Pelkoa ja inhoa keskiajalla ja uuden ajan alussa – Konferenssi negatiivisista tunteista

Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Marraskuun alussa Kööpenhaminassa järjestettiin kansainvälinen konferenssi negatiivisista tunteista keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa, Fear and Loathing in the Earthly City – Negative Emotions in the Medieval and Early Modern Period, c. 1100–1700. Viitisenkymmentä tutkijaa kokoontui 1.–2.11. Tanskan Kansallismuseon tiloissa jakamaan ajatuksiaan ja tutkimustuloksiaan tunteista, joita pidettiin vanhempien aikojen kulttuurissa, ja pitkälti nykyäänkin, huonoina ja epätoivottuina. Kaksipäiväinen konferenssi oli pakattu täyteen kiinnostavia esitelmiä vihan, pelon, kateuden, inhon ja surun tunteiden negatiivisista ja positiivisistakin konnotaatioista eri yhteyksissä.

Keynote-luennoilla kuultiin myöhäiskeskiajan ritarikulttuurin häpeän, koston ja kunnian merkityksistä (Craig Taylor), tunteiden ilmenemisestä ruotsalaisessa rikoslainsäädännössä ja erityisesti sukurutsatapausten oikeudellisessa käsittelyssä (Bonnie Clementsson) sekä noitien pelosta ja inhosta uuden ajan alussa (Malcolm Gaskill). Historiantutkimuksen lisäksi esitelmiä kuultiin kirjallisuuden, uskontotieteiden ja taidehistorian aloilta. Tunteiden tutkimuksen metodologiaa ja teoreettista puolta käsiteltiin lähinnä keskusteluissa, kun taas tunnehistorian empiirinen puoli oli paremmin edustettuna esitelmissä.

Rita Voltmerin kriittinen katsaus Jean Delumeaun klassikoihin haastoi tunnettua ja yhä vaikutusvaltaista tulkintaa pelon ja syyllisyyden läpitunkevuudesta uuden ajan alun mentaliteetissa. Voltmer käsitteli pelon negatiivisia ja positiivisia uskonnollisia ulottuvuuksia, eritoten Jumalan pelon keskeisyyttä ja ihannetta. Myös Daniel McCann toi esiin pelon tunteen hyödyllisiä puolia tarkastellen pelkoon liitettyjä myönteisiä ja välineellisiä terveysvaikutuksia sekä pelon tuoman nöyryyden tärkeyttä ihmisen Jumalasuhteen kannalta keskiajan Englannissa. Göran Malmstedt esitelmöi niin ikään tunteiden arvottamisen ja uskonnon yhteyksistä, keskittyen vihan tunteen erilaisiin merkityksiin uuden ajan alun luterilaisessa ruotsalaisessa kulttuurissa. Vihan tunteella oli positiivisia muotoja, esimerkiksi synninteon nostattama Jumalan viha oli pohjimmiltaan proaktiivista ja oikeutettuja, ja Jumalan kosto ja rangaistukset vaikkapa tautien tai katojen muodossa ansaittuja. ’’Vääränlainen’’ viha ilmentyi esimerkiksi noitien käytöksessä; reaktiivinen ja impulsiivinen viha ja kostonhaluun liitetty raivo olivat tunteen negatiivisia muotoja.

Useammat muutkin esitelmät käsittelivät vihan tunteen muotoja ja arvottamista. Vihan tunne ja ilmentäminen olivat oikeutettuja ja hyväksyttyjä esimerkiksi oikeaa uskoa puolustaessa, vaikkapa vääräoppisten ja Tukholman konsistorin papiston kohtaamisissa 1600-luvun Ruotsissa (Karin Sennefelt) ja Englannin noitavainoissa (Malcolm Gaskill). Monet esitelmät toivat hedelmällisellä tavalla esiin, kuinka uskonto vaikutti tunnediskursseihin ja määritti tunteiden tilannesidonnaisia merkityksiä. Kaikista syntisimpinäkin pidetyt tunteet tai passiot ja niiden nostattamat reaktiot olivat ymmärrettäviä ja hyväksyttyjäkin jossakin tilanteessa. Tunnearvostuksiin vaikutti toki myös kokijan asema ja sukupuoli; esimerkiksi erityisesti naisten vihaa ja raivoa pidettiin vaarallisena sekä normeja ja patriarkaalista järjestystä rikkovana uhkana. Sodankäynnissä ja aateliston ihanteissa viha ja kosto olivat oikeutettuja vain tiettyyn, veteen piirrettyyn kohtuuden rajaan saakka. Esimerkiksi Craig Taylor ja Thomas Heebøll-Holm käsittelivät esityksissään vääryyden ja häpäisemisen koston oikeutta aateliston välisissä konflikteissa ja sodankäynnissä, koskien myöhäiskeskiajan Ranskan ritarikulttuuria ja 1100-luvun pohjoismaisia sisällissotia.

