Apostolinkyydillä Turusta Naantaliin 11.8.2018

Teksti ja syke Tapio Salminen
Kanssakävely, kuvat, kuvatekstit ja tsemppaus Ville Vuolanto

Miltä tuntuu kävellä Turusta Naantaliin? Miten maantien topografia – nousut, laskut, mäet, rinnemaat, kosteikot ja purojen ylitykset – näyttäytyvät kävelijän näkökulmasta? Miten kuljetun matkan, kulutetun ajan ja rasituksen yhteys toteutuu 2010-luvun todellisuudessa? Mitä annettavaa digitaalisilla apuvälineillä on matkalla olon tutkimukselle?

Keskiajan pyhiinvaellukset on perinteisesti jaettu kauko-, keskipitkiin ja lyhyisiin vaelluksiin. Kaukokohteina olivat koko kristikunnan merkittävimmät paikat, joihin aikaa kului vuosi tai enemmän, lähialueiden keskipitkiin vaelluksiin muutama kuukausi, lyhyisiin alle kuukausi tai viikko. Mikrovaelluksiksi voitaisiin nimittää niitä, joihin kului vain joitakin päiviä. Vaellusten motiiveja, rituaaleja, sosioekonomisia ulottuvuuksia ja arjen kulttuuria on tutkittu kaikista mahdollisista näkökulmista, muttei aina siitä kaikkein ilmeisimmästä. Millainen fyysinen rasitus vaellus oli? Miten matkanteon vaatimukset jäsensivät kuljettua matkaa, ja mikä vaikutus liikkumismuodolla oli vaelluksen etappeihin?

Esiteollisen ajan Suomessa matkaa tehtiin vuodenajasta riippuen jalan, hevosella, kärryillä, hiihtäen tai reellä. Liikkumistavoista yleisin ja kaikille tuttu tapahtui omin jaloin. Koska kulku kesä- ja talvikeleillä oli erilaista, myös reitit vaihtelivat. Rospuutto tarjosi kulkemiseen omat säväyksensä. Talvi- ja vesiliikenteen merkityksestä huolimatta on selvää, että maaliikenne ja ensimmäiset paljaalla maalla sijainneet tiet syntyivät pysyvästi asutulla ja viljellyllä seudulla viimeistään keskisellä rautakaudella, osin jo varhaismetallikaudella, ja että ensimmäiset rannikon ja sisämaan asutusytimiä yhdistäneet maareitit vakiintuivat viimeistään viikinkiajan lopulla. Keskiajan kuluessa tärkeimmistä reiteistä muotoutui yleisiä maanteitä (landsväg), maan (land, terra), eli maakuntayhteisön yhteisesti veroluontoisena työnä ylläpitämiä teitä. Niitä tuki suuri joukko asutuksen sisäisiä paikallisia teitä, joita pitkin väki kulki kirkkoon, käräjille tai myllyyn, ja jotka lainsäädännössä muodostivat oman juridisen tilansa ja yhteisen velvollisuuden. Suurin osa kaikesta liikkumisesta tapahtui 1900-luvun alkuvuosikymmeniin saakka jalan, ja sen, miltä kävely kirkolle tai naapuripitäjään tuntui, tiesi jokainen.

Raision kirkko, länsitorni. Tornin leveys ja sen alaosan erikoiset etelän, pohjoiseen ja länteen avautuvat laajat kaariaukot viittaavat siiihen, että tornin alaosaa on voitu käyttää avoimena suojana. Kirkon kivirakenteet ovat todennäköisesti 1500-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.

Kokeellista kävelyä menneisyyden maisemassa

Kymmenisen vuotta sitten kokeilin kollegani Ville Vuolannon kanssa muutamana keväänä Tampereen seudulla, miten maisema ja matka avautuvat, kun Hämeensillan vanhalta paikalta kävelee 1700-luvun lopun maantien linjausta niin pitkälle kuin yhtenä päivänä taukojen kanssa tuntuu sopivalta. Reitit oli helppo rekonstruoida Kuninkaan kartastosta (1776–1805). Muiden lähteiden perusteella maantien topografian osia saattoi ulottaa keskiaikaan saakka. Ensimmäisellä kerralla tallustimme Siuroon, toisella Kaivannon kanavalle. Molemmissa järkeväksi päivämatkaksi osoittautui toukokuun keleillä noin 32-35 km, johon kului 8-9 tuntia pysähdyksineen. Nopeammin ja enemmänkin olisi voinut kävellä, mutta ajatus oli, että tahdin tulee olla sellainen, jota jalat toimivat seuraavanakin päivänä, sen jälkeen ja vielä ensi viikollakin. Kävelyt osoittivat hämmästyttävällä tavalla, että maisema avautui maantieltä yhä topografisina kiinnekohtina; etäällä olevina aukkoina, harjanteina ja kohteina horisontissa, joiden avulla suunnistaminen vanhassa kulkemisen maisemassa oli yllättävän vaivatonta kaiken modernin infrastruktuurin keskellä.

Muutama vuosi sitten sain ajatuksen, että samaa voisi kokeilla toisenlaisessa kontekstissa, kulttuurimaisemassa ja topografiassa kävelynä Turusta Naantaliin. Kyse ei ollut pyhiinvaelluksen rekonstruoinnista, ainoastaan henkilökohtaisesta kiinnostuksesta matkan, ajan, topografian ja fyysisen kokemuksen yhteyteen menneisyyden maisemassa. Jossain vaiheessa tulin sitten kertoneeksi asiasta Villelle, joka innostui hankkeesta heti. Niinpä toteutimme kävelyn lauantaina 11.8.2018. Vasta Naantalissa kävelyn jälkeen ja junassa Tampereelle havahduin miettimään, mistä asiassa oli kyse ja miten siinä saavutettua tietoa voisi soveltaa keskiaikaisten pyhiinvaellusten tai muun jalan tapahtuneen esiteollisen kulkemisen tutkimukseen Suomessa. Ranteessa heiluneen sykemittarin, maantien topografian ja erilaisten tilakokemusten kautta avautui aivan uudenlaisia näkökulmia keskiajan suomalaiseen matkalla olon todellisuuteen.

