Tag Archives: Etiikka

Do Not Track explores privacy and the web economy

Do Not Track is a personalized documentary series about privacy and the web economy. If you share data with us, we’ll show you what the web knows about you. This documentary series will explore how information about you is collected … Lue loppuun

Facebookin joukkokanne Itävallassa etenee

Itävaltalaiset aktivistit ovat nostaneet joukkokanteen amerikkalaista sosiaalisen median hallitsijaa vastaan, koska katsovat yhtiön säännönmukaisesti rikkovan EU-lakia yksityisyydensuojan suhteen. Kanteen nosti itävaltalainen 27-vuotias oikeustieteilijä Max Schrems wieniläisessä tuomioistuimessa torstaina. Joukkokanteella on Schremsin lisäksi 25 000 kantajaa. Linkki Iltalehden juttuun. Linkki MTV:n … Lue loppuun

The Guardian: UK-US surveillance regime was unlawful ‘for seven years’

The regime that governs the sharing between Britain and the US of electronic communications intercepted in bulk was unlawful until last year, a secretive UK tribunal has ruled. The Investigatory Powers Tribunal (IPT) declared on Friday that regulations covering access … Lue loppuun

Minulla ei ole mitään salattavaa?

Ylen toimittaja kokeili, kuinka paljon tietoja data-asiantuntijoiden on mahdollista kaivaa hänestä hänen tietämättään. Tulos hämmästytti. Linkki juttuun. ES

Verkko suljettu- kirjaa arvioidaan Diplossa

Yksi vuoden tärkeimmistä tietokirjoista, Mikael Brunilan ja Kimmo Kallion toimittama Verkko suljettu, kuvaa internetissä tapahtunutta vastavallankumousta, joka ruotsalaisen nettigurun Rasmus Fleischerin mukaan sai alkunsa jo vuonna 2007. Todistamme digitaalisen infrastruktuurin massiivista keskittymistä, kirjoittaa Mika Rönkkö. Linkki Diplon sivulle. ES

Epäiletkö aineistosi arvoa?

Viime keväänä annoin erään tutkijakoulun kurssilla tehtäväksi pohtia pienryhmissä, ovatko osallistujien omat empiiriset väitösaineistot arkistoitavissa jatkokäyttöön. Pyysin miettimään perusteita yhtä lailla sekä arkistointiin että sen mahdottomuuteen. Kaikki osallistujat olivat keränneet laadullisia haastatteluja omaan tutkimukseensa.

Ryhmätyön palautetilaisuudessa kävi ilmi, että kukaan ei katsonut voivansa arkistoida omaa aineistoaan tiedeyhteisön jatkokäytettäväksi. Tavallisimpana syynä olen tottunut kuulemaan perusteluja, joissa eettiset kysymykset ja tutkittaville annetut lupaukset estävät arkistoinnin. Yllätyksekseni tällä kertaa keskeisimmäksi arkistoinnin esteeksi miellettiin oman aineiston vähäinen merkitys ja arvo.

Yllättävä tulos palautti mieleeni vuosientakaisen keskustelun Ison-Britannian sisararkiston kollegan Libby Bishopin kanssa. Kävimme keskustelun, kun olin pitänyt oman esitykseni tutkittavien suhtautumisesta aineistojen arkistointiin ja jatkokäyttöön. Kysyttäessä tutkittavilta jälkikäteen lupaa heidän haastattelujensa arkistointiin valtaosa kannattaa sitä lämpimästi – vaikka tutkija olisi alun alkaen luvannut, ettei aineistoa näe kukaan muu. Olennaisinta tutkittavien suhtautumisessa on ajatus, että he ovat halunneet osallistua aihetta koskevan tutkimuksen edistämiseen ja arkistointi vain vahvistaa alkuperäistä toivetta. Tutkittavat eivät pidä laadullista haastattelutilannetta niin yksityisenä ja salassa pidettävänä, etteivätkö muut heille tuntemattomat tutkijat voisi haastattelua analysoida.

