Itsemurhien syistä ja selittämisestä Ruotsin ja Suomen itsemurhien historian valossa

Nykypäivän itsemurhista kootaan jatkuvaa dataa muun muassa Tilastokeskuksen ja THL:n toimesta ja erityisesti kvantitatiivista tutkimusta on saatavilla jo 1800-lukua koskien, mutta tiedot Ruotsin ja Suomen alueilla esimodernilla ajalla tapahtuneista itsemurhista ovat rajalliset. Vaikka jo viikinkiaikoja kuvaavat saagat ja keskiajan ihmekertomukset ja pyhimyselämäkerrat sisältävät kuvauksia nykyisen Ruotsin ja Suomen alueilla tapahtuneista itsemurhista, ensimmäiset luotettavammat kirjalliset maininnat ajoittuvat 1400-luvulle. Tiettävästi varhaisin säilynyt maininta koskee Hindrich Sordin, mitä ilmeisimmin aatelismies ja kartanonherra Henrik Svärdin itsemurhaa, joka tapahtui Hämeessä 1420- tai 1430-luvulla. 1400-luvun loppupuolelta lähtien myös oikeudelliset asiakirjat sisältävät hajamainintoja itsemurhista.

Paremmin tietoa itsemurhien historiasta on kuitenkin saatavilla vasta 1600-luvulta lähtien, kun maallisten oikeusistuinten tuottamia erilaisia asiakirjoja on enemmän saatavilla. Tuolloin laajemmin käyttöön otettu, itsemurhan kriminalisoiva Kristoferin maanlaki takaa sen, että ainakin viranomaisten tietoon tulleita itsemurhia on dokumentoitu. Käytännössä oikeudelliset asiakirjat ovat ainoita säilyneitä lähteitä uuden ajan alun itsemurhista, sillä oikeuslaitosta lukuunottamatta muut asiakirjoja tuottavat tahot eivät olleet kiinnostuneita itsemurhista. Niin katolisella ajalla kuin uskonpuhdistuksen jälkeenkin kirkko suhtautui itsemurhiin torjuvasti; suuressa synnissä kuolleita itsemurhaajia ei haluttu kirkon maille tahraamaan vihittyä maata ja kristittyä yhteisöä, ja mikäli joku kirkkomaalle haudattiinkin, asiasta jäi harvemmin mitään kirjallista mainintaa. Sen sijaan maalliset oikeusistuimet, kuten maaseudun käräjät, kaupungien raastuvanoikeudet ja hovioikeudet, käsittelivät tapaukset ja tekivät päätökset itsemurhaajien ruumiiden kohtalosta.

Epäiltyjen itsemurhien oikeustutkintoja koskevat asiakirjat sisältävät hedelmällistä tietoa muun muassa ihmisten arjesta ja ajan käsityksistä hyvästä ja huonosta elämästä, mielenterveydestä ja itsemurhista. Kun tuomarien ja lautakuntien piti selvittää kuoleman luonne ja jo menehtyneen vainajan mielenterveys sopivan ruumiin käsittelytavan tai rangaistuksen määrittelemiseksi, he kuulivat yleensä niin omaisia, pastoreita, naapureita kuin muita paikallisia todistajina epäillyn viimeaikaisesta käyttäytymisestä ja kuolemantapauksen olosuhteista. Kuten tänäkin päivänä, epäselvissä olosuhteissa sattuneen kuoleman luokittelu vaati paljon kontekstointia. Esimodernilla ajalla viranomaiset painivat samanlaisten ongelmien parissa kuin nykyäänkin: oliko esimerkiksi myrkytys tahallaan itse aiheutettu yliannostus, vahinko vai jonkun toisen aiheuttama tai oliko hukkuminen hukuttautuminen vai onnettomuus? Vaikka tietyt kuolemantavat, kuten hirttäytyminen, viittaavat selkeästi itsemurhaan, täytyy ottaa huomioon, että kuolemantapauksen luokittelu itsemurhaksi edellyttää niin nykyään kuin ennenkin muiden kuolintapojen ja toisten osallisuuden mahdollisuuden poissulkemista. Väistämättä osa itsemurhista jää huomaamatta ja tilastoimatta, kun tapaus luokitellaan todisteiden puutteessa tapaturmaksi tai epäselväksi kuolemaksi. Läheisille puolestaan suurin kysymys on miksi. Entisaikaan myös oikeusistuimet olivat kiinnostuneita itsemurhan syistä, sillä tulkitut motiivit ja teon kontekstit vaikuttivat rangaistusmuodon eli ruumiin hautaus- tai hävitystavan valintaan.

Erityisen kiinnostavaa säilyneessä dokumentaatiossa on se keskustelu ja tulkinta, jota erilaisten vihjeiden ja olosuhdetekijöiden perusteella käydään. Kulttuurisidonnaiset käsitykset itsemurhien syistä vaikuttavat todisteiden etsintään ja epäselvissä olosuhteissa tapahtuneiden kuolemantapausten luokitteluun. Nykytieteen valossa itsemurha selitetään yleisimmin tekijän mielenterveydellisillä ongelmilla, erityisesti masennuksen aiheuttamana tekona, jolloin vainajan elämäntaustasta haetaan merkkejä mielentilan järkkymisen oireista. Myös mallit itsemurhien syistä vaikuttavat oletuksiin ja tulkintoihin: kun henkilön elämässä tulkitaan olevan tai olleen esimerkiksi yksinäisyyttä, menetyksiä tai muita vaikeita tilanteita ja vastoinkäymisiä, itsemurha näyttäytyy todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

Myös 1600-luvulla saatettiin etsiä merkkejä tekijän mielisairauksista sekä vaikeista elämäntilanteista, joina pidettiin, kuten nykyäänkin, muun muassa puolison tai läheisen kuolemaa, vakavaa fyysistä sairautta, vammaa ja kipuja, velkaantumista, köyhyyttä ja ylipäätään taloudellisia ongelmia ja parisuhdeongelmia. Tällaiset kriisit saattoivat ajaa ihmisen epätoivoon, joka esimodernissa maailmassa ymmärrettiin Jumalan armon ja avun hylkäämiseksi eli vakavaksi synniksi. Paholaisellakin saattoi olla osuutta asiaan, ainakin siinä mielessä, että paholainen saattoi houkuttaa vaikeuksissa painivaa ihmistä epätoivoon ja itsemurhaan – jotkut itsemurhan tehneetkin olivat maininneet tällaisen kokemuksen paholaisen vaikutusvallasta. Myös tekijän persoonalla ja syntisyydellä voitiin selittää itsemurha; esimerkiksi äkkipikainen, aggressiivinen ihminen katsottiin alttiimmaksi, ja aiemminkin vakavia syntejä tehneiden ja epäkristillisesti eläneiden oli helpompi uskoa syyllistyneen itsemurhan syntiin. Ylipäätään itsemurhan tehneen persoona ja maine vaikuttivat paitsi siihen, miten epäselvä kuolemantapaus luokiteltiin ja miten itsemurha ymmärrettiin ja selitettiin myös siihen, miten itsemurhaan suhtauduttiin. Kammottavimpia, ja tuomittavimpia, olivat ne itsemurhat, joissa tekijän katsottiin tietoisesti, mieleltään terveenä päättäneensä ″huonon″, epäkristillisen elämänsä ja vaikeutensa, jotka katsottiin itseaiheutetuiksi. Tällaiset ″pahat″ ihmiset kuuluivat lain ja aikalaisten mielestä kirkkomaan ulkopuolelle, pyövelin käsittelyyn ja kuopattavaksi tai poltettavaksi metsään. Sen sijaan itsemurhaa voitiin ymmärtää ja tekijää sääliä, erityisesti mikäli vainaja oli ollut pidetty ja eläessään uskonnollinen tai mielisairas ja/tai oli kohdannut ulkoisista olosuhteista johtuvia vaikeita elämäntilanteita ja vastoinkäymisiä; tällaisissa tapauksissa itsemurhan tehneitä ei pidetty täysin tai yksin ″vastuussa″ ja syyllisinä tekoonsa. Vaikka laki määräsi, ettei heillekään saanut antaa sijaa kirkkomaassa, osalle kuitenkin suotiin hiljainen hautaus.

Vaikka itsemurhan tehneen persoonaa tai syntisyyttä harvemmin enää pidetään järkevänä selitysmallina tai itsemurhaan viittavana todisteena, pohjakuvio on säilynyt samanlaisena. Tietyissä tilanteissa itsemurhan tekeminen on ’’ymmärrettävämpää’’ kuin toisissa ja joidenkin ihmisten itsemurhat ikään kuin käyvät järkeen, ja ovat hyväksyttävämpiä ja oikeutetumpia kuin toisten. Vaikka niin teon ja tekijöiden piirteet kuin itsemurhan syyt ja selityksetkin jossain määrin vaihtelevat eri aikoina ja eri kulttuureissa, selkeitä jatkumoita voidaan nähdä. Esimerkiksi vanhusten ja lasten tai nuorten tekemiin itsemurhiin suhtaudutaan ja reagoidaan usein varsin eri tavoin; vanhuksen itsemurha voidaan katsoa pitkän elämän ja tuskien päättymiseksi, kun taas nuoren itsemurha koetaan shokkina ja suurena vääryytenä. Kulttuurissamme on vähemmän yllättävää, kun esimerkiksi taloudellisten ongelmien kanssa painiva, päihteitä käyttävä perheetön keski-ikäinen mies riistää henkensä, kun taas nuorehkon, menestyneen ja hyvin toimeentulevan henkilön itsemurha tuntuu käsittämättömältä ja sille haetaan epätoivoisesti muita selityksiä. Käsitysmallimme ja oletuksemme tulevat esiin esimerkiksi julkisessa keskustelussa ja spekulaatioissa kadonneiden ihmisten kohtaloista.

Toki ei ole yllättävää, että tietyt selitykset ja luultavimmin myös syyt tai motiivit toistuvat niin 1600-luvulla kuin nykyäänkin itsemurhien taustalla. Pohjimmiltaan ne kertovat käsityksistä hyvästä ja huonosta elämästä, ja luonnollisesti peloistamme. Osin tiedostamatta uusinnamme käyttäytymis- ja ajattelumalleja, joiden mukaan tietyt elämäntilanteet ovat sellaisia, joissa itsemurha tarjoutuu ja katsotaan yhdeksi ratkaisuksi ja vaihtoehdoksi. Kun itsensä surmaamista pidetään yhtenä, jopa todennäköisenä, oletettuna ja odotettuna vaihtoehtona surun, häpeän ja epäonnistumisen kokemusten käsittelyssä esimerkiksi konkurssitilanteissa tai parisuhteen rikkoutuessa, rahavaikeuksissa ja -veloissa tai avioerokriisissä painiskelevat ihmiset todennäköisemmin päätyvät itsemurhaan. Toisissa kulttuureissa itsemurhan taustatekijät ja kontekstit saattavat olla erilaisia; esimerkiksi nyky-Japanissa työttömäksi jääminen tai koulutuksessa epäonnistuminen ovat tilanteita, joissa osa valitsee itsemurhan. Itsemurhien ehkäisyn kannalta olisi tärkeää purkaa näitä malleja; haasteellisin kysymys onkin, miten rikkoa näitä kulttuurisia meemejä ja muuttaa ajatuksia siitä, mikä on kestämätön elämäntilanne, jonka ratkaisuun ei koeta olevan muita vaihtoehtoja.

Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

”Mikä sitä riivaa?” Mielenterveyden häiriöistä keskiajalla

10.10. vietetään maailman mielenterveyspäivää; päivän avulla halutaan herättää keskustelua henkisen hyvinvoinnin edistämisestä ja hälventää ennakkoluuloja ja leimaa, joka edelleen liittyy mielen sairauksiin. Mielenhäiriöitä, etenkin masennusta, pidetään juuri oman aikamme vitsauksina. Monien termien, kuten melankolian ja manian juuret voidaan kuitenkin ulottaa aina antiikin aikoihin saakka. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että vaikka termejä on käytetty pitkään, sairaudet niiden takana, oireet, syyt ja seuraukset ovat aina kontekstisidonnaisia ja vaihtelevat ajan ja paikan mukaan. Melankolia miellettiin yläluokan ja ennen kaikkea oppineiden vaivaksi – miten lie nykyään? Toisaalta hyvinkin samanlaiset oireet ovat voineet saada eri tulkinnan eri aikoina, esimerkiksi erilaiset ”kohtaukset” on aikanaan selitetty pahojen henkien riivaukseksi, hysteriaksi tai hermoromahdukseksi.

 

Keskiajalla mielen ja ruumiin hyvinvointi nähtiin kokonaisuutena ja vahvasti henkiseen sfääriin linkittyneenä. Nykyajan medikalisoitunut näkemys pelkistää toisinaan henkisen hyvinvoinnin ongelmatkin aivokemiaksi ja lääkkeillä korjattavaksi, sen sijaan uskonnolliset selitykset ja parannusmetodit ovat nykyisistä ajatusmalleista hävinneet. Keskiajalla sielullinen lääke toimi myös ruumiin vaivoihin: vuonna 1215 potilasta hoitavat lääkärit velvoitettiin kutsumaan ensin paikalle pappi tarjoamaan hengellistä lääkintää.

 

Ruumiin, mielen ja sielun yhtenäisyys näkyi myös sairauden ja terveyden määritelmissä. Pahat henget saattoivat aiheuttaa mielenhäiriöitä, toisinaan ruumiillisia vaivojakin, mutta toisaalta pyhimysten voima saattoi parantaa niin fyysisiä kuin henkisiä vaivoja. Demonien toiminnalla selitettiin usein etenkin erilaisia käytöshäiriöitä. Toisin kuin nykyisissä mielikuvissa helposti ajatellaan, keskiajalla kaikkia poikkeavasti käyttäytyviä ihmisiä ei kuitenkaan leimattu pahojen henkien vallassa oleviksi. Keskiaikaisessa kulttuurissa oli myös muita, lääketieteellisiä ja sosiaalisia selitysmalleja tällaisille ongelmille. ”Riivattu ”ei ollut leima osaansa sopeutumattomille kapinallisille eikä pysyvä marginalisoitumiseen johtava stigma. Pikemminkin voidaan väittää, että joidenkin oireiden ja ilmiöiden selittäminen pahojen henkien riivauksella oli osoitus keskiaikaisen kulttuurin joustavuudesta.

 

Äkillinen, selittämätön aggressio, joka kohdistui joko itseen, toisiin henkilöihin tai esineisiin, huutaminen, solvaus ja levoton vaeltelu olivat kaikki tyypillisiä oireita, jotka usein selitettiin pahojen henkien toiminnalla. Riivaus olikin monin tavaus päällekkäinen kategoria raivohulluuskohtausten kanssa. Kuvaava esimerkki keskiaikaisista käsityksistä on Bonaventuran kokemukset 1200-luvun puolivälin Pohjois-Italiasta. Syytä hänen kohtalolleen ei todistajanlausunnoissa anneta, mutta oireita kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Bonaventura sai kohtauksia, joiden aikana hän käyttäytyi aggressiivisesti ja lausui loukkaavia sanoja – ei ainoastaan läheisilleen vaan myös pyhimyksistä ja Jumalasta. Bonaventura selitti, että ihmiset pelkäsivät häntä. He myös kyselivät, mitä Bonaventura teki, miksi hän sanoi moisia sanoja, ja kutsuivat häntä riivatuksi. Bonaventura ei osannut vastata ja oli hyvin häpeissään. Naapurissa asunut Meliorinus todisti, että Bonaventura kärsi kovasti kohtaustensa aikana. Hänen mukaansa Bonaventuraa oli ihmeellinen ja kauhistuttava katsella kohtausten aikana, miraculosa et terribilis res erat ad videndum. Hän oli hämillään kohtauksista ja pahoillaan Bonaventuran kärsimysten vuoksi.

