Onko keskiajan ja uuden ajan alun paikallishistorialle tilausta?

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Keskiaikaan ja uuden ajan alkuun keskittyviä paikallishistoriallisia hankkeita sattuu yliopistossa työskentelevän historiantutkijan kohdalle yhä harvemmin. Itselläni on ollut mahdollisuus kirjoittaa palkattuna Satakunnan maakuntahistorian osia V ja VI. Lisäksi olen ollut kirjoittamassa yhtä pitäjänhistoriaa. Ne ovat väitöskirjaakin enemmän lisänneet tietämystäni Suomen historiasta, vanhemman ajan lähdesarjoista ja niiden käyttömahdollisuuksista. Hyvinkään historian (Hyvät, pahat ja Hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia 2017) kirjoittanut FT Anu Lahtinen kiteytti taannoin paikallishistorioiden merkityksen Maaseudun tulevaisuus-lehdessä oivaltavasti: ”Suomen historiasta tunnettava kokonaiskuva perustuu aika harvojen alueiden ja aihepiirien tutkimiseen.”

Kysyntää suomenkieliselle vanhemman ajan historialle on valtavasti. Oikeastaan kysyntä lähes ylittää tarjonnan. Sain siitä yhden todisteen, kun pidin sukututkijoille suunnatun päiväkurssin Helsingissä. Sen aiheena olivat voudin- ja läänintilien asiakirjat ja niiden hyödyntäminen suku- ja henkilöhistoriassa. Kurssi myytiin loppuun. Minua odotti salillinen innokkaita harrastajia, joista suuri osa oli erittäin hyvin perehtynyt aihepiiriin. Hedelmällisiä keskusteluja syntyi – ja opettamisen ohessa kasvoi myös oma tietämykseni aikakauden lähteiden mahdollisuuksista.

Retkeläisiä 25.7.2017 tutustumassa Hauhon Hahkialan kartanoon ja sen historiaan. Kuva: Jouni Lehtonen.

Toisen todisteen vanhempien aikojen suuresta vetovoimasta sain viime kesänä. Vuosien varrella ja väitöskirjatyön ohessa pöytälaatikkoon on kertynyt kaikenlaista materiaalia, jota aloin hyödyntää perustamalla sille oman blogin, joka keskittyy Hauhon tienoon kartanoelämään 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella. Paikallisen kotiseutuyhdistyksen Hauho-Seuran kanssa virisi idea kartanokierroksesta, jossa tutustuttaisiin hauholaisiin kartanoihin yhden kesäisen päivän aikana. Retki myytiin nopeasti loppuun ja suuren kysynnän vuoksi se päätettiin järjestää uudelleen ensi kesänä. Toki tunnustan, että en vaatinut opastuksesta palkkiota. Tein sen tukeakseni kotiseutuyhdistyksen toimintaa.

Siitä päästäänkin kysymykseen rahasta ja rahoituksesta. Kaikkea ei voi – eikä saa – tehdä talkoilla. Ruotsin ajalle keskittyvä paikallishistoriallinen teos, kuten maakunta- tai pitäjänhistoria, ei synny ilmaiseksi. Sen tekeminen vie paljon aikaa. Lähteiden läpikäynti, käsialojen tulkinta ja vanhan ruotsin kielen kääntäminen eivät suju hetkessä. Rahasyistä, ja osin ehkä työmäärän suuruudesta tietämättöminä, paikallishistorioita on toisinaan teetetty myös muilla kuin historia-alan ammattilaisilla. Vanhempi aika kuitataan olemassa olevalla kirjallisuudella

Rahasta tinkivän tilaajan olisi syytä muistaa, että lukijoiden tiedontaso on noussut. ”Pihtiputaan mummot ja vaarit” alkavat olla tänä päivänä hyvin koulutettuja seniorikansalaisia, joille ei tarvitse vääntää rautalangasta ja puhua opettavaisesti. Heistä moni harrastaa sukututkimusta, joten Ruotsin aikaan kohdistuva korkeatasoinen ja asiakirjalähteisiin perustuva tutkimus kiinnostaa. Sekin kannattaa muistaa, että hyvä paikallishistoriallinen tutkimus maksaa itseään myös takaisin: parhaimmillaan se voi käynnistää paikkakunnalla monipuolisia matkailuun ja kulttuuriin liittyviä hankkeita.

Kansainvälisyyden keskellä suomen kielistä paikallishistorian kenttää ei saisi jättää pelkästään harrastajien haltuun. Harrastajien julkaisut eivät toki ole huono asia, koska joukossa on todella kovatasoisia ja tieteellisesti päteviä tekijöitä. Ongelma on lähinnä se, että vanhemman ajan Suomen historiaan liittyvien omakustanteiden joukkoon saattaa ilmaantua yhä enemmän omia näkemyksiään ”suomalaisuudesta” ajavia kirjoittajia, joille lähdekriittisyys on täysin toissijainen asia. Miten lukija erottaa jyvät akanoista? Vai katoavatko jyvät lopulta kokonaan?

Vanhojen aikojen tunteita

Aistien ja tunteiden historia on vakiintunut ja eläväinen tutkimuskenttä historiasssa. Se on tuonut uusia teoreettisia ja metodologisia teemoja tutkimuksen keskiöön. Joukko Triviumin jäseniä osallistui kansainvälisen kultuurihistorian seuran vuosikonferenssiin ”Senses, Emptions & the Affective Turn Recent Perspectives and Challenges in acuotural History” Uumajassa juhannuksen jälkeen.

Konferenssiin osallistuneet Triviumin jäsenet tutkivat uskontoa toiminnallisena tilana keskiajalla ja uuden ajan alussa. Tässä lähestymistavassa uskontoa ei nähdä dogmana tai instituutiona vaan dynaamisena sosiaalisena prosessina, kokemuksena. Eletty usko mahdollisti sosiaalisen aseman ja identiteetin tuottamisen ja manifestaation. Uskonnollisten käsitteiden ja rituaalien auki eläminen vahvisti yhteisöllisyyttä. Tunteiden kokeminen ja näyttäminen oli olennaista rituaaliselle toiminnalle, samaan aikaan kun tunteet antoivat merkityksen riiteille ja symboleille.

Keskiaika ja uuden ajan alku on nähty tunteikkaan uskonnollisuuden aikakautena. Uskonnolliset tunteet eivät silti tarkoiittaneet vain kyynelehtivää nöyryyttä, vaan käsittivät myös vihaa, katkeruutta ja raivoa. Vertailu vanhempien aikojen uskonnollisten tunteiden käyttöön ja näyttööön voi kertoa jotain tärkeää siitä, miksi uskonnolliset tunteet – viha, raivo ja ylpeys – edelleen nousevat yhteiskunnallisen elämän keskiöön niin globaalisti kuin Suomessakin. Vanhempien aikojen tutkimus on siis yhteiskunnallisesti tärkeiden kysymysten ääressä.

Sari Katajala-Peltomaa
Raisa Toivo
Jenni Kuuliala
Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Aristokraattinen avioliitto 1600-luvulla: oma valinta vai suvun päätös?

Johanna Kuokkala
Tampereen yliopisto

Uuden ajan alussa oli viisasta solmia hyvä avioliitto. Puolisoehdokkailta odotettiin niin hyvää yhteiskunnallista asemaa, hyvämaineista sukua kuin myös taloudellista vaurautta. Aristokraattisuvut liittoutuivat keskenään, koska kukaan ei ollut mahtava yksinään, vaan voima piili suvussa, sen yhteyksissä, yhtenäisyydessä ja omaisuuden tuomassa turvassa, vauraudessa ja käskyvallassa.

Margareta Brahe.

Margareta Brahe

Ylhäisaateliset suvut eivät avioituneet itseään alemmassa asemassa olevien kanssa. Sukujen kullanhohtoiseen sisäpiiriin pääsi liittymään vain muutama alempaan aateliin kuuluva, muista säädyistä kukaan ei päässyt lähellekään aristokratian huippua. Jos joku sukujen jäsenistä oli vaarassa hairahtua solmimaan epäedullisen avioliiton, kiirehti suku yksissä tuumin estämään aikeet. Se, joka uskalsi uhmata totuttuja tapoja, tunsi nahoissaan lievimmillään paheksuntaa ja pahimmillaan tuntuvia seurauksia.

Avioliitoistaan kuuluisa oli myös 1600-luvulla elänyt aristokraattinainen Margareta Brahe, joka syntyi vuonna 1603. Hän avioitui kolme kertaa, mutta jäi lapsettomaksi. Erityisen kiinnostavia ovat Margareta Brahen toinen ja kolmas avioliitto, jotka hän solmi itseään selvästi nuorempien miesten kanssa. Nämä liitot herättivät aikalaisissa hämmästystä ja suoranaista närkästystä. Myös sukulaiset olivat liittoja vastaan.

1600-luvulla ei avioliiton solmiminen aateliston parissa ollut aivan yksinkertaista. Avioliittoa olivat järjestämässä hääparin lisäksi monet muut; perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät. Mielipiteet eivät aina käyneet yksiin ja puolisoehdokkaiden sopivuudesta kiisteltiin puolin ja toisin. Avioliittojen kautta muodostettiin tärkeitä liittolaisuuksia ja siirrettiin huomattavia omaisuuksia. Avioituminen oli monimutkainen tapahtuma, koska solmitun liiton tuli olla mahdollisimman sopiva.

