Pelkoa ja inhoa keskiajalla ja uuden ajan alussa – Konferenssi negatiivisista tunteista

Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Marraskuun alussa Kööpenhaminassa järjestettiin kansainvälinen konferenssi negatiivisista tunteista keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa, Fear and Loathing in the Earthly City – Negative Emotions in the Medieval and Early Modern Period, c. 1100–1700. Viitisenkymmentä tutkijaa kokoontui 1.–2.11. Tanskan Kansallismuseon tiloissa jakamaan ajatuksiaan ja tutkimustuloksiaan tunteista, joita pidettiin vanhempien aikojen kulttuurissa, ja pitkälti nykyäänkin, huonoina ja epätoivottuina. Kaksipäiväinen konferenssi oli pakattu täyteen kiinnostavia esitelmiä vihan, pelon, kateuden, inhon ja surun tunteiden negatiivisista ja positiivisistakin konnotaatioista eri yhteyksissä.

Keynote-luennoilla kuultiin myöhäiskeskiajan ritarikulttuurin häpeän, koston ja kunnian merkityksistä (Craig Taylor), tunteiden ilmenemisestä ruotsalaisessa rikoslainsäädännössä ja erityisesti sukurutsatapausten oikeudellisessa käsittelyssä (Bonnie Clementsson) sekä noitien pelosta ja inhosta uuden ajan alussa (Malcolm Gaskill). Historiantutkimuksen lisäksi esitelmiä kuultiin kirjallisuuden, uskontotieteiden ja taidehistorian aloilta. Tunteiden tutkimuksen metodologiaa ja teoreettista puolta käsiteltiin lähinnä keskusteluissa, kun taas tunnehistorian empiirinen puoli oli paremmin edustettuna esitelmissä.

Rita Voltmerin kriittinen katsaus Jean Delumeaun klassikoihin haastoi tunnettua ja yhä vaikutusvaltaista tulkintaa pelon ja syyllisyyden läpitunkevuudesta uuden ajan alun mentaliteetissa. Voltmer käsitteli pelon negatiivisia ja positiivisia uskonnollisia ulottuvuuksia, eritoten Jumalan pelon keskeisyyttä ja ihannetta. Myös Daniel McCann toi esiin pelon tunteen hyödyllisiä puolia tarkastellen pelkoon liitettyjä myönteisiä ja välineellisiä terveysvaikutuksia sekä pelon tuoman nöyryyden tärkeyttä ihmisen Jumalasuhteen kannalta keskiajan Englannissa. Göran Malmstedt esitelmöi niin ikään tunteiden arvottamisen ja uskonnon yhteyksistä, keskittyen vihan tunteen erilaisiin merkityksiin uuden ajan alun luterilaisessa ruotsalaisessa kulttuurissa. Vihan tunteella oli positiivisia muotoja, esimerkiksi synninteon nostattama Jumalan viha oli pohjimmiltaan proaktiivista ja oikeutettuja, ja Jumalan kosto ja rangaistukset vaikkapa tautien tai katojen muodossa ansaittuja. ’’Vääränlainen’’ viha ilmentyi esimerkiksi noitien käytöksessä; reaktiivinen ja impulsiivinen viha ja kostonhaluun liitetty raivo olivat tunteen negatiivisia muotoja.

Useammat muutkin esitelmät käsittelivät vihan tunteen muotoja ja arvottamista. Vihan tunne ja ilmentäminen olivat oikeutettuja ja hyväksyttyjä esimerkiksi oikeaa uskoa puolustaessa, vaikkapa vääräoppisten ja Tukholman konsistorin papiston kohtaamisissa 1600-luvun Ruotsissa (Karin Sennefelt) ja Englannin noitavainoissa (Malcolm Gaskill). Monet esitelmät toivat hedelmällisellä tavalla esiin, kuinka uskonto vaikutti tunnediskursseihin ja määritti tunteiden tilannesidonnaisia merkityksiä. Kaikista syntisimpinäkin pidetyt tunteet tai passiot ja niiden nostattamat reaktiot olivat ymmärrettäviä ja hyväksyttyjäkin jossakin tilanteessa. Tunnearvostuksiin vaikutti toki myös kokijan asema ja sukupuoli; esimerkiksi erityisesti naisten vihaa ja raivoa pidettiin vaarallisena sekä normeja ja patriarkaalista järjestystä rikkovana uhkana. Sodankäynnissä ja aateliston ihanteissa viha ja kosto olivat oikeutettuja vain tiettyyn, veteen piirrettyyn kohtuuden rajaan saakka. Esimerkiksi Craig Taylor ja Thomas Heebøll-Holm käsittelivät esityksissään vääryyden ja häpäisemisen koston oikeutta aateliston välisissä konflikteissa ja sodankäynnissä, koskien myöhäiskeskiajan Ranskan ritarikulttuuria ja 1100-luvun pohjoismaisia sisällissotia.

Negatiivisesta tunnekirjosta vihan ja pelon ohella myös suru ja epätoivo olivat useamman esitelmän aiheina. Natalie Calder tarkasteli sopivan suremisen rajoja sekä meditatiivisen, uskonnollisen pohdiskelun suosituksia surun lievittäjinä keskiaikaisessa englantilaisessa runossa Pearl. Jonathan Durrant tarkasteli melankolisten ja epätoivoisten tunteiden yhteyksiä 1500-luvun diskursseissa ja kritisoi tutkimuksessa esiintyviä näkemyksiä, joissa uuden ajan alun melankolia nähdään ainoastaan humoraalipatologisena tilana ja samaistetaan nykymasennuksen kaltaiseksi mielisairaudeksi. Itse käsittelin esityksessäni surun tunteiden ja kehollisten ilmentymien luokittelua melankolia-sairaudeksi, temperamentiksi, luonnolliseksi passioksi ja suremiseksi tai epätoivon synniksi uuden ajan alun Ruotsin kontekstissa. Tarkastelin myös sitä, miten surun tilannesidonnainen tulkinta synnytti edelleen uudenlaisia kokemuksia. Surun tunteen erilaiset muodot ja konnotaatiot olivat esillä myös muun muassa Katrine Funding Højgaardin esityksessä Jerusalemin piirityksen (v. 1187) ja kristittyjen tappion aikalaisraportoinnista ja -muistelusta sekä esitelmissä epätoivon sisällöistä ja vaaroista norjalaisessa 1580-luvulla tehdyssä saarnakokoelmassa (Helge Straxrund) ja surun tunteen tulkinnasta ja käytöstä Shakespearen Venetsian kauppiaassa (Rasmus Vangshardt).

Perjantaiaamu lähti käyntiin Malcolm Gaskillin keynote-luennolla Emotional Exchanges: Fearing and Loathing Witches in the Early Modern World, jossa käsiteltiin noitiin ja noituuteen liittyviä ristiriitaisiakin tunteita eritoten uuden ajan alun Englannin ympäristössä. Kuten muissakin sosiaalisissa konflikteissa, osanottajien tunteet olivat ytimessä myös noituuden käsittelyssä, kun noidaksi syytetyn käytös saattoi nostattaa vihaa, pelkoa tai sääliäkin ja esimerkiksi noituuden uhreiksi itsensä kokeneet saattoivat saada psykosomaattisiakin oireita ahdistuksestaan. Kuten ns. noitatutkimus on osoittanut, laajamittaisemman noitavainon syntyminen edellytti tapahtumien ja yhteisön tunteiden eskaloitumista. Tavallisimmin yksittäiset syytökset kaatuivat nopeasti ja suurin osa oikeustapauksista päätyi epäillyn vapauttamiseen. Suhtautuminen yliluonnollisten voimien käyttämiseen oli kaksijakoista, kun esimerkiksi parantava ja suojeleva taikuus ja talismaanien käyttö olivat osa arkea. Kiehtovimpia olivat Gaskillin esittelemät kuvat noitavainoihin, noituuteen ja taikuuteen liittyvästä esineistöstä, joka on näytillä Oxfordin Ashmolean-museon näyttelyssä Spellbound: Magic, Ritual and Witchcraft. Näyttely on ollut yleisömenestys ja on vielä esillä 6.1.2019 asti.

Muutoin perjantai-aamupäivä koostui tuplasessiosta, jossa tohtorikoulutettavat esittelivät tekeillä olevia tunnehistoriaan liittyviä väitöskirjaprojektejaan keskittyen konferenssin teemaan. Toisessa oli keskiaikaan ja toisella uuden ajan alkuun liittyviä esityksiä. Jälkimmäisestä mieleen jäi erityisesti Jeanne Søberg Jørgensenin tekeillä oleva tutkimus tunteiden käytöstä ja tunteisiin vetoamisesta anomuskirjeissä, joita rikolliset tai heidän läheisensä kirjoittivat armahduksen tai rangaistuksen lieventämisen toivossa Tanskan kuninkaalle 1700-luvun alussa. Erilaiset yksityishenkilöiden tekemät anomukset ovat vielä varsin vähän hyödynnetty lähdesarja pohjoismaisessa vanhempien aikojen historian tutkimuksessa, ja tehdyt tutkimukset osoittavat niiden hedelmällisyyden monenlaisten ilmiöiden tarkasteluun (mm. Martin Almbjär, Michel Bergnsbo, Nina Javette Koefoed, Solveig Widén, Ella Viitaniemi, Jezzica Israelsson).

Tutkijoilla on käytettävissään hyvin rikkaita ja erilaisia lähdeaineistoja myös vanhempien aikojen negatiivisesti arvotettujen tunteiden tarkasteluun. Esitellyt tutkimukset perustuivat muun muassa oikeuspöytäkirjojen, pamflettien, saarnojen ja hengellisen kirjallisuuden sekä taiteen ja fiktion kuten maalausten, näytelmien ja runojen kuvauksiin. Monissa esitelmissä pureuduttiin keskiajan kirjallisuuteen, kun järjestäjätahoina oli Tanskan Kansallismuseon edustajan sekä Syddansk Universitetin professori Louise Nyholm Kallestrupin ohella yliopiston Centre for Medieval Literature.

Maalaustaiteen kuvasto täydensi useampia esityksiä, vaikkakin tunteiden ’’lukeminen’’ erittäin kulttuurisidonnaisesta ja monimerkityksestä kuvastosta herätti keskustelua. Tunteiden tulkitseminen aikalaiskuvista on haastavaa erilaisten käyttötarkoitusten, kohdeyleisöjen ja nykykatsojalle vieraiden taiteellisten konnotaatioiden takia. Esimerkiksi noitiin liittyvien pamflettien kuvitusta (ja toki kirjallista sisältöä) voi tulkita viihteenä tai vaikkapa uskonnollisena propagandana sen sijaan, että niiden tulkitsisi välittävän joitakin ’’aidosti’’ koettuja tunteita. Eniten taiteeseen keskittyivät esitelmät kärsimyksen ja kivun teemoista ja tarkoitusperistä uuden ajan alun kirkkotaiteessa (Martin Vansgaard Jürgensen) ja hevosten kuvastosta taistelu- ja sotamaalauksissa kauhun, vihan ja muiden tunteiden välittäjinä (Kasper Steenfeldt Tipsmark).

Kaiken kaikkiaan konferenssi osoitti jälleen kerran tunnehistorian moni- ja poikkitieteisyyden sekä tutkimusaiheiden monipuolisuuden. Tunnehistorian empiirinen anti selkeästi rikastaa ja jopa haastaa käsityksiämme keskiajan ja uuden ajan alun ihmis- ja maailmankuvasta, mentaliteetista, yhteisöjen toiminnasta ja vaikkapa yksittäisten henkilöiden toiminnan syistä ja tarkoitusperistä. Tunneyhteisöillä oli kuitenkin omat sääntönsä, joissa kuolemansynneiksi määritellyillä ja siten pääosin vahingollisiksi ja pahoiksi katsotuilla tunteilla ja niiden esittämisellä oli positiiviset, tarpeelliset ja hyödyllisetkin paikkansa.

