Apostolinkyydillä Turusta Naantaliin 11.8.2018

Teksti ja syke Tapio Salminen
Kanssakävely, kuvat, kuvatekstit ja tsemppaus Ville Vuolanto

Miltä tuntuu kävellä Turusta Naantaliin? Miten maantien topografia – nousut, laskut, mäet, rinnemaat, kosteikot ja purojen ylitykset – näyttäytyvät kävelijän näkökulmasta? Miten kuljetun matkan, kulutetun ajan ja rasituksen yhteys toteutuu 2010-luvun todellisuudessa? Mitä annettavaa digitaalisilla apuvälineillä on matkalla olon tutkimukselle?

Keskiajan pyhiinvaellukset on perinteisesti jaettu kauko-, keskipitkiin ja lyhyisiin vaelluksiin. Kaukokohteina olivat koko kristikunnan merkittävimmät paikat, joihin aikaa kului vuosi tai enemmän, lähialueiden keskipitkiin vaelluksiin muutama kuukausi, lyhyisiin alle kuukausi tai viikko. Mikrovaelluksiksi voitaisiin nimittää niitä, joihin kului vain joitakin päiviä. Vaellusten motiiveja, rituaaleja, sosioekonomisia ulottuvuuksia ja arjen kulttuuria on tutkittu kaikista mahdollisista näkökulmista, muttei aina siitä kaikkein ilmeisimmästä. Millainen fyysinen rasitus vaellus oli? Miten matkanteon vaatimukset jäsensivät kuljettua matkaa, ja mikä vaikutus liikkumismuodolla oli vaelluksen etappeihin?

Esiteollisen ajan Suomessa matkaa tehtiin vuodenajasta riippuen jalan, hevosella, kärryillä, hiihtäen tai reellä. Liikkumistavoista yleisin ja kaikille tuttu tapahtui omin jaloin. Koska kulku kesä- ja talvikeleillä oli erilaista, myös reitit vaihtelivat. Rospuutto tarjosi kulkemiseen omat säväyksensä. Talvi- ja vesiliikenteen merkityksestä huolimatta on selvää, että maaliikenne ja ensimmäiset paljaalla maalla sijainneet tiet syntyivät pysyvästi asutulla ja viljellyllä seudulla viimeistään keskisellä rautakaudella, osin jo varhaismetallikaudella, ja että ensimmäiset rannikon ja sisämaan asutusytimiä yhdistäneet maareitit vakiintuivat viimeistään viikinkiajan lopulla. Keskiajan kuluessa tärkeimmistä reiteistä muotoutui yleisiä maanteitä (landsväg), maan (land, terra), eli maakuntayhteisön yhteisesti veroluontoisena työnä ylläpitämiä teitä. Niitä tuki suuri joukko asutuksen sisäisiä paikallisia teitä, joita pitkin väki kulki kirkkoon, käräjille tai myllyyn, ja jotka lainsäädännössä muodostivat oman juridisen tilansa ja yhteisen velvollisuuden. Suurin osa kaikesta liikkumisesta tapahtui 1900-luvun alkuvuosikymmeniin saakka jalan, ja sen, miltä kävely kirkolle tai naapuripitäjään tuntui, tiesi jokainen.

Raision kirkko, länsitorni. Tornin leveys ja sen alaosan erikoiset etelän, pohjoiseen ja länteen avautuvat laajat kaariaukot viittaavat siiihen, että tornin alaosaa on voitu käyttää avoimena suojana. Kirkon kivirakenteet ovat todennäköisesti 1500-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.

Kokeellista kävelyä menneisyyden maisemassa

Kymmenisen vuotta sitten kokeilin kollegani Ville Vuolannon kanssa muutamana keväänä Tampereen seudulla, miten maisema ja matka avautuvat, kun Hämeensillan vanhalta paikalta kävelee 1700-luvun lopun maantien linjausta niin pitkälle kuin yhtenä päivänä taukojen kanssa tuntuu sopivalta. Reitit oli helppo rekonstruoida Kuninkaan kartastosta (1776–1805). Muiden lähteiden perusteella maantien topografian osia saattoi ulottaa keskiaikaan saakka. Ensimmäisellä kerralla tallustimme Siuroon, toisella Kaivannon kanavalle. Molemmissa järkeväksi päivämatkaksi osoittautui toukokuun keleillä noin 32-35 km, johon kului 8-9 tuntia pysähdyksineen. Nopeammin ja enemmänkin olisi voinut kävellä, mutta ajatus oli, että tahdin tulee olla sellainen, jota jalat toimivat seuraavanakin päivänä, sen jälkeen ja vielä ensi viikollakin. Kävelyt osoittivat hämmästyttävällä tavalla, että maisema avautui maantieltä yhä topografisina kiinnekohtina; etäällä olevina aukkoina, harjanteina ja kohteina horisontissa, joiden avulla suunnistaminen vanhassa kulkemisen maisemassa oli yllättävän vaivatonta kaiken modernin infrastruktuurin keskellä.

Muutama vuosi sitten sain ajatuksen, että samaa voisi kokeilla toisenlaisessa kontekstissa, kulttuurimaisemassa ja topografiassa kävelynä Turusta Naantaliin. Kyse ei ollut pyhiinvaelluksen rekonstruoinnista, ainoastaan henkilökohtaisesta kiinnostuksesta matkan, ajan, topografian ja fyysisen kokemuksen yhteyteen menneisyyden maisemassa. Jossain vaiheessa tulin sitten kertoneeksi asiasta Villelle, joka innostui hankkeesta heti. Niinpä toteutimme kävelyn lauantaina 11.8.2018. Vasta Naantalissa kävelyn jälkeen ja junassa Tampereelle havahduin miettimään, mistä asiassa oli kyse ja miten siinä saavutettua tietoa voisi soveltaa keskiaikaisten pyhiinvaellusten tai muun jalan tapahtuneen esiteollisen kulkemisen tutkimukseen Suomessa. Ranteessa heiluneen sykemittarin, maantien topografian ja erilaisten tilakokemusten kautta avautui aivan uudenlaisia näkökulmia keskiajan suomalaiseen matkalla olon todellisuuteen.

