois-Karjalan maakuntakeskus tavoitettavissa junaillen; maaliskuun 2016 jälkeen sinne ei enää pääse Tampereelta Jyväskylän ja Pieksämäen kautta. Käsillä olivat siis viimeiset hetket vierailla junantuomana Pielisjoen suulle asettuneessa kaupungissa.

Joensuun vierailun syynä olivat 22.–24.10.2015 järjestetyt Historiantutkimuksen päivät, jotka keräsivät kokoon Itä-Suomen yliopiston kampukselle noin 260 historioitsijaa Suomen kaikista historian laitoksista – ja kirsikkana kakun päällä yhden tietoarkistolaisen. Sessioita ja työryhmiä oli kolmen päivän aikana noin seitsemänkymmentä ja esitykset kattoivat aikakausia antiikista nykypäivään. Lisäksi ohjelmaan sisältyi kaksi keynote-luentoa sekä seurustelun ja verkostoitumisen mahdollistavia iltatilaisuuksia. Otolliset ainekset jossain vaiheessa yleensä iskevälle konferenssikoomalle olivat siis lupaavasti kasassa.

Tietoarkistolaisen näkökulmasta päiville osallistumisella oli selkeä tarkoitus: Digitaalisten tutkimusaineistojen avoimuuden ja jatkokäytön edistäminen ei ole vielä vakiintunut humanististen alojen tutkimuskäytöntöihin. Tietoarkiston laajentaessa palveluitaan humanistisille aloille tutkijoiden joukkoon jalkautuminen ja tutkimusaineistojen avoimuuden ilosanoman julistaminen ovat siten ensiarvoisen tärkeitä asioita. Parin päivän aikana käymistäni keskusteluista kävi kuitenkin selväksi, että historiantutkijat alkavat olla enenevässä määrin selvillä avoimen tieteen vaatimuksista tutkimusaineistojen suhteen, ja moni tuntui suhtautuvan asiaan pohjimmiltaan myönteisesti. Tutkimusrahoittajien, kuten Suomen Akatemian suositukset tutkimusaineistojen avaamisesta ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat jatkossakin siihen, että tutkijat joutuvat aiempaa aktiivisemmin pohtimaan aineistojen arkistoimiseen ja jatkokäyttöön liittyvää tematiikkaa.

Niinä aikoina, kun en päivystänyt Tietoarkiston pöydän takana, kävin kuuntelemassa esityksiä. Sessioiden valintaan vaikuttivat omat intressini sekä tietoarkistolaisena että keskiajan taiteen tutkijana. Taidehistorian koulutuksen saaneena kuvien tutkijana minua kiinnosti kovasti kuulla, miten historioitsijat käsittelevät ja tutkivat visuaalista aineistoa. Valitsin siten ensimmäiseksi session, jossa käsiteltiin sosiaalisen median kuvamateriaalia, kotialbumien sota-ajan kuvia sekä SA-kuva-arkiston sotavalokuvia digitaalisen humanismin näkökulmasta. Historioitsijat ovat tyypillisesti tottuneet suuntaamaan analyyttisen katseensa ensisijaisesti kohti tekstejä, mutta visuaalinen aines on ehkä historian tutkimuksessa pikkuhiljaa liikahtamassa kuriositeetin tai kuvituksen roolistaan kohti tutkimuksellista keskiötä – tai ainakin sen liepeitä. Historian tutkijat ovat perinteisesti herkkiä kontekstille, ja tämä näkyi onneksi myös esityksissä, vaikka taiteen tutkimuksen näkökulmasta paljon on vielä opittavaa.

Nosteessa olevan digitaalisen humanismin tai tuttavallisemmin digihumanismin tuotteena luodaan usein erilaisia datan visualisointeja ja esimerkiksi esitellyn SA-kuva-arkiston sisällön analyysit olivat muuntuneet kuvapilven muotoon. Erilaiset kuvapilvet havainnollistivat tässä tapauksessa graafisesti eri valokuvien kuvateksteistä poimittujen käsitteiden merkitystä. Datan visualisointi on eittämättä kiinnostava ja havainnollistava tapa esittää kerättyä tietoa, mutta valokuviin liittyvien kuvatekstien muodostamat visualisoinnit nostavat väistämättä sanat merkityksellisempään asemaan kuin varsinaiset kuvat. Tekstintutkija ei tässä välttämättä näe mitään ongelmaa, kuvantutkija kylläkin.

Listalleni päätyi seuraavaksi perinteisempää historiantutkimuksen metodiikkaa kuten keskiajan ja uuden ajan lähdetutkimusta Turun tuomiokirkon Mustasta kirjasta voudintileihin ja Flemingien maakirjoihin. Suuri osa historiantutkijoiden työajasta kuluu edelleen kirjallisen lähdeaineiston analysointiin, eikä sen keskeisyys ole katoamassa. Itselleni kiinnostavaa oli kuulla muun muassa lähdeteoksissa käytetyn paperin vesileima-ajoituksista, joiden perusteella on mahdollista hahmottaa käsikirjojen alkuperäinen kokonaisuus sekä tehdä esimerkiksi melko tarkkoja ajoituksia sen suhteen, milloin jonkin tietyn käsikirjoituksen jokin osa on kirjoitettu tai kuinka monta kirjuria työtä on ollut tekemässä. Toisaalta perinteinen lähdetutkimus voi nykyään kiinnittyä luontevasti digitaaliseen alustaan ja muuntua tietokannaksi, kuten digihumanismin ja perinteikkään historiantutkimuksen ristipaineessa tempoileva voudintilien tutkija aprikoi.

Tässä yhteydessä mainittiin myös itselleni aikaisemmin tuntematon termi ”small big data”, joka viittaa määrällisesti pieneen mutta luonteeltaan ”suureen” dataan, siis eräänlaiseen big datan miniversioon. Puhe big datasta sisältää usein eräänlaisen eeppisen mittasuhteen; määritelläänhän se tyypillisesti valtavista, osin järjestäytymättömistä ja jatkuvasti lisääntyvistä tietomassoista koostuvaksi datamassaksi. Tiedonkeruun kannalta yksittäinen tutkija voi tuntea kauhua määrällisesti valtaisan ja alati laajentuvan tietovarannon kanssa, joten lienee tarpeen pilkkoa käsitettä pienempiin ja paremmin hallittaviin kokonaisuuksiin.

Viimeinen sessio, johon minun oli mahdollista osallistua, käsitteli historiantutkimuksen sähköisiä tutkimusinfrastruktuureja. Esitykset keskittyivät Kansallisarkiston erilaisiin sähköisiin palveluihin, erityisesti digitoitujen karttojen paikkatietojärjestelmän kehittämiseen, heraldisten kokoelmien tietokannan luomiseen ja Suomen keskiajan käsikirjoitusten sähköisen kokoelmatietokannan, Diplomatarium Fennicumin kehittämiseen. Näiden erilaisten sähköisten palvelujen kehittäminen on osa Kansallisarkiston laajempaa tutkimuspalvelustrategiaa, jonka avulla pyritään paremmin vastaamaan erilaisten käyttäjien toiveisiin.

