Keskiajan tutkimuksen tulevaisuus on myös kouluopetuksessa

Susanna Niiranen
yliopistotutkija, dosentti
Jyväskylän yliopisto

Historiantutkimuksen auktoriteettiasema menneisyyttä koskevan tiedon tuottamisessa on murentunut – jos se aiemminkaan on ollut kovin vahva. Joka tapauksessa suomalaisnuorten historiakäsitys muodostuu nykyään paljolti kouluopetuksen ja populaarikulttuurin pohjalta. Historianopiskelijoita tutkineet Anna Veijola ja Simo Mikkonen ovat todenneet opiskelijoiden käsitykset historiasta pääsääntöisesti joko ”faktatiedoksi” tai ”kiehtoviksi tarinoiksi” menneisyydestä. Näin on erityisesti opintojen alussa, mutta useankaan vuoden opinnot eivät välttämättä johda siihen, että näkemys muuttuisi tulkinnallisempaan suuntaan.

Aiemmat kokemukset oppiaineesta vaikuttavat olennaisesti siihen, miten opiskelijat suhtautuvat opiskelemaansa tieteenalaan. Tutkimusten mukaan tämä näkyy erityisesti historiassa, jota suomalaiskouluissa opiskellaan alakoulusta lähtien. Tieto on tärkeä myös keskiajan tutkimuksen ja siihen liittyvän yliopisto-opetuksen kannalta. Jokainen keskiaikaa tutkinut on varmasti tuskaillut aikakautta koskevia, sitkeässä istuvia ja teoksesta toiseen kiertäviä virheellisiä käsityksiä, mutta kuinka moni on ollut huolestunut siitä, että opetuksessa edelleen korostuvat (vanhentuneet) sisällöt historiallisen tiedon tulkinnallisen luonteen ymmärtämisen, tiedonhaun ja kriittisten tekstitaitojen harjoittelemisen kustannuksella?

Eikö keskiajan opetuksessa kaikilla tasoilla pitäisi käsitellä aikakautta ja sen periodisointia sopimuksenvaraisena kysymyksenä, jolle on ollut omat motiivinsa niin ”renessanssin”, ”romantiikan” kuin myöhempinäkin aikoina? Tällöin virheellisiä tai vanhentuneita sisältöjä voisi tarkastella kontekstejaan vasten, mikä lisäisi kriittistä ymmärrystä historian muuttuvasta luonteesta, pelkkien irrallisten, oikeiksi tai vääriksi osoitettujen ”faktojen” sijaan? Tähän varmasti pyritäänkin viimeistään yliopisto-opetuksessa.

Keskiajan tutkimuksen ja yliopisto-opetuksen haasteita kuitenkin helpottaisi, mikäli kouluopetus tukisi paremmin näitä tavoitteita. Nyt aikakaudelle osoitettu – usein vähäinen – aikaresurssi yliopiston peruskursseilla kuluu käsitysten korjaamiseen ja peruskäsitteiden opettamiseen. Esimerkiksi lukion nykyisessä opetussuunnitelmassa (2015) edelleen kummitteleva ”feodalismi” on tutkimuksessa problematisoitu ja hylätty jo kauan sitten. Lisäksi vaikkapa antiikki ja renessanssi tuntuvat opiskelijoille usein läheisemmiltä jo pelkästään siitä syystä, että niissä korostuvat positiiviset saavutukset, kun taas keskiaika esitetään oppikirjoissa huomattavasti staattisempana aikakautena, jos nyt ei enää pimeänä.

Yläkoulussa ei keskiaikaa opiskella ollenkaan. Sen sijaan peruskoulun historian tavoitteisiin liittyvät keskeiset sisältöalueet vuosiluokilla 4–6 ovat voimassa olevassa opetussuunnitelmassa suhteellisen väljät, mikä antaa alakoulun opettajalle mahdollisuuden käsitellä aikakautta haluamistaan näkökulmista:

”Perehdytään keskiaikaiseen maailman kuvaan sekä idän ja lännen kulttuurisiin yhtäläisyyksiin ja eroavaisuuksiin ja niiden vaikutuksiin eri ihmisryhmille. Käsitellään Suomen siirtyminen historialliseen aikaan ja Ruotsin yhteyteen.”