Naantalin tiellä

Keskiaikainen reitti Turusta Naantaliin noudatti Aurajoen sillan pohjoispäästä Raision kirkolle ja siitä muutama sata metriä länteen sijainneesta tienhaarasta Maskuun, Nousiaisiin ja Mynämäelle vienyttä yleistä maantietä. Sen juuret ovat Aurajoen suuta ja Mynämäen lahden pohjukkaa viimeistään 1200-luvun alussa yhdistäneessä kulkureitissä. Postilaitoksen järjestämisestä 1630-luvulta lähtien tämä osa tiestä oli osa Ahvenanmaan yli vienyttä Suurta Postitietä, jonka inventoin maastossa Anitta Lehtosen kanssa syksyllä 1989. Jo ennen Naantalin luostarin perustamista ja toiminnan vakiintumista (1440- ja 1450-luvut) Maskun ja Nousiaisten tienhaarasta vei Lietsalan ja Karvetin kautta Ailostenniemelle toinen paikallisempi tie, joka maankohoamisen perusteella lienee syntynyt vasta 1300-luvulla ja jota kulmakunnan asukkaat käyttivät kirkkotienään Raisioon. Tiellä ollut Kastunvuoren jakokuntarajan rajamerkin lähellä sijainnut Kastunsilta (Kastabro) mainitaan jo 1454, jolloin luostari osti sen viereisen niityn itselleen.

Kuvassa on näkymä vanhalta Raisionjoen siltapaikalta pohjoiseen, yläjuoksulle. Paikalta on reilut 150 metriä Raision kirkolle. Linkin takaa löytyvässä kartassa näkyy Raision kirkon sijainti suhteessa Raisionjoen laaksoon. Vanha siltapaikka on noin 800 metriä Ihalan kalmiston yläpuolella, ja puolisen kilometriä kohtaan jossa joenpinnan taso nousee kolmeen metriin merenpinnasta. Maankohoaminen tällä seudulla on noin 60 senttimetriä vuosisadassa, eli lahdenpohja on ollut tuossa kohdassa 1400-luvun tienoilla. Myös tuon jälkeen mereltä on ollut helpohko pääsy vähintäänkin tuohon saakka – mitään virtapaikkoja ei alapuolella joessa ole – mutta todennäköisesti jokea on päässyt nousemaan aina sillalle saakka. Silta on nykyisin noin 4 kilometriä mereltä, ja se on ollut pitkälle uudelle ajalle saakka alin siltapaikka Raisionjokilaaksossa. Vielä nykyisen Hintsan padon alla, puolisen kilometriä kirkon yläpuolella, joen korkeus on alle 7,5 metriä merenpinnan tasosta. Arkeologisen aineiston mukaan kirkon nykyisellä paikalla on todennäköisesti ollut kirkko jo 1200-luvulla – tämä onkin varsin luontevaa, sillä paikalle on päässyt varsin yksinkertaisesti niin vesireittejä kuin juuri merenlahdet kiertäviä maareittejäkin pitkin

Koko tien linjaus Aurajoen sillan pohjoispäästä Raision kautta Naantaliin on hyvin todennettavissa alueen 1700-luvun isojakokarttojen ja Kuninkaan kartaston avulla. Seudun rikkonainen topografia määrittelee tielinjaukselle selkeät rajat, joissa eri liikkumismuotojen tuottamat variaatiot ovat ennen 1930-lukua ja sen jälkeistä aikaa olleet pienet. Vasta 1960-luvun liikennesuunnittelu ja sen jälkeinen rakentaminen ja kaavoitus on muuttanut topografiaa niin, että huomattava osa tien keskiaikaisesta linjauksesta on nykyisin Satakunnantien ja Raisiontien (mt 12150) sekä niitä reunustavien kevyen liikenteen väylien ja penkkojen alla. Merkittävämpiä vanhemman, ts. 1960-lukua edeltäneen tielinjauksen osia on säilynyt vain Hepo-ojan molemmin puolin Lasimestarintien ja sen suuntaisen pyörätien kohdalla Turun Mälikkälässä, Haunistentien ja Jertantien kohdalla, jossa Raisionjoen keskiaikaisen siltapaikan kohdalla on nykyisin kevyen liikenteen silta, sekä Vehnätiellä Raision Ristimäessä ja Tammikankareen luona ennen Murikonojan laaksoa. Vanhasta 1930-luvun tierungosta muistuttavat tuolloisen tienrakennusteknologian kestävimpiin saavutuksiin kuuluneet kivipalkkirummut, joita on säilynyt siellä täällä tierakenteen osana. Murikonojalla tai jossain sen läheisyydessä Lietsalan puolella sijaitsi 1454 tiellä ollut Kastunsilta. Turussa Suurtorilta sillan yli pohjoiseen vienyt tie sijaitsi viimeistään 1300-luvulta lähtien Aninkaisten ja Brahenkatujen välisellä alueella ja vei Raunistulanporttiin. Naantalissa osa keskiaikaisesta tiestä on säilynyt kaupungin vanhimmassa katuverkossa Tulli- ja Mannerheminkatujen suuntaisena katutilana.

Turussa vietetyn yön ja tukevahkon hotelliaamiaisen jälkeen hankkiuduimme aamulla 11.8. hieman ennen kello kahdeksaa Aurajoen rantaan Suurtorin kohdalla olleen keskiaikaisen sillan päähän, josta lähdimme kävellen Brahenkatua ylös, Puutorin poikki Raunistulanporttiin ja siitä Satakunnantien länsipuolista kevyen liikenteen väylää kohti Raisiota. Nelisen kilometriä käveltyämme vilkaisimme Suikkilan kartanon pihapiiriä ja jatkoimme Lasimestarintien mutkien kautta Raision vanhalle siltapaikalle ja siitä kirkolle, jossa olimme ajateltua aikaisemmin ennen kello yhtätoista.

Näkymä Raision kirkon itäpäätyyn. Kuori-ikkunassa on säilynyt alkuperäinen myöhäiskeskiaikainen asu tiiliruoteineen ja poikkirautoineen. Oikealla kauppias Mats Cavenin ja hänen perheensä hautakammion seinää. Hautakammio on vuodelta 1814.

