Lapsikuorot jumalallisina sanansaattajina antiikissa ja nykypäivänä

Roosa Kallunki
Tampereen yliopisto

Oi sinä Foibos ja sinä metsien valtiatar Diana, te taivaan loistava kaunistus, jumalat, joita aina on palvottava ja aina palvottu, antakaa se, mitä rukoilemme tällä pyhällä hetkellä,

jolloin Sibyllan runosäkeet ovat kehottaneet valittuja neitosia ja nuhteettomia poikia laulamaan jumalille, joiden suojeluksessa nämä seitsemän kukkulaa ovat olleet. (rivit 1–8)

Pidä sinä, Apollo, lempeänä nuolesi piilossa ja kuuntele suopeasti nöyrinä rukoilevia poikia! Sinä Kuu, tähtien kaksisarvinen kuningatar, kuuntele tyttöjä! (33–36)

Me, jotka olemme kuorona oppineet laulamaan Foiboksen ja Dianan ylistystä, viemme kotiin hyvän ja varman toivon siitä, että Juppiter ja kaikki muutkin jumalat kuulevat nämä pyyntömme. (73–76)

                                                            Horatiuksen Carmen saeculare
(käännös Teivas Oksala)

Näillä sanoilla poika- ja tyttökuorot puhuttelivat jumalia keisari Augustuksen järjestämissä vuosisataisjuhlissa (ludi saeculares) vuonna 17 eaa. Juhlien tarkoituksena oli puhdistaa ja valmistella koko Rooma uutta vuosisataa (tai tarkemmin 110 vuotta eli saeculumia) varten. Juhlamenojen kolmantena ja viimeisenä päivänä lapset olivat keskeisessä roolissa. Ensin he osallistuivat rituaaliseen kulkueeseen ja tämän jälkeen lauloivat omissa kuoroissaan Horatiuksen tilaisuutta varten säveltämän Carmen saeculare -vuosisataislaulun, josta yllä olevat katkelmat ovat peräisin.

Lapsikulkue Ostiasta löydetyssä seinämaalauksessa (n. 200-luvun jaa. alusta). Nykyään seinämaalaus löytyy Vatikaanin museoista. (Kuva: Roosa Kallunki)

Lapset olivat soveliaita puhuttelemaan jumalia, sillä heidän nähtiin olevan lähempänä näitä. Tämä johtui kenties siitä, että lapset eivät olleet vielä viettäneet niin paljon aikaa kuolevaisten maailmassa. Suuren lapsikuolleisuuden vuoksi he olivat toisaalta jatkuvasti lähempänä kuolemaa. Antiikin Roomassa lasten nähtiin siis aikuisia selvemmin elävän oman maailmamme ja jumalten maailman välissä, ikään kuin liminaalitilassa. He eivät myöskään olleet täysin oppineet yhteiskunnan sosiaalisia normeja eivätkä olleet osallisia aikuisten yhteiskunnan ilmiöihin kuten juonitteluun ja politikointiin. Lapset olivat siis sosiaalisesti ja lähtökohtaisesti myös seksuaalisesti viattomampia kuin aikuiset. Tämä kaikki teki lapsista erinomaisia ehdokkaita kommunikoimaan jumalten kanssa, minkä vuoksi heillä olikin monenlaisia keskeisiä tehtäviä roomalaisissa uskonnollisissa käytännöissä.

