Vanhojen aikojen tunteita

Aistien ja tunteiden historia on vakiintunut ja eläväinen tutkimuskenttä historiasssa. Se on tuonut uusia teoreettisia ja metodologisia teemoja tutkimuksen keskiöön. Joukko Triviumin jäseniä osallistui kansainvälisen kultuurihistorian seuran vuosikonferenssiin ”Senses, Emptions & the Affective Turn Recent Perspectives and Challenges in acuotural History” Uumajassa juhannuksen jälkeen.

Konferenssiin osallistuneet Triviumin jäsenet tutkivat uskontoa toiminnallisena tilana keskiajalla ja uuden ajan alussa. Tässä lähestymistavassa uskontoa ei nähdä dogmana tai instituutiona vaan dynaamisena sosiaalisena prosessina, kokemuksena. Eletty usko mahdollisti sosiaalisen aseman ja identiteetin tuottamisen ja manifestaation. Uskonnollisten käsitteiden ja rituaalien auki eläminen vahvisti yhteisöllisyyttä. Tunteiden kokeminen ja näyttäminen oli olennaista rituaaliselle toiminnalle, samaan aikaan kun tunteet antoivat merkityksen riiteille ja symboleille.

Keskiaika ja uuden ajan alku on nähty tunteikkaan uskonnollisuuden aikakautena. Uskonnolliset tunteet eivät silti tarkoiittaneet vain kyynelehtivää nöyryyttä, vaan käsittivät myös vihaa, katkeruutta ja raivoa. Vertailu vanhempien aikojen uskonnollisten tunteiden käyttöön ja näyttööön voi kertoa jotain tärkeää siitä, miksi uskonnolliset tunteet – viha, raivo ja ylpeys – edelleen nousevat yhteiskunnallisen elämän keskiöön niin globaalisti kuin Suomessakin. Vanhempien aikojen tutkimus on siis yhteiskunnallisesti tärkeiden kysymysten ääressä.

Sari Katajala-Peltomaa
Raisa Toivo
Jenni Kuuliala
Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Maine ja kuulopuheet 1200-luvun harhaoppi-inkvisitioissa

Saku Pihko
Tampereen yliopisto

Aikaan ja paikkaan katsomatta ihmiset puhuvat. He puhuvat itsestään ja toisistaan, ja muodostavat mielipiteitä kuulemiensa puheiden perusteella. Kommunikaatioteknologian kehitys on johtanut henkilökohtaisen tiedonvälityksen monimuotoistumiseen. Puhelimella voidaan soittaa toiselle puolelle maapalloa, ja internet on mahdollistanut sen, että yksittäisen henkilön ajatukset voivat saavuttaa lukemattomia vastaanottajia. Kehityksestä huolimatta kasvotusten tapahtuva ajatustenvaihto edelleen keskeinen osa ihmisten arkikokemusta.

Suullinen kommunikaatio oli erityisen keskeisessä asemassa esimodernissa maailmassa, varsinkin keskiajalla, jolloin yksilön puheet, teot ja niiden rakentama maine vaikuttivat huomattavan paljon hänen sosiaalisiin ja juridisiin toimintamahdollisuuksiinsa. On jopa esitetty, että keskiajan ihmiset olivat tietyllä tapaa olemassa ainoastaan toistensa silmissä. He tiesivät, että puheiden välittämä informaatio kulki nopeasti, ja maineen saattoi menettää yhtä nopeasti kuin sen oli saavuttanutkin. Ihmiset olivat huolissaan siitä mitä naapurit heistä puhuivat ja käyttäytyivät sen mukaisesti.