Kirkon luona ja sisällä vietetyn hyvän tovin jälkeen kävimme Raisiossa kahvilla ja suuntasimme Raisiontietä länteen. Asemalle tehdyn lyhyen koukkauksen jälkeen kävelimme Naantalin Nuhjalaan, jossa kahvittelimme jälleen, ja siitä Naantalin vanhankaupungin kautta luostarikirkolle. Välillä oli myös pari muuta lyhyehköä taukoa. Perillä olimme hieman yli kuuden tunnin jälkeen hieman yli kello 14 ja kuljettu matka oli poikkeamineen noin 21 km. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, sateelta säästyimme. Kirkossa oli häät, joten sisällä emme käyneet.

 

 

Sykemittarin mittaama reitti (gps) 11.8.2018. Tapio Salminen, PolarFlow.

Kalorit ja etapit

Matka apostolinkyydillä Turusta Naantalin luostarikirkolle vei hieman alle kuusi ja puoli tuntia, mutta koska siitä noin puolitoista kului Raision kirkossa ja asemalla ja vajaa tunti muina taukoina, varsinainen kävely vei ehkä nelisen tuntia. Kuntokävelyharrastukseni perusteella tiedän, että hyväkuntoinen kävelee 15 kilometrin matkan Tampereella mäkisessä Kaupin metsässä melko vaivattomasti kahteen tuntiin, parikymmentä kilometriä veisi aikaa ehkä noin kolme tuntia. Kuntokävelyssä keskivauhtini on n. 8–10 min/km, Naantalin tiellä vaelsimme 19 min/km, eli puolet hitaammin. Miesten maailmanennätys 20 kilometrillä on tasamaalla 1.16.36 (Yusuke Suzuki, 2015), naisten 1.25,02 (Jelena Lašmanova, 2012). Selvää on, että hyvällä säällä hyväkuntoinen 52-vuotias historiantutkija kävelee Turusta Naantaliin keskiaikaisen tien reittiä 3–4 tunnissa, mutta edes jotenkin matkasta nauttiakseen kannattaa varata 5–7 tuntia.

Raision kirkon eteisessä, tornin alakerrassa, säilytetään kahta vanhimmista Suomesta löydetyistä hautakivistä. Kivet ovat viimeistään 1200-luvun alkupuolelta; ne ovat graniittia, mutta niiden lähin esikuva ovat gotlantilaiset kalkkikivestä muotoillut kuvakivet. Toinen on selvästi kristillinen sauvaristeineen, mutta toisen kiven symboliikassa ei ole mitään nimenomaisesti kristillistä: kivessä näkyy auringonpyörä, ympyräristit ja kaksi eläinhahmoa (lintu ja jokin nisäkäs). Kiinnostavaa on, että kivet tuskin liittyvät alunperin toisiinsa: paitsi symboliikka, myös niiden valmistustekniikka on erilainen. Toisessa on sentin syvyinen hakkaus, toisen kuvaohjelma taas on toteutettu korkokuvana. Kivet löydettiin vuonna 1968 – niitä oli käytetty nykyisen kirkon kynnyskivinä.

Miten paljon energiaa kului ja miltä maantien topografia näyttää, kun sitä tarkastelee sykemittarin avulla? Mittarin asetin lepotilaan ainoastaan jälkimmäisellä kahvitauolla Naantalia lähestyttäessä, jolloin sitä oli pakko ladata. Parinkymmenen minuutin tauko pois lukien kulutin Aurajoen rannasta luostarikirkolle 2953 kilokaloria, josta 57 % oli poltettua rasvaa. Keskisyke oli istuma- ja muut tauot mukaan lukien 102 lyöntiä minuutissa. ”Normaalissa” kuntokävelyssä korkeammalla sykkeellä rasvan osuus vaihtelee 20–35 % välillä, joten ”vaeltaminen” kulutti kehoon varastoituneita enegiavarantoja huomattavasti enemmän kuin ”kuntoilu”. Kuten kuvituksena olevista sykemittarin tiedoista ilmenee, valmistajan ohjelmisto tulkitsi rasituksen ”äärimmäiseksi” ja kertoi palautumisajan olevan yli kolme vuorokautta. Koska kyse on kuntoilua varten luodusta tsemppausohjelmistosta, arvioon voi suhtautua hymähdellen, mutta totta on, että pitkäkestoinen päivänkin matkanteko kävellen vaati jo esiteollisessa yhteiskunnassa keholta paljon.

Toinen mielenkiintoinen sykemittarin ilmoittama mittaustulos oli korkeusero: 265 metriä nousua ja 275 metriä laskua. Lukema vaikuttaa hämmästyttävän suurelta, ja suhtaudun siihen yhä hieman epäuskoisesti, etenkin kun kyse on 2000-luvun kevyen liikenteen väylien tasoitetusta topografiasta. Korkeuskäyrien perusteella matkan varrella on kuitenkin useita 25 metrin nousuja ja laskuja. Mikäli mittari laski korkeuserot oikein ja niihin lisätään täyttömaiden, leikkausten ja tien muiden rakenneosien tasoittava vaikutus, reitin todellinen korkeusero 1400-luvulla on saattanut olla yhteensä yli 600 metriä (noin 300 m laskuja ja 300 metriä nousuja). Luku tuntuu suurelta, mutta samalla on muistettava, että rannikon topografia on todella pienipiirteinen ja rikkonainen, ja että vesijättöjen ja umpeenkasvaneiden lahtien ja juopien vuoksi Turun ja Naantalin välinen maantie sijoittuu Raisionjoen ja muiden pienempien purojen muodostamaa alamaata reunustaville sokkeloisille rinne- ja kalliomaille. Vaikutelma maantien topografiasta ja sen vaatimuksista vaeltajalle onkin kokonaan toisenlainen kuin Tampereen seudulla, jossa tiet sijoittuvat korkeuseroiltaan melko tasaisille harju- tai muille rinteille ja jokia ylittävät laaksot ovat harvemmassa.

Sykemittarin tiedot 11.8.2018. Tapio Salminen, PolarFlow.

Raision nykykeskus kuvattuna idän puolelta. Vasemmalla oleva risteys on suunnilleen samalla paikalla kuin jo keskiaikaisten Turusta Naantaliin ja Turusta Maskuun sekä Nousiaisiin johtavien teiden risteys. Suoraan eteenpäin matka jatkuu kohti Naantalia.