Margareta Brahe avioitui ensimmäisen kerran 30-vuotiaana. Sulhanen oli 42-vuotias vapaaherra Bengt Oxenstierna, joka oli tunnettu lukuisista kaukaisille maille suuntautuneista matkoista, joille kuningas hänet lähetti. Pari kihlautui vuonna 1630, mutta häitä päästiin tanssimaan vasta heinäkuussa 1633.

Avioliitto kirvoitti aikalaisista vain hyväksyviä nyökkäyksiä. Liitto oli kaikin puolin sovelias aristokraattiperheen tyttärelle; sulhanen kuului arvostettuun sukuun, hänellä oli loistelias ura ja morsiamen suku oli kovin mieltynyt häneen. Avioliitto mukaili ylhäisaatelin avioliittojen peruskaavaa. Margaretan ja Bengtin liitto kesti lähes kymmenen vuotta aina Bengt Oxenstiernan kuolemaan 9. kesäkuuta 1643 saakka.

Leskirouva Margareta Brahen elämä sai uuden käänteen, kun loppuvuodesta 1646 eräs Johan Oxenstierna lähestyi häntä kosiokirjeellä. Hän oli rakastanut Margaretaa jo nuorena miehenä eivätkä tunteet olleet hiipuneet vuosien kuluessa. Molempien jäätyä leskeksi hän näki viimein tilaisuutensa koittaneen. Aristokraattisissa piireissä herätti hämmästystä se, että Johan Oxenstierna oli kokonaista kahdeksan vuotta mielitiettyään nuorempi.

Johanin isää valtakunnankansleri Axel Oxenstiernaa pojan suunnitelma ei miellyttänyt; kaikkein eniten häntä arvelutti Margareta Brahen ikä. Sen paremmin Johanilla kuin Margaretallakaan ei ollut perillisiä ensimmäisistä avioliitoistaan ja lapsenlapsia toivovasta isästä oli vahinko että hänen poikansa tahtoi avioitua naisen kanssa, joka luultavasti oli liian vanha saamaan lapsia. Johan Oxenstierna tarvitsi perillisen, joka perisi omaisuuden hänen jälkeensä. Aristokratialle suvun jatkuminen oli kaikki kaikessa; ilman miespuolisia jälkeläisiä suvut sammuivat.

Johan Oxenstiernan toinen avioliitto osoittaa kuinka paljon vanhempien mielipide vaikutti lasten avioliitoihin, olivat nämä sitten miehiä tai naisia, nuoria tai jo kertaalleen avioituneita leskiä. Valtakunnankansleri myöntyi lopulta poikansa toiveeseen ja Margareta ja Johan vihittiin kaikessa hiljaisuudessa 20. elokuuta 1648.

Johan Oxenstiernan ja Margareta Brahen avioliitto kukoisti. Tuore aviopari vakuutteli kaikille tyytyväisyyttään toisiinsa ja avio-onni jatkui myös tulevina vuosina. Alkuvuodesta 1657 Johan alkoi sairastella, pariskunnan yhteinen aika oli loppumassa; Johan Oxenstierna menehtyi sairauden uuvuttamana 5. joulukuuta 1657.

Margareta Brahe oli lähes kuusikymmenvuotias kaksinkertainen leski, joka kärsi huonosta terveydestä. Moni luuli hänen vetäytyvän viettämään hiljaiseloa kotilinnaansa, ja sukulaiset olettivat hänen huomattavan omaisuutensa lankeavan tuota pikaa heidän ojennettuihin käsiinsä. Margareta onnistui kuitenkin yllättämään kaikki. Kuumin vuonna 1661 Tukholmassa kulkenut juoru kertoi Margareta Brahen aikovan avioitua kolmannen kerran.

57-vuotias Margareta Brahe solmi 8. toukokuuta 1661 kolmannen avioliittonsa 28-vuotiaan Fredrik av Hessen-Homburgin kanssa. Fredrik oli sodassa vasemman jalkansa menettänyt vähävarainen, vaikkakin korkeaa syntyperää oleva, entinen sotilas. Hän ei ollut millään muotoa valtakunnan tavoitelluin poikamies. Pariskunta muutti asumaan Hesseniin, jossa Margaretan sukulaisia vieraili harvakseltaan. Ruotsiin hän ei toiveistaan huolimatta päässyt enää matkustamaan. Avioliittokaan ei osoittautunut niin seesteiseksi kuin pariskunta oli kenties toivonut. Lähes kahdeksan vuotta kestänyt liitto päättyi Margareta Brahe kuolemaan 15. toukokuuta 1669.

Naisilla oli mahdollisuus toimia aktiivisesti oman avioliittonsa puolesta, mutta se ei pelkästään riittänyt. Yksilön oma tahto, päättäväisyys ja keinot vastustaa suvun mielipidettä ovat merkittävässä asemassa päätöksenteossa. Suvun ja erityisesti voimakastahtoisen isän mielipiteellä oli suuri merkitys, kuten Margaretan ja Johanin avioliiton kohdalla kävi. Margareta tuleva appiukko Axel Oxenstierna vastusti kaikella mahdillaan suunniteltua liittoa, mutta hän joutui lopulta taipumaan väkevämmän voiman edessä; valtakunnankanslerin käskyvalta ei päihittänyt pariskunnan keskinäistä kiintymystä.

Usein vanhemmat ajattelivat vilpittömästi lapsensa parasta, mutta heidän ja jälkikasvun mielipiteet avioliiton solmimisesta eivät aina osuneet yksiin. He pyrkivät vaihtelevalla menestyksellä estämään sellaiset liitot, jotka voisivat olla suvun valta-aseman ja verenperinnön kannalta vaarallisia. Sukulaisten ja perheenjäsenten mielipiteet olivat kuitenkin tärkeitä sekä naisille että miehille. Avioliitto solmittiin loppuelämäksi, toisen puolison kuolemaan asti. Näin merkittävän askeleen ollessa kyseessä ei päätöstä kannattanut hätiköidä.

Margareta Brahe oli varsin poikkeuksellinen aatelisnainen omana aikanaan. Hän teki elämässään epätavallisia ratkaisuja, joista osa oli onnistuneempia kuin toiset, eikä hän aina sopinut siihen muottiin, johon 1600-luvun aristokraattinainen haluttiin asettaa. Keskiverrosta poikkeavien ratkaisujen tekemisessä auttoi epäilemättä hänen sukutaustansa ja huomattava omaisuutensa. Tarpeeksi ylhäisen ja varakkaan oli helpompaa elää oman tahtonsa mukaan, siinä missä vähäisemmän oli taivuttava yleisen mielipiteen alla.

Myös Margareta Brahea sitoi 1600-luvun maailma, ja sen monet jäykät, sovinnaiset ja taipumattomat säännöt. Hän on kuitenkin virkistävä osoitus siitä, että myös uuden ajan alun Ruotsissa naisen oli mahdollista tehdä erilaisia ratkaisuja; loikkia normien yli ja seurata sydämensä ääntä.

Nainen, dynastia, valtakunta, Eurooppa

Miia Ijäs
Tampereen yliopisto

Valtionmuodostus, reformaatio, diplomatia, kansainväliset suhteet. Hienoja sanoja, isoja teemoja. Mutta mitä ne tarkoittavat käytännössä? Entä mitä ne voisivat tarkoittaa 1500-luvun käytännössä, yksilön toiminnassa?

ijas-anna-kansiKirjani Varjoista valtaistuimelle (Gaudeamus 2016) kertoo naisesta, Anna Jagellonicasta (1523–1596). Anna oli Puola-Liettuaa 1300-luvun lopulta hallinneen Jagiełło-dynastian viimeinen jäsen eläen pidempään kuin muut sisaruksensa. Suomessa ja Pohjolassa moni muistaa 1500-luvun historiasta Katarina Jagellonican (1526–1583), Annan nuoremman sisaren, joka toi mukanaan Turkuun haarukan ja renessanssin ja joka 1568 nousi Ruotsin kuningattareksi Juhana III:n rinnalla. Silti Katarinaa lukuun ottamatta muu Jagiełło-perhe ja Puola-Liettuan valtakunta ovat jääneet meillä varsin vieraiksi.

Historian katveeseen jäänyt Anna Jagellonica oli kuitenkin melkoinen mahtinainen Puola-Liettuassa ja Itämeren piirissä erityisesti 1500-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Annan pitkää elämää hallitsivat monet muutokset. Näistä osa liittyi hänen perheeseensä, osa laajemmin 1500-luvun historialliseen kehitykseen Euroopassa. Kuninkaallisen perheen jäsenenä Anna seurasi valtakuntansa sekä muiden maiden tapahtumia tiiviisti, ja hänen korkea asemansa merkitsi sitä, että henkilökohtaisesta tuli poliittista, ja julkisista asioista hänen omiaan.

Monen mielessä kaikki, mikä jollain tapaa liittyy Puolan tai itäisen Keski-Euroopan historiaan tarkoittaa auttamattomasti Itä-Eurooppaa ja jotain, mikä on meitä jäljessä. Euroopan mentaalinen jako itään ja länteen – tai että Puola kuuluisi näistä juuri itään – on kuitenkin ensi sijaisesti 1900-luvun tapahtumien seurausta. Uuden ajan alussa näin ei suinkaan ollut, päinvastoin: 1500-luvulla Puola-Liettua oli eurooppalainen suurvalta ja yhteys sitä hallinneeseen Jagiełło-dynastiaan oli Ruotsin kuningashuoneelle vaihtoehtoinen väylä länteen. Näissä yhteyksissä Varsovassa oleskeleva Anna oli tärkeä linkki.