Keskiaikaiset oikeuspöytäkirjat ovat kenties hedelmällisintä lähdemateriaalia, jonka kautta nykytutkijat voivat tavoittaa edes pienen silmäyksen siitä, mitä kyseisenä aikakautena puhuttiin. Siinä missä moderni oikeuskäytäntö pyrkii jättämään kuulopuheet oikeussalin ulkopuolelle, keskiajan tuomioistuimet hyväksyivät auliisti julkisesta mielipiteestä ammennetun tiedon. Viranomaisten heikot mahdollisuudet kerätä informaatiota tekivät yhteisön epävirallisesta puheesta luotetun ja käyttökelpoisen tiedonhankinnan väylän. Sen avulla viranomaiset pystyivät ulottamaan valvontansa ja vaikutusvaltansa tehokkaasti ihmisten arkielämään.

Katolinen kirkko käytti muun ohella myös juridisia keinoja tiukentaessaan otettaan kristikunnasta keskiajan kuluessa. Hyvä esimerkki tästä toiminnasta ovat harhaoppi-inkvisitiot, eli oikeusprosessit, joilla tutkittiin 1200-luvun alkupuolelta eteenpäin sitä, ketkä olivat harhaoppisia. Tavoitteena oli joko ohjata heidät takaisin kaidalle tielle tai tämän epäonnistuessa rangaista heitä. Nämä uudet keinot antoivat kirkon viranomaisille kyvyn tarttua aiempaa systemaattisemmin ihmisten uskoon ja mielipiteisiin. Harhaoppi-inkvisitioiden tehokkuus perustui pitkälti laajan kuulustelupöytäkirja-aineiston laatimiseen. Näitä pöytäkirjoja on säilynyt paljon nykypäivään asti, ja ne ovat tutkijoiden aktiivisessa käytössä. Ne sisältävät paljon mielenkiintoista tietoa siitä, mitä inkvisitioiden kohteena olleissa yhteisöissä puhuttiin, ja miten ihmiset luovivat tämän informaation perusteella uskonkysymysten ympärillä polarisoituneessa maailmassaan.

Maineen ja kuulopuheiden juridinen merkitys käy erittäin kuvaavasti ilmi toimenpiteistä, jotka alkoivat Guillelman kuulustelusta vuonna 1274. Guillelma oli puusepän vaimo Toulousen kaupungista. Jouduttuaan syystä tai toisesta inkvisiittorin eteen, hän kielsi olleensa koskaan tekemisissä harhaoppisten kanssa. Hän kuitenkin kertoi, että hän ja eräät hänen naapureistaan olivat epäilleet erästä Fabrissaa ja tämän tytärtä Philippaa harhaoppisuudesta. Syynä olivat heidän sanansa ja tekonsa. Pöytäkirjan tekstiin on eritelty yksityiskohtaisesti naisten epäilyttävää käytöstä, jonka perusteella heidän harhaoppinen maineensa oli mitä ilmeisimmin muodostunut. Fabrissan oli esimerkiksi kuultu sanovan, että paholainen oli luonut ihmisen, ettei Jumala luonut sieluja, eivätkä papit opettaneet totuutta. Guillelman ollessa raskaana Fabrissa oli neuvonut häntä pyytämään Jumalaa vapauttamaan hänet demonista, joka hänellä oli vatsassaan. Hän oli myös kehunut harhaoppisuuden vuoksi poltettua pappia, ja surrut sitä, että erään vastikään kuolleen miehen sielu kulkisi ruumiista ruumiiseen saamatta rauhaa. Fabrissa oli myös kironnut Guillelman kaltaisia henkilöitä, jotka paljastivat kirkon viranomaisille tietoja muista. Philippan taasen kerrottiin sanoneen, että jos hän olisi tiennyt, ettei hänen miehellään ollut sama usko kuin hänellä, hän ei olisi koskaan ollut tämän kanssa, ja todennut, että hän antaisi korvan päästään, mikäli hänen miehellään olisi yhtä hyvä usko kuin eräällä Pontius de Gomenvillalla. Sittemmin inkvisiittoreiden takia maanpakoon lähtenyt Pontius olikin ilmeisen epäilyttävää seuraa, koska Guillelma katsoi asiakseen mainita nähneensä molempien naisten usein keskustelevan hänen kanssaan. Epäilyjä eivät myöskään hillinneet tuntemattomat lombardialaiset vieraat naisten kodissa, tai Fabrissan salamyhkäinen käytös hänen estäessään naapuruston väkeä vierailemasta äitinsä kuolinvuoteella.