Muotoilussa huomiota kiinnittää ”Suomen siirtyminen historialliseen aikaan”. Mikä ”Suomi”? Mikä ”siirtyminen historiallisen aikaan”? Kouluhistoria on perinteisesti kerrottu retrospektiivisesti nationaalisen ”Suomen” tarinana piittaamatta kovinkaan paljon siitä, että valtiollisesti ja kulttuurisesti ”Suomi” saattoi tarkoittaa keskiajalla kovin eri asioita kuin nykyään. Samoin ”historiallinen aika” on konventionaalinen, mutta perin arvottava ilmaisu, varsinkin kun vastinparina ovat implisiittisesti käsitteet ”historiaton” ja ”esihistoriallinen” aika. Mielestäni ne eivät tee oikeutta menneisyyden ihmisille, oli heillä kirjoitustaito (ja lähteet ovat kadonneet) tai ei. Kuten vaikkapa arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, esinelöytöjen ja uusien menetelmien avulla menneisyyden ihmisten elämästä saadaan arvokasta tietoa muutoinkin kuin tekstejä lukemalla. Ja jos nimenomaan tekstejä halutaan, niitä on ollut myös esineissä (ks. esim. Janne Harjulan tutkimukset). Tästäkin syystä pitäisin erinomaisen tärkeänä yhteistyötä arkeologien kanssa, mikä tuli Dies Mediaevalesissakin esille monissa puheenvuoroissa.

Susanna Niiranen Dies Medievales -konferenssissa Tampereella 18.10.2017. Kuva Harry Lönnroth.

Koska aiempien opetussuunnitelmien (2003 ja 2004) tavoitteet historiallisen tiedon luonteen sekä tulkinnallisuuden ja moniperspektiivisyyden opettamisesta eivät tutkimusten mukaan ole toteutuneet, ovat toiveet uusien opetussuunnitelmien kohdalla korkealla. Etenkin peruskoulun opetussuunnitelmassa painotetaan toiminnallista, tutkivaa ja oppilaslähtöistä oppimista, mikä aiemmasta poiketen tähtää historian syvällisempään ymmärtämiseen ja tiedon käyttöön. Tämä on hyvä olla yliopisto-opettajan ja -tutkijankin tiedossa. Tulevaisuuden opiskelijat (ja historiateosten lukijat) eivät välttämättä näe alkuperäisaineistoja ensimmäistä kertaa tullessaan yliopistoon, vaan ovat ihannetapauksessa analysoineet ja tulkinneet lähteitä jo alakoulusta.

Tähän tarvitaan tueksi korkeatasoisia oppimateriaaleja, käännöksiä ja editioita. Alakoulun oppilailta tai lukiolaisilta ei voida edellyttää vanhojen kielimuotojen osaamista tai paleografisia taitoja, kuten ei heidän opettajiltaankaan. Täytyy muistaa, että läheskään kaikki alakoulun opettajat eivät ole opiskelleet historiaa yliopistossa. Oppimateriaalien, lähde-editioiden ja käännösten tuottaminen palvelisi myös yliopisto-opetusta, sillä entistä harvempi opiskelija ehtii tai katsoo tarpeelliseksi opiskella ja syventää taitojaan muissa vieraissa kielissä kuin englannissa. Hyvä oppimateriaali voi innostaa syvemmälle aiheessa, lyödä sitä kipinää, jota keskiajan opetuksessa tarvitaan.

Kipinää lyö nyt ensisijaisesti populaarikulttuuri. Jo pääsykoehaastattelussa moni historiaa opiskelemaan havitteleva kertoo katsovansa Game of Thronesia ja innostuneensa keskiajasta. (En ota tässä nyt kantaa, näenkö asioilla mitään yhteyttä keskenään). Monissa kansainvälisissä opinahjoissa kysyntään on vastattu keskiajan historian opintoihin sisältyvillä Games of Thrones -kursseilla. Esimerkiksi Harvardissa kurssin nimi on The real Game of Thrones – from modern myths to medieval models. Osin syynä on humanististen oppiaineiden laantunut suosio. Opiskelijoita eli maksavia asiakkaita on houkuteltava tavalla tai toisella. Suomessa kehitys ei ole ollut yhtä huomattavaa, mutta todennäköistä on, etteivät humanistiset aineet tulevaisuudessa täälläkään houkuta samoin kuin aiemmin. Tämä näkyy jo selkeästi esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa historiaan vastanneiden määrän dramaattisessa laskussa. Kuinka vastata kovenevaan kilpailuun? Palvelisiko populaarikulttuurin ja medievalismin tutkimus ja opetus paitsi opiskelijoiden kiinnostusta myös ymmärrystä historian monikäyttöisyydestä?

