Pelkoa ja inhoa keskiajalla ja uuden ajan alussa – Konferenssi negatiivisista tunteista

Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Marraskuun alussa Kööpenhaminassa järjestettiin kansainvälinen konferenssi negatiivisista tunteista keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa, Fear and Loathing in the Earthly City – Negative Emotions in the Medieval and Early Modern Period, c. 1100–1700. Viitisenkymmentä tutkijaa kokoontui 1.–2.11. Tanskan Kansallismuseon tiloissa jakamaan ajatuksiaan ja tutkimustuloksiaan tunteista, joita pidettiin vanhempien aikojen kulttuurissa, ja pitkälti nykyäänkin, huonoina ja epätoivottuina. Kaksipäiväinen konferenssi oli pakattu täyteen kiinnostavia esitelmiä vihan, pelon, kateuden, inhon ja surun tunteiden negatiivisista ja positiivisistakin konnotaatioista eri yhteyksissä.

Keynote-luennoilla kuultiin myöhäiskeskiajan ritarikulttuurin häpeän, koston ja kunnian merkityksistä (Craig Taylor), tunteiden ilmenemisestä ruotsalaisessa rikoslainsäädännössä ja erityisesti sukurutsatapausten oikeudellisessa käsittelyssä (Bonnie Clementsson) sekä noitien pelosta ja inhosta uuden ajan alussa (Malcolm Gaskill). Historiantutkimuksen lisäksi esitelmiä kuultiin kirjallisuuden, uskontotieteiden ja taidehistorian aloilta. Tunteiden tutkimuksen metodologiaa ja teoreettista puolta käsiteltiin lähinnä keskusteluissa, kun taas tunnehistorian empiirinen puoli oli paremmin edustettuna esitelmissä.

Rita Voltmerin kriittinen katsaus Jean Delumeaun klassikoihin haastoi tunnettua ja yhä vaikutusvaltaista tulkintaa pelon ja syyllisyyden läpitunkevuudesta uuden ajan alun mentaliteetissa. Voltmer käsitteli pelon negatiivisia ja positiivisia uskonnollisia ulottuvuuksia, eritoten Jumalan pelon keskeisyyttä ja ihannetta. Myös Daniel McCann toi esiin pelon tunteen hyödyllisiä puolia tarkastellen pelkoon liitettyjä myönteisiä ja välineellisiä terveysvaikutuksia sekä pelon tuoman nöyryyden tärkeyttä ihmisen Jumalasuhteen kannalta keskiajan Englannissa. Göran Malmstedt esitelmöi niin ikään tunteiden arvottamisen ja uskonnon yhteyksistä, keskittyen vihan tunteen erilaisiin merkityksiin uuden ajan alun luterilaisessa ruotsalaisessa kulttuurissa. Vihan tunteella oli positiivisia muotoja, esimerkiksi synninteon nostattama Jumalan viha oli pohjimmiltaan proaktiivista ja oikeutettuja, ja Jumalan kosto ja rangaistukset vaikkapa tautien tai katojen muodossa ansaittuja. ’’Vääränlainen’’ viha ilmentyi esimerkiksi noitien käytöksessä; reaktiivinen ja impulsiivinen viha ja kostonhaluun liitetty raivo olivat tunteen negatiivisia muotoja.

Useammat muutkin esitelmät käsittelivät vihan tunteen muotoja ja arvottamista. Vihan tunne ja ilmentäminen olivat oikeutettuja ja hyväksyttyjä esimerkiksi oikeaa uskoa puolustaessa, vaikkapa vääräoppisten ja Tukholman konsistorin papiston kohtaamisissa 1600-luvun Ruotsissa (Karin Sennefelt) ja Englannin noitavainoissa (Malcolm Gaskill). Monet esitelmät toivat hedelmällisellä tavalla esiin, kuinka uskonto vaikutti tunnediskursseihin ja määritti tunteiden tilannesidonnaisia merkityksiä. Kaikista syntisimpinäkin pidetyt tunteet tai passiot ja niiden nostattamat reaktiot olivat ymmärrettäviä ja hyväksyttyjäkin jossakin tilanteessa. Tunnearvostuksiin vaikutti toki myös kokijan asema ja sukupuoli; esimerkiksi erityisesti naisten vihaa ja raivoa pidettiin vaarallisena sekä normeja ja patriarkaalista järjestystä rikkovana uhkana. Sodankäynnissä ja aateliston ihanteissa viha ja kosto olivat oikeutettuja vain tiettyyn, veteen piirrettyyn kohtuuden rajaan saakka. Esimerkiksi Craig Taylor ja Thomas Heebøll-Holm käsittelivät esityksissään vääryyden ja häpäisemisen koston oikeutta aateliston välisissä konflikteissa ja sodankäynnissä, koskien myöhäiskeskiajan Ranskan ritarikulttuuria ja 1100-luvun pohjoismaisia sisällissotia.

Negatiivisesta tunnekirjosta vihan ja pelon ohella myös suru ja epätoivo olivat useamman esitelmän aiheina. Natalie Calder tarkasteli sopivan suremisen rajoja sekä meditatiivisen, uskonnollisen pohdiskelun suosituksia surun lievittäjinä keskiaikaisessa englantilaisessa runossa Pearl. Jonathan Durrant tarkasteli melankolisten ja epätoivoisten tunteiden yhteyksiä 1500-luvun diskursseissa ja kritisoi tutkimuksessa esiintyviä näkemyksiä, joissa uuden ajan alun melankolia nähdään ainoastaan humoraalipatologisena tilana ja samaistetaan nykymasennuksen kaltaiseksi mielisairaudeksi. Itse käsittelin esityksessäni surun tunteiden ja kehollisten ilmentymien luokittelua melankolia-sairaudeksi, temperamentiksi, luonnolliseksi passioksi ja suremiseksi tai epätoivon synniksi uuden ajan alun Ruotsin kontekstissa. Tarkastelin myös sitä, miten surun tilannesidonnainen tulkinta synnytti edelleen uudenlaisia kokemuksia. Surun tunteen erilaiset muodot ja konnotaatiot olivat esillä myös muun muassa Katrine Funding Højgaardin esityksessä Jerusalemin piirityksen (v. 1187) ja kristittyjen tappion aikalaisraportoinnista ja -muistelusta sekä esitelmissä epätoivon sisällöistä ja vaaroista norjalaisessa 1580-luvulla tehdyssä saarnakokoelmassa (Helge Straxrund) ja surun tunteen tulkinnasta ja käytöstä Shakespearen Venetsian kauppiaassa (Rasmus Vangshardt).

Perjantaiaamu lähti käyntiin Malcolm Gaskillin keynote-luennolla Emotional Exchanges: Fearing and Loathing Witches in the Early Modern World, jossa käsiteltiin noitiin ja noituuteen liittyviä ristiriitaisiakin tunteita eritoten uuden ajan alun Englannin ympäristössä. Kuten muissakin sosiaalisissa konflikteissa, osanottajien tunteet olivat ytimessä myös noituuden käsittelyssä, kun noidaksi syytetyn käytös saattoi nostattaa vihaa, pelkoa tai sääliäkin ja esimerkiksi noituuden uhreiksi itsensä kokeneet saattoivat saada psykosomaattisiakin oireita ahdistuksestaan. Kuten ns. noitatutkimus on osoittanut, laajamittaisemman noitavainon syntyminen edellytti tapahtumien ja yhteisön tunteiden eskaloitumista. Tavallisimmin yksittäiset syytökset kaatuivat nopeasti ja suurin osa oikeustapauksista päätyi epäillyn vapauttamiseen. Suhtautuminen yliluonnollisten voimien käyttämiseen oli kaksijakoista, kun esimerkiksi parantava ja suojeleva taikuus ja talismaanien käyttö olivat osa arkea. Kiehtovimpia olivat Gaskillin esittelemät kuvat noitavainoihin, noituuteen ja taikuuteen liittyvästä esineistöstä, joka on näytillä Oxfordin Ashmolean-museon näyttelyssä Spellbound: Magic, Ritual and Witchcraft. Näyttely on ollut yleisömenestys ja on vielä esillä 6.1.2019 asti.

Muutoin perjantai-aamupäivä koostui tuplasessiosta, jossa tohtorikoulutettavat esittelivät tekeillä olevia tunnehistoriaan liittyviä väitöskirjaprojektejaan keskittyen konferenssin teemaan. Toisessa oli keskiaikaan ja toisella uuden ajan alkuun liittyviä esityksiä. Jälkimmäisestä mieleen jäi erityisesti Jeanne Søberg Jørgensenin tekeillä oleva tutkimus tunteiden käytöstä ja tunteisiin vetoamisesta anomuskirjeissä, joita rikolliset tai heidän läheisensä kirjoittivat armahduksen tai rangaistuksen lieventämisen toivossa Tanskan kuninkaalle 1700-luvun alussa. Erilaiset yksityishenkilöiden tekemät anomukset ovat vielä varsin vähän hyödynnetty lähdesarja pohjoismaisessa vanhempien aikojen historian tutkimuksessa, ja tehdyt tutkimukset osoittavat niiden hedelmällisyyden monenlaisten ilmiöiden tarkasteluun (mm. Martin Almbjär, Michel Bergnsbo, Nina Javette Koefoed, Solveig Widén, Ella Viitaniemi, Jezzica Israelsson).

Tutkijoilla on käytettävissään hyvin rikkaita ja erilaisia lähdeaineistoja myös vanhempien aikojen negatiivisesti arvotettujen tunteiden tarkasteluun. Esitellyt tutkimukset perustuivat muun muassa oikeuspöytäkirjojen, pamflettien, saarnojen ja hengellisen kirjallisuuden sekä taiteen ja fiktion kuten maalausten, näytelmien ja runojen kuvauksiin. Monissa esitelmissä pureuduttiin keskiajan kirjallisuuteen, kun järjestäjätahoina oli Tanskan Kansallismuseon edustajan sekä Syddansk Universitetin professori Louise Nyholm Kallestrupin ohella yliopiston Centre for Medieval Literature.

Maalaustaiteen kuvasto täydensi useampia esityksiä, vaikkakin tunteiden ’’lukeminen’’ erittäin kulttuurisidonnaisesta ja monimerkityksestä kuvastosta herätti keskustelua. Tunteiden tulkitseminen aikalaiskuvista on haastavaa erilaisten käyttötarkoitusten, kohdeyleisöjen ja nykykatsojalle vieraiden taiteellisten konnotaatioiden takia. Esimerkiksi noitiin liittyvien pamflettien kuvitusta (ja toki kirjallista sisältöä) voi tulkita viihteenä tai vaikkapa uskonnollisena propagandana sen sijaan, että niiden tulkitsisi välittävän joitakin ’’aidosti’’ koettuja tunteita. Eniten taiteeseen keskittyivät esitelmät kärsimyksen ja kivun teemoista ja tarkoitusperistä uuden ajan alun kirkkotaiteessa (Martin Vansgaard Jürgensen) ja hevosten kuvastosta taistelu- ja sotamaalauksissa kauhun, vihan ja muiden tunteiden välittäjinä (Kasper Steenfeldt Tipsmark).

Kaiken kaikkiaan konferenssi osoitti jälleen kerran tunnehistorian moni- ja poikkitieteisyyden sekä tutkimusaiheiden monipuolisuuden. Tunnehistorian empiirinen anti selkeästi rikastaa ja jopa haastaa käsityksiämme keskiajan ja uuden ajan alun ihmis- ja maailmankuvasta, mentaliteetista, yhteisöjen toiminnasta ja vaikkapa yksittäisten henkilöiden toiminnan syistä ja tarkoitusperistä. Tunneyhteisöillä oli kuitenkin omat sääntönsä, joissa kuolemansynneiksi määritellyillä ja siten pääosin vahingollisiksi ja pahoiksi katsotuilla tunteilla ja niiden esittämisellä oli positiiviset, tarpeelliset ja hyödyllisetkin paikkansa.

Konferenssin tiedot ja ohjelma: http://cml.sdu.dk/event/fear-and-loathing-in-the-earthly-city-negative-emotions-in-the-medieval-and-early-modern-period-c-1100-1700

Apostolinkyydillä Turusta Naantaliin 11.8.2018

Teksti ja syke Tapio Salminen
Kanssakävely, kuvat, kuvatekstit ja tsemppaus Ville Vuolanto

Miltä tuntuu kävellä Turusta Naantaliin? Miten maantien topografia – nousut, laskut, mäet, rinnemaat, kosteikot ja purojen ylitykset – näyttäytyvät kävelijän näkökulmasta? Miten kuljetun matkan, kulutetun ajan ja rasituksen yhteys toteutuu 2010-luvun todellisuudessa? Mitä annettavaa digitaalisilla apuvälineillä on matkalla olon tutkimukselle?

Keskiajan pyhiinvaellukset on perinteisesti jaettu kauko-, keskipitkiin ja lyhyisiin vaelluksiin. Kaukokohteina olivat koko kristikunnan merkittävimmät paikat, joihin aikaa kului vuosi tai enemmän, lähialueiden keskipitkiin vaelluksiin muutama kuukausi, lyhyisiin alle kuukausi tai viikko. Mikrovaelluksiksi voitaisiin nimittää niitä, joihin kului vain joitakin päiviä. Vaellusten motiiveja, rituaaleja, sosioekonomisia ulottuvuuksia ja arjen kulttuuria on tutkittu kaikista mahdollisista näkökulmista, muttei aina siitä kaikkein ilmeisimmästä. Millainen fyysinen rasitus vaellus oli? Miten matkanteon vaatimukset jäsensivät kuljettua matkaa, ja mikä vaikutus liikkumismuodolla oli vaelluksen etappeihin?