Raision asemakylän raitti. Oikealla edessä olevassa keltaisessa puurakennuksessa on toiminut kauppa – ja takana kohoavat Raision tehtaat. Tehtaan toiminta alkoi vehnämyllynä vuonna 1942; kasviöljytehdas perustettiin vierelle vuonna 1950, ja margariinitehdas perustettiin vuonna 1956. Perustamiskokouksessa puhetta johti pääministeri Kekkonen.

Evästä ja palveluita

Mitä tien topografia, Naantalin etäisyys ja kuljettu matka merkitsi keskiaikaiselle vaeltajalle? Käytännössä kulutettu kalorimäärä ja reitin vaatimukset tarkoittavat, että Turun ja Naantalin välisellä lyhyelläkin vaelluksella oli jo keskiajalla huolehdittava riittävästä ruokailusta, juomisesta ja tauoista, mistä käänteisesti seuraa, että mukana oli paitsi oltava evästä, myös maantien varren palveluita oli oltava saatavilla sopivin välimatkoin.

Vaikka olen jo 1990-luvulla tieinventointien yhteydessä ja sen jälkeenkin yrittänyt havainnoida etappipisteiden ja erilaisten matkanteon solmukohtien keskinäisten etäisyyksien merkitystä esiteollisessa liikkumisessa, vasta kävely Naantaliin avasi silmäni ymmärtämään, miten tie ja matkan etäisyydet kävelijälle näyttäytyivät ja millä tavoin sen varren etappipisteiden on täytynyt olla järjestetty. Jos tietä pitkin kulki luostarin kukoistuskaudella 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa, huomattava palvelurypäs on täytynyt pelkästään etäisyyden vuoksi olla ollut molempiin suuntiin tarjolla Raision sillan ja kirkon sekä niiden lähellä sijainneen Maskun tienhaaran luona. Keskiaikaisten lakien ja määräysten mukaan teiden varsilla tuli olla matkustavaisia varten ylläpidettyjä tavernoja ja krouveja, joista Mynämäkeä ja siellä krouvia pitänyttä perhettä tai sukua lukuun ottamatta on vain harvoja viitteitä lähdemateriaalissa. Myös Raisiossa sellainen on täytynyt olla. Melko selvää on, että tavernan lisäksi risteyksen, kirkon ja sillan tienoilla oli myös muita yksityisiä levähdyspaikkoja ja palveluita. Raision keskittymä palveli myös matkantekoa Maskun ja Nousiaisten suuntaan, jossa myöhäiskeskiajalla oli toinen tärkeä Turun ulottuvilla oleva pyhiinvaelluskohde.

Kuljetun matkan perusteella yksityisiä keskiaikaisia krouveja tai muita levähdyspalveluita tarjoavia pisteitä on täytynyt olla Turun ja Raision välillä myös Suikkilan myöhemmän kartanon luona, joka on soveltunut myös sisämaasta tulevan ratsutien ja talvitien solmukohdaksi ja joka vielä myöhään 1800-luvulla toimi käräjäpaikkana. Raisiosta länteen vastaavia levähdyspisteitä on kuljetun matkan perusteella voinut olla parikin, yksi mahdollisesti jo Pirilän-Ristimäen alueella, jossa Piuhanjoen laakso ulottuu mereltä lähelle Maskun kirkkoa ja on voinut muodostaa talvitienä käytetyn aukon, mutta viimeistään Lietsalassa, jonka läheisyydessä myös Kastunsilta sijaitsi. Lietsalan nimi saattaa Hämeen Härkätien Lietsan yksinäistalon tapaan liittyä matkantekoon, tosin Härkätielläkin etymologia on epävarma. Kolmas mahdollinen keskiaikainen krouvinpaikka saattaa olla ollut Karvetin ja Nuhjalan välisellä alueella tai siitä Naantaliin Luolalanjärven ja meren välissä olleen salmen tai vuolteen ylityspaikalla, jossa olleiden kalastamoiden luona olleet omistuksensa luostari vaihtoi 1450 Turun dominikaanikonventilta.

Naantalin kaupunki rakentui neljästä korttelista satamalahden lounaisrannalla – vastapäätä koillisrannalla kohosi ennen luostarikompleksi, nykyisin sen jäljelle jäänyt osa, kirkko. Tästä kuvasta voi ehkä hahmottaa hieman kaupungin pienuutta: kuvan keskialan talot ovat siis satamarannassa, ja takana oleva talo, jonka katto on kuvassa poikittain, on jo vanhan kaupunkialueen takareunalla. Punainen talo edessä on Niemen talo. Sen nykyisten piharakennusten paikalla olleessa talossa Naantalin luostarin perustaja piispa Maunu Tavast vietti viimeiset vuotensa: hän jätti piispantehtävänsä vuonna 1449 ja kuoli kolme vuotta myöhemmin.

Naantalin vanhan kaupungin katuja.

Naantalin kaupungin katuja. Kaupungin pienuudesta huolimatta korkeuserot vanhan kaupungin alueella ovat huomattavat.

Maantien kertomaa

Mitä Naantalin tiellä vietetty aurinkoinen elokuun lauantai antoi keskiaikaisen matkanteon tutkimuksen mahdollisuuksille Suomessa? Paitsi pohdintoja kehon rasituksesta, palautumisesta, matkan vaivoista ja etäisyyden funktioista, myös kokemusasiantuntijan näkemyksen lyhyen lähi- tai mikropyhiinvaelluksen aikataulusta keskiajan kesäkeleillä.

Pyhän Birgitan juhlista tärkein, kanonisaatiojuhla 7.10. sijoittuu sulan maan aikaan, nykyisessä gregoriaanisessa kalenterissa keskiajan lopulla noin kymmenen päivää myöhemmin, eli 17.10. Jos Birgitan kulttiin mieltynyt pyhiinvaeltaja halusi toteuttaa kattavan vaelluksen jalan Turusta Naantaliin, matkaan ehti lähteä Turusta vielä varsinaista juhlapäivää edeltävän aamun hämärissä ja olla perillä Naantalissa ennen aaton vigiliaa. Seuraava päivä kului Birgittaa juhliessa Naantalissa, ja Turkuun saattoi kävellä takaisin kolmantena päivänä vaelluksen aloittamisesta. Varakkaammalle vaeltajalle tien varrella oli varmasti tarjolla monenlaisia palveluita liikkumismuodosta riippumatta, mutta myös vähäväkisempi saattoi olettaa vaeltajan statuksen turvaavan ainakin vesihuollon ja mahdollisuuden levähtämiseen tien varren etappipisteissä. Suurimpien kirkollisten juhlapäivien aikaan matkalla oli varmasti muitakin, ja viimeistään Raisiossa väkeä on ollut liikkeellä paljon. Koska Raisio sijoittui keskiajan lopulla tärkeään Nousiaisten, Naantalin ja Turun pyhiinvaelluskohteiden risteykseen, olisi houkuttavaa ajatella myös sen 1500-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä rakennetun kirkon erikoisen kolmeen suuntaan (pohjoinen, länsi ja etelä) avautuneen eteisrakennuksen olleen tavalla tai toisella yhteydessä kirkon asemaan vaellusten etappipisteenä. Selvää on, että Naantaliin pääsi Turusta myös vesitse, mutta lokakuussa maantie oli varmasti suosituin, halvin ja houkuttelevin vaihtoehto.