Anna otti osaa aikansa poliittiseen kehitykseen, diplomatiaan ja uskonnollisiin murroksiin. Kun Annan ja Katarina Jagellonican veli, kuningas Sigismund II August kuoli vuonna 1572, Puola-Liettuan unioni siirtyi vaalikuninkuuteen. Merkittävän poliittisen muutoksen keskellä ajatus Annasta tulevan hallitsijan vaimona ja dynastisen jatkuvuuden turvaajana oli keskeisenä osana neuvotteluita. Silti Annan ja valtakuntaa käytännössä hallitsevan aateliston suhteet eivät olleet helpot. Anna joutui taistelemaan oman kuninkaallisen asemansa tunnustamisesta aikana, jolloin Puola-Liettuan aatelisto pyrki vähentämään valtakunnan riippuvuutta kuninkaan henkilöstä.

Anna Jagellonica kruunajaisasussa, Marcin Kober 1576. Kuva: Wikimedia Commons

Anna Jagellonica kruunajaisasussa, Marcin Kober 1576.
Kuva: Wikimedia Commons

Uskonnon saralla Annan toiminta näkyi erityisesti katolisen reformaation tiukkana puolustamisena niin Puola-Liettuassa kuin Itämeren piirissä. Anna ei sallinut protestanttisten kirkkojen perustamista rakkaaseen Varsovaansa. Hän myös toimi keskeisenä valmistelijana 1570-luvun alussa, kun suunniteltiin ensimmäisten jesuiittojen lähettämistä Tukholman hoviin, Katarina Jagellonican palvelukseen. Tästä hankkeesta tuli sittemmin Missio Suetica, suunnitelma Ruotsin palauttamisesta katolisen kirkon yhteyteen, mikä kuitenkin tunnetusti epäonnistui. Annan toinen merkittävä hanke, hänen sisarenpoikansa Sigismund Vaasan valinta Puola-Liettuan hallitsijaksi 1587 onnistui, mutta johti lopulta Ruotsin ja Puola-Liettuan välien katkeamiseen ja pitkällisiin sotiin kahden Vaasa-dynastian ja heidän valtakuntiensa välillä 1600-luvulla.

Diplomatiassa ja kansainvälisissä suhteissa Annan aktiivinen toiminta keskittyi erityisesti dynastisiin perhesuhteisiin sekä neuvotteluihin Euroopan katolisten valtojen kanssa. Naisen pitkällinen hanke oli äitinsä Bona Sforzan perinnön takaisin saaminen Italiasta. Tämä niin kutsuttu Napolin rahojen tapaus sisälsi pitkällisiä neuvotteluita, napolilaista byrokratiaa sekä perheriitoja ja juonitteluita, mutta lopulta Anna selviytyi voittajana, minkä ansiosta hän oli aikansa varakkaimpia naisia Euroopassa – ainakin paperilla. Kiista Annan perintöoikeuden tunnustamisesta edustaa havainnollisella tavalla myös modernin diplomatian syntyä, kun dynastisia kiemuroita selvittämään lähetettiin koulutettuja virkamiehiä edustajiksi ja papereita pyörittämään.

Anna oli monessa mukana, ja eri yhteyksissä hänestä saa myös erilaisen vaikutelman ihmisenä. Toisaalta hän näyttäytyy syrjään vetäytyneenä – tai jätettynä – naisena, joka enimmäkseen vain myötäili perheensä tai Puola-Liettuan aateliston tahtoa. Toisaalta hän näyttäytyy kiihkeänä katolisen kirkon puolustajana, joka osallistui aktiivisesti reformaatioajan uskonnollisiin kiistoihin. Lopulta Anna näyttäytyy myös jääräpäisenä oman asemansa puolustajana, joka oli valmis moittimaan muita, jos nämä eivät toimineet hänen tahtonsa mukaisesti. Erityisen nihkeästi Anna suhtautui lankoonsa Ruotsin Juhana III:een ja tämän pyrkimyksiin.

Anna Jagellonican persoonasta on kuitenkin mahdotonta luoda aukotonta kuvausta. Osa ongelmaa on hajanainen lähdemateriaali. Kuten vanhempien aikojen poliittisessa historiassa yleensä, myös Puolan historiassa miehet ovat pääosassa, ja naiset mainitaan vain harvoin, lähinnä osana kuningassukujen avioliittostrategioita tai hovin kulttuurielämää. Aiemmissa historiankirjoissa maininnat Annasta ovat vähäisiä ja keskittyvät lähinnä siihen, miten tämä veljensä kuoltua nousi kuningattareksi avioliiton kautta, kuningas Stefan Batoryn rinnalla. Vaikka tutkimusta tehdessäni yllätyinkin positiivisesti lukuisista Annaan liittyvistä maininnoista aikansa alkuperäislähteissä, silti historiallisia lähteitä, eli menneisyyden jäänteitä, on 1500-luvulta yleisesti ja naisiin liittyen erityisesti vain katkonaisesti saatavilla.

Annasta kertovat menneisyyden jäänteet painottuvat erityisesti naisen elämän käännekohtiin, kun taas hänen tavallisesta arjestaan on huomattavasti vähemmän merkintöjä. Lisäksi Anna ei koskaan kirjoittanut muistelmiaan tai päiväkirjoja, joten hänen omista ajatuksistaan jäljellä ovat vain naisen kirjeet, jotka yleensä noudattelevat ajalle tyypillistä retoriikkaa ja kohteliaisuussääntöjä.

Lopulta Anna Jagellonican henkilöhahmossa yhdistyvät ristiriidat, moninaisuus ja myös avoimet kysymykset ovat tehneet Annasta hyvin inhimillisen. Hän ei ole vain nimi historian lehdillä, vaan hän oli elävä, kokeva, tunteva ihminen, joka pyrki sekä vaikuttamaan tapahtumiin että sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin ympärillään. Kaikkia hänen aivoituksiaan emme aina tiedä tai ymmärrä, mutta se ei siltikään estä kysymysten esittämistä. Annan elämänkaaren avulla voidaan tarkastella 1500-luvun Euroopan merkittäviä historiallisia tapahtumia ja kehityskulkuja. Samalla Annan tarina avaa ikkunan tutustua Puola-Liettuan yhteisvaltaan, joka itäisen Keski-Euroopan suurvaltana on läheisesti yhteydessä myös meidän historiaamme Itämeren piirissä.

Ks. teos Ijäs, Miia (2016). Varjoista valtaistuimelle: Anna Jagellonica ja Itämeren valtapiiri 1500-luvulla. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

Aggressiiviset talonpojat Valenciassa

Ulla Koskinen
Tampereen yliopisto

Kahden vuoden välein keväisin järjestettävässä The European Social Science History Conferencessa (ESSHC) on perinteisesti ollut mittava suomalaisedustus. Niin tälläkin kertaa, ja olin joukossa mukana järjestämälläni sessiolla ”Aggressive Peasant Elites: Nordic Countries Compared, c. 1550-1650”, joka oli liitetty sekä Elites– että Rural-networkeihin. APE-sessio liittyi kirjahankkeeseen, johon kuuluu seitsemän pohjoismaista tutkijaa, ja jonka tarkoitus on vielä vuoden 2016 puolella julkaista kyseistä teemaa käsittelevä teos. Koko kirjoittajakunta yhtä lukuunottamatta (Øystein Rian) oli päässyt paikalle esittelemään omaa panostaan hankkeeseen. Kimmo Katajala (Itä-Suomen yliopisto) toimi puheenjohtajana ja kommentaattorina, ja paperin esittivät Knut Dørum (Universitetet i Agder), Mats Hallenberg ja Johan Holm (Stockholms universitet) sekä Tiina Miettinen ja allekirjoittanut Tampereelta.

ESSHC:n suuri cocktailtilaisuus oli torstai-iltana, ja sessiomme ajankohta oli perjantaiaamuna kello 8.30. Tällä seikalla saattoi olla (toiveikkaasti ajatellen) osuutta siihen, että osanotto jäi varsin laihaksi: kuulijoita tuli paikalle vain kourallinen. Tämä oli sääli esittäjien kannalta, sillä he olivat panostaneet sekä visuaaliseen puoleen että viestiin. Aikataulussa pysyttiin, powerpointit olivat havainnollisia, niissä oli kuvia eikä tekstiä luettu suoraan paperista: kaiken kaikkiaan sessio oli yleisöystävällisimmästä päästä, mitä ESSHC:ssa havainnoin. Esitykset ja kommentit eivät myöskään olleet millään muotoa kuivakkaita, vaan lennokkaita ja huumoripitoisia.

Eliittitutkimus on viime aikoina elänyt jonkinlaista nousukautta, osoituksena siitä on muun muassa aatelin historiaan virinnyt kiinnostus Suomessa ja Ruotsissa. Samalla tutkimukseen on tullut uusi aluevaltaus: eliittiä ei enää etsitä vain yhteiskunnan huipun niin sanotuista valtaeliiteistä, vaan eri yhteiskuntaryhmissä, säädyissä ja yhteisöissä on alettu erottaa omia johtoryhmiään. Tästä on osoituksena esimerkiksi melko tuore teos Beyond Lords and Peasants: Rural Elites and Economic Differentiation in Pre-Modern Europe (eds. Aparisi, Frederic & Royo, Vicent; Universitat de Valéncia 2014), jonka mukaan uusi näkökulma juontuu mikrohistorian noususta ja yleisestä historiallisen kiinnostuksen suuntautumisesta ruohonjuuritason ilmiöihin. On helppo löytää yhtymäkohtia myös nykyisiin moniarvoisuutta ja yhtäläisiä mahdollisuuksia  korostaviin ajatusmalleihin. Kun takavuosikymmeninä pohdittiin, voidaanko valtaporvarit ja papit lukea eliittiin, tällä hetkellä eliittiä löydetään jopa talonpoikien keskuudesta.