Konferenssin tiedot ja ohjelma: http://cml.sdu.dk/event/fear-and-loathing-in-the-earthly-city-negative-emotions-in-the-medieval-and-early-modern-period-c-1100-1700

Alueellista historiaa Itämerellä ja Alpeilla

Maija Ojala-Fulwood
Tampereen yliopisto

Tutkimusalueen maantieteellinen määrittely on olennainen osa historiantutkimusta. Tutkimustehtävästä riippuen alue voi olla hyvin pieni kuten yksittäinen pitäjä tai suuri, kuten vaikka Rooman valtakunta. Omissa tutkimuksissani olen pääasiallisesti keskittynyt Itämeren alueeseen ja erityisesti suurimpiin rannikkokaupunkeihin. Hansa-liiton, yhteisen kielen ja kulttuurin takia Itämeren alue on ollut helppo mieltää yhteneväiseksi alueeksi erityisesti keskiajalla, vaikka tutkimuksessa on viime vuosina pohdittu laajasti, voidaanko ylipäänsä puhua Hansan yhtenäiskulttuurista, sillä jokaisella alueella oli kuitenkin omat erityispiirteensä.

Lyypekin vanhan kaupungin rantabulevardi edustaa tyypillistä Hansa-arkitehtuuria
Kuva: Maija Ojala-Fulwood

Esimerkiksi keskiajalla Itämeren alueen kaupungeissa kuten muuallakin Euroopassa käsityöläiset olivat järjestäytyneen ammattien mukaan ammattikunniksi. Idea kaikkialla oli sama, eli laillisen käsityötuotannon piti tapahtua ammattikunnan valvonnassa. Pääpiirteissään ammattikuntien säännöt olivat hyvin samankaltaisia Itämeren alueella, ja kun uusia ammattikuntia perustettiin, mallia sääntöihin otettiin usein jonkun toisen (suuremman) kaupungin säännöistä. Kuitenkin ammattikuntien määrä ja järjestäytymisen aste vaihtelivat, sillä esimerkiksi Liivinmaan kaupungeissa ammattikunnan liittoutuivat keskenään käsityöläisten killaksi saadakseen painoarvoa kaupungin poliittisessa päätöksenteossa.

Nykyturisti puolestaan tunnistaa helposti Itämeren alueen kaupunkien yhteneväisen keskiaikaisen rakennusperinteen. Yhtenä selittävänä tekijänä on ammattitaitoisen työvoiman kuten rakennusmestareiden liikkuvuus ja sitä kautta myös tietotaidon levittyminen.

Kaupunkien lisäksi myös monissa pienissä Tirolilaisissa kylissä on säilynyt keskiaikaista ja uuden ajan alun rakennusperintöä. Esimerkiksi 2500 asukaan Pfundsin kylässä on lukuisia 1400- ja 1500-luvulta peräisin olevia rakennuksia. Kylän maamerkkinä on alun perin keisari Maximilian I:sen rakennuttama metsästyslinna joen partaalla.
Kuva: Maija Ojala-Fulwood

Yhteneväisen rakennus- ja ruokakulttuuriin huomaa helposti myös esimerkiksi Alpeilla. Alueen yhtenäiskulttuuri on erittäin voimakkaasti läsnä esimerkiksi matkailubisneksessä. Lisäksi maakunnallinen identiteetti tuntuu olevan hyvin vahva ainakin Tirolissa. Perimätiedon mukaan maakunta on saanut nimensä Tirolin linnan mukaan, joka sijaitsee Alppien eteläpuolella Italiassa Meranon kaupungin kupeessa. Varhais- ja sydänkeskiajalla Merano oli Tirolin alueen keskus, josta vaikeakulkuista aluetta yritettiin hallita. Rakennusperinnöltään Merano on jännittävä sekoitus Välimeren ja Alppien alueen tyylejä. Keskiajalla Lombardiasta tulleet muurarimestarit olivat päävastuussa kaupungin rakentamisesta.

1300-luvulla Tirolin rajat eivät olleet vielä vakiintuneet ja alueen hallinnasta kilvoittelivat Wittelsbachin, Luxemburgin ja Habsburgien aatelissuvut. Helmikuussa 1342 Tirolin prinsessa Margaretha solmi toisen avioliittonsa Ludvig Brandenburgilaisen kanssa, jonka isä oli Baijerin keisari. Paavi ei hyväksynyt avioliittoa ja julisti keisarin pannaan. Roomassa katsottiin, että lapsettomuus ei ollut riittävä syy Margarethan ensimmäisen avioliiton mitätöintiin. Baijerilaisten hallitsema aika kuvataan vaikeuksien ajaksi tirolilaisessa historiankirjoituksessa. Ajanjaksoon osuivat ruttoepidemia, tulvia ja heinäsirkkojen vaellus, jotka aikalaiset tulkitsivat jumalan vihaksi aviorikkoja Margarethaa kohtaan.

Kun herttua Ludvig Brandenburgilainen kuoli yllättäen ja hänen seuraajansa Meinhard III:n terveydentila oli heikko, koitti Habsburgien tilaisuus. Perillisen huono terveydentila oli Habsburgin herttuan Rudolf IV:n tiedossa, sillä Meinhardin kuollessa Rudolf oli jo matkalla Tiroliin. Pian tämän jälkeen tammikuun 26. päivänä 1363 allekirjoitettiin yksi Tirolin historian merkittävimmistä dokumenteista. Margaretha ja hänen säätynsä ”vapaaehtoisesti, maakuntansa ja alamaistensa parasta ajatellen” liittivät Tirolin alueen Itävaltaan ja Habsburgien alaisuuteen.

Perimätiedon mukaan Tirolin maakunta on saanut nimensä Alppien eteläpuolella sijaitsevan Tirolin linnan mukaan.
Kuva: Wikimedia Commons

Seuraavat vuosisadat ja erityisesti keisari Maximilian I:n aika katsotaan olevan Tirolin kulta-aikaa. Habsburgien alaisuudessa maakunnan rajat vakiintuivat ja hopeakaivokset takasivat vaurauden. Tällä ajanjaksolla poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen painopiste siirtyi Etelä-Tirolista Meranosta pohjoisemmaksi Inn-joen laaksoon. Hallitsijan hovi siirrettiin Innsbruckiin, josta tuli Maximilianin vallan keskipiste. Innsbruckin vanhassa kaupungissa voi edelleen ihailla lukuisia Maximilianin ajan kauniita rakennuksia. Yksi maamerkeistä kultainen parveke (Goldenes Dachl) valmistui tilaustyönä keisarin toiseen hääjuhlaan. Rakennelman toteuttanut hovin rakennusmestari Niklas Türing vanhempi oli kotoisin Swaabiasta. Hän kuten monet muut käsityöläismestarit ja kaivostyöläiset olivat muualta tulleita siirtolaisia, joille keisarin loistelias hovi ja Alppien hopeakaivosteollisuus tarjosivat runsaasti työmahdollisuuksia. Maakunnan alueella yhdistyvät niin roomalainen kuin germaaninen kulttuuriperintö, johon on sekoittunut myös vaikutteita Ranskasta ja idempää, nykyisen Slovakian ja Unkarin alueilta.

Monet kaupunkien nimekkäimmistä ammattimiehistä olivat alun perin muualta tulleita työläisiä kuten keisari Maximilian I:sen rakennusmestari Niklas Türing, joka vastasi mm. Goldenes Dachlin rakennustöistä. Kuva: Wikimedia Commons (By Erbb – Own work, CC BY-SA 3.0)

EU Komission linjauksissa Itämeren alue ja Alppien alue ovat kaksi neljästä EU:n sisäisestä makroalueesta, joille kullekin on luotu oma alueellinen strategia. Näiden alueiden vertaileva tutkimus voisi tuoda uusia avauksia esimerkiksi vanhempien aikojen tutkimukseen, jossa perinteisesti vertailukohtia on haettu Itämeren piirin sisältä tai Alppien länsi- tai eteläpuolelta.

Lähteet ja kirjallisuus

Forcher, Michael, Kleine Geschichte Tirols, Haymon Verlag (Innsbruck-Wien, 2012 [2006])

Klien, Robert, Pfunds –kylähistoria

http://ec.europa.eu/regional_policy/en/policy/cooperation/macro-regional-strategies

 

 

 

Kisälli Mertenin mysteeri. Näkökulmia liikkuvuuteen keskiajalta nykypäivään.

Maija Ojala-Fulwood
Tampereen yliopisto

Loppukeväästä, torstaina Marian päivän jälkeen vuonna 1475 tallinnalainen kultasepän kisälli Merten Dutschendorp piteli kädessään arvokasta dokumenttia. Kyseessä oli hänelle myönnetty suosituskirje, jonka olivat allekirjoittaneet Tallinnan kultaseppien ammattikunnan vanhimmat. Kirjeessä ammattikunnan oltermannit todistavat, että kisälli Merten on suorittanut oppinsa kiitettävästi ja että hän on kaikin puolin moitteeton ja nuhteeton ammattimies. Lisäksi he esittävät pyynnön, että Merten hyväksyttäisiin Tukholman kultaseppien ammattikunnan jäseneksi ja häntä kohdeltaisiin sen mukaisesti. Kultaseppien oltermannit vakuuttavat, että jos Merten olisi jäänyt Tallinnaan, hänet olisi siellä hyväksytty kultaseppien ammattikunnan jäseneksi.

Mertenin suosituskirje on nykyään osa Tukholman kultaseppien arkistokokonaisuutta, jota säilytetään Kuninkaallisessa kirjastossa Tukholmassa. Kauniilla käsialalla kirjoitettu, ja sinetillä varustettu kirje on yksi todiste ihmisten liikkuvuudesta Itämeren alueella myöhäiskeskiajalla. Tarkkojen tilastojen puuttuessa on mahdotonta arvioida kuinka paljon ihmisiä muutti työn tai muiden syiden takia Mertenin aikoihin. Tanskalainen professori Bjørn Poulsen on arvioinut, että 1500-luvulla yli 10 000 ihmistä oli vuosittain liikkeellä Itämeren alueella. Nämä siirtolaiset edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia varakkaista kauppiaista (Wubs-Mrozewic) talonpoikiin (Salminen) ja pikku rikollisiin (Laitinen). Mertenin tavoin myös monet eri alojen ammattimiehet kuten lakimiehet (Korpiola) ja muut käsityöläiset muuttivat kaupungista toiseen. Tukholmaan heitä houkutteli muun muassa hyvät työmahdollisuudet.