N.B. Tekstissä ehdotetut talviteiden mahdolliset linjaukset ovat spekulatiivisia.

Naantalin kirkon itäpääty ja itäsakaristo (ns. nunnakuori, alunperin todennäköisesti kappelikäytössä). Paikan päällä katsottuna ja kierrettynä kirkko on vaikuttavan massiivinen – se onkin heti Turun tuomiokirkon jälkeen maamme suurin keskiaikainen kirkko. Nykyinen kivikirkko lienee rakennettu 1480-luvulla tai heti sen jälkeen birgittalaisluostarin kirkoksi. Takaa pilkottava kirkon länsitorni on muurattu vuosina 1794-1797. Päädyssä oikealla alhaalla on toinen niin sanotuista ”anteeksiantamuksen porteista”, jotka oli tarkoitettu luostarin ulkopuolelta kirkkoon tulijoille (kaupunkilaisille ja pyhiinvaeltajille) – tämä pohjoispuolen portti on ollut muurattuna umpeen jo vuosisatoja. Birgitta oli nähnyt näyssään porttiparin välttämättömiksi jokaiselle luostarikirkolle. Itäpäädyn suuren ikkunan lynetissä näkyy heikosti 1500-luvun maalaus (Kristus ja kaksi enkeliä) josta alla lähikuva. Suomalaisissa keskiaikaisten kirkkojen ulkoseinissä on yllättävän monessa jälkiä myöhäiskeskiaikaisista ja uuden ajan alkupuolen maalauksista.

Kartat:

KA, Maanmittaushallitus, Uudistusarkisto, Turun ja Porin Lääni, Turku, Maaria, Raisio ja Naantali.

Harju, Erkki-Sakari (toim.), Kuninkaan kartasto Etelä-Suomesta 1776–1805. SKS Toim., 1373. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012.

Paikkatietoikkuna (https://kartta.paikkatietoikkuna.fi/).

Tutkimuskirjallisuutta

Suvanto, Seppo. Naantalin historia 1. Keskiaika ja 1500-luku. Turku, 1976.

Sekä

Ahl-Waris, Eva. Historiebruk Kring Nådendal Och Den Kommemorativa Anatomin Av Klostrets Minnesplats. Helsingfors: Helsingfors universitet, 2010.

Hiekkanen, Markus, Suomen keskiajan kivikirkot (3. uud. p.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014.

Katajala-Peltomaa, Sari, Krötzl, Christian & Meriluoto-Jaakkola, Marjo (toim.), Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla: kun maailma aukeni. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 1399. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2014

Jaakko Masonen, Mika Hakkarainen, Anitta Lehtonen, Tapio Salminen, Suuri Postitie Varsinais-Suomessa. Tien linjaus, ajoitus ja nykyinen käyttö. Varsinais-Suomen seutukaavaliitto, Turku 1990.

Mauranen, Tapani (toim.), Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Tuhat vuotta teitä, kaksisataa vuotta tielaitosta 1. Helsinki: Tielaitos, 1999.

Salminen, Tapio, Common Road, Common Duty – Public Road, Private Space?: King Magnus Eriksson’s law and the understanding of road as a space in late medieval Finland and the Swedish realm. Scandinavian Journal of History, Volume 35, Issue 2 June 2010, 115–134.

Uotila, Kari (toim.), Naantalin luostarin rannassa – arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä. Stranden vid nådendals kloster – vardagen i klostret och dess omgivning. Kåkenhus-kirjat, nr. 3. Eura, 2011.

Kisälli Mertenin mysteeri. Näkökulmia liikkuvuuteen keskiajalta nykypäivään.

Maija Ojala-Fulwood
Tampereen yliopisto

Loppukeväästä, torstaina Marian päivän jälkeen vuonna 1475 tallinnalainen kultasepän kisälli Merten Dutschendorp piteli kädessään arvokasta dokumenttia. Kyseessä oli hänelle myönnetty suosituskirje, jonka olivat allekirjoittaneet Tallinnan kultaseppien ammattikunnan vanhimmat. Kirjeessä ammattikunnan oltermannit todistavat, että kisälli Merten on suorittanut oppinsa kiitettävästi ja että hän on kaikin puolin moitteeton ja nuhteeton ammattimies. Lisäksi he esittävät pyynnön, että Merten hyväksyttäisiin Tukholman kultaseppien ammattikunnan jäseneksi ja häntä kohdeltaisiin sen mukaisesti. Kultaseppien oltermannit vakuuttavat, että jos Merten olisi jäänyt Tallinnaan, hänet olisi siellä hyväksytty kultaseppien ammattikunnan jäseneksi.

Mertenin suosituskirje on nykyään osa Tukholman kultaseppien arkistokokonaisuutta, jota säilytetään Kuninkaallisessa kirjastossa Tukholmassa. Kauniilla käsialalla kirjoitettu, ja sinetillä varustettu kirje on yksi todiste ihmisten liikkuvuudesta Itämeren alueella myöhäiskeskiajalla. Tarkkojen tilastojen puuttuessa on mahdotonta arvioida kuinka paljon ihmisiä muutti työn tai muiden syiden takia Mertenin aikoihin. Tanskalainen professori Bjørn Poulsen on arvioinut, että 1500-luvulla yli 10 000 ihmistä oli vuosittain liikkeellä Itämeren alueella. Nämä siirtolaiset edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia varakkaista kauppiaista (Wubs-Mrozewic) talonpoikiin (Salminen) ja pikku rikollisiin (Laitinen). Mertenin tavoin myös monet eri alojen ammattimiehet kuten lakimiehet (Korpiola) ja muut käsityöläiset muuttivat kaupungista toiseen. Tukholmaan heitä houkutteli muun muassa hyvät työmahdollisuudet.