Kuulemieni esitysten perusteella historiantutkimuksen nykytilasta jäi ehkä päällimmäisenä pinnalle digitalisaation haasteet ja sen mukanaan tuomat uudet sovellukset, joita hyödyntämällä tieteenalan on mahdollista suunnata hyvinkin kiinnostaville urille – unohtamatta kuitenkaan perusydintään, lähdekriittistä ja kontekstiherkkää tutkimusotetta.

Historiantutkimuksen päivistä muualla blogosfäärissä:
» Kaisa Kyläkoski: Historiantutkimuksen päivät
» Susanna Ånäs: Olemmeko kaikki historioitsijoita?
» Maria Lähteenmäki: Minne menet historiantutkijoiden ammattikunta tekno-oligarkkien paineen alla?

Lisätietoa:
» SA-kuva-arkisto
» Historiantutkimuksen päivät 2015

Katja Fält
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Mitä tutkijat ajattelevat terveys- ja lääketieteen aineistojen arkistoinnista?

Tutkimusaineistojen avoimuus on jo tavallista biotieteissä ja monilla luonnontieteiden aloilla, mutta useilla muilla aloilla avoimuus on harvinaista ja lääketieteessä sitä on hädin tuskin edes harkittu. Tutkimusaineistojen avoimuusvaatimus koskee kuitenkin myös terveys- ja lääketieteitä. Tietoarkisto onkin laajentamassa palveluitaan, jotta myös näiden alojen aineistoille saadaan asianmukaiset käytännöt arkistointiin ja aineistojen jatkokäyttöön.

Kartoittaaksemme tutkijoiden tarpeita, toteutimme toukokuussa 2015 tutkijakyselyn, jossa selvitimme tutkijoiden ajatuksia ja käytäntöjä tutkimusaineistojen jatkohyödyntämisestä. Kysely suunnattiin Tietoarkiston uusille tieteenaloille, humanististen ja lääke- ja terveystieteiden tutkijoille, pois lukien biotieteiden ala. Tässä kirjoituksessani käsittelen terveystieteiden tutkijoiden vastauksia.

Puolet vastaajista oli tietoisia rahoittajien (esim. Suomen Akatemia ja TEKES) ja julkaisijoiden suosituksista ja edellytyksistä avata tutkimusaineistot tiedeyhteisön käyttöön. Tästä huolimatta vain neljäsosa arkistoi aineistonsa omaan yliopistoonsa tai tutkimuslaitokseensa, ja vain neljä prosenttia arkistoi aineistoja erilliseen arkistoimisyksikköön.

Miksi näin harva? Aineistojen jakaminen tutkimusryhmien kesken kun on kuitenkin yleinen käytäntö terveys- ja lääketieteissä.

Osaltaan syynä on väärinymmärrys. Monen tutkijan käsityksen mukaan arkaluonteisia tietoja sisältävää aineistoa ei saa arkistoida muuta tutkimuskäyttöä varten.

Aineiston voi kuitenkin arkistoida, kun siitä ensin poistetaan tunnistetiedot, eli aineisto anonymisoidaan. Mahdollista on myös poistaa aineistosta kaikkein arkaluonteisin osa ja arkistoida vähemmän arkaluonteiset tiedot. Tietoarkistossa anonymisointi ja tutkittavien tietosuojan varmistaminen onkin keskeinen osa arkistointiprosessia.

Tutkijoita huolestuttaa myös se, että ulkopuolinen ei pysty käyttämään aineistoa oikein. Arkistoitava aineisto kuitenkin kuvaillaan Tietoarkistossa niin perin pohjin, että uusi käyttäjä saa tietoonsa miten tiedot on kerätty ja mitä rajoituksia eri muuttujiin liittyy. Tutkija voi myös halutessaan rajata aineiston jatkokäyttöä päättämällä hakemuskohtaisesti, kenelle jatkokäyttölupa myönnetään. Kyselyssä tutkijat toivoivat myös, että heillä olisi oikeus rajata, millainen osa aineistosta hakijalle kulloinkin annetaan.

Tutkittavien informoinnissa ja suostumusten keräämisessä käytetään usein suostumusmallia, jossa tutkittaville kerrotaan aineistoa käytettävän vain yhteen tutkimukseen, ja että tutkimuksen päätyttyä aineisto hävitetään. On myös tavallista kirjoittaa eettisen luvan hakemukseen sen kummemmin asiaa harkitsematta, että aineistoa käytetään vain tähän tutkimukseen ja tutkimuksen loputtua aineisto hävitetään.

Eettiset toimikunnatkin voivat tulkita lakia jyrkemmin kuin lain kirjain vaatii. Eettisen lausunnon saamiseen voi liittyä vaatimuksia aineiston hävittämisestä tai muista rajoituksista. Myös tutkijat itse voivat pitää arkaluonteisen aineiston arkistointia eettisesti arveluttavana, vaikka anonyymin aineiston arkistoinnin sallisi sekä lainsäädäntö että eettinen toimikunta.

Yksi selitys sille, että aineistoja ei juuri arkistoida, on myös se, että tutkijat eivät ole tietoisia arkistointiin ja aineistojen jatkokäyttöön tähtäävästä tutkimuspolitiikasta, eikä muun muassa Tietoarkistoa tai sen palveluita vielä tunneta. Julkaisujen vaatimukset artikkeliin liittyvän tutkimusaineiston avaamisesta ovat jo tutumpia.

Tieto arkistoimisen hyödyistä kuitenkin leviää. Tietoarkistojen ja tutkijoiden välisen yhteistyön lisääntyessä edetään kohti tilannetta, jossa aineistot käytetään hyödyksi tehokkaasti. Tämä säästää tutkimuksessa arvokasta aikaa ja rahaa sekä altistaa tutkittavia vähemmille tutkimuksille.

Lopuksi yhden vastaajan kirjoitus aineistojen jakamisesta: ”Tutkimusryhmämme on jo avannut aineistoja laajasti suomalaisille ja kansainvälisille tutkimusryhmille. Olemme tietojeni mukaan saaneet tiedostojen jakamisesta pelkästään hyötyä ja positiivista palautetta sekä kymmeniä hyviä yhteisjulkaisuja. Tämän lisäksi tutkimus kuuluu kymmeniin kansainvälisiin genetiikan alan konsortiotutkimuksiin, mistä on saatu hyötynä kymmeniä huippujulkaisuja. Aineistojen jakamisesta on hyötyä myös siksi, että vastavuoroisesti meille on auennut mahdollisuus käyttää kansanvälisiä aineistoja, mikä on parantanut mahdollisuuksia julkaisujen hyväksymisestä alan huippulehtiin.