Tutkin väitöskirjassani lasten osallistumista ja toimijuutta roomalaisen uskonnonharjoittamisen parissa. Yksi keskeisistä kysymyksistä tutkimuksessani on juuri lasten kommunikointi jumalten kanssa. Lapset toimivat ikään kuin eräänlaisina sanansaattajina ihmisten ja jumalten välillä. Tämä asetti heidät joissain tapauksissa hyvin keskeisiin rooleihin esimerkiksi roomalaisissa rituaaleissa. Lapset osallistuivat muun muassa erilaisiin rituaaleihin kulkueissa ja kuoroissa laulaen jumalten lepyttelemiseksi tai kiitokseksi. Lapset saattoivat myös olla nostamassa ennustusarpaa tietyissä kulteissa, sillä heidän uskottiin voivan tulkita jumalan tahtoa nostaessaan sitä osoittavan arvan. Puhumattakaan erilaisista maagisista rituaaleista, joissa lasten ajateltiin kommunikoivan suoraan erilaisten jumalten tai henkien kanssa. Oli täysin lasten omasta toiminnasta riippuvaista, kuinka rituaali näissä yhteyksissä onnistui ja oliko esimerkiksi valtion tai yksilön tulevaisuus turvattu. Nämä keskeiset roolit toivat lapsille siis huomattavaa toimijuutta ja valtaa jopa yhteiskunnallisella tasolla.

Keisari Domitianuksen ludi saeculares -vuosisataisjuhlien lapsikuoroa kuvaava raha vuodelta 88 jaa. (Kuva: Münzkabinett Berlin)

Lapsikuorot ovat yksi yleisimmistä ja tyypillisimmistä esimerkeistä lasten rooleista roomalaisessa uskonnonharjoittamisessa. Tämä ei sinänsä ole mikään yllätys tänä päivänä, onhan lapsikuoroja yhä edelleen olemassa, osana esimerkiksi kristillisen kirkon toimintaa. Antiikin lapsikuorojen perinne on säilynyt läpi keskiajan ja uuden ajan tähän päivään saakka erityisesti katolisen kirkon parissa, mutta myös luterilaisesta perinteestämme löytyy samankaltaisia esimerkkejä.

Cantores minores -kuorolaisia. (Kuva: Tiiu Kaitalo)

Yksi kuuluisimmista suomalaisista lapsikuoroista lienee Cantores minores -kuoro, joka koostuu 9–25 vuotiaista pojista. Itse pääsin ensimmäistä kertaa todistamaan heidän esitystään viime pääsiäisenä. Nuoret pojat yhteneväisissä kuorolaisten kaavuissaan tuomiokirkon alttarin edessä ovat näyttävä näky. Sama näky olisi ollut hyvin tuttu kenelle tahansa roomalaiselle (tai kreikkalaiselle) jo yli 2000 vuotta sitten. Antiikkista perinnettä jatkaen suomalaiset poikakuorotkin esiintyvät erityisesti pyhillä paikoilla eli kirkoissa, ja heidän tärkeimmät konserttinsa ajoittuvat suurimpien uskonnollisten pyhien yhteyteen. Soitettavat soittimet ovat saattaneet pitkälti muuttua, eikä rituaalien yhteydessä enää soiteta esimerkiksi kaksoishuilua. Tapa on silti sama kuin jo kreikkalais-roomalaisessa antiikissa.

Nykyään kuoroon kuuluminen on monelle jatkuva harrastus, jota harjoitetaan joitain kertoja viikossa. Harrastuksen huippukohtina ovat enemmän tai vähemmän säännölliset julkiset esiintymiset, riippuen kuoron tunnettuudesta ja menestyksestä. Antiikin lapsikuorojen toiminnan jatkuvuudesta ei ole selvyyttä, mutta tiedämme historioitsija Liviuksen kuvauksen perusteella, että kuoroesiintymisiä rituaaleja varten harjoiteltiin yhtä lailla. Esitetyt kappaleet olivat aikansa tunnetuimpien runoilijoiden, kuten Horatiuksen tai Livius Andronicuksen käsialaa.