Tukholman kansainvälisyydestä kertoo myös esimerkiksi Saksalaisen Bernt Notken tekemä Pyhä Yrjö-veistos Suurkirkossa. (kuva Maija Ojala-Fulwood)

Tarkasteltaessa ihmisten liikkuvuutta pitkällä aikavälillä aina keskiajan lopulta nykypäivään saakka voidaan havaita useita yhtäläisyyksiä. Niistä päällimmäisenä on se, että liikkuvuus on aina herättänyt ristiriitaisia tunteita. Liikkuvuus ja siirtolaiset koetaan yhtä aikaa sekä hyödylliseksi että hyväksi asiaksi ja toisaalta ne herättävät myös pelkoja ja epäluuloja. Niin ikään liikkuvuutta pyritään usein samanaikaisesti tukemaan ja lisäämään ja toisaalta myös rajoittamaan erilaisin laein ja säädöksin. Liikkuvuuden motiiveina ovat olleet muun muassa subjektiivinen halu parempaan elämään, työmahdollisuudet, turvallisuus ja seikkailunhalu. Hyvin usein liikkuvuus on rakenteellista, esimerkiksi työn kausiluontoisuudesta johtuvaa, jolloin liikkuvuuden vapaaehtoisuus voidaan kyseenalaistaa. Osa siirtolaisista on sopeutunut ja integroitunut hyvin uuteen yhteiskuntaan kun taas osa on kokenut itsensä ulkopuolisiksi. Kun tarkastellaan sitä, kuka on muuttanut ja miten ammatti, sosiaalinen status, ikä, sukupuoli, elämänvaihe, uskonto ja kieli ovat vaikuttaneet liikkuvuuteen, niin muutokset ovat pitkässä juoksussa olleet pieniä ja vähäisiä.  Suurin ero puolestaan on volyymissa: pelkästään Euroopassa on tällä hetkellä arviolta yli sata miljoonaa siirtolaista ja miljoonia lyhempiä aikoja tai matkoja kulkevia ihmisiä.

Juuri päättyneessä tutkimushankkeessa Siirtolaisuus, työvoiman liikkuvuus ja multietniset kaupungit keskiajalta nykypäivään analysoimme ihmisten liikkuvuutta kymmenen tapaustutkimuksen kautta. Hankkeessa oli mukana historiantutkijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä Suomen eri yliopistoista. Hankkeessa liikkuvuutta lähestyttiin ruohonjuuritasolta, siirtolaisten omista kokemuksista käsin. Tutkimushanke osoitti, kuinka usein myös pienen mittakaavan liikkuvuudella, josta on jäänyt vain vähäisiä jälkiä, on suuri taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen merkitys alueellisesti. Pienen mittakaavan liikkuvuus jää myös usein varjoon niin viranomaisilta kuin tutkijoilta.

Hankkeen tutkimustulokset on koottu yhteen englanninkieliseksi julkaisuksi Migration and Multi-ethnic Communities: Mobile People from the late Middle Ages to the Present (DeGruyter Oldenburg). Kolme kirjan artikkeleista käsittelee ns. varhaisempia aikoja. Tässä kirjoituksessa esitellyn tapauksen lisäksi Riitta Laitisen artikkeli käsittelee alempien yhteiskuntaluokkien liikkuvuutta. Hän nostaa esille yhden siirtolaisuuden paradokseista: kuinka palvelijoiden, irtolaisten ja köyhälistön liikkuvuus koetaan usein uhkaksi ja toisaalta kuinka heidän työpanos oli välttämätön kaupunkiyhteisön toimivuudelle. Ella Viitaniemen kappale puolestaan käsittelee muurarimestareiden liikkuvuutta ja työtä maaseudun paikallisyhteisöissä. Hänen tapaustutkimuksessa korostuu muun muassa kielitaidon merkitys siirtolaisen sopeutumisessa ja se, kuinka muualta tullut saattoi joutua sijaiskärsijäksi paikallisyhteisön konfliktissa. Lisäksi näin vuoden 1918 tapahtumien muistovuonna on syytä mainita Henrik Mattjusin artikkeli, joka käsittelee sisällissodan aikaa ja sen jälkeisiä vuosia Tampereella maahanmuuttajien näkökulmasta.

1400-luvun lopulla Merten saapuessa Tukholmaan kaupungissa oli edustettuina useita eri kansallisuuksia. Eri lähteiden perusteella tiedetään, että siellä asui ainakin tanskalaisia, norjalaisia, skotlantilaisia, hollantilaisia, virolaisia, latvialaisia ja suomalaisia. Lisäksi suurin osa kaupungin ruotsalaisia oli alun perin kotoisin muualta valtakunnasta (Dahlbäck, Lamberg). Tukholman kultaseppien ammattikunnan säännön mukaan, jokaisen muualta tuleva kisällin, joka halusi työskennellä ammattikunnassa, oli mentävä oltermannien puheille ja pyydettävä lupa työntekoon (Klemming). Tämä pykälä koski myös niitä ruotsalaisia, jotka tulivat valtakunnan muista osista. Lisäksi ennen mestariksi pääsyä kisällin oli läpäistävä käsityöläisammattikuntien normaalit vaatimukset: piti olla viiden hopeamarkan säästöt ja työvälineet, maksaa maksu oluesta ja kynttilöistä, näyttää todistus suoritetusta koulutuksesta sekä suorittaa mestarin työnäyte.

Yksityiskohta Vädersolstavlan-taulusta, joka kuvaa Tukholmaa 1530-luvulla. Tukholman Suurkirkossa oleva maalaus on kopio vuodelta 1635 (kuva Maija Ojala-Fulwood).

Keskiajalla ja uuden ajan alussa suuri osa Tukholman 19:stä käsityöläisammattikunnasta sääteli jollain tapaa maahanmuuttoa. Näitä säädöksiä ei kuitenkaan pidä tulkita pelkästään maahanmuuton rajoituksina vaan myös osana ammattikuntien yleistä laatukontrollia, joka koski valmistettuja tuotteita mutta myös käsityöläisen henkilökohtaista mainetta. Maahanmuuttajien osus saattoi olla myös verrattain suuri. Esimerkiksi Tukholman kultaseppien säännön mukaan, puolet ammattikunnan mestareista sai olla ulkomaalaisia. Lisäksi Euroopan kaupungeille tyypillinen ammattikuntalaitos myös loi verkostoja ja väyliä liikkuvuudelle. Kisälliaikaan kuului usein ”vaihtovuosi” ulkomailla ja ammattikuntajärjestelmän samankaltaisuus eri kaupungeissa helpotti liikkuvuutta. Pääsy ammattikunnan jäseneksi myös edesauttoi integroitumista uuteen paikallisyhteisöön.

Entä mitä tapahtui kisälli Mertenille? Se, että Mertenin kirje on säilynyt Tukholmassa viittaa siihen, että tallinnalainen kisälli todennäköisesti selvisi pitkästä merimatkasta ja hänen asiansa oli esillä Tukholman kultaseppien ammattikunnassa. Kisällin myöhäisemmät vaiheet jäävät kuitenkin vielä historian hämärään, sillä en ole löytänyt hänestä muita merkintöjä. Suurin osa Ruotsin valtakunnan kaupungeissa toimineista kultasepistä on pystytty tunnistamaan ja Merten ei esiinny heidän joukossaan (Andrèn, de Brun, Borg). Tiettävästi hän ei myöskään palannut takaisin Tallinnaan. On mahdollista, että hän jatkoi ammattiaan jossain pienemmällä paikkakunnalla tai jatkoi matkaansa esimerkiksi Tanskaan tai Saksaan. Hänen saamansa suosituskirje on kuitenkin todisteena korkeasti koulutetun työvoiman liikkuvuudesta Itämeren alueella.

Kirjallisuus

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Andrén, Erik, Brynolf Hellner, Carl Hernmark och Kersti Holmquist. Svenskt silversmiede: Guld- och silverstämplar 1520−1850. Stockholm: Nordiska Museets förlag, 2000.

Borg, Tyra. Guld och silversmeder i Finland: Deras stämplar och arbeten 1373−1873. Helsingfors: Akademiska Bokhandeln, 1973.

Brun, Frans, de. “Guldsmeder i Stockholm åren 1420−1560.” in Samfundet S:t Eriks årsbok 1918 [Journal of the St. Eriks Foundation 1918], edited by Gustaf Upmark, 164−179. Stockholm: Wahlström et Widstrand, 1918.

Dahlbäck, Göran. I medeltidens Stockholm. Monografier utgivna av Stockholms stad 81. Borås/Stockholm: Stockholms medeltidsmuseet och Kommittén för stockholmsforksning, 1995 [1987].

Korpiola, Mia. “Desperately needing lawyers: Contacts in the Baltic Sea Region and the Rise of Diplomacy in Reformation Sweden.” In Migration und Kulturtransfer im Ostseeraum während der Frühen Zeuzeit, edited by Otfried Czaika and Heinrich Holze, 101−120. Stockholm: Kungliga biblioteket, 2012.

Lamberg, Marko. “A Finnish Minority Identity within the Merchant Community of Late Medieval Stockholm?” In Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300−1500 edited by Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen and Tom Pettitt, 91−108. Odense: University Press of Southern Denmark, 2013.

Wubs-Mrozewicz, Justyna. “Interplay of Identities: German Settlers in Late Medieval Stockholm.” In Scandinavian Journal of History 29 (2004): 53−67.

Poulsen, Bjørn. “Late Medieval Migration across the Baltic: The Movement of People between Northen Germany and Denmark.” In Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300−1500, edited by Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen and Tom Pettitt, 31−56. Odense: University Press of Southern Denmark, 2013.

Salminen, Tapio. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaa: Vantaan kaupunki 2013.

Laitinen, Riitta. ”The necessary and undesirable mobility of the lower classes in seventeenth-century Swedish towns.”

Onko keskiajan ja uuden ajan alun paikallishistorialle tilausta?

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Keskiaikaan ja uuden ajan alkuun keskittyviä paikallishistoriallisia hankkeita sattuu yliopistossa työskentelevän historiantutkijan kohdalle yhä harvemmin. Itselläni on ollut mahdollisuus kirjoittaa palkattuna Satakunnan maakuntahistorian osia V ja VI. Lisäksi olen ollut kirjoittamassa yhtä pitäjänhistoriaa. Ne ovat väitöskirjaakin enemmän lisänneet tietämystäni Suomen historiasta, vanhemman ajan lähdesarjoista ja niiden käyttömahdollisuuksista. Hyvinkään historian (Hyvät, pahat ja Hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia 2017) kirjoittanut FT Anu Lahtinen kiteytti taannoin paikallishistorioiden merkityksen Maaseudun tulevaisuus-lehdessä oivaltavasti: ”Suomen historiasta tunnettava kokonaiskuva perustuu aika harvojen alueiden ja aihepiirien tutkimiseen.”

Kysyntää suomenkieliselle vanhemman ajan historialle on valtavasti. Oikeastaan kysyntä lähes ylittää tarjonnan. Sain siitä yhden todisteen, kun pidin sukututkijoille suunnatun päiväkurssin Helsingissä. Sen aiheena olivat voudin- ja läänintilien asiakirjat ja niiden hyödyntäminen suku- ja henkilöhistoriassa. Kurssi myytiin loppuun. Minua odotti salillinen innokkaita harrastajia, joista suuri osa oli erittäin hyvin perehtynyt aihepiiriin. Hedelmällisiä keskusteluja syntyi – ja opettamisen ohessa kasvoi myös oma tietämykseni aikakauden lähteiden mahdollisuuksista.

Retkeläisiä 25.7.2017 tutustumassa Hauhon Hahkialan kartanoon ja sen historiaan. Kuva: Jouni Lehtonen.

Toisen todisteen vanhempien aikojen suuresta vetovoimasta sain viime kesänä. Vuosien varrella ja väitöskirjatyön ohessa pöytälaatikkoon on kertynyt kaikenlaista materiaalia, jota aloin hyödyntää perustamalla sille oman blogin, joka keskittyy Hauhon tienoon kartanoelämään 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella. Paikallisen kotiseutuyhdistyksen Hauho-Seuran kanssa virisi idea kartanokierroksesta, jossa tutustuttaisiin hauholaisiin kartanoihin yhden kesäisen päivän aikana. Retki myytiin nopeasti loppuun ja suuren kysynnän vuoksi se päätettiin järjestää uudelleen ensi kesänä. Toki tunnustan, että en vaatinut opastuksesta palkkiota. Tein sen tukeakseni kotiseutuyhdistyksen toimintaa.