Lisätietoa:
Tutkimusaineistojen avoimen saatavuuden määrittelystä ja asiaan liittyvistä taustatekijöistä voi lukea tarkemmin Tietoarkistolehdessä 2/2014.

Annaleena Okuloff
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Kirjoitus on kolmiosaisen terveys- ja lääketieteitä käsittelevän postaussarjan ensimmäinen osa. Ks. toinen osa.

Mitä tutkijat ajattelevat terveys- ja lääketieteen aineistojen arkistoinnista?

Tutkimusaineistojen avoimuus on jo tavallista biotieteissä ja monilla luonnontieteiden aloilla, mutta useilla muilla aloilla avoimuus on harvinaista ja lääketieteessä sitä on hädin tuskin edes harkittu. Tutkimusaineistojen avoimuusvaatimus koskee kuitenkin myös terveys- ja lääketieteitä. Tietoarkisto onkin laajentamassa palveluitaan, jotta myös näiden alojen aineistoille saadaan asianmukaiset käytännöt arkistointiin ja aineistojen jatkokäyttöön.

Kartoittaaksemme tutkijoiden tarpeita, toteutimme toukokuussa 2015 tutkijakyselyn, jossa selvitimme tutkijoiden ajatuksia ja käytäntöjä tutkimusaineistojen jatkohyödyntämisestä. Kysely suunnattiin Tietoarkiston uusille tieteenaloille, humanististen ja lääke- ja terveystieteiden tutkijoille, pois lukien biotieteiden ala. Tässä kirjoituksessani käsittelen terveystieteiden tutkijoiden vastauksia.

Puolet vastaajista oli tietoisia rahoittajien (esim. Suomen Akatemia ja TEKES) ja julkaisijoiden suosituksista ja edellytyksistä avata tutkimusaineistot tiedeyhteisön käyttöön. Tästä huolimatta vain neljäsosa arkistoi aineistonsa omaan yliopistoonsa tai tutkimuslaitokseensa, ja vain neljä prosenttia arkistoi aineistoja erilliseen arkistoimisyksikköön.

Miksi näin harva? Aineistojen jakaminen tutkimusryhmien kesken kun on kuitenkin yleinen käytäntö terveys- ja lääketieteissä.

Osaltaan syynä on väärinymmärrys. Monen tutkijan käsityksen mukaan arkaluonteisia tietoja sisältävää aineistoa ei saa arkistoida muuta tutkimuskäyttöä varten.

Aineiston voi kuitenkin arkistoida, kun siitä ensin poistetaan tunnistetiedot, eli aineisto anonymisoidaan. Mahdollista on myös poistaa aineistosta kaikkein arkaluonteisin osa ja arkistoida vähemmän arkaluonteiset tiedot. Tietoarkistossa anonymisointi ja tutkittavien tietosuojan varmistaminen onkin keskeinen osa arkistointiprosessia.

Tutkijoita huolestuttaa myös se, että ulkopuolinen ei pysty käyttämään aineistoa oikein. Arkistoitava aineisto kuitenkin kuvaillaan Tietoarkistossa niin perin pohjin, että uusi käyttäjä saa tietoonsa miten tiedot on kerätty ja mitä rajoituksia eri muuttujiin liittyy. Tutkija voi myös halutessaan rajata aineiston jatkokäyttöä päättämällä hakemuskohtaisesti, kenelle jatkokäyttölupa myönnetään. Kyselyssä tutkijat toivoivat myös, että heillä olisi oikeus rajata, millainen osa aineistosta hakijalle kulloinkin annetaan.

Tutkittavien informoinnissa ja suostumusten keräämisessä käytetään usein suostumusmallia, jossa tutkittaville kerrotaan aineistoa käytettävän vain yhteen tutkimukseen, ja että tutkimuksen päätyttyä aineisto hävitetään. On myös tavallista kirjoittaa eettisen luvan hakemukseen sen kummemmin asiaa harkitsematta, että aineistoa käytetään vain tähän tutkimukseen ja tutkimuksen loputtua aineisto hävitetään.

Eettiset toimikunnatkin voivat tulkita lakia jyrkemmin kuin lain kirjain vaatii. Eettisen lausunnon saamiseen voi liittyä vaatimuksia aineiston hävittämisestä tai muista rajoituksista. Myös tutkijat itse voivat pitää arkaluonteisen aineiston arkistointia eettisesti arveluttavana, vaikka anonyymin aineiston arkistoinnin sallisi sekä lainsäädäntö että eettinen toimikunta.

Yksi selitys sille, että aineistoja ei juuri arkistoida, on myös se, että tutkijat eivät ole tietoisia arkistointiin ja aineistojen jatkokäyttöön tähtäävästä tutkimuspolitiikasta, eikä muun muassa Tietoarkistoa tai sen palveluita vielä tunneta. Julkaisujen vaatimukset artikkeliin liittyvän tutkimusaineiston avaamisesta ovat jo tutumpia.

Tieto arkistoimisen hyödyistä kuitenkin leviää. Tietoarkistojen ja tutkijoiden välisen yhteistyön lisääntyessä edetään kohti tilannetta, jossa aineistot käytetään hyödyksi tehokkaasti. Tämä säästää tutkimuksessa arvokasta aikaa ja rahaa sekä altistaa tutkittavia vähemmille tutkimuksille.

Lopuksi yhden vastaajan kirjoitus aineistojen jakamisesta: ”Tutkimusryhmämme on jo avannut aineistoja laajasti suomalaisille ja kansainvälisille tutkimusryhmille. Olemme tietojeni mukaan saaneet tiedostojen jakamisesta pelkästään hyötyä ja positiivista palautetta sekä kymmeniä hyviä yhteisjulkaisuja. Tämän lisäksi tutkimus kuuluu kymmeniin kansainvälisiin genetiikan alan konsortiotutkimuksiin, mistä on saatu hyötynä kymmeniä huippujulkaisuja. Aineistojen jakamisesta on hyötyä myös siksi, että vastavuoroisesti meille on auennut mahdollisuus käyttää kansanvälisiä aineistoja, mikä on parantanut mahdollisuuksia julkaisujen hyväksymisestä alan huippulehtiin.

Lisätietoa:
Tutkimusaineistojen avoimen saatavuuden määrittelystä ja asiaan liittyvistä taustatekijöistä voi lukea tarkemmin Tietoarkistolehdessä 2/2014.

Annaleena Okuloff
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Kirjoitus on kolmiosaisen terveys- ja lääketieteitä käsittelevän postaussarjan ensimmäinen osa. Ks. toinen osa.