Diana Tifatinan temppelistä Capuan läheltä löytynyt mosaiikki (200-luvulta), joka esittää todennäköisesti lapsikuoroa. Nykyään mosaiikki sijaitsee Museo Provinciale Campano di Capuassa. (Kuva: Ornelia Massa)

Antiikkisista esikuvistaan poiketen nykyiset ja varhaisemmat kristilliset kuorot koostuvat ensisijaisesti vain pojista, kun taas erityisesti roomalaisen tasavallan aikaisissa lepytysrituaaleissa kuorot koostuivat usein pelkästään tytöistä ja myöhemmin monesti sekä tytöistä että pojista tasapuolisesti. Alussa kuvattu Augustuksen vuosisataisjuhlien lapsikuoro koostui esimerkiksi kahdesta erillisestä kuorosta, toinen vain tytöille ja toinen pojille. Poikien kuorojen yleistyminen juontaa juurensa kristinuskon vakiintumiseen ja erityisesti Apostoli Paavalin kehotukseen naisten vaitiolosta kirkossa, minkä vuoksi naisten julkinen rooli kristillisessä kirkossa jäi melko marginaaliseksi. Kristillisessä perinteessä poikakuorojen käyttöä miehiin verrattuna on perusteltu vertaamalla poikien heleitä lauluääniä enkelten ääniin. Käytännössä ennen puberteettia lasten äänissä ei ole kuitenkaan sukupuolen määrittämiä eroja. Tyttöjen ja poikien äänet ovat siis kaikuneet yhtä heleinä antiikin rituaaleissa.

Lasten äänissä, kuten koko heidän olemuksessaankin, on ylipäätään katoavuuden ja hetkellisyyden symboliikkaa, sillä äänenmurroksen jälkeen samat nuotit eivät ole enää saavutettavissa. Ehkä juuri tämän vuoksi ei olekaan niin vaikea kuvitella heidän laulunsa tavoittavan jopa ylimaailmallisia sfäärejä. Jouluvirsien kuten muidenkin kristillisten virsien tarkoituksena on laulaa erityisesti rukousta, kiitosta tai ylistystä. Laulu toimii siis edelleenkin keinona kommunikoida jumalmaailman kanssa. Nykyään sanansaattajan tehtävässä voi kuitenkin toimia kuka tahansa. Erilaisten jouluisten yhteislaulutapahtumien vuoksi tämänlaisen kommunikoinnin huippukausi on monesti juuri näin joulun alla.

KIRJALLISUUTTA:

Mackey, Jacob L. (2017): ”Roman children as religious agent: the cognitive foundations of cult.” In Christian Laes and Ville Vuolanto (eds.) Children and Everyday Life in the Roman and Late Antique World. (London and New York: Routledge), 179 – 197.

Mantle, Inga (2002): ”The Roles of Children in Roman Religion.” In Greece and Rome vol. 49, no. 1, 85–106.

Néraudau, J.-P. (1984): Être enfant à Rome. (Paris: Les Belles lettres)

Prescendi, F. (2010): ”Children and the Transmission of Religious Knowledge.” In V. Dasen and T. Späth (eds.) Children, Memory and Family Identity in Roman Culture. (Oxford: Oxford University Press), 73–93.

Vuolanto, Ville (2010): ”Faith and Religion.” In M. Harlow and R. Laurence (eds.) A Cultural History of Childhood and Family in Antiquity. (Oxford: Berg), 133–51, 203–6.

Vanhojen laulutekstien suomentamisesta: Carmina Burana, ihmisen osa, ja Laura-tietokanta

Ville Vuolanto
Tampereen yliopisto

Joskus tulee kyseenalaistaneeksi, mihin nykypäivänä antiikin ja keskiajan kulttuurien tuntemusta tarvitaan. Joskus tämä relevanssi paiskataan silmille, kun sitä vähiten odottaisi. Kävi nimittäin niin, että olin marraskuisena iltana rentoutumassa Carl Orffin Carmina Buranan parissa Tampereella. Nautinnollinen ilta kerta kaikkiaan. Esityksen lopussa lavalla oli reilut 250 esittäjää, ja solistivalinnatkin osuivat upeasti: kuin Orff olisi säveltänyt teoksensa baritoniosuudet Jaakko Kortekangas mielessään. Voi vain kuvitella sitä työ- ja rahamäärää, joka tähän produktioon oli uponnut.