Sessiomme aiheena oli Pohjoismaiden talonpoikaisten eliittien suhde väkivaltaan. Kun puhutaan uuden ajan alun väkivallasta, kaiken yllä leijuu Norbert Eliasin sivilisaatioteorian haamu. Jo 1930-luvulla muotoillun ja valtavan vaikutuksen saavuttaneen teorian mukaan eurooppalaiset alkoivat uudella ajalla kontrolloida aggressiivista ja impulsiivista käytöstään ja ohjata sitä sivistyneempiin uomiin valtioiden rauhoittamiskampanjoiden ja ylempien säätyjen esimerkin tuella. Tämä sopii tilastojen osoittamaan yleiseen väkivallan vähenemiseen.  Kuten kaikki teoriat, tämäkin on kiistelty ja sitä on muokattu uuteen uskoon moneen otteeseen. Erikoista oli se, että APE-session esityksissä ei mainittu Eliasta eikä hänen teoriaansa lainkaan. Se nousi esiin vasta aivan lopuksi kommenttipuheenvuoroissa.

Session tarkoitus oli muistuttaa mieliin, että talonpoikaisto ei ollut uuden ajan alun Pohjolassa harmaata tasapäistä massaa, vaan väestöryhmä oli sekä sosiaalisesti että taloudellisesti eriytynyt. Tällä erilaistumisella oli huomattavia vaikutuksia sekä talonpoikaisyhteisöjen sisäiseen toimintaan että vuorovaikutukseen esivallan suuntaan. Varakkaiden ja hyvät suhteet omaavien eliittiryhmien edut ja toimintatavat saattoivat erota keskivertotalonpojista suuresti.

Esitykset liittyivät toisiinsa monilla tasoilla. Kaikissa talonpoikaiseliitin aggressiivisuus kytkettiin valtionmuodostusprosessiin eli vahvan kuninkaanvallan ja uudenlaisten valtiorakenteiden syntyyn 1500-1600-luvuilla. Norjan ja Ruotsin talonpoikaiskapinoinnissa havaittiin rinnakkainen kehityskulku, millä puolestaan oli yhtymäkohtia talonpoikien neuvotteluun kruunun kanssa sotilasrasituksista. Kysymys väkivallan kanavoinnista kruunun palvelukseen tai sitä vastaan taas rinnastui talonpoikaisen eliitin aggressiiviseen käyttäytymiseen Länsi-Suomen maaseudulla sekä birkarlien ja maakauppiaiden toimintaan pohjoisessa.

Knut Dørumin tulkinnan mukaan norjalainen vastarinta muuttui modernin valtion myötä keskiajan poliittiseen kulttuuriin kuuluneista talonpoikaisnousuista tiukasti sanktioiduksi kapinonniksi. Muutos ajoittui Tanskan valtaan siirtymiseen 1530-luvulla. Samoihin aikoihin Norjan aateli katosi lähes tyystin, joten talonpojat olivat omillaan ilman voimakkaita liittolaisia. Vastarinta ei suinkaan kadonnut, vaan talonpojat osoittivat jatkossakin tyytymättömyyttään useilla rintamilla. Ankarammin rankaisevan oikeusjärjestelmän myötä se kuitenkin kanavoitui 1700-luvulle tultaessa ”pehmeäksi väkivallaksi”, johon ei enää kuulunut tappamista eikä aseellisia yhteenottoja. Samaan ajatuskulkuun liittyi Johan Holmin esitys, jonka mukaan Ruotsin suuret kansannousut 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa vaihtuivat ensin selkeiksi talonpoikaiskapinoiksi ja edelleen 1600-luvun alusta lähtien maaseudun köyhän väestön kapinoiksi. Tilattomilla ei ollut muita protestoinnin väyliä, muttei myöskään sotilaallista osaamista, minkä vuoksi nämä suurvalta-ajan kapinan alut kukistettiin alkuunsa. 1500-luvun sotataitoisten verotalonpoikien levottomuudet sen sijaan olivat olleet todellinen uhka valtiolle. 1600-luvulla tämä väestönosa oli Holmin mukaan siirtynyt käyttämään muita, laillisia tai ainakin väkivallattomia vastarinnan keinoja.

Myös Mats Hallenbergin mukaan talonpoikainen eliitti pysyi aggressiivisena, mutta valtiovallan väkivaltaisen vastustamisen sijaan alkoi suunnata tätä kapasiteettiaan ulkoisten vihollisten ja vähäväkistempien väestönosien suuntaan. Hallenbergin case study 1550-luvun väenottoihin liittyneestä neuvottelusta Erik XIV:n ja talonpoikien välillä osoitti, kuinka uuden luterilaisen ideologian avulla talonpoikaisesta eliitistä pyrittiin integroimaan valtakunnan täysivaltaisia jäseniä, joiden tunnettu aseellinen kyvykkyys saataisiin suunnattua valtion johtamiin sotatoimiin. Johtavat talonpojat kontrolloivat paikallisia huomattavia väkivaltaresursseja, joten sekä Hallenbergin että Holmin tulkinnan mukaan kruunu ei voinut pakottaa heitä ilman huomattavaa panostusta ja suurta konfliktia. Sen sijaan keskusvalta ja talonpojat omaksuivat keskinäisen neuvottelun tien.

Ala-Satakunnan maaseudulla eliitin voimavarat näyttävät kohdistuneen paitsi sotakoneiston palvelukseen, myös paikallisiin välienselvittelyihin ja taloudelliseen kamppailuun. Seudulla vaikutti lukuisia vahvoja talonpoikaiseliittiperheitä vuosiin 1550-1680 sijoittuneen tarkastelujakson aikana. Esittelemäni 40 väkivaltarikoksen tietokanta osoitti, että varakkaat ja luottamustoimia hoitaneet talonpojat turvautuivat keskinäisissä kahakoissaan hanakasti aggressiivisiin ja väkivaltaisiin keinoihin, ja toivat ne mieluusti käräjille julkiseen käsittelyyn. Tämän seurauksena eliitti dominoi oikeusjutuillaan paikallisoikeuksien istuntoja. Eliitti ei ollut pysyvä ryhmittymä vaan sen vaiheisiin kuului olennaisesti taloudellisen ja sosiaalisen laskun uhka, varsinkin 1600-luvun läänityskauden aikana, jolloin tilan menetys aatelille koitui monen varakkaan perheen osaksi. Väkivaltatietokanta osoitti, että useimmat väkivallasta syytetyt talonpoikaisen eliitin jäsenet olivatkin menettäneet tai menettämässä asemiaan.

Sen sijaan Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa vaikuttanut Fordellin perhepiiri oli 1500-luvun lopulla vaikutusvaltansa ja varakkuutensa huipulla, mutta siitä huolimatta suorastaan terrorisoi ympäristöään ainakin virallisten lähteiden valossa. Tiina Miettinen nosti esiin kahnaukset pakallisten talonpoikien ja saamelaisten kanssa, mutta myös sukupiirin sisäiset valtaryhmittymät. Pohjanmaan ja Länsipohjan aatelittomilla alueilla vauraat talonpoikaiset kauppiasperheet ottivat johtavan aseman, ja kasvattivat vaikutusvaltaansa luomalla laajoja riippuvuusverkostoja paikallisten talonpoikien keskuuteen. Tämän valtaryhmän asema kuitenkin romahti nopeasti vuoden 1599 jälkeen, kun Kaarle-herttua astui valtaan. Turkiskaupasta ja pohjoisten alueiden tehokkaamasta verotuksesta kiinnostuneen kruunun onnistui oikeusteitse, erotuksin ja uusin nimityksin murtaa suvun asema, ja se käytti apuna myös suvun eteläistä, aateloitua haaraa joka oli uuden asemansa vuoksi uskollinen keskusvallalle pohjoisten sukuverkostojen sijaan.

Kimmo Katajalan napakoista kommenteista vuolaimman keskustelun synnytti ”washing machine model“, jolla hän kuvasi talonpoikien valitusmahdollisuuksia Ruotsin 1600-luvun hallintomuutoksen seurauksena: ennen valitukset saattoi osoittaa suoraan hallitsijalle, mutta nyt ne oli käsiteltävä käräjien ja hovioikeuden kautta. Myös valtiopäiville osoitetut valitukset tarkistettiin. Tästä seurasi useimmissa tapauksissa pitkäkestoinen pallottelu, minkä jälkeen asiat olivat ennallaan mutta kaikki olivat kyllästyneitä ja väsyneitä valittamiseen. Näin ollen valitustie oli salakavalan tukkoinen, mutta näennäisesti kyllä olemassa ja rangaistusten pelossa kapinointia parempi vaihtoehto. Kärjekkääksi loppupäätelmäksi tuli että byrokratian synty tappoi väkivallan Ruotsin valtakunnassa.