Sanoista tekoihin – uudenlaista oppikirjaa tekemässä

Aikoinani nuorena opettajana lukiossa käytin aikaani ehkä typerästikin kiistelemällä vanhemman kollegan kanssa muun muassa siitä, että ”veto-oikeus” pitäisi mieluummin ääntää ”vetoo”-oikeus kuin ”veetto”-oikeus tai että lääninherran ”ensiyön oikeudesta” ei juurikaan ollut evidenssiä, toisin kuin hän opetti. Perusteluna oli, että näin oli hänelle opetettu ja että näin kaikki kirjat kertoivat. (Tämä tapahtui aikaa ennen Internetiä). Koska asiantuntemukseen ja tutkimustietoon vetoaminen ei tuottanut tuloksia keskusteluissamme, minulle syntyi jo tuolloin vahva käsitys, että olisi tarpeellista tuottaa materiaalia opetuskäyttöön sekä muille potentiaalisesti historiasta kiinnostuneille, kuten historianopettajille ja laajemmallekin yleisölle.

Vuodet ovat vierineet, mutta projektipainotteisista uraponnisteluista johtuen aikaa ja mahdollisuuksia tällaisen materiaalin tuottamiseen on ollut olemattoman vähän. Viimein on ajatuksista päästy tekoihin ja uudenlainen, tutkivaan oppimiseen ja oppilaan ohjattuun lähdetyöhön perustuva alakoulun kirjasarjan ensimmäinen osa julkaistaan keväällä 2018. Seuraava, keskiajan aiheita sisältävä osa on tukevasti työn alla. Kirjoittajat Anna Veijola, Simo Mikkonen, Matti Rautiainen ja minä odotamme jännityksellä kirjasarjan vastaanottoa.

Teksti perustuu kirjoittajan pitämään Dies Mediaevales -konferenssin key note -puheenvuoroon Tampereella 18.10.2017.

Historiantutkijan rooli tv-maailmassa

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Silloin tällöin vanhemmankin ajan historiantukijalle tulee pyyntöjä avustaa eri tavoin tv-ohjelmien teossa. Keskiaika ja uuden ajan alku kiinnostavat 2000-luvun ihmisiä. Niinpä tv-ohjelmat toisinaan sotkevat surutta yhteen fantasiaa ja faktaa kuvatessaan 1800-lukua edeltäviä aikakausia. Voiko tähän tutkijana mitenkään vaikuttaa?

Kuten tunnettua on, tutkija saa tarkistaa etukäteen lehteen tulevan haastattelun ja korjata asiavirheet. Jos taas kyseessä on tv-ohjelma, niin lopputulosta ei näe etukäteen. Yleensä tv-tuotantojen, teatterien ja taiteilijoiden pyynnöt ovat pieniä ja koskevat lähinnä jotain yksityiskohtaa. Itse koen, että kohtuullinen auttaminen on historiantutkijan yhteiskunnallinen velvollisuus – tiettyyn rajaan asti. Vähän samaa kuin toimiminen referee-lukijana.

Avustaminen tai haastattelun antaminen tv-ohjelmaan on riski. Pyyntö imartelee ja houkuttaa, mutta sitä kannattaa harkita ja lisätietoja kysellä tarkoin. Millaista ohjelmaa suunnitellaan? Ja – ennen kaikkea – tutkijan kannattaa miettiä, miten paljon pyyntö teettää töitä. Ikävä kyllä, näissä kuvioissa rahaa on harvoin tarjolla. Lisäksi tuotanto voi kaikesta kertomastaan huolimatta muuttaa näkökulmaa ja rakentaa koko homman uusiksi ilmoittamatta siitä satunnaiselle asiantuntijalle mitään.

