Antiikin ihmiskauppa ja tutkijan tunteet

Maijastina Kahlos
Helsingin yliopisto

Orjat olivat olennainen osa antiikin Rooman yhteiskuntaa ja talouselämää. He kuuluivat roomalaiseen elämään myös myöhäisantiikissa (200–600). Orjien lukumäärästä ja osuudesta koko väestöön nähden käydään tutkimuksessa jatkuvaa keskustelua ja uudelleenarviointia, mutta myöhäisantiikin lähteistä käy selkeästi ilmi, että orjan omistaminen oli yleistä ja jopa vaatimattomissa kotitalouksissa pidettiin muutamaa orjaa. Orjuus instituutiona jatkui Rooman vallan jälkeen muotoutuneissa kuningaskunnissa ja keskiajan Euroopassa, vaikka sen taloudellinen merkitys oli vähäisempi kuin antiikin Roomassa.

Mistä orjia hankittiin roomalaisten kuluttajien käyttöön? Orjalle syntyneet lapset olivat automaattisesti hänen isäntänsä tai emäntänsä omaisuutta. Köyhyysloukussa ponnistelevat saattoivat myydä itsensä tai lapsensa orjiksi. Heitteille jätetyt ei-toivotut lapset useimmiten päätyivät orjakauppiaiden käsiin. Merirosvot ja maanteiden ryövärit kaappasivat ihmisiä ja myivät heitä orjiksi. Ennen kaikkea sodat toivat vankeja orjamarkkinoille. Rajaseutujen kahakoissa ei-roomalaiset sotajoukot ottivat vangeiksi roomalaisia ja roomalaiset puolestaan ei-roomalaisia. Osa vangeiksi jääneistä voitiin vapauttaa lunnaita vastaan, osa myytiin orjiksi. Monet sodat ja pienemmät kahakat rajaseuduilla olivat ainakin osaksi seurausta orjakaupasta, sillä sotia voitiin käydä myös (vaikka ei pelkästään) orjien ja muiden hyödykkeiden hankkimiseksi markkinoille. Tämä teki sodankäynnistä kannattavaa.

Rajaseutujen orjakauppa oli merkittävä osa roomalaista talouselämää, ja siksi keisarillinen hallinto halusi mukana sitä hallinnoimassa. Tonavan, Rooman valtakunnan rajajoen, pohjoispuolelta tuotiin gootteja orjiksi Roomaan. Roomalainen historiankirjoittaja Ammianus Marcellinus kertoo, että keisari Julianus (331–363) vahvisti rajalinjoja Tonavan toisella puolella väijyvien goottien varalta ja totesi sitten:

”Aivan riittävän kovan vastuksen gooteille tarjoavat orjakauppiaat, jotka vievät heitä myyntiin kaikkialla erottelematta heitä aseman mukaan.”

Roomalaisten ulkosuhteet rajanaapurien kanssa muotoutuivat paljolti orjabisneksen ehdoilla. Tämä näkyy esimerkiksi keisari Valensin goottien kanssa tekemässä rauhassa vuonna 368. Rauhansopimuksessa määriteltiin rajaseudun kauppapaikat, jotka pidettiin keisarillisen hallinnon suojeluksessa ja valvonnassa. Ylistyspuheessaan keisari Valensille filosofi Themistios kuvaa, kuinka keisari tehdessään rauhan ”sääli barbaareja” ja salli näiden pitää kauppapaikkansa. Samassa yhteydessä Themistios lausuu:

”Meidän linnoitustemme komentajat ja varuskuntien johtajat ovat itse asiassa myyjiä ja orjakauppiaita, sillä oikeastaan heidän ainoa tehtävänsä on ollut ostaa ja myydä mahdollisimman paljon”.

Themistioksen toteamukseen ei sinänsä liity moitetta tai halveksuntaa. Keisarin tehtävänä oli huolehtia rajojen turvallisuudesta, orjakaupan jatkumisesta ja työvoiman riittävyydestä.