Pöytäkirjan perusteella on selvää, että Guillelma tiesi paljon Fabrissan ja Philippan sanomisista ja tekemisistä. Asiasta oli nähtävästi puhuttu naapurustossa laajemminkin, koska Guillelma ei ainakaan omien sanojensa mukaan ollut ainoa, joka suhtautui naisiin epäillen. Kun hän joutui itse hankalaan asemaan kuulusteltavana, Guillelma päätti välittää naapurustossa liikkuneet tiedot inkvisiittorille. Hänen kuulustelunsa pöytäkirja on poikkeuksellinen, sillä erilaiset syyt epäilyjen taustalla on eritelty hyvin yksityiskohtaisesti. Tyypillisesti inkvisitiopöytäkirjat ovat kaavamaisia ja yksityiskohdattomia. Tulkintojen perusteet typistyvät usein esimerkiksi yksittäiseen, kontekstista irrotettuun tekoon tai toteamukseen. Inkvisiittorin suorittama valikointi ja tekstiä määrittävät kirjauskäytännöt leimaavat varmasti myös Guillelman kuulustelun pöytäkirjaa. Siitä huolimatta keskivertoa yksityiskohtaisemman tiedon perusteella on nähtävissä, miten paljon ihmiset tiesivät toisistaan, ja kuinka auliisti inkvisiittori hyväksyi kuulustellun välittämät tiedot muista ihmisistä.

Tapaus on poikkeuksellinen myös siksi, että Fabrissa ja Philippa joutuivat Guillelman ilmiannon seurauksena itsekin inkvisiittorin eteen, ja myös heidän kuulusteluistaan laaditut pöytäkirjat ovat säilyneet. Se on pienoinen voitto tutkijalle, koska usein joko ilmiannon sisältävä pöytäkirja, tai ilmiannon seurauksena suoritettujen kuulustelujen dokumentaatio on kadonnut.

Jouduttuaan kuulusteluun Fabrissa kielsi kaikki häntä kohtaan esitetyt syytökset. On kuitenkin ilmeistä, että ne perustuivat Guillelman ilmiantoon, koska häneltä kysyttiin täsmälleen samoja asioita, joista Guillelma oli aiemmin kertonut. Käsittelyssä olivat esimerkiksi hänen spesifit sanomisensa ja kontaktit epäilyttävään Pontius de Gomenvillaan. Vasta seuraavassa kuulustelussa Fabrissa myönsi olleensa tekemisissä kyseisen miehen kanssa, ja majoittaneensa Guillelman mainitsemia lombardialaisia kodissaan. Kuulustelujen välissä häntä pidettiin vangittuna. Se oli normaali käytäntö silloin, kun epäilty ei suostunut tunnustamaan sitä, mitä inkvisiittorit olivat hänestä kuulleet. Kolmannessa kuulustelussa Fabrissa viimein myöntyi inkvisiittorin ennakkotietoon ja tunnusti olleensa tekemisissä harhaoppisten kanssa. Philippa toimi samoin kuin hänen äitinsä, ja kielsi aluksi kaiken. Toisessa kuulustelussa hän myönsi nähneensä lombardialaiset vieraat, ja kolmannella kerralla myös hän myönsi erinäisiä kontakteja harhaoppisten kanssa, joskin vakuutellen, ettei missään nimessä uskonut heidän opetuksiinsa.