Naantalin tiellä

Keskiaikainen reitti Turusta Naantaliin noudatti Aurajoen sillan pohjoispäästä Raision kirkolle ja siitä muutama sata metriä länteen sijainneesta tienhaarasta Maskuun, Nousiaisiin ja Mynämäelle vienyttä yleistä maantietä. Sen juuret ovat Aurajoen suuta ja Mynämäen lahden pohjukkaa viimeistään 1200-luvun alussa yhdistäneessä kulkureitissä. Postilaitoksen järjestämisestä 1630-luvulta lähtien tämä osa tiestä oli osa Ahvenanmaan yli vienyttä Suurta Postitietä, jonka inventoin maastossa Anitta Lehtosen kanssa syksyllä 1989. Jo ennen Naantalin luostarin perustamista ja toiminnan vakiintumista (1440- ja 1450-luvut) Maskun ja Nousiaisten tienhaarasta vei Lietsalan ja Karvetin kautta Ailostenniemelle toinen paikallisempi tie, joka maankohoamisen perusteella lienee syntynyt vasta 1300-luvulla ja jota kulmakunnan asukkaat käyttivät kirkkotienään Raisioon. Tiellä ollut Kastunvuoren jakokuntarajan rajamerkin lähellä sijainnut Kastunsilta (Kastabro) mainitaan jo 1454, jolloin luostari osti sen viereisen niityn itselleen.

Kuvassa on näkymä vanhalta Raisionjoen siltapaikalta pohjoiseen, yläjuoksulle. Paikalta on reilut 150 metriä Raision kirkolle. Linkin takaa löytyvässä kartassa näkyy Raision kirkon sijainti suhteessa Raisionjoen laaksoon. Vanha siltapaikka on noin 800 metriä Ihalan kalmiston yläpuolella, ja puolisen kilometriä kohtaan jossa joenpinnan taso nousee kolmeen metriin merenpinnasta. Maankohoaminen tällä seudulla on noin 60 senttimetriä vuosisadassa, eli lahdenpohja on ollut tuossa kohdassa 1400-luvun tienoilla. Myös tuon jälkeen mereltä on ollut helpohko pääsy vähintäänkin tuohon saakka – mitään virtapaikkoja ei alapuolella joessa ole – mutta todennäköisesti jokea on päässyt nousemaan aina sillalle saakka. Silta on nykyisin noin 4 kilometriä mereltä, ja se on ollut pitkälle uudelle ajalle saakka alin siltapaikka Raisionjokilaaksossa. Vielä nykyisen Hintsan padon alla, puolisen kilometriä kirkon yläpuolella, joen korkeus on alle 7,5 metriä merenpinnan tasosta. Arkeologisen aineiston mukaan kirkon nykyisellä paikalla on todennäköisesti ollut kirkko jo 1200-luvulla – tämä onkin varsin luontevaa, sillä paikalle on päässyt varsin yksinkertaisesti niin vesireittejä kuin juuri merenlahdet kiertäviä maareittejäkin pitkin

Koko tien linjaus Aurajoen sillan pohjoispäästä Raision kautta Naantaliin on hyvin todennettavissa alueen 1700-luvun isojakokarttojen ja Kuninkaan kartaston avulla. Seudun rikkonainen topografia määrittelee tielinjaukselle selkeät rajat, joissa eri liikkumismuotojen tuottamat variaatiot ovat ennen 1930-lukua ja sen jälkeistä aikaa olleet pienet. Vasta 1960-luvun liikennesuunnittelu ja sen jälkeinen rakentaminen ja kaavoitus on muuttanut topografiaa niin, että huomattava osa tien keskiaikaisesta linjauksesta on nykyisin Satakunnantien ja Raisiontien (mt 12150) sekä niitä reunustavien kevyen liikenteen väylien ja penkkojen alla. Merkittävämpiä vanhemman, ts. 1960-lukua edeltäneen tielinjauksen osia on säilynyt vain Hepo-ojan molemmin puolin Lasimestarintien ja sen suuntaisen pyörätien kohdalla Turun Mälikkälässä, Haunistentien ja Jertantien kohdalla, jossa Raisionjoen keskiaikaisen siltapaikan kohdalla on nykyisin kevyen liikenteen silta, sekä Vehnätiellä Raision Ristimäessä ja Tammikankareen luona ennen Murikonojan laaksoa. Vanhasta 1930-luvun tierungosta muistuttavat tuolloisen tienrakennusteknologian kestävimpiin saavutuksiin kuuluneet kivipalkkirummut, joita on säilynyt siellä täällä tierakenteen osana. Murikonojalla tai jossain sen läheisyydessä Lietsalan puolella sijaitsi 1454 tiellä ollut Kastunsilta. Turussa Suurtorilta sillan yli pohjoiseen vienyt tie sijaitsi viimeistään 1300-luvulta lähtien Aninkaisten ja Brahenkatujen välisellä alueella ja vei Raunistulanporttiin. Naantalissa osa keskiaikaisesta tiestä on säilynyt kaupungin vanhimmassa katuverkossa Tulli- ja Mannerheminkatujen suuntaisena katutilana.