Laadulliset aineistot saivat IASSIST-konferenssissa aiempaa enemmän huomiota

IASSIST (International Association of Social Science Information Service & Technology) on yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tukevien yksiköiden, kuten tietoarkistojen ja datakirjastojen, työntekijöiden kansainvälinen järjestö. Sen tärkein toimintamuoto on vuosittain järjestettävä kansainvälinen konferenssi. Tänä vuonna konferenssi järjestettiin Yhdysvaltojen Minneapolisissa kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Konferenssiin osallistui myös neljä tietoarkistolaista.

Neljä päivää kestänyt konferenssi tarjosi runsaasti kiinnostavia aihepiiriin liittyviä luentoja ja työpajoja. Työpajat oli sijoitettu tapahtuman ensimmäiselle päivälle tiistaille. Loput kolme päivää oli pyhitetty luennoille ja paneelikeskusteluille. Kymmenestä valittavana olleesta työpajasta osallistuin itse kahteen, jotka molemmat liittyivät laadullisten aineistojen käsittelyyn. Perinteisesti laadulliset aineistot ovat saaneet IASSIST-konferensseissa selvästi kvantitatiivisia sisariaan vähemmän näkyvyyttä, joten kaksi erityisesti kvalitatiivisiin aineistoihin keskittyvää työpajaa olivat tervetullut uudistus.

Työpajoista ensimmäisessä tutustuttiin laadullisten aineistojen analysointityökaluun NVivoon (Using NVivo 10 for Qualitative Data Analysis). Vaikka työkalun perusajatus olikin monelle osallistujalle jo ennestään tuttu, sai kurssilta hyviä vinkkejä NVivon erilaisista käyttömahdollisuuksista. Työpajassa NVivoa lähestyttiin nimenomaan käytännön tasolla. Jokainen osallistuja sai koodata testiaineistoja ja kokeilla ohjelman tarjoamia työkaluja aineistojen analysoinnin helpottamiseksi.

Toinen työpaja käsitteli laadullisten aineistojen arkistoinnin ja jatkokäytön erityispiirteitä (Managing and Sharing Qualitative Data). Tutun aihepiirin teki työpajassa kiinnostavaksi muun muassa se, että sen järjesti yhdysvaltalaiseen Syracusen yliopistoon vasta hiljattain perustettu laadullisten arkistointiin erikoistunut Qualitative Data Repository (QDR).

Työpajan keskusteluissa sain huomata, että laadullisten aineistojen arkistoimisen haasteet ovat samoja maasta ja maanosasta riippumatta. Nämä haasteet liittyvät usein esimerkiksi tutkimuseettisiin ja tekijänoikeuskysymyksiin, arkistointia hankaloittavaan lainsäädäntöön sekä tutkijoiden haluttomuuteen luovuttaa keräämänsä, ja usein kovin henkilökohtaisina pitämänsä, tutkimusaineistot jatkokäyttöön. Kävikin varsin selväksi, että niin esimerkiksi Yhdysvaltojen, Euroopan kuin Afrikankin data-arkistoissa arkistotyöntekijät saavat vakuutella aineistoja kerääviä tutkijoita arkistoinnin hyödyistä ja hälventää aineistojen arkistointiin liittyviä epäluuloja.

Positiivisena muutoksena työpajan osallistujat kertoivat havainneensa sen, että kun aikaisemmin tutkijat tulivat ensimmäisen kerran kysymään arkistointiin liittyviä neuvoja vasta aineistot kerättyään, ottavat he nykyään arkistointimahdollisuuden huomioon yhä useammin jo aineistonhallintasuunnitelmaa laatiessaan. Tämä mahdollistaa sen, että tutkittavilta voidaan pyytää asianmukainen suostumus aineiston arkistointiin jo aineistoa kerättäessä.

IASSISTin varsinaiset luentosessiot oli jaettu teemansa perusteella kolmeen eri ryhmään. Tämä auttoi runsaudenpulasta kärsiviä konferenssiosallistujia valitsemaan monista päällekkäisistä sessioista itselle sopivimmat sen perusteella, kiinnostivatko häntä aineistonhallintaan liittyvät kysymykset, aineistopalvelujen ammatillinen kehittäminen vai datainfrastruktuuri ja -sovellukset. Itse osallistuin pääasiassa kahden ensimmäisen ryhmän luentosessioihin.

Luennot vahvistivat jo työpajassa tekemääni havaintoa siitä, että tutkimusaineistojen arkistointiin liittyvät kysymykset ovat pitkälti samanlaisia maasta ja arkistosta riippumatta. IASSIST tarjoaakin hienon tilaisuuden keskustella yhteisistä haasteista ja kehityssuunnista eri maista tulevien saman alan asiantuntijoiden kanssa. Samalla se tarjoaa vuosittain hyvän katsauksen siitä, mihin suuntaan eri maiden data-arkistot ovat kehittäneet toimintaansa ja palvelujansa edellisen vuoden aikana.

Ammatillisen verkostoitumismahdollisuuden lisäämiseksi IASSIST-konferenssiin kuuluu myös vapaamuotoisempaa ohjelmaa, kuten perinteinen ensimmäisen konferenssipäivän iltavastaanotto. Tällä kertaa vastaanotto järjestettiin Frank Gehryn suunnittelemassa upeassa Weisman Art Museumissa. Vastaanoton ohella perinteisesti yksi IASSISTin odotetuimpia tilaisuuksia varsinaisen konferenssiohjelman ulkopuolella on torstai-illan juhlaillallinen, jossa kansainvälisiä arkistokuulumisia voi vaihtaa hyvän ruoan ja juoman parissa.

IASSIST tarjosi siis jälleen kerran kattavan paketin tutkimusaineistojen arkistointiin ja jatkokäyttöön liittyviä näkökulmia. Seuraavan kerran IASSIST järjestetään Norjan Bergenissä touko-kesäkuun vaihteessa vuonna 2016. Osallistumista voin suositella kaikille tutkimusaineistojen arkistoinnin parissa työskenteleville, tieteenalaan katsomatta.

Lisätietoa:
» IASSIST
» IASSIST 2015 -konferenssi
» NVivo
» Qualitative Data Repository

Jarkko Päivärinta
tietopalveluasiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Laadulliset aineistot saivat IASSIST-konferenssissa aiempaa enemmän huomiota

IASSIST (International Association of Social Science Information Service & Technology) on yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tukevien yksiköiden, kuten tietoarkistojen ja datakirjastojen, työntekijöiden kansainvälinen järjestö. Sen tärkein toimintamuoto on vuosittain järjestettävä kansainvälinen konferenssi. Tänä vuonna konferenssi järjestettiin Yhdysvaltojen Minneapolisissa kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Konferenssiin osallistui myös neljä tietoarkistolaista.