Fortunan pyörä nostaa ihmiset kunniaan ja suistaa heidät kurjuuteen. 1200-luvun käsikirjoitus (München, Bayerische Staatsbibliothek, clm 4660/4660a)

Pieni yksityiskohta aiheutti kuitenkin pettymyksen. En niinkään hämmästynyt: kuten niin useasti niissä konserteissa, joissa lauletaan keskiaikaisia tekstejä, ei käsiohjelman käännös perustunut alkuperäiskieliseen tekstiin, tai ainakaan kääntäjä ei ollut perehtynyt alkukielen saloihin tekstin kirjoittamisyhteyksissä. Aiemmin olen sivuuttanut käännösepätarkkuudet harmitellen, mutta nyt käännöksestä löytyi harvinaisen outo, suorastaan vastenmielisellä tavalla sekä vanhanaikainen että harhaanjohtava tulkinta, jonka haluan nostaa esiin.

Carmina Buranan kappaleessa In taberna säe ”bibit albus, bibit niger” oli käsiohjelmassa käännetty muotoon ”Ryyppää valkoinen, ryyppää neekeri”. Alkutekstin sanat albus ja niger tarkoittavat kuitenkin nimenomaan ja selkeästi ’valkoinen’ ja ’musta’. Esitetty käännös paitsi poistaa alkutekstin tulkinnanvaraisuuden ja tasa-arvoistavan vastakkaisuuden (joka toistuu muissa ko. runon säkeissä), myös tuo mukaan alkuperäisestä runosta täysin puuttuvan rasistisen tai vähintäänkin epäsymmetrisesti rodullistavan puolen.

Tämä käännös on otettu laulutekstien suomennostietokanta Laurasta, kääntäjänään pitkän linjan kapellimestari ja musiikkimies Erkki Pullinen. Käännöksessä on tendenssinä alkutekstin liioittelu ja selittely; ajatus lienee tekstin tuominen nykyaikaan, nykysuomalaisia huvittavaksi. Itse asiassa mainitussa säkeessä myös sana bibit on normaali latinan juomista tarkoittava sana: siis ”valkoinen juo, musta juo” – kuten suomenkin kielessä, ylenpalttiseen alkoholin litkimiseen voitiin laveasti viitata latinassa siis aivan normaalilla yleissanalla. Ja aivan kuten suomessa, myös latinassa löytyy ryyppäämiselle myös erityisverbi, potare, jota ei tässä kuitenkaan käytetä. Mainittakoon tässä myös, että Carmina Buranasta on Laura-tietokannassa myös toinen, runomuotoinen suomenkielinen versio. Se ei tietenkään voi saavuttaa käännöstarkkuutta, mutta silti esimerkiksi tämän nimenomaisen säkeen Juha Silvo selvittää asiallisesti: ”juopuu … kalpeat ja sysimustat”.

Pullisen käännös on erityisen harmillinen, koska koko Carmina Burana korostaa kaikkien ihmisten yhtäläistä osaa Kohtalon (Fortuna), kuoleman ja luonnon edessä. Tämä näkyy myös Omnia sol temperat -laulun alkusäkeissä ”Omnia sol temperat purus et subtilis”, jonka Pullinen kääntää: ”Kaikkia lämmittää kirkas ja korkealla paistava aurinko”. Käännös noudattaa uskollisesti internetistä ensimmäiseksi löytyviä englanninkielisiä versioita. Kuitenkin omnia = kaikkea (ei siis ’kaikkia’ = omnes); temperat = tasoittaa, rauhoittaa, hallitsee (ei siis ’lämmittää’); purus = puhdas, turmeltumaton (myös toki ’kirkas’); subtilis = hieno, syvällinen, koruton (ei siis ’korkealla oleva’). Sol on käännetty täsmällisesti: ’aurinko’. Säkeen käännös voisi siis olla: ”Kaikkea hallitsee puhdas ja koruton aurinko” – ajatuksena on, että aurinko on maallisen turmeltuneisuuden yläpuolella, ja sen loiste tasoittaa muuten epätasa-arvoista onnen jakautumista maailmassa.