Esiteollisen ajan Suomessa matkaa tehtiin vuodenajasta riippuen jalan, hevosella, kärryillä, hiihtäen tai reellä. Liikkumistavoista yleisin ja kaikille tuttu tapahtui omin jaloin. Koska kulku kesä- ja talvikeleillä oli erilaista, myös reitit vaihtelivat. Rospuutto tarjosi kulkemiseen omat säväyksensä. Talvi- ja vesiliikenteen merkityksestä huolimatta on selvää, että maaliikenne ja ensimmäiset paljaalla maalla sijainneet tiet syntyivät pysyvästi asutulla ja viljellyllä seudulla viimeistään keskisellä rautakaudella, osin jo varhaismetallikaudella, ja että ensimmäiset rannikon ja sisämaan asutusytimiä yhdistäneet maareitit vakiintuivat viimeistään viikinkiajan lopulla. Keskiajan kuluessa tärkeimmistä reiteistä muotoutui yleisiä maanteitä (landsväg), maan (land, terra), eli maakuntayhteisön yhteisesti veroluontoisena työnä ylläpitämiä teitä. Niitä tuki suuri joukko asutuksen sisäisiä paikallisia teitä, joita pitkin väki kulki kirkkoon, käräjille tai myllyyn, ja jotka lainsäädännössä muodostivat oman juridisen tilansa ja yhteisen velvollisuuden. Suurin osa kaikesta liikkumisesta tapahtui 1900-luvun alkuvuosikymmeniin saakka jalan, ja sen, miltä kävely kirkolle tai naapuripitäjään tuntui, tiesi jokainen.

Raision kirkko, länsitorni. Tornin leveys ja sen alaosan erikoiset etelän, pohjoiseen ja länteen avautuvat laajat kaariaukot viittaavat siiihen, että tornin alaosaa on voitu käyttää avoimena suojana. Kirkon kivirakenteet ovat todennäköisesti 1500-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.

Kokeellista kävelyä menneisyyden maisemassa

Kymmenisen vuotta sitten kokeilin kollegani Ville Vuolannon kanssa muutamana keväänä Tampereen seudulla, miten maisema ja matka avautuvat, kun Hämeensillan vanhalta paikalta kävelee 1700-luvun lopun maantien linjausta niin pitkälle kuin yhtenä päivänä taukojen kanssa tuntuu sopivalta. Reitit oli helppo rekonstruoida Kuninkaan kartastosta (1776–1805). Muiden lähteiden perusteella maantien topografian osia saattoi ulottaa keskiaikaan saakka. Ensimmäisellä kerralla tallustimme Siuroon, toisella Kaivannon kanavalle. Molemmissa järkeväksi päivämatkaksi osoittautui toukokuun keleillä noin 32-35 km, johon kului 8-9 tuntia pysähdyksineen. Nopeammin ja enemmänkin olisi voinut kävellä, mutta ajatus oli, että tahdin tulee olla sellainen, jota jalat toimivat seuraavanakin päivänä, sen jälkeen ja vielä ensi viikollakin. Kävelyt osoittivat hämmästyttävällä tavalla, että maisema avautui maantieltä yhä topografisina kiinnekohtina; etäällä olevina aukkoina, harjanteina ja kohteina horisontissa, joiden avulla suunnistaminen vanhassa kulkemisen maisemassa oli yllättävän vaivatonta kaiken modernin infrastruktuurin keskellä.

Muutama vuosi sitten sain ajatuksen, että samaa voisi kokeilla toisenlaisessa kontekstissa, kulttuurimaisemassa ja topografiassa kävelynä Turusta Naantaliin. Kyse ei ollut pyhiinvaelluksen rekonstruoinnista, ainoastaan henkilökohtaisesta kiinnostuksesta matkan, ajan, topografian ja fyysisen kokemuksen yhteyteen menneisyyden maisemassa. Jossain vaiheessa tulin sitten kertoneeksi asiasta Villelle, joka innostui hankkeesta heti. Niinpä toteutimme kävelyn lauantaina 11.8.2018. Vasta Naantalissa kävelyn jälkeen ja junassa Tampereelle havahduin miettimään, mistä asiassa oli kyse ja miten siinä saavutettua tietoa voisi soveltaa keskiaikaisten pyhiinvaellusten tai muun jalan tapahtuneen esiteollisen kulkemisen tutkimukseen Suomessa. Ranteessa heiluneen sykemittarin, maantien topografian ja erilaisten tilakokemusten kautta avautui aivan uudenlaisia näkökulmia keskiajan suomalaiseen matkalla olon todellisuuteen.

Naantalin tiellä

Keskiaikainen reitti Turusta Naantaliin noudatti Aurajoen sillan pohjoispäästä Raision kirkolle ja siitä muutama sata metriä länteen sijainneesta tienhaarasta Maskuun, Nousiaisiin ja Mynämäelle vienyttä yleistä maantietä. Sen juuret ovat Aurajoen suuta ja Mynämäen lahden pohjukkaa viimeistään 1200-luvun alussa yhdistäneessä kulkureitissä. Postilaitoksen järjestämisestä 1630-luvulta lähtien tämä osa tiestä oli osa Ahvenanmaan yli vienyttä Suurta Postitietä, jonka inventoin maastossa Anitta Lehtosen kanssa syksyllä 1989. Jo ennen Naantalin luostarin perustamista ja toiminnan vakiintumista (1440- ja 1450-luvut) Maskun ja Nousiaisten tienhaarasta vei Lietsalan ja Karvetin kautta Ailostenniemelle toinen paikallisempi tie, joka maankohoamisen perusteella lienee syntynyt vasta 1300-luvulla ja jota kulmakunnan asukkaat käyttivät kirkkotienään Raisioon. Tiellä ollut Kastunvuoren jakokuntarajan rajamerkin lähellä sijainnut Kastunsilta (Kastabro) mainitaan jo 1454, jolloin luostari osti sen viereisen niityn itselleen.

Kuvassa on näkymä vanhalta Raisionjoen siltapaikalta pohjoiseen, yläjuoksulle. Paikalta on reilut 150 metriä Raision kirkolle. Linkin takaa löytyvässä kartassa näkyy Raision kirkon sijainti suhteessa Raisionjoen laaksoon. Vanha siltapaikka on noin 800 metriä Ihalan kalmiston yläpuolella, ja puolisen kilometriä kohtaan jossa joenpinnan taso nousee kolmeen metriin merenpinnasta. Maankohoaminen tällä seudulla on noin 60 senttimetriä vuosisadassa, eli lahdenpohja on ollut tuossa kohdassa 1400-luvun tienoilla. Myös tuon jälkeen mereltä on ollut helpohko pääsy vähintäänkin tuohon saakka – mitään virtapaikkoja ei alapuolella joessa ole – mutta todennäköisesti jokea on päässyt nousemaan aina sillalle saakka. Silta on nykyisin noin 4 kilometriä mereltä, ja se on ollut pitkälle uudelle ajalle saakka alin siltapaikka Raisionjokilaaksossa. Vielä nykyisen Hintsan padon alla, puolisen kilometriä kirkon yläpuolella, joen korkeus on alle 7,5 metriä merenpinnan tasosta. Arkeologisen aineiston mukaan kirkon nykyisellä paikalla on todennäköisesti ollut kirkko jo 1200-luvulla – tämä onkin varsin luontevaa, sillä paikalle on päässyt varsin yksinkertaisesti niin vesireittejä kuin juuri merenlahdet kiertäviä maareittejäkin pitkin

Koko tien linjaus Aurajoen sillan pohjoispäästä Raision kautta Naantaliin on hyvin todennettavissa alueen 1700-luvun isojakokarttojen ja Kuninkaan kartaston avulla. Seudun rikkonainen topografia määrittelee tielinjaukselle selkeät rajat, joissa eri liikkumismuotojen tuottamat variaatiot ovat ennen 1930-lukua ja sen jälkeistä aikaa olleet pienet. Vasta 1960-luvun liikennesuunnittelu ja sen jälkeinen rakentaminen ja kaavoitus on muuttanut topografiaa niin, että huomattava osa tien keskiaikaisesta linjauksesta on nykyisin Satakunnantien ja Raisiontien (mt 12150) sekä niitä reunustavien kevyen liikenteen väylien ja penkkojen alla. Merkittävämpiä vanhemman, ts. 1960-lukua edeltäneen tielinjauksen osia on säilynyt vain Hepo-ojan molemmin puolin Lasimestarintien ja sen suuntaisen pyörätien kohdalla Turun Mälikkälässä, Haunistentien ja Jertantien kohdalla, jossa Raisionjoen keskiaikaisen siltapaikan kohdalla on nykyisin kevyen liikenteen silta, sekä Vehnätiellä Raision Ristimäessä ja Tammikankareen luona ennen Murikonojan laaksoa. Vanhasta 1930-luvun tierungosta muistuttavat tuolloisen tienrakennusteknologian kestävimpiin saavutuksiin kuuluneet kivipalkkirummut, joita on säilynyt siellä täällä tierakenteen osana. Murikonojalla tai jossain sen läheisyydessä Lietsalan puolella sijaitsi 1454 tiellä ollut Kastunsilta. Turussa Suurtorilta sillan yli pohjoiseen vienyt tie sijaitsi viimeistään 1300-luvulta lähtien Aninkaisten ja Brahenkatujen välisellä alueella ja vei Raunistulanporttiin. Naantalissa osa keskiaikaisesta tiestä on säilynyt kaupungin vanhimmassa katuverkossa Tulli- ja Mannerheminkatujen suuntaisena katutilana.

Turussa vietetyn yön ja tukevahkon hotelliaamiaisen jälkeen hankkiuduimme aamulla 11.8. hieman ennen kello kahdeksaa Aurajoen rantaan Suurtorin kohdalla olleen keskiaikaisen sillan päähän, josta lähdimme kävellen Brahenkatua ylös, Puutorin poikki Raunistulanporttiin ja siitä Satakunnantien länsipuolista kevyen liikenteen väylää kohti Raisiota. Nelisen kilometriä käveltyämme vilkaisimme Suikkilan kartanon pihapiiriä ja jatkoimme Lasimestarintien mutkien kautta Raision vanhalle siltapaikalle ja siitä kirkolle, jossa olimme ajateltua aikaisemmin ennen kello yhtätoista.

Näkymä Raision kirkon itäpäätyyn. Kuori-ikkunassa on säilynyt alkuperäinen myöhäiskeskiaikainen asu tiiliruoteineen ja poikkirautoineen. Oikealla kauppias Mats Cavenin ja hänen perheensä hautakammion seinää. Hautakammio on vuodelta 1814.

Kirkon luona ja sisällä vietetyn hyvän tovin jälkeen kävimme Raisiossa kahvilla ja suuntasimme Raisiontietä länteen. Asemalle tehdyn lyhyen koukkauksen jälkeen kävelimme Naantalin Nuhjalaan, jossa kahvittelimme jälleen, ja siitä Naantalin vanhankaupungin kautta luostarikirkolle. Välillä oli myös pari muuta lyhyehköä taukoa. Perillä olimme hieman yli kuuden tunnin jälkeen hieman yli kello 14 ja kuljettu matka oli poikkeamineen noin 21 km. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, sateelta säästyimme. Kirkossa oli häät, joten sisällä emme käyneet.

 

 

Sykemittarin mittaama reitti (gps) 11.8.2018. Tapio Salminen, PolarFlow.

Kalorit ja etapit

Matka apostolinkyydillä Turusta Naantalin luostarikirkolle vei hieman alle kuusi ja puoli tuntia, mutta koska siitä noin puolitoista kului Raision kirkossa ja asemalla ja vajaa tunti muina taukoina, varsinainen kävely vei ehkä nelisen tuntia. Kuntokävelyharrastukseni perusteella tiedän, että hyväkuntoinen kävelee 15 kilometrin matkan Tampereella mäkisessä Kaupin metsässä melko vaivattomasti kahteen tuntiin, parikymmentä kilometriä veisi aikaa ehkä noin kolme tuntia. Kuntokävelyssä keskivauhtini on n. 8–10 min/km, Naantalin tiellä vaelsimme 19 min/km, eli puolet hitaammin. Miesten maailmanennätys 20 kilometrillä on tasamaalla 1.16.36 (Yusuke Suzuki, 2015), naisten 1.25,02 (Jelena Lašmanova, 2012). Selvää on, että hyvällä säällä hyväkuntoinen 52-vuotias historiantutkija kävelee Turusta Naantaliin keskiaikaisen tien reittiä 3–4 tunnissa, mutta edes jotenkin matkasta nauttiakseen kannattaa varata 5–7 tuntia.

Raision kirkon eteisessä, tornin alakerrassa, säilytetään kahta vanhimmista Suomesta löydetyistä hautakivistä. Kivet ovat viimeistään 1200-luvun alkupuolelta; ne ovat graniittia, mutta niiden lähin esikuva ovat gotlantilaiset kalkkikivestä muotoillut kuvakivet. Toinen on selvästi kristillinen sauvaristeineen, mutta toisen kiven symboliikassa ei ole mitään nimenomaisesti kristillistä: kivessä näkyy auringonpyörä, ympyräristit ja kaksi eläinhahmoa (lintu ja jokin nisäkäs). Kiinnostavaa on, että kivet tuskin liittyvät alunperin toisiinsa: paitsi symboliikka, myös niiden valmistustekniikka on erilainen. Toisessa on sentin syvyinen hakkaus, toisen kuvaohjelma taas on toteutettu korkokuvana. Kivet löydettiin vuonna 1968 – niitä oli käytetty nykyisen kirkon kynnyskivinä.

