Vihaa ja pelkoa Syyriassa – nykypäivä myöhäisantiikin peilinä

Syyrian kriisi on näinä päivinä monien huulilla. Sisällissodan runtelema maa natisee liitoksistaan, jos niitä pitkään aikaan edes on ollutkaan. Tilalla on sekoitus väkivallan ja kärsimyksen ankeaa satoa, mutta myös rauhaa kaipaavien ihmisten yritystä selvitä päivittäisessä arjessa. Aivan maan luoteisnurkassa lähellä Turkin rajaa sijaitsivat syyskuun 2015 alussa hyvin lähekkäin sekä Isisin, al-Nusran rintaman, Syyrian kurdien että Syyrian opposition joukkojen väliset rintamalinjat. Seudulla makaavat myös muinaisen Kyrrhoksen kaupungin rauniot. Kaupungissa 400-luvulla toiminut piispa Theodoretos (n. 393–460) on nykypäivänä tunnettu roolistaan ajan kirkolliskokouksissa. Erityisen kiinnostava teos hänen laajasta kirjallisesta tuotannostaan on ns. Jumalan ystävien historia (tunnetaan myös nimellä Historia Religiosa), joka käsittelee alueen munkkien ja kristillisten askeettien elämää aina 300-luvun alkupuolelta Theodoretoksen omaan aikaan asti. Kertomukset Vähä-Aasian vuoriseuduilta tulleiden isaurialaisten ryöstöretkistä ja munkkeja uhkaavista demoneista sisältävät teemoja, jotka koskettavat nykypäivän tilannetta sekä Syyriassa että pakolaiskriisin myötä myös läntisissä yhteiskunnissamme. Theodoretoksen tarinoissaan käsittelemä vihan ja pelon tematiikka onkin hämmästyttävän ajankohtaista.

Theodoretoksen 440-luvulla kirjoittaman teoksen kuvausten aikana Syyrian alue oli rajaseutu Itä-Rooman ja Persian välillä. Theodoretos kuvaa Jumalan ystävien historiassa mm. monia kansallisuuksia ja heimoja, eri oppisuuntien kristittyjä, traditionaalisiin jumaliin uskovia, juutalaisia, gnostilaisia ja zarathustralaisia. On myös hyvä muistaa hengellinen ulottuvuus: myöhäisantiikin kristinuskossa enkelit, Saatana ja demonit olivat olentoja, joiden uskottiin olevan konkreettisempia kuin vain abstraktioita tai vertauskuvia. Anakronismin vaarat ja käsitteen monitahoisuus mielessä pitäen aluetta voisikin kuvata nykytermein monikulttuuriseksi.

Jumalan ystävien historian sisältämästä kolmestakymmenestä alueen munkeista kertovasta tarinasta pisin käsittelee Jakobos-nimistä askeettia, joka asui Kyrrhosta ympäröivillä kukkuloilla. Hän joutui Theodoretoksen kirjauksissa tilanteeseen, jonka kaltaisista saamme kuulla nykyäänkin. Eräänä yönä Jakobos nimittäin kuuli vuorenjuurella sijainneelle majalleen kaukaisia ääniä, aivan kuin seudun kylät olisivat ilmiliekeissä. Äänimaailma höystyi ihmisten tuskanhuudoilla. Jakobos oli varma, että kyse oli isaurialaisten hyökkäyksestä. Hän siirsi pitkäksi kasvaneet hiuksensa niskaltaan ja kyyristyi odottamaan saapuvan miekkamiehen iskua. Theodoretos kirjoittaa Jakoboksen kammonneen sitä, että hänet kaapattaisiin orjaksi ja että hän siten joutuisi todistamaan ”jumalattomia tekoja”. Mieluummin hän kuolisi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaan aamulla sodan äänet paljastuivatkin munkin rukouselämää kiusanneiden demonien luomiksi illuusioiksi.

Munkki Zenon sen sijaan joutui todellisen ryöstöretken tielle. Tämä Antiokian (nyk. Antakya Etelä-Turkissa aivan Syyrian rajan kupeessa) läheisen vuoren edustalla tyhjässä haudassa elänyt askeetti todisti isaurialaisten toteuttamaa joukkosurmaa. Kaupunkiin hyökänneet joukot jatkoivat riehuntaansa vieden hengen monelta kaupungin lähistöllä askeettista elämää viettäneeltä mieheltä ja naiselta. Theodoretos kirjoittaa Zenonin pelastuneen yliluonnollisen ihmeen kautta luolansa suuaukon kadottua sotilaiden näkökentästä.

Ryösteleviä joukkoja kohtasi myös munkki Theodosios, joka rakensi pienen askeetin majansa Antiokian luoteispuolella sijainneen Rhosuksen rannikkokaupungin (nyk. Arsuz) viereisen vuoren juurelle. Theodoretos kirjoittaa, että ”miehet jotka eivät säästäneet kaupunkia tai kylää, vaan ryöstivät ja polttivat kaiken, minkä voivat, osoittivat kuitenkin kunnioitusta Theodosioksen elämäntavalle”. Theodosioksen majalle saapuneet joukot jopa pyysivät tältä leipää ja siunausta jatkaen tämän jälkeen matkaansa. Theodoretos kirjoittaa myös, että isaurialaiset olivat aiemmin ottaneet kirkonmiehiä panttivangeikseen ja vaatineet suuria lunnasrahoja. Peläten, että suojattomassa majassa eläneelle Theodosiokselle kävisi samoin, Antiokian kirkon johto houkutteli tämän kansan arvostaman askeetin ja hengellisen opettajan luokseen turvaan. Poltettujen kylien, kaapattujen orjien, panttivankien ja lunnasvaatimusten kohdalla kohtaamme samaa tematiikkaa kuin nykypäivän kriisialueilla.

Jumalan ystävien historia ei kuitenkaan ole vain kuvaus väkivallasta. Teosta on tulkittu pikemminkin 400-luvun kristologisissa kiistoissa harhaoppisyytöksiin joutuneen piispa Theodoretoksen yritykseksi korostaa Syyrian kristillisyyden hurskautta ja itse alueella nauttimaansa arvostusta. Eräänä punaisena lankana teoksessa kuitenkin kulkee munkkien ja askeettien olosuhteita katsomaton äärimmäinen mielenhallinta. Esimerkiksi erään luostarin johdossa olleen David-nimisen munkin kuvataan eläneen vuosikymmeniä ilman vihaa ja raivokkuutta. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen syyllistyneen näihin tunteisiin, vaikka häntä toisinaan sanallisesti provosoitiinkin. Eikä provokaatio jäänyt aina sanojen tasolle, kuten isaurialaisten kohdalla. Myös demonit uhkailivat. Jakoboksen Theodoretos kuvaa kohdanneen useita demonisia näkyjä, ja mainitseepa Theodoretos itsekin kuulleensa väkivaltaisella kuolemalla pelotelleen demonin äänen.

Ryöstelevien joukkojen, armottoman luonnon ja kiusaavien henkiolentojen kanssa kamppailleet munkit eivät kuitenkaan lannistuneet. Theodoretos korostaa tarinoissaan useaan otteeseen, että olosuhteista huolimatta pelolle ei tule antaa sijaa. ”Pelko on tuhoava tunne”, hän kirjoittaa erään munkin sanoneen. Mieleltään lujina pysyviä teoksen askeetteja onkin tulkittu jopa Jumalan siunaamaksi munkkiarmeijaksi, joka jokaista Theodoretosta kritisoivalla olisi vastassaan. Verrattuna ajan egyptiläisiin munkkikertomuksiin, joista kuuluisin lienee erämaamunkki Antonioksen (k. 356) elämäkerta, Theodoretoksen munkit vaikuttavatkin mielenhallinnaltaan vähintäänkin tasavertaisilta, jopa ylivertaisilta.

 

 

1500-luvun jälkipuolelta peräisin oleva ikoni myöhäisantiikin Syyrian eräästä kuuluisimmasta askeetista, pylvään päällä asuneesta Simeon Styliitasta (Kostarowce, Historic Museum in Sanok, Poland). Kuva Wikimedia Commons, https://commons.wikimedia.org/wiki/File:MHS_Szymon_Slupnik_XVI_w_Kostarowce_p.jpg.