Negatiivisesta tunnekirjosta vihan ja pelon ohella myös suru ja epätoivo olivat useamman esitelmän aiheina. Natalie Calder tarkasteli sopivan suremisen rajoja sekä meditatiivisen, uskonnollisen pohdiskelun suosituksia surun lievittäjinä keskiaikaisessa englantilaisessa runossa Pearl. Jonathan Durrant tarkasteli melankolisten ja epätoivoisten tunteiden yhteyksiä 1500-luvun diskursseissa ja kritisoi tutkimuksessa esiintyviä näkemyksiä, joissa uuden ajan alun melankolia nähdään ainoastaan humoraalipatologisena tilana ja samaistetaan nykymasennuksen kaltaiseksi mielisairaudeksi. Itse käsittelin esityksessäni surun tunteiden ja kehollisten ilmentymien luokittelua melankolia-sairaudeksi, temperamentiksi, luonnolliseksi passioksi ja suremiseksi tai epätoivon synniksi uuden ajan alun Ruotsin kontekstissa. Tarkastelin myös sitä, miten surun tilannesidonnainen tulkinta synnytti edelleen uudenlaisia kokemuksia. Surun tunteen erilaiset muodot ja konnotaatiot olivat esillä myös muun muassa Katrine Funding Højgaardin esityksessä Jerusalemin piirityksen (v. 1187) ja kristittyjen tappion aikalaisraportoinnista ja -muistelusta sekä esitelmissä epätoivon sisällöistä ja vaaroista norjalaisessa 1580-luvulla tehdyssä saarnakokoelmassa (Helge Straxrund) ja surun tunteen tulkinnasta ja käytöstä Shakespearen Venetsian kauppiaassa (Rasmus Vangshardt).

Perjantaiaamu lähti käyntiin Malcolm Gaskillin keynote-luennolla Emotional Exchanges: Fearing and Loathing Witches in the Early Modern World, jossa käsiteltiin noitiin ja noituuteen liittyviä ristiriitaisiakin tunteita eritoten uuden ajan alun Englannin ympäristössä. Kuten muissakin sosiaalisissa konflikteissa, osanottajien tunteet olivat ytimessä myös noituuden käsittelyssä, kun noidaksi syytetyn käytös saattoi nostattaa vihaa, pelkoa tai sääliäkin ja esimerkiksi noituuden uhreiksi itsensä kokeneet saattoivat saada psykosomaattisiakin oireita ahdistuksestaan. Kuten ns. noitatutkimus on osoittanut, laajamittaisemman noitavainon syntyminen edellytti tapahtumien ja yhteisön tunteiden eskaloitumista. Tavallisimmin yksittäiset syytökset kaatuivat nopeasti ja suurin osa oikeustapauksista päätyi epäillyn vapauttamiseen. Suhtautuminen yliluonnollisten voimien käyttämiseen oli kaksijakoista, kun esimerkiksi parantava ja suojeleva taikuus ja talismaanien käyttö olivat osa arkea. Kiehtovimpia olivat Gaskillin esittelemät kuvat noitavainoihin, noituuteen ja taikuuteen liittyvästä esineistöstä, joka on näytillä Oxfordin Ashmolean-museon näyttelyssä Spellbound: Magic, Ritual and Witchcraft. Näyttely on ollut yleisömenestys ja on vielä esillä 6.1.2019 asti.

Muutoin perjantai-aamupäivä koostui tuplasessiosta, jossa tohtorikoulutettavat esittelivät tekeillä olevia tunnehistoriaan liittyviä väitöskirjaprojektejaan keskittyen konferenssin teemaan. Toisessa oli keskiaikaan ja toisella uuden ajan alkuun liittyviä esityksiä. Jälkimmäisestä mieleen jäi erityisesti Jeanne Søberg Jørgensenin tekeillä oleva tutkimus tunteiden käytöstä ja tunteisiin vetoamisesta anomuskirjeissä, joita rikolliset tai heidän läheisensä kirjoittivat armahduksen tai rangaistuksen lieventämisen toivossa Tanskan kuninkaalle 1700-luvun alussa. Erilaiset yksityishenkilöiden tekemät anomukset ovat vielä varsin vähän hyödynnetty lähdesarja pohjoismaisessa vanhempien aikojen historian tutkimuksessa, ja tehdyt tutkimukset osoittavat niiden hedelmällisyyden monenlaisten ilmiöiden tarkasteluun (mm. Martin Almbjär, Michel Bergnsbo, Nina Javette Koefoed, Solveig Widén, Ella Viitaniemi, Jezzica Israelsson).