Turussa vietetyn yön ja tukevahkon hotelliaamiaisen jälkeen hankkiuduimme aamulla 11.8. hieman ennen kello kahdeksaa Aurajoen rantaan Suurtorin kohdalla olleen keskiaikaisen sillan päähän, josta lähdimme kävellen Brahenkatua ylös, Puutorin poikki Raunistulanporttiin ja siitä Satakunnantien länsipuolista kevyen liikenteen väylää kohti Raisiota. Nelisen kilometriä käveltyämme vilkaisimme Suikkilan kartanon pihapiiriä ja jatkoimme Lasimestarintien mutkien kautta Raision vanhalle siltapaikalle ja siitä kirkolle, jossa olimme ajateltua aikaisemmin ennen kello yhtätoista.

Näkymä Raision kirkon itäpäätyyn. Kuori-ikkunassa on säilynyt alkuperäinen myöhäiskeskiaikainen asu tiiliruoteineen ja poikkirautoineen. Oikealla kauppias Mats Cavenin ja hänen perheensä hautakammion seinää. Hautakammio on vuodelta 1814.

Kirkon luona ja sisällä vietetyn hyvän tovin jälkeen kävimme Raisiossa kahvilla ja suuntasimme Raisiontietä länteen. Asemalle tehdyn lyhyen koukkauksen jälkeen kävelimme Naantalin Nuhjalaan, jossa kahvittelimme jälleen, ja siitä Naantalin vanhankaupungin kautta luostarikirkolle. Välillä oli myös pari muuta lyhyehköä taukoa. Perillä olimme hieman yli kuuden tunnin jälkeen hieman yli kello 14 ja kuljettu matka oli poikkeamineen noin 21 km. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, sateelta säästyimme. Kirkossa oli häät, joten sisällä emme käyneet.

 

 

Sykemittarin mittaama reitti (gps) 11.8.2018. Tapio Salminen, PolarFlow.

Kalorit ja etapit

Matka apostolinkyydillä Turusta Naantalin luostarikirkolle vei hieman alle kuusi ja puoli tuntia, mutta koska siitä noin puolitoista kului Raision kirkossa ja asemalla ja vajaa tunti muina taukoina, varsinainen kävely vei ehkä nelisen tuntia. Kuntokävelyharrastukseni perusteella tiedän, että hyväkuntoinen kävelee 15 kilometrin matkan Tampereella mäkisessä Kaupin metsässä melko vaivattomasti kahteen tuntiin, parikymmentä kilometriä veisi aikaa ehkä noin kolme tuntia. Kuntokävelyssä keskivauhtini on n. 8–10 min/km, Naantalin tiellä vaelsimme 19 min/km, eli puolet hitaammin. Miesten maailmanennätys 20 kilometrillä on tasamaalla 1.16.36 (Yusuke Suzuki, 2015), naisten 1.25,02 (Jelena Lašmanova, 2012). Selvää on, että hyvällä säällä hyväkuntoinen 52-vuotias historiantutkija kävelee Turusta Naantaliin keskiaikaisen tien reittiä 3–4 tunnissa, mutta edes jotenkin matkasta nauttiakseen kannattaa varata 5–7 tuntia.

Raision kirkon eteisessä, tornin alakerrassa, säilytetään kahta vanhimmista Suomesta löydetyistä hautakivistä. Kivet ovat viimeistään 1200-luvun alkupuolelta; ne ovat graniittia, mutta niiden lähin esikuva ovat gotlantilaiset kalkkikivestä muotoillut kuvakivet. Toinen on selvästi kristillinen sauvaristeineen, mutta toisen kiven symboliikassa ei ole mitään nimenomaisesti kristillistä: kivessä näkyy auringonpyörä, ympyräristit ja kaksi eläinhahmoa (lintu ja jokin nisäkäs). Kiinnostavaa on, että kivet tuskin liittyvät alunperin toisiinsa: paitsi symboliikka, myös niiden valmistustekniikka on erilainen. Toisessa on sentin syvyinen hakkaus, toisen kuvaohjelma taas on toteutettu korkokuvana. Kivet löydettiin vuonna 1968 – niitä oli käytetty nykyisen kirkon kynnyskivinä.

Miten paljon energiaa kului ja miltä maantien topografia näyttää, kun sitä tarkastelee sykemittarin avulla? Mittarin asetin lepotilaan ainoastaan jälkimmäisellä kahvitauolla Naantalia lähestyttäessä, jolloin sitä oli pakko ladata. Parinkymmenen minuutin tauko pois lukien kulutin Aurajoen rannasta luostarikirkolle 2953 kilokaloria, josta 57 % oli poltettua rasvaa. Keskisyke oli istuma- ja muut tauot mukaan lukien 102 lyöntiä minuutissa. ”Normaalissa” kuntokävelyssä korkeammalla sykkeellä rasvan osuus vaihtelee 20–35 % välillä, joten ”vaeltaminen” kulutti kehoon varastoituneita enegiavarantoja huomattavasti enemmän kuin ”kuntoilu”. Kuten kuvituksena olevista sykemittarin tiedoista ilmenee, valmistajan ohjelmisto tulkitsi rasituksen ”äärimmäiseksi” ja kertoi palautumisajan olevan yli kolme vuorokautta. Koska kyse on kuntoilua varten luodusta tsemppausohjelmistosta, arvioon voi suhtautua hymähdellen, mutta totta on, että pitkäkestoinen päivänkin matkanteko kävellen vaati jo esiteollisessa yhteiskunnassa keholta paljon.