Siitä päästäänkin kysymykseen rahasta ja rahoituksesta. Kaikkea ei voi – eikä saa – tehdä talkoilla. Ruotsin ajalle keskittyvä paikallishistoriallinen teos, kuten maakunta- tai pitäjänhistoria, ei synny ilmaiseksi. Sen tekeminen vie paljon aikaa. Lähteiden läpikäynti, käsialojen tulkinta ja vanhan ruotsin kielen kääntäminen eivät suju hetkessä. Rahasyistä, ja osin ehkä työmäärän suuruudesta tietämättöminä, paikallishistorioita on toisinaan teetetty myös muilla kuin historia-alan ammattilaisilla. Vanhempi aika kuitataan olemassa olevalla kirjallisuudella

Rahasta tinkivän tilaajan olisi syytä muistaa, että lukijoiden tiedontaso on noussut. ”Pihtiputaan mummot ja vaarit” alkavat olla tänä päivänä hyvin koulutettuja seniorikansalaisia, joille ei tarvitse vääntää rautalangasta ja puhua opettavaisesti. Heistä moni harrastaa sukututkimusta, joten Ruotsin aikaan kohdistuva korkeatasoinen ja asiakirjalähteisiin perustuva tutkimus kiinnostaa. Sekin kannattaa muistaa, että hyvä paikallishistoriallinen tutkimus maksaa itseään myös takaisin: parhaimmillaan se voi käynnistää paikkakunnalla monipuolisia matkailuun ja kulttuuriin liittyviä hankkeita.

Kansainvälisyyden keskellä suomen kielistä paikallishistorian kenttää ei saisi jättää pelkästään harrastajien haltuun. Harrastajien julkaisut eivät toki ole huono asia, koska joukossa on todella kovatasoisia ja tieteellisesti päteviä tekijöitä. Ongelma on lähinnä se, että vanhemman ajan Suomen historiaan liittyvien omakustanteiden joukkoon saattaa ilmaantua yhä enemmän omia näkemyksiään ”suomalaisuudesta” ajavia kirjoittajia, joille lähdekriittisyys on täysin toissijainen asia. Miten lukija erottaa jyvät akanoista? Vai katoavatko jyvät lopulta kokonaan?

Vanhojen aikojen tunteita

Aistien ja tunteiden historia on vakiintunut ja eläväinen tutkimuskenttä historiasssa. Se on tuonut uusia teoreettisia ja metodologisia teemoja tutkimuksen keskiöön. Joukko Triviumin jäseniä osallistui kansainvälisen kultuurihistorian seuran vuosikonferenssiin ”Senses, Emptions & the Affective Turn Recent Perspectives and Challenges in acuotural History” Uumajassa juhannuksen jälkeen.

Konferenssiin osallistuneet Triviumin jäsenet tutkivat uskontoa toiminnallisena tilana keskiajalla ja uuden ajan alussa. Tässä lähestymistavassa uskontoa ei nähdä dogmana tai instituutiona vaan dynaamisena sosiaalisena prosessina, kokemuksena. Eletty usko mahdollisti sosiaalisen aseman ja identiteetin tuottamisen ja manifestaation. Uskonnollisten käsitteiden ja rituaalien auki eläminen vahvisti yhteisöllisyyttä. Tunteiden kokeminen ja näyttäminen oli olennaista rituaaliselle toiminnalle, samaan aikaan kun tunteet antoivat merkityksen riiteille ja symboleille.

Keskiaika ja uuden ajan alku on nähty tunteikkaan uskonnollisuuden aikakautena. Uskonnolliset tunteet eivät silti tarkoiittaneet vain kyynelehtivää nöyryyttä, vaan käsittivät myös vihaa, katkeruutta ja raivoa. Vertailu vanhempien aikojen uskonnollisten tunteiden käyttöön ja näyttööön voi kertoa jotain tärkeää siitä, miksi uskonnolliset tunteet – viha, raivo ja ylpeys – edelleen nousevat yhteiskunnallisen elämän keskiöön niin globaalisti kuin Suomessakin. Vanhempien aikojen tutkimus on siis yhteiskunnallisesti tärkeiden kysymysten ääressä.

Sari Katajala-Peltomaa
Raisa Toivo
Jenni Kuuliala
Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Aristokraattinen avioliitto 1600-luvulla: oma valinta vai suvun päätös?

Johanna Kuokkala
Tampereen yliopisto

Uuden ajan alussa oli viisasta solmia hyvä avioliitto. Puolisoehdokkailta odotettiin niin hyvää yhteiskunnallista asemaa, hyvämaineista sukua kuin myös taloudellista vaurautta. Aristokraattisuvut liittoutuivat keskenään, koska kukaan ei ollut mahtava yksinään, vaan voima piili suvussa, sen yhteyksissä, yhtenäisyydessä ja omaisuuden tuomassa turvassa, vauraudessa ja käskyvallassa.

Margareta Brahe.

Margareta Brahe

Ylhäisaateliset suvut eivät avioituneet itseään alemmassa asemassa olevien kanssa. Sukujen kullanhohtoiseen sisäpiiriin pääsi liittymään vain muutama alempaan aateliin kuuluva, muista säädyistä kukaan ei päässyt lähellekään aristokratian huippua. Jos joku sukujen jäsenistä oli vaarassa hairahtua solmimaan epäedullisen avioliiton, kiirehti suku yksissä tuumin estämään aikeet. Se, joka uskalsi uhmata totuttuja tapoja, tunsi nahoissaan lievimmillään paheksuntaa ja pahimmillaan tuntuvia seurauksia.

Avioliitoistaan kuuluisa oli myös 1600-luvulla elänyt aristokraattinainen Margareta Brahe, joka syntyi vuonna 1603. Hän avioitui kolme kertaa, mutta jäi lapsettomaksi. Erityisen kiinnostavia ovat Margareta Brahen toinen ja kolmas avioliitto, jotka hän solmi itseään selvästi nuorempien miesten kanssa. Nämä liitot herättivät aikalaisissa hämmästystä ja suoranaista närkästystä. Myös sukulaiset olivat liittoja vastaan.

1600-luvulla ei avioliiton solmiminen aateliston parissa ollut aivan yksinkertaista. Avioliittoa olivat järjestämässä hääparin lisäksi monet muut; perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät. Mielipiteet eivät aina käyneet yksiin ja puolisoehdokkaiden sopivuudesta kiisteltiin puolin ja toisin. Avioliittojen kautta muodostettiin tärkeitä liittolaisuuksia ja siirrettiin huomattavia omaisuuksia. Avioituminen oli monimutkainen tapahtuma, koska solmitun liiton tuli olla mahdollisimman sopiva.

Margareta Brahe avioitui ensimmäisen kerran 30-vuotiaana. Sulhanen oli 42-vuotias vapaaherra Bengt Oxenstierna, joka oli tunnettu lukuisista kaukaisille maille suuntautuneista matkoista, joille kuningas hänet lähetti. Pari kihlautui vuonna 1630, mutta häitä päästiin tanssimaan vasta heinäkuussa 1633.

Avioliitto kirvoitti aikalaisista vain hyväksyviä nyökkäyksiä. Liitto oli kaikin puolin sovelias aristokraattiperheen tyttärelle; sulhanen kuului arvostettuun sukuun, hänellä oli loistelias ura ja morsiamen suku oli kovin mieltynyt häneen. Avioliitto mukaili ylhäisaatelin avioliittojen peruskaavaa. Margaretan ja Bengtin liitto kesti lähes kymmenen vuotta aina Bengt Oxenstiernan kuolemaan 9. kesäkuuta 1643 saakka.

Leskirouva Margareta Brahen elämä sai uuden käänteen, kun loppuvuodesta 1646 eräs Johan Oxenstierna lähestyi häntä kosiokirjeellä. Hän oli rakastanut Margaretaa jo nuorena miehenä eivätkä tunteet olleet hiipuneet vuosien kuluessa. Molempien jäätyä leskeksi hän näki viimein tilaisuutensa koittaneen. Aristokraattisissa piireissä herätti hämmästystä se, että Johan Oxenstierna oli kokonaista kahdeksan vuotta mielitiettyään nuorempi.

Johanin isää valtakunnankansleri Axel Oxenstiernaa pojan suunnitelma ei miellyttänyt; kaikkein eniten häntä arvelutti Margareta Brahen ikä. Sen paremmin Johanilla kuin Margaretallakaan ei ollut perillisiä ensimmäisistä avioliitoistaan ja lapsenlapsia toivovasta isästä oli vahinko että hänen poikansa tahtoi avioitua naisen kanssa, joka luultavasti oli liian vanha saamaan lapsia. Johan Oxenstierna tarvitsi perillisen, joka perisi omaisuuden hänen jälkeensä. Aristokratialle suvun jatkuminen oli kaikki kaikessa; ilman miespuolisia jälkeläisiä suvut sammuivat.

Johan Oxenstiernan toinen avioliitto osoittaa kuinka paljon vanhempien mielipide vaikutti lasten avioliitoihin, olivat nämä sitten miehiä tai naisia, nuoria tai jo kertaalleen avioituneita leskiä. Valtakunnankansleri myöntyi lopulta poikansa toiveeseen ja Margareta ja Johan vihittiin kaikessa hiljaisuudessa 20. elokuuta 1648.

Johan Oxenstiernan ja Margareta Brahen avioliitto kukoisti. Tuore aviopari vakuutteli kaikille tyytyväisyyttään toisiinsa ja avio-onni jatkui myös tulevina vuosina. Alkuvuodesta 1657 Johan alkoi sairastella, pariskunnan yhteinen aika oli loppumassa; Johan Oxenstierna menehtyi sairauden uuvuttamana 5. joulukuuta 1657.

Margareta Brahe oli lähes kuusikymmenvuotias kaksinkertainen leski, joka kärsi huonosta terveydestä. Moni luuli hänen vetäytyvän viettämään hiljaiseloa kotilinnaansa, ja sukulaiset olettivat hänen huomattavan omaisuutensa lankeavan tuota pikaa heidän ojennettuihin käsiinsä. Margareta onnistui kuitenkin yllättämään kaikki. Kuumin vuonna 1661 Tukholmassa kulkenut juoru kertoi Margareta Brahen aikovan avioitua kolmannen kerran.

57-vuotias Margareta Brahe solmi 8. toukokuuta 1661 kolmannen avioliittonsa 28-vuotiaan Fredrik av Hessen-Homburgin kanssa. Fredrik oli sodassa vasemman jalkansa menettänyt vähävarainen, vaikkakin korkeaa syntyperää oleva, entinen sotilas. Hän ei ollut millään muotoa valtakunnan tavoitelluin poikamies. Pariskunta muutti asumaan Hesseniin, jossa Margaretan sukulaisia vieraili harvakseltaan. Ruotsiin hän ei toiveistaan huolimatta päässyt enää matkustamaan. Avioliittokaan ei osoittautunut niin seesteiseksi kuin pariskunta oli kenties toivonut. Lähes kahdeksan vuotta kestänyt liitto päättyi Margareta Brahe kuolemaan 15. toukokuuta 1669.