Kerrottiinpa mitä tahansa, niin tutkijan kannattaa itse tiedostaa, että haastatteluihin, kuvauksiin ja tietojen kaivamiseen käytetty aika ja vaiva voivat mennä täysin hukkaan. Saatuja tietoja ei olekaan hyödynnetty tai oma esiintyminen on leikattu pois. Nämä seikat paljastuvat vasta sitten, kun tv-ohjelma tulee ulos. Ei siitä kukaan etukäteen ilmoita. Tutkijaa ei ilahduta, jos nimi löytyy lopputeksteissä, mutta ohjelma onkin historiantutkimuksen kannalta lähinnä katastrofi.

Avustin taannoin Menneisyyden metsästäjät tv-sarjassa, jossa etsitään metallinilmaisimilla aarteita maan alta. Autoin mielelläni kertomalla Hauhon historiasta ja lähettämällä kansantarinoita. Vaiva oli pieni. Minua myös haasteltiin pellonlaidalla. Kokemus oli kiva ja porukka mukavaa. Osuuteni poisleikkausta itse ohjelmasta en pidä katastrofina. Minulla ei ollut annettavaa ohjelmalle, joka keskittyi etupäässä viikinkeihin ja rautakauteen. Saatoin vain todeta, että kylä, jossa olimme, on asiakirjojen mukaan myöhäiskeskiajalla perustettu siirtokylä, jossa tuskin oli asutusta aiemmin. Viikinkejä en uskonut alueelle koskaan eksyneen. Ikävä kyllä, me historioitsijat olemme asiantuntijoina usein ilonpilaajia.

Syksyllä 2015 onnistuin pääsemään sisälle produktioon, jossa historiantutkijan panos otettiin keskeisenä osana tv-dokumentin suunnittelua. Warner Bros -yhtiön palkkaamana tein sukututkimuksen kansainväliseen ohjelmaformaattiin nimeltä Who Do You Think You Are? Lukuisissa maissa esitetyssä viihteellisessä dokumentissa julkkikset selvittävät omia sukujuuriaan. Tällä kertaa australialainen filmitähti osoittautui suomalaisen merimiehen jälkeläiseksi. Vaikka tekemäni laaja tutkimustyö meni ohjelmassa filmitähden piikkiin, ei se haitannut. Se kuuluu ohjelman formaattiin ja asia oli selvillä etukäteen.

En näe ongelmaa siinä, että asiakirjoja vietiin arkistoista visuaalisesti näyttävämpiin tiloihin, kuten kirkkoihin, museoihin ja kirjastoihin, vaikka se antaakin väärän kuvan niiden sijainnista. Tunnissa ei myöskään ehditty paneutua kaikkiin yksityiskohtiin. Mutkia vedettiin välillä suoriksi. Siitäkin huolimatta lähdetyön luoma vankka perusta välittyy lopputuloksessa.

Olin historiantutkijana osa yhteen pelaavaa ja ammattitaitoista tiimiä. Minulta kysyttiin neuvoja ja ideoita niin kuvausten suunnittelussa, muiden asiantuntijoiden valinnassa kuin lukuisissa Suomen historiaa koskevissa kysymyksissäkin. Jakson käsikirjoitus laadittiin ja hiottiin löytämieni arkistolähteiden pohjalta.

Englanninkielisessä maailmassa laadukkaiden historiadokumenttien tekemisellä on pitkät perinteet. Oli kiehtovaa päästä läheltä seuraamaan, miten historiatieto muokkautuu viihteelliseksi dokumentiksi. Kokemus oli antoisa ja nykyisin seuraankin uusin silmin kansainvälisiä historiadokumentteja ja samalla toivoisin, että niihin uhrattaisiin aikaa, vaivaa ja rahaa meillä Suomessakin.

Game of Thrones, populaarikulttuuri ja vammaisuus keskiajalla

Yksi viime vuosien kansainvälisesti suosituimmista TV-sarjoista on kiistatta George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan perustuva Game of Thrones. Vaikka sarja itsessään on mitä suurimmassa määrin fantasiaa, perustuu se löyhästi keskiajan kaupunkivaltioiden keskinäisiin valtataisteluihin ja maailmassa on muutenkin paljon vaikutteita keskiajalta. Suuren yleisön silmissä sarja on alkanut näyttäytyä yhä enemmän ja enemmän keskiajan populaarina representaationa, ja internet tulvii artikkeleita ja keskusteluita Game of Thronesin ja keskiajan yhtäläisyyksistä ja eroista.