1500-luvun jälkipuolelta peräisin oleva ikoni myöhäisantiikin Syyrian eräästä kuuluisimmasta askeetista, pylvään päällä asuneesta Simeon Styliitasta (Kostarowce, Historic Museum in Sanok, Poland). Kuva Wikimedia Commons, https://commons.wikimedia.org/wiki/File:MHS_Szymon_Slupnik_XVI_w_Kostarowce_p.jpg.

Mielen käsite eri aikakausina on tietysti erilainen. Tunnehistorioitsijat korostavat, että antiikin ja nykypäivän käsitys tunteista on erilainen johtuen siitä, miten ihmisen ajattelu ymmärretään syntyvän. Suoraa suomenkielistä käännöstä tunteisiin viittaaville kreikankielisille termeille ei välttämättä voi asettaa, ja termit saavat useampaakin käännösasua ylleen. Toisaalta asiaa ei tarvitse liikaa monimutkaistaa. Vihassa nostettu miekka tai laukaistu moderni tuliase voi johtaa ihmisen hengenlähtöön riippumatta siitä, onko pontimena platoninen tunnesielun pyrkimys vai jotain modernimmalla mielen teorialla selitettyä. Vaikka tunteiden sanotaankin olevan kulttuurisidonnaisia, ei ajattelun ja aivotoiminnan biologista pohjaa voi kiistää. Pelko voi yhtä lailla lamaannuttaa riippumatta siitä, onko kulttuurissa tapana laskea vuosi oletetusta Kristuksen syntymästä vai myöhäisantiikin keisari Diocletianuksen hallituskaudesta. Pelon voittava Theodosios sen sijaan voi auttaa jopa isaurialaisia tai muita puutteenalaisia. Pelkonsa joutuvat kohtaamaan myös nykypäivän kriisialueiden vaarallisissa olosuhteissa työskentelevät vapaaehtoiset tai Syyrian pakolaiskriisiin aktiivisesti tarttuvat läntiset yhteiskunnat.

Nälkäiselle tarjottu leipä ja ystävällinen kohtelu lienee aikakaudesta riippumaton keino ylittää raja-aitoja ja luoda siltoja. Theodoretoksen teksti muistuttaakin meitä syyrialaisen kristillisyyden hartaaseen ja rauhanomaiseen mietiskelyyn sekä mystiikkaan pohjautuvasta perinteestä, siitä joka nykypäivän kriisin alle on pahasti hautautunut. Ehkä se auttaa myös muistamaan kiivaan some-keskustelun aikakaudella sen, ettei Syyriassa nykyäänkään suuri osa – uskonnosta riippumatta – varmastikaan toivo väkivallan jatkoa. Varmaa on, että liian moni on kokenut Jakoboksen harhanäyn todellisena. Nykypäivän Syyrian vihan- ja pelonsekainen keitos tuntuukin Kyrrhoksen piispan kuvaamien munkkien edessä irvokkaalta peililtä. Kysymys teoksen kertomusten ja todella tapahtuneen menneisyyden erolla ei tässä kohdin ole oleellinen. Munkitkin saattoivat osallistua väkivaltaisuuksiin, kuten esimerkiksi pakanallisena pitämiensä uskonharjoituspaikkojen tuhoamiseen. Meillä ei kuitenkaan ole suoraa pääsyä Jumalan ystävien historian munkkien kokemuksiin tai tekoihin, vaan ainoastaan Theodoretoksen näistä luomaan tekstiin. Oleellista on huomata monikulttuurisessa ympäristössä eläneen Theodoretoksen kirjoittaneen tunteidenhallinnan osalta sen kaltaisista ihanteista, joita moni nykyäänkin pitää arvokkaana. Yleistä reseptiä ihmisten rauhanomaiseen yhteiseloon ei ehkä ole olemassakaan. Davidin esimerkki provokaatioon vastaamisesta lempeydellä tai Theodosioksen tapa auttaa puutteenalaisia näiden taustasta riippumatta voi kuitenkin olla viisauden alku monessa asiassa myös myöhempinä aikoina.

Niko Nyqvist,
historian opiskelija, harjoittelija/Trivium
Tampereen yliopisto