Toinen mielenkiintoinen sykemittarin ilmoittama mittaustulos oli korkeusero: 265 metriä nousua ja 275 metriä laskua. Lukema vaikuttaa hämmästyttävän suurelta, ja suhtaudun siihen yhä hieman epäuskoisesti, etenkin kun kyse on 2000-luvun kevyen liikenteen väylien tasoitetusta topografiasta. Korkeuskäyrien perusteella matkan varrella on kuitenkin useita 25 metrin nousuja ja laskuja. Mikäli mittari laski korkeuserot oikein ja niihin lisätään täyttömaiden, leikkausten ja tien muiden rakenneosien tasoittava vaikutus, reitin todellinen korkeusero 1400-luvulla on saattanut olla yhteensä yli 600 metriä (noin 300 m laskuja ja 300 metriä nousuja). Luku tuntuu suurelta, mutta samalla on muistettava, että rannikon topografia on todella pienipiirteinen ja rikkonainen, ja että vesijättöjen ja umpeenkasvaneiden lahtien ja juopien vuoksi Turun ja Naantalin välinen maantie sijoittuu Raisionjoen ja muiden pienempien purojen muodostamaa alamaata reunustaville sokkeloisille rinne- ja kalliomaille. Vaikutelma maantien topografiasta ja sen vaatimuksista vaeltajalle onkin kokonaan toisenlainen kuin Tampereen seudulla, jossa tiet sijoittuvat korkeuseroiltaan melko tasaisille harju- tai muille rinteille ja jokia ylittävät laaksot ovat harvemmassa.

Sykemittarin tiedot 11.8.2018. Tapio Salminen, PolarFlow.

Raision nykykeskus kuvattuna idän puolelta. Vasemmalla oleva risteys on suunnilleen samalla paikalla kuin jo keskiaikaisten Turusta Naantaliin ja Turusta Maskuun sekä Nousiaisiin johtavien teiden risteys. Suoraan eteenpäin matka jatkuu kohti Naantalia.

Raision asemakylän raitti. Oikealla edessä olevassa keltaisessa puurakennuksessa on toiminut kauppa – ja takana kohoavat Raision tehtaat. Tehtaan toiminta alkoi vehnämyllynä vuonna 1942; kasviöljytehdas perustettiin vierelle vuonna 1950, ja margariinitehdas perustettiin vuonna 1956. Perustamiskokouksessa puhetta johti pääministeri Kekkonen.

Evästä ja palveluita

Mitä tien topografia, Naantalin etäisyys ja kuljettu matka merkitsi keskiaikaiselle vaeltajalle? Käytännössä kulutettu kalorimäärä ja reitin vaatimukset tarkoittavat, että Turun ja Naantalin välisellä lyhyelläkin vaelluksella oli jo keskiajalla huolehdittava riittävästä ruokailusta, juomisesta ja tauoista, mistä käänteisesti seuraa, että mukana oli paitsi oltava evästä, myös maantien varren palveluita oli oltava saatavilla sopivin välimatkoin.

Vaikka olen jo 1990-luvulla tieinventointien yhteydessä ja sen jälkeenkin yrittänyt havainnoida etappipisteiden ja erilaisten matkanteon solmukohtien keskinäisten etäisyyksien merkitystä esiteollisessa liikkumisessa, vasta kävely Naantaliin avasi silmäni ymmärtämään, miten tie ja matkan etäisyydet kävelijälle näyttäytyivät ja millä tavoin sen varren etappipisteiden on täytynyt olla järjestetty. Jos tietä pitkin kulki luostarin kukoistuskaudella 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa, huomattava palvelurypäs on täytynyt pelkästään etäisyyden vuoksi olla ollut molempiin suuntiin tarjolla Raision sillan ja kirkon sekä niiden lähellä sijainneen Maskun tienhaaran luona. Keskiaikaisten lakien ja määräysten mukaan teiden varsilla tuli olla matkustavaisia varten ylläpidettyjä tavernoja ja krouveja, joista Mynämäkeä ja siellä krouvia pitänyttä perhettä tai sukua lukuun ottamatta on vain harvoja viitteitä lähdemateriaalissa. Myös Raisiossa sellainen on täytynyt olla. Melko selvää on, että tavernan lisäksi risteyksen, kirkon ja sillan tienoilla oli myös muita yksityisiä levähdyspaikkoja ja palveluita. Raision keskittymä palveli myös matkantekoa Maskun ja Nousiaisten suuntaan, jossa myöhäiskeskiajalla oli toinen tärkeä Turun ulottuvilla oleva pyhiinvaelluskohde.

Kuljetun matkan perusteella yksityisiä keskiaikaisia krouveja tai muita levähdyspalveluita tarjoavia pisteitä on täytynyt olla Turun ja Raision välillä myös Suikkilan myöhemmän kartanon luona, joka on soveltunut myös sisämaasta tulevan ratsutien ja talvitien solmukohdaksi ja joka vielä myöhään 1800-luvulla toimi käräjäpaikkana. Raisiosta länteen vastaavia levähdyspisteitä on kuljetun matkan perusteella voinut olla parikin, yksi mahdollisesti jo Pirilän-Ristimäen alueella, jossa Piuhanjoen laakso ulottuu mereltä lähelle Maskun kirkkoa ja on voinut muodostaa talvitienä käytetyn aukon, mutta viimeistään Lietsalassa, jonka läheisyydessä myös Kastunsilta sijaitsi. Lietsalan nimi saattaa Hämeen Härkätien Lietsan yksinäistalon tapaan liittyä matkantekoon, tosin Härkätielläkin etymologia on epävarma. Kolmas mahdollinen keskiaikainen krouvinpaikka saattaa olla ollut Karvetin ja Nuhjalan välisellä alueella tai siitä Naantaliin Luolalanjärven ja meren välissä olleen salmen tai vuolteen ylityspaikalla, jossa olleiden kalastamoiden luona olleet omistuksensa luostari vaihtoi 1450 Turun dominikaanikonventilta.