Tapaukseen liittyvistä pöytäkirjoista käy hyvin ilmi, miten informaatio liikkui puheiden välityksellä keskiajan yhteisöissä, ja miten inkvisiittorit käyttivät sitä rakentaessaan oikeusjuttua uskonnollisia väärintekijöitä vastaan. Epäilyttävä puhe ja käytös herättivät lisää puheita ja tulkintoja kotiyhteisön asukkaiden keskuudessa. Tietyille henkilöille muodostui epäilyttävän harhaoppisen maine, joka rakentui paitsi henkilökohtaisten tulkintojen varaan, myös suhteessa siihen, millainen populaari kuva vaarallisista harhaoppisista oli muodostunut kirkon systemaattisen propagandan seurauksena 1200-luvun kuluessa. Sen seurauksena kaikki tiesivät olla varuillaan ja arvioida naapureidensa tekemisiä. Vaikka välittömiin toimenpiteisiin ei olisi ryhdytty, ihmiset muistivat nämä kollektiiviset tulkinnat naapureistaan, ja kertoivat niistä viranomaisille, mikäli joutuivat itse kuulusteltaviksi. Maallikoiden välittämän leimaavan informaation merkitys korostui useissa tapauksissa, koska inkvisiittorit katsoivat saaneensa syytetyltä riittävän kattavan tunnustuksen vasta sitten, kun epäillyn myöntämät tiedot vastasivat muiden hänestä kertomaa. Fabrissan ja Philippan tapaus on muistutus siitä, kuinka odottamaton ja voimakas yhteisön jäsenten vaikutusvalta toistensa kohtaloon saattoi olla, varsinkin inkvisitiokontekstissa.

Pohjimmiltaan ongelma on kuitenkin ajaton. Se korostuu erityisesti paljon julkisuutta saavissa oikeustapauksissa, jotka toisinaan herättävät suuria tunteita. Aina kun ihmiset päästetään käyttämään valtaa toisiaan kohtaan, hiipivät maineen ja kuulopuheiden kaltaiset häilyvät muuttujat vaivihkaa osaksi yhtälöä, jonka seuraukset voivat olla vakavia. Ihmiset puhuvat aina, tuomariksi asettuvan vastuu säilyy.

Lähteet ja kirjallisuutta

Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh (toim. & kään.), ’The Edition and Translation’. Teoksessa Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh (toim.), Inquisitors and Heretics in Thirteenth-Century Languedoc: Edition and Translation of Toulouse Inquisition Depositions, 1273—1282. Brill: Leiden & Boston, 2011, 174—979. (Tässä kirjoituksessa käsitellyt pöytäkirjat löytyvät sivuilta 262—297.)

Arnold, John H., Inquisition and Power: Catharism and the Confessing Subject in Medieval Languedoc. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 2001.

Fenster, Thelma & Smail, Daniel Lord (toim.), Fama: The Politics of Talk & Reputation in Medieval Europe. Cornell University Press: Ithaca, 2003.

Sennis, Antonio (toim.), Cathars in Question. York Medieval Press: York, 2016.

Théry, Julien, ‘Fama : l’opinion publique comme preuve judiciaire. Aperçu sur la révolution médiévale de l’inquisitoire (XIIe—XIVe siècle)’. Teoksessa Lemesle, Bruno (toim.), La preuve en justice de l’Antiquité à nos jours. Presses Universitaires de Rennes, 2003, 119—147.

Wickham, Chris, ‘Gossip and Resistance among the Medieval Peasantry’. Past & Present no. 160, 1998, 3—24.

”Mikä sitä riivaa?” Mielenterveyden häiriöistä keskiajalla

10.10. vietetään maailman mielenterveyspäivää; päivän avulla halutaan herättää keskustelua henkisen hyvinvoinnin edistämisestä ja hälventää ennakkoluuloja ja leimaa, joka edelleen liittyy mielen sairauksiin. Mielenhäiriöitä, etenkin masennusta, pidetään juuri oman aikamme vitsauksina. Monien termien, kuten melankolian ja manian juuret voidaan kuitenkin ulottaa aina antiikin aikoihin saakka. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että vaikka termejä on käytetty pitkään, sairaudet niiden takana, oireet, syyt ja seuraukset ovat aina kontekstisidonnaisia ja vaihtelevat ajan ja paikan mukaan. Melankolia miellettiin yläluokan ja ennen kaikkea oppineiden vaivaksi – miten lie nykyään? Toisaalta hyvinkin samanlaiset oireet ovat voineet saada eri tulkinnan eri aikoina, esimerkiksi erilaiset ”kohtaukset” on aikanaan selitetty pahojen henkien riivaukseksi, hysteriaksi tai hermoromahdukseksi.