Neljä päivää kestänyt konferenssi tarjosi runsaasti kiinnostavia aihepiiriin liittyviä luentoja ja työpajoja. Työpajat oli sijoitettu tapahtuman ensimmäiselle päivälle tiistaille. Loput kolme päivää oli pyhitetty luennoille ja paneelikeskusteluille. Kymmenestä valittavana olleesta työpajasta osallistuin itse kahteen, jotka molemmat liittyivät laadullisten aineistojen käsittelyyn. Perinteisesti laadulliset aineistot ovat saaneet IASSIST-konferensseissa selvästi kvantitatiivisia sisariaan vähemmän näkyvyyttä, joten kaksi erityisesti kvalitatiivisiin aineistoihin keskittyvää työpajaa olivat tervetullut uudistus.

Työpajoista ensimmäisessä tutustuttiin laadullisten aineistojen analysointityökaluun NVivoon (Using NVivo 10 for Qualitative Data Analysis). Vaikka työkalun perusajatus olikin monelle osallistujalle jo ennestään tuttu, sai kurssilta hyviä vinkkejä NVivon erilaisista käyttömahdollisuuksista. Työpajassa NVivoa lähestyttiin nimenomaan käytännön tasolla. Jokainen osallistuja sai koodata testiaineistoja ja kokeilla ohjelman tarjoamia työkaluja aineistojen analysoinnin helpottamiseksi.

Toinen työpaja käsitteli laadullisten aineistojen arkistoinnin ja jatkokäytön erityispiirteitä (Managing and Sharing Qualitative Data). Tutun aihepiirin teki työpajassa kiinnostavaksi muun muassa se, että sen järjesti yhdysvaltalaiseen Syracusen yliopistoon vasta hiljattain perustettu laadullisten arkistointiin erikoistunut Qualitative Data Repository (QDR).

Työpajan keskusteluissa sain huomata, että laadullisten aineistojen arkistoimisen haasteet ovat samoja maasta ja maanosasta riippumatta. Nämä haasteet liittyvät usein esimerkiksi tutkimuseettisiin ja tekijänoikeuskysymyksiin, arkistointia hankaloittavaan lainsäädäntöön sekä tutkijoiden haluttomuuteen luovuttaa keräämänsä, ja usein kovin henkilökohtaisina pitämänsä, tutkimusaineistot jatkokäyttöön. Kävikin varsin selväksi, että niin esimerkiksi Yhdysvaltojen, Euroopan kuin Afrikankin data-arkistoissa arkistotyöntekijät saavat vakuutella aineistoja kerääviä tutkijoita arkistoinnin hyödyistä ja hälventää aineistojen arkistointiin liittyviä epäluuloja.

Positiivisena muutoksena työpajan osallistujat kertoivat havainneensa sen, että kun aikaisemmin tutkijat tulivat ensimmäisen kerran kysymään arkistointiin liittyviä neuvoja vasta aineistot kerättyään, ottavat he nykyään arkistointimahdollisuuden huomioon yhä useammin jo aineistonhallintasuunnitelmaa laatiessaan. Tämä mahdollistaa sen, että tutkittavilta voidaan pyytää asianmukainen suostumus aineiston arkistointiin jo aineistoa kerättäessä.

IASSISTin varsinaiset luentosessiot oli jaettu teemansa perusteella kolmeen eri ryhmään. Tämä auttoi runsaudenpulasta kärsiviä konferenssiosallistujia valitsemaan monista päällekkäisistä sessioista itselle sopivimmat sen perusteella, kiinnostivatko häntä aineistonhallintaan liittyvät kysymykset, aineistopalvelujen ammatillinen kehittäminen vai datainfrastruktuuri ja -sovellukset. Itse osallistuin pääasiassa kahden ensimmäisen ryhmän luentosessioihin.

Luennot vahvistivat jo työpajassa tekemääni havaintoa siitä, että tutkimusaineistojen arkistointiin liittyvät kysymykset ovat pitkälti samanlaisia maasta ja arkistosta riippumatta. IASSIST tarjoaakin hienon tilaisuuden keskustella yhteisistä haasteista ja kehityssuunnista eri maista tulevien saman alan asiantuntijoiden kanssa. Samalla se tarjoaa vuosittain hyvän katsauksen siitä, mihin suuntaan eri maiden data-arkistot ovat kehittäneet toimintaansa ja palvelujansa edellisen vuoden aikana.

Ammatillisen verkostoitumismahdollisuuden lisäämiseksi IASSIST-konferenssiin kuuluu myös vapaamuotoisempaa ohjelmaa, kuten perinteinen ensimmäisen konferenssipäivän iltavastaanotto. Tällä kertaa vastaanotto järjestettiin Frank Gehryn suunnittelemassa upeassa Weisman Art Museumissa. Vastaanoton ohella perinteisesti yksi IASSISTin odotetuimpia tilaisuuksia varsinaisen konferenssiohjelman ulkopuolella on torstai-illan juhlaillallinen, jossa kansainvälisiä arkistokuulumisia voi vaihtaa hyvän ruoan ja juoman parissa.

IASSIST tarjosi siis jälleen kerran kattavan paketin tutkimusaineistojen arkistointiin ja jatkokäyttöön liittyviä näkökulmia. Seuraavan kerran IASSIST järjestetään Norjan Bergenissä touko-kesäkuun vaihteessa vuonna 2016. Osallistumista voin suositella kaikille tutkimusaineistojen arkistoinnin parissa työskenteleville, tieteenalaan katsomatta.

Lisätietoa:
» IASSIST
» IASSIST 2015 -konferenssi
» NVivo
» Qualitative Data Repository

Jarkko Päivärinta
tietopalveluasiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Lapsella on oikeus osallistua ja kertoa elämästään

Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa on tutkittu valtakunnallisella uhritutkimuksella kaksi kertaa (2008 ja 2013). Tutkimukset ovat tuottaneet tärkeää tietoa kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisten elämästä. Suurin osa lasten kokemasta väkivallasta ei tule viranomaisten tietoon, jolloin lasten kokemusten kysyminen heiltä itseltään on ainoa tapa saada tietoa ilmiöstä kokonaisuudessaan. Kerättyä tietoa onkin käytetty laajasti muun muassa viranomaisten toiminnan kehittämisessä.

Uhritutkimukset toteutettiin kouluissa koulupäivän aikana. Päätöksen koulun osallistumisesta teki rehtori ja lapsen osallistumisesta lapsi itse. Vanhempien lupaa ei siis kysytty, koska lapsella on oikeus itse päättää osallistumisestaan, kun kysely tehdään koulunkaltaisessa turvallisessa ympäristössä. Vuonna 2008 kyselyn toteutus sujui hyvin. Väkivallasta kysyminen lapsilta ilman vanhempien lupaa herätti kouluissa hieman eettistä epäröintiä, mutta perusteellisella valmistelulla ja yhteistyöllä kyselyn toteutus kuitenkin onnistui ja koulut olivat hyvin mukana.