Koko olemassaolonsa ajan TV-sarja on saanut niin kiitosta kuin moitteitakin hahmokuvauksestaan. Kiinnostavien henkilöhahmojen ihailun ohella sarjaa on sanottu niin naisvihamieliseksi kuin myös rasistiseksikin; vahvoista naishahmoista huolimatta lukuisat kohtaukset näyttäytyvät misogynistisinä, ja värilliset ihmiset muistuttavat usein niin sanottuja ”jaloja villejä”. Sen sijaan sarja on saanut paljon suitsutusta siitä, miten moniulotteisia – ja yleensäkin poikkeuksellisen monia – vammaisia hahmoja siinä on. Suurimman huomion kohteena on ollut Peter Linklagen esittämä lyhytkasvuinen Tyrion Lannister. Hänen ohellaan Bran Starkin selkäranka vaurioitui ensimmäisellä tuotantokaudella halvaannuttaen hänen jalkansa, ja myöhemmin viholliset hakkasivat Jaime Lannisterin vasemman käden irti. Lisäksi Aemon Targaryen on näkövammainen. Tunnustuksena näistä hahmoista ja heidän kuvauksestaan Martin on ottanut vastaan sarjan puolesta Visionary Award -palkinnon, joka myönnetään kiitoksena viihdetuotannoille, jotka edistävät vammaisten asiaa, lisäävät esteettömyyttä, ja joissa vammaisten ihmisten kuvaus on tarkkaa.

Peter Dinklage Tyrion Lannisterina. Kuva: Wikpedia

Peter Dinklage Tyrion Lannisterina. Kuva: Wikpedia

Vammaisuuden historian tutkijana on helppo yhtyä näkemykseen siitä, että moniulotteisia ja kiinnostavia vammaisia hahmoja soisi olevan populaarikulttuurissa huomattavasti nykyistä enemmän. Sen sijaan on jo paljon kyseenalaisempaa, miten paljon Game of Thrones kertoo vammaisuudesta keskiajalla – tai yrittääkö se edes.

Yhteiskunnassamme elää yhä varsin vahvana käsitys siitä, että keskiajalla vammaisuutta pidettiin automaattisesti synnin seurauksena, eikä vammaisilla ihmisillä voinut olla minkäänlaisia toimintaedellytyksiä tai ylipäätänsä ihmisarvoa. Tällainen kurjuusajattelu on toki tyypillinen tapa katsoa keskiaikaa muutenkin, vaikka vammaisuudenkin osalta nämä näkemykset on osoitettu tutkimuksessa moneen kertaan vääriksi. Erityisesti lievemmät fyysiset vammat olivat keskiajalla mitä todennäköisimmin erittäin yleisiä, eikä esimerkiksi ontuva tai huononäköinen ihminen välttämättä erottunut sen kummemmin joukosta. Tyrion Lannisterin kohdalla esitetty näkemys siitä, että jos hän ei olisi ollut aatelisperheen lapsi, olisi hänet jätetty metsään kuolemaan, on ehkä perusteltu Martinin fantasiamaailmassa mutta keskiajan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ensinnäkään suurin osa lasten synnynnäisistä vammoista ei ole nähtävissä heti lapsen syntymän jälkeen, ja toisekseen meillä ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että fyysisesti poikkeavien lasten surmaaminen olisi millään muotoa ollut tavanomaista.

Kuva: British Library, Royal 13 B VIII f.30v (detail)