Naantalin kaupunki rakentui neljästä korttelista satamalahden lounaisrannalla – vastapäätä koillisrannalla kohosi ennen luostarikompleksi, nykyisin sen jäljelle jäänyt osa, kirkko. Tästä kuvasta voi ehkä hahmottaa hieman kaupungin pienuutta: kuvan keskialan talot ovat siis satamarannassa, ja takana oleva talo, jonka katto on kuvassa poikittain, on jo vanhan kaupunkialueen takareunalla. Punainen talo edessä on Niemen talo. Sen nykyisten piharakennusten paikalla olleessa talossa Naantalin luostarin perustaja piispa Maunu Tavast vietti viimeiset vuotensa: hän jätti piispantehtävänsä vuonna 1449 ja kuoli kolme vuotta myöhemmin.

Naantalin vanhan kaupungin katuja.

Naantalin kaupungin katuja. Kaupungin pienuudesta huolimatta korkeuserot vanhan kaupungin alueella ovat huomattavat.

Maantien kertomaa

Mitä Naantalin tiellä vietetty aurinkoinen elokuun lauantai antoi keskiaikaisen matkanteon tutkimuksen mahdollisuuksille Suomessa? Paitsi pohdintoja kehon rasituksesta, palautumisesta, matkan vaivoista ja etäisyyden funktioista, myös kokemusasiantuntijan näkemyksen lyhyen lähi- tai mikropyhiinvaelluksen aikataulusta keskiajan kesäkeleillä.

Pyhän Birgitan juhlista tärkein, kanonisaatiojuhla 7.10. sijoittuu sulan maan aikaan, nykyisessä gregoriaanisessa kalenterissa keskiajan lopulla noin kymmenen päivää myöhemmin, eli 17.10. Jos Birgitan kulttiin mieltynyt pyhiinvaeltaja halusi toteuttaa kattavan vaelluksen jalan Turusta Naantaliin, matkaan ehti lähteä Turusta vielä varsinaista juhlapäivää edeltävän aamun hämärissä ja olla perillä Naantalissa ennen aaton vigiliaa. Seuraava päivä kului Birgittaa juhliessa Naantalissa, ja Turkuun saattoi kävellä takaisin kolmantena päivänä vaelluksen aloittamisesta. Varakkaammalle vaeltajalle tien varrella oli varmasti tarjolla monenlaisia palveluita liikkumismuodosta riippumatta, mutta myös vähäväkisempi saattoi olettaa vaeltajan statuksen turvaavan ainakin vesihuollon ja mahdollisuuden levähtämiseen tien varren etappipisteissä. Suurimpien kirkollisten juhlapäivien aikaan matkalla oli varmasti muitakin, ja viimeistään Raisiossa väkeä on ollut liikkeellä paljon. Koska Raisio sijoittui keskiajan lopulla tärkeään Nousiaisten, Naantalin ja Turun pyhiinvaelluskohteiden risteykseen, olisi houkuttavaa ajatella myös sen 1500-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä rakennetun kirkon erikoisen kolmeen suuntaan (pohjoinen, länsi ja etelä) avautuneen eteisrakennuksen olleen tavalla tai toisella yhteydessä kirkon asemaan vaellusten etappipisteenä. Selvää on, että Naantaliin pääsi Turusta myös vesitse, mutta lokakuussa maantie oli varmasti suosituin, halvin ja houkuttelevin vaihtoehto.

N.B. Tekstissä ehdotetut talviteiden mahdolliset linjaukset ovat spekulatiivisia.

Naantalin kirkon itäpääty ja itäsakaristo (ns. nunnakuori, alunperin todennäköisesti kappelikäytössä). Paikan päällä katsottuna ja kierrettynä kirkko on vaikuttavan massiivinen – se onkin heti Turun tuomiokirkon jälkeen maamme suurin keskiaikainen kirkko. Nykyinen kivikirkko lienee rakennettu 1480-luvulla tai heti sen jälkeen birgittalaisluostarin kirkoksi. Takaa pilkottava kirkon länsitorni on muurattu vuosina 1794-1797. Päädyssä oikealla alhaalla on toinen niin sanotuista ”anteeksiantamuksen porteista”, jotka oli tarkoitettu luostarin ulkopuolelta kirkkoon tulijoille (kaupunkilaisille ja pyhiinvaeltajille) – tämä pohjoispuolen portti on ollut muurattuna umpeen jo vuosisatoja. Birgitta oli nähnyt näyssään porttiparin välttämättömiksi jokaiselle luostarikirkolle. Itäpäädyn suuren ikkunan lynetissä näkyy heikosti 1500-luvun maalaus (Kristus ja kaksi enkeliä) josta alla lähikuva. Suomalaisissa keskiaikaisten kirkkojen ulkoseinissä on yllättävän monessa jälkiä myöhäiskeskiaikaisista ja uuden ajan alkupuolen maalauksista.

Kartat:

KA, Maanmittaushallitus, Uudistusarkisto, Turun ja Porin Lääni, Turku, Maaria, Raisio ja Naantali.

Harju, Erkki-Sakari (toim.), Kuninkaan kartasto Etelä-Suomesta 1776–1805. SKS Toim., 1373. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012.

Paikkatietoikkuna (https://kartta.paikkatietoikkuna.fi/).

Tutkimuskirjallisuutta

Suvanto, Seppo. Naantalin historia 1. Keskiaika ja 1500-luku. Turku, 1976.

Sekä

Ahl-Waris, Eva. Historiebruk Kring Nådendal Och Den Kommemorativa Anatomin Av Klostrets Minnesplats. Helsingfors: Helsingfors universitet, 2010.

Hiekkanen, Markus, Suomen keskiajan kivikirkot (3. uud. p.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014.

Katajala-Peltomaa, Sari, Krötzl, Christian & Meriluoto-Jaakkola, Marjo (toim.), Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla: kun maailma aukeni. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 1399. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2014

Jaakko Masonen, Mika Hakkarainen, Anitta Lehtonen, Tapio Salminen, Suuri Postitie Varsinais-Suomessa. Tien linjaus, ajoitus ja nykyinen käyttö. Varsinais-Suomen seutukaavaliitto, Turku 1990.