Tukholman kansainvälisyydestä kertoo myös esimerkiksi Saksalaisen Bernt Notken tekemä Pyhä Yrjö-veistos Suurkirkossa. (kuva Maija Ojala-Fulwood)

Tarkasteltaessa ihmisten liikkuvuutta pitkällä aikavälillä aina keskiajan lopulta nykypäivään saakka voidaan havaita useita yhtäläisyyksiä. Niistä päällimmäisenä on se, että liikkuvuus on aina herättänyt ristiriitaisia tunteita. Liikkuvuus ja siirtolaiset koetaan yhtä aikaa sekä hyödylliseksi että hyväksi asiaksi ja toisaalta ne herättävät myös pelkoja ja epäluuloja. Niin ikään liikkuvuutta pyritään usein samanaikaisesti tukemaan ja lisäämään ja toisaalta myös rajoittamaan erilaisin laein ja säädöksin. Liikkuvuuden motiiveina ovat olleet muun muassa subjektiivinen halu parempaan elämään, työmahdollisuudet, turvallisuus ja seikkailunhalu. Hyvin usein liikkuvuus on rakenteellista, esimerkiksi työn kausiluontoisuudesta johtuvaa, jolloin liikkuvuuden vapaaehtoisuus voidaan kyseenalaistaa. Osa siirtolaisista on sopeutunut ja integroitunut hyvin uuteen yhteiskuntaan kun taas osa on kokenut itsensä ulkopuolisiksi. Kun tarkastellaan sitä, kuka on muuttanut ja miten ammatti, sosiaalinen status, ikä, sukupuoli, elämänvaihe, uskonto ja kieli ovat vaikuttaneet liikkuvuuteen, niin muutokset ovat pitkässä juoksussa olleet pieniä ja vähäisiä.  Suurin ero puolestaan on volyymissa: pelkästään Euroopassa on tällä hetkellä arviolta yli sata miljoonaa siirtolaista ja miljoonia lyhempiä aikoja tai matkoja kulkevia ihmisiä.

Juuri päättyneessä tutkimushankkeessa Siirtolaisuus, työvoiman liikkuvuus ja multietniset kaupungit keskiajalta nykypäivään analysoimme ihmisten liikkuvuutta kymmenen tapaustutkimuksen kautta. Hankkeessa oli mukana historiantutkijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä Suomen eri yliopistoista. Hankkeessa liikkuvuutta lähestyttiin ruohonjuuritasolta, siirtolaisten omista kokemuksista käsin. Tutkimushanke osoitti, kuinka usein myös pienen mittakaavan liikkuvuudella, josta on jäänyt vain vähäisiä jälkiä, on suuri taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen merkitys alueellisesti. Pienen mittakaavan liikkuvuus jää myös usein varjoon niin viranomaisilta kuin tutkijoilta.

Hankkeen tutkimustulokset on koottu yhteen englanninkieliseksi julkaisuksi Migration and Multi-ethnic Communities: Mobile People from the late Middle Ages to the Present (DeGruyter Oldenburg). Kolme kirjan artikkeleista käsittelee ns. varhaisempia aikoja. Tässä kirjoituksessa esitellyn tapauksen lisäksi Riitta Laitisen artikkeli käsittelee alempien yhteiskuntaluokkien liikkuvuutta. Hän nostaa esille yhden siirtolaisuuden paradokseista: kuinka palvelijoiden, irtolaisten ja köyhälistön liikkuvuus koetaan usein uhkaksi ja toisaalta kuinka heidän työpanos oli välttämätön kaupunkiyhteisön toimivuudelle. Ella Viitaniemen kappale puolestaan käsittelee muurarimestareiden liikkuvuutta ja työtä maaseudun paikallisyhteisöissä. Hänen tapaustutkimuksessa korostuu muun muassa kielitaidon merkitys siirtolaisen sopeutumisessa ja se, kuinka muualta tullut saattoi joutua sijaiskärsijäksi paikallisyhteisön konfliktissa. Lisäksi näin vuoden 1918 tapahtumien muistovuonna on syytä mainita Henrik Mattjusin artikkeli, joka käsittelee sisällissodan aikaa ja sen jälkeisiä vuosia Tampereella maahanmuuttajien näkökulmasta.

1400-luvun lopulla Merten saapuessa Tukholmaan kaupungissa oli edustettuina useita eri kansallisuuksia. Eri lähteiden perusteella tiedetään, että siellä asui ainakin tanskalaisia, norjalaisia, skotlantilaisia, hollantilaisia, virolaisia, latvialaisia ja suomalaisia. Lisäksi suurin osa kaupungin ruotsalaisia oli alun perin kotoisin muualta valtakunnasta (Dahlbäck, Lamberg). Tukholman kultaseppien ammattikunnan säännön mukaan, jokaisen muualta tuleva kisällin, joka halusi työskennellä ammattikunnassa, oli mentävä oltermannien puheille ja pyydettävä lupa työntekoon (Klemming). Tämä pykälä koski myös niitä ruotsalaisia, jotka tulivat valtakunnan muista osista. Lisäksi ennen mestariksi pääsyä kisällin oli läpäistävä käsityöläisammattikuntien normaalit vaatimukset: piti olla viiden hopeamarkan säästöt ja työvälineet, maksaa maksu oluesta ja kynttilöistä, näyttää todistus suoritetusta koulutuksesta sekä suorittaa mestarin työnäyte.

Yksityiskohta Vädersolstavlan-taulusta, joka kuvaa Tukholmaa 1530-luvulla. Tukholman Suurkirkossa oleva maalaus on kopio vuodelta 1635 (kuva Maija Ojala-Fulwood).