Olennainen tekijä keskiajallakin vammaisen tai vammautuneen ihmisen selviämiselle tai mahdollisuuksille pärjätä ja menestyä elämässään oli paitsi hänen vammansa laatu (vaikeat liikuntavammat ja kuulovammat aiheuttivat yleensä suurimpia hankaluuksia), myös hänen sosiaalinen statuksensa ja mahdollinen turvaverkkonsa. Erityisesti kuvallisessa aineistossa näkyvä vammaisuus yhdistyy usein kerjäämiseen, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että vammaisuus olisi automaattisesti johtanut köyhyyteen – tai että kaikki köyhät olisivat olleet sairaita tai vammaisia. Sekä kirjalliset lähteet että arkeologia tuntevat lukuisia hallitsijoita sekä muita mahtimiehiä ja -naisia, joilla tiedetään olleen jonkinlaisen fyysisen vamman. Monien heistä kohdalla asia ei kuitenkaan näyttäydy lähteissä erityisen merkittävänä. Joidenkin kohdalla taas vammattomasta ihmisestä meneminen esitettiin ihailtavana ja tavoiteltavana. Esimerkiksi aikuisiällä sokeutunut Luxemburgin kreivi ja Böömin kuningas Johannes I, tai Jean l’Aveugle, (1296–1346) sai kronikoitsijoilta suitsutusta siitä, miten hän onnistui näkövammastaan huolimatta hallitsemaan muiden tavoin ja jopa huijaamaan monia diplomaatteja ja lähettiläitä, jotka eivät hoksanneet hänen sokeuttaan. Tässä mielessä etenkin Tyrion Lannister, jonka äly ja nokkeluus monella tapaa peittoavat hänen vammansa, näyttäytyy samankaltaisena hahmona. Tämäntyyppinen ajattelu on kuitenkin tyypillistä meidänkin ajallemme, minkä tuotteena Martinin luoma hahmo on nähtävä. Erityisesti medialla on tapana kuvata erilaisia vähemmistön edustajia harvoin neutraalisti, vaan silloin kun sävy on positiivinen, ihaillaan heidän ”normaalina” näyttäviä suorituksiaan vähemmistöön kuulumisen kautta.

Hallitsijoiden ohella toinen ihmisryhmä, joiden fyysisille vammoille ja sairauksille keskiaikaiset lähteet antavat positiivisia erityismerkityksiä, ovat pyhimykset. Yksi pyhyyden osoituksista oli pyhimyksen elämänsä aikana osoittama patientia, kärsivällisyys koettelemusten edessä. Tähän liittyen monen pyhimyksen – joukossa muun muassa tunnetut Franciscus Assisilainen, Ludvig IX Pyhä ja Francesca Romana – kuvattiin suhtautuvan vammaansa tai sairauteensa kiitollisena ja valittamatta. Myöhemmässä kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa vastaavaa suhtautumista on nähty erityisesti viktoriaanisen ajan kirjallisuudessa. Usein kyseessä on naispuoleinen hahmo, jonka hyveellisyys korostuu kärsimyksen kautta. Vaikka yhtäläisyysmerkkien vetäminen keskiajan ja 1800-luvun välille onkin kyseenalaista, on sairauden glorifioinnilla pitkät perinteet. Tämänkaltaiset hahmot näyttäytyvät ensihätään hyvin kaukaisilta vaikkapa juuri Game of Thronesin monipuolisten ja uskottavien hahmojen rinnalla, mutta kenties kuvaukset eivät olekaan kovin kaukana toisistaan. David Mitchellin ja Sharon Snyderin esittämä teoria vammaisuudesta kerronnallisena proteesina (narrative prosthesis) elää ja voi hyvin. Kerronnan muodosta riippumatta vammaisen tai kroonisesti sairaan hahmon vamma toimii hahmonluonnin välineenä, ja valtaosassa tapauksista sen tarkoituksena on nimenomaan erottaa hahmo vallitsevasta normista ja vammaisuuden itsensä sijasta tarjota keino tarkastella jotakin aivan toista ilmiötä. Teoria pätee useimmissa tapauksissa erinomaisesti länsimaiseen kirjallisuuteen ja myös taiteeseen aikakaudesta riippumatta. Tämän tiedostaminen tarjoaa tutkimuksellisesti kiinnostavia näkökulmia vammaisuuden historian tarkasteluun. Yksittäisten kirjallisuuden tai muun fiktion hahmojen piirteiden laajentamisessa käsittämään koko aikakautta ja sen asenteita on kuitenkin vaaransa – aivan kuten yleistämisessä yleensäkin. Keskiajan yhteiskunnassa vammaisuus määrittyi ensisijaisesti sen mukaan, estikö se henkilöä täyttämästä sosiaalista rooliaan. Odotusten mukaan eläminen oli siis ulkoisia tekijöitä tärkeämpää, eikä fyysisellä poikkeavuuteen välttämättä liitetty sen syvällisempiä merkityksiä.