Eräs kuulijoista summasi lopuksi, että Skandinavia todella oli erikoislaatuinen ympäristö uuden ajan alun Euroopassa. Talonpoikainen laajamittainen maanomistus, asutuksen harvuus, kaupunkien ja aatelin vähäisyys sekä Ruotsin ja Suomen talonpoikien asevalmius (perinne puolustaa omia alueitaan asein) erottivat heitä eurooppalaisista tovereistaan. Aivan poikkeuksellista oli myös, että talonpojista tuli valtiopäiväsääty 1500-luvun Ruotsissa. Tämän valossa ei ole ihme, että Norbert Eliasin Keski-Euroopan oloihin luoma sivilisaatioteoria ei selitä Pohjolan talonpoikaiseliitin väkivaltaisuutta ja aggressiota 1500-1600-luvuilla.

Itsemurhien syistä ja selittämisestä Ruotsin ja Suomen itsemurhien historian valossa

Nykypäivän itsemurhista kootaan jatkuvaa dataa muun muassa Tilastokeskuksen ja THL:n toimesta ja erityisesti kvantitatiivista tutkimusta on saatavilla jo 1800-lukua koskien, mutta tiedot Ruotsin ja Suomen alueilla esimodernilla ajalla tapahtuneista itsemurhista ovat rajalliset. Vaikka jo viikinkiaikoja kuvaavat saagat ja keskiajan ihmekertomukset ja pyhimyselämäkerrat sisältävät kuvauksia nykyisen Ruotsin ja Suomen alueilla tapahtuneista itsemurhista, ensimmäiset luotettavammat kirjalliset maininnat ajoittuvat 1400-luvulle. Tiettävästi varhaisin säilynyt maininta koskee Hindrich Sordin, mitä ilmeisimmin aatelismies ja kartanonherra Henrik Svärdin itsemurhaa, joka tapahtui Hämeessä 1420- tai 1430-luvulla. 1400-luvun loppupuolelta lähtien myös oikeudelliset asiakirjat sisältävät hajamainintoja itsemurhista.

Paremmin tietoa itsemurhien historiasta on kuitenkin saatavilla vasta 1600-luvulta lähtien, kun maallisten oikeusistuinten tuottamia erilaisia asiakirjoja on enemmän saatavilla. Tuolloin laajemmin käyttöön otettu, itsemurhan kriminalisoiva Kristoferin maanlaki takaa sen, että ainakin viranomaisten tietoon tulleita itsemurhia on dokumentoitu. Käytännössä oikeudelliset asiakirjat ovat ainoita säilyneitä lähteitä uuden ajan alun itsemurhista, sillä oikeuslaitosta lukuunottamatta muut asiakirjoja tuottavat tahot eivät olleet kiinnostuneita itsemurhista. Niin katolisella ajalla kuin uskonpuhdistuksen jälkeenkin kirkko suhtautui itsemurhiin torjuvasti; suuressa synnissä kuolleita itsemurhaajia ei haluttu kirkon maille tahraamaan vihittyä maata ja kristittyä yhteisöä, ja mikäli joku kirkkomaalle haudattiinkin, asiasta jäi harvemmin mitään kirjallista mainintaa. Sen sijaan maalliset oikeusistuimet, kuten maaseudun käräjät, kaupungien raastuvanoikeudet ja hovioikeudet, käsittelivät tapaukset ja tekivät päätökset itsemurhaajien ruumiiden kohtalosta.

Epäiltyjen itsemurhien oikeustutkintoja koskevat asiakirjat sisältävät hedelmällistä tietoa muun muassa ihmisten arjesta ja ajan käsityksistä hyvästä ja huonosta elämästä, mielenterveydestä ja itsemurhista. Kun tuomarien ja lautakuntien piti selvittää kuoleman luonne ja jo menehtyneen vainajan mielenterveys sopivan ruumiin käsittelytavan tai rangaistuksen määrittelemiseksi, he kuulivat yleensä niin omaisia, pastoreita, naapureita kuin muita paikallisia todistajina epäillyn viimeaikaisesta käyttäytymisestä ja kuolemantapauksen olosuhteista. Kuten tänäkin päivänä, epäselvissä olosuhteissa sattuneen kuoleman luokittelu vaati paljon kontekstointia. Esimodernilla ajalla viranomaiset painivat samanlaisten ongelmien parissa kuin nykyäänkin: oliko esimerkiksi myrkytys tahallaan itse aiheutettu yliannostus, vahinko vai jonkun toisen aiheuttama tai oliko hukkuminen hukuttautuminen vai onnettomuus? Vaikka tietyt kuolemantavat, kuten hirttäytyminen, viittaavat selkeästi itsemurhaan, täytyy ottaa huomioon, että kuolemantapauksen luokittelu itsemurhaksi edellyttää niin nykyään kuin ennenkin muiden kuolintapojen ja toisten osallisuuden mahdollisuuden poissulkemista. Väistämättä osa itsemurhista jää huomaamatta ja tilastoimatta, kun tapaus luokitellaan todisteiden puutteessa tapaturmaksi tai epäselväksi kuolemaksi. Läheisille puolestaan suurin kysymys on miksi. Entisaikaan myös oikeusistuimet olivat kiinnostuneita itsemurhan syistä, sillä tulkitut motiivit ja teon kontekstit vaikuttivat rangaistusmuodon eli ruumiin hautaus- tai hävitystavan valintaan.

Erityisen kiinnostavaa säilyneessä dokumentaatiossa on se keskustelu ja tulkinta, jota erilaisten vihjeiden ja olosuhdetekijöiden perusteella käydään. Kulttuurisidonnaiset käsitykset itsemurhien syistä vaikuttavat todisteiden etsintään ja epäselvissä olosuhteissa tapahtuneiden kuolemantapausten luokitteluun. Nykytieteen valossa itsemurha selitetään yleisimmin tekijän mielenterveydellisillä ongelmilla, erityisesti masennuksen aiheuttamana tekona, jolloin vainajan elämäntaustasta haetaan merkkejä mielentilan järkkymisen oireista. Myös mallit itsemurhien syistä vaikuttavat oletuksiin ja tulkintoihin: kun henkilön elämässä tulkitaan olevan tai olleen esimerkiksi yksinäisyyttä, menetyksiä tai muita vaikeita tilanteita ja vastoinkäymisiä, itsemurha näyttäytyy todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

Myös 1600-luvulla saatettiin etsiä merkkejä tekijän mielisairauksista sekä vaikeista elämäntilanteista, joina pidettiin, kuten nykyäänkin, muun muassa puolison tai läheisen kuolemaa, vakavaa fyysistä sairautta, vammaa ja kipuja, velkaantumista, köyhyyttä ja ylipäätään taloudellisia ongelmia ja parisuhdeongelmia. Tällaiset kriisit saattoivat ajaa ihmisen epätoivoon, joka esimodernissa maailmassa ymmärrettiin Jumalan armon ja avun hylkäämiseksi eli vakavaksi synniksi. Paholaisellakin saattoi olla osuutta asiaan, ainakin siinä mielessä, että paholainen saattoi houkuttaa vaikeuksissa painivaa ihmistä epätoivoon ja itsemurhaan – jotkut itsemurhan tehneetkin olivat maininneet tällaisen kokemuksen paholaisen vaikutusvallasta. Myös tekijän persoonalla ja syntisyydellä voitiin selittää itsemurha; esimerkiksi äkkipikainen, aggressiivinen ihminen katsottiin alttiimmaksi, ja aiemminkin vakavia syntejä tehneiden ja epäkristillisesti eläneiden oli helpompi uskoa syyllistyneen itsemurhan syntiin. Ylipäätään itsemurhan tehneen persoona ja maine vaikuttivat paitsi siihen, miten epäselvä kuolemantapaus luokiteltiin ja miten itsemurha ymmärrettiin ja selitettiin myös siihen, miten itsemurhaan suhtauduttiin. Kammottavimpia, ja tuomittavimpia, olivat ne itsemurhat, joissa tekijän katsottiin tietoisesti, mieleltään terveenä päättäneensä ″huonon″, epäkristillisen elämänsä ja vaikeutensa, jotka katsottiin itseaiheutetuiksi. Tällaiset ″pahat″ ihmiset kuuluivat lain ja aikalaisten mielestä kirkkomaan ulkopuolelle, pyövelin käsittelyyn ja kuopattavaksi tai poltettavaksi metsään. Sen sijaan itsemurhaa voitiin ymmärtää ja tekijää sääliä, erityisesti mikäli vainaja oli ollut pidetty ja eläessään uskonnollinen tai mielisairas ja/tai oli kohdannut ulkoisista olosuhteista johtuvia vaikeita elämäntilanteita ja vastoinkäymisiä; tällaisissa tapauksissa itsemurhan tehneitä ei pidetty täysin tai yksin ″vastuussa″ ja syyllisinä tekoonsa. Vaikka laki määräsi, ettei heillekään saanut antaa sijaa kirkkomaassa, osalle kuitenkin suotiin hiljainen hautaus.