Hyvin erilaisena esimerkkinä Pullisen käännöksen tendensseistä toimikoon vielä Orffin 24. laulun yläotsikon Blanziflor et Helena erillinen selitys, jossa Pullinen kuvaa mainittuja naisia tunnetuksi ”rakastavaksi naispariksi” keskiajalla. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin viite kahteen aivan eri yhteyksistä tunnettuun naiseen, toisaalta keskiajan legendan Blanchefleuriin ja toiseksi Homeroksen Ilias-eepoksesta tuttuun Troijan Helenaan.

Tämä riittäköön esimerkeistä. Tällaista seuraa, kun käytetään ilmaiseksi tarjolla olevaa harrastajakäännöstä, jonka nykyisin saa näppärästi esiin Laura-suomennostietokannasta. Tilannehan ei rajoitu tähän konserttiin. Itse olin vain viikkoa aiemmin Tampereella kuuntelemassa Mozartin Requiemiä – siinäkin käsiohjelman käännöksessä oli joitain outouksia sekä tarpeettomia selitteleviä ratkaisuja.

Mutta mikä olisi vaihtoehto? Toki suurimpiin produktioihin voisi vähällä vaivalla tilata kunnon käännöksen henkilöltä, joka tuntee lähdekielen riittävän hyvin – Carmina Buranan kohdalla siis latinaa ja keskiyläsaksaa. Koska monia keskiajan kulttuuria tuntevia suuresti miellyttää ajatus, että kyseisen ajanjakson tekstejä yhä lauletaan, tämä tuskin tulisi kovin kalliiksi.

On tietysti selvä, että jos pääsymaksua ei peritä, tai se korvataan esimerkiksi vapaaehtoisella käsiohjelmasta (!) perittävällä maksulla, ei käännöksen tilaamiseen ole usein varaa. Mutta olisiko mahdollista, että nämä pienemmätkin toimijat sitoutuisivat siihen, että maksavat edes kympin tai kaksi jo olemassaolevan Laura-käännöksen käytöstä – siinä missä taas isompaa pääsymaksua perivät toimijat, kuten palkkaorkesterit, voisivat maksaa jopa huimat sata euroa (joka olisi ollut esimerkiksi mainitussa Carmina Buranassa suunnilleen kahden pääsylipun hinta)? Mikäli tämä järjestely oikeasti saisi sijaa, voisi se innoittaa musiikista kiinnostuneita kääntäjiä tarjoamaan Lauraan omia tekstejään. Tämä nostaisi käännösten tasoa, ja antaisi huippukoulutetuille mutta usein pätkätöiden varassa sinnitteleville kielten tuntijoille hieman lisätienestiä. Jos taas tämä tuntuu liian idealistiselta ja vaikealta, voisiko Laura-tietokantaan edes laittaa varoituksia tai huomautuksia sitä mukaa kun ongelmia tai suoranaisia virheitä tulee esiin. Kaikki voittaisivat.

Vaikka tämä teksti lähti liikkeelle pienestä epäkohdasta, kyseessä on kuitenkin keskustelu siitä elävästä kulttuuriperinnöstä, jota me välitämme eteenpäin: miten arvostamme ja arvotamme menneisyyttä, miten käytämme sitä hyväksemme – ja miten arvostamme vanhempien aikojen ammattilaisten asiantuntemusta. Monessako Carmina Burana -esityksessä saamme vielä lukea ryyppäävistä neekereistä?

***

Kiitän Sari Katajala-Peltomaata, Susanna Niirasta, Tapio Salmista, Raisa Toivoa ja Venla Vuolantoa kommenteista sekä kannustuksesta.

Kirjallisuutta

Tuomas M. S. Lehtonen, Fortuna, money, and the sublunar world: Twelfth-century ethical poetics and the satirical poetry of the Carmina Burana. Helsinki: Finnish Historical Society, 1995.