Tag Archives: arkistoinnin esteet

Laadulliset aineistot saivat IASSIST-konferenssissa aiempaa enemmän huomiota

IASSIST (International Association of Social Science Information Service & Technology) on yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tukevien yksiköiden, kuten tietoarkistojen ja datakirjastojen, työntekijöiden kansainvälinen järjestö. Sen tärkein toimintamuoto on vuosittain järjestettävä kansainvälinen konferenssi. Tänä vuonna konferenssi järjestettiin Yhdysvaltojen Minneapolisissa kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Konferenssiin osallistui myös neljä tietoarkistolaista.

Neljä päivää kestänyt konferenssi tarjosi runsaasti kiinnostavia aihepiiriin liittyviä luentoja ja työpajoja. Työpajat oli sijoitettu tapahtuman ensimmäiselle päivälle tiistaille. Loput kolme päivää oli pyhitetty luennoille ja paneelikeskusteluille. Kymmenestä valittavana olleesta työpajasta osallistuin itse kahteen, jotka molemmat liittyivät laadullisten aineistojen käsittelyyn. Perinteisesti laadulliset aineistot ovat saaneet IASSIST-konferensseissa selvästi kvantitatiivisia sisariaan vähemmän näkyvyyttä, joten kaksi erityisesti kvalitatiivisiin aineistoihin keskittyvää työpajaa olivat tervetullut uudistus.

Työpajoista ensimmäisessä tutustuttiin laadullisten aineistojen analysointityökaluun NVivoon (Using NVivo 10 for Qualitative Data Analysis). Vaikka työkalun perusajatus olikin monelle osallistujalle jo ennestään tuttu, sai kurssilta hyviä vinkkejä NVivon erilaisista käyttömahdollisuuksista. Työpajassa NVivoa lähestyttiin nimenomaan käytännön tasolla. Jokainen osallistuja sai koodata testiaineistoja ja kokeilla ohjelman tarjoamia työkaluja aineistojen analysoinnin helpottamiseksi.

Toinen työpaja käsitteli laadullisten aineistojen arkistoinnin ja jatkokäytön erityispiirteitä (Managing and Sharing Qualitative Data). Tutun aihepiirin teki työpajassa kiinnostavaksi muun muassa se, että sen järjesti yhdysvaltalaiseen Syracusen yliopistoon vasta hiljattain perustettu laadullisten arkistointiin erikoistunut Qualitative Data Repository (QDR).

Työpajan keskusteluissa sain huomata, että laadullisten aineistojen arkistoimisen haasteet ovat samoja maasta ja maanosasta riippumatta. Nämä haasteet liittyvät usein esimerkiksi tutkimuseettisiin ja tekijänoikeuskysymyksiin, arkistointia hankaloittavaan lainsäädäntöön sekä tutkijoiden haluttomuuteen luovuttaa keräämänsä, ja usein kovin henkilökohtaisina pitämänsä, tutkimusaineistot jatkokäyttöön. Kävikin varsin selväksi, että niin esimerkiksi Yhdysvaltojen, Euroopan kuin Afrikankin data-arkistoissa arkistotyöntekijät saavat vakuutella aineistoja kerääviä tutkijoita arkistoinnin hyödyistä ja hälventää aineistojen arkistointiin liittyviä epäluuloja.

Positiivisena muutoksena työpajan osallistujat kertoivat havainneensa sen, että kun aikaisemmin tutkijat tulivat ensimmäisen kerran kysymään arkistointiin liittyviä neuvoja vasta aineistot kerättyään, ottavat he nykyään arkistointimahdollisuuden huomioon yhä useammin jo aineistonhallintasuunnitelmaa laatiessaan. Tämä mahdollistaa sen, että tutkittavilta voidaan pyytää asianmukainen suostumus aineiston arkistointiin jo aineistoa kerättäessä.

IASSISTin varsinaiset luentosessiot oli jaettu teemansa perusteella kolmeen eri ryhmään. Tämä auttoi runsaudenpulasta kärsiviä konferenssiosallistujia valitsemaan monista päällekkäisistä sessioista itselle sopivimmat sen perusteella, kiinnostivatko häntä aineistonhallintaan liittyvät kysymykset, aineistopalvelujen ammatillinen kehittäminen vai datainfrastruktuuri ja -sovellukset. Itse osallistuin pääasiassa kahden ensimmäisen ryhmän luentosessioihin.

Luennot vahvistivat jo työpajassa tekemääni havaintoa siitä, että tutkimusaineistojen arkistointiin liittyvät kysymykset ovat pitkälti samanlaisia maasta ja arkistosta riippumatta. IASSIST tarjoaakin hienon tilaisuuden keskustella yhteisistä haasteista ja kehityssuunnista eri maista tulevien saman alan asiantuntijoiden kanssa. Samalla se tarjoaa vuosittain hyvän katsauksen siitä, mihin suuntaan eri maiden data-arkistot ovat kehittäneet toimintaansa ja palvelujansa edellisen vuoden aikana.

Ammatillisen verkostoitumismahdollisuuden lisäämiseksi IASSIST-konferenssiin kuuluu myös vapaamuotoisempaa ohjelmaa, kuten perinteinen ensimmäisen konferenssipäivän iltavastaanotto. Tällä kertaa vastaanotto järjestettiin Frank Gehryn suunnittelemassa upeassa Weisman Art Museumissa. Vastaanoton ohella perinteisesti yksi IASSISTin odotetuimpia tilaisuuksia varsinaisen konferenssiohjelman ulkopuolella on torstai-illan juhlaillallinen, jossa kansainvälisiä arkistokuulumisia voi vaihtaa hyvän ruoan ja juoman parissa.

IASSIST tarjosi siis jälleen kerran kattavan paketin tutkimusaineistojen arkistointiin ja jatkokäyttöön liittyviä näkökulmia. Seuraavan kerran IASSIST järjestetään Norjan Bergenissä touko-kesäkuun vaihteessa vuonna 2016. Osallistumista voin suositella kaikille tutkimusaineistojen arkistoinnin parissa työskenteleville, tieteenalaan katsomatta.

Lisätietoa:
» IASSIST
» IASSIST 2015 -konferenssi
» NVivo
» Qualitative Data Repository

Jarkko Päivärinta
tietopalveluasiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Saitko viestin tietoarkiston aineistonhankkijoilta?

Saitko tietoarkistosta sähköpostia, jolla suostuttelemme sinua arkistoimaan aineistosi? Tietoarkistosta on lähtenyt tänä vuonna yli 250 samansisältöistä viestiä tutkijoille, joilla saattaa olla arkistoitavaa arvokasta tutkimusaineistoa. Mitään spämmiä viestit eivät ole, vaikka yhdenmukainen sisältö saattaa sen vaikutelman antaa – niille jotka ovat saaneet jo useamman hankintakirjeen. Käymme läpi kaikki tietokannassamme niin sanotulla hankintalistalla olevat aineistot muutaman kerran vuodessa ja lähetämme viestit massapostituksena arviomme mukaan hankittaviksi soveltuvista aineistoista.

Vastauksia saamme vaihtelevasti. Jotkut ottavat viestin vakavasti, toiset luultavasti deletoivat pyynnön asiaa paljon miettimättä. Hankinnan massaposteja on lähetetty tietoarkistosta noin viisi vuotta. Jotakin muutosta tuntuu reaktioissa tapahtuneen. Aiempaa useammin vastaus on myönteinen. Tutkija kysyy vain, miten edetään. Yhä useammin vastaus on jotakin seuraavanlaista: ”Teette hienoa työtä ja tutkimusaineistojen arkistointi on tärkeää, mutta valitettavasti en voi antaa aineistoani arkistoon, koska olen aiheen arkaluontoisuuden vuoksi luvannut tutkittavilleni, että aineistoa ei käytetä muuhun tarkoitukseen.” Jotkut pitävät arkistointia suorastaan arveluttavana.