Orjia kahleissa. Reliefi 200-luvulta Smyrnasta. Ashmolean Museum, Oxford.

Modernin tutkijan mieleen nousee monenlaisia tunteita. Miten tutkia ilmiötä, jonka täysin tuomitsee? Miten pysyä puolueettomana tarkkailijana, kun aihe herättää ahdistusta? Jään tuskailemaan sitä kärsimyksen määrää, jonka menneen ajan epäoikeudenmukaisuus aiheutti. Roomalaisista lähteistä luen, miten sotavangeiksi jääneiden perheet yrittävät etsiä ja ostaa omaisiaan vapaiksi. Aikalaislähteet, esimerkiksi paikallisten piispojen kirjeet kertovat rikkoutuneista roomalaisista perheistä ja omaisten etsinnöistä. Monet piispat keräsivät varoja, joilla roomalaisia vankeja lunastettiin vapaiksi. Sen sijaan ei-roomalaisista, joita antiikin kirjoittajat kutsuivat barbaareiksi, kuulemme lähinnä roomalaisten kirjoittajien maininnoista.

Kaupankäyntiä ihmisillä pyrittiin rajoittamaan, sillä mikä tahansa ei ollut sallittua. Vapaan roomalaisen kaappaaminen ja orjaksi myyminen oli laissa ankarasti kiellettyä. Tätä kuitenkin tapahtui, ja tätä monet myöhäisantiikin kirjoittajat murehtivat. Hippon piispa Augustinus (354–430) valitti, että Rooman provinsseissa Pohjois-Afrikassa jopa rauhan aikana rikollisjoukkiot hyökkäsivät kyliin ja kidnappasivat ihmisiä, jotka sitten päätyivät orjakauppiaiden käsiin. Augustinus yritti vaikuttaa hallinnon ylempiin tahoihin, mutta joutui katkerana toteamaan, että kidnappaajat olivat järjestäytyneet yhteistyöhön orjakauppiaiden kanssa; eikä näiltä puuttunut mahtavia tukijoita. Huomionarvoista on se, ettei Augustinus vastustanut orjuutta tai orjakauppaa sinänsä. Hän teki tarkan eron laillisen orjakaupan ja lainvastaisen vapaiden orjuuttamisen välillä. Barbaarit olivat laillista reserviä, vapaat roomalaiset eivät.

Tässä vaiheessa tutkija miettii, eikö kukaan antiikin ajattelija kyseenalaistanut orjuuden olemassaoloa. Ehkä joku ajatteli, ettei toisen ihmisen orjuuttamisessa ole mitään mieltä? Näitä ajattelijoita saa etsimällä etsiä. Toki monet kirjoittajat moittivat orjien huonoa kohtelua ja vaativat omistajia olemaan lempeämpiä, mutta varsinaisia vetoomuksia tai vaatimuksia orjuuden lopettamisesta meille ei ole säilynyt.

Antiikissa orjuutta perusteltiin ns. luonnollisen orjuuden teorialla, jonka tunnetuin puolustaja oli Aristoteles (384–322 eaa.). Hänen mukaansa jotkut etniset ryhmät olivat luonnoltaan toisia etnisiä ryhmiä henkisesti alempia, eli barbaarit olivat kreikkalaisia alempia. He sopivat luonnostaan orjiksi. Heille oli vain hyväksi olla omistajiensa vallan alla. Aristoteleen teoriaa luonnollisesta orjuudesta kritisoitiin. Arvostelijat esittivät, että luonnostaan kukaan ei ollut orja. Jumala oli tehnyt kaikki ihmiset vapaiksi. Fragmenttina on säilynyt erään 420-luvulla eaa. kirjoittaneen Antifonin huomio siitä, että luonnostaan me olemme kaikki yhtä lailla varustettuja olemaan barbaareja ja kreikkalaisia:

”Kukaan meistä ei eroa sen takia, että on barbaari tai kreikkalainen. Me kaikki hengitämme ilmaa suullamme ja sieraimillamme, ja me kaikki nauramme, kun olemme iloisia ja itkemme kun kärsimme. Me kuulemme ääniä kuuloaistimme avulla, me näemme näköaistimme avulla, me työskentelemme käsillämme ja kävelemme jaloillamme.”