Vaikka itsemurhan tehneen persoonaa tai syntisyyttä harvemmin enää pidetään järkevänä selitysmallina tai itsemurhaan viittavana todisteena, pohjakuvio on säilynyt samanlaisena. Tietyissä tilanteissa itsemurhan tekeminen on ’’ymmärrettävämpää’’ kuin toisissa ja joidenkin ihmisten itsemurhat ikään kuin käyvät järkeen, ja ovat hyväksyttävämpiä ja oikeutetumpia kuin toisten. Vaikka niin teon ja tekijöiden piirteet kuin itsemurhan syyt ja selityksetkin jossain määrin vaihtelevat eri aikoina ja eri kulttuureissa, selkeitä jatkumoita voidaan nähdä. Esimerkiksi vanhusten ja lasten tai nuorten tekemiin itsemurhiin suhtaudutaan ja reagoidaan usein varsin eri tavoin; vanhuksen itsemurha voidaan katsoa pitkän elämän ja tuskien päättymiseksi, kun taas nuoren itsemurha koetaan shokkina ja suurena vääryytenä. Kulttuurissamme on vähemmän yllättävää, kun esimerkiksi taloudellisten ongelmien kanssa painiva, päihteitä käyttävä perheetön keski-ikäinen mies riistää henkensä, kun taas nuorehkon, menestyneen ja hyvin toimeentulevan henkilön itsemurha tuntuu käsittämättömältä ja sille haetaan epätoivoisesti muita selityksiä. Käsitysmallimme ja oletuksemme tulevat esiin esimerkiksi julkisessa keskustelussa ja spekulaatioissa kadonneiden ihmisten kohtaloista.

Toki ei ole yllättävää, että tietyt selitykset ja luultavimmin myös syyt tai motiivit toistuvat niin 1600-luvulla kuin nykyäänkin itsemurhien taustalla. Pohjimmiltaan ne kertovat käsityksistä hyvästä ja huonosta elämästä, ja luonnollisesti peloistamme. Osin tiedostamatta uusinnamme käyttäytymis- ja ajattelumalleja, joiden mukaan tietyt elämäntilanteet ovat sellaisia, joissa itsemurha tarjoutuu ja katsotaan yhdeksi ratkaisuksi ja vaihtoehdoksi. Kun itsensä surmaamista pidetään yhtenä, jopa todennäköisenä, oletettuna ja odotettuna vaihtoehtona surun, häpeän ja epäonnistumisen kokemusten käsittelyssä esimerkiksi konkurssitilanteissa tai parisuhteen rikkoutuessa, rahavaikeuksissa ja -veloissa tai avioerokriisissä painiskelevat ihmiset todennäköisemmin päätyvät itsemurhaan. Toisissa kulttuureissa itsemurhan taustatekijät ja kontekstit saattavat olla erilaisia; esimerkiksi nyky-Japanissa työttömäksi jääminen tai koulutuksessa epäonnistuminen ovat tilanteita, joissa osa valitsee itsemurhan. Itsemurhien ehkäisyn kannalta olisi tärkeää purkaa näitä malleja; haasteellisin kysymys onkin, miten rikkoa näitä kulttuurisia meemejä ja muuttaa ajatuksia siitä, mikä on kestämätön elämäntilanne, jonka ratkaisuun ei koeta olevan muita vaihtoehtoja.

Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Kun Eurooppa soti uskontunnustuksista

Eurooppa kävi sotaa 1500- ja 1600-luvuilla lähes jatkuvasti. Useimmilla sodista oli vähintäänkin jotain tekemistä uskonnon kanssa.

Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alueella protestanttiset ruhtinaat olivat kiristäneet keisari Kaarle Viidenneltä laajojakin oikeuksia uskonnonharjoittamisensa suhteen. Trenton konsiilin myötä katoliset aktivoituivat niitä vastustamaan. Lutherin kuoltua vastakohtaisuudet katolisten ja protestanttien välillä Saksassa kärjistyivät 1540-luvun lopulla Schmalkaldenin sodaksi. Sota päättyi lopulta Augsburgin uskonrauhaan 1555, jonka mukaan luterilaiset ja katoliset alueet määräytyivät sen mukaan, mikä oli aluetta hallitsevan ruhtinaan uskonto. Muiden kuin luterilaisten protestanttien asemaan uskonrauha ei puuttunut. Kaupunkien porvarit taas saivat itsehallintonsa puitteissa tunnustaa haluamaansa uskoa. Augsburgin uskonrauha koski keisarikunnan aluetta, paitsi Alankomaita. Se ei luonnollisesti koskenut lainkaan keisarikunnan ulkopuolisia alueita, kuten Sveitsiä, Englantia, tai Ranskaa, ei myöskään suuria osaa Italiasta tai Pohjoismaita. Rauha kuitenkin vahvisti Euroopan jakautumisen kahteen uskonnollispoliittiseen suurpuolueeseen – katolisiin tai Habsburgeihin ja protestantteihin eli muihin kuin Habsburgeihin – niin Euroopan laajuisessa politiikassa kuin kaikkien maiden sisälläkin.

Ranskassa hugenottikirkkojen määrä lähti rivakkaan kasvuun 1550-luvulla. Kun mukana oli tärkeitä aatelissukuja, seurasi protestanttien aktivoitumisesta myös avoimia, väliin hullunrohkeita kapinoita julkisen kokoontumisoikeuden puolesta. 1560 Kuningas Henri II:n kuoltua protestanttien salaliitto holhoojahallitusta vastaan epäonnistui, mutta protestantit saivat silti kokoontumisvapauden. Sen myötä protestanttien määrä kasvoi edelleen. Mitä näkyvämmiksi protestantit muuttuivat, sitä väkivaltaisemmin myös katolinen vastapuoli alkoi käyttäytyä. Osapuolten väliset terrori-iskuiksi luonnehdittavissa olevat iskut Vassyn murhat tai Pärttylinyön verilöyly:ssä 1572 katolinen salaliitto sai aikaan väkivaltaisuuksien aallon ympäri Ranskaa ja merkittäviä protestanttisia johtajia murhattiin tai pakkokäännytettiin katolilaisuuteen. Koska protestantit olettivat salamurhien saaneen alkunsa kuningasta lähellä olleissa katolisissa piireissä ja katolinen propaganda myös yllytti murhiin ”kuninkaan käskyn mukaan”, hugenotit tasavaltalaistuivat, kun taas katoliset kannattivat vahvaa kuninkaanvaltaa. Ranskan katoliset eivät kuitenkaan olleet yksiselitteissesti rojalistisia. Päinvastoin, vaikka Guisejen johtamat äärikatoliset olivat holhoojahallituksia lähellä, he olivat valmiita puolustamaan katolista etua myös kuningasta vastaan. Niinpä Ranskan viimeisen Valois-suvun varmasti katolisen kuninkaan murhasi katolinen kiihkoilija 1.8.1589, tilanteessa, jossa seuraava – ja ainoa – perillinen oli Navarran Henri, protestantti. Protestanttien kokoontumis- ja kansalaisoikeuksien turvaksi Nantesin edicti 13.4.1598 – edikti rauhoitti tilanteen kuitenkin vain hetkeksi.

Alankomaissa kalvinismi levisi Alankomaissa erityisesti 1540-ja 1660-luvuilla. Habsburgit vastustivat protestantteja välittömästi ja rajusti: protestantit julistettiin kerettiläisiksi ja alkaneissa vainoissa poltettiin pari tuhatta kalvinistia. Protestantit vastasivat yhtä väkivaltaisesti ja 1566 alkaneet rauhanneuvottelut keskeytyivätkin protestanttien toimeenpanemaan väkivaltaiseen kuvainraastoon Flanderissa ja Brabantissa. Taustalla oli myös protestanttien keskinäiset suuret kiistat – yhteistä uskontoa suuremmiksi osoittautuivat Alankomaiden eri osien erilaiset taloudelliset ja poliittiset tarpeet ja protestanttisen puolen johtajien kykenemättömyys yhteistoimintaan. Vasta 1570-luvun lopulla maan pohjoisosat yhdistyivät jotenkuten ja 1581 ne irtisanoutuivat Espanjasta. Kuitenkin jopa itsenäistyneessä pohjoisosassa Protestantismi jäi vähemmistöuskonnoksi.

30-vuotinen sota syttyi Katoliseen keisarikuntaan kuuluneessa protestanttisessa Böömissä uskonvapaudesta. Richelieu kokosi Habsburgien viholliset: Englannin, Hollannin, sekä Pohjois-Saksan protestanttivaltiot, Tanskan ja Ruotsin, joita Pohjois-Saksan joutuminen keisarille olisi uhannut vielä enemmän kuin ne uhkasivat toisiaan. Noin vuoteen 1630 asti Katolinen liiga oli sodassa voitolla. Tämän jälkeen Ruotsi teki, pitkälti Ranskan rahoittamana uuden sotaretken noin 50 000 miehen voimalla ja protestanttinen puoli keräsi voittoja aina vuoteen 1632 ja Kustaa II Aadolfin kuolemaan asti. Tämä oli se retki, jossa suomalaiset hakkapeliitat ”Puolan, Lutzin Leipzigin ja Narvan mailla verta vuosi” ja ”vainolaisen hurmehella” peittivät maan – tosin kyseessä oli saksalainen ja puolalainen, eli ”vainolaisen” oma maa. Sota kävi kuitenkin kalliiksi ja Protestanttien liitto hajosi 1634 jälkeen. Ruotsi ja Ranska jatkoivat sotaa liittolaisina. Myös Ranska tuli mukaan konkreettisiin sotatoimiin sotaan Espanjaa ja Saksaa vastaan. Ranskan saatua voiton Espanjalaisista Alankomaissa ja kumppanukset hyökkäsivät yhdessä Baijeriin ja valloittivat Prahan. Solmitussa Westphalenin 1649 rauhassa sovittiin aluejaot vuoden 1624 mukaisiksi sekä määriteltiin Pohjois-Saksan reformoiduille protestanteille tasavertainen asema luterilaisten kanssa. Lopputuloksena Ranskasta ja Ruotsista oli tullut suurvaltoja ja Alankomaat oli itsenäistynyt. Böömi, josta sota alkoi, jäi katoliselle keisarikunnalle.