Vuoden 2013 kyselyn toteutus ei sitten sujunutkaan yhtä mallikkaasti. Yhä useampi kunta edellytti rehtorin päätöksen lisäksi kuntatason hyväksyntää kyselylle. Yhä useampi rehtori kieltäytyi osallistumasta, ja yhä useampi kunta tai koulu toivoi vanhempien etukäteislupaa. Ääriesimerkkinä Helsinki, joka oli linjannut, että mitään kyselyä ei toteuteta ilman vanhempien etukäteislupaa. Osaa kieltäytymisistä perusteltiin sillä, että pyyntöjä kyselyiden toteuttamiseksi tulee jatkuvasti ja se häiritsee koulutyötä. Vanhempien luvan vaatimiselle ei sen sijaan saatu yksiselitteistä syytä, mutta jotkut viittasivat siihen, että koulut eivät halua kuulla sanavalmiiden vanhempien valitusta jälkikäteen. Epäröinti oli siis lisääntynyt, eikä sillä ollut enää mitään tekemistä eettisyyden tai lapsen oikeuksien kanssa. Tavoitteena oli oman selustan turvaaminen ja työn vähentäminen.

Vastaavat ongelmat on havaittu monissa muissakin tutkimuksissa, joissa tuotetaan niin ikään korvaamatonta tietoa lasten elämästä, esimerkiksi nuorisorikollisuuskyselyssä. On äärimmäisen huolestuttavaa, että koulujen ja kuntien haluttomuus on vaarantamassa näitä tärkeitä tiedonlähteitä ja vielä perustein, jotka lapsen edun näkökulmasta eivät kestä päivänvaloa. Nyt olisikin aikalisän paikka miettiä yhdessä, miten tämä kehityssuunta muutetaan. Tutkijoiden on otettava vakavasti se palaute, että kyselyjen määrä häiritsee opetustyötä. Nettisovellusten myötä innostus kyselyjen tekemiseen opinnäytetasollakin on lisääntynyt suuresti, mutta koulujen, työpaikkojen yms. työrauhan takia olisi toivottavaa, että oman aineiston keruuta harkittaisiin huolella.

Heittäisin tämän haasteeksi erityisesti opinnäytteiden ohjaajille. Opinnäytteet eivät ole sen vähempiarvoisia tutkimuksia kuin muutkaan tutkimukset, mutta jos jatkuvat kyselyt kuormittavat eri instituutioita liikaa, on ensisijaisesti turvattava ne kyselyt, joiden anti on valtakunnantasolla merkittävä. Varsinkin, kun Tietoarkistosta on saatavilla valmiita hyviä aineistoja joka lähtöön eikä oman aineiston keruulle ole siten aina edes perusteita. Kouluja puolestaan muistuttaisin lapsen oikeudesta osallistua ja kertoa omasta elämästään. Tämä lapsen oikeus ei saa jäädä vanhempien oikeuksien tai oikkujen jalkoihin.

Vieraskynäblogisti
Noora Ellonen
tutkija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Lapsella on oikeus osallistua ja kertoa elämästään

Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa on tutkittu valtakunnallisella uhritutkimuksella kaksi kertaa (2008 ja 2013). Tutkimukset ovat tuottaneet tärkeää tietoa kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisten elämästä. Suurin osa lasten kokemasta väkivallasta ei tule viranomaisten tietoon, jolloin lasten kokemusten kysyminen heiltä itseltään on ainoa tapa saada tietoa ilmiöstä kokonaisuudessaan. Kerättyä tietoa onkin käytetty laajasti muun muassa viranomaisten toiminnan kehittämisessä.

Uhritutkimukset toteutettiin kouluissa koulupäivän aikana. Päätöksen koulun osallistumisesta teki rehtori ja lapsen osallistumisesta lapsi itse. Vanhempien lupaa ei siis kysytty, koska lapsella on oikeus itse päättää osallistumisestaan, kun kysely tehdään koulunkaltaisessa turvallisessa ympäristössä. Vuonna 2008 kyselyn toteutus sujui hyvin. Väkivallasta kysyminen lapsilta ilman vanhempien lupaa herätti kouluissa hieman eettistä epäröintiä, mutta perusteellisella valmistelulla ja yhteistyöllä kyselyn toteutus kuitenkin onnistui ja koulut olivat hyvin mukana.

Vuoden 2013 kyselyn toteutus ei sitten sujunutkaan yhtä mallikkaasti. Yhä useampi kunta edellytti rehtorin päätöksen lisäksi kuntatason hyväksyntää kyselylle. Yhä useampi rehtori kieltäytyi osallistumasta, ja yhä useampi kunta tai koulu toivoi vanhempien etukäteislupaa. Ääriesimerkkinä Helsinki, joka oli linjannut, että mitään kyselyä ei toteuteta ilman vanhempien etukäteislupaa. Osaa kieltäytymisistä perusteltiin sillä, että pyyntöjä kyselyiden toteuttamiseksi tulee jatkuvasti ja se häiritsee koulutyötä. Vanhempien luvan vaatimiselle ei sen sijaan saatu yksiselitteistä syytä, mutta jotkut viittasivat siihen, että koulut eivät halua kuulla sanavalmiiden vanhempien valitusta jälkikäteen. Epäröinti oli siis lisääntynyt, eikä sillä ollut enää mitään tekemistä eettisyyden tai lapsen oikeuksien kanssa. Tavoitteena oli oman selustan turvaaminen ja työn vähentäminen.

Vastaavat ongelmat on havaittu monissa muissakin tutkimuksissa, joissa tuotetaan niin ikään korvaamatonta tietoa lasten elämästä, esimerkiksi nuorisorikollisuuskyselyssä. On äärimmäisen huolestuttavaa, että koulujen ja kuntien haluttomuus on vaarantamassa näitä tärkeitä tiedonlähteitä ja vielä perustein, jotka lapsen edun näkökulmasta eivät kestä päivänvaloa. Nyt olisikin aikalisän paikka miettiä yhdessä, miten tämä kehityssuunta muutetaan. Tutkijoiden on otettava vakavasti se palaute, että kyselyjen määrä häiritsee opetustyötä. Nettisovellusten myötä innostus kyselyjen tekemiseen opinnäytetasollakin on lisääntynyt suuresti, mutta koulujen, työpaikkojen yms. työrauhan takia olisi toivottavaa, että oman aineiston keruuta harkittaisiin huolella.