Haa, ajattelee tutkija toiveikkaana, tässä yhteisen ihmisyyden ajatuksessa voisi olla siemenet orjuuden kyseenalaistamiseen. Samoin lupaavilta vaikuttavat roomalaisten oikeusoppineiden pohdinnat orjuudesta yhteiskunnallisena ja juridisena orjuutena: orjuus ei ollut luonnollista, vaan ihmisten toteuttamaa ja sotien aiheuttamaa. Roomalainen oikeusoppinut Florentinus määritteli 100-luvulla jaa. orjuuden kansojen oikeuden (ius gentium) instituutioksi, jossa ihminen alistetaan toisen vallan alle vastoin luontoa (contra naturam). Toinen oikeusoppinut Ulpianus esitti 200-luvun alussa jaa., että luonnonoikeuden (ius naturale) mukaan kaikki ihmiset olivat yhdenvertaisia, vaikka roomalaisessa maallisessa oikeudessa orjilla ei ollut mitään asemaa.

Olisiko tästä voinut harpata kyseenalaistamaan koko orjuuden olemassaolon? Myös stoalaiset filosofit, heistä tunnetuimmin Seneca (n. 4 eaa.–65 jaa.), tunnustivat orjien ihmisyyden. Orjat olivat ihmisinä samanarvoisia kuin omistajansa. Yksilö oli joutunut tai syntynyt orjuuteen sattuman julmasta oikusta, eikä minkään luonnollisen järjestyksen seurauksena. Kuka tahansa, jopa orjanomistaja itse saattoi sodan tai muun onnettomuuden seurauksena päätyä itse orjaksi. Ja orja saattoi vapautua ja nousta orjanomistajaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut orjuuden kyseenalaistamista olemassa olevana instituutiona.

Vastaavasti varhaiset kristityt kirjoittajat pitivät orjuutta itsestään selvänä yhteiskunnallisena instituutiona. Stoalaisten filosofien tapaan monet kristityt kirjoittajat, kuten apostoli Paavali, tunnustivat orjan ihmisarvon, mutta he eivät kyseenalaistaneet orjuuden olemassaoloa. Orjan ja orjanomistajan yhteistä ihmisyyttä korostettiin. Paavali totesi Galatalaiskirjeessä: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” Galatalaiskirjeen kohta on usein ymmärretty väärin. Paavalin julistama yhdenvertaisuus päti hengellisessä mielessä eli Jumalan edessä, ei maanpäällisessä yhteiskunnassa. Pikemminkin kristityt kirjoittajat korostivat orjan kuuliaisuutta omistajalleen. Roomalaista yhteiskuntajärjestystä ei haluttu järkyttää.

Edellä mainitsemani Augustinus myös hyväksyi orjuuden osana maallista yhteiskuntaa. Orjuus oli seurausta syntiinlankeemuksesta, ja ihmiset itse olivat siis vastuussa. Tämän takia ihminen eli toisen ihmisen orjuuttamana. Tämä kuitenkin tapahtui jumalallisena rangaistuksena eli Jumalan tahdosta, eikä näin ollen voinut olla epäoikeudenmukainen rangaistus. Augustinus tasapainoili aristoteelisen luonnollisen orjuuden ja ihmisten aikaansaaman orjuuden välillä. Augustinuksen mukaan ennen syntiinlankeemusta ei ollut ollut orjuutta. Siinä mielessä orjuus ei ollut luonnollinen asiaintila. Toisaalta orjuus oli Jumalan tahto ihmisen syntiinlankeemuksen takia ja siten osa Jumalan määräämää järjestystä (ihmisten kuului olla toisensa alaisina, lapset vanhempiensa, vaimot miestensä, orjat omistajiensa). Siinä mielessä se ei ollut vain muuttuva inhimillinen instituutio. Augustinus teki roomalaisen yhteiskunnan olosuhteista Jumalan järjestyksen. Hän kehotti orjia olemaan kuuliaisia, kunnes ”kaikki epäoikeudenmukaisuus katoaisi” aikojen lopussa.