Tutkijoilla on käytettävissään hyvin rikkaita ja erilaisia lähdeaineistoja myös vanhempien aikojen negatiivisesti arvotettujen tunteiden tarkasteluun. Esitellyt tutkimukset perustuivat muun muassa oikeuspöytäkirjojen, pamflettien, saarnojen ja hengellisen kirjallisuuden sekä taiteen ja fiktion kuten maalausten, näytelmien ja runojen kuvauksiin. Monissa esitelmissä pureuduttiin keskiajan kirjallisuuteen, kun järjestäjätahoina oli Tanskan Kansallismuseon edustajan sekä Syddansk Universitetin professori Louise Nyholm Kallestrupin ohella yliopiston Centre for Medieval Literature.

Maalaustaiteen kuvasto täydensi useampia esityksiä, vaikkakin tunteiden ’’lukeminen’’ erittäin kulttuurisidonnaisesta ja monimerkityksestä kuvastosta herätti keskustelua. Tunteiden tulkitseminen aikalaiskuvista on haastavaa erilaisten käyttötarkoitusten, kohdeyleisöjen ja nykykatsojalle vieraiden taiteellisten konnotaatioiden takia. Esimerkiksi noitiin liittyvien pamflettien kuvitusta (ja toki kirjallista sisältöä) voi tulkita viihteenä tai vaikkapa uskonnollisena propagandana sen sijaan, että niiden tulkitsisi välittävän joitakin ’’aidosti’’ koettuja tunteita. Eniten taiteeseen keskittyivät esitelmät kärsimyksen ja kivun teemoista ja tarkoitusperistä uuden ajan alun kirkkotaiteessa (Martin Vansgaard Jürgensen) ja hevosten kuvastosta taistelu- ja sotamaalauksissa kauhun, vihan ja muiden tunteiden välittäjinä (Kasper Steenfeldt Tipsmark).

Kaiken kaikkiaan konferenssi osoitti jälleen kerran tunnehistorian moni- ja poikkitieteisyyden sekä tutkimusaiheiden monipuolisuuden. Tunnehistorian empiirinen anti selkeästi rikastaa ja jopa haastaa käsityksiämme keskiajan ja uuden ajan alun ihmis- ja maailmankuvasta, mentaliteetista, yhteisöjen toiminnasta ja vaikkapa yksittäisten henkilöiden toiminnan syistä ja tarkoitusperistä. Tunneyhteisöillä oli kuitenkin omat sääntönsä, joissa kuolemansynneiksi määritellyillä ja siten pääosin vahingollisiksi ja pahoiksi katsotuilla tunteilla ja niiden esittämisellä oli positiiviset, tarpeelliset ja hyödyllisetkin paikkansa.

Konferenssin tiedot ja ohjelma: http://cml.sdu.dk/event/fear-and-loathing-in-the-earthly-city-negative-emotions-in-the-medieval-and-early-modern-period-c-1100-1700

Kotiväkivalta, kotikuri ja tunteen historia

Kotiväkivalta rikkoo läheisten ihmissuhteiden perusodotukset ja pakottaa tuttujen ja hyväksyttyjen tunnesiteiden paikalle toisia. Tässä kuviossa on kulttuurisesti vaihtuvia osia ainakin kolme: kodin ja perheen käsite, väkivallan käsite ja tunteen käsite puhumattakaan siitä, miten näitä kutakin on eri aikoina, eri kulttuureissa koettu tai ilmaistu.

Esimodernissa perheessä – jota nykyään nimitämme mieluusti kotitaloudeksi, jotta sen ero nykyiseen länsimaiseen ydinperhemalliin pysyisi mielessä – asui Länsi-ja Pohjois-Euroopassakin usein jokunen vanha emäntä tai isäntä, joku saunassa tai aitassa sijansa löytänyt naimaton täti, työ-ja palvelusväkeä, jotka kaikki sijoittuivat toisiinsa nähden epätasa-arvoiseen hierarkiaan tavoilla, joka sääteli, kuka sai käyttää väkivaltaa ketä vastaan kotikurin nimissä ja kenen kohdalla se oli erilaisten rangaistusten uhalla kielletty. Toisaalta kaikkia näitä suhteita idealisoivat patriarkalismin vastavuoroiset velvollisuudet rakastaaa, ja toisaalta suojella ja kurittaa, toisaalta totella ja kunnioittaa. Rakkaus oli velvollisuus ja velvollisuuteen sisältyi myös fyysinen hierarkia – sitäkin tärkeämpi kun kodin valta- ja ihmissuhteet rinnastettiin uuden ajan alun poliittisessa retoriikassa yhteiskunnan järjestykseen.