Heittäisin tämän haasteeksi erityisesti opinnäytteiden ohjaajille. Opinnäytteet eivät ole sen vähempiarvoisia tutkimuksia kuin muutkaan tutkimukset, mutta jos jatkuvat kyselyt kuormittavat eri instituutioita liikaa, on ensisijaisesti turvattava ne kyselyt, joiden anti on valtakunnantasolla merkittävä. Varsinkin, kun Tietoarkistosta on saatavilla valmiita hyviä aineistoja joka lähtöön eikä oman aineiston keruulle ole siten aina edes perusteita. Kouluja puolestaan muistuttaisin lapsen oikeudesta osallistua ja kertoa omasta elämästään. Tämä lapsen oikeus ei saa jäädä vanhempien oikeuksien tai oikkujen jalkoihin.

Vieraskynäblogisti
Noora Ellonen
tutkija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Eurooppalainen datafoorumi EDAF2 esitteli tulevaisuuden tutkijapalveluita mikrodatan käyttäjille

Data without Boundaries (DwB) -projektin lähestyessä loppuaan DwB-väki kokoontui yhteiseen 2nd European Data Access Forum -tapahtumaan Luxemburgiin. DwB-projektiin on osallistunut lukuisa joukko tietoarkistojen, yliopistojen ja tilastokeskuksien henkilökuntaa ympäri Eurooppaa. Projektin tavoitteena on ollut tukea ja helpottaa virallisen tilastollisen mikrodatan saantia tutkimuskäyttöön Euroopan alueella. EDAF2-tapahtumassa tutkailtiin tiiviillä tahdilla, mitä kaikkea DwB-projekti on tuonut tullessaan.

DwB-projektissa on tehty useita kyselyitä ja haastatteluja, joiden avulla on kartoitettu tutkijoiden haluja ja tarpeita mikrodatan löytämisestä ja saamisesta tutkimuskäyttöön. Tulokset kuulostavat, näin tutkimusaineistojen jatkokäyttöä edistävän organisaation edustajan korviin, tutuilta: tutkijat toivovat, että mikrodatat olisi helppo sekä löytää että saada käyttöönsä. Löytämisen helppous liitetään hyvin tuotettuihin ja yksityiskohtaisiin datan kuvailuihin. Kuvailujen eli metadatan avulla tutkijat toivovat voivansa löytää, ei vain sopivat mikrodatat, vaan myös sopivat muuttujat. Luvan saaminen mikrodatan tutkimuskäyttöön ei saisi viedä kauaa eikä olla monimutkikasta. Joskus pelkkä luvan saaminen voi viedä tutkimusprojektista vuoden. Lisäksi tutkijat toivovat muutosta monessa paikassa edelleen olevaan tapaan antaa aineisto käyttöön vain mikrodatan hallinnoijan tiloissa ja koneella. Eniten toivotaan, että mikrodatoja voisi käyttää omalla tietokoneella, jotta niitä voisi analysoida ajasta ja paikasta riippumatta.

DwB-projektilla oli kertoa tutkijoille hyviä uutisia sekä mikrodatan löydettävyydestä että sen saannista. Projektin aikana on kehitetty mikrodatakatalogi CIMES, jonne on kerätty Euroopan maiden mikrodatojen kuvailuja maittain. Toki kuvailujen yksityiskohtaisuudessa on vielä eroja riippuen datan tuottajan organisaatiosta, mutta tutkijan kannalta yksi kuvailujen suhteen heterogeeninen verkkosivu lienee kuitenkin parempi kuin kymmenien eri verkkosivujen tutkiminen erikseen. DwB-projektissa on myös kehitelty tapoja yhdenmukaistaa mikrodatan jatkokäyttöproseduureja eri maiden välillä. Haasteita tähän luovat hyvinkin erilaiset lainsäädännöt eri maiden välillä koskien muun muassa mikrodatan siirtoa toiseen maahan. DwB-projektissa on myös pilotoitu usealla eri tavalla kirjaimellisesti rajat ylittävää datan saantia. Kaikista mieleenpainuvin näistä oli tapahtumassa demonstroitu esimerkki, jossa erilaisten etäkäyttöjärjestelyiden ja sopimusten avustamana mikrodataa voitiin käyttää jopa kansainvälisessä tutkimusryhmässä siten, että tutkijat olivat keskenään eri maissa, käyttivät eri tilasto-ohjelmistoja ja eri maiden datoja, mutta pystyivät silti työskentelemään yhdessä. Uskomattoman hienoa, eikö teistäkin?

Tässä olivat minun näkökulmastani EDAF2-tapahtuman antoisimmat asiat. Toki tapahtumassa käsiteltiin ja esiteltiin paljon muitakin DwB-projektin saavutuksia. EDAF2-tapahtuman materiaalit ovat saatavissa projektin verkkosivuilta. Hauskoja lukuhetkiä!

Lisätietoa:
» Data without Boundaries (DwB)
» EDAF2-esitykset
» Mikrodatakatalogi CIMES

Katja Moilanen
tietoarkkitehti
katja.j.moilanen [at] uta.fi

Eurooppalainen datafoorumi EDAF2 esitteli tulevaisuuden tutkijapalveluita mikrodatan käyttäjille

Data without Boundaries (DwB) -projektin lähestyessä loppuaan DwB-väki kokoontui yhteiseen 2nd European Data Access Forum -tapahtumaan Luxemburgiin. DwB-projektiin on osallistunut lukuisa joukko tietoarkistojen, yliopistojen ja tilastokeskuksien henkilökuntaa ympäri Eurooppaa. Projektin tavoitteena on ollut tukea ja helpottaa virallisen tilastollisen mikrodatan saantia tutkimuskäyttöön Euroopan alueella. EDAF2-tapahtumassa tutkailtiin tiiviillä tahdilla, mitä kaikkea DwB-projekti on tuonut tullessaan.

DwB-projektissa on tehty useita kyselyitä ja haastatteluja, joiden avulla on kartoitettu tutkijoiden haluja ja tarpeita mikrodatan löytämisestä ja saamisesta tutkimuskäyttöön. Tulokset kuulostavat, näin tutkimusaineistojen jatkokäyttöä edistävän organisaation edustajan korviin, tutuilta: tutkijat toivovat, että mikrodatat olisi helppo sekä löytää että saada käyttöönsä. Löytämisen helppous liitetään hyvin tuotettuihin ja yksityiskohtaisiin datan kuvailuihin. Kuvailujen eli metadatan avulla tutkijat toivovat voivansa löytää, ei vain sopivat mikrodatat, vaan myös sopivat muuttujat. Luvan saaminen mikrodatan tutkimuskäyttöön ei saisi viedä kauaa eikä olla monimutkikasta. Joskus pelkkä luvan saaminen voi viedä tutkimusprojektista vuoden. Lisäksi tutkijat toivovat muutosta monessa paikassa edelleen olevaan tapaan antaa aineisto käyttöön vain mikrodatan hallinnoijan tiloissa ja koneella. Eniten toivotaan, että mikrodatoja voisi käyttää omalla tietokoneella, jotta niitä voisi analysoida ajasta ja paikasta riippumatta.