Tutkija aavistelee, että Augustinuksen todistelujen takana voisi olla vastaväitteitä, joita hän pyrkii kumoamaan. Olisiko yksi vastaväite voinut olla esimerkiksi se, ettei orjuus ollut luonnonoikeuden mukainen eli kristillisessä tulkinnassa Jumalan tahdon mukainen instituutio, vaan täysin aikaan sidottu ihmisten epäoikeudenmukainen kehitelmä? Olisiko joku voinut vielä kehittää vastaväitettään radikaalimmaksi ja vaatia orjuuden lopettamista?

Antiikin orjuutta on syytä tarkastella monella tasolla. Tutkija tiedostaa, ettei orjuus ei ollut kaikille yksilöille samanlaista. Antiikin lähteet, kirjallisuus, hautakivet ja papyruksissa säilyneet asiakirjat ja kirjeet kertovat monia erilaisia tarinoita. Orjan osana saattoi olla pahoinpitely ja seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta myös kuuliaisuuteen perustuvaa arvostus ja kiitollisuus. Monen orjan elämä oli luultavasti turvatumpaa kuin vapaasyntyisen, jolla ei ollut työtä, omaisuutta tai tukijoita. Järkevän orjanomistajan kannatti pitää orjistaan hyvää huolta, jotta nämä pysyivät terveinä ja työkykyisinä. Joitakin orjia myös vapautettiin, esimerkiksi testamenteissa. Roomalaisessa yhteiskunnassa vapautetulla orjalla oli mahdollisuus sosiaaliseen nousuun. Vapautumisen mahdollisuutta ja vapautettujen orjien asemaa on tutkimuksessa korostettu, mutta on edelleen epäselvää, kuinka suurta tai pientä murto-osaa tämä koski. Orja eli toivossa, että voisi joskus vapautua ja jopa ostaa omaisiaan vapaiksi, mutta mitenkähän suuret mahdollisuudet hänellä lopulta oli? Yhteistä orjille oli se, että vaikka orjien elämän osat olivat kovin erilaisia, he kaikki lopulta olivat omaisuutta. Heidän omistajansa omistivat heidän kehonsa, jolla omistaja laillisesti sai tehdä mitä halusi.

Tutkijan tehtävä ei ole moralisoida. Mutta tutkijallakin on tunteensa, enkä voi olla miettimättä, miksi kukaan ei esittänyt orjuuden lopettamista tykkänään. Modernille ihmiselle itsestäänselvät ajatukset ihmisen vapaudesta ja koskemattomuudesta ovat aika tuoreita. (Esimerkiksi Britannian siirtomaissa lopetettiin orjuus vuonna 1833, Ranskan siirtomaissa vuonna 1848 ja Yhdysvalloissa vuonna 1865). Miksi odottaisin, että esimerkiksi joku stoalainen yhteisestä ihmisyydestä ja kristitty hengellisestä yhdenvertaisuudesta intoillut kirjoittaja olisi halunnut lopettaa koko orjuuteen perustuvan järjestelmän? Vai eikö meille vain ole säilynyt kyseenalaistavia näkemyksiä? Ovatko ne jääneet kaiken muun viestinnän alle? Meillä ei ole ehkä muuta kuin noita mahdollisia vastaväitteitä, joihin Aristoteles tai Augustinus puolusteluillaan vastasivat. Ehkä. Haluaisin myös joskus kuulla orjan oman äänen. Jatkan etsintöjä.

Kirjoittaja toimittaa yhdessä Ville Vuolannon ja Chris De Wetin kanssa artikkelikokoelmaa Slavery in the Late Antique World, 200–700 CE (Cambridge University Press).

Suomalaisen antiikintutkimuksen tila ja tulevaisuus

Ville Vuolanto
Tampereen yliopisto

Suomalaiset antiikintutkijat kokoontuivat Turussa 12.1.2018 Klassikkosymposiumissa ja pohtivat asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja yliopistossa. Mukana oli noin 50 osallistujaa – varsin suuri joukko, siis – ja edustettuina olivat ainakin Helsingin, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistot, sekä Ateenan ja Rooman instituutit. Tähän kirjoitukseen olen kerännyt keskeisimpiä Turun tilaisuudessa ja sen jälkeen asiasta heränneitä ajatuksia.

Onko antiikintutkimuksen kulta-aika jo takana?

Edellisen kerran antiikintutkimuksen tilannetta Suomessa oli kokoonnuttu pohtimaan reilut 20 vuotta aiemmin Helsingissä, joulukuussa 1996. Tuon edellisen kohtaamisen jälkeen perustettiin antiquitas -sähköpostilista, ja erityisesti jatkokoulutusseminaareja alettiin kehittää määrätietoisemmin yhdessä. Itsekin sain nauttia 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa näistä Helsingin ja Turun klassisten kielten oppiaineiden järjestämistä seminaareista. Niiden merkitys oli suuri paitsi monitieteisen jatkokoulutuksen tyyssijoina, myös säännöllisesti toistuvina tapaamispaikkoina, joissa sekä antiikin tutkimuksen nuorempi että vanhempi polvi saattoivat tavata toisiaan. Tapaamisilla oli suuri merkitys verkostoitumisen ja suomalaisen antiikintutkimuksen uuden identiteetin muotoutumisessa.

Samoihin aikoihin lukuisat toisiaan seuranneet tutkimusprojektit ja jopa akatemian huippuyksiköt saivat aikaan tilanteen, jossa 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen nyt näyttäytyy antiikintutkimuksen ekspansion ja yhä laajemmalla rintamalla tapahtuneen kansainvälistymisen aikana. Lahjakkaita nuoria tutkijoita rekrytoitiin mielekkäisiin tutkimusprojekteihin (joista merkittävimpinä Jaakko Frösenin johdolla toimineet Akatemian huippuyksiköt suosina 2000-2011), ja väitöksiä kertyi lukuisia ympäri Suomen. Samalla projektit yhdessä Ateenan ja Rooman instituuttien kanssa pitivät huolen siitä, että yhteisiä tapaamispaikkoja, seminaareja ja konferensseja Suomessa oli runsaasti tarjolla.

Rahoituksen hiljalleen supistuessa on kuitenkin jouduttu tilanteeseen, jossa melko yllättäen antiikintutkijoilla ei ole enää paikkaa jossa yhdessä kokoontua: institutionaalisista rakenteista ei ole huolehdittu. Helsingin ja Turun ulkopuolella tämä tilanne on viime vuosina näkynyt erityisen huolestuttavana. Viimeisin isku oli, että vuonna 2017 oli jätettävä väliin Tvärminnen perinteinen myöhäisantiikkisymposiumi rahoituksen puutteessa – ensimmäisen kerran sitten symposiumien aloituksen vuonna 1992. Juuri tätä kirjoitettaessa alkaa yhä voimakkaammin vaikuttaa siltä, että myöskään vuoden 2018 symposiumia, joka olisi järjestysnumeroltaan jo XXV, ei voida järjestää, eli jälleen yksi suomalaista antiikintutkimusta yhdistävä ja ruokkiva instituutio on kuolemassa. Tällä hetkellä lähinnä vain Rooman ja Ateenan instituutit kursseineen ja vaihtuvine tutkijoineen edustavat jatkuvuutta antiikintutkimuksen kentällä.