 

Keskiajalla mielen ja ruumiin hyvinvointi nähtiin kokonaisuutena ja vahvasti henkiseen sfääriin linkittyneenä. Nykyajan medikalisoitunut näkemys pelkistää toisinaan henkisen hyvinvoinnin ongelmatkin aivokemiaksi ja lääkkeillä korjattavaksi, sen sijaan uskonnolliset selitykset ja parannusmetodit ovat nykyisistä ajatusmalleista hävinneet. Keskiajalla sielullinen lääke toimi myös ruumiin vaivoihin: vuonna 1215 potilasta hoitavat lääkärit velvoitettiin kutsumaan ensin paikalle pappi tarjoamaan hengellistä lääkintää.

 

Ruumiin, mielen ja sielun yhtenäisyys näkyi myös sairauden ja terveyden määritelmissä. Pahat henget saattoivat aiheuttaa mielenhäiriöitä, toisinaan ruumiillisia vaivojakin, mutta toisaalta pyhimysten voima saattoi parantaa niin fyysisiä kuin henkisiä vaivoja. Demonien toiminnalla selitettiin usein etenkin erilaisia käytöshäiriöitä. Toisin kuin nykyisissä mielikuvissa helposti ajatellaan, keskiajalla kaikkia poikkeavasti käyttäytyviä ihmisiä ei kuitenkaan leimattu pahojen henkien vallassa oleviksi. Keskiaikaisessa kulttuurissa oli myös muita, lääketieteellisiä ja sosiaalisia selitysmalleja tällaisille ongelmille. ”Riivattu ”ei ollut leima osaansa sopeutumattomille kapinallisille eikä pysyvä marginalisoitumiseen johtava stigma. Pikemminkin voidaan väittää, että joidenkin oireiden ja ilmiöiden selittäminen pahojen henkien riivauksella oli osoitus keskiaikaisen kulttuurin joustavuudesta.

 

Äkillinen, selittämätön aggressio, joka kohdistui joko itseen, toisiin henkilöihin tai esineisiin, huutaminen, solvaus ja levoton vaeltelu olivat kaikki tyypillisiä oireita, jotka usein selitettiin pahojen henkien toiminnalla. Riivaus olikin monin tavaus päällekkäinen kategoria raivohulluuskohtausten kanssa. Kuvaava esimerkki keskiaikaisista käsityksistä on Bonaventuran kokemukset 1200-luvun puolivälin Pohjois-Italiasta. Syytä hänen kohtalolleen ei todistajanlausunnoissa anneta, mutta oireita kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Bonaventura sai kohtauksia, joiden aikana hän käyttäytyi aggressiivisesti ja lausui loukkaavia sanoja – ei ainoastaan läheisilleen vaan myös pyhimyksistä ja Jumalasta. Bonaventura selitti, että ihmiset pelkäsivät häntä. He myös kyselivät, mitä Bonaventura teki, miksi hän sanoi moisia sanoja, ja kutsuivat häntä riivatuksi. Bonaventura ei osannut vastata ja oli hyvin häpeissään. Naapurissa asunut Meliorinus todisti, että Bonaventura kärsi kovasti kohtaustensa aikana. Hänen mukaansa Bonaventuraa oli ihmeellinen ja kauhistuttava katsella kohtausten aikana, miraculosa et terribilis res erat ad videndum. Hän oli hämillään kohtauksista ja pahoillaan Bonaventuran kärsimysten vuoksi.

 

Bonaventura parantui tehtyään pyhiinvaelluksen paikallisen pyhimyksen haudalle. Meliorinus kertoi, että Bonaventuran palattua vaellukseltaan hänellä oli naapurustossa suuri maine. Ei aiemman sairautensa tai tilansa vuoksi – vaan siksi, että hän oli parantunut pyhimyksen meriittien vuoksi. Bonaventuraa itseään ei siis syytetty tai leimattu tapahtumien vuoksi, ainakaan pysyvästi. Alleviivatakseen riivauksen väliaikaisuutta Meliorinus kertoi, että haastattelujen suorittamisen aikaan hän ja Bonaventura olivat naimisissa. He olivat solmineet avioliiton heti Bonaventuran parannuttua.

Mielikuvissa keskiajasta elää kurjuuden ohella ajatus suorastaan ihanteellisesta yhteisöllisyydestä. Totta onkin, että poikkeavasti käyttäytyvän ihmisen parantamiseen saattoi osallistua koko yhteisö. Monikohan tänä päivänä olisi valmis lähtemään päiviä kestävälle, hankalalle ja lopputulokseltaan epävarmalle vaellukselle naapurin hyvinvoinnin vuoksi? Toisaalta tämä yhteisöllinen hoiva saattoi olla varsin kovakouraista. Mieleltään järkkyneet henkilöt usein sidottiin kiinni, jotta he eivät olisi vahingoittaneet itseään tai toisia, eikä resursseja heidän vahtimiseensa muuten ollut. Toisinaan kiinnisitomisessa kyse on saattanut olla rangaistuksesta tai nöyryyttämisestäkin. Erityinen esimerkki keskiaikaisesta julmuudesta se ei kuitenkaan ole. Vertailukohdaksi voi nostaa pakkopaidat, jotka olivat käytössä mielisairaaloissa pitkälle 1900-luvulle. Riivatut vietiin usein pyhimyksen haudalle parannuksen toivossa, toisinaan vastoin omaa tahtoaan. Muut parannuskeinot olivat harvassa ja lääkäreiden keinot olivat voimattomia hengellisten ongelmien edessä, sen sijaan pyhimyksen apuun turvautuminen oli traditionaalinen parannuskeino.

 

Pyhiinvaellusta tuskin voi suositella hoitokeinoksi tämän päivän mielenterveysongelmiin, vaikka yhteisöllisyys ja huomioiduksi tulemisen tunne saattaisi hyvinvointia edistääkin. Mutta ehkä keskiaikaisessa maineen ja mielipiteen muodostuksessa sen sijaan on jotain miettimisen ja soveltamisen arvoista. Paholaisen riivauksissa syyllinen ja syyllistettävä oli ulkopuolinen voima, joka sai ihmiset käyttäytymään vieraalla ja väärällä tavalla – ei itse ihminen. Kun paha henki oli ajettu pois, ihminen palautui ikään kuin takaisin omaksi itsekseen. Keskiajalla muistoissa ja puheissa menneiden koettelemusten ja riivauksen aiheuttamien ongelmien sijaan eli positiivinen kokemus ja maine: paha henki oli ajettu pois, vaiva oli selätetty, ja tämä ihminen oli sen vuoksi poikkeuksellinen.

Game of Thrones, populaarikulttuuri ja vammaisuus keskiajalla

Yksi viime vuosien kansainvälisesti suosituimmista TV-sarjoista on kiistatta George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan perustuva Game of Thrones. Vaikka sarja itsessään on mitä suurimmassa määrin fantasiaa, perustuu se löyhästi keskiajan kaupunkivaltioiden keskinäisiin valtataisteluihin ja maailmassa on muutenkin paljon vaikutteita keskiajalta. Suuren yleisön silmissä sarja on alkanut näyttäytyä yhä enemmän ja enemmän keskiajan populaarina representaationa, ja internet tulvii artikkeleita ja keskusteluita Game of Thronesin ja keskiajan yhtäläisyyksistä ja eroista.

Koko olemassaolonsa ajan TV-sarja on saanut niin kiitosta kuin moitteitakin hahmokuvauksestaan. Kiinnostavien henkilöhahmojen ihailun ohella sarjaa on sanottu niin naisvihamieliseksi kuin myös rasistiseksikin; vahvoista naishahmoista huolimatta lukuisat kohtaukset näyttäytyvät misogynistisinä, ja värilliset ihmiset muistuttavat usein niin sanottuja ”jaloja villejä”. Sen sijaan sarja on saanut paljon suitsutusta siitä, miten moniulotteisia – ja yleensäkin poikkeuksellisen monia – vammaisia hahmoja siinä on. Suurimman huomion kohteena on ollut Peter Linklagen esittämä lyhytkasvuinen Tyrion Lannister. Hänen ohellaan Bran Starkin selkäranka vaurioitui ensimmäisellä tuotantokaudella halvaannuttaen hänen jalkansa, ja myöhemmin viholliset hakkasivat Jaime Lannisterin vasemman käden irti. Lisäksi Aemon Targaryen on näkövammainen. Tunnustuksena näistä hahmoista ja heidän kuvauksestaan Martin on ottanut vastaan sarjan puolesta Visionary Award -palkinnon, joka myönnetään kiitoksena viihdetuotannoille, jotka edistävät vammaisten asiaa, lisäävät esteettömyyttä, ja joissa vammaisten ihmisten kuvaus on tarkkaa.

Peter Dinklage Tyrion Lannisterina. Kuva: Wikpedia

Peter Dinklage Tyrion Lannisterina. Kuva: Wikpedia

Vammaisuuden historian tutkijana on helppo yhtyä näkemykseen siitä, että moniulotteisia ja kiinnostavia vammaisia hahmoja soisi olevan populaarikulttuurissa huomattavasti nykyistä enemmän. Sen sijaan on jo paljon kyseenalaisempaa, miten paljon Game of Thrones kertoo vammaisuudesta keskiajalla – tai yrittääkö se edes.

Yhteiskunnassamme elää yhä varsin vahvana käsitys siitä, että keskiajalla vammaisuutta pidettiin automaattisesti synnin seurauksena, eikä vammaisilla ihmisillä voinut olla minkäänlaisia toimintaedellytyksiä tai ylipäätänsä ihmisarvoa. Tällainen kurjuusajattelu on toki tyypillinen tapa katsoa keskiaikaa muutenkin, vaikka vammaisuudenkin osalta nämä näkemykset on osoitettu tutkimuksessa moneen kertaan vääriksi. Erityisesti lievemmät fyysiset vammat olivat keskiajalla mitä todennäköisimmin erittäin yleisiä, eikä esimerkiksi ontuva tai huononäköinen ihminen välttämättä erottunut sen kummemmin joukosta. Tyrion Lannisterin kohdalla esitetty näkemys siitä, että jos hän ei olisi ollut aatelisperheen lapsi, olisi hänet jätetty metsään kuolemaan, on ehkä perusteltu Martinin fantasiamaailmassa mutta keskiajan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ensinnäkään suurin osa lasten synnynnäisistä vammoista ei ole nähtävissä heti lapsen syntymän jälkeen, ja toisekseen meillä ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että fyysisesti poikkeavien lasten surmaaminen olisi millään muotoa ollut tavanomaista.

Kuva: British Library, Royal 13 B VIII f.30v (detail)