Kuultuaan suomalaisista kokemuksista Libby Bishop innostui kertomaan kokemuksiaan Isosta-Britanniasta. Bishopin mukaan heillä tutkijat usein vähättelevät laadullisen aineistonsa arvoa täsmentäen sen johtuvan siitä, ettei aineistossa ole mitään erityisen tunteikasta tai suuria henkilökohtaisia paljastuksia. Bishopin mukaan tutkijat kertovat asian peläten, että juuri heidän aineistonsa ei ehkä ole lainkaan hyvä laadullinen aineisto arkistoitavaksi. Isossa-Britanniassa tutkimuksen rahoittajat vaativat, että aineiston arkistointi tulee aina suunnitella ja neuvotella käytännön toteutuksesta paikallisen tietoarkiston kanssa. Siksi jokainen tutkija joutuu tarjoamaan aineistoaan arkistoitavaksi.

Harmillisesti laadullisten aineistojen eroa suhteessa kvantitatiivisiin aineistoihin usein korostetaan painottamalla muun ohessa laadullisen aineiston ainutlaatuisuutta, autenttisuutta ja sensitiivisyyttä. Valtaosa haastatteluvuorovaikutuksessa ja yllättävästi myös tutkittavien kirjoittamalla tuotetusta aineistosta on kuitenkin varsin arkista puhetta ja kerrontaa. Epäilen että tutkijoiden ja gradutekijöiden lisäksi haastattelulitteraattien läpilukemiseen ei välttämättä muilla riittäisi motivaatiota.

Lattealta, arkiselta ja jopa tylsältä tuntuva aineisto voi olla kuitenkin kiinnostava ja tärkeä analyysin kohde myös muille alkuperäisen tutkimuksen valmistuttua. Laadullisia arkistoaineistoja käytetään hyvin monenlaisiin tarkoituksiin ja aina eri tavalla kuin alkuperäisessä tutkimuksessa. Tietoarkistosta on haluttu etsiä esimerkiksi haastatteluja, joissa on läsnä yhtä aikaa kaksi eri-ikäistä haastateltavaa. Arkistoaineistot ovatkin hyvä lähde tutkimusvuorovaikutuksen analyysiin: analyysin kohteeksi voi valita useista haastatteluaineistoista ne yksittäiset haastattelut, jotka täyttävät tutkimusasetelmalle asetetut kriteerit. Aineistoja käytetään myös rinnan oman tuoreen aineiston kanssa, uuden tutkimuksen ideointiin ja menetelmäopetuksen analyysiharjoituksiin.

Laadullisen aineiston arvo ei määrity sen perusteella, sisältyykö siihen tutkittavien suuria tunteita ja erityisen arkaluonteisia paljastuksia. Arkistoinnin arvoisia ovat aineistot, joiden keruuta ja sisältöä koskevat tiedot ovat selkeät ja riittävät jatkokäytön näkökulmasta. Suuria tunteita ja paljastuksia sisältävä aineistokin voi olla käytännössä arvoton, jos on epäselvää, koska ja mihin tarkoitukseen aineisto on luotu ja tiedostojen tai litteraattien perustiedot puuttuvat. Kun haluaa turvata aineistonsa käytettävyyden, kannattaa perehtyä aineistonhallinnan käsikirjan ohjeisiin. Niiden avulla jokainen voi lisätä aineistonsa arvoa ja varmistaa sille loppumattoman elinkaaren.

Arja Kuula
kehittämispäällikkö
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Epäiletkö aineistosi arvoa?

Viime keväänä annoin erään tutkijakoulun kurssilla tehtäväksi pohtia pienryhmissä, ovatko osallistujien omat empiiriset väitösaineistot arkistoitavissa jatkokäyttöön. Pyysin miettimään perusteita yhtä lailla sekä arkistointiin että sen mahdottomuuteen. Kaikki osallistujat olivat keränneet laadullisia haastatteluja omaan tutkimukseensa.

Ryhmätyön palautetilaisuudessa kävi ilmi, että kukaan ei katsonut voivansa arkistoida omaa aineistoaan tiedeyhteisön jatkokäytettäväksi. Tavallisimpana syynä olen tottunut kuulemaan perusteluja, joissa eettiset kysymykset ja tutkittaville annetut lupaukset estävät arkistoinnin. Yllätyksekseni tällä kertaa keskeisimmäksi arkistoinnin esteeksi miellettiin oman aineiston vähäinen merkitys ja arvo.