Keskiajalla ja uuden ajan alussa suuri osa Tukholman 19:stä käsityöläisammattikunnasta sääteli jollain tapaa maahanmuuttoa. Näitä säädöksiä ei kuitenkaan pidä tulkita pelkästään maahanmuuton rajoituksina vaan myös osana ammattikuntien yleistä laatukontrollia, joka koski valmistettuja tuotteita mutta myös käsityöläisen henkilökohtaista mainetta. Maahanmuuttajien osus saattoi olla myös verrattain suuri. Esimerkiksi Tukholman kultaseppien säännön mukaan, puolet ammattikunnan mestareista sai olla ulkomaalaisia. Lisäksi Euroopan kaupungeille tyypillinen ammattikuntalaitos myös loi verkostoja ja väyliä liikkuvuudelle. Kisälliaikaan kuului usein ”vaihtovuosi” ulkomailla ja ammattikuntajärjestelmän samankaltaisuus eri kaupungeissa helpotti liikkuvuutta. Pääsy ammattikunnan jäseneksi myös edesauttoi integroitumista uuteen paikallisyhteisöön.

Entä mitä tapahtui kisälli Mertenille? Se, että Mertenin kirje on säilynyt Tukholmassa viittaa siihen, että tallinnalainen kisälli todennäköisesti selvisi pitkästä merimatkasta ja hänen asiansa oli esillä Tukholman kultaseppien ammattikunnassa. Kisällin myöhäisemmät vaiheet jäävät kuitenkin vielä historian hämärään, sillä en ole löytänyt hänestä muita merkintöjä. Suurin osa Ruotsin valtakunnan kaupungeissa toimineista kultasepistä on pystytty tunnistamaan ja Merten ei esiinny heidän joukossaan (Andrèn, de Brun, Borg). Tiettävästi hän ei myöskään palannut takaisin Tallinnaan. On mahdollista, että hän jatkoi ammattiaan jossain pienemmällä paikkakunnalla tai jatkoi matkaansa esimerkiksi Tanskaan tai Saksaan. Hänen saamansa suosituskirje on kuitenkin todisteena korkeasti koulutetun työvoiman liikkuvuudesta Itämeren alueella.

Kirjallisuus

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Andrén, Erik, Brynolf Hellner, Carl Hernmark och Kersti Holmquist. Svenskt silversmiede: Guld- och silverstämplar 1520−1850. Stockholm: Nordiska Museets förlag, 2000.

Borg, Tyra. Guld och silversmeder i Finland: Deras stämplar och arbeten 1373−1873. Helsingfors: Akademiska Bokhandeln, 1973.

Brun, Frans, de. “Guldsmeder i Stockholm åren 1420−1560.” in Samfundet S:t Eriks årsbok 1918 [Journal of the St. Eriks Foundation 1918], edited by Gustaf Upmark, 164−179. Stockholm: Wahlström et Widstrand, 1918.

Dahlbäck, Göran. I medeltidens Stockholm. Monografier utgivna av Stockholms stad 81. Borås/Stockholm: Stockholms medeltidsmuseet och Kommittén för stockholmsforksning, 1995 [1987].

Korpiola, Mia. “Desperately needing lawyers: Contacts in the Baltic Sea Region and the Rise of Diplomacy in Reformation Sweden.” In Migration und Kulturtransfer im Ostseeraum während der Frühen Zeuzeit, edited by Otfried Czaika and Heinrich Holze, 101−120. Stockholm: Kungliga biblioteket, 2012.

Lamberg, Marko. “A Finnish Minority Identity within the Merchant Community of Late Medieval Stockholm?” In Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300−1500 edited by Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen and Tom Pettitt, 91−108. Odense: University Press of Southern Denmark, 2013.

Wubs-Mrozewicz, Justyna. “Interplay of Identities: German Settlers in Late Medieval Stockholm.” In Scandinavian Journal of History 29 (2004): 53−67.

Poulsen, Bjørn. “Late Medieval Migration across the Baltic: The Movement of People between Northen Germany and Denmark.” In Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300−1500, edited by Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen and Tom Pettitt, 31−56. Odense: University Press of Southern Denmark, 2013.

Salminen, Tapio. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaa: Vantaan kaupunki 2013.

Laitinen, Riitta. ”The necessary and undesirable mobility of the lower classes in seventeenth-century Swedish towns.”

Trade, Mobility, and Identity in Ostia

Ghislaine Van Der Ploeg
University of Tampere

Many people in the modern world are used to travelling great distances with an ease of movement which is facilitated by the invention of passports and ID cards. An excellent infrastructure enables us to move between countries in a matter of hours. It is not difficult to prove who we are, to show our identities, when we reach our destinations. In antiquity, movement and establishment of identity were not as simple as they are in our modern world. As part of my research for the Finnish Academy project ‘Segregated or Integrated? – Living and Dying in the Harbour City of Ostia, 300 BCE-700 CE’ I have examined how mobility affected the establishment of identities and trade relations between Roman North Africa and Ostia. This work was presented at a workshop on ‘Ethniticà, identità, integrazione – Ostia, Porto, Roma/Ethnicity, Identity, and Integration – Ostia, Portus, Rome’ held at the Institutum Romanum Finlandiae and the Istituto Svedese di studi classici a Roma in Rome 18-19 October 2019. The other papers presented at this workshop examined the relationship between the cities mentioned in the title of the conference as well as issues of movement of objects and peoples as well as the creation and maintenance social and religious identities.

Increased mobility was one of the characteristics of the Roman Empire and the resulting improvement in infrastructure and increase in trade links enabled people to move around the Mediterranean and settle in a new place. The harbour city of Ostia, with its vast movement of people and goods, was emblematic of this phenomenon. The city was thought to have been founded in the 7th century BC by the fourth king of Rome, Ancus Marcius, and it was at the height of its power and importance in the 2nd and 3rd centuries AD. At this time, Ostia was a melting-pot of cultures, with people from all over the Roman Empire living and working here. Some of these individuals would have only stayed in Ostia for a limited period of time, for example, seasonal labours who worked during the sailing season or soldiers, but there were also many people from across the empire who came to Ostia and settled, worked, and also died in this city. An example of such an economic migration from Roman North Africa to Ostia is clearly expressed in an inscription erected in Ostia by Lucius Caecilius Aemilianus. In this inscription Aemilianus describes both his past and present careers. He states that he was a veteran from the first praetorian cohort and he also mentions that he held two civic posts, namely that of decurio, and duovir in Aelia Uluzibbira in Africa. However, after his period in Africa he moved to Ostia and worked here as a wine trader, where he was a member of a collegium, namely the corpus splendidissimum importatorum et negotiantium vinariorum. The members of this guild were involved in the import and sale of wine, especially in bulk. The combination of these two, the expression of both a past military and present commercial identity seems to be quite rare and it has, in fact, been argued that this is the only known epigraphic record of an ex-military man, participating in economic activities after he returned to civilian life.