Ostian heijastus.
Kuva: Ville Vuolanto

Yliopisto-opetuksen niukkenevat resurssit

Turun tilaisuus käynnistyi paneelikeskustelulla opetuksesta ja sen resursseista. Edustin itse Tampereen yliopistoa. Yleiskuvana oli, että Oulun, Jyväskylän ja Tampereen osalta klassisten kielten opetus – joiden ympärille antiikintutkimus ja opetus Suomessa on perinteisesti keskittynyt – näyttää asettuneen vakaalle, mutta varsin matalalle tasolle. Oulussa ja Tampereella on yksi yliopisto-opettaja, joka vastaa yliopiston klassisten kielten perus- ja aineopetuksesta; Jyväskylässä kaksi opetushenkilökunnan jäsentä vastaa myös syventävistä opinnoista. Tampereella tosin Juhani Sarsila on jäämässä eläkkeelle, joten opetuksen tarve tulee pian yliopistotason harkinnan kohteeksi. Tampereella on siinä suhteessa erikoislaatuinen tilanne, että historian oppiaineessa peräti kahden vakinaisen opetushenkilön jäsenen, Katariina Mustakallion ja Ville Vuolannon, erikoisala liittyy antiikin historian tutkimukseen – tosin kummankin työpanos tällä hetkellä on suunnattu voimakkaasti muualle kuin antiikin historian pariin. Tilanne kuitenkin mahdollistaa säännölliset antiikintutkimusta sivuavat kurssit ja esimerkiksi väitöskirjaohjauksen Tampereella. Tampereella myös yhteistyö vahvan keskiajantutkimusperinteen kanssa sujuu hyvin, josta esimerkkinä kerran kolmessa vuodessa järjestettävät Passages –konferenssit. Seuraava konferenssi järjestetään nyt elokuussa. Hieman yllättäen Tampereen yliopiston historian oppiaineesta onkin muodostunut nimenomaan antiikin historian tutkimuksen suhteen johtava instituutti Suomessa.

Turussa ja Helsingissä antiikintutkimus on kietoutunut lähinnä klassisten kielten opetuksen ympärille – näissä yliopistoissa ovat ainoat antiikintutkimukseen liittyvät professuurit. Ei ole lainkaan itsestään selvää, että latinan ja kreikan opetus tulee jatkumaan yliopistomaailman myllerryksissä. Itse asiassa jo muutamaa viikkoa tapaamisen jälkeen käsi ilmi, ettei Helsingin yliopisto aio täyttää klassillisen arkeologian yliopistonlehtorin tointa Leena Pietilä-Castrénin jäädessä eläkkeelle. Lisäksi Helsingin yliopistossa viime vuonna kävi ensimmäistä kertaa niin, ettei nykyään ’Antiikin kielet ja kulttuurit’ -nimen alla kulkevan oppiaineen aloituspaikkoja saatu täytettyä hakijoiden puutteessa. Kokonaisuudessaan tilanne on vielä kelvollinen, mutta huolestuttavia merkkejä on siis ilmassa.

Tutkimuksen kriisi – vai kasvava antiikkitiedon jano?

Turun tilaisuudessa keskustelun tutkimuksesta aloitti Maijastina Kahloksen erinomainen alustus. Kahlos, mielestäni oikeutetusti, näki antiikin ja antiikintutkimuksen aseman suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa viime vuosina selvästi heikentyneen, eikä sen asema ole enää millään tavalla itsestäänselvä. Näin ollen se ei myöskään ole enää itsestäänselvä akateemisessa maailmassa. ”Antiikki on kriisissä”. Kahlos kehotti varomaan sisäänpäinkääntyneisyyden ja elitismin peikkoja. Käytännönläheisemmin ja Helsinki-näkökulmasta hän pohti, vaivaako suomalaista antiikintutkimusta liiallinen keskittyminen kieliin: kielet ovat kyllä välttämättömiä antiikintutkijoille, mutta harvalle ne ovat päämäärä sinänsä.