DwB-projektilla oli kertoa tutkijoille hyviä uutisia sekä mikrodatan löydettävyydestä että sen saannista. Projektin aikana on kehitetty mikrodatakatalogi CIMES, jonne on kerätty Euroopan maiden mikrodatojen kuvailuja maittain. Toki kuvailujen yksityiskohtaisuudessa on vielä eroja riippuen datan tuottajan organisaatiosta, mutta tutkijan kannalta yksi kuvailujen suhteen heterogeeninen verkkosivu lienee kuitenkin parempi kuin kymmenien eri verkkosivujen tutkiminen erikseen. DwB-projektissa on myös kehitelty tapoja yhdenmukaistaa mikrodatan jatkokäyttöproseduureja eri maiden välillä. Haasteita tähän luovat hyvinkin erilaiset lainsäädännöt eri maiden välillä koskien muun muassa mikrodatan siirtoa toiseen maahan. DwB-projektissa on myös pilotoitu usealla eri tavalla kirjaimellisesti rajat ylittävää datan saantia. Kaikista mieleenpainuvin näistä oli tapahtumassa demonstroitu esimerkki, jossa erilaisten etäkäyttöjärjestelyiden ja sopimusten avustamana mikrodataa voitiin käyttää jopa kansainvälisessä tutkimusryhmässä siten, että tutkijat olivat keskenään eri maissa, käyttivät eri tilasto-ohjelmistoja ja eri maiden datoja, mutta pystyivät silti työskentelemään yhdessä. Uskomattoman hienoa, eikö teistäkin?

Tässä olivat minun näkökulmastani EDAF2-tapahtuman antoisimmat asiat. Toki tapahtumassa käsiteltiin ja esiteltiin paljon muitakin DwB-projektin saavutuksia. EDAF2-tapahtuman materiaalit ovat saatavissa projektin verkkosivuilta. Hauskoja lukuhetkiä!

Lisätietoa:
» Data without Boundaries (DwB)
» EDAF2-esitykset
» Mikrodatakatalogi CIMES

Katja Moilanen
tietoarkkitehti
katja.j.moilanen [at] uta.fi

Matka Kööpenhaminaan

Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto laajentaa toimintaansa terveystieteisiin ja humanistisille aloille ja tätä varten palkkasi kaksi uutta työntekijää vuoden 2015 alusta. Sain kunnian tulla valituksi toiseksi heistä, terveystieteiden tieteenala-asiantuntijaksi.

Ensimmäinen kansainvälinen tehtävä oli osallistua pohjoismaiseen kokoukseen Kööpenhaminassa 28.–29.1., aiheena Making Nordic Health Data Visible -projekti. Projektin rahoitus on tarkoitettu sekä verkostoitumiseen pohjoismaisten terveysdataa arkistoivien ja jakavien data-arkistojen kanssa että prototyypin rakentamiseen portaalista, joka mahdollistaisi joustavan aineistojen löytämisen Pohjoismaissa tuotetuista terveysaineistoista.

Portaalille olisi hyvinkin tarvetta, sillä terveysaineistot ovat hajallaan eri rekisteriaineistojen haltijoilla sekä yksittäisillä tutkimusryhmillä ja -laitoksilla, ja käytännöt vaihtelevat maittain. Aineistoja tarvitsevien tutkijoiden, erityisesti Pohjoismaiden välisiä vertailuja tekevien, työ on miltei mahdotonta, kun tietoja eri aineistoista ei ole keskitetysti saatavilla.

Sää oli hyvin pilvinen ja kostea kun kone laskeutui. Kööpenhaminan keskustassa vanhoista kivirakennuksista sai vain häivähdyksen, miltä siellä näyttäisi hyvällä säällä auringon paistaessa, kun kaikki ei olisi märkää ja harmaata.

Kokous pidettiin Tanskan Kansallisarkistossa, historiallisessa Christiansborgissa, osassa joka rakennettiin 1720 arkistolaitosta ja kuninkaallista kirjastoa varten. Arkistolaitoksen historia ulottuu aina 1200-luvun loppupuolelle, varsinainen Kansallisarkisto perustettiin kahden vanhemman arkiston yhdistyessä 1889. Kävelimme käytävillä ja portaikoissa, joita kirjastonhoitajat ja arkistoijat olivat kulkeneet vuosisatojen ajan.

Ensimmäinen kokoustila ei valitettavasti sijainnut missään historiallisessa kamarissa. Vaikuttavan kivisen kierreportaikon päässä saavuimme tilaan, joka oli hyvin matala ja sisustettu modernin valkoiseksi ja lasiseksi. Vanhoista ikkunoista näkyi vain muutama kymmenen senttiä ylälaidasta, huonetta hallitsivat metallipinnoitteiset ilmastointiputket.

Kokousta eivät kuitenkaan tee ympäröivät seinät vaan ihmiset niiden sisällä. Paikalla oli data-arkistoinnin asiantuntijoita ja teknistä henkilökuntaa suomalaisten lisäksi Tanskasta, Ruotsista ja Norjasta.

Aluksi kokoonnuimme kaikki yhdessä kertaamaan, mikä projektin tavoite oli ja miten etenemme.

Lounaan jälkeen jakaannuimme kahteen ryhmään: aineistoasiantuntijat pohtimaan portaalin sisällöllistä puolta, erityisesti käyttöön tulevaa sanastoa, tekninen väki keskustelemaan portaalin käytännön toteuttamisesta.

Seuraavana päivänä oli yhteiskokous tanskalaisten terveysalan tutkijoiden kanssa, jotta saisimme palautetta ja kuullaksemme millaisia asioita he portaalilta odottavat ja minkälaisia tarpeita sen rakentamisessa olisi syytä ottaa huomioon. Hyvän kokemuksen perusteella päätimme kutsua tutkijoita paikalle myös projektin seuraavaan suureen kokoontumiseen lokakuussa Tampereelle.

Lopuksi muokkasimme aikataulua; erityisesti ohjelmoinnille olisi syytä varata paljon enemmän aikaa kuin aiemmin oli suunniteltu. Ohjelmoijat tapaavat jo alkukesästä Norjan Bergenissä ”hackathonissa”, jolloin muutaman päivän aikana tehdään suuri osa ohjelmointityöstä kerralla.

Kaikkea ei kuitenkaan voida tehdä kokonaan muutaman tapaamisen aikana ja työ jatkuu nyt verkon välityksellä jokaisen edistäessä omaa osuuttaan projektista. Nykytekniikalle voi olla kiitollinen sen mahdollistaessa samanaikaisen ohjelmoinnin eri puolilla maailmaa, samoin sisällön tuottaminen on mahdollista samanaikaisesti eri versioiden sekaantumatta toisiinsa.

Lisätietoa:
» Making Nordic Health Data Visible
» Rigsarkivet

Annaleena Okuloff
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi