Tieteen ja taikuuden rajamailla: astrologia Canterburyn tarinoissa

Minna Heinonen,
historian opiskelija, työharjoittelija/Trivium
Tampereen yliopisto

Mitä yhteistä voidaan löytää 1300-luvun loppupuolen Englannissa kirjoitetusta runoteoksesta ja nykyajan viihdelehdistä? Nopealla mietinnällä ei samankaltaisuuksia juuri tunnu olevan. Lähemmin tarkasteltuna yksi huomattava yhtäläisyys kuitenkin löytyy: horoskoopit.

Astrologia harrastuksena, oli se vakavamielistä tai ei, on yhä voimissaan, ja eniten astrologiaa sovelletaan horoskooppien laatimiseen. Nopealla internet-haulla löytyy sivukaupalla eri tarjoajien laatimia tähtimerkkiennustuksia vuoden jokaiselle päivälle, ja intoutuneimmille harrastajille on tarjolla jopa astrologisia seuroja. Keskiajan Euroopassa astrologian asema yhteiskunnassa oli nykyistä huomattavasti suurempi ja ristiriitaisempi. Geoffrey Chaucerin 1300-luvulla kirjoittama teos Canterburyn tarinoita antaa oivia esimerkkejä siitä, miten astrologia asettui ilmiönä yhteiskunnan eri kerroksiin ja millaisista syistä kumpusivat asenteet tätä taikuuden ja tieteen välimuotoa kohtaan.

Astrolabium from the time of Chaucer Museum of the History of Science

Astrolabium oli yleisin tähtitietelijöiden keskiajalla käyttämä apuväline. Kuvan laite on noin 1370-luvun Englannista. Kuva: Museum of the History of Science. www.mhs.ox.ac.uk

Astronomia oli keskiajalla arvostettu yliopiston oppiaine, joka luonnontietelijöiden lisäksi kiinnosti myös filosofeja sen maailmaa selittävän luonteen vuoksi. Astrologian – tähdistä ennustamisen – taas katsottiin osoittavan esimerkiksi suotuisia päiviä liittyen vaikkapa matkan aloittamiseen tai häiden järjestämiseen. Tähtien tulkinnan nähtiin auttavan myös lääketieteen harjoittamisessa, ja lääkärit ottivatkin huomioon tähtien ja planeettojen liikkeet suhteessa potilaan horoskooppimerkkiin arvioidessaan suotuisaa aikaa lääketieteellisille toimenpiteille. Astrologia oli siis taikuudenomaisen luonteensa lisäksi läheinen osa myös tieteellistä kulttuuria. Chaucerin teos tuo monesta eri näkökulmasta esille, kuinka yleistä astrologian, erityisesti horoskooppien tuntemus ja niiden soveltaminen käytäntöön keskiajan myöhemmällä puoliskolla oli.

Astrologian tieteellinen harjoittaminen ja opetus saapui läntiseen Eurooppaan 1100- ja 1200-lukujen aikana. Jo tätä edeltävänä aikana käytössä oli kuitenkin ollut populaaria astrologiaa, esimerkiksi kuun vaiheiden tarkastelua päätöksenteon apuna. Myös agraarivaltaiselle yhteiskunnalle tärkeitä sääennusteita tehtiin tarkkailemalla taivaankappaleita.

Sekä katolisen kirkon että maallikoiden näkökulmasta astrologia ymmärrettiin yleisyydestään huolimatta joissain tapauksissa myös virallisen uskon vastaiseksi, rangaistavaksi taikuuden harjoittamiseksi. Kirkolla oli olemassa suuntaviivoja hyväksytyn ja rangaistavan taikuuden määrittelemiseksi, mutta käytäntö oli teoriaa monimutkaisempi, sillä taikuudeksi määriteltyjä keinoja käytettiin niin arkena kuin juhlanakin kaikissa kansankerroksissa, eikä taikuutta käyttävälle henkilölle keskiajan maailmassa ollut stereotyyppiä. Sekä kirkon edustajat että maallikot, yliopistossa opiskelleet tieteilijät, naiset ja miehet ilman muodollista koulutusta, lääkärit, kätilöt, kansanparantajat ja esimerkiksi hoveissa toimivat ennustajat käyttivät arjen apuna sellaista taikuutta, jota sattuivat tuntemaan. Edes oppineilla saati sitten maallikoilla ei ollut yksimielisyyttä siitä, millaisiin voimiin astrologia perustui tai kannattiko siihen ylipäätään sekaantua.