Joskus jaksan ymmärtää, toisinaan ihmettelen. Pari kummallisinta arkaluonteista aineistoa, joita emme saaneet arkistoon ovat – aiheita hieman karkeistaen – erään lemmikkieläimen omistajien haastattelujen litteraatiot ja erään niin sanotun tosi-TV-sarjan osallistujien haastattelujen litteraatiot. Mitä tulenarkaa on eläimen omistamisessa? Mitä tosi-TV-sarjan osallistujat ovat jättäneet paljastamatta? Jännittävää! Jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Onneksi nykyään saamme arkistoon sensitiivisiäkin tietoja sisältäviä aineistoja ja aineistoja, joita kerätessään tutkijat eivät ole tulleet ajatelleeksi, että joku muu voisi hyötyä aineistosta. Tutkijat luottavat siihen, että aineisto pysyy tallessa ja käyttökunnossa tietoarkistossa ja että tutkittavien tietoja käsitellään samojen tutkimuseettisten periaatteiden mukaisesti kuin alkuperäistutkimuksessakin.

Varovaisen positiivisen muutoksen taustalla lienee Suomen Akatemian ja muiden rahoittajien lisääntynyt kiinnostus rahoittamiensa hankkeiden aineistoja kohtaan. Rahoittajat ovat alkaneet vaatia aineistonhallintasuunnitelmia rahoituksen hakijoilta useissa muissakin maissa, ei pelkästään Suomessa. Samoin toimii myös Ruotsin Vetenskapsrådet.

Tietoarkistoissa muutokset ovat kasvattaneet tietopalvelun työmäärää – mikä on myönteistä. Mitä useammalle tutkijalle saamme kertoa, miten tutkimusdata tulee kerätä ja käsitellä ja miten tutkittaville pitää kertoa aineiston käyttötarkoituksesta, sitä useampi arvokas aineisto tulee (vähän) helpommin arkistoon, kun hanke päättyy. Mielellämme korostamme, että aineiston arkistoiminen on myös yksi tieteellinen meriitti muiden joukossa.

Uusimman Tietoarkisto-lehden teema on terveyden tutkimuksen aineistot. Lehdestä voit lukea muutamia esimerkkejä arkistoiduista aineistoista, jotka sisältävät sensitiivistä tietoa. Juuri siksi ne on kannattanut arkistoida.

Helena Laaksonen
informaatikko
etunimi.sukunimi@uta.fi

Saitko viestin tietoarkiston aineistonhankkijoilta?

Saitko tietoarkistosta sähköpostia, jolla suostuttelemme sinua arkistoimaan aineistosi? Tietoarkistosta on lähtenyt tänä vuonna yli 250 samansisältöistä viestiä tutkijoille, joilla saattaa olla arkistoitavaa arvokasta tutkimusaineistoa. Mitään spämmiä viestit eivät ole, vaikka yhdenmukainen sisältö saattaa sen vaikutelman antaa – niille jotka ovat saaneet jo useamman hankintakirjeen. Käymme läpi kaikki tietokannassamme niin sanotulla hankintalistalla olevat aineistot muutaman kerran vuodessa ja lähetämme viestit massapostituksena arviomme mukaan hankittaviksi soveltuvista aineistoista.

Vastauksia saamme vaihtelevasti. Jotkut ottavat viestin vakavasti, toiset luultavasti deletoivat pyynnön asiaa paljon miettimättä. Hankinnan massaposteja on lähetetty tietoarkistosta noin viisi vuotta. Jotakin muutosta tuntuu reaktioissa tapahtuneen. Aiempaa useammin vastaus on myönteinen. Tutkija kysyy vain, miten edetään. Yhä useammin vastaus on jotakin seuraavanlaista: ”Teette hienoa työtä ja tutkimusaineistojen arkistointi on tärkeää, mutta valitettavasti en voi antaa aineistoani arkistoon, koska olen aiheen arkaluontoisuuden vuoksi luvannut tutkittavilleni, että aineistoa ei käytetä muuhun tarkoitukseen.” Jotkut pitävät arkistointia suorastaan arveluttavana.

Joskus jaksan ymmärtää, toisinaan ihmettelen. Pari kummallisinta arkaluonteista aineistoa, joita emme saaneet arkistoon ovat – aiheita hieman karkeistaen – erään lemmikkieläimen omistajien haastattelujen litteraatiot ja erään niin sanotun tosi-TV-sarjan osallistujien haastattelujen litteraatiot. Mitä tulenarkaa on eläimen omistamisessa? Mitä tosi-TV-sarjan osallistujat ovat jättäneet paljastamatta? Jännittävää! Jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Onneksi nykyään saamme arkistoon sensitiivisiäkin tietoja sisältäviä aineistoja ja aineistoja, joita kerätessään tutkijat eivät ole tulleet ajatelleeksi, että joku muu voisi hyötyä aineistosta. Tutkijat luottavat siihen, että aineisto pysyy tallessa ja käyttökunnossa tietoarkistossa ja että tutkittavien tietoja käsitellään samojen tutkimuseettisten periaatteiden mukaisesti kuin alkuperäistutkimuksessakin.