Yllättävä tulos palautti mieleeni vuosientakaisen keskustelun Ison-Britannian sisararkiston kollegan Libby Bishopin kanssa. Kävimme keskustelun, kun olin pitänyt oman esitykseni tutkittavien suhtautumisesta aineistojen arkistointiin ja jatkokäyttöön. Kysyttäessä tutkittavilta jälkikäteen lupaa heidän haastattelujensa arkistointiin valtaosa kannattaa sitä lämpimästi – vaikka tutkija olisi alun alkaen luvannut, ettei aineistoa näe kukaan muu. Olennaisinta tutkittavien suhtautumisessa on ajatus, että he ovat halunneet osallistua aihetta koskevan tutkimuksen edistämiseen ja arkistointi vain vahvistaa alkuperäistä toivetta. Tutkittavat eivät pidä laadullista haastattelutilannetta niin yksityisenä ja salassa pidettävänä, etteivätkö muut heille tuntemattomat tutkijat voisi haastattelua analysoida.

Kuultuaan suomalaisista kokemuksista Libby Bishop innostui kertomaan kokemuksiaan Isosta-Britanniasta. Bishopin mukaan heillä tutkijat usein vähättelevät laadullisen aineistonsa arvoa täsmentäen sen johtuvan siitä, ettei aineistossa ole mitään erityisen tunteikasta tai suuria henkilökohtaisia paljastuksia. Bishopin mukaan tutkijat kertovat asian peläten, että juuri heidän aineistonsa ei ehkä ole lainkaan hyvä laadullinen aineisto arkistoitavaksi. Isossa-Britanniassa tutkimuksen rahoittajat vaativat, että aineiston arkistointi tulee aina suunnitella ja neuvotella käytännön toteutuksesta paikallisen tietoarkiston kanssa. Siksi jokainen tutkija joutuu tarjoamaan aineistoaan arkistoitavaksi.

Harmillisesti laadullisten aineistojen eroa suhteessa kvantitatiivisiin aineistoihin usein korostetaan painottamalla muun ohessa laadullisen aineiston ainutlaatuisuutta, autenttisuutta ja sensitiivisyyttä. Valtaosa haastatteluvuorovaikutuksessa ja yllättävästi myös tutkittavien kirjoittamalla tuotetusta aineistosta on kuitenkin varsin arkista puhetta ja kerrontaa. Epäilen että tutkijoiden ja gradutekijöiden lisäksi haastattelulitteraattien läpilukemiseen ei välttämättä muilla riittäisi motivaatiota.

Lattealta, arkiselta ja jopa tylsältä tuntuva aineisto voi olla kuitenkin kiinnostava ja tärkeä analyysin kohde myös muille alkuperäisen tutkimuksen valmistuttua. Laadullisia arkistoaineistoja käytetään hyvin monenlaisiin tarkoituksiin ja aina eri tavalla kuin alkuperäisessä tutkimuksessa. Tietoarkistosta on haluttu etsiä esimerkiksi haastatteluja, joissa on läsnä yhtä aikaa kaksi eri-ikäistä haastateltavaa. Arkistoaineistot ovatkin hyvä lähde tutkimusvuorovaikutuksen analyysiin: analyysin kohteeksi voi valita useista haastatteluaineistoista ne yksittäiset haastattelut, jotka täyttävät tutkimusasetelmalle asetetut kriteerit. Aineistoja käytetään myös rinnan oman tuoreen aineiston kanssa, uuden tutkimuksen ideointiin ja menetelmäopetuksen analyysiharjoituksiin.

Laadullisen aineiston arvo ei määrity sen perusteella, sisältyykö siihen tutkittavien suuria tunteita ja erityisen arkaluonteisia paljastuksia. Arkistoinnin arvoisia ovat aineistot, joiden keruuta ja sisältöä koskevat tiedot ovat selkeät ja riittävät jatkokäytön näkökulmasta. Suuria tunteita ja paljastuksia sisältävä aineistokin voi olla käytännössä arvoton, jos on epäselvää, koska ja mihin tarkoitukseen aineisto on luotu ja tiedostojen tai litteraattien perustiedot puuttuvat. Kun haluaa turvata aineistonsa käytettävyyden, kannattaa perehtyä aineistonhallinnan käsikirjan ohjeisiin. Niiden avulla jokainen voi lisätä aineistonsa arvoa ja varmistaa sille loppumattoman elinkaaren.