Mauranen, Tapani (toim.), Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Tuhat vuotta teitä, kaksisataa vuotta tielaitosta 1. Helsinki: Tielaitos, 1999.

Salminen, Tapio, Common Road, Common Duty – Public Road, Private Space?: King Magnus Eriksson’s law and the understanding of road as a space in late medieval Finland and the Swedish realm. Scandinavian Journal of History, Volume 35, Issue 2 June 2010, 115–134.

Uotila, Kari (toim.), Naantalin luostarin rannassa – arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä. Stranden vid nådendals kloster – vardagen i klostret och dess omgivning. Kåkenhus-kirjat, nr. 3. Eura, 2011.

Hiljainen hetki hallitsijan haudalla

Jaakkojuhani Peltonen
Tampereen yliopisto

Antiikin tutkijana olen matkustellut paljon itäisen Välimeren ja Lähi-idän historiallisilla paikoilla. Tämä lienee varsin tyypillinen historioitsijan ammattitauti. Haluamme toki itse nähdä ja kokea ne säilyneet artefaktit, joiden perusteella luomme narratiiveja menneestä. Kokemusteni mukaan yksi nähtävyyskategoria on vahvasti edustettuna: esineet ja paikat joita on aikoinaan pidetty ”pyhinä” tai joihin on liitetty pyhyyden ja uskonnollisuuden attribuutteja. Pyhäköt, temppelit ja haudat. Ei siis ihme, että omalla kohdallani erityisesti merkkihenkilöiden viimeiset leposijat ovat muodostuneet keskeisiksi matkakohteiksi. Kyse ei ole pyhiinvaelluksesta, koska retkiltäni puuttuvat uskonnolliset motiivit eikä minulla ole tapana suorittaa mitään rituaaleja näiden vierailujen yhteydessä. Mutta turistin tai tutkijan asemassa olen vieraillut mm. Egyptissä Gizan pyramideilla ja Tutankhamonin hautakammiossa kuninkaiden laaksossa, Roomassa keisari Hadrianuksen mausoleumissa, Istanbulissa sulttaani Selim II haudalla sekä Juudean erämaassa Herodes Suuren oletetulla viimeisellä leposijalla, jota etsiessämme olimme siinä määrin ajatuksissamme, että ajelimme hyväntahtoisina hölmöinä Israelin kilvissä olevalla vuokra-autolla palestiinalaisalueella. Selvisimme pikkukivisateesta.

Itselleni mieleenpainuvin ja henkilökohtaisin vierailu suuntautui Pohjois-Kreikkaan, nykyiseen Verginan pikkukaupunkiin, joka oli muinoin Makedonian pääkaupunki Aigai. Pääsin omin silmin näkemään kuninkaalliset tumulus-haudat. Nuo mittaamattoman arvokkaat haudat tulivat päivänvaloon vuonna 1977, kun kreikkalainen arkeologi Manolis Andronikos löysi muinaisen hautakummun sisältä neljä koskematonta hautakammiota. Yhteen näistä kammioista on todennäköisesti haudattu muinaisen Makedonian kuningas Filippos II. Hautakummun sisään on sittemmin rakennettu upea museo, jossa turistit voivat ihailla komeita metsästysaiheisia freskoja niiden alkuperäisessä ympäristössään. Museossa säilytetään myös haudoista löydettyjä esineitä, kuten uurnia, aseita ja norsunluisia miniatyyrimuotokuvia.

Sisäänkäynti Verginan museoon Kuva: Wikimedia Commons

Filippoksen ja varsinkin hänen poikansa Aleksanterin elämä on kiehtonut minua jo alle kouluikäisestä asti. Museossa vierailu herätti vahvan tunnereaktion – aivan kuin olisin päässyt lähelle jo 2300 vuotta kuolleena olleita henkilöitä, heidän aikakauttaan. Filippos surmattiin dramaattisesti vuonna 336 eaa. Tämän jälkeen Aleksanteri julistettiin kuninkaaksi ja hän otti osaa isänsä hautamenoihin, juurikin tällä samalla paikalla. Hallitsijoiden haudalla on pidetty jo pitkään hiljaisia hetkiä. Varsinkin Aleksanteri Suureen liitetty kirjallinen traditio liittää haudalla vierailemisen ja siellä esitetyt uskonnolliset rituaalit keskeiseksi osaksi kuninkaan universaalia tarinaa ja myyttiä.

”Samaan aikaan hän antoi tuoda Aleksanteri Suuren sarkofagin ja ruumiin ulos pyhäköstä, katseli sitä ja osoitti kunnioitustaan panemalla sen päälle kultaseppeleen ja sirottamalla sinne kukkia. Kun häneltä sitten kysyttiin, halusiko hän nähdä myös Ptolemaiosten haudan, hän vastasi halunneensa nähdä kuninkaan, ei kuolleita.” -Suetonius, De vita Caesarum (Suom. Rooman keisarien elämäkertoja J. A. Hollo)

Yllä olevassa sitaatissa Rooman ensimmäinen keisari Octavianus eli Augustus (63 eaa.–14) vierailee Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) haudalla Aleksandrian kaupungissa. Roomalainen historioitsija Suetonius piirtää tapahtumasta hartaan ja juhlallisen kuvan. Octavianus ei halua ainoastaan nähdä Aleksanterin hautaa. Vierailuun liittyy hautarituaaleja, joiden aikana Rooman keisari hiljentyy ja ilmaisee jumalallista kunnioitusta edesmenneen maailmanvalloittajan palsamoidulle ruumiille.