Chaucerin teoksen Myllärin tarina kertoo puusepästä nimeltä John, jonka luona asuu vuokralaisena Nicolas-niminen yliopisto-opiskelija. Tuleva korkeasti koulutettu Nicolas on erityisen hyvin syventynyt sekä tähtitieteeseen että astrologiaan. Hän on alueellaan suosittu sääennusteiden antaja ja ennustaa hän myöskin tulevia tapahtumia. Tarinan kiehtovin vastakkainasettelu syntyy, kun eräänä yönä Nicolas taivasta tutkiessaan järkyttyy näkemästään, ja talon isäntä löytää hänet tuijottamasta sekavana kohti tähtiä. Kouluttamaton käsityöläinen, todennäköisesti lukutaidoton John kuvataan epäileväisenä koko tähtien tarkkailua kohtaan:

Jo aina aavistinkin käyvän niin! / Ei ihmisjärjen sovi salaisiin / Jumalan aivoituksiin kärkkyä.

Mut miehen järki ei voi järkkyä, / kun hänen viisaudekseen usko riittää – / ja siunausta mies moinen

saakoon niittää!

Tarinan ytimen voisi summata seuraavasti: Nicolas käyttää osaamistaan tieteen lisäksi myös taikauskoksi luokitellulla menetelmällä ennustaen tulevia tapahtumia. Toisaalta Nicolaksen ennustuksia pidetään hermostuttavina, mutta toisaalta ennustukset koskien tulevaa säätilaa ovat suosittuja eikä niihin suhtauduta pelokkaasti. Koska säätilan vaihtelut olivat maantalousvaltaiselle yhteiskunnalle erityisen tärkeitä, pidettiin säähän liittyviä ennustuksia hyvänä asiana, olivatpa ne tehty astrologian avulla tai ei. Tulevien tapahtumien ennustaminen taas liukui maallikoidenkin mielestä välillä pelottavan taikauskon puolelle.

Canterburyn tarinoiden horoskooppeja, syntymäaikoja ja tähtikuvioita käsittelevistä osioista voidaan yhteenvetona sanoa, että astrologian kuvaukset ovat toisaalta hienovaraisia ja symbolisia kuvatessaan esimerkiksi ihmisten luonteenpiirteitä. Toisaalta taas korostetaan astrologian merkitystä ihmiselämään ja -kohtaloihin, ja taivaankappaleiden liikkeiden ja asentojen nähdään vaikuttavan hyvinkin konkreettisella tavalla maanpäälliseen elämään. Myöskään kirkon määritelmät siitä, että astrologia olisi yhteydessä paholaiseen, ei näy vaikuttavan teoksen henkilöiden käsityksiin siitä, toimiiko astrologia. Yleinen mielipide  astrologiasta Canterburyn tarinoissa on yhtenäinen sen toimivuuden puolesta riippumatta siitä, hyväksyikö yksilö sen käytön vai ei.

Bathin rouvan tarina on erinomainen esimerkki siitä, miten taikuutenakin pidetty astrologia, tähtitiede ja kristinusko sekoittuivat keskenään. Tarinan kertojana toimiva rouva on lukutaitoinen, tähtitieteeseen ja astrologiaan perehtynyt maallikko, joka ilman muodollista koulutusta osaa kuvailla omia luonteenpiirteitään astrologisin termein. Avioelämää paljon nähnyt Bathin rouva on vahvasti sitä mieltä, että hänen astrologisen eläinradan merkkinsä härkä on suunnannut hänen elämäänsä seksuaalisen janon tyydyttämiseen ja elämästä nauttimiseen. Hän käyttää kuitenkin esimerkkejä myös Raamatusta perustellakseen vapaata avioelämäänsä. Uskonnon läpitunkevuus yhteiskunnassa ja ajattelutavassa sekoittuu tarinassa astrologisen tiedon yleisyyteen ja suosioon. Nämä kaksi maailman hahmottamisen tapaa muovaavat Bathin rouvalle mielenkiintoisen mentaliteetin, jonka avulla hän tulkitsee asemaansa naisena sekä jäsentää omia ajattelumallejaan.

Wife of Bath -hahmo kuvattuna Ellesmere Manuscript -käsikirjoituksessa 1400-luvun alusta. Kuva: Wikipedia.

Wife of Bath -hahmo kuvattuna Ellesmere Manuscript -käsikirjoituksessa 1400-luvun alusta. Kuva: Wikipedia.

Kuten nykyäänkin, horoskoopit olivat keskiajalla yleisin soveltamistapa astrologiselle tiedolle. Horoskooppien lisäksi ajan tai päivän määritteleminen tähtitieteen avulla on Canterburyn tarinoissa usein mainittu ilmiö. Ajan määrittämiseen liittyi kuitenkin kääntöpuoli: sen lisäksi, että haluttiin tietää, mikä päivämäärä on jonakin tiettynä hetkenä, haluttiin taivaankappaleiden avulla myös valita sopiva päivämäärä jollekin tärkeänä pidetylle tapahtumalle. Myös ajan määrittäminen oli siis kahtiajakautunut keino käyttää astrologiaa, eli hyväksytty tiede ja rangaistava taikuus kulkivat sujuvasti rinnakkain.

Astrologia toimii Canterburyn tarinoissa sekä henkisenä olemassaolon selitysmallina että maailmaan konkreettisesti vaikuttavana voimana, ja sitä käytettiin pitkään rinnakkain kristinuskon sekä kansanperinteen kanssa. Yhdistelmä on mielenkiintoinen sekoitus ajan uusimpia tiedekäsityksiä, perinteistä kansanuskoa ja katolisen kirkon määrittelemää taikauskoa, joka useille ihmisille muodosti mielekkään kokonaisuuden, jolla jäsentää ympäristöä ja elämää. Astrologiaa ei voida erottaa millään tavalla erilliseksi ajattelun osa-alueeksi Canterburyn tarinoissa, sillä se nivoutuu kertomusten kulkuun eräänlaisina rutiininomaisina mainintoina eikä lainkaan ihmeellisenä tai pahanluontoisena asiana.

Keskiajan ihminen yhdisteli arjessaan vanhaa kansanperinnettä ja taikuudeksikin ymmärrettyjä tapoja kristillisiin oppeihin. Kompromisseja näiden välillä tehtiin oman tarpeen mukaan, sillä maailmaa haluttiin ymmärtää mahdollisimman mielekkäällä tavalla. Astrologia toimi tieteen ja taikauskon rajamailla keinona selventää elämän tapahtumia ja jäsentää omaa identiteettiä. Mikä tärkeämpää, sen avulla haluttiin turvata oma sekä läheisten tulevaisuus.

Vielä nykyäänkin astrologia tarjoaa ilmeisen suosittuja, vaihtoehtoisia selitysmalleja elämän sattumusten ja omien luonteenpiirteiden tulkintaan. Tieteen piiriin astrologiaa ei toki enää lueta, mutta monien arkeen se tuo yhä viatonta iloa – tai vähän vakavampaakin ajanvietettä.

Kirjallisuutta:

Lainaus Myllärin tarinasta: Lyy, Toivo. Canterburyn tarinoita. Helsinki: WSOY, 2011.

Bailey, Michael D. Fearful Spirits, Reasoned Follies: The Boundaries of Superstition in Late Medieval Europe. New York: Cornell University Press, 2013.

Gurjewitsch, Aaron. Das Weltbild des mittelalterlichen Menschen. Dresden: Verlag der Kunst, 1978.

Jolly, Karen & Raudvere, Catharina & Peters, Edward. Witchcraft and Magic in Europe. London: The Athlone Press, 2002.

Karras, Ruth Mazo & Kaye, Joel & Matter, Ann E. (eds.) Law and the illicit in medieval Europe. Philadelphia: University of Pennsylvania Press, 2010.

Kieckhefer, Richard. Magic in the Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press, 1989.

Pedersen, Olaf, Early Physics and Astronomy: A Historical Introduction. Cambridge: Cambridge University Press, 1993.

Rider, Catherine, Magic and Religion in Medieval England. London: Reaktion Books, 2012.