Arja Kuula
kehittämispäällikkö
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Onnistuneen saatekirjeen salaisuudet

Tampereella järjestettiin elokuun lopussa järjestyksessään toinen Metodifestivaali. Kaksipäiväinen tapahtuma keräsi satoja tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita keskustelemaan tutkimusmetodologiaan liittyvistä ajankohtaisista teemoista. Mukana menossa olivat tietysti myös tietoarkiston asiantuntijat.

Metodifestari oli juhlaa kaikille empiiristen aineistojen parissa työskenteleville. Itseäni kiinnostivat erityisesti aineistojen keruuseen ja hallintaan liittyvät keskustelut. Niissä nousi toistuvasti esille tutkittavien informointi. Näkökulma vaihteli session ja puhujan mukaan, mutta peruskysymykset pysyivät samoina. Mitä tutkittaville pitäisi kertoa ja miten?

Yksi tutkimusetiikan pääperiaatteista on tutkittavan itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. Tutkittaville on annettava tutkimuksesta niin paljon tietoa, että he pystyvät tekemään informoidun ja vapaaehtoisuuteen perustuvan päätöksen osallistumisestaan. Tämä tieto on hyvä antaa kirjallisena.

On vaikea sanoa yleispätevästi, kuinka paljon tietoa on riittävä määrä. Käytäntö on osoittanut, että tutkimuksen saatekirjeen tulee olla melko lyhyt. Nyrkkisääntö on, että saate- tai tiedotekirje saa olla korkeintaan yhden sivun mittainen. Kohderyhmä on myös otettava huomioon. Vastaajakatoa kartoittaneessa sessiossa kuulimme, kuinka liian henkilökohtaiselta tuntuva saatekirje oli pudottanut vastausprosenttia.

Monimutkaisen asian kertominen yhdellä sivulla on vähintäänkin haasteellista. Aina tutkijoilla ei tunnu olevan edes halua tai uskallusta sanoa asioita selkeästi, suoraan ja lyhyesti. Tutkimuksen valintoja ja eettisiä dilemmoja käsitelleessä sessiossa Tarja Pösö tiivisti asiasta mielestäni jotain olennaista kutsuessaan ilmiötä ”tutkimusetiikan performanssipuoleksi”.

Tällaiseen performanssiin törmäsin itsekin äskettäin. THL lähestyi minua kirjeellä, jossa tiedusteltiin, saako tutkimusryhmä käyttää aikaisemmin kerättyä aineistoa uuteen tutkimukseen. Kirjeessä oli kuusi sivua. Jos se ei olisi kiinnostanut minua ammatillisesti, olisin kolmen ensimmäisen rivin lukemisen jälkeen viskannut kuoren sisältöineen keräyspaperin joukkoon. Se olisi ollut sääli, sillä mielestäni jo olemassa olevan aineiston käyttämättä jättäminen olisi ollut epäeettistä.

Vaikka juuri THL:n saatekirjeet olivat käytäväpuheiden mukaan saaneet useammankin festarikävijän karvat pystyyn, THL:stä löytyy esimerkki myös hyvästä tiedottamisesta. Pia Mäkelä kertoi meille mielenkiintoisesti vuoden 2008 juomatapatutkimuksen vastaajakadon hallinnasta. Tilastokeskus keräsi aineiston käyntikyselynä. Kohdehenkilöille lähetettiin etukäteen lyhyt tiedotekirje, jossa oli mukana erillinen tutkimusesite [pdf]. Värikkäässä esitteessä kerrottiin tarkemmin tutkimuksen tavoitteista, vastausten luottamuksellisuudesta ja aineiston käytöstä. Esitteessä kerrottiin myös, että juomatapatutkimuksen aineisto arkistoidaan tietoarkistoon jatkokäyttöä varten. Onnistuneen tiedottamisen ja haastatteluorganisaation asiantuntemuksen ansiosta kyselyn vastausprosentti oli nykymaailmassa korkeahko 73,6.

Myös meiltä tietoarkistosta voi hakea – ja saada – apua. Tutkittavien informointiin on ohjeita muun muassa Tietoarkiston tiedonhallinnan käsikirjassa. Menetelmäopetuksen tietovarannossa on puolestaan käytännön ohjeita saatekirjeen laadintaan.