Miten paljon energiaa kului ja miltä maantien topografia näyttää, kun sitä tarkastelee sykemittarin avulla? Mittarin asetin lepotilaan ainoastaan jälkimmäisellä kahvitauolla Naantalia lähestyttäessä, jolloin sitä oli pakko ladata. Parinkymmenen minuutin tauko pois lukien kulutin Aurajoen rannasta luostarikirkolle 2953 kilokaloria, josta 57 % oli poltettua rasvaa. Keskisyke oli istuma- ja muut tauot mukaan lukien 102 lyöntiä minuutissa. ”Normaalissa” kuntokävelyssä korkeammalla sykkeellä rasvan osuus vaihtelee 20–35 % välillä, joten ”vaeltaminen” kulutti kehoon varastoituneita enegiavarantoja huomattavasti enemmän kuin ”kuntoilu”. Kuten kuvituksena olevista sykemittarin tiedoista ilmenee, valmistajan ohjelmisto tulkitsi rasituksen ”äärimmäiseksi” ja kertoi palautumisajan olevan yli kolme vuorokautta. Koska kyse on kuntoilua varten luodusta tsemppausohjelmistosta, arvioon voi suhtautua hymähdellen, mutta totta on, että pitkäkestoinen päivänkin matkanteko kävellen vaati jo esiteollisessa yhteiskunnassa keholta paljon.

Toinen mielenkiintoinen sykemittarin ilmoittama mittaustulos oli korkeusero: 265 metriä nousua ja 275 metriä laskua. Lukema vaikuttaa hämmästyttävän suurelta, ja suhtaudun siihen yhä hieman epäuskoisesti, etenkin kun kyse on 2000-luvun kevyen liikenteen väylien tasoitetusta topografiasta. Korkeuskäyrien perusteella matkan varrella on kuitenkin useita 25 metrin nousuja ja laskuja. Mikäli mittari laski korkeuserot oikein ja niihin lisätään täyttömaiden, leikkausten ja tien muiden rakenneosien tasoittava vaikutus, reitin todellinen korkeusero 1400-luvulla on saattanut olla yhteensä yli 600 metriä (noin 300 m laskuja ja 300 metriä nousuja). Luku tuntuu suurelta, mutta samalla on muistettava, että rannikon topografia on todella pienipiirteinen ja rikkonainen, ja että vesijättöjen ja umpeenkasvaneiden lahtien ja juopien vuoksi Turun ja Naantalin välinen maantie sijoittuu Raisionjoen ja muiden pienempien purojen muodostamaa alamaata reunustaville sokkeloisille rinne- ja kalliomaille. Vaikutelma maantien topografiasta ja sen vaatimuksista vaeltajalle onkin kokonaan toisenlainen kuin Tampereen seudulla, jossa tiet sijoittuvat korkeuseroiltaan melko tasaisille harju- tai muille rinteille ja jokia ylittävät laaksot ovat harvemmassa.

Sykemittarin tiedot 11.8.2018. Tapio Salminen, PolarFlow.

Raision nykykeskus kuvattuna idän puolelta. Vasemmalla oleva risteys on suunnilleen samalla paikalla kuin jo keskiaikaisten Turusta Naantaliin ja Turusta Maskuun sekä Nousiaisiin johtavien teiden risteys. Suoraan eteenpäin matka jatkuu kohti Naantalia.

Raision asemakylän raitti. Oikealla edessä olevassa keltaisessa puurakennuksessa on toiminut kauppa – ja takana kohoavat Raision tehtaat. Tehtaan toiminta alkoi vehnämyllynä vuonna 1942; kasviöljytehdas perustettiin vierelle vuonna 1950, ja margariinitehdas perustettiin vuonna 1956. Perustamiskokouksessa puhetta johti pääministeri Kekkonen.

Evästä ja palveluita

Mitä tien topografia, Naantalin etäisyys ja kuljettu matka merkitsi keskiaikaiselle vaeltajalle? Käytännössä kulutettu kalorimäärä ja reitin vaatimukset tarkoittavat, että Turun ja Naantalin välisellä lyhyelläkin vaelluksella oli jo keskiajalla huolehdittava riittävästä ruokailusta, juomisesta ja tauoista, mistä käänteisesti seuraa, että mukana oli paitsi oltava evästä, myös maantien varren palveluita oli oltava saatavilla sopivin välimatkoin.

Vaikka olen jo 1990-luvulla tieinventointien yhteydessä ja sen jälkeenkin yrittänyt havainnoida etappipisteiden ja erilaisten matkanteon solmukohtien keskinäisten etäisyyksien merkitystä esiteollisessa liikkumisessa, vasta kävely Naantaliin avasi silmäni ymmärtämään, miten tie ja matkan etäisyydet kävelijälle näyttäytyivät ja millä tavoin sen varren etappipisteiden on täytynyt olla järjestetty. Jos tietä pitkin kulki luostarin kukoistuskaudella 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa, huomattava palvelurypäs on täytynyt pelkästään etäisyyden vuoksi olla ollut molempiin suuntiin tarjolla Raision sillan ja kirkon sekä niiden lähellä sijainneen Maskun tienhaaran luona. Keskiaikaisten lakien ja määräysten mukaan teiden varsilla tuli olla matkustavaisia varten ylläpidettyjä tavernoja ja krouveja, joista Mynämäkeä ja siellä krouvia pitänyttä perhettä tai sukua lukuun ottamatta on vain harvoja viitteitä lähdemateriaalissa. Myös Raisiossa sellainen on täytynyt olla. Melko selvää on, että tavernan lisäksi risteyksen, kirkon ja sillan tienoilla oli myös muita yksityisiä levähdyspaikkoja ja palveluita. Raision keskittymä palveli myös matkantekoa Maskun ja Nousiaisten suuntaan, jossa myöhäiskeskiajalla oli toinen tärkeä Turun ulottuvilla oleva pyhiinvaelluskohde.

Kuljetun matkan perusteella yksityisiä keskiaikaisia krouveja tai muita levähdyspalveluita tarjoavia pisteitä on täytynyt olla Turun ja Raision välillä myös Suikkilan myöhemmän kartanon luona, joka on soveltunut myös sisämaasta tulevan ratsutien ja talvitien solmukohdaksi ja joka vielä myöhään 1800-luvulla toimi käräjäpaikkana. Raisiosta länteen vastaavia levähdyspisteitä on kuljetun matkan perusteella voinut olla parikin, yksi mahdollisesti jo Pirilän-Ristimäen alueella, jossa Piuhanjoen laakso ulottuu mereltä lähelle Maskun kirkkoa ja on voinut muodostaa talvitienä käytetyn aukon, mutta viimeistään Lietsalassa, jonka läheisyydessä myös Kastunsilta sijaitsi. Lietsalan nimi saattaa Hämeen Härkätien Lietsan yksinäistalon tapaan liittyä matkantekoon, tosin Härkätielläkin etymologia on epävarma. Kolmas mahdollinen keskiaikainen krouvinpaikka saattaa olla ollut Karvetin ja Nuhjalan välisellä alueella tai siitä Naantaliin Luolalanjärven ja meren välissä olleen salmen tai vuolteen ylityspaikalla, jossa olleiden kalastamoiden luona olleet omistuksensa luostari vaihtoi 1450 Turun dominikaanikonventilta.

Naantalin kaupunki rakentui neljästä korttelista satamalahden lounaisrannalla – vastapäätä koillisrannalla kohosi ennen luostarikompleksi, nykyisin sen jäljelle jäänyt osa, kirkko. Tästä kuvasta voi ehkä hahmottaa hieman kaupungin pienuutta: kuvan keskialan talot ovat siis satamarannassa, ja takana oleva talo, jonka katto on kuvassa poikittain, on jo vanhan kaupunkialueen takareunalla. Punainen talo edessä on Niemen talo. Sen nykyisten piharakennusten paikalla olleessa talossa Naantalin luostarin perustaja piispa Maunu Tavast vietti viimeiset vuotensa: hän jätti piispantehtävänsä vuonna 1449 ja kuoli kolme vuotta myöhemmin.

Naantalin vanhan kaupungin katuja.

Naantalin kaupungin katuja. Kaupungin pienuudesta huolimatta korkeuserot vanhan kaupungin alueella ovat huomattavat.

Maantien kertomaa

Mitä Naantalin tiellä vietetty aurinkoinen elokuun lauantai antoi keskiaikaisen matkanteon tutkimuksen mahdollisuuksille Suomessa? Paitsi pohdintoja kehon rasituksesta, palautumisesta, matkan vaivoista ja etäisyyden funktioista, myös kokemusasiantuntijan näkemyksen lyhyen lähi- tai mikropyhiinvaelluksen aikataulusta keskiajan kesäkeleillä.

Pyhän Birgitan juhlista tärkein, kanonisaatiojuhla 7.10. sijoittuu sulan maan aikaan, nykyisessä gregoriaanisessa kalenterissa keskiajan lopulla noin kymmenen päivää myöhemmin, eli 17.10. Jos Birgitan kulttiin mieltynyt pyhiinvaeltaja halusi toteuttaa kattavan vaelluksen jalan Turusta Naantaliin, matkaan ehti lähteä Turusta vielä varsinaista juhlapäivää edeltävän aamun hämärissä ja olla perillä Naantalissa ennen aaton vigiliaa. Seuraava päivä kului Birgittaa juhliessa Naantalissa, ja Turkuun saattoi kävellä takaisin kolmantena päivänä vaelluksen aloittamisesta. Varakkaammalle vaeltajalle tien varrella oli varmasti tarjolla monenlaisia palveluita liikkumismuodosta riippumatta, mutta myös vähäväkisempi saattoi olettaa vaeltajan statuksen turvaavan ainakin vesihuollon ja mahdollisuuden levähtämiseen tien varren etappipisteissä. Suurimpien kirkollisten juhlapäivien aikaan matkalla oli varmasti muitakin, ja viimeistään Raisiossa väkeä on ollut liikkeellä paljon. Koska Raisio sijoittui keskiajan lopulla tärkeään Nousiaisten, Naantalin ja Turun pyhiinvaelluskohteiden risteykseen, olisi houkuttavaa ajatella myös sen 1500-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä rakennetun kirkon erikoisen kolmeen suuntaan (pohjoinen, länsi ja etelä) avautuneen eteisrakennuksen olleen tavalla tai toisella yhteydessä kirkon asemaan vaellusten etappipisteenä. Selvää on, että Naantaliin pääsi Turusta myös vesitse, mutta lokakuussa maantie oli varmasti suosituin, halvin ja houkuttelevin vaihtoehto.

N.B. Tekstissä ehdotetut talviteiden mahdolliset linjaukset ovat spekulatiivisia.

Naantalin kirkon itäpääty ja itäsakaristo (ns. nunnakuori, alunperin todennäköisesti kappelikäytössä). Paikan päällä katsottuna ja kierrettynä kirkko on vaikuttavan massiivinen – se onkin heti Turun tuomiokirkon jälkeen maamme suurin keskiaikainen kirkko. Nykyinen kivikirkko lienee rakennettu 1480-luvulla tai heti sen jälkeen birgittalaisluostarin kirkoksi. Takaa pilkottava kirkon länsitorni on muurattu vuosina 1794-1797. Päädyssä oikealla alhaalla on toinen niin sanotuista ”anteeksiantamuksen porteista”, jotka oli tarkoitettu luostarin ulkopuolelta kirkkoon tulijoille (kaupunkilaisille ja pyhiinvaeltajille) – tämä pohjoispuolen portti on ollut muurattuna umpeen jo vuosisatoja. Birgitta oli nähnyt näyssään porttiparin välttämättömiksi jokaiselle luostarikirkolle. Itäpäädyn suuren ikkunan lynetissä näkyy heikosti 1500-luvun maalaus (Kristus ja kaksi enkeliä) josta alla lähikuva. Suomalaisissa keskiaikaisten kirkkojen ulkoseinissä on yllättävän monessa jälkiä myöhäiskeskiaikaisista ja uuden ajan alkupuolen maalauksista.

Kartat:

KA, Maanmittaushallitus, Uudistusarkisto, Turun ja Porin Lääni, Turku, Maaria, Raisio ja Naantali.

Harju, Erkki-Sakari (toim.), Kuninkaan kartasto Etelä-Suomesta 1776–1805. SKS Toim., 1373. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012.

Paikkatietoikkuna (https://kartta.paikkatietoikkuna.fi/).

Tutkimuskirjallisuutta

Suvanto, Seppo. Naantalin historia 1. Keskiaika ja 1500-luku. Turku, 1976.

Sekä

Ahl-Waris, Eva. Historiebruk Kring Nådendal Och Den Kommemorativa Anatomin Av Klostrets Minnesplats. Helsingfors: Helsingfors universitet, 2010.

Hiekkanen, Markus, Suomen keskiajan kivikirkot (3. uud. p.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014.

Katajala-Peltomaa, Sari, Krötzl, Christian & Meriluoto-Jaakkola, Marjo (toim.), Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla: kun maailma aukeni. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 1399. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2014

Jaakko Masonen, Mika Hakkarainen, Anitta Lehtonen, Tapio Salminen, Suuri Postitie Varsinais-Suomessa. Tien linjaus, ajoitus ja nykyinen käyttö. Varsinais-Suomen seutukaavaliitto, Turku 1990.

Mauranen, Tapani (toim.), Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Tuhat vuotta teitä, kaksisataa vuotta tielaitosta 1. Helsinki: Tielaitos, 1999.

Salminen, Tapio, Common Road, Common Duty – Public Road, Private Space?: King Magnus Eriksson’s law and the understanding of road as a space in late medieval Finland and the Swedish realm. Scandinavian Journal of History, Volume 35, Issue 2 June 2010, 115–134.

Uotila, Kari (toim.), Naantalin luostarin rannassa – arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä. Stranden vid nådendals kloster – vardagen i klostret och dess omgivning. Kåkenhus-kirjat, nr. 3. Eura, 2011.

#NIOBENKYYNELEET – keskiajan kirjallisuus ja kierrätetty kokemus

Erika Pihl
Tampereen yliopisto

Kuvitusta Burgundin Marian rukouskirjasta (n. 1477).
Kuva: Wikimedia Commons.

”Miltä nyt tuntuu?” Klassikkokysymystä pohditaan paitsi palkintopallilla myös kaunokirjallisuuden sivuilla. Henkilöhahmojen sisäisen maailman – ajatusten, tuntemusten ja aistihavaintojen – kuvailu kuuluu länsimaisen romaanikerronnan vakiintuneisiin konventioihin. Perustellusti voidaankin puhua, kirjallisuudentutkija David Hermanin tapaan, inhimillisestä kokemuksesta kertomusmuodon keskeisenä osatekijänä: prototyyppisessä kertomuksessa havainnollistetaan jonkin tietyn kokevan tahon subjektiivista tapaa hahmottaa ja jäsentää kerrottuja tapahtumia. Kirjallisuutta lukiessa pääsemme siis seuraamaan näköalapaikalta, millaista on olla vaikkapa tohottava Emma Woodhouse tai huispaava Harry Potter.

Keskiajan kirjallisuudessa henkilöhahmojen mielenliikkeitä kuvataan nykykirjallisuuden ihanteista monilta osin poikkeavilla tavoilla. Kärjistäen sanottuna vastakkain ovat yksilöivä ja yhteisöllinen näkökulma kokemuksen kaunokirjalliseen esittämiseen: siinä missä moderni romaani tyypillisesti tavoittelee henkilöhahmon idiosynkraattista maailmankatsomusta kirjailijan omaleimaisella kielellä, painottaa keskiaikainen kertomus arkkityyppisyyttä ja kirjallisen tradition roolia. Jälkimmäisessä lähestymistavassa yksityisiä tunnetiloja sanallistetaan kierrättämällä kirjallisuushistoriallista kokemusvarantoa. Antiikista periytyneet vertauskuvat esiintyvät toistuvasti keskiaikaisten henkilöhahmojen mielentilojen rakennuspalikoina: syttyvä rakkaus on kuin tuulenvireessä leimahtava kekäle, mielenlujuus vaativassa paikassa muistuttaa jykevää tammea. Lisäksi tunteita havainnollistetaan nimeämällä aiemmista kertomuksista tuttuja mallikokijoita. Esimerkiksi Geoffrey Chaucerin Troilus kyynelehtii ja kärsii kuin kreikkalaisen mytologian Niobe, ja Giovanni Boccaccion Fiammetta samastaa hylätyksi tulemisen tuskansa Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa esiintyvän kuningatar Didon kärsimyksiin. Tässä kokemusten kiertokulussa kysymys ”miltä nyt tuntuu?” onkin kenties syytä esittää uudelleen muodossa ”keltä nyt tuntuu?”

Nykylukijaa tällainen toisteisuuden estetiikka saattaa äkkiseltään hämmentää. On kuitenkin muistettava, että käytäntö pohjaa erilaiseen käsitykseen kirjailijan ja kirjallisuuden roolista. Keskiaikainen runousoppi nojasi vahvasti klassiseen retoriikkaan, joka alun perin opetti taitavaa ja vakuuttavaa puheilmaisua. Antiikin oraattorien tapaan Galfridus de Vinosalvo määrittää 1200-lukulaisessa Poetria novassaan menestyksekkään sanailun avaimeksi voimakolmikon ars, imitatio, exercitatio: hyvää runoutta ei toisin sanoen synny tyhjästä ja tunteen viemänä, vaan runouden teoriaa tutkimalla, edeltäjiä jäljittelemällä ja kurinalaisesti harjoittelemalla.

Näkemykseen sisältyvää preskriptiivistä ajatusta oikein runoilemisesta voidaan tulkita eräänlaisena suojakilpenä merkitysten monitulkintaisuutta vastaan. Tästä lähtökohdasta Jesse M. Gellrich kirjoittaa klassikkotutkimuksessaan The Idea of the Book in the Middle Ages (Cornell University Press, 1985) keskiajan mytologisoivasta kulttuurista, jonka ajattelua jäsentää ykseyden ja vakautettujen merkitysten kaipuu: puhutaan maailmankuvasta, jossa menneisyyden mallit ja olemassa oleva traditio näyttäytyvät totuuden ylimpinä auktoriteetteina. Siten myös runouteen – ja siihen kuuluvien tunnetilojen esittämiseen – kouliudutaan klassisten edeltäjien hyväksi havaittua perintöä lainaamalla. Niin ikään toisto synnyttää konsensusta, jonka pohjalta rakentuu puhutteleva taiteellinen esitys: kuten antiikin retoriikka opettaa, kerronta vakuuttaa kuulijan, jos se hyödyntää sosiaalisesti jaettuja oletuksia, arvoja ja uskomuksia (esim. Rhetorica ad Herennium, I.9) – tai kirjallisuudesta puhuttaessa vakiintuneita esityskonventioita, kuten toistuvia vertauskuvia. Keskiaikaiseen kirjailijuuteen ja sisäisen kokemuksen kaunokirjalliseen esittämistapaan liittyy siis oleellisesti alkuperän hämärtyminen, mikä epäilemättä käy hankalasti yksiin minän ja muiden välistä eroa korostavan modernin individualismin kanssa.

Voidaan kuitenkin kysyä, onko keskiaikainen tekemisen tapa lopulta kovinkaan vieras. Internetin aikakaudella kirjallisen luomisen ja vastaanoton yhteisöllisyys on tullut uudella tavalla ajankohtaiseksi, ja kokemuksen kertomisen kannalta läheisempää heijastuspintaa voikin nykyromaanin sijaan etsiä sosiaalisen median jaetuista sisäisyyksistä. Verkon yhteisöpalveluissa ja keskustelupalstoilla yleispätevät apuvälineet viestittävät yksityistä kokemusta: monisäikeiset onnen tuntemukset tiivistyvät esimerkiksi sellaisiin hashtageihin kuin #blessed, #relationshipgoals tai #icanteven, ja erinäisten raivo- ja liikutustilojen ilmaisemiseen on tarjolla loputon määrä julkisuuden henkilöiden ja fiktiivisten hahmojen ilmeilyjä esittäviä reaktiomeemejä ja gif-animaatioita. Ajatellaan vaikkapa Star Trekin kapteeni Picardin klassikoksi muodostunutta face palmia tai Trumpin avaruuspuheita kuuntelevan Buzz Aldrinin vaivaantuneita silmäilyjä, jotka kiertävät lukuisilla foorumeilla käyttäjien olotilojen tulkkeina.

Tämänkaltaisia kertautuvia aihetunnisteita ja reaktiokuvia voi halutessaan lukea taitavinakin retorisen suostuttelun keinoina, joiden teho perustuu yhteisesti hyväksyttyihin toimintamalleihin ja toiston kautta auktorisoituvaan traditioon. Sosiaalisella medialla olisi näin oma mytologis-kollektiivinen runousoppinsa, jonka puitteissa autenttisuus viittaisi pikemminkin tietyn stilisoidun ilmaisutavan omaksumiseen kuin välitetyn kokemuksen laatuun. Toisaalta kokemukselta näytetään vaadittavan verkossakin länsimaisen yksilön vaalimaa omakohtaisuutta, jota kierrätetyt tunneilmaisut väistämättä laimentavat. Iltapäivälehdessä uutisoitiin menneenä kesänä somekohusta, joka nousi, kun muuan tosi-tv-tähti sortui ”härskiin kopiointiin” jäljentämällä kihlautumisilmoituksensa sana sanalta ja hashtag hashtagilta toisen käyttäjän Instagram-tililtä (Ilta-Sanomat 22.7.2018). ”I became the happiest girl in the world last night”, alkoi lainattu teksti jokseenkin paradoksaalisesti, ja Ilta-Sanomien mukaan ”keskustelu kävi kuumana” hämmästyneiden seuraajien keskuudessa. Kaikessa triviaaliudessaankin kohun viesti on selvä: toisen kokemusta ei noin vain voi omia aitouden tunteen kärsimättä.

Paolo ja Francesca: #relationshipgoals?
William Dyce: Francesca da Rimini (1837). Kuva: Wikimedia Commons.

Jaettuuden tragikoomisia ja vaarallisiakin ulottuvuuksia käsitellään monissa keskiaikaisissa kertomuksissa. Tarinoiden hyötyjä painottavaan kirjallisuuskäsitykseen kuului ajatus moraalista kehitystä edistävästä eksemplaarisesta lukutavasta, mikä eritoten viihteellisempien lajien kohdalla saattoi johtaa myös väärinkäytöksiin. Tiedämme, miten kävi Danten Paololle ja Francescalle: voimallinen samastuminen Guineveren ja Lancelotin intohimoiseen rakkauteen ajoi pariskunnan aviorikoksen tielle ja sitä myöten helvetin toisen piirin ikuiseen myrskytuuleen. Episodi kuvaa fiktion valtavaa voimaa niin hyvässä kuin pahassakin – kertomukset vievät mennessään ja ehkä opettavatkin, mutta taitoa on myös tietää milloin olla oppimatta. Minä on osattava erottaa muualta luetusta, muutoin voidaan päätyä jatkuvaan #ThrowbackThursdayn tilaan, jossa muinaisten sankareiden ja kuningattarien tuska alkaa tuntua omalta vähän liiankin kanssa. Vastakkaista ja maltillisempaa lukutapaa edustaa oman copyright-kokemuksensa ainutlaatuisuutta puolustava Chaucerin Troilus. Kun toinen henkilöhahmo vertaa Troiluksen tuskaa antiikin Nioben tuntemuksiin, Troilus vastaa, että hänen surunsa kuvaamiseen eivät yleispätevät sananlaskut ja eksemplaariset mallikokijat (”ensaumples”) riitä:

”But suffre me my meschief to bywaille,
For thy proverbes may me naught availle.

. . .

What knowe I of the queene Nyobe?
Lat be thyne olde ensaumples, I the preye.”

(Troilus and Criseyde, I. 755–56, 759–60)

Ajatusleikkinä todettakoon, että prinssi Troilus tuskin olisi Twitteristä tai Instagramista pahemmin perustanut.

Lee Patterson puhuu artikkelissaan ”On the Margin: Postmodernism, Ironic History, and Medieval Studies” (1990) länsimaista kulttuurihistoriaa jäsentävästä, renessanssista periytyvästä metakertomuksesta, joka toiseuttaa keskiajan välitilaksi, jota vasten nykymaailma voi nähdä itsensä modernina. Tähän suureen kertomukseen sisältyy myös se populaari käsitys, että moderni yksilö syntyy renessanssissa ja kumoaa keskiajan usein kollektiiviseksi oletetun minäkuvan. Mytologisoivien ajattelumallien kritiikki, jota Dante, Chaucer ja monet muut keskiaikaiset kirjailijat henkilöhahmojensa kautta esittävät, paljastaa näiden näkökantojen yksiulotteisuuden. Selvää on, että keskiaikaisten henkilöhahmojen mielentilojen kuvauksilla on yhteisöllisyyden ja jatkuvuuden kokemuksen vahvistamista palvelevia tehtäviä, mutta yhtä lailla näitä kuvauksia tulee ymmärtää vakauttavien käytäntöjen kriittisinä pohdintapaikkoina. Keskiaikaisen kirjallisuuden tutkijan onkin tärkeää pyrkiä korjaamaan yleistä mielikuvaa keskiajan lukijasta yksinomaan eksemplaarisena jäljittelijänä, ja toisaalta nostamaan esiin tapoja, joilla nykypäivän yhteisölliset ilmaisumuodot purkavat individualistista ihannetta. Keskiaikaiset kertomukset antavat historiallista kaikupohjaa niinkin erilaiselta vaikuttavalle ympäristölle kuin sosiaalinen media ja tarjoavat välineitä kollektiivisen kokemuksellisuuden monipuoliseen tarkasteluun. Keskiajan kirjallisuuden aika on nyt.

Luettavaa

Boccaccio, Giovanni. Fiammetta. Suom. A.R. Koskimies. Hämeenlinna: Karisto, 2000. [Alkuteos: Elegia di madonna Fiammetta, n. 1343.]

Chaucer, Geoffrey. Troilus and Criseyde. Teoksessa The Riverside Chaucer, 3. painos. Toim. Larry D. Benson. Oxford: Oxford University Press, 1987.

Dante Alighieri. Jumalainen näytelmä. Suom. Elina Vaara. Porvoo, Helsinki ja Juva: WSOY, 1999. [Alkuteos: Divina Commedia, n. 1321.]

Galfridus de Vinosalvo. Poetria nova, 2. painos. Käänt. Margaret F. Nims. Toronto: Pontifical Institute of Mediaeval Studies, 2010.

Gellrich, Jesse. The Idea of the Book in the Middle Ages. Language Theory, Mythology, and Fiction. Ithaca: Cornell University Press, 1985.

Hatcher, Anna ja Mark Musa.”The Kiss. Inferno V and the Old French Prose Lancelot.Comparative Literature 20 (1968). 97–109.

Herman, David. Basic Elements of Narrative. Malden: Wiley-Blackwell, 2009.

Minnis, A.J. Medieval Theory of Authorship. Scholastic Literary Attitudes in the Later Middle Ages, 2. painos. Philadelphia: University of Pennsylvania Press, 2010.

Patterson, Lee. ”On the Margin: Postmodernism, Ironic History, and Medieval Studies.” Speculum 65 (1990). 87–108.

Rhetorica ad Herennium = [Cicero] ad C. Herennium. De ratione dicendi. Käänt. Harry Caplan. Lontoo: Heinemann, 1954.