Octavianus halusi ”nähdä kuninkaan”. Antiikin maailmassa, kuten monessa muussakin kulttuurissa, hauta ei merkinnyt ainoastaan paikkaa johon kuollut ihminen haudattiin. Sen uskottiin olevan domus aeterna, ikuinen talo, jonka läheisyydessä vainajan henki, (daimon tai genius) vaikutti elävien elämään. Merkittävien henkilöiden haudoilla saatettiin rukoilla suojelua vainajalta tai pyytää ettei hän vahingoittaisi vierailijaa. Aleksanterin tapauksessa kyse oli jumalaksi tai puolijumalaksi eli heerokseksi kohonneen suurmiehen haudasta. Vieraillessaan ihailemansa maailmanvalloittajan haudalla korkea-arvoiset roomalaiset saattoivat aistia jumalan läsnäolon.

Aleksanteri, ja näin ollen myös hänen hautansa, oli liitetty osaksi egyptiläistä uskomusjärjestelmää noin 300 vuotta ennen Octavianuksen vierailua. Yksi Aleksanterin kenraaleista, Ptolemaios (myöhemmin hallitsija Ptolemaios I Soter) oli varastanut kuninkaan palsamoidun ruumiin ja vienyt sen sarkofageineen Aleksandriaan, jossa Aleksanterin maallisista jäänteistä tuli osa valtion kulttia. Ptolemaiosten hallitsijasuku, joita faraoiden mallin mukaan palvottiin jumalina, johti valtansa kaupungin perustajaan Aleksanteriin, jonka kultista huolehtivat tehtävään nimetyt papit.

Myös muiden kuuluisien roomalaisten, kuten Julius Caesarin (100–44 eaa.) kerrotaan vierailleen Aleksanterin haudalla. Caligulan sanotaan ottaneen haudasta Aleksanterin rintahaarniskan ja pitäneen sitä erityistilaisuuksissa. Vieraillessaan Aleksanterin haudalla kesällä vuonna 215 keisari Caracalla (186–217) asetti sarkofagin päälle kuninkaallisen viittansa, arvokkaat sormuksensa, vyönsä ja muut arvoesineet, joita hän kantoi mukanaan. Antiikin kirjailijat kirjoittivat vierailuista esitelläkseen kaupungin kuuluisia nähtävyyksiä ja ylläpitääkseen uskonnollista pieteettiä. Lisäksi antiikin kirjallisessa kulttuurissa vierailut liitettiin käsitteeseen imitatio Alexandri eli haluun samaistua tai jäljitellä Aleksanterin elämää ja saavutuksia.

Sattuvasti Aleksanteri itse oli ollut merkittävä innoittaja ja esikuva tälle kirjalliselle traditiolle, jossa kuvailtiin roomalaisten hallitsijoiden vierailuja haudoilla.  Aleksanterin elämää kuvanneet auktorit kertoivat lukuisista Aleksanterin tekemistä pyhistä vierailuista. Temppeleiden lisäksi hän vieraili puolijumalana palvotun Troijan sodan sankarin Akhilleuksen sekä Persian imperiumin perustajan Kyyros Suuren haudoilla. Aleksanteri suoritti haudoilla näyttäviä menoja asettamalla haudoille seppeleitä tai kruunuja vainajan muistoa kunnioittaakseen.

Italialaisen Giovanni Paolo Paninin (1691-1765) maalaus jossa kuvataan Aleksanteria vierailemassa Akhilleuksen haudalla. Kuva: Wikimedia Commons

Antiikin kirjallisuustraditiossa haudoilla vierailut korostivat muiston tärkeyttä jälkipolvien silmissä. Akhilleuksen haudalla Aleksanterin sanotaan julistaneen tämän Troijan sodan sankarin onnekkaaksi, koska tällä oli ollut Homeroksen kaltainen runoilija ylistämässä hänen mainetöitään. Samassa yhteydessä nuori kuningas ilmaisi huolensa siitä, muistaisivatko myöhemmät sukupolvet hänen maineikkaat tekonsa. Saapuessaan Kyyroksen haudalle Aleksanteri huomasi järkyttyneenä, että hauta oli häväisty. Hän rankaisi haudanryöstäjiä, kunnosti haudan, ja teetti uudelleen sen arvokkaat esineet. Antiikin maailmassa haudan häpäisy oli ikävimpiä kohtaloita, mitä ihmiselle saattoi sattua.

Nykyään pyhiinvaellus liitetään yleisesti kristilliseen tai islamilaiseen kulttuuriin. Todellisuudessa ilmiö oli olemassa jo esikristillisissä kulttuureissa. Antiikin maailmassa ihmiset vierailivat pyhillä paikoilla, kuten temppeleissä, haudoilla ja oraakkelien luona. Matkanteon aikana saatettiin kokea viitteitä jumalten lähettämistä ennemerkeistä, jotka nähtiin todisteena jumalten hyväksynnästä: jumalat halusivat kommunikoida matkaajien kanssa. Kun vierailija oli saapunut pyhiinvaelluskohteeseen, hän esitti tietyt rituaalit, uhrit ja rukoukset uskonnollisen objektin yhteydessä palvotulle jumaluudelle. Lisäksi vierailuun kuului pyhäkön arkkitehtuurin tarkasteleminen ja ihasteleminen.