Jatkuvat sodat tuntuivat kaikkien eurooppalaisten, myös naisten elämässä. Kaikkialla sota ja jatkuva sotaan varustautuminen tuntui mieshukkana ja raskaina veroina. Monet tutkijat ovat pitäneet koko uuden ajan alun kulttuuria sotatarpeiden luomana, sillä kaikki uskonnonopetuksesta lakiin tähtäsi tavalla tai toisella siihen, että kansasta revittäisiin sotaa varten kaikki resurssit irti. Toisaalta tarkoitukseen nyt käytetyt instituutiot olivat yleensä vanhoja ja niitä käyttivät myös tavalliset alamaiset rasitusta tasatakseen. Sotaan halunneet jalkaväkimiehet lienevät olleet vähissä, mutta sodan perusteena oli aina myös paikallinen ja alueellinen ”rahvaan” politiikka ja tarve puolustaa itseä todelliselta tai kuvitellulta vaaralta. Suomessakin saarnattiin miten vääräuskoiset tulisivat tänne tuhoa tekemään, jollei ”niitä” ehditä ensin nitistää jossain muualla. Sotatantereilla elämää hallitsivat ryöstelevät, raiskaavat ja tauteja levittävät – mutta samalla myös keksintöjä ja tietoja mukanaan kuljettavat – joukot. Niiden ympärillä paikallinen politiikka yritti suojella aluetta hävitykseltä.

Eurooppalaisessa historiantutkimuksessa katolisten ja protestanttien vastakkainasettelu oli relevantin tuntuinen kylmän sodan aikaan. Tutkimuksessa puhuttiin paljon siitä, miten valtio tuotti ja käytti uskonnollista tunnusta yhtenäisen kulttuurin luomiseeen ja miten ihmiset opetettiin ja rangaistuksilla pakotettiin ajattelemaan samaan tapaan. Myöhemmin huomattiin, että kahtiajako peitti alleen lukuisan määrän variaatioita niin protestanttien kuin katolistenkin suuntausten välillä ja sisällä. Kun uskonnolliset vastakkainasettelut ovat taas tulleet muodikkaiksi kysymyksiksi, onkin kysytty, voiko yhteisön kulttuurinen identiteetti voi perustua myös sietämisen politiikalle – kuten vaikkapa Puolassa tai Saksan monitunnustuksissa kaupunkivaltioissa – ja miten tai missä miten sellainen vuoropuhelu saatiin toimimaan. Huomattiin myös, että se, mitä oli pidetty valtiojohtoisena, ylhäältä kansalle pakotettuna yhtenäiskulttuurina, olikin kaikkine variaatioineen myös jotain, mitä ihmiset itse ajoivat ja tuottivat. Siksi jokainen tavallinenkin ihminen oli vastuussa vastakkainasetteluista ja vainoista, joihin se saattoi johtaa – tai toisaalta väkivaltaisuuksien välttämisestä, sillä sitäkin tapahtui. Esimerkiksi Alison Rowlands kuvaa kirjassaan Witchcraft Narratives in Germany Rothenburg 1561-1652, miten, samaan aikaan kun toisaalla murhattiin ja sodittiin, ja teloitettiin noitia ja kerettiläisiä, toisaalla vihapuheet ja juorut vaiettiin päättäväisesti kuoliaaksi. Ei välttämättä tosin siksi, että siellä olisi ollut merkittävästi parempia ihmisiä kuin naapurikylässä, vaan siksi, että naapuriruhtinaskunnassa huseeraavaa keisarikunnan tai katolisen kirkon tai muuta ylikansallista kiertävää inkvisiittoria tai tuomaria ei haluttu päästää puuttumaan oman kaupungin vallankäyttöön.

Kotiväkivalta, kotikuri ja tunteen historia

Kotiväkivalta rikkoo läheisten ihmissuhteiden perusodotukset ja pakottaa tuttujen ja hyväksyttyjen tunnesiteiden paikalle toisia. Tässä kuviossa on kulttuurisesti vaihtuvia osia ainakin kolme: kodin ja perheen käsite, väkivallan käsite ja tunteen käsite puhumattakaan siitä, miten näitä kutakin on eri aikoina, eri kulttuureissa koettu tai ilmaistu.

Esimodernissa perheessä – jota nykyään nimitämme mieluusti kotitaloudeksi, jotta sen ero nykyiseen länsimaiseen ydinperhemalliin pysyisi mielessä – asui Länsi-ja Pohjois-Euroopassakin usein jokunen vanha emäntä tai isäntä, joku saunassa tai aitassa sijansa löytänyt naimaton täti, työ-ja palvelusväkeä, jotka kaikki sijoittuivat toisiinsa nähden epätasa-arvoiseen hierarkiaan tavoilla, joka sääteli, kuka sai käyttää väkivaltaa ketä vastaan kotikurin nimissä ja kenen kohdalla se oli erilaisten rangaistusten uhalla kielletty. Toisaalta kaikkia näitä suhteita idealisoivat patriarkalismin vastavuoroiset velvollisuudet rakastaaa, ja toisaalta suojella ja kurittaa, toisaalta totella ja kunnioittaa. Rakkaus oli velvollisuus ja velvollisuuteen sisältyi myös fyysinen hierarkia – sitäkin tärkeämpi kun kodin valta- ja ihmissuhteet rinnastettiin uuden ajan alun poliittisessa retoriikassa yhteiskunnan järjestykseen.

Kun suvun ja valtion välillä tasapainoilevan yhteiskunnan poliittinen järjestys yhtyi tapaan ilmaista rakkaudeksi ymmärrettyä tunnetta ruumiillisen kurin ja kurinalaisuuden kautta, sekoittui kotiväkivaltaan myös maskuliinisen ja perheen tai suvun kunnian puolustus. Kotiväkivalta oli eräänlainen äärimmäinen yritys ylläpitää tunneregiimiä sekä kotona että valtakunnassa laajemmin – yritys pakottaa yhteisö ja yhteiskunta jakamaan käsitys siitä, millaisia tunteita miesten ja vaimojen, lasten ja vanhempien tai isäntien ja työväen välillä olisi pitänyt olla, miten niitä piti ilmaista ja mitä niistä olisi pitänyt ajatella.

Käytännössä väkivalta tuskin yksiselitteisesti johti arvojen jakamiseen, todennäköisemmin vain kiellettyjen tunteiden ilmausten peittämiseen. Myös hyväksytty kuri- tai kunniaväkivalta oli jo käyttäjälleen osoitus häpeästä: siihen ei tarvinnut turvautua, elleivät kaikissa kasvatus- ja käytösoppaissa antiikista asti toistetut opetukset rakastavista neuvoista ja hyvästä esimerkistä olleet jo epäonnistuneet. Kun väkivaltaa ei aina edes voinut legitimoida – kun se ylitti rajat rajuudessaan, jätti jäkiä tai kun se kohdistui hierarkiassa ylempiin – se teki entistä selvemmäksi sen, missä arvoja ei enää jaettu. Puolisoiden välistä väkivaltaa on esimoderninkin ajan osalta tutkittu runsaasti mutta sen tunnevaikutuksia on selvitetty vähemmän. Siitä kuitenkin voisi olla hyötyä myös kun yritetään ymmärtää kotiväkivaltaa nykypäivänä mahdollistavia kulttuurisia tai mentaalisia mekanismeja.

Toisaalta aikuisten lasten usein vanheneviin vanhempiinsa kohdistama väkivalta on ollut vähemmän tutkittua. Jäkiteollisessa yhteiskunnassa ja hyvinvointivaltiossa ongelma ei tuntunut kovin tärkeältä, ainakaan verrattuna puolisoiden väliseen ja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan. useimmat vanhenevat vanhemmathan eivät edes asu lastensa kanssa. Tilanne saattaa olla muuttumassa. Uuden ajan alussa aikuisetn lasten väkivallasta vanhempiaan kohtaan ajateltiin teoriassa ainoastaaan negatiivisesti: sitä ei voinut oikeuttaa millään, ja esimerkiksi Ruotsissa yksittäisestäkin mustelmasta seurasi lain mukaan kuolemanrangaistus.

Kun perheen ja kotitalouden hierarkiaa ajateltiin Jumalan asettamana pienoisvaltakuntana, oli väkivalta omia vanhempia kohtaan aina myös kapinaa kuningasta, esivaltaa ja Jumalaa vastaan. Teoriassa siihen syyllistynyt oli äärimmäisen kelvoton. Käytännössä häpeä usein laajeni kohtaamaan myös uhreja ja jopa todistajia: Brittiläisissä skimmington-kulkueissa häpäistiin aviomiehet, jotka antoivat vaimojensa lyödä heitä, suomalaisissa oikeudenkäynneissä taas tehokkaasti syyllistettiin vanhemmat, joiden lapset olivat muuttuneet väkivaltaisiksi heitä kohtaan. Uhrin syyttäminen oli käytännössä tyypillisempää kuin virallisesta retoriikasta voisi päätellä. Ehkä tämä liittyi paikallisyhteisön ja suvun kokemaan pelkoon ja ahdistukseen ja sitä kautta tarpeeseen osoittaa, että pahat asiat tapahtuivat vain niille, jotka sen jotenkin ansaisivat. Vain epäonnistuneiden huonojen vanhempien lapset kasvavat vanhempiaan kohtaan väkivaltaisiksi. Samantapaisen reaktion voi nykyäänkin nähdä esimerkiksi nettipalstoilla, jossa lasten vanhempia syytetään kaikista lapsille tapahtuneista onnettomuuksista ja tragedioista. Toisaalta nämä tapaukset myös osoittavat, miten ehdollinen esimoderni patriarkaalinen valta lopulta oli, miten se voitiin legitiimisti myös kyseenalaistaa, ja miten valta oli, myös patriarkaalisessa hierarkiassa, loppujen lopuksi ansaittava.