Internet

Fanit huomasivat Temptation Island -Even ja Danin kihlakuvassa jotain outoa – epäilykset heräsivät heti: ”Mites toi kuvateksti?” Ilta-Sanomat 22.7.2018. https://www.is.fi/viihde/art-2000005766139.html [Tarkistettu 18.9.2018]

Valitse tunnetilasi mallikokijoiden kavalkadista: http://www.reacticons.com/ [Tarkistettu 18.9.201]

Alueellista historiaa Itämerellä ja Alpeilla

Maija Ojala-Fulwood
Tampereen yliopisto

Tutkimusalueen maantieteellinen määrittely on olennainen osa historiantutkimusta. Tutkimustehtävästä riippuen alue voi olla hyvin pieni kuten yksittäinen pitäjä tai suuri, kuten vaikka Rooman valtakunta. Omissa tutkimuksissani olen pääasiallisesti keskittynyt Itämeren alueeseen ja erityisesti suurimpiin rannikkokaupunkeihin. Hansa-liiton, yhteisen kielen ja kulttuurin takia Itämeren alue on ollut helppo mieltää yhteneväiseksi alueeksi erityisesti keskiajalla, vaikka tutkimuksessa on viime vuosina pohdittu laajasti, voidaanko ylipäänsä puhua Hansan yhtenäiskulttuurista, sillä jokaisella alueella oli kuitenkin omat erityispiirteensä.

Lyypekin vanhan kaupungin rantabulevardi edustaa tyypillistä Hansa-arkitehtuuria
Kuva: Maija Ojala-Fulwood

Esimerkiksi keskiajalla Itämeren alueen kaupungeissa kuten muuallakin Euroopassa käsityöläiset olivat järjestäytyneen ammattien mukaan ammattikunniksi. Idea kaikkialla oli sama, eli laillisen käsityötuotannon piti tapahtua ammattikunnan valvonnassa. Pääpiirteissään ammattikuntien säännöt olivat hyvin samankaltaisia Itämeren alueella, ja kun uusia ammattikuntia perustettiin, mallia sääntöihin otettiin usein jonkun toisen (suuremman) kaupungin säännöistä. Kuitenkin ammattikuntien määrä ja järjestäytymisen aste vaihtelivat, sillä esimerkiksi Liivinmaan kaupungeissa ammattikunnan liittoutuivat keskenään käsityöläisten killaksi saadakseen painoarvoa kaupungin poliittisessa päätöksenteossa.

Nykyturisti puolestaan tunnistaa helposti Itämeren alueen kaupunkien yhteneväisen keskiaikaisen rakennusperinteen. Yhtenä selittävänä tekijänä on ammattitaitoisen työvoiman kuten rakennusmestareiden liikkuvuus ja sitä kautta myös tietotaidon levittyminen.

Kaupunkien lisäksi myös monissa pienissä Tirolilaisissa kylissä on säilynyt keskiaikaista ja uuden ajan alun rakennusperintöä. Esimerkiksi 2500 asukaan Pfundsin kylässä on lukuisia 1400- ja 1500-luvulta peräisin olevia rakennuksia. Kylän maamerkkinä on alun perin keisari Maximilian I:sen rakennuttama metsästyslinna joen partaalla.
Kuva: Maija Ojala-Fulwood

Yhteneväisen rakennus- ja ruokakulttuuriin huomaa helposti myös esimerkiksi Alpeilla. Alueen yhtenäiskulttuuri on erittäin voimakkaasti läsnä esimerkiksi matkailubisneksessä. Lisäksi maakunnallinen identiteetti tuntuu olevan hyvin vahva ainakin Tirolissa. Perimätiedon mukaan maakunta on saanut nimensä Tirolin linnan mukaan, joka sijaitsee Alppien eteläpuolella Italiassa Meranon kaupungin kupeessa. Varhais- ja sydänkeskiajalla Merano oli Tirolin alueen keskus, josta vaikeakulkuista aluetta yritettiin hallita. Rakennusperinnöltään Merano on jännittävä sekoitus Välimeren ja Alppien alueen tyylejä. Keskiajalla Lombardiasta tulleet muurarimestarit olivat päävastuussa kaupungin rakentamisesta.

1300-luvulla Tirolin rajat eivät olleet vielä vakiintuneet ja alueen hallinnasta kilvoittelivat Wittelsbachin, Luxemburgin ja Habsburgien aatelissuvut. Helmikuussa 1342 Tirolin prinsessa Margaretha solmi toisen avioliittonsa Ludvig Brandenburgilaisen kanssa, jonka isä oli Baijerin keisari. Paavi ei hyväksynyt avioliittoa ja julisti keisarin pannaan. Roomassa katsottiin, että lapsettomuus ei ollut riittävä syy Margarethan ensimmäisen avioliiton mitätöintiin. Baijerilaisten hallitsema aika kuvataan vaikeuksien ajaksi tirolilaisessa historiankirjoituksessa. Ajanjaksoon osuivat ruttoepidemia, tulvia ja heinäsirkkojen vaellus, jotka aikalaiset tulkitsivat jumalan vihaksi aviorikkoja Margarethaa kohtaan.

Kun herttua Ludvig Brandenburgilainen kuoli yllättäen ja hänen seuraajansa Meinhard III:n terveydentila oli heikko, koitti Habsburgien tilaisuus. Perillisen huono terveydentila oli Habsburgin herttuan Rudolf IV:n tiedossa, sillä Meinhardin kuollessa Rudolf oli jo matkalla Tiroliin. Pian tämän jälkeen tammikuun 26. päivänä 1363 allekirjoitettiin yksi Tirolin historian merkittävimmistä dokumenteista. Margaretha ja hänen säätynsä ”vapaaehtoisesti, maakuntansa ja alamaistensa parasta ajatellen” liittivät Tirolin alueen Itävaltaan ja Habsburgien alaisuuteen.

Perimätiedon mukaan Tirolin maakunta on saanut nimensä Alppien eteläpuolella sijaitsevan Tirolin linnan mukaan.
Kuva: Wikimedia Commons

Seuraavat vuosisadat ja erityisesti keisari Maximilian I:n aika katsotaan olevan Tirolin kulta-aikaa. Habsburgien alaisuudessa maakunnan rajat vakiintuivat ja hopeakaivokset takasivat vaurauden. Tällä ajanjaksolla poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen painopiste siirtyi Etelä-Tirolista Meranosta pohjoisemmaksi Inn-joen laaksoon. Hallitsijan hovi siirrettiin Innsbruckiin, josta tuli Maximilianin vallan keskipiste. Innsbruckin vanhassa kaupungissa voi edelleen ihailla lukuisia Maximilianin ajan kauniita rakennuksia. Yksi maamerkeistä kultainen parveke (Goldenes Dachl) valmistui tilaustyönä keisarin toiseen hääjuhlaan. Rakennelman toteuttanut hovin rakennusmestari Niklas Türing vanhempi oli kotoisin Swaabiasta. Hän kuten monet muut käsityöläismestarit ja kaivostyöläiset olivat muualta tulleita siirtolaisia, joille keisarin loistelias hovi ja Alppien hopeakaivosteollisuus tarjosivat runsaasti työmahdollisuuksia. Maakunnan alueella yhdistyvät niin roomalainen kuin germaaninen kulttuuriperintö, johon on sekoittunut myös vaikutteita Ranskasta ja idempää, nykyisen Slovakian ja Unkarin alueilta.

Monet kaupunkien nimekkäimmistä ammattimiehistä olivat alun perin muualta tulleita työläisiä kuten keisari Maximilian I:sen rakennusmestari Niklas Türing, joka vastasi mm. Goldenes Dachlin rakennustöistä. Kuva: Wikimedia Commons (By Erbb – Own work, CC BY-SA 3.0)

EU Komission linjauksissa Itämeren alue ja Alppien alue ovat kaksi neljästä EU:n sisäisestä makroalueesta, joille kullekin on luotu oma alueellinen strategia. Näiden alueiden vertaileva tutkimus voisi tuoda uusia avauksia esimerkiksi vanhempien aikojen tutkimukseen, jossa perinteisesti vertailukohtia on haettu Itämeren piirin sisältä tai Alppien länsi- tai eteläpuolelta.

Lähteet ja kirjallisuus

Forcher, Michael, Kleine Geschichte Tirols, Haymon Verlag (Innsbruck-Wien, 2012 [2006])

Klien, Robert, Pfunds –kylähistoria

http://ec.europa.eu/regional_policy/en/policy/cooperation/macro-regional-strategies

 

 

 

Keskiajan tutkimuksen tulevaisuus on myös kouluopetuksessa

Susanna Niiranen
yliopistotutkija, dosentti
Jyväskylän yliopisto

Historiantutkimuksen auktoriteettiasema menneisyyttä koskevan tiedon tuottamisessa on murentunut – jos se aiemminkaan on ollut kovin vahva. Joka tapauksessa suomalaisnuorten historiakäsitys muodostuu nykyään paljolti kouluopetuksen ja populaarikulttuurin pohjalta. Historianopiskelijoita tutkineet Anna Veijola ja Simo Mikkonen ovat todenneet opiskelijoiden käsitykset historiasta pääsääntöisesti joko ”faktatiedoksi” tai ”kiehtoviksi tarinoiksi” menneisyydestä. Näin on erityisesti opintojen alussa, mutta useankaan vuoden opinnot eivät välttämättä johda siihen, että näkemys muuttuisi tulkinnallisempaan suuntaan.

Aiemmat kokemukset oppiaineesta vaikuttavat olennaisesti siihen, miten opiskelijat suhtautuvat opiskelemaansa tieteenalaan. Tutkimusten mukaan tämä näkyy erityisesti historiassa, jota suomalaiskouluissa opiskellaan alakoulusta lähtien. Tieto on tärkeä myös keskiajan tutkimuksen ja siihen liittyvän yliopisto-opetuksen kannalta. Jokainen keskiaikaa tutkinut on varmasti tuskaillut aikakautta koskevia, sitkeässä istuvia ja teoksesta toiseen kiertäviä virheellisiä käsityksiä, mutta kuinka moni on ollut huolestunut siitä, että opetuksessa edelleen korostuvat (vanhentuneet) sisällöt historiallisen tiedon tulkinnallisen luonteen ymmärtämisen, tiedonhaun ja kriittisten tekstitaitojen harjoittelemisen kustannuksella?

Eikö keskiajan opetuksessa kaikilla tasoilla pitäisi käsitellä aikakautta ja sen periodisointia sopimuksenvaraisena kysymyksenä, jolle on ollut omat motiivinsa niin ”renessanssin”, ”romantiikan” kuin myöhempinäkin aikoina? Tällöin virheellisiä tai vanhentuneita sisältöjä voisi tarkastella kontekstejaan vasten, mikä lisäisi kriittistä ymmärrystä historian muuttuvasta luonteesta, pelkkien irrallisten, oikeiksi tai vääriksi osoitettujen ”faktojen” sijaan? Tähän varmasti pyritäänkin viimeistään yliopisto-opetuksessa.

Keskiajan tutkimuksen ja yliopisto-opetuksen haasteita kuitenkin helpottaisi, mikäli kouluopetus tukisi paremmin näitä tavoitteita. Nyt aikakaudelle osoitettu – usein vähäinen – aikaresurssi yliopiston peruskursseilla kuluu käsitysten korjaamiseen ja peruskäsitteiden opettamiseen. Esimerkiksi lukion nykyisessä opetussuunnitelmassa (2015) edelleen kummitteleva ”feodalismi” on tutkimuksessa problematisoitu ja hylätty jo kauan sitten. Lisäksi vaikkapa antiikki ja renessanssi tuntuvat opiskelijoille usein läheisemmiltä jo pelkästään siitä syystä, että niissä korostuvat positiiviset saavutukset, kun taas keskiaika esitetään oppikirjoissa huomattavasti staattisempana aikakautena, jos nyt ei enää pimeänä.

Yläkoulussa ei keskiaikaa opiskella ollenkaan. Sen sijaan peruskoulun historian tavoitteisiin liittyvät keskeiset sisältöalueet vuosiluokilla 4–6 ovat voimassa olevassa opetussuunnitelmassa suhteellisen väljät, mikä antaa alakoulun opettajalle mahdollisuuden käsitellä aikakautta haluamistaan näkökulmista:

”Perehdytään keskiaikaiseen maailman kuvaan sekä idän ja lännen kulttuurisiin yhtäläisyyksiin ja eroavaisuuksiin ja niiden vaikutuksiin eri ihmisryhmille. Käsitellään Suomen siirtyminen historialliseen aikaan ja Ruotsin yhteyteen.”

Muotoilussa huomiota kiinnittää ”Suomen siirtyminen historialliseen aikaan”. Mikä ”Suomi”? Mikä ”siirtyminen historiallisen aikaan”? Kouluhistoria on perinteisesti kerrottu retrospektiivisesti nationaalisen ”Suomen” tarinana piittaamatta kovinkaan paljon siitä, että valtiollisesti ja kulttuurisesti ”Suomi” saattoi tarkoittaa keskiajalla kovin eri asioita kuin nykyään. Samoin ”historiallinen aika” on konventionaalinen, mutta perin arvottava ilmaisu, varsinkin kun vastinparina ovat implisiittisesti käsitteet ”historiaton” ja ”esihistoriallinen” aika. Mielestäni ne eivät tee oikeutta menneisyyden ihmisille, oli heillä kirjoitustaito (ja lähteet ovat kadonneet) tai ei. Kuten vaikkapa arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, esinelöytöjen ja uusien menetelmien avulla menneisyyden ihmisten elämästä saadaan arvokasta tietoa muutoinkin kuin tekstejä lukemalla. Ja jos nimenomaan tekstejä halutaan, niitä on ollut myös esineissä (ks. esim. Janne Harjulan tutkimukset). Tästäkin syystä pitäisin erinomaisen tärkeänä yhteistyötä arkeologien kanssa, mikä tuli Dies Mediaevalesissakin esille monissa puheenvuoroissa.