Tutkijat kiistelevät siitä, voidaanko termiä ”pyhiinvaellus” istuttaa antiikin maailmaan. Myönnettäköön, että kyseistä termiä ei klassisesta kreikasta löydy: lähteet kertovat vain, että henkilö X vieraili temppelissä ja uhrasi jumaluudelle, tai saavuttuaan kaupunkiin hän osallistui johonkin vuotuiseen uskonnolliseen juhlaan. Niinpä jotkut tutkijat suosivat termin pilgrimage sijaan termejä sacred travel tai sacred tourism kuvaamaan kyseistä ilmiötä antiikin kontekstissa. Edellä kuvatuissa tapauksissa korkea-arvoisat roomalaiset vierailevat haudalla ollessaan ohikulkumatkalla tai vieraillessaan kaupungissa. Vaikka kaupungissa ei vierailla pelkästään uskonnollisista motiiveista, tarinoissa toistuu usein viitteitä paikalla suoritettuihin rituaaleihin, joten pelkästä turismista ei näissä tapauksissa voida puhua.

Vertailu antiikin ja keskiajan välillä on Triviumin tutkimusyksikön pääteemoja, joka näkyi mm. elokuussa vuonna 2015 järjestetyssä konferenssista Passages from Antiquity to the Middle Ages VI – On the Road: Travels, Pilgrimages and Social Interaction, jonka tieteelliset hedelmät tullaan tulevaisuudessa julkaisemaan kansainvälisessä artikkelikokoelmassa. Voidaanko pyhiinvaellusten historiassa nähdä jatkumo antiikista keskiaikaan? Antiikin kirjallisuudelle yleinen tapa kertoa hallitsijoiden rituaalinomaisista vierailuista haudoilla epäilemättä vaikutti keskiajan tarinaperinteeseen. Kertomuksissa säilyivät tietyt elementit, joiden kautta rakennettiin mielikuva hallitsijan valta-asemasta, hurskaudesta, jumalallisuudesta, jne. Haudalla vierailun kokeminen uskonnollisena kokemuksena korosti suurempien voimien läsnäolon – oli kyse sitten Jumalasta, puolijumalista tai pyhimyksistä – vaikutusvaltaa.

Aleksanteri Suuren hauta pyhiinvaelluskohteena katoaa kertomustraditiosta myöhäisantiikissa. Haudoilla vierailu ja hautoihin liitetyt pyhyyden attribuutit kuitenkin säilyvät kristillisessä traditiossa. 300-luvulta lähtien Kristuksen ja väkivaltaisen kuoleman kärsineiden pyhimysten haudoista tuli kristittyjen pyhiinvaelluskohteita. Mielenkiintoisesti kirkkoisä Johannes Khrysostomos (n. 345–407) eräässä saarnassaan vertailee keskenään Aleksanteri Suuren ja Jeesuksen arvovaltaa. Hän esittää ei-kristitylle kuulijakunnalleen retorisen kysymyksen: ”Kerrohan minulle, missä on Aleksanterin hauta. Näytä sen sijaintipaikka ja kerro hänen kuolinpäivänsä.”

Hallitsijoiden haudat eräänlaisina pyhiinvaelluskohteina ovat myöskin osa Euroopan lähihistoriaa. Neuvostoliitossa Leninin ja Stalinin sekä Kiinan kommunistijohtaja Mao Zedongin lasikantisissa sarkofageissa säilytettyjä palsamoituja ruumiita voidaan pitää uskontoon rinnastettavan kommunistisen ideologian pyhinä paikkoina. Nämä johtajien maalliset jäänteet ovat julkisesti näytteillä mausoleumeissa Moskovan ja Pekingin kaupungeissa jäänteinä henkilökultista, joka muistuttaa Aleksanterin ruumiin käyttöä antiikin maailmassa. Vieraillessaan yhteisön tunnustamilla pyhillä paikoilla poliitikot ja presidentit rakentavat nationalismin aatetta ja kansallista identiteettiä. Vaikka nykymaailmassa vierailijoiden oma uskonnollinen kokemus tai samaistuminen esimerkiksi toisen maailmansodan sankarivainajiin tai entisiin presidentteihin olisi vähäisempi, vierailujen symbolista arvoa ei voida kiistää. Historiaa ja historian tarinoita käytetään edelleen määrittelemään nykyisyyttä. Sama ilmiö näkyy myös antiikin pyhiinvaellustarinoissa, jotka eivät ainoastaan heijasta aikansa maailmaa ja arvoja, vaan sisältävät ideologisia viestejä.

En ole vieraillut näiden suuresti ihailtujen ja pelättyjen kommunistijohtajien haudoilla. Jos joskus kävisin Moskovassa tai Pekingissä, uteliaisuus todennäköisesti veisi voiton, vaikka en voi kieltää, etteikö lasikantisen palsamoidun ruumiin pitäminen näytteillä ja sen katsominen turistinähtävyytenä tunnu makaaberilta. Myöskään herrojen edustama ideologia ei puhuttele minua emotionaalisesti, joten niin sanottu pyhiinvaelluskokemus jäisi saavuttamatta. En laskisi seppelettä, saati sirottelisi ruusuja. Rohkenen todeta, että heidän ”suuret” tekonsa lienevät liian lähellä omaa aikaani; näiden suurmiesten sijaan hiljaista hetkeä viettäisin mieluummin heidän edustamansa ideologian uhrien muistolle.  On helpompi suunnata kaukaiseen menneisyyteen, jossa pöly on ns. laskeutunut kuin tehdä kunniaa 1900-luvulla vaikuttaneiden hallitsijavainajien muistolle.

Jos luoja suo, seuraavan kerran toivon viettäväni hiljaista hetkeä turistinähtävyydessä Iranissa. Siellä nykyisen Sirazin kaupungin läheisyydessä on Persian imperiumin suurkuningas Kyyroksen hauta, jossa myös Aleksanteri vieraili ja aisti edeltäjänsä saavutukset ja imi itseensä paikan pyhyyden. Pyhiinvaeltaminen ei ole vain vanhan maailman ilmiö vaan kuuluu yleisinhimillisen toiminnan piiriin. Se herättää ristiriitaisia tunteita moderniteetissä – yli tuhatvuotisen historian äärellä ihminen hiljentyy.