Taikavarpu ja maaginen aarteenetsintä, eli mitä historia kertoo taloudellisesta voitosta ja kaivostoiminnasta?

Elämme nykyään mielestämme rationaalisessa tuottavassa taloudessa. On yleisesti tunnettua, että taloudellisen hyödyn etsinnän juuret ovat pidemmät kuin moni taloushistorioitsijakaan huomaa. Yhtä usein on väitetty – ainakin kaikkien muiden kuin talouden tutkijoiden joukossa, on, että ajattelu on eri historian vaiheissa, viimeaikaisissakin, ollut myös taikauskoisempaa kuin moni haluaisi myöntää.

Taikasauvat kuuluvat nykyään Harry Potterien fantasiamaailmaan, jossa niillä on omanlaisensa voima ja tietoisuus, mutta jossa ne tottelevat absoluuttisesti oikeaa omistajaansa. Historiallisen Euroopan noitaoikeudenkäynneissä taikasauvoja ei juuri näy.

Taikasauva on silti ollut osa länsimaista – myös suomalaista – kulttuuria ainakin antiikista asti. Sauvat sinänsä – valtikat, piispansauvat, puheenjohtajan nuijat – ovat tärkeitä voiman ja vallan symboleita. Noin 1400-luvulta lähtien tavallisten talonpoikien ja porvarien kulttuuriin levisi kuitenkin toisenlainen sauva, taikavarpu, jolta sai käskyvallan sijaan tietoa. Miksi talonpojat ja porvarit sitten halusivat tietoa, eivätkä valtaa? Koska sääty-yhteiskunnassa he eivät kuitenkaan olisi voineet käyttää enempää valtaa kuin heillä jo oli, mutta tieto oli vaurautta – ainakin kun se koski kadonneita ja piilotettuja tavaroita, aarteita, malmeja tai edes vettä.

Ensimmäiset  tiedot taikavarpujen käytöstä löytyvät svaabialaisista loitsuista 1400-luvun jälkipuolelta. Loitsu käskee neljää pähkinäpuun vitsaa näyttämään neljän evankelistan ja kolme viisaan tietäjän nimissä, missä todellinen aarre piilee, niin kuin tietäjille näytettiin Jeesus-lapsi heidän edelleen kulkeneen tähden avulla. 1500-luvulla taikasauvoista aletaan puhua enemmän.

1500-luvun Saksan lukuisat pikkuruhtinaat halusivat päästä osallisiksi uuden kaivosteollisuuden tuomasta varallisuudesta, ja myönsivät ennennäkemättömän määrän lupia kokeelliselle kaivostoiminnalle. Mineraalien etsinnästä tuli erittäin houkuttelevaa ja sillä alalla Martti Lutherin isä Hans Luderkin vaurastui. Houkuttelevalla teollisuuden alalla oli kuitenkin pahoja teknisiä ongelmia, joista suurin oli se, että kannattavalla tavalla kaivettavissa olevia malmisuonia oli kovin vaikea löytää. Taikavarvut vastasivat tähän pulmaan. Kaiken kadonneen sijasta niillä alettiin etsiä nimenomaan malmia. Varpuja ei pidä ymmärtää vain maagisena korvikkeena tilanteessa, jossa oikeaa teknologiaa ei ollut, pikemminkin ne olivat, kuten antropologi John Beattie esittää, ritualistinen ja symbolinen, mutta aikalaisia tyydyttävä tapa ilmaista sellaisen teknologian tarve. Teknologian tehon ja ilmaisuvoiman ero ei ollut aikalaisille relevantti. Ehkä ajatus vastaa nykykaivosten ympäristölupia, joiden tärkein tehtävä näyttää olevan symbolinen sanoma siitä, että jotain olisi hyvä valvoa.

Teollisen kaivostoiminnan käynnistymisen myötä –siis noin 1500-luvun alun Euroopassa. – myös teoreettiset yliopistomiehet alkoivat kiinnostua vitsojen käytöstä malmin etsintään. Monet toki kritisoivat sauvojen käyttöä – eivät kuitenkaan aina siksi, että sitä olisi pidetty huuhaana. Monien, kuten Martti Lutherin, huoli oli, että  sinänsä keino hyvinkin tehokas keino oli todella taikuutta ja sai tehonsa paholaisesta. Toiset puolustivat varpuja väittäen, että niiden teho oli luonnollinen ja tieteellinen, siksi sallittu.