Olennainen tekijä keskiajallakin vammaisen tai vammautuneen ihmisen selviämiselle tai mahdollisuuksille pärjätä ja menestyä elämässään oli paitsi hänen vammansa laatu (vaikeat liikuntavammat ja kuulovammat aiheuttivat yleensä suurimpia hankaluuksia), myös hänen sosiaalinen statuksensa ja mahdollinen turvaverkkonsa. Erityisesti kuvallisessa aineistossa näkyvä vammaisuus yhdistyy usein kerjäämiseen, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että vammaisuus olisi automaattisesti johtanut köyhyyteen – tai että kaikki köyhät olisivat olleet sairaita tai vammaisia. Sekä kirjalliset lähteet että arkeologia tuntevat lukuisia hallitsijoita sekä muita mahtimiehiä ja -naisia, joilla tiedetään olleen jonkinlaisen fyysisen vamman. Monien heistä kohdalla asia ei kuitenkaan näyttäydy lähteissä erityisen merkittävänä. Joidenkin kohdalla taas vammattomasta ihmisestä meneminen esitettiin ihailtavana ja tavoiteltavana. Esimerkiksi aikuisiällä sokeutunut Luxemburgin kreivi ja Böömin kuningas Johannes I, tai Jean l’Aveugle, (1296–1346) sai kronikoitsijoilta suitsutusta siitä, miten hän onnistui näkövammastaan huolimatta hallitsemaan muiden tavoin ja jopa huijaamaan monia diplomaatteja ja lähettiläitä, jotka eivät hoksanneet hänen sokeuttaan. Tässä mielessä etenkin Tyrion Lannister, jonka äly ja nokkeluus monella tapaa peittoavat hänen vammansa, näyttäytyy samankaltaisena hahmona. Tämäntyyppinen ajattelu on kuitenkin tyypillistä meidänkin ajallemme, minkä tuotteena Martinin luoma hahmo on nähtävä. Erityisesti medialla on tapana kuvata erilaisia vähemmistön edustajia harvoin neutraalisti, vaan silloin kun sävy on positiivinen, ihaillaan heidän ”normaalina” näyttäviä suorituksiaan vähemmistöön kuulumisen kautta.

Hallitsijoiden ohella toinen ihmisryhmä, joiden fyysisille vammoille ja sairauksille keskiaikaiset lähteet antavat positiivisia erityismerkityksiä, ovat pyhimykset. Yksi pyhyyden osoituksista oli pyhimyksen elämänsä aikana osoittama patientia, kärsivällisyys koettelemusten edessä. Tähän liittyen monen pyhimyksen – joukossa muun muassa tunnetut Franciscus Assisilainen, Ludvig IX Pyhä ja Francesca Romana – kuvattiin suhtautuvan vammaansa tai sairauteensa kiitollisena ja valittamatta. Myöhemmässä kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa vastaavaa suhtautumista on nähty erityisesti viktoriaanisen ajan kirjallisuudessa. Usein kyseessä on naispuoleinen hahmo, jonka hyveellisyys korostuu kärsimyksen kautta. Vaikka yhtäläisyysmerkkien vetäminen keskiajan ja 1800-luvun välille onkin kyseenalaista, on sairauden glorifioinnilla pitkät perinteet. Tämänkaltaiset hahmot näyttäytyvät ensihätään hyvin kaukaisilta vaikkapa juuri Game of Thronesin monipuolisten ja uskottavien hahmojen rinnalla, mutta kenties kuvaukset eivät olekaan kovin kaukana toisistaan. David Mitchellin ja Sharon Snyderin esittämä teoria vammaisuudesta kerronnallisena proteesina (narrative prosthesis) elää ja voi hyvin. Kerronnan muodosta riippumatta vammaisen tai kroonisesti sairaan hahmon vamma toimii hahmonluonnin välineenä, ja valtaosassa tapauksista sen tarkoituksena on nimenomaan erottaa hahmo vallitsevasta normista ja vammaisuuden itsensä sijasta tarjota keino tarkastella jotakin aivan toista ilmiötä. Teoria pätee useimmissa tapauksissa erinomaisesti länsimaiseen kirjallisuuteen ja myös taiteeseen aikakaudesta riippumatta. Tämän tiedostaminen tarjoaa tutkimuksellisesti kiinnostavia näkökulmia vammaisuuden historian tarkasteluun. Yksittäisten kirjallisuuden tai muun fiktion hahmojen piirteiden laajentamisessa käsittämään koko aikakautta ja sen asenteita on kuitenkin vaaransa – aivan kuten yleistämisessä yleensäkin. Keskiajan yhteiskunnassa vammaisuus määrittyi ensisijaisesti sen mukaan, estikö se henkilöä täyttämästä sosiaalista rooliaan. Odotusten mukaan eläminen oli siis ulkoisia tekijöitä tärkeämpää, eikä fyysisellä poikkeavuuteen välttämättä liitetty sen syvällisempiä merkityksiä.