Susanna Niiranen Dies Medievales -konferenssissa Tampereella 18.10.2017. Kuva Harry Lönnroth.

Koska aiempien opetussuunnitelmien (2003 ja 2004) tavoitteet historiallisen tiedon luonteen sekä tulkinnallisuuden ja moniperspektiivisyyden opettamisesta eivät tutkimusten mukaan ole toteutuneet, ovat toiveet uusien opetussuunnitelmien kohdalla korkealla. Etenkin peruskoulun opetussuunnitelmassa painotetaan toiminnallista, tutkivaa ja oppilaslähtöistä oppimista, mikä aiemmasta poiketen tähtää historian syvällisempään ymmärtämiseen ja tiedon käyttöön. Tämä on hyvä olla yliopisto-opettajan ja -tutkijankin tiedossa. Tulevaisuuden opiskelijat (ja historiateosten lukijat) eivät välttämättä näe alkuperäisaineistoja ensimmäistä kertaa tullessaan yliopistoon, vaan ovat ihannetapauksessa analysoineet ja tulkinneet lähteitä jo alakoulusta.

Tähän tarvitaan tueksi korkeatasoisia oppimateriaaleja, käännöksiä ja editioita. Alakoulun oppilailta tai lukiolaisilta ei voida edellyttää vanhojen kielimuotojen osaamista tai paleografisia taitoja, kuten ei heidän opettajiltaankaan. Täytyy muistaa, että läheskään kaikki alakoulun opettajat eivät ole opiskelleet historiaa yliopistossa. Oppimateriaalien, lähde-editioiden ja käännösten tuottaminen palvelisi myös yliopisto-opetusta, sillä entistä harvempi opiskelija ehtii tai katsoo tarpeelliseksi opiskella ja syventää taitojaan muissa vieraissa kielissä kuin englannissa. Hyvä oppimateriaali voi innostaa syvemmälle aiheessa, lyödä sitä kipinää, jota keskiajan opetuksessa tarvitaan.

Kipinää lyö nyt ensisijaisesti populaarikulttuuri. Jo pääsykoehaastattelussa moni historiaa opiskelemaan havitteleva kertoo katsovansa Game of Thronesia ja innostuneensa keskiajasta. (En ota tässä nyt kantaa, näenkö asioilla mitään yhteyttä keskenään). Monissa kansainvälisissä opinahjoissa kysyntään on vastattu keskiajan historian opintoihin sisältyvillä Games of Thrones -kursseilla. Esimerkiksi Harvardissa kurssin nimi on The real Game of Thrones – from modern myths to medieval models. Osin syynä on humanististen oppiaineiden laantunut suosio. Opiskelijoita eli maksavia asiakkaita on houkuteltava tavalla tai toisella. Suomessa kehitys ei ole ollut yhtä huomattavaa, mutta todennäköistä on, etteivät humanistiset aineet tulevaisuudessa täälläkään houkuta samoin kuin aiemmin. Tämä näkyy jo selkeästi esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa historiaan vastanneiden määrän dramaattisessa laskussa. Kuinka vastata kovenevaan kilpailuun? Palvelisiko populaarikulttuurin ja medievalismin tutkimus ja opetus paitsi opiskelijoiden kiinnostusta myös ymmärrystä historian monikäyttöisyydestä?

Sanoista tekoihin – uudenlaista oppikirjaa tekemässä

Aikoinani nuorena opettajana lukiossa käytin aikaani ehkä typerästikin kiistelemällä vanhemman kollegan kanssa muun muassa siitä, että ”veto-oikeus” pitäisi mieluummin ääntää ”vetoo”-oikeus kuin ”veetto”-oikeus tai että lääninherran ”ensiyön oikeudesta” ei juurikaan ollut evidenssiä, toisin kuin hän opetti. Perusteluna oli, että näin oli hänelle opetettu ja että näin kaikki kirjat kertoivat. (Tämä tapahtui aikaa ennen Internetiä). Koska asiantuntemukseen ja tutkimustietoon vetoaminen ei tuottanut tuloksia keskusteluissamme, minulle syntyi jo tuolloin vahva käsitys, että olisi tarpeellista tuottaa materiaalia opetuskäyttöön sekä muille potentiaalisesti historiasta kiinnostuneille, kuten historianopettajille ja laajemmallekin yleisölle.

Vuodet ovat vierineet, mutta projektipainotteisista uraponnisteluista johtuen aikaa ja mahdollisuuksia tällaisen materiaalin tuottamiseen on ollut olemattoman vähän. Viimein on ajatuksista päästy tekoihin ja uudenlainen, tutkivaan oppimiseen ja oppilaan ohjattuun lähdetyöhön perustuva alakoulun kirjasarjan ensimmäinen osa julkaistaan keväällä 2018. Seuraava, keskiajan aiheita sisältävä osa on tukevasti työn alla. Kirjoittajat Anna Veijola, Simo Mikkonen, Matti Rautiainen ja minä odotamme jännityksellä kirjasarjan vastaanottoa.

Teksti perustuu kirjoittajan pitämään Dies Mediaevales -konferenssin key note -puheenvuoroon Tampereella 18.10.2017.

Onko keskiajan ja uuden ajan alun paikallishistorialle tilausta?

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Keskiaikaan ja uuden ajan alkuun keskittyviä paikallishistoriallisia hankkeita sattuu yliopistossa työskentelevän historiantutkijan kohdalle yhä harvemmin. Itselläni on ollut mahdollisuus kirjoittaa palkattuna Satakunnan maakuntahistorian osia V ja VI. Lisäksi olen ollut kirjoittamassa yhtä pitäjänhistoriaa. Ne ovat väitöskirjaakin enemmän lisänneet tietämystäni Suomen historiasta, vanhemman ajan lähdesarjoista ja niiden käyttömahdollisuuksista. Hyvinkään historian (Hyvät, pahat ja Hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia 2017) kirjoittanut FT Anu Lahtinen kiteytti taannoin paikallishistorioiden merkityksen Maaseudun tulevaisuus-lehdessä oivaltavasti: ”Suomen historiasta tunnettava kokonaiskuva perustuu aika harvojen alueiden ja aihepiirien tutkimiseen.”

Kysyntää suomenkieliselle vanhemman ajan historialle on valtavasti. Oikeastaan kysyntä lähes ylittää tarjonnan. Sain siitä yhden todisteen, kun pidin sukututkijoille suunnatun päiväkurssin Helsingissä. Sen aiheena olivat voudin- ja läänintilien asiakirjat ja niiden hyödyntäminen suku- ja henkilöhistoriassa. Kurssi myytiin loppuun. Minua odotti salillinen innokkaita harrastajia, joista suuri osa oli erittäin hyvin perehtynyt aihepiiriin. Hedelmällisiä keskusteluja syntyi – ja opettamisen ohessa kasvoi myös oma tietämykseni aikakauden lähteiden mahdollisuuksista.

Retkeläisiä 25.7.2017 tutustumassa Hauhon Hahkialan kartanoon ja sen historiaan. Kuva: Jouni Lehtonen.

Toisen todisteen vanhempien aikojen suuresta vetovoimasta sain viime kesänä. Vuosien varrella ja väitöskirjatyön ohessa pöytälaatikkoon on kertynyt kaikenlaista materiaalia, jota aloin hyödyntää perustamalla sille oman blogin, joka keskittyy Hauhon tienoon kartanoelämään 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella. Paikallisen kotiseutuyhdistyksen Hauho-Seuran kanssa virisi idea kartanokierroksesta, jossa tutustuttaisiin hauholaisiin kartanoihin yhden kesäisen päivän aikana. Retki myytiin nopeasti loppuun ja suuren kysynnän vuoksi se päätettiin järjestää uudelleen ensi kesänä. Toki tunnustan, että en vaatinut opastuksesta palkkiota. Tein sen tukeakseni kotiseutuyhdistyksen toimintaa.

Siitä päästäänkin kysymykseen rahasta ja rahoituksesta. Kaikkea ei voi – eikä saa – tehdä talkoilla. Ruotsin ajalle keskittyvä paikallishistoriallinen teos, kuten maakunta- tai pitäjänhistoria, ei synny ilmaiseksi. Sen tekeminen vie paljon aikaa. Lähteiden läpikäynti, käsialojen tulkinta ja vanhan ruotsin kielen kääntäminen eivät suju hetkessä. Rahasyistä, ja osin ehkä työmäärän suuruudesta tietämättöminä, paikallishistorioita on toisinaan teetetty myös muilla kuin historia-alan ammattilaisilla. Vanhempi aika kuitataan olemassa olevalla kirjallisuudella

Rahasta tinkivän tilaajan olisi syytä muistaa, että lukijoiden tiedontaso on noussut. ”Pihtiputaan mummot ja vaarit” alkavat olla tänä päivänä hyvin koulutettuja seniorikansalaisia, joille ei tarvitse vääntää rautalangasta ja puhua opettavaisesti. Heistä moni harrastaa sukututkimusta, joten Ruotsin aikaan kohdistuva korkeatasoinen ja asiakirjalähteisiin perustuva tutkimus kiinnostaa. Sekin kannattaa muistaa, että hyvä paikallishistoriallinen tutkimus maksaa itseään myös takaisin: parhaimmillaan se voi käynnistää paikkakunnalla monipuolisia matkailuun ja kulttuuriin liittyviä hankkeita.

Kansainvälisyyden keskellä suomen kielistä paikallishistorian kenttää ei saisi jättää pelkästään harrastajien haltuun. Harrastajien julkaisut eivät toki ole huono asia, koska joukossa on todella kovatasoisia ja tieteellisesti päteviä tekijöitä. Ongelma on lähinnä se, että vanhemman ajan Suomen historiaan liittyvien omakustanteiden joukkoon saattaa ilmaantua yhä enemmän omia näkemyksiään ”suomalaisuudesta” ajavia kirjoittajia, joille lähdekriittisyys on täysin toissijainen asia. Miten lukija erottaa jyvät akanoista? Vai katoavatko jyvät lopulta kokonaan?

Vanhojen aikojen tunteita

Aistien ja tunteiden historia on vakiintunut ja eläväinen tutkimuskenttä historiasssa. Se on tuonut uusia teoreettisia ja metodologisia teemoja tutkimuksen keskiöön. Joukko Triviumin jäseniä osallistui kansainvälisen kultuurihistorian seuran vuosikonferenssiin ”Senses, Emptions & the Affective Turn Recent Perspectives and Challenges in acuotural History” Uumajassa juhannuksen jälkeen.

Konferenssiin osallistuneet Triviumin jäsenet tutkivat uskontoa toiminnallisena tilana keskiajalla ja uuden ajan alussa. Tässä lähestymistavassa uskontoa ei nähdä dogmana tai instituutiona vaan dynaamisena sosiaalisena prosessina, kokemuksena. Eletty usko mahdollisti sosiaalisen aseman ja identiteetin tuottamisen ja manifestaation. Uskonnollisten käsitteiden ja rituaalien auki eläminen vahvisti yhteisöllisyyttä. Tunteiden kokeminen ja näyttäminen oli olennaista rituaaliselle toiminnalle, samaan aikaan kun tunteet antoivat merkityksen riiteille ja symboleille.

Keskiaika ja uuden ajan alku on nähty tunteikkaan uskonnollisuuden aikakautena. Uskonnolliset tunteet eivät silti tarkoiittaneet vain kyynelehtivää nöyryyttä, vaan käsittivät myös vihaa, katkeruutta ja raivoa. Vertailu vanhempien aikojen uskonnollisten tunteiden käyttöön ja näyttööön voi kertoa jotain tärkeää siitä, miksi uskonnolliset tunteet – viha, raivo ja ylpeys – edelleen nousevat yhteiskunnallisen elämän keskiöön niin globaalisti kuin Suomessakin. Vanhempien aikojen tutkimus on siis yhteiskunnallisesti tärkeiden kysymysten ääressä.

Sari Katajala-Peltomaa
Raisa Toivo
Jenni Kuuliala
Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Maine ja kuulopuheet 1200-luvun harhaoppi-inkvisitioissa

Saku Pihko
Tampereen yliopisto

Aikaan ja paikkaan katsomatta ihmiset puhuvat. He puhuvat itsestään ja toisistaan, ja muodostavat mielipiteitä kuulemiensa puheiden perusteella. Kommunikaatioteknologian kehitys on johtanut henkilökohtaisen tiedonvälityksen monimuotoistumiseen. Puhelimella voidaan soittaa toiselle puolelle maapalloa, ja internet on mahdollistanut sen, että yksittäisen henkilön ajatukset voivat saavuttaa lukemattomia vastaanottajia. Kehityksestä huolimatta kasvotusten tapahtuva ajatustenvaihto edelleen keskeinen osa ihmisten arkikokemusta.

Suullinen kommunikaatio oli erityisen keskeisessä asemassa esimodernissa maailmassa, varsinkin keskiajalla, jolloin yksilön puheet, teot ja niiden rakentama maine vaikuttivat huomattavan paljon hänen sosiaalisiin ja juridisiin toimintamahdollisuuksiinsa. On jopa esitetty, että keskiajan ihmiset olivat tietyllä tapaa olemassa ainoastaan toistensa silmissä. He tiesivät, että puheiden välittämä informaatio kulki nopeasti, ja maineen saattoi menettää yhtä nopeasti kuin sen oli saavuttanutkin. Ihmiset olivat huolissaan siitä mitä naapurit heistä puhuivat ja käyttäytyivät sen mukaisesti.