Naisilla oli mahdollisuus toimia aktiivisesti oman avioliittonsa puolesta, mutta se ei pelkästään riittänyt. Yksilön oma tahto, päättäväisyys ja keinot vastustaa suvun mielipidettä ovat merkittävässä asemassa päätöksenteossa. Suvun ja erityisesti voimakastahtoisen isän mielipiteellä oli suuri merkitys, kuten Margaretan ja Johanin avioliiton kohdalla kävi. Margareta tuleva appiukko Axel Oxenstierna vastusti kaikella mahdillaan suunniteltua liittoa, mutta hän joutui lopulta taipumaan väkevämmän voiman edessä; valtakunnankanslerin käskyvalta ei päihittänyt pariskunnan keskinäistä kiintymystä.

Usein vanhemmat ajattelivat vilpittömästi lapsensa parasta, mutta heidän ja jälkikasvun mielipiteet avioliiton solmimisesta eivät aina osuneet yksiin. He pyrkivät vaihtelevalla menestyksellä estämään sellaiset liitot, jotka voisivat olla suvun valta-aseman ja verenperinnön kannalta vaarallisia. Sukulaisten ja perheenjäsenten mielipiteet olivat kuitenkin tärkeitä sekä naisille että miehille. Avioliitto solmittiin loppuelämäksi, toisen puolison kuolemaan asti. Näin merkittävän askeleen ollessa kyseessä ei päätöstä kannattanut hätiköidä.

Margareta Brahe oli varsin poikkeuksellinen aatelisnainen omana aikanaan. Hän teki elämässään epätavallisia ratkaisuja, joista osa oli onnistuneempia kuin toiset, eikä hän aina sopinut siihen muottiin, johon 1600-luvun aristokraattinainen haluttiin asettaa. Keskiverrosta poikkeavien ratkaisujen tekemisessä auttoi epäilemättä hänen sukutaustansa ja huomattava omaisuutensa. Tarpeeksi ylhäisen ja varakkaan oli helpompaa elää oman tahtonsa mukaan, siinä missä vähäisemmän oli taivuttava yleisen mielipiteen alla.

Myös Margareta Brahea sitoi 1600-luvun maailma, ja sen monet jäykät, sovinnaiset ja taipumattomat säännöt. Hän on kuitenkin virkistävä osoitus siitä, että myös uuden ajan alun Ruotsissa naisen oli mahdollista tehdä erilaisia ratkaisuja; loikkia normien yli ja seurata sydämensä ääntä.

Nainen, dynastia, valtakunta, Eurooppa

Miia Ijäs
Tampereen yliopisto

Valtionmuodostus, reformaatio, diplomatia, kansainväliset suhteet. Hienoja sanoja, isoja teemoja. Mutta mitä ne tarkoittavat käytännössä? Entä mitä ne voisivat tarkoittaa 1500-luvun käytännössä, yksilön toiminnassa?

ijas-anna-kansiKirjani Varjoista valtaistuimelle (Gaudeamus 2016) kertoo naisesta, Anna Jagellonicasta (1523–1596). Anna oli Puola-Liettuaa 1300-luvun lopulta hallinneen Jagiełło-dynastian viimeinen jäsen eläen pidempään kuin muut sisaruksensa. Suomessa ja Pohjolassa moni muistaa 1500-luvun historiasta Katarina Jagellonican (1526–1583), Annan nuoremman sisaren, joka toi mukanaan Turkuun haarukan ja renessanssin ja joka 1568 nousi Ruotsin kuningattareksi Juhana III:n rinnalla. Silti Katarinaa lukuun ottamatta muu Jagiełło-perhe ja Puola-Liettuan valtakunta ovat jääneet meillä varsin vieraiksi.

Historian katveeseen jäänyt Anna Jagellonica oli kuitenkin melkoinen mahtinainen Puola-Liettuassa ja Itämeren piirissä erityisesti 1500-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Annan pitkää elämää hallitsivat monet muutokset. Näistä osa liittyi hänen perheeseensä, osa laajemmin 1500-luvun historialliseen kehitykseen Euroopassa. Kuninkaallisen perheen jäsenenä Anna seurasi valtakuntansa sekä muiden maiden tapahtumia tiiviisti, ja hänen korkea asemansa merkitsi sitä, että henkilökohtaisesta tuli poliittista, ja julkisista asioista hänen omiaan.

Monen mielessä kaikki, mikä jollain tapaa liittyy Puolan tai itäisen Keski-Euroopan historiaan tarkoittaa auttamattomasti Itä-Eurooppaa ja jotain, mikä on meitä jäljessä. Euroopan mentaalinen jako itään ja länteen – tai että Puola kuuluisi näistä juuri itään – on kuitenkin ensi sijaisesti 1900-luvun tapahtumien seurausta. Uuden ajan alussa näin ei suinkaan ollut, päinvastoin: 1500-luvulla Puola-Liettua oli eurooppalainen suurvalta ja yhteys sitä hallinneeseen Jagiełło-dynastiaan oli Ruotsin kuningashuoneelle vaihtoehtoinen väylä länteen. Näissä yhteyksissä Varsovassa oleskeleva Anna oli tärkeä linkki.

Anna otti osaa aikansa poliittiseen kehitykseen, diplomatiaan ja uskonnollisiin murroksiin. Kun Annan ja Katarina Jagellonican veli, kuningas Sigismund II August kuoli vuonna 1572, Puola-Liettuan unioni siirtyi vaalikuninkuuteen. Merkittävän poliittisen muutoksen keskellä ajatus Annasta tulevan hallitsijan vaimona ja dynastisen jatkuvuuden turvaajana oli keskeisenä osana neuvotteluita. Silti Annan ja valtakuntaa käytännössä hallitsevan aateliston suhteet eivät olleet helpot. Anna joutui taistelemaan oman kuninkaallisen asemansa tunnustamisesta aikana, jolloin Puola-Liettuan aatelisto pyrki vähentämään valtakunnan riippuvuutta kuninkaan henkilöstä.

Anna Jagellonica kruunajaisasussa, Marcin Kober 1576. Kuva: Wikimedia Commons

Anna Jagellonica kruunajaisasussa, Marcin Kober 1576.
Kuva: Wikimedia Commons

Uskonnon saralla Annan toiminta näkyi erityisesti katolisen reformaation tiukkana puolustamisena niin Puola-Liettuassa kuin Itämeren piirissä. Anna ei sallinut protestanttisten kirkkojen perustamista rakkaaseen Varsovaansa. Hän myös toimi keskeisenä valmistelijana 1570-luvun alussa, kun suunniteltiin ensimmäisten jesuiittojen lähettämistä Tukholman hoviin, Katarina Jagellonican palvelukseen. Tästä hankkeesta tuli sittemmin Missio Suetica, suunnitelma Ruotsin palauttamisesta katolisen kirkon yhteyteen, mikä kuitenkin tunnetusti epäonnistui. Annan toinen merkittävä hanke, hänen sisarenpoikansa Sigismund Vaasan valinta Puola-Liettuan hallitsijaksi 1587 onnistui, mutta johti lopulta Ruotsin ja Puola-Liettuan välien katkeamiseen ja pitkällisiin sotiin kahden Vaasa-dynastian ja heidän valtakuntiensa välillä 1600-luvulla.

Diplomatiassa ja kansainvälisissä suhteissa Annan aktiivinen toiminta keskittyi erityisesti dynastisiin perhesuhteisiin sekä neuvotteluihin Euroopan katolisten valtojen kanssa. Naisen pitkällinen hanke oli äitinsä Bona Sforzan perinnön takaisin saaminen Italiasta. Tämä niin kutsuttu Napolin rahojen tapaus sisälsi pitkällisiä neuvotteluita, napolilaista byrokratiaa sekä perheriitoja ja juonitteluita, mutta lopulta Anna selviytyi voittajana, minkä ansiosta hän oli aikansa varakkaimpia naisia Euroopassa – ainakin paperilla. Kiista Annan perintöoikeuden tunnustamisesta edustaa havainnollisella tavalla myös modernin diplomatian syntyä, kun dynastisia kiemuroita selvittämään lähetettiin koulutettuja virkamiehiä edustajiksi ja papereita pyörittämään.

Anna oli monessa mukana, ja eri yhteyksissä hänestä saa myös erilaisen vaikutelman ihmisenä. Toisaalta hän näyttäytyy syrjään vetäytyneenä – tai jätettynä – naisena, joka enimmäkseen vain myötäili perheensä tai Puola-Liettuan aateliston tahtoa. Toisaalta hän näyttäytyy kiihkeänä katolisen kirkon puolustajana, joka osallistui aktiivisesti reformaatioajan uskonnollisiin kiistoihin. Lopulta Anna näyttäytyy myös jääräpäisenä oman asemansa puolustajana, joka oli valmis moittimaan muita, jos nämä eivät toimineet hänen tahtonsa mukaisesti. Erityisen nihkeästi Anna suhtautui lankoonsa Ruotsin Juhana III:een ja tämän pyrkimyksiin.

Anna Jagellonican persoonasta on kuitenkin mahdotonta luoda aukotonta kuvausta. Osa ongelmaa on hajanainen lähdemateriaali. Kuten vanhempien aikojen poliittisessa historiassa yleensä, myös Puolan historiassa miehet ovat pääosassa, ja naiset mainitaan vain harvoin, lähinnä osana kuningassukujen avioliittostrategioita tai hovin kulttuurielämää. Aiemmissa historiankirjoissa maininnat Annasta ovat vähäisiä ja keskittyvät lähinnä siihen, miten tämä veljensä kuoltua nousi kuningattareksi avioliiton kautta, kuningas Stefan Batoryn rinnalla. Vaikka tutkimusta tehdessäni yllätyinkin positiivisesti lukuisista Annaan liittyvistä maininnoista aikansa alkuperäislähteissä, silti historiallisia lähteitä, eli menneisyyden jäänteitä, on 1500-luvulta yleisesti ja naisiin liittyen erityisesti vain katkonaisesti saatavilla.

Annasta kertovat menneisyyden jäänteet painottuvat erityisesti naisen elämän käännekohtiin, kun taas hänen tavallisesta arjestaan on huomattavasti vähemmän merkintöjä. Lisäksi Anna ei koskaan kirjoittanut muistelmiaan tai päiväkirjoja, joten hänen omista ajatuksistaan jäljellä ovat vain naisen kirjeet, jotka yleensä noudattelevat ajalle tyypillistä retoriikkaa ja kohteliaisuussääntöjä.

Lopulta Anna Jagellonican henkilöhahmossa yhdistyvät ristiriidat, moninaisuus ja myös avoimet kysymykset ovat tehneet Annasta hyvin inhimillisen. Hän ei ole vain nimi historian lehdillä, vaan hän oli elävä, kokeva, tunteva ihminen, joka pyrki sekä vaikuttamaan tapahtumiin että sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin ympärillään. Kaikkia hänen aivoituksiaan emme aina tiedä tai ymmärrä, mutta se ei siltikään estä kysymysten esittämistä. Annan elämänkaaren avulla voidaan tarkastella 1500-luvun Euroopan merkittäviä historiallisia tapahtumia ja kehityskulkuja. Samalla Annan tarina avaa ikkunan tutustua Puola-Liettuan yhteisvaltaan, joka itäisen Keski-Euroopan suurvaltana on läheisesti yhteydessä myös meidän historiaamme Itämeren piirissä.