 

Bonaventura parantui tehtyään pyhiinvaelluksen paikallisen pyhimyksen haudalle. Meliorinus kertoi, että Bonaventuran palattua vaellukseltaan hänellä oli naapurustossa suuri maine. Ei aiemman sairautensa tai tilansa vuoksi – vaan siksi, että hän oli parantunut pyhimyksen meriittien vuoksi. Bonaventuraa itseään ei siis syytetty tai leimattu tapahtumien vuoksi, ainakaan pysyvästi. Alleviivatakseen riivauksen väliaikaisuutta Meliorinus kertoi, että haastattelujen suorittamisen aikaan hän ja Bonaventura olivat naimisissa. He olivat solmineet avioliiton heti Bonaventuran parannuttua.

Mielikuvissa keskiajasta elää kurjuuden ohella ajatus suorastaan ihanteellisesta yhteisöllisyydestä. Totta onkin, että poikkeavasti käyttäytyvän ihmisen parantamiseen saattoi osallistua koko yhteisö. Monikohan tänä päivänä olisi valmis lähtemään päiviä kestävälle, hankalalle ja lopputulokseltaan epävarmalle vaellukselle naapurin hyvinvoinnin vuoksi? Toisaalta tämä yhteisöllinen hoiva saattoi olla varsin kovakouraista. Mieleltään järkkyneet henkilöt usein sidottiin kiinni, jotta he eivät olisi vahingoittaneet itseään tai toisia, eikä resursseja heidän vahtimiseensa muuten ollut. Toisinaan kiinnisitomisessa kyse on saattanut olla rangaistuksesta tai nöyryyttämisestäkin. Erityinen esimerkki keskiaikaisesta julmuudesta se ei kuitenkaan ole. Vertailukohdaksi voi nostaa pakkopaidat, jotka olivat käytössä mielisairaaloissa pitkälle 1900-luvulle. Riivatut vietiin usein pyhimyksen haudalle parannuksen toivossa, toisinaan vastoin omaa tahtoaan. Muut parannuskeinot olivat harvassa ja lääkäreiden keinot olivat voimattomia hengellisten ongelmien edessä, sen sijaan pyhimyksen apuun turvautuminen oli traditionaalinen parannuskeino.

 

Pyhiinvaellusta tuskin voi suositella hoitokeinoksi tämän päivän mielenterveysongelmiin, vaikka yhteisöllisyys ja huomioiduksi tulemisen tunne saattaisi hyvinvointia edistääkin. Mutta ehkä keskiaikaisessa maineen ja mielipiteen muodostuksessa sen sijaan on jotain miettimisen ja soveltamisen arvoista. Paholaisen riivauksissa syyllinen ja syyllistettävä oli ulkopuolinen voima, joka sai ihmiset käyttäytymään vieraalla ja väärällä tavalla – ei itse ihminen. Kun paha henki oli ajettu pois, ihminen palautui ikään kuin takaisin omaksi itsekseen. Keskiajalla muistoissa ja puheissa menneiden koettelemusten ja riivauksen aiheuttamien ongelmien sijaan eli positiivinen kokemus ja maine: paha henki oli ajettu pois, vaiva oli selätetty, ja tämä ihminen oli sen vuoksi poikkeuksellinen.