Many people from Roman North Africa settled in Ostia and Russell Meiggs has argued that it was actually with Africa that Ostia had the closest connections, as a result of the grain imports.[1] A regular grain supply to Rome had been set up as early as 60 BC by Pompey and while at first this came mainly from Egypt, in the course of the 1st and 2nd centuries AD, Roman North Africa became the most importance source for grain. This period generally saw a boom in the production of agricultural goods in Africa, which were transported to Ostia. Despite being in different continents, the geographical distance between these places was but a short trip away by boat as Pliny in his Natural History (19.1.4) points out that it was possible for a ship to travel between Africa and Ostia in two days. The export of grain out of Africa from an early date ensured an excellent infrastructure was in place which could then serve to transport other products, such as olive oil, wild animals, and wine, out of Africa later on. There were twenty-nine ports between the provinces of Mauretania Tingitana and Cyrenaica which provided the infrastructure necessary for this trade. Africa Proconsularis was the best equipped province as it had twenty ports for ships to come and go from, most of which were probably built between the 1st and 3rd centuries AD.

map-proconsularis

Location of Africa Proconsularis Photo: Wikimedia Commons

Wine was a commonly produced product in the region of Aelia Uluzibbira, the city where Aemilianus was working as a civic official, as the soil and weather conditions were good for the cultivation of wine and most wines from the region were highly valued. Wine would, therefore, have been a logical choice as a product for Aemilianus to import into Ostia as he would have has access to this crop and would have already made connections with people from the region who could either act as his agents or from whom he could buy wine. Wine production in the pre-Augustan era had mainly been focused on Campania which produced some of the finest ancient wines, such as Falernian, but also cheap wine meant for mass consumption. However, this changed in the early imperial period, probably as a result of increased migration and mobility. Evidence from shipwrecks shows that Italian wines, especially from Campania, Latium, and Etruria dominated the market from the middle of the 2nd century BC to the Augustan period. At the end of the Republic, Italian wines were being exported to the Aegean, West Africa, Spain, and Gaul. 181 wine amphorae from the Augustan period were discovered close to Ostia in Longarina, fifty-eight of which came from Spain which indicates that wine was being exported into Rome at this point.[2] In the 1st century AD vineyards developed in Spain and Gaul to such an extent that people were no longer dependent on Italian wines and production became prolific enough to start exporting wines. North African viticulture only developed after the Roman expansion of the province in the 2nd century AD. Only one wine press in Proconsularis has been discovered but the evidence for viticulture in the province of Mauretania Caesariensis is plentiful. People in the former province could have perhaps fermented the wine in amphorae which were then also used to transport the wine in instead of using interred dolia.

There is plenty of evidence in Ostia suggesting a vivacious wine trade, for example amphorae stamps from the various provinces have been found here, amphorae sherds from Mauretania Caesariensis have been found in Ostian layers dating to the end of 2nd century AD. The trade and shipping connections with Africa shown in the Piazzale delle Corporazioni in Ostia are especially important. The piazzale was a square in the heart of Ostia, located near the temple, the function of which is not precisely known nowadays. It contains sixty-one stations around a central square which housed a temple. Each station included a mosaic and often also an identifying inscription. The likeliest explanation for this place was that the rooms here were used as commercial offices where transport of goods and people could be arranged. There are especially a great number of mosaics in these rooms depicting images of Africa, for example ships, palm trees, and African animals, often together with inscriptions indicating with which place in Africa a particular room was connected.

mosaic-piazzale

Mosaic from the Piazzale depicting ships from Carthage. Photo: Wikimedia Commons

It is likely that these mosaics were not all placed here at the same time but were done so over a period of time between AD 180 and 200, perhaps as a result of new traders coming to Ostia from further places in Africa.

The stations show where sailors and traders from various North African cities had their trading bases. However, they also formed a social network and bridge for people coming from Africa who wanted to live and work in Ostia. The main problem for people coming to Ostia from another place, like Aemilianus, was how they could establish their identity without an established network of friends or family. As mentioned above, there were no passports or ID cards in antiquity and without these means of identification, identity had to be established and verified via established social networks, especially those connected to the person’s place of origin. The stations in the Piazzale formed such as social network and these corporations formed institutions by which migration could be mediated and controlled. They could help an individual from a different province establish himself and making connections with local people.[3] Traders could come from their place of origin and reach out to others from that geographical area. Africans who were already established in Ostia could vouch for a newcomer who wanted to trade with Ostians but also be a way through which this newcomer could become a part of Ostian society by being introduced into society and the creation of these trade networks was then based primarily upon ethnicity and was the springboard from which other networks could be created.[4] This shared geographical and ethnic background provided the trust upon which future trade was based. Identity and trade were highly connected and without the former being established, the latter could not take place as people could only trust you with their funds if they knew who you were. Inscriptions, showing a past and present career, were a good way of displaying who you were and establishing identity and trust.

[1] Meiggs (1973) 214.

[2] Tchernia (1986) 154; Unwin (2005) 123. Tchernia lists the distribution of amphorae as follows: 4 from Cos, 32 from Baetica, 26 from Tarragona, 42 from north Italy, 50 from Pompeii-Sorrento, 5 from Falernia, 8 Rhodian amphorae, and 14 unallocated Dressel 2-4 amphorae: Tchernia (1986) 154.

[3] Moatti (2006) 119.

[4] Terpstra (2014) 123, 124.

Bibliography

Meiggs, R. (1973) Roman Ostia. Clarendon Press: Oxford.

Moatti, C. (2006) ‘Translation, Migration and Communication in the Roman Empire: Three Aspects of Movement in History’ Classical Antiquity 25.1, 109-140.

Tchernia, A. (1986) Le vin de l’Italie romaine. Essai d’histoire économique d’après les amphores. École française de Rome: Rome.

Terpstra, T.T. (2014) ‘The « Piazzale delle Corporazioni » Reconsidered’, Mélanges de l’École française de Rome – Antiquité, 126.1, 119-130.

Unwin, T. (2005) Wine and the Vine: An Historical Geography of Viticulture and the Wine Trade. Routledge: London.