Mari Kleemola
Tietopalvelupäällikkö
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Onnistuneen saatekirjeen salaisuudet

Tampereella järjestettiin elokuun lopussa järjestyksessään toinen Metodifestivaali. Kaksipäiväinen tapahtuma keräsi satoja tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita keskustelemaan tutkimusmetodologiaan liittyvistä ajankohtaisista teemoista. Mukana menossa olivat tietysti myös tietoarkiston asiantuntijat.

Metodifestari oli juhlaa kaikille empiiristen aineistojen parissa työskenteleville. Itseäni kiinnostivat erityisesti aineistojen keruuseen ja hallintaan liittyvät keskustelut. Niissä nousi toistuvasti esille tutkittavien informointi. Näkökulma vaihteli session ja puhujan mukaan, mutta peruskysymykset pysyivät samoina. Mitä tutkittaville pitäisi kertoa ja miten?

Yksi tutkimusetiikan pääperiaatteista on tutkittavan itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. Tutkittaville on annettava tutkimuksesta niin paljon tietoa, että he pystyvät tekemään informoidun ja vapaaehtoisuuteen perustuvan päätöksen osallistumisestaan. Tämä tieto on hyvä antaa kirjallisena.

On vaikea sanoa yleispätevästi, kuinka paljon tietoa on riittävä määrä. Käytäntö on osoittanut, että tutkimuksen saatekirjeen tulee olla melko lyhyt. Nyrkkisääntö on, että saate- tai tiedotekirje saa olla korkeintaan yhden sivun mittainen. Kohderyhmä on myös otettava huomioon. Vastaajakatoa kartoittaneessa sessiossa kuulimme, kuinka liian henkilökohtaiselta tuntuva saatekirje oli pudottanut vastausprosenttia.

Monimutkaisen asian kertominen yhdellä sivulla on vähintäänkin haasteellista. Aina tutkijoilla ei tunnu olevan edes halua tai uskallusta sanoa asioita selkeästi, suoraan ja lyhyesti. Tutkimuksen valintoja ja eettisiä dilemmoja käsitelleessä sessiossa Tarja Pösö tiivisti asiasta mielestäni jotain olennaista kutsuessaan ilmiötä ”tutkimusetiikan performanssipuoleksi”.

Tällaiseen performanssiin törmäsin itsekin äskettäin. THL lähestyi minua kirjeellä, jossa tiedusteltiin, saako tutkimusryhmä käyttää aikaisemmin kerättyä aineistoa uuteen tutkimukseen. Kirjeessä oli kuusi sivua. Jos se ei olisi kiinnostanut minua ammatillisesti, olisin kolmen ensimmäisen rivin lukemisen jälkeen viskannut kuoren sisältöineen keräyspaperin joukkoon. Se olisi ollut sääli, sillä mielestäni jo olemassa olevan aineiston käyttämättä jättäminen olisi ollut epäeettistä.

Vaikka juuri THL:n saatekirjeet olivat käytäväpuheiden mukaan saaneet useammankin festarikävijän karvat pystyyn, THL:stä löytyy esimerkki myös hyvästä tiedottamisesta. Pia Mäkelä kertoi meille mielenkiintoisesti vuoden 2008 juomatapatutkimuksen vastaajakadon hallinnasta. Tilastokeskus keräsi aineiston käyntikyselynä. Kohdehenkilöille lähetettiin etukäteen lyhyt tiedotekirje, jossa oli mukana erillinen tutkimusesite [pdf]. Värikkäässä esitteessä kerrottiin tarkemmin tutkimuksen tavoitteista, vastausten luottamuksellisuudesta ja aineiston käytöstä. Esitteessä kerrottiin myös, että juomatapatutkimuksen aineisto arkistoidaan tietoarkistoon jatkokäyttöä varten. Onnistuneen tiedottamisen ja haastatteluorganisaation asiantuntemuksen ansiosta kyselyn vastausprosentti oli nykymaailmassa korkeahko 73,6.

Myös meiltä tietoarkistosta voi hakea – ja saada – apua. Tutkittavien informointiin on ohjeita muun muassa Tietoarkiston tiedonhallinnan käsikirjassa. Menetelmäopetuksen tietovarannossa on puolestaan käytännön ohjeita saatekirjeen laadintaan.

Mari Kleemola
Tietopalvelupäällikkö
etunimi.sukunimi [at] uta.fi