Trivium on ollut mukana järjestämässä kansainvälistä vanhempiin kohdistuvan kotiväkivallan historiaa tutkivien työpajojen sarjaa. Sarjan ensimmäinen työpaja pidettiin vuosi sitten Tampereella, jälkimmäinen työpaja pidettiin heinäkuun alussa Oxfordissa. Julkaisuja on luvassa.

Taikavarpu ja maaginen aarteenetsintä, eli mitä historia kertoo taloudellisesta voitosta ja kaivostoiminnasta?

Elämme nykyään mielestämme rationaalisessa tuottavassa taloudessa. On yleisesti tunnettua, että taloudellisen hyödyn etsinnän juuret ovat pidemmät kuin moni taloushistorioitsijakaan huomaa. Yhtä usein on väitetty – ainakin kaikkien muiden kuin talouden tutkijoiden joukossa, on, että ajattelu on eri historian vaiheissa, viimeaikaisissakin, ollut myös taikauskoisempaa kuin moni haluaisi myöntää.

Taikasauvat kuuluvat nykyään Harry Potterien fantasiamaailmaan, jossa niillä on omanlaisensa voima ja tietoisuus, mutta jossa ne tottelevat absoluuttisesti oikeaa omistajaansa. Historiallisen Euroopan noitaoikeudenkäynneissä taikasauvoja ei juuri näy.

Taikasauva on silti ollut osa länsimaista – myös suomalaista – kulttuuria ainakin antiikista asti. Sauvat sinänsä – valtikat, piispansauvat, puheenjohtajan nuijat – ovat tärkeitä voiman ja vallan symboleita. Noin 1400-luvulta lähtien tavallisten talonpoikien ja porvarien kulttuuriin levisi kuitenkin toisenlainen sauva, taikavarpu, jolta sai käskyvallan sijaan tietoa. Miksi talonpojat ja porvarit sitten halusivat tietoa, eivätkä valtaa? Koska sääty-yhteiskunnassa he eivät kuitenkaan olisi voineet käyttää enempää valtaa kuin heillä jo oli, mutta tieto oli vaurautta – ainakin kun se koski kadonneita ja piilotettuja tavaroita, aarteita, malmeja tai edes vettä.

Ensimmäiset  tiedot taikavarpujen käytöstä löytyvät svaabialaisista loitsuista 1400-luvun jälkipuolelta. Loitsu käskee neljää pähkinäpuun vitsaa näyttämään neljän evankelistan ja kolme viisaan tietäjän nimissä, missä todellinen aarre piilee, niin kuin tietäjille näytettiin Jeesus-lapsi heidän edelleen kulkeneen tähden avulla. 1500-luvulla taikasauvoista aletaan puhua enemmän.

1500-luvun Saksan lukuisat pikkuruhtinaat halusivat päästä osallisiksi uuden kaivosteollisuuden tuomasta varallisuudesta, ja myönsivät ennennäkemättömän määrän lupia kokeelliselle kaivostoiminnalle. Mineraalien etsinnästä tuli erittäin houkuttelevaa ja sillä alalla Martti Lutherin isä Hans Luderkin vaurastui. Houkuttelevalla teollisuuden alalla oli kuitenkin pahoja teknisiä ongelmia, joista suurin oli se, että kannattavalla tavalla kaivettavissa olevia malmisuonia oli kovin vaikea löytää. Taikavarvut vastasivat tähän pulmaan. Kaiken kadonneen sijasta niillä alettiin etsiä nimenomaan malmia. Varpuja ei pidä ymmärtää vain maagisena korvikkeena tilanteessa, jossa oikeaa teknologiaa ei ollut, pikemminkin ne olivat, kuten antropologi John Beattie esittää, ritualistinen ja symbolinen, mutta aikalaisia tyydyttävä tapa ilmaista sellaisen teknologian tarve. Teknologian tehon ja ilmaisuvoiman ero ei ollut aikalaisille relevantti. Ehkä ajatus vastaa nykykaivosten ympäristölupia, joiden tärkein tehtävä näyttää olevan symbolinen sanoma siitä, että jotain olisi hyvä valvoa.

Teollisen kaivostoiminnan käynnistymisen myötä –siis noin 1500-luvun alun Euroopassa. – myös teoreettiset yliopistomiehet alkoivat kiinnostua vitsojen käytöstä malmin etsintään. Monet toki kritisoivat sauvojen käyttöä – eivät kuitenkaan aina siksi, että sitä olisi pidetty huuhaana. Monien, kuten Martti Lutherin, huoli oli, että  sinänsä keino hyvinkin tehokas keino oli todella taikuutta ja sai tehonsa paholaisesta. Toiset puolustivat varpuja väittäen, että niiden teho oli luonnollinen ja tieteellinen, siksi sallittu.

Miten sauvojen sitten ajateltiin löytävän malmia? Useimmat sauvojen käytön puolustajat ja käyttäjät – aarteenetsijöitä kulki paikkakunnalta toisella tarjoten taitojaan maksusta kuin kulkukauppiaat – selittivät varpujen toiminnan jonkinlaisella magnetismilla. Jotkut esittivät, että malmit ja mineraalit ”hengittivät” ja erittivät kaasuja tai höyryjä. Sauvat tunnistivat aarteiden eritteet ilmasta. Metallia, lasia tai ”markasiittia” olleet tai erilaisista maagisista aineista (metalleista, elohopeasta) kootut sauvat muuttuivat polttavan kuumiksi, toiset hyppivät koti aarretta. Ilmiötä verrattiin yleisesti magnetismiin, ja useimmat asiasta kirjoittaneet esittivätkin, että taikavarpu reagoi johonkin mineraalien tai veden vetovoimaan.

File:Georgius Agricola Erzsucher.jpg

Malminetsintää kuvaava puupiirros Georg Agricolan kirjasta De re metallica, Basel 1556. Wikimedia commons

 

Kaikki eivät olleet hienoista sauvoista vakuuttuneita: vuonna 1700, Johann Gottfried Zeidler tutki erilaisia taikavarpuja, ja totesi, ettei niiden muodolla tai materiaalilla ollut juuri väliä. Aarteen etsintään voisi yhtä hyvin käyttää nakkimakkaraa, kirjoitti Zeidler, sillä sauvan liike ei johtunut sauvasta, eikä etsitystä aineesta, vaan hankalasta tavasta, jolla sauvaa pidettiin käsissä niin, että kenen tahansa kädet alkoivat täristä.

Taikavarvun käyttö ei helposti menettänyt suosiotaan, ja kaivoja, vesisuonia ja energialinjoja ”katsotaan” nykypäivänäkin. Tavallisessa talonpoikais- ja porvariskulttuurissa maaginen taikasauva oli yleensä vain jokaisen ulottuvilla ollut y-kirjaimen muotoinen oksa, sentään ”Jumalan nimeen” leikattu. Vitsat olivat halpoja ja kaikkien ulottuvilla. Niiden käyttö ei ollut vaikeaa eikä edellyttänyt pitkää koulutusta. Kuten lottovoitto, rikkaus tulisi nopeasti ja siksi lyhyellä työllä. Tämän hieman ilkeän ajatuksen lisäksi maagisia sauvoja tutkinut Johannes Dillinger esittää että sauvojen ja aarteenetsinnän muodon saaneen kaivosinnostuksen suosion taustalla oli ajatus että aarteita löytämällä voisi kiertää toisenkin talouden oletetun perusperiaatteen: vaikka uuden ajan alussa muuten vielä ajateltiin, että maailmassa oli tietty vakiona pysyvä määrä varallisuutta, ja vain sen jakautumista voitiin muuttaa, antoi aarteenetsintä ja kaivostoiminta yhden ensimmäisistä mahdollisuuksista tuottaa uutta, yhteisön ulkopuolelta tulevaa vaurautta. Sen haaliminen itselle ei ollut muilta pois, siksi se oli sallittua.

1700-luvun kuluessa tieteellisyyttä tavoittelevia taikavarpujen puolustuksia esiintyi enää harvoin. Toisenlainen teknologia korvasi ne ja kaivostoimintakin sai rinnalleen varmempia vaurauden tuottajia. Itse en silti huijannut, kun rautalanganpätkät kääntyivät käsissäni anoppilan takapihalle kaivetun talokaapelin päällä. Mutta se onkin eri juttu ja ihan nykytiedettä: kun virtajohtimessa kulkee sähkövirta, se muuttuu magneettiseksi ja jos magneetin lähellä pidellään tarpeeksi höllästi jotain magneettista metallia, kuten rautalankaa, se käyttäytyy kuin kompassi. Ihan tosi. Katsokaa vaikka peruskoulun fysiikankirjasta.