Varovaisen positiivisen muutoksen taustalla lienee Suomen Akatemian ja muiden rahoittajien lisääntynyt kiinnostus rahoittamiensa hankkeiden aineistoja kohtaan. Rahoittajat ovat alkaneet vaatia aineistonhallintasuunnitelmia rahoituksen hakijoilta useissa muissakin maissa, ei pelkästään Suomessa. Samoin toimii myös Ruotsin Vetenskapsrådet.

Tietoarkistoissa muutokset ovat kasvattaneet tietopalvelun työmäärää – mikä on myönteistä. Mitä useammalle tutkijalle saamme kertoa, miten tutkimusdata tulee kerätä ja käsitellä ja miten tutkittaville pitää kertoa aineiston käyttötarkoituksesta, sitä useampi arvokas aineisto tulee (vähän) helpommin arkistoon, kun hanke päättyy. Mielellämme korostamme, että aineiston arkistoiminen on myös yksi tieteellinen meriitti muiden joukossa.

Uusimman Tietoarkisto-lehden teema on terveyden tutkimuksen aineistot. Lehdestä voit lukea muutamia esimerkkejä arkistoiduista aineistoista, jotka sisältävät sensitiivistä tietoa. Juuri siksi ne on kannattanut arkistoida.

Helena Laaksonen
informaatikko
etunimi.sukunimi@uta.fi

Epäiletkö aineistosi arvoa?

Viime keväänä annoin erään tutkijakoulun kurssilla tehtäväksi pohtia pienryhmissä, ovatko osallistujien omat empiiriset väitösaineistot arkistoitavissa jatkokäyttöön. Pyysin miettimään perusteita yhtä lailla sekä arkistointiin että sen mahdottomuuteen. Kaikki osallistujat olivat keränneet laadullisia haastatteluja omaan tutkimukseensa.

Ryhmätyön palautetilaisuudessa kävi ilmi, että kukaan ei katsonut voivansa arkistoida omaa aineistoaan tiedeyhteisön jatkokäytettäväksi. Tavallisimpana syynä olen tottunut kuulemaan perusteluja, joissa eettiset kysymykset ja tutkittaville annetut lupaukset estävät arkistoinnin. Yllätyksekseni tällä kertaa keskeisimmäksi arkistoinnin esteeksi miellettiin oman aineiston vähäinen merkitys ja arvo.

Yllättävä tulos palautti mieleeni vuosientakaisen keskustelun Ison-Britannian sisararkiston kollegan Libby Bishopin kanssa. Kävimme keskustelun, kun olin pitänyt oman esitykseni tutkittavien suhtautumisesta aineistojen arkistointiin ja jatkokäyttöön. Kysyttäessä tutkittavilta jälkikäteen lupaa heidän haastattelujensa arkistointiin valtaosa kannattaa sitä lämpimästi – vaikka tutkija olisi alun alkaen luvannut, ettei aineistoa näe kukaan muu. Olennaisinta tutkittavien suhtautumisessa on ajatus, että he ovat halunneet osallistua aihetta koskevan tutkimuksen edistämiseen ja arkistointi vain vahvistaa alkuperäistä toivetta. Tutkittavat eivät pidä laadullista haastattelutilannetta niin yksityisenä ja salassa pidettävänä, etteivätkö muut heille tuntemattomat tutkijat voisi haastattelua analysoida.

Kuultuaan suomalaisista kokemuksista Libby Bishop innostui kertomaan kokemuksiaan Isosta-Britanniasta. Bishopin mukaan heillä tutkijat usein vähättelevät laadullisen aineistonsa arvoa täsmentäen sen johtuvan siitä, ettei aineistossa ole mitään erityisen tunteikasta tai suuria henkilökohtaisia paljastuksia. Bishopin mukaan tutkijat kertovat asian peläten, että juuri heidän aineistonsa ei ehkä ole lainkaan hyvä laadullinen aineisto arkistoitavaksi. Isossa-Britanniassa tutkimuksen rahoittajat vaativat, että aineiston arkistointi tulee aina suunnitella ja neuvotella käytännön toteutuksesta paikallisen tietoarkiston kanssa. Siksi jokainen tutkija joutuu tarjoamaan aineistoaan arkistoitavaksi.