Keskiaikaiset oikeuspöytäkirjat ovat kenties hedelmällisintä lähdemateriaalia, jonka kautta nykytutkijat voivat tavoittaa edes pienen silmäyksen siitä, mitä kyseisenä aikakautena puhuttiin. Siinä missä moderni oikeuskäytäntö pyrkii jättämään kuulopuheet oikeussalin ulkopuolelle, keskiajan tuomioistuimet hyväksyivät auliisti julkisesta mielipiteestä ammennetun tiedon. Viranomaisten heikot mahdollisuudet kerätä informaatiota tekivät yhteisön epävirallisesta puheesta luotetun ja käyttökelpoisen tiedonhankinnan väylän. Sen avulla viranomaiset pystyivät ulottamaan valvontansa ja vaikutusvaltansa tehokkaasti ihmisten arkielämään.

Katolinen kirkko käytti muun ohella myös juridisia keinoja tiukentaessaan otettaan kristikunnasta keskiajan kuluessa. Hyvä esimerkki tästä toiminnasta ovat harhaoppi-inkvisitiot, eli oikeusprosessit, joilla tutkittiin 1200-luvun alkupuolelta eteenpäin sitä, ketkä olivat harhaoppisia. Tavoitteena oli joko ohjata heidät takaisin kaidalle tielle tai tämän epäonnistuessa rangaista heitä. Nämä uudet keinot antoivat kirkon viranomaisille kyvyn tarttua aiempaa systemaattisemmin ihmisten uskoon ja mielipiteisiin. Harhaoppi-inkvisitioiden tehokkuus perustui pitkälti laajan kuulustelupöytäkirja-aineiston laatimiseen. Näitä pöytäkirjoja on säilynyt paljon nykypäivään asti, ja ne ovat tutkijoiden aktiivisessa käytössä. Ne sisältävät paljon mielenkiintoista tietoa siitä, mitä inkvisitioiden kohteena olleissa yhteisöissä puhuttiin, ja miten ihmiset luovivat tämän informaation perusteella uskonkysymysten ympärillä polarisoituneessa maailmassaan.

Maineen ja kuulopuheiden juridinen merkitys käy erittäin kuvaavasti ilmi toimenpiteistä, jotka alkoivat Guillelman kuulustelusta vuonna 1274. Guillelma oli puusepän vaimo Toulousen kaupungista. Jouduttuaan syystä tai toisesta inkvisiittorin eteen, hän kielsi olleensa koskaan tekemisissä harhaoppisten kanssa. Hän kuitenkin kertoi, että hän ja eräät hänen naapureistaan olivat epäilleet erästä Fabrissaa ja tämän tytärtä Philippaa harhaoppisuudesta. Syynä olivat heidän sanansa ja tekonsa. Pöytäkirjan tekstiin on eritelty yksityiskohtaisesti naisten epäilyttävää käytöstä, jonka perusteella heidän harhaoppinen maineensa oli mitä ilmeisimmin muodostunut. Fabrissan oli esimerkiksi kuultu sanovan, että paholainen oli luonut ihmisen, ettei Jumala luonut sieluja, eivätkä papit opettaneet totuutta. Guillelman ollessa raskaana Fabrissa oli neuvonut häntä pyytämään Jumalaa vapauttamaan hänet demonista, joka hänellä oli vatsassaan. Hän oli myös kehunut harhaoppisuuden vuoksi poltettua pappia, ja surrut sitä, että erään vastikään kuolleen miehen sielu kulkisi ruumiista ruumiiseen saamatta rauhaa. Fabrissa oli myös kironnut Guillelman kaltaisia henkilöitä, jotka paljastivat kirkon viranomaisille tietoja muista. Philippan taasen kerrottiin sanoneen, että jos hän olisi tiennyt, ettei hänen miehellään ollut sama usko kuin hänellä, hän ei olisi koskaan ollut tämän kanssa, ja todennut, että hän antaisi korvan päästään, mikäli hänen miehellään olisi yhtä hyvä usko kuin eräällä Pontius de Gomenvillalla. Sittemmin inkvisiittoreiden takia maanpakoon lähtenyt Pontius olikin ilmeisen epäilyttävää seuraa, koska Guillelma katsoi asiakseen mainita nähneensä molempien naisten usein keskustelevan hänen kanssaan. Epäilyjä eivät myöskään hillinneet tuntemattomat lombardialaiset vieraat naisten kodissa, tai Fabrissan salamyhkäinen käytös hänen estäessään naapuruston väkeä vierailemasta äitinsä kuolinvuoteella.

Pöytäkirjan perusteella on selvää, että Guillelma tiesi paljon Fabrissan ja Philippan sanomisista ja tekemisistä. Asiasta oli nähtävästi puhuttu naapurustossa laajemminkin, koska Guillelma ei ainakaan omien sanojensa mukaan ollut ainoa, joka suhtautui naisiin epäillen. Kun hän joutui itse hankalaan asemaan kuulusteltavana, Guillelma päätti välittää naapurustossa liikkuneet tiedot inkvisiittorille. Hänen kuulustelunsa pöytäkirja on poikkeuksellinen, sillä erilaiset syyt epäilyjen taustalla on eritelty hyvin yksityiskohtaisesti. Tyypillisesti inkvisitiopöytäkirjat ovat kaavamaisia ja yksityiskohdattomia. Tulkintojen perusteet typistyvät usein esimerkiksi yksittäiseen, kontekstista irrotettuun tekoon tai toteamukseen. Inkvisiittorin suorittama valikointi ja tekstiä määrittävät kirjauskäytännöt leimaavat varmasti myös Guillelman kuulustelun pöytäkirjaa. Siitä huolimatta keskivertoa yksityiskohtaisemman tiedon perusteella on nähtävissä, miten paljon ihmiset tiesivät toisistaan, ja kuinka auliisti inkvisiittori hyväksyi kuulustellun välittämät tiedot muista ihmisistä.

Tapaus on poikkeuksellinen myös siksi, että Fabrissa ja Philippa joutuivat Guillelman ilmiannon seurauksena itsekin inkvisiittorin eteen, ja myös heidän kuulusteluistaan laaditut pöytäkirjat ovat säilyneet. Se on pienoinen voitto tutkijalle, koska usein joko ilmiannon sisältävä pöytäkirja, tai ilmiannon seurauksena suoritettujen kuulustelujen dokumentaatio on kadonnut.

Jouduttuaan kuulusteluun Fabrissa kielsi kaikki häntä kohtaan esitetyt syytökset. On kuitenkin ilmeistä, että ne perustuivat Guillelman ilmiantoon, koska häneltä kysyttiin täsmälleen samoja asioita, joista Guillelma oli aiemmin kertonut. Käsittelyssä olivat esimerkiksi hänen spesifit sanomisensa ja kontaktit epäilyttävään Pontius de Gomenvillaan. Vasta seuraavassa kuulustelussa Fabrissa myönsi olleensa tekemisissä kyseisen miehen kanssa, ja majoittaneensa Guillelman mainitsemia lombardialaisia kodissaan. Kuulustelujen välissä häntä pidettiin vangittuna. Se oli normaali käytäntö silloin, kun epäilty ei suostunut tunnustamaan sitä, mitä inkvisiittorit olivat hänestä kuulleet. Kolmannessa kuulustelussa Fabrissa viimein myöntyi inkvisiittorin ennakkotietoon ja tunnusti olleensa tekemisissä harhaoppisten kanssa. Philippa toimi samoin kuin hänen äitinsä, ja kielsi aluksi kaiken. Toisessa kuulustelussa hän myönsi nähneensä lombardialaiset vieraat, ja kolmannella kerralla myös hän myönsi erinäisiä kontakteja harhaoppisten kanssa, joskin vakuutellen, ettei missään nimessä uskonut heidän opetuksiinsa.

Tapaukseen liittyvistä pöytäkirjoista käy hyvin ilmi, miten informaatio liikkui puheiden välityksellä keskiajan yhteisöissä, ja miten inkvisiittorit käyttivät sitä rakentaessaan oikeusjuttua uskonnollisia väärintekijöitä vastaan. Epäilyttävä puhe ja käytös herättivät lisää puheita ja tulkintoja kotiyhteisön asukkaiden keskuudessa. Tietyille henkilöille muodostui epäilyttävän harhaoppisen maine, joka rakentui paitsi henkilökohtaisten tulkintojen varaan, myös suhteessa siihen, millainen populaari kuva vaarallisista harhaoppisista oli muodostunut kirkon systemaattisen propagandan seurauksena 1200-luvun kuluessa. Sen seurauksena kaikki tiesivät olla varuillaan ja arvioida naapureidensa tekemisiä. Vaikka välittömiin toimenpiteisiin ei olisi ryhdytty, ihmiset muistivat nämä kollektiiviset tulkinnat naapureistaan, ja kertoivat niistä viranomaisille, mikäli joutuivat itse kuulusteltaviksi. Maallikoiden välittämän leimaavan informaation merkitys korostui useissa tapauksissa, koska inkvisiittorit katsoivat saaneensa syytetyltä riittävän kattavan tunnustuksen vasta sitten, kun epäillyn myöntämät tiedot vastasivat muiden hänestä kertomaa. Fabrissan ja Philippan tapaus on muistutus siitä, kuinka odottamaton ja voimakas yhteisön jäsenten vaikutusvalta toistensa kohtaloon saattoi olla, varsinkin inkvisitiokontekstissa.

Pohjimmiltaan ongelma on kuitenkin ajaton. Se korostuu erityisesti paljon julkisuutta saavissa oikeustapauksissa, jotka toisinaan herättävät suuria tunteita. Aina kun ihmiset päästetään käyttämään valtaa toisiaan kohtaan, hiipivät maineen ja kuulopuheiden kaltaiset häilyvät muuttujat vaivihkaa osaksi yhtälöä, jonka seuraukset voivat olla vakavia. Ihmiset puhuvat aina, tuomariksi asettuvan vastuu säilyy.

Lähteet ja kirjallisuutta

Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh (toim. & kään.), ’The Edition and Translation’. Teoksessa Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh (toim.), Inquisitors and Heretics in Thirteenth-Century Languedoc: Edition and Translation of Toulouse Inquisition Depositions, 1273—1282. Brill: Leiden & Boston, 2011, 174—979. (Tässä kirjoituksessa käsitellyt pöytäkirjat löytyvät sivuilta 262—297.)

Arnold, John H., Inquisition and Power: Catharism and the Confessing Subject in Medieval Languedoc. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 2001.

Fenster, Thelma & Smail, Daniel Lord (toim.), Fama: The Politics of Talk & Reputation in Medieval Europe. Cornell University Press: Ithaca, 2003.

Sennis, Antonio (toim.), Cathars in Question. York Medieval Press: York, 2016.

Théry, Julien, ‘Fama : l’opinion publique comme preuve judiciaire. Aperçu sur la révolution médiévale de l’inquisitoire (XIIe—XIVe siècle)’. Teoksessa Lemesle, Bruno (toim.), La preuve en justice de l’Antiquité à nos jours. Presses Universitaires de Rennes, 2003, 119—147.

Wickham, Chris, ‘Gossip and Resistance among the Medieval Peasantry’. Past & Present no. 160, 1998, 3—24.

”Mikä sitä riivaa?” Mielenterveyden häiriöistä keskiajalla

10.10. vietetään maailman mielenterveyspäivää; päivän avulla halutaan herättää keskustelua henkisen hyvinvoinnin edistämisestä ja hälventää ennakkoluuloja ja leimaa, joka edelleen liittyy mielen sairauksiin. Mielenhäiriöitä, etenkin masennusta, pidetään juuri oman aikamme vitsauksina. Monien termien, kuten melankolian ja manian juuret voidaan kuitenkin ulottaa aina antiikin aikoihin saakka. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että vaikka termejä on käytetty pitkään, sairaudet niiden takana, oireet, syyt ja seuraukset ovat aina kontekstisidonnaisia ja vaihtelevat ajan ja paikan mukaan. Melankolia miellettiin yläluokan ja ennen kaikkea oppineiden vaivaksi – miten lie nykyään? Toisaalta hyvinkin samanlaiset oireet ovat voineet saada eri tulkinnan eri aikoina, esimerkiksi erilaiset ”kohtaukset” on aikanaan selitetty pahojen henkien riivaukseksi, hysteriaksi tai hermoromahdukseksi.

 

Keskiajalla mielen ja ruumiin hyvinvointi nähtiin kokonaisuutena ja vahvasti henkiseen sfääriin linkittyneenä. Nykyajan medikalisoitunut näkemys pelkistää toisinaan henkisen hyvinvoinnin ongelmatkin aivokemiaksi ja lääkkeillä korjattavaksi, sen sijaan uskonnolliset selitykset ja parannusmetodit ovat nykyisistä ajatusmalleista hävinneet. Keskiajalla sielullinen lääke toimi myös ruumiin vaivoihin: vuonna 1215 potilasta hoitavat lääkärit velvoitettiin kutsumaan ensin paikalle pappi tarjoamaan hengellistä lääkintää.

 

Ruumiin, mielen ja sielun yhtenäisyys näkyi myös sairauden ja terveyden määritelmissä. Pahat henget saattoivat aiheuttaa mielenhäiriöitä, toisinaan ruumiillisia vaivojakin, mutta toisaalta pyhimysten voima saattoi parantaa niin fyysisiä kuin henkisiä vaivoja. Demonien toiminnalla selitettiin usein etenkin erilaisia käytöshäiriöitä. Toisin kuin nykyisissä mielikuvissa helposti ajatellaan, keskiajalla kaikkia poikkeavasti käyttäytyviä ihmisiä ei kuitenkaan leimattu pahojen henkien vallassa oleviksi. Keskiaikaisessa kulttuurissa oli myös muita, lääketieteellisiä ja sosiaalisia selitysmalleja tällaisille ongelmille. ”Riivattu ”ei ollut leima osaansa sopeutumattomille kapinallisille eikä pysyvä marginalisoitumiseen johtava stigma. Pikemminkin voidaan väittää, että joidenkin oireiden ja ilmiöiden selittäminen pahojen henkien riivauksella oli osoitus keskiaikaisen kulttuurin joustavuudesta.