Ks. teos Ijäs, Miia (2016). Varjoista valtaistuimelle: Anna Jagellonica ja Itämeren valtapiiri 1500-luvulla. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

Aggressiiviset talonpojat Valenciassa

Ulla Koskinen
Tampereen yliopisto

Kahden vuoden välein keväisin järjestettävässä The European Social Science History Conferencessa (ESSHC) on perinteisesti ollut mittava suomalaisedustus. Niin tälläkin kertaa, ja olin joukossa mukana järjestämälläni sessiolla ”Aggressive Peasant Elites: Nordic Countries Compared, c. 1550-1650”, joka oli liitetty sekä Elites– että Rural-networkeihin. APE-sessio liittyi kirjahankkeeseen, johon kuuluu seitsemän pohjoismaista tutkijaa, ja jonka tarkoitus on vielä vuoden 2016 puolella julkaista kyseistä teemaa käsittelevä teos. Koko kirjoittajakunta yhtä lukuunottamatta (Øystein Rian) oli päässyt paikalle esittelemään omaa panostaan hankkeeseen. Kimmo Katajala (Itä-Suomen yliopisto) toimi puheenjohtajana ja kommentaattorina, ja paperin esittivät Knut Dørum (Universitetet i Agder), Mats Hallenberg ja Johan Holm (Stockholms universitet) sekä Tiina Miettinen ja allekirjoittanut Tampereelta.

ESSHC:n suuri cocktailtilaisuus oli torstai-iltana, ja sessiomme ajankohta oli perjantaiaamuna kello 8.30. Tällä seikalla saattoi olla (toiveikkaasti ajatellen) osuutta siihen, että osanotto jäi varsin laihaksi: kuulijoita tuli paikalle vain kourallinen. Tämä oli sääli esittäjien kannalta, sillä he olivat panostaneet sekä visuaaliseen puoleen että viestiin. Aikataulussa pysyttiin, powerpointit olivat havainnollisia, niissä oli kuvia eikä tekstiä luettu suoraan paperista: kaiken kaikkiaan sessio oli yleisöystävällisimmästä päästä, mitä ESSHC:ssa havainnoin. Esitykset ja kommentit eivät myöskään olleet millään muotoa kuivakkaita, vaan lennokkaita ja huumoripitoisia.

Eliittitutkimus on viime aikoina elänyt jonkinlaista nousukautta, osoituksena siitä on muun muassa aatelin historiaan virinnyt kiinnostus Suomessa ja Ruotsissa. Samalla tutkimukseen on tullut uusi aluevaltaus: eliittiä ei enää etsitä vain yhteiskunnan huipun niin sanotuista valtaeliiteistä, vaan eri yhteiskuntaryhmissä, säädyissä ja yhteisöissä on alettu erottaa omia johtoryhmiään. Tästä on osoituksena esimerkiksi melko tuore teos Beyond Lords and Peasants: Rural Elites and Economic Differentiation in Pre-Modern Europe (eds. Aparisi, Frederic & Royo, Vicent; Universitat de Valéncia 2014), jonka mukaan uusi näkökulma juontuu mikrohistorian noususta ja yleisestä historiallisen kiinnostuksen suuntautumisesta ruohonjuuritason ilmiöihin. On helppo löytää yhtymäkohtia myös nykyisiin moniarvoisuutta ja yhtäläisiä mahdollisuuksia  korostaviin ajatusmalleihin. Kun takavuosikymmeninä pohdittiin, voidaanko valtaporvarit ja papit lukea eliittiin, tällä hetkellä eliittiä löydetään jopa talonpoikien keskuudesta.

Sessiomme aiheena oli Pohjoismaiden talonpoikaisten eliittien suhde väkivaltaan. Kun puhutaan uuden ajan alun väkivallasta, kaiken yllä leijuu Norbert Eliasin sivilisaatioteorian haamu. Jo 1930-luvulla muotoillun ja valtavan vaikutuksen saavuttaneen teorian mukaan eurooppalaiset alkoivat uudella ajalla kontrolloida aggressiivista ja impulsiivista käytöstään ja ohjata sitä sivistyneempiin uomiin valtioiden rauhoittamiskampanjoiden ja ylempien säätyjen esimerkin tuella. Tämä sopii tilastojen osoittamaan yleiseen väkivallan vähenemiseen.  Kuten kaikki teoriat, tämäkin on kiistelty ja sitä on muokattu uuteen uskoon moneen otteeseen. Erikoista oli se, että APE-session esityksissä ei mainittu Eliasta eikä hänen teoriaansa lainkaan. Se nousi esiin vasta aivan lopuksi kommenttipuheenvuoroissa.

Session tarkoitus oli muistuttaa mieliin, että talonpoikaisto ei ollut uuden ajan alun Pohjolassa harmaata tasapäistä massaa, vaan väestöryhmä oli sekä sosiaalisesti että taloudellisesti eriytynyt. Tällä erilaistumisella oli huomattavia vaikutuksia sekä talonpoikaisyhteisöjen sisäiseen toimintaan että vuorovaikutukseen esivallan suuntaan. Varakkaiden ja hyvät suhteet omaavien eliittiryhmien edut ja toimintatavat saattoivat erota keskivertotalonpojista suuresti.

Esitykset liittyivät toisiinsa monilla tasoilla. Kaikissa talonpoikaiseliitin aggressiivisuus kytkettiin valtionmuodostusprosessiin eli vahvan kuninkaanvallan ja uudenlaisten valtiorakenteiden syntyyn 1500-1600-luvuilla. Norjan ja Ruotsin talonpoikaiskapinoinnissa havaittiin rinnakkainen kehityskulku, millä puolestaan oli yhtymäkohtia talonpoikien neuvotteluun kruunun kanssa sotilasrasituksista. Kysymys väkivallan kanavoinnista kruunun palvelukseen tai sitä vastaan taas rinnastui talonpoikaisen eliitin aggressiiviseen käyttäytymiseen Länsi-Suomen maaseudulla sekä birkarlien ja maakauppiaiden toimintaan pohjoisessa.

Knut Dørumin tulkinnan mukaan norjalainen vastarinta muuttui modernin valtion myötä keskiajan poliittiseen kulttuuriin kuuluneista talonpoikaisnousuista tiukasti sanktioiduksi kapinonniksi. Muutos ajoittui Tanskan valtaan siirtymiseen 1530-luvulla. Samoihin aikoihin Norjan aateli katosi lähes tyystin, joten talonpojat olivat omillaan ilman voimakkaita liittolaisia. Vastarinta ei suinkaan kadonnut, vaan talonpojat osoittivat jatkossakin tyytymättömyyttään useilla rintamilla. Ankarammin rankaisevan oikeusjärjestelmän myötä se kuitenkin kanavoitui 1700-luvulle tultaessa ”pehmeäksi väkivallaksi”, johon ei enää kuulunut tappamista eikä aseellisia yhteenottoja. Samaan ajatuskulkuun liittyi Johan Holmin esitys, jonka mukaan Ruotsin suuret kansannousut 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa vaihtuivat ensin selkeiksi talonpoikaiskapinoiksi ja edelleen 1600-luvun alusta lähtien maaseudun köyhän väestön kapinoiksi. Tilattomilla ei ollut muita protestoinnin väyliä, muttei myöskään sotilaallista osaamista, minkä vuoksi nämä suurvalta-ajan kapinan alut kukistettiin alkuunsa. 1500-luvun sotataitoisten verotalonpoikien levottomuudet sen sijaan olivat olleet todellinen uhka valtiolle. 1600-luvulla tämä väestönosa oli Holmin mukaan siirtynyt käyttämään muita, laillisia tai ainakin väkivallattomia vastarinnan keinoja.

Myös Mats Hallenbergin mukaan talonpoikainen eliitti pysyi aggressiivisena, mutta valtiovallan väkivaltaisen vastustamisen sijaan alkoi suunnata tätä kapasiteettiaan ulkoisten vihollisten ja vähäväkistempien väestönosien suuntaan. Hallenbergin case study 1550-luvun väenottoihin liittyneestä neuvottelusta Erik XIV:n ja talonpoikien välillä osoitti, kuinka uuden luterilaisen ideologian avulla talonpoikaisesta eliitistä pyrittiin integroimaan valtakunnan täysivaltaisia jäseniä, joiden tunnettu aseellinen kyvykkyys saataisiin suunnattua valtion johtamiin sotatoimiin. Johtavat talonpojat kontrolloivat paikallisia huomattavia väkivaltaresursseja, joten sekä Hallenbergin että Holmin tulkinnan mukaan kruunu ei voinut pakottaa heitä ilman huomattavaa panostusta ja suurta konfliktia. Sen sijaan keskusvalta ja talonpojat omaksuivat keskinäisen neuvottelun tien.

Ala-Satakunnan maaseudulla eliitin voimavarat näyttävät kohdistuneen paitsi sotakoneiston palvelukseen, myös paikallisiin välienselvittelyihin ja taloudelliseen kamppailuun. Seudulla vaikutti lukuisia vahvoja talonpoikaiseliittiperheitä vuosiin 1550-1680 sijoittuneen tarkastelujakson aikana. Esittelemäni 40 väkivaltarikoksen tietokanta osoitti, että varakkaat ja luottamustoimia hoitaneet talonpojat turvautuivat keskinäisissä kahakoissaan hanakasti aggressiivisiin ja väkivaltaisiin keinoihin, ja toivat ne mieluusti käräjille julkiseen käsittelyyn. Tämän seurauksena eliitti dominoi oikeusjutuillaan paikallisoikeuksien istuntoja. Eliitti ei ollut pysyvä ryhmittymä vaan sen vaiheisiin kuului olennaisesti taloudellisen ja sosiaalisen laskun uhka, varsinkin 1600-luvun läänityskauden aikana, jolloin tilan menetys aatelille koitui monen varakkaan perheen osaksi. Väkivaltatietokanta osoitti, että useimmat väkivallasta syytetyt talonpoikaisen eliitin jäsenet olivatkin menettäneet tai menettämässä asemiaan.

Sen sijaan Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa vaikuttanut Fordellin perhepiiri oli 1500-luvun lopulla vaikutusvaltansa ja varakkuutensa huipulla, mutta siitä huolimatta suorastaan terrorisoi ympäristöään ainakin virallisten lähteiden valossa. Tiina Miettinen nosti esiin kahnaukset pakallisten talonpoikien ja saamelaisten kanssa, mutta myös sukupiirin sisäiset valtaryhmittymät. Pohjanmaan ja Länsipohjan aatelittomilla alueilla vauraat talonpoikaiset kauppiasperheet ottivat johtavan aseman, ja kasvattivat vaikutusvaltaansa luomalla laajoja riippuvuusverkostoja paikallisten talonpoikien keskuuteen. Tämän valtaryhmän asema kuitenkin romahti nopeasti vuoden 1599 jälkeen, kun Kaarle-herttua astui valtaan. Turkiskaupasta ja pohjoisten alueiden tehokkaamasta verotuksesta kiinnostuneen kruunun onnistui oikeusteitse, erotuksin ja uusin nimityksin murtaa suvun asema, ja se käytti apuna myös suvun eteläistä, aateloitua haaraa joka oli uuden asemansa vuoksi uskollinen keskusvallalle pohjoisten sukuverkostojen sijaan.

Kimmo Katajalan napakoista kommenteista vuolaimman keskustelun synnytti ”washing machine model“, jolla hän kuvasi talonpoikien valitusmahdollisuuksia Ruotsin 1600-luvun hallintomuutoksen seurauksena: ennen valitukset saattoi osoittaa suoraan hallitsijalle, mutta nyt ne oli käsiteltävä käräjien ja hovioikeuden kautta. Myös valtiopäiville osoitetut valitukset tarkistettiin. Tästä seurasi useimmissa tapauksissa pitkäkestoinen pallottelu, minkä jälkeen asiat olivat ennallaan mutta kaikki olivat kyllästyneitä ja väsyneitä valittamiseen. Näin ollen valitustie oli salakavalan tukkoinen, mutta näennäisesti kyllä olemassa ja rangaistusten pelossa kapinointia parempi vaihtoehto. Kärjekkääksi loppupäätelmäksi tuli että byrokratian synty tappoi väkivallan Ruotsin valtakunnassa.