Harmillisesti laadullisten aineistojen eroa suhteessa kvantitatiivisiin aineistoihin usein korostetaan painottamalla muun ohessa laadullisen aineiston ainutlaatuisuutta, autenttisuutta ja sensitiivisyyttä. Valtaosa haastatteluvuorovaikutuksessa ja yllättävästi myös tutkittavien kirjoittamalla tuotetusta aineistosta on kuitenkin varsin arkista puhetta ja kerrontaa. Epäilen että tutkijoiden ja gradutekijöiden lisäksi haastattelulitteraattien läpilukemiseen ei välttämättä muilla riittäisi motivaatiota.

Lattealta, arkiselta ja jopa tylsältä tuntuva aineisto voi olla kuitenkin kiinnostava ja tärkeä analyysin kohde myös muille alkuperäisen tutkimuksen valmistuttua. Laadullisia arkistoaineistoja käytetään hyvin monenlaisiin tarkoituksiin ja aina eri tavalla kuin alkuperäisessä tutkimuksessa. Tietoarkistosta on haluttu etsiä esimerkiksi haastatteluja, joissa on läsnä yhtä aikaa kaksi eri-ikäistä haastateltavaa. Arkistoaineistot ovatkin hyvä lähde tutkimusvuorovaikutuksen analyysiin: analyysin kohteeksi voi valita useista haastatteluaineistoista ne yksittäiset haastattelut, jotka täyttävät tutkimusasetelmalle asetetut kriteerit. Aineistoja käytetään myös rinnan oman tuoreen aineiston kanssa, uuden tutkimuksen ideointiin ja menetelmäopetuksen analyysiharjoituksiin.

Laadullisen aineiston arvo ei määrity sen perusteella, sisältyykö siihen tutkittavien suuria tunteita ja erityisen arkaluonteisia paljastuksia. Arkistoinnin arvoisia ovat aineistot, joiden keruuta ja sisältöä koskevat tiedot ovat selkeät ja riittävät jatkokäytön näkökulmasta. Suuria tunteita ja paljastuksia sisältävä aineistokin voi olla käytännössä arvoton, jos on epäselvää, koska ja mihin tarkoitukseen aineisto on luotu ja tiedostojen tai litteraattien perustiedot puuttuvat. Kun haluaa turvata aineistonsa käytettävyyden, kannattaa perehtyä aineistonhallinnan käsikirjan ohjeisiin. Niiden avulla jokainen voi lisätä aineistonsa arvoa ja varmistaa sille loppumattoman elinkaaren.

Arja Kuula
kehittämispäällikkö
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Epäiletkö aineistosi arvoa?

Viime keväänä annoin erään tutkijakoulun kurssilla tehtäväksi pohtia pienryhmissä, ovatko osallistujien omat empiiriset väitösaineistot arkistoitavissa jatkokäyttöön. Pyysin miettimään perusteita yhtä lailla sekä arkistointiin että sen mahdottomuuteen. Kaikki osallistujat olivat keränneet laadullisia haastatteluja omaan tutkimukseensa.

Ryhmätyön palautetilaisuudessa kävi ilmi, että kukaan ei katsonut voivansa arkistoida omaa aineistoaan tiedeyhteisön jatkokäytettäväksi. Tavallisimpana syynä olen tottunut kuulemaan perusteluja, joissa eettiset kysymykset ja tutkittaville annetut lupaukset estävät arkistoinnin. Yllätyksekseni tällä kertaa keskeisimmäksi arkistoinnin esteeksi miellettiin oman aineiston vähäinen merkitys ja arvo.