 

Äkillinen, selittämätön aggressio, joka kohdistui joko itseen, toisiin henkilöihin tai esineisiin, huutaminen, solvaus ja levoton vaeltelu olivat kaikki tyypillisiä oireita, jotka usein selitettiin pahojen henkien toiminnalla. Riivaus olikin monin tavaus päällekkäinen kategoria raivohulluuskohtausten kanssa. Kuvaava esimerkki keskiaikaisista käsityksistä on Bonaventuran kokemukset 1200-luvun puolivälin Pohjois-Italiasta. Syytä hänen kohtalolleen ei todistajanlausunnoissa anneta, mutta oireita kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Bonaventura sai kohtauksia, joiden aikana hän käyttäytyi aggressiivisesti ja lausui loukkaavia sanoja – ei ainoastaan läheisilleen vaan myös pyhimyksistä ja Jumalasta. Bonaventura selitti, että ihmiset pelkäsivät häntä. He myös kyselivät, mitä Bonaventura teki, miksi hän sanoi moisia sanoja, ja kutsuivat häntä riivatuksi. Bonaventura ei osannut vastata ja oli hyvin häpeissään. Naapurissa asunut Meliorinus todisti, että Bonaventura kärsi kovasti kohtaustensa aikana. Hänen mukaansa Bonaventuraa oli ihmeellinen ja kauhistuttava katsella kohtausten aikana, miraculosa et terribilis res erat ad videndum. Hän oli hämillään kohtauksista ja pahoillaan Bonaventuran kärsimysten vuoksi.

 

Bonaventura parantui tehtyään pyhiinvaelluksen paikallisen pyhimyksen haudalle. Meliorinus kertoi, että Bonaventuran palattua vaellukseltaan hänellä oli naapurustossa suuri maine. Ei aiemman sairautensa tai tilansa vuoksi – vaan siksi, että hän oli parantunut pyhimyksen meriittien vuoksi. Bonaventuraa itseään ei siis syytetty tai leimattu tapahtumien vuoksi, ainakaan pysyvästi. Alleviivatakseen riivauksen väliaikaisuutta Meliorinus kertoi, että haastattelujen suorittamisen aikaan hän ja Bonaventura olivat naimisissa. He olivat solmineet avioliiton heti Bonaventuran parannuttua.

Mielikuvissa keskiajasta elää kurjuuden ohella ajatus suorastaan ihanteellisesta yhteisöllisyydestä. Totta onkin, että poikkeavasti käyttäytyvän ihmisen parantamiseen saattoi osallistua koko yhteisö. Monikohan tänä päivänä olisi valmis lähtemään päiviä kestävälle, hankalalle ja lopputulokseltaan epävarmalle vaellukselle naapurin hyvinvoinnin vuoksi? Toisaalta tämä yhteisöllinen hoiva saattoi olla varsin kovakouraista. Mieleltään järkkyneet henkilöt usein sidottiin kiinni, jotta he eivät olisi vahingoittaneet itseään tai toisia, eikä resursseja heidän vahtimiseensa muuten ollut. Toisinaan kiinnisitomisessa kyse on saattanut olla rangaistuksesta tai nöyryyttämisestäkin. Erityinen esimerkki keskiaikaisesta julmuudesta se ei kuitenkaan ole. Vertailukohdaksi voi nostaa pakkopaidat, jotka olivat käytössä mielisairaaloissa pitkälle 1900-luvulle. Riivatut vietiin usein pyhimyksen haudalle parannuksen toivossa, toisinaan vastoin omaa tahtoaan. Muut parannuskeinot olivat harvassa ja lääkäreiden keinot olivat voimattomia hengellisten ongelmien edessä, sen sijaan pyhimyksen apuun turvautuminen oli traditionaalinen parannuskeino.

 

Pyhiinvaellusta tuskin voi suositella hoitokeinoksi tämän päivän mielenterveysongelmiin, vaikka yhteisöllisyys ja huomioiduksi tulemisen tunne saattaisi hyvinvointia edistääkin. Mutta ehkä keskiaikaisessa maineen ja mielipiteen muodostuksessa sen sijaan on jotain miettimisen ja soveltamisen arvoista. Paholaisen riivauksissa syyllinen ja syyllistettävä oli ulkopuolinen voima, joka sai ihmiset käyttäytymään vieraalla ja väärällä tavalla – ei itse ihminen. Kun paha henki oli ajettu pois, ihminen palautui ikään kuin takaisin omaksi itsekseen. Keskiajalla muistoissa ja puheissa menneiden koettelemusten ja riivauksen aiheuttamien ongelmien sijaan eli positiivinen kokemus ja maine: paha henki oli ajettu pois, vaiva oli selätetty, ja tämä ihminen oli sen vuoksi poikkeuksellinen.

Game of Thrones, populaarikulttuuri ja vammaisuus keskiajalla

Yksi viime vuosien kansainvälisesti suosituimmista TV-sarjoista on kiistatta George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan perustuva Game of Thrones. Vaikka sarja itsessään on mitä suurimmassa määrin fantasiaa, perustuu se löyhästi keskiajan kaupunkivaltioiden keskinäisiin valtataisteluihin ja maailmassa on muutenkin paljon vaikutteita keskiajalta. Suuren yleisön silmissä sarja on alkanut näyttäytyä yhä enemmän ja enemmän keskiajan populaarina representaationa, ja internet tulvii artikkeleita ja keskusteluita Game of Thronesin ja keskiajan yhtäläisyyksistä ja eroista.

Koko olemassaolonsa ajan TV-sarja on saanut niin kiitosta kuin moitteitakin hahmokuvauksestaan. Kiinnostavien henkilöhahmojen ihailun ohella sarjaa on sanottu niin naisvihamieliseksi kuin myös rasistiseksikin; vahvoista naishahmoista huolimatta lukuisat kohtaukset näyttäytyvät misogynistisinä, ja värilliset ihmiset muistuttavat usein niin sanottuja ”jaloja villejä”. Sen sijaan sarja on saanut paljon suitsutusta siitä, miten moniulotteisia – ja yleensäkin poikkeuksellisen monia – vammaisia hahmoja siinä on. Suurimman huomion kohteena on ollut Peter Linklagen esittämä lyhytkasvuinen Tyrion Lannister. Hänen ohellaan Bran Starkin selkäranka vaurioitui ensimmäisellä tuotantokaudella halvaannuttaen hänen jalkansa, ja myöhemmin viholliset hakkasivat Jaime Lannisterin vasemman käden irti. Lisäksi Aemon Targaryen on näkövammainen. Tunnustuksena näistä hahmoista ja heidän kuvauksestaan Martin on ottanut vastaan sarjan puolesta Visionary Award -palkinnon, joka myönnetään kiitoksena viihdetuotannoille, jotka edistävät vammaisten asiaa, lisäävät esteettömyyttä, ja joissa vammaisten ihmisten kuvaus on tarkkaa.

Peter Dinklage Tyrion Lannisterina. Kuva: Wikpedia

Peter Dinklage Tyrion Lannisterina. Kuva: Wikpedia

Vammaisuuden historian tutkijana on helppo yhtyä näkemykseen siitä, että moniulotteisia ja kiinnostavia vammaisia hahmoja soisi olevan populaarikulttuurissa huomattavasti nykyistä enemmän. Sen sijaan on jo paljon kyseenalaisempaa, miten paljon Game of Thrones kertoo vammaisuudesta keskiajalla – tai yrittääkö se edes.

Yhteiskunnassamme elää yhä varsin vahvana käsitys siitä, että keskiajalla vammaisuutta pidettiin automaattisesti synnin seurauksena, eikä vammaisilla ihmisillä voinut olla minkäänlaisia toimintaedellytyksiä tai ylipäätänsä ihmisarvoa. Tällainen kurjuusajattelu on toki tyypillinen tapa katsoa keskiaikaa muutenkin, vaikka vammaisuudenkin osalta nämä näkemykset on osoitettu tutkimuksessa moneen kertaan vääriksi. Erityisesti lievemmät fyysiset vammat olivat keskiajalla mitä todennäköisimmin erittäin yleisiä, eikä esimerkiksi ontuva tai huononäköinen ihminen välttämättä erottunut sen kummemmin joukosta. Tyrion Lannisterin kohdalla esitetty näkemys siitä, että jos hän ei olisi ollut aatelisperheen lapsi, olisi hänet jätetty metsään kuolemaan, on ehkä perusteltu Martinin fantasiamaailmassa mutta keskiajan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ensinnäkään suurin osa lasten synnynnäisistä vammoista ei ole nähtävissä heti lapsen syntymän jälkeen, ja toisekseen meillä ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että fyysisesti poikkeavien lasten surmaaminen olisi millään muotoa ollut tavanomaista.

Kuva: British Library, Royal 13 B VIII f.30v (detail)

Olennainen tekijä keskiajallakin vammaisen tai vammautuneen ihmisen selviämiselle tai mahdollisuuksille pärjätä ja menestyä elämässään oli paitsi hänen vammansa laatu (vaikeat liikuntavammat ja kuulovammat aiheuttivat yleensä suurimpia hankaluuksia), myös hänen sosiaalinen statuksensa ja mahdollinen turvaverkkonsa. Erityisesti kuvallisessa aineistossa näkyvä vammaisuus yhdistyy usein kerjäämiseen, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että vammaisuus olisi automaattisesti johtanut köyhyyteen – tai että kaikki köyhät olisivat olleet sairaita tai vammaisia. Sekä kirjalliset lähteet että arkeologia tuntevat lukuisia hallitsijoita sekä muita mahtimiehiä ja -naisia, joilla tiedetään olleen jonkinlaisen fyysisen vamman. Monien heistä kohdalla asia ei kuitenkaan näyttäydy lähteissä erityisen merkittävänä. Joidenkin kohdalla taas vammattomasta ihmisestä meneminen esitettiin ihailtavana ja tavoiteltavana. Esimerkiksi aikuisiällä sokeutunut Luxemburgin kreivi ja Böömin kuningas Johannes I, tai Jean l’Aveugle, (1296–1346) sai kronikoitsijoilta suitsutusta siitä, miten hän onnistui näkövammastaan huolimatta hallitsemaan muiden tavoin ja jopa huijaamaan monia diplomaatteja ja lähettiläitä, jotka eivät hoksanneet hänen sokeuttaan. Tässä mielessä etenkin Tyrion Lannister, jonka äly ja nokkeluus monella tapaa peittoavat hänen vammansa, näyttäytyy samankaltaisena hahmona. Tämäntyyppinen ajattelu on kuitenkin tyypillistä meidänkin ajallemme, minkä tuotteena Martinin luoma hahmo on nähtävä. Erityisesti medialla on tapana kuvata erilaisia vähemmistön edustajia harvoin neutraalisti, vaan silloin kun sävy on positiivinen, ihaillaan heidän ”normaalina” näyttäviä suorituksiaan vähemmistöön kuulumisen kautta.

Hallitsijoiden ohella toinen ihmisryhmä, joiden fyysisille vammoille ja sairauksille keskiaikaiset lähteet antavat positiivisia erityismerkityksiä, ovat pyhimykset. Yksi pyhyyden osoituksista oli pyhimyksen elämänsä aikana osoittama patientia, kärsivällisyys koettelemusten edessä. Tähän liittyen monen pyhimyksen – joukossa muun muassa tunnetut Franciscus Assisilainen, Ludvig IX Pyhä ja Francesca Romana – kuvattiin suhtautuvan vammaansa tai sairauteensa kiitollisena ja valittamatta. Myöhemmässä kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa vastaavaa suhtautumista on nähty erityisesti viktoriaanisen ajan kirjallisuudessa. Usein kyseessä on naispuoleinen hahmo, jonka hyveellisyys korostuu kärsimyksen kautta. Vaikka yhtäläisyysmerkkien vetäminen keskiajan ja 1800-luvun välille onkin kyseenalaista, on sairauden glorifioinnilla pitkät perinteet. Tämänkaltaiset hahmot näyttäytyvät ensihätään hyvin kaukaisilta vaikkapa juuri Game of Thronesin monipuolisten ja uskottavien hahmojen rinnalla, mutta kenties kuvaukset eivät olekaan kovin kaukana toisistaan. David Mitchellin ja Sharon Snyderin esittämä teoria vammaisuudesta kerronnallisena proteesina (narrative prosthesis) elää ja voi hyvin. Kerronnan muodosta riippumatta vammaisen tai kroonisesti sairaan hahmon vamma toimii hahmonluonnin välineenä, ja valtaosassa tapauksista sen tarkoituksena on nimenomaan erottaa hahmo vallitsevasta normista ja vammaisuuden itsensä sijasta tarjota keino tarkastella jotakin aivan toista ilmiötä. Teoria pätee useimmissa tapauksissa erinomaisesti länsimaiseen kirjallisuuteen ja myös taiteeseen aikakaudesta riippumatta. Tämän tiedostaminen tarjoaa tutkimuksellisesti kiinnostavia näkökulmia vammaisuuden historian tarkasteluun. Yksittäisten kirjallisuuden tai muun fiktion hahmojen piirteiden laajentamisessa käsittämään koko aikakautta ja sen asenteita on kuitenkin vaaransa – aivan kuten yleistämisessä yleensäkin. Keskiajan yhteiskunnassa vammaisuus määrittyi ensisijaisesti sen mukaan, estikö se henkilöä täyttämästä sosiaalista rooliaan. Odotusten mukaan eläminen oli siis ulkoisia tekijöitä tärkeämpää, eikä fyysisellä poikkeavuuteen välttämättä liitetty sen syvällisempiä merkityksiä.