Kun suvun ja valtion välillä tasapainoilevan yhteiskunnan poliittinen järjestys yhtyi tapaan ilmaista rakkaudeksi ymmärrettyä tunnetta ruumiillisen kurin ja kurinalaisuuden kautta, sekoittui kotiväkivaltaan myös maskuliinisen ja perheen tai suvun kunnian puolustus. Kotiväkivalta oli eräänlainen äärimmäinen yritys ylläpitää tunneregiimiä sekä kotona että valtakunnassa laajemmin – yritys pakottaa yhteisö ja yhteiskunta jakamaan käsitys siitä, millaisia tunteita miesten ja vaimojen, lasten ja vanhempien tai isäntien ja työväen välillä olisi pitänyt olla, miten niitä piti ilmaista ja mitä niistä olisi pitänyt ajatella.

Käytännössä väkivalta tuskin yksiselitteisesti johti arvojen jakamiseen, todennäköisemmin vain kiellettyjen tunteiden ilmausten peittämiseen. Myös hyväksytty kuri- tai kunniaväkivalta oli jo käyttäjälleen osoitus häpeästä: siihen ei tarvinnut turvautua, elleivät kaikissa kasvatus- ja käytösoppaissa antiikista asti toistetut opetukset rakastavista neuvoista ja hyvästä esimerkistä olleet jo epäonnistuneet. Kun väkivaltaa ei aina edes voinut legitimoida – kun se ylitti rajat rajuudessaan, jätti jäkiä tai kun se kohdistui hierarkiassa ylempiin – se teki entistä selvemmäksi sen, missä arvoja ei enää jaettu. Puolisoiden välistä väkivaltaa on esimoderninkin ajan osalta tutkittu runsaasti mutta sen tunnevaikutuksia on selvitetty vähemmän. Siitä kuitenkin voisi olla hyötyä myös kun yritetään ymmärtää kotiväkivaltaa nykypäivänä mahdollistavia kulttuurisia tai mentaalisia mekanismeja.

Toisaalta aikuisten lasten usein vanheneviin vanhempiinsa kohdistama väkivalta on ollut vähemmän tutkittua. Jäkiteollisessa yhteiskunnassa ja hyvinvointivaltiossa ongelma ei tuntunut kovin tärkeältä, ainakaan verrattuna puolisoiden väliseen ja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan. useimmat vanhenevat vanhemmathan eivät edes asu lastensa kanssa. Tilanne saattaa olla muuttumassa. Uuden ajan alussa aikuisetn lasten väkivallasta vanhempiaan kohtaan ajateltiin teoriassa ainoastaaan negatiivisesti: sitä ei voinut oikeuttaa millään, ja esimerkiksi Ruotsissa yksittäisestäkin mustelmasta seurasi lain mukaan kuolemanrangaistus.

Kun perheen ja kotitalouden hierarkiaa ajateltiin Jumalan asettamana pienoisvaltakuntana, oli väkivalta omia vanhempia kohtaan aina myös kapinaa kuningasta, esivaltaa ja Jumalaa vastaan. Teoriassa siihen syyllistynyt oli äärimmäisen kelvoton. Käytännössä häpeä usein laajeni kohtaamaan myös uhreja ja jopa todistajia: Brittiläisissä skimmington-kulkueissa häpäistiin aviomiehet, jotka antoivat vaimojensa lyödä heitä, suomalaisissa oikeudenkäynneissä taas tehokkaasti syyllistettiin vanhemmat, joiden lapset olivat muuttuneet väkivaltaisiksi heitä kohtaan. Uhrin syyttäminen oli käytännössä tyypillisempää kuin virallisesta retoriikasta voisi päätellä. Ehkä tämä liittyi paikallisyhteisön ja suvun kokemaan pelkoon ja ahdistukseen ja sitä kautta tarpeeseen osoittaa, että pahat asiat tapahtuivat vain niille, jotka sen jotenkin ansaisivat. Vain epäonnistuneiden huonojen vanhempien lapset kasvavat vanhempiaan kohtaan väkivaltaisiksi. Samantapaisen reaktion voi nykyäänkin nähdä esimerkiksi nettipalstoilla, jossa lasten vanhempia syytetään kaikista lapsille tapahtuneista onnettomuuksista ja tragedioista. Toisaalta nämä tapaukset myös osoittavat, miten ehdollinen esimoderni patriarkaalinen valta lopulta oli, miten se voitiin legitiimisti myös kyseenalaistaa, ja miten valta oli, myös patriarkaalisessa hierarkiassa, loppujen lopuksi ansaittava.

Trivium on ollut mukana järjestämässä kansainvälistä vanhempiin kohdistuvan kotiväkivallan historiaa tutkivien työpajojen sarjaa. Sarjan ensimmäinen työpaja pidettiin vuosi sitten Tampereella, jälkimmäinen työpaja pidettiin heinäkuun alussa Oxfordissa. Julkaisuja on luvassa.