Yllättävä tulos palautti mieleeni vuosientakaisen keskustelun Ison-Britannian sisararkiston kollegan Libby Bishopin kanssa. Kävimme keskustelun, kun olin pitänyt oman esitykseni tutkittavien suhtautumisesta aineistojen arkistointiin ja jatkokäyttöön. Kysyttäessä tutkittavilta jälkikäteen lupaa heidän haastattelujensa arkistointiin valtaosa kannattaa sitä lämpimästi – vaikka tutkija olisi alun alkaen luvannut, ettei aineistoa näe kukaan muu. Olennaisinta tutkittavien suhtautumisessa on ajatus, että he ovat halunneet osallistua aihetta koskevan tutkimuksen edistämiseen ja arkistointi vain vahvistaa alkuperäistä toivetta. Tutkittavat eivät pidä laadullista haastattelutilannetta niin yksityisenä ja salassa pidettävänä, etteivätkö muut heille tuntemattomat tutkijat voisi haastattelua analysoida.

Kuultuaan suomalaisista kokemuksista Libby Bishop innostui kertomaan kokemuksiaan Isosta-Britanniasta. Bishopin mukaan heillä tutkijat usein vähättelevät laadullisen aineistonsa arvoa täsmentäen sen johtuvan siitä, ettei aineistossa ole mitään erityisen tunteikasta tai suuria henkilökohtaisia paljastuksia. Bishopin mukaan tutkijat kertovat asian peläten, että juuri heidän aineistonsa ei ehkä ole lainkaan hyvä laadullinen aineisto arkistoitavaksi. Isossa-Britanniassa tutkimuksen rahoittajat vaativat, että aineiston arkistointi tulee aina suunnitella ja neuvotella käytännön toteutuksesta paikallisen tietoarkiston kanssa. Siksi jokainen tutkija joutuu tarjoamaan aineistoaan arkistoitavaksi.

Harmillisesti laadullisten aineistojen eroa suhteessa kvantitatiivisiin aineistoihin usein korostetaan painottamalla muun ohessa laadullisen aineiston ainutlaatuisuutta, autenttisuutta ja sensitiivisyyttä. Valtaosa haastatteluvuorovaikutuksessa ja yllättävästi myös tutkittavien kirjoittamalla tuotetusta aineistosta on kuitenkin varsin arkista puhetta ja kerrontaa. Epäilen että tutkijoiden ja gradutekijöiden lisäksi haastattelulitteraattien läpilukemiseen ei välttämättä muilla riittäisi motivaatiota.

Lattealta, arkiselta ja jopa tylsältä tuntuva aineisto voi olla kuitenkin kiinnostava ja tärkeä analyysin kohde myös muille alkuperäisen tutkimuksen valmistuttua. Laadullisia arkistoaineistoja käytetään hyvin monenlaisiin tarkoituksiin ja aina eri tavalla kuin alkuperäisessä tutkimuksessa. Tietoarkistosta on haluttu etsiä esimerkiksi haastatteluja, joissa on läsnä yhtä aikaa kaksi eri-ikäistä haastateltavaa. Arkistoaineistot ovatkin hyvä lähde tutkimusvuorovaikutuksen analyysiin: analyysin kohteeksi voi valita useista haastatteluaineistoista ne yksittäiset haastattelut, jotka täyttävät tutkimusasetelmalle asetetut kriteerit. Aineistoja käytetään myös rinnan oman tuoreen aineiston kanssa, uuden tutkimuksen ideointiin ja menetelmäopetuksen analyysiharjoituksiin.

Laadullisen aineiston arvo ei määrity sen perusteella, sisältyykö siihen tutkittavien suuria tunteita ja erityisen arkaluonteisia paljastuksia. Arkistoinnin arvoisia ovat aineistot, joiden keruuta ja sisältöä koskevat tiedot ovat selkeät ja riittävät jatkokäytön näkökulmasta. Suuria tunteita ja paljastuksia sisältävä aineistokin voi olla käytännössä arvoton, jos on epäselvää, koska ja mihin tarkoitukseen aineisto on luotu ja tiedostojen tai litteraattien perustiedot puuttuvat. Kun haluaa turvata aineistonsa käytettävyyden, kannattaa perehtyä aineistonhallinnan käsikirjan ohjeisiin. Niiden avulla jokainen voi lisätä aineistonsa arvoa ja varmistaa sille loppumattoman elinkaaren.

Arja Kuula
kehittämispäällikkö
etunimi.sukunimi [at] uta.fi