Eräs kuulijoista summasi lopuksi, että Skandinavia todella oli erikoislaatuinen ympäristö uuden ajan alun Euroopassa. Talonpoikainen laajamittainen maanomistus, asutuksen harvuus, kaupunkien ja aatelin vähäisyys sekä Ruotsin ja Suomen talonpoikien asevalmius (perinne puolustaa omia alueitaan asein) erottivat heitä eurooppalaisista tovereistaan. Aivan poikkeuksellista oli myös, että talonpojista tuli valtiopäiväsääty 1500-luvun Ruotsissa. Tämän valossa ei ole ihme, että Norbert Eliasin Keski-Euroopan oloihin luoma sivilisaatioteoria ei selitä Pohjolan talonpoikaiseliitin väkivaltaisuutta ja aggressiota 1500-1600-luvuilla.

Itsemurhien syistä ja selittämisestä Ruotsin ja Suomen itsemurhien historian valossa

Nykypäivän itsemurhista kootaan jatkuvaa dataa muun muassa Tilastokeskuksen ja THL:n toimesta ja erityisesti kvantitatiivista tutkimusta on saatavilla jo 1800-lukua koskien, mutta tiedot Ruotsin ja Suomen alueilla esimodernilla ajalla tapahtuneista itsemurhista ovat rajalliset. Vaikka jo viikinkiaikoja kuvaavat saagat ja keskiajan ihmekertomukset ja pyhimyselämäkerrat sisältävät kuvauksia nykyisen Ruotsin ja Suomen alueilla tapahtuneista itsemurhista, ensimmäiset luotettavammat kirjalliset maininnat ajoittuvat 1400-luvulle. Tiettävästi varhaisin säilynyt maininta koskee Hindrich Sordin, mitä ilmeisimmin aatelismies ja kartanonherra Henrik Svärdin itsemurhaa, joka tapahtui Hämeessä 1420- tai 1430-luvulla. 1400-luvun loppupuolelta lähtien myös oikeudelliset asiakirjat sisältävät hajamainintoja itsemurhista.

Paremmin tietoa itsemurhien historiasta on kuitenkin saatavilla vasta 1600-luvulta lähtien, kun maallisten oikeusistuinten tuottamia erilaisia asiakirjoja on enemmän saatavilla. Tuolloin laajemmin käyttöön otettu, itsemurhan kriminalisoiva Kristoferin maanlaki takaa sen, että ainakin viranomaisten tietoon tulleita itsemurhia on dokumentoitu. Käytännössä oikeudelliset asiakirjat ovat ainoita säilyneitä lähteitä uuden ajan alun itsemurhista, sillä oikeuslaitosta lukuunottamatta muut asiakirjoja tuottavat tahot eivät olleet kiinnostuneita itsemurhista. Niin katolisella ajalla kuin uskonpuhdistuksen jälkeenkin kirkko suhtautui itsemurhiin torjuvasti; suuressa synnissä kuolleita itsemurhaajia ei haluttu kirkon maille tahraamaan vihittyä maata ja kristittyä yhteisöä, ja mikäli joku kirkkomaalle haudattiinkin, asiasta jäi harvemmin mitään kirjallista mainintaa. Sen sijaan maalliset oikeusistuimet, kuten maaseudun käräjät, kaupungien raastuvanoikeudet ja hovioikeudet, käsittelivät tapaukset ja tekivät päätökset itsemurhaajien ruumiiden kohtalosta.

Epäiltyjen itsemurhien oikeustutkintoja koskevat asiakirjat sisältävät hedelmällistä tietoa muun muassa ihmisten arjesta ja ajan käsityksistä hyvästä ja huonosta elämästä, mielenterveydestä ja itsemurhista. Kun tuomarien ja lautakuntien piti selvittää kuoleman luonne ja jo menehtyneen vainajan mielenterveys sopivan ruumiin käsittelytavan tai rangaistuksen määrittelemiseksi, he kuulivat yleensä niin omaisia, pastoreita, naapureita kuin muita paikallisia todistajina epäillyn viimeaikaisesta käyttäytymisestä ja kuolemantapauksen olosuhteista. Kuten tänäkin päivänä, epäselvissä olosuhteissa sattuneen kuoleman luokittelu vaati paljon kontekstointia. Esimodernilla ajalla viranomaiset painivat samanlaisten ongelmien parissa kuin nykyäänkin: oliko esimerkiksi myrkytys tahallaan itse aiheutettu yliannostus, vahinko vai jonkun toisen aiheuttama tai oliko hukkuminen hukuttautuminen vai onnettomuus? Vaikka tietyt kuolemantavat, kuten hirttäytyminen, viittaavat selkeästi itsemurhaan, täytyy ottaa huomioon, että kuolemantapauksen luokittelu itsemurhaksi edellyttää niin nykyään kuin ennenkin muiden kuolintapojen ja toisten osallisuuden mahdollisuuden poissulkemista. Väistämättä osa itsemurhista jää huomaamatta ja tilastoimatta, kun tapaus luokitellaan todisteiden puutteessa tapaturmaksi tai epäselväksi kuolemaksi. Läheisille puolestaan suurin kysymys on miksi. Entisaikaan myös oikeusistuimet olivat kiinnostuneita itsemurhan syistä, sillä tulkitut motiivit ja teon kontekstit vaikuttivat rangaistusmuodon eli ruumiin hautaus- tai hävitystavan valintaan.

Erityisen kiinnostavaa säilyneessä dokumentaatiossa on se keskustelu ja tulkinta, jota erilaisten vihjeiden ja olosuhdetekijöiden perusteella käydään. Kulttuurisidonnaiset käsitykset itsemurhien syistä vaikuttavat todisteiden etsintään ja epäselvissä olosuhteissa tapahtuneiden kuolemantapausten luokitteluun. Nykytieteen valossa itsemurha selitetään yleisimmin tekijän mielenterveydellisillä ongelmilla, erityisesti masennuksen aiheuttamana tekona, jolloin vainajan elämäntaustasta haetaan merkkejä mielentilan järkkymisen oireista. Myös mallit itsemurhien syistä vaikuttavat oletuksiin ja tulkintoihin: kun henkilön elämässä tulkitaan olevan tai olleen esimerkiksi yksinäisyyttä, menetyksiä tai muita vaikeita tilanteita ja vastoinkäymisiä, itsemurha näyttäytyy todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

Myös 1600-luvulla saatettiin etsiä merkkejä tekijän mielisairauksista sekä vaikeista elämäntilanteista, joina pidettiin, kuten nykyäänkin, muun muassa puolison tai läheisen kuolemaa, vakavaa fyysistä sairautta, vammaa ja kipuja, velkaantumista, köyhyyttä ja ylipäätään taloudellisia ongelmia ja parisuhdeongelmia. Tällaiset kriisit saattoivat ajaa ihmisen epätoivoon, joka esimodernissa maailmassa ymmärrettiin Jumalan armon ja avun hylkäämiseksi eli vakavaksi synniksi. Paholaisellakin saattoi olla osuutta asiaan, ainakin siinä mielessä, että paholainen saattoi houkuttaa vaikeuksissa painivaa ihmistä epätoivoon ja itsemurhaan – jotkut itsemurhan tehneetkin olivat maininneet tällaisen kokemuksen paholaisen vaikutusvallasta. Myös tekijän persoonalla ja syntisyydellä voitiin selittää itsemurha; esimerkiksi äkkipikainen, aggressiivinen ihminen katsottiin alttiimmaksi, ja aiemminkin vakavia syntejä tehneiden ja epäkristillisesti eläneiden oli helpompi uskoa syyllistyneen itsemurhan syntiin. Ylipäätään itsemurhan tehneen persoona ja maine vaikuttivat paitsi siihen, miten epäselvä kuolemantapaus luokiteltiin ja miten itsemurha ymmärrettiin ja selitettiin myös siihen, miten itsemurhaan suhtauduttiin. Kammottavimpia, ja tuomittavimpia, olivat ne itsemurhat, joissa tekijän katsottiin tietoisesti, mieleltään terveenä päättäneensä ″huonon″, epäkristillisen elämänsä ja vaikeutensa, jotka katsottiin itseaiheutetuiksi. Tällaiset ″pahat″ ihmiset kuuluivat lain ja aikalaisten mielestä kirkkomaan ulkopuolelle, pyövelin käsittelyyn ja kuopattavaksi tai poltettavaksi metsään. Sen sijaan itsemurhaa voitiin ymmärtää ja tekijää sääliä, erityisesti mikäli vainaja oli ollut pidetty ja eläessään uskonnollinen tai mielisairas ja/tai oli kohdannut ulkoisista olosuhteista johtuvia vaikeita elämäntilanteita ja vastoinkäymisiä; tällaisissa tapauksissa itsemurhan tehneitä ei pidetty täysin tai yksin ″vastuussa″ ja syyllisinä tekoonsa. Vaikka laki määräsi, ettei heillekään saanut antaa sijaa kirkkomaassa, osalle kuitenkin suotiin hiljainen hautaus.

Vaikka itsemurhan tehneen persoonaa tai syntisyyttä harvemmin enää pidetään järkevänä selitysmallina tai itsemurhaan viittavana todisteena, pohjakuvio on säilynyt samanlaisena. Tietyissä tilanteissa itsemurhan tekeminen on ’’ymmärrettävämpää’’ kuin toisissa ja joidenkin ihmisten itsemurhat ikään kuin käyvät järkeen, ja ovat hyväksyttävämpiä ja oikeutetumpia kuin toisten. Vaikka niin teon ja tekijöiden piirteet kuin itsemurhan syyt ja selityksetkin jossain määrin vaihtelevat eri aikoina ja eri kulttuureissa, selkeitä jatkumoita voidaan nähdä. Esimerkiksi vanhusten ja lasten tai nuorten tekemiin itsemurhiin suhtaudutaan ja reagoidaan usein varsin eri tavoin; vanhuksen itsemurha voidaan katsoa pitkän elämän ja tuskien päättymiseksi, kun taas nuoren itsemurha koetaan shokkina ja suurena vääryytenä. Kulttuurissamme on vähemmän yllättävää, kun esimerkiksi taloudellisten ongelmien kanssa painiva, päihteitä käyttävä perheetön keski-ikäinen mies riistää henkensä, kun taas nuorehkon, menestyneen ja hyvin toimeentulevan henkilön itsemurha tuntuu käsittämättömältä ja sille haetaan epätoivoisesti muita selityksiä. Käsitysmallimme ja oletuksemme tulevat esiin esimerkiksi julkisessa keskustelussa ja spekulaatioissa kadonneiden ihmisten kohtaloista.