Miten sauvojen sitten ajateltiin löytävän malmia? Useimmat sauvojen käytön puolustajat ja käyttäjät – aarteenetsijöitä kulki paikkakunnalta toisella tarjoten taitojaan maksusta kuin kulkukauppiaat – selittivät varpujen toiminnan jonkinlaisella magnetismilla. Jotkut esittivät, että malmit ja mineraalit ”hengittivät” ja erittivät kaasuja tai höyryjä. Sauvat tunnistivat aarteiden eritteet ilmasta. Metallia, lasia tai ”markasiittia” olleet tai erilaisista maagisista aineista (metalleista, elohopeasta) kootut sauvat muuttuivat polttavan kuumiksi, toiset hyppivät koti aarretta. Ilmiötä verrattiin yleisesti magnetismiin, ja useimmat asiasta kirjoittaneet esittivätkin, että taikavarpu reagoi johonkin mineraalien tai veden vetovoimaan.

File:Georgius Agricola Erzsucher.jpg

Malminetsintää kuvaava puupiirros Georg Agricolan kirjasta De re metallica, Basel 1556. Wikimedia commons

 

Kaikki eivät olleet hienoista sauvoista vakuuttuneita: vuonna 1700, Johann Gottfried Zeidler tutki erilaisia taikavarpuja, ja totesi, ettei niiden muodolla tai materiaalilla ollut juuri väliä. Aarteen etsintään voisi yhtä hyvin käyttää nakkimakkaraa, kirjoitti Zeidler, sillä sauvan liike ei johtunut sauvasta, eikä etsitystä aineesta, vaan hankalasta tavasta, jolla sauvaa pidettiin käsissä niin, että kenen tahansa kädet alkoivat täristä.

Taikavarvun käyttö ei helposti menettänyt suosiotaan, ja kaivoja, vesisuonia ja energialinjoja ”katsotaan” nykypäivänäkin. Tavallisessa talonpoikais- ja porvariskulttuurissa maaginen taikasauva oli yleensä vain jokaisen ulottuvilla ollut y-kirjaimen muotoinen oksa, sentään ”Jumalan nimeen” leikattu. Vitsat olivat halpoja ja kaikkien ulottuvilla. Niiden käyttö ei ollut vaikeaa eikä edellyttänyt pitkää koulutusta. Kuten lottovoitto, rikkaus tulisi nopeasti ja siksi lyhyellä työllä. Tämän hieman ilkeän ajatuksen lisäksi maagisia sauvoja tutkinut Johannes Dillinger esittää että sauvojen ja aarteenetsinnän muodon saaneen kaivosinnostuksen suosion taustalla oli ajatus että aarteita löytämällä voisi kiertää toisenkin talouden oletetun perusperiaatteen: vaikka uuden ajan alussa muuten vielä ajateltiin, että maailmassa oli tietty vakiona pysyvä määrä varallisuutta, ja vain sen jakautumista voitiin muuttaa, antoi aarteenetsintä ja kaivostoiminta yhden ensimmäisistä mahdollisuuksista tuottaa uutta, yhteisön ulkopuolelta tulevaa vaurautta. Sen haaliminen itselle ei ollut muilta pois, siksi se oli sallittua.

1700-luvun kuluessa tieteellisyyttä tavoittelevia taikavarpujen puolustuksia esiintyi enää harvoin. Toisenlainen teknologia korvasi ne ja kaivostoimintakin sai rinnalleen varmempia vaurauden tuottajia. Itse en silti huijannut, kun rautalanganpätkät kääntyivät käsissäni anoppilan takapihalle kaivetun talokaapelin päällä. Mutta se onkin eri juttu ja ihan nykytiedettä: kun virtajohtimessa kulkee sähkövirta, se muuttuu magneettiseksi ja jos magneetin lähellä pidellään tarpeeksi höllästi jotain magneettista metallia, kuten rautalankaa, se käyttäytyy kuin kompassi. Ihan tosi. Katsokaa vaikka peruskoulun fysiikankirjasta.