Toki ei ole yllättävää, että tietyt selitykset ja luultavimmin myös syyt tai motiivit toistuvat niin 1600-luvulla kuin nykyäänkin itsemurhien taustalla. Pohjimmiltaan ne kertovat käsityksistä hyvästä ja huonosta elämästä, ja luonnollisesti peloistamme. Osin tiedostamatta uusinnamme käyttäytymis- ja ajattelumalleja, joiden mukaan tietyt elämäntilanteet ovat sellaisia, joissa itsemurha tarjoutuu ja katsotaan yhdeksi ratkaisuksi ja vaihtoehdoksi. Kun itsensä surmaamista pidetään yhtenä, jopa todennäköisenä, oletettuna ja odotettuna vaihtoehtona surun, häpeän ja epäonnistumisen kokemusten käsittelyssä esimerkiksi konkurssitilanteissa tai parisuhteen rikkoutuessa, rahavaikeuksissa ja -veloissa tai avioerokriisissä painiskelevat ihmiset todennäköisemmin päätyvät itsemurhaan. Toisissa kulttuureissa itsemurhan taustatekijät ja kontekstit saattavat olla erilaisia; esimerkiksi nyky-Japanissa työttömäksi jääminen tai koulutuksessa epäonnistuminen ovat tilanteita, joissa osa valitsee itsemurhan. Itsemurhien ehkäisyn kannalta olisi tärkeää purkaa näitä malleja; haasteellisin kysymys onkin, miten rikkoa näitä kulttuurisia meemejä ja muuttaa ajatuksia siitä, mikä on kestämätön elämäntilanne, jonka ratkaisuun ei koeta olevan muita vaihtoehtoja.

Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Kun Eurooppa soti uskontunnustuksista

Eurooppa kävi sotaa 1500- ja 1600-luvuilla lähes jatkuvasti. Useimmilla sodista oli vähintäänkin jotain tekemistä uskonnon kanssa.

Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alueella protestanttiset ruhtinaat olivat kiristäneet keisari Kaarle Viidenneltä laajojakin oikeuksia uskonnonharjoittamisensa suhteen. Trenton konsiilin myötä katoliset aktivoituivat niitä vastustamaan. Lutherin kuoltua vastakohtaisuudet katolisten ja protestanttien välillä Saksassa kärjistyivät 1540-luvun lopulla Schmalkaldenin sodaksi. Sota päättyi lopulta Augsburgin uskonrauhaan 1555, jonka mukaan luterilaiset ja katoliset alueet määräytyivät sen mukaan, mikä oli aluetta hallitsevan ruhtinaan uskonto. Muiden kuin luterilaisten protestanttien asemaan uskonrauha ei puuttunut. Kaupunkien porvarit taas saivat itsehallintonsa puitteissa tunnustaa haluamaansa uskoa. Augsburgin uskonrauha koski keisarikunnan aluetta, paitsi Alankomaita. Se ei luonnollisesti koskenut lainkaan keisarikunnan ulkopuolisia alueita, kuten Sveitsiä, Englantia, tai Ranskaa, ei myöskään suuria osaa Italiasta tai Pohjoismaita. Rauha kuitenkin vahvisti Euroopan jakautumisen kahteen uskonnollispoliittiseen suurpuolueeseen – katolisiin tai Habsburgeihin ja protestantteihin eli muihin kuin Habsburgeihin – niin Euroopan laajuisessa politiikassa kuin kaikkien maiden sisälläkin.

Ranskassa hugenottikirkkojen määrä lähti rivakkaan kasvuun 1550-luvulla. Kun mukana oli tärkeitä aatelissukuja, seurasi protestanttien aktivoitumisesta myös avoimia, väliin hullunrohkeita kapinoita julkisen kokoontumisoikeuden puolesta. 1560 Kuningas Henri II:n kuoltua protestanttien salaliitto holhoojahallitusta vastaan epäonnistui, mutta protestantit saivat silti kokoontumisvapauden. Sen myötä protestanttien määrä kasvoi edelleen. Mitä näkyvämmiksi protestantit muuttuivat, sitä väkivaltaisemmin myös katolinen vastapuoli alkoi käyttäytyä. Osapuolten väliset terrori-iskuiksi luonnehdittavissa olevat iskut Vassyn murhat tai Pärttylinyön verilöyly:ssä 1572 katolinen salaliitto sai aikaan väkivaltaisuuksien aallon ympäri Ranskaa ja merkittäviä protestanttisia johtajia murhattiin tai pakkokäännytettiin katolilaisuuteen. Koska protestantit olettivat salamurhien saaneen alkunsa kuningasta lähellä olleissa katolisissa piireissä ja katolinen propaganda myös yllytti murhiin ”kuninkaan käskyn mukaan”, hugenotit tasavaltalaistuivat, kun taas katoliset kannattivat vahvaa kuninkaanvaltaa. Ranskan katoliset eivät kuitenkaan olleet yksiselitteissesti rojalistisia. Päinvastoin, vaikka Guisejen johtamat äärikatoliset olivat holhoojahallituksia lähellä, he olivat valmiita puolustamaan katolista etua myös kuningasta vastaan. Niinpä Ranskan viimeisen Valois-suvun varmasti katolisen kuninkaan murhasi katolinen kiihkoilija 1.8.1589, tilanteessa, jossa seuraava – ja ainoa – perillinen oli Navarran Henri, protestantti. Protestanttien kokoontumis- ja kansalaisoikeuksien turvaksi Nantesin edicti 13.4.1598 – edikti rauhoitti tilanteen kuitenkin vain hetkeksi.

Alankomaissa kalvinismi levisi Alankomaissa erityisesti 1540-ja 1660-luvuilla. Habsburgit vastustivat protestantteja välittömästi ja rajusti: protestantit julistettiin kerettiläisiksi ja alkaneissa vainoissa poltettiin pari tuhatta kalvinistia. Protestantit vastasivat yhtä väkivaltaisesti ja 1566 alkaneet rauhanneuvottelut keskeytyivätkin protestanttien toimeenpanemaan väkivaltaiseen kuvainraastoon Flanderissa ja Brabantissa. Taustalla oli myös protestanttien keskinäiset suuret kiistat – yhteistä uskontoa suuremmiksi osoittautuivat Alankomaiden eri osien erilaiset taloudelliset ja poliittiset tarpeet ja protestanttisen puolen johtajien kykenemättömyys yhteistoimintaan. Vasta 1570-luvun lopulla maan pohjoisosat yhdistyivät jotenkuten ja 1581 ne irtisanoutuivat Espanjasta. Kuitenkin jopa itsenäistyneessä pohjoisosassa Protestantismi jäi vähemmistöuskonnoksi.

30-vuotinen sota syttyi Katoliseen keisarikuntaan kuuluneessa protestanttisessa Böömissä uskonvapaudesta. Richelieu kokosi Habsburgien viholliset: Englannin, Hollannin, sekä Pohjois-Saksan protestanttivaltiot, Tanskan ja Ruotsin, joita Pohjois-Saksan joutuminen keisarille olisi uhannut vielä enemmän kuin ne uhkasivat toisiaan. Noin vuoteen 1630 asti Katolinen liiga oli sodassa voitolla. Tämän jälkeen Ruotsi teki, pitkälti Ranskan rahoittamana uuden sotaretken noin 50 000 miehen voimalla ja protestanttinen puoli keräsi voittoja aina vuoteen 1632 ja Kustaa II Aadolfin kuolemaan asti. Tämä oli se retki, jossa suomalaiset hakkapeliitat ”Puolan, Lutzin Leipzigin ja Narvan mailla verta vuosi” ja ”vainolaisen hurmehella” peittivät maan – tosin kyseessä oli saksalainen ja puolalainen, eli ”vainolaisen” oma maa. Sota kävi kuitenkin kalliiksi ja Protestanttien liitto hajosi 1634 jälkeen. Ruotsi ja Ranska jatkoivat sotaa liittolaisina. Myös Ranska tuli mukaan konkreettisiin sotatoimiin sotaan Espanjaa ja Saksaa vastaan. Ranskan saatua voiton Espanjalaisista Alankomaissa ja kumppanukset hyökkäsivät yhdessä Baijeriin ja valloittivat Prahan. Solmitussa Westphalenin 1649 rauhassa sovittiin aluejaot vuoden 1624 mukaisiksi sekä määriteltiin Pohjois-Saksan reformoiduille protestanteille tasavertainen asema luterilaisten kanssa. Lopputuloksena Ranskasta ja Ruotsista oli tullut suurvaltoja ja Alankomaat oli itsenäistynyt. Böömi, josta sota alkoi, jäi katoliselle keisarikunnalle.

Jatkuvat sodat tuntuivat kaikkien eurooppalaisten, myös naisten elämässä. Kaikkialla sota ja jatkuva sotaan varustautuminen tuntui mieshukkana ja raskaina veroina. Monet tutkijat ovat pitäneet koko uuden ajan alun kulttuuria sotatarpeiden luomana, sillä kaikki uskonnonopetuksesta lakiin tähtäsi tavalla tai toisella siihen, että kansasta revittäisiin sotaa varten kaikki resurssit irti. Toisaalta tarkoitukseen nyt käytetyt instituutiot olivat yleensä vanhoja ja niitä käyttivät myös tavalliset alamaiset rasitusta tasatakseen. Sotaan halunneet jalkaväkimiehet lienevät olleet vähissä, mutta sodan perusteena oli aina myös paikallinen ja alueellinen ”rahvaan” politiikka ja tarve puolustaa itseä todelliselta tai kuvitellulta vaaralta. Suomessakin saarnattiin miten vääräuskoiset tulisivat tänne tuhoa tekemään, jollei ”niitä” ehditä ensin nitistää jossain muualla. Sotatantereilla elämää hallitsivat ryöstelevät, raiskaavat ja tauteja levittävät – mutta samalla myös keksintöjä ja tietoja mukanaan kuljettavat – joukot. Niiden ympärillä paikallinen politiikka yritti suojella aluetta hävitykseltä.

Eurooppalaisessa historiantutkimuksessa katolisten ja protestanttien vastakkainasettelu oli relevantin tuntuinen kylmän sodan aikaan. Tutkimuksessa puhuttiin paljon siitä, miten valtio tuotti ja käytti uskonnollista tunnusta yhtenäisen kulttuurin luomiseeen ja miten ihmiset opetettiin ja rangaistuksilla pakotettiin ajattelemaan samaan tapaan. Myöhemmin huomattiin, että kahtiajako peitti alleen lukuisan määrän variaatioita niin protestanttien kuin katolistenkin suuntausten välillä ja sisällä. Kun uskonnolliset vastakkainasettelut ovat taas tulleet muodikkaiksi kysymyksiksi, onkin kysytty, voiko yhteisön kulttuurinen identiteetti voi perustua myös sietämisen politiikalle – kuten vaikkapa Puolassa tai Saksan monitunnustuksissa kaupunkivaltioissa – ja miten tai missä miten sellainen vuoropuhelu saatiin toimimaan. Huomattiin myös, että se, mitä oli pidetty valtiojohtoisena, ylhäältä kansalle pakotettuna yhtenäiskulttuurina, olikin kaikkine variaatioineen myös jotain, mitä ihmiset itse ajoivat ja tuottivat. Siksi jokainen tavallinenkin ihminen oli vastuussa vastakkainasetteluista ja vainoista, joihin se saattoi johtaa – tai toisaalta väkivaltaisuuksien välttämisestä, sillä sitäkin tapahtui. Esimerkiksi Alison Rowlands kuvaa kirjassaan Witchcraft Narratives in Germany Rothenburg 1561-1652, miten, samaan aikaan kun toisaalla murhattiin ja sodittiin, ja teloitettiin noitia ja kerettiläisiä, toisaalla vihapuheet ja juorut vaiettiin päättäväisesti kuoliaaksi. Ei välttämättä tosin siksi, että siellä olisi ollut merkittävästi parempia ihmisiä kuin naapurikylässä, vaan siksi, että naapuriruhtinaskunnassa huseeraavaa keisarikunnan tai katolisen kirkon tai muuta ylikansallista kiertävää inkvisiittoria tai tuomaria ei haluttu päästää puuttumaan oman kaupungin vallankäyttöön.