Kahloksen alustus herätti vilkkaan keskustelun. Joistakin puheenvuoroista välittyi näkemys, että antiikintutkimus saa yhä varsin hyvin tutkimusrahoitusta, eikä erityistä huolta ole; toiset taas näkivät ajan merkit uhkaavina tilanteessa, jossa antiikintutkimuksen kenttä on hajallaan ilman yhteistyöfoorumia, ja lukuisat nuoret tutkijat ovat jääneet tai jäämässä ilman tutkimusrahoitusta, puhumattakaan mistään jatkuvuuden takuista. Osuvasti Kahlos vertaili antiikintutkimusta keskiajantutkimukseen ja korosti keskiajan opiskelun ja tutkimuksen vetovoimaa yliopistossa, ja kehotti seuraamaan keskiajan näkyvyyttä yhteiskunnassa laajemminkin. Onkin varmasti totta, että viimeistään edellisen neljännesvuosisadan aikana (jona aikana itse olen asiaa seurannut) keskiaika on sekä yleisen mielenkiinnon että tutkimuksen kohteena ajanut Suomessa antiikin ohitse.

Silti antiikki yhä näkyy kulttuurissamme, ja Suomessa antiikin ilosanomaa yhä ylläpitävät monet pienet ’instituutiot’: vielä Yle lähettää – tosin pienen taistelun tämäkin vaati – latinankielisiä uutisia (Nuntii latinii); jatkuvasti kustannetaan antiikin kirjallisuutta sekä suomalaista tutkimus- ja tietokirjallisuutta; ja opiskellaanpa joissain kouluissakin yhä latinan kieltä, ja siinä sivussa myös antiikin kulttuureita. Tosin tässä viimeksi mainitussa tapauksessa tilanne on huonontunut nopeasti: vielä vuosien 2007–8 tienoilla latinan kielen lyhyen oppimäärän kirjoitti vielä vuosittain 70-80 ylioppilasta, ja pitkänkin noin 15 – mutta vuosina 2015–16 enää noin 30 kirjoitti lyhyen ja vain 5 pitkän latinan. Pienemmässä mittakaavassa viime vuosina on jo syntynyt useita antiikintutkimusta ja -tietoutta popularisoivia ja levittäviä foorumeita: Antiikin kesäkuu -projekti; Khelidon-antiikkiyhteisöblogi; viimeisimpänä tulokkaana ja seurauksena Turun keskusteluista Maijastina Kahlos saattoi alkuun Antiikintutkijat ilman rajoja -tiedotus- ja yhteydenpitokanavan facebookissa.

Antiikin ilosanoma: jatkuva innostuneisuus – ja uudet instituutiot?

Kukaan ei varsinaisesti tarttunut Kahloksen ajatukseen siitä, että antiikintutkimuksen eri tahot olisi kerättävä yhteen – tällainen ’antiikin tutkimusliitto’ tai ’Suomen klassikkofoorumi’ voisi koota yhteen toimijat erilaisista nykyisitä seuroista (kuten Kahlos totesi, pyörää ei kuitenkaan kannattaisi keksiä uudelleen). Mukana voisivat olla esimerkiksi Klassillis-filologinen yhdistys, Suomen klassillisen arkeologian seura, Paideia, Trivium, Tucemems – ja ehkäpä myös Bysantin tutkimuksen seura, Glossa, Suomen Ateenan–instituutin ystävät, Villa Lanten ystävät, sekä edustajia eri tutkimusprojekteista. Kahlos esitti myös, että samalla olisi määrätietoisesti kehitettävä tutkimusyhteistyötä, ja haettava huippuyksikköä antiikintutkimuksen piiristä – vaikkapa ’vaihtoehtoiset totuudet’ tai ’orjuus’ -teemalla. Omaa sydäntäni lähellä olisi kenties arjen kulttuuri ja sen jälkivaikutus -teema – tai sitten ’perhe antiikin maailmassa’: tämän viimeksi mainitun teeman puitteissa löytyy Suomesta paljon asiantuntemusta, ja kansainvälisesti aiheesta ei ole kokoavaa näkemystä pystytty kokoamaan vuosikymmeniin, vaikka alan tutkimus on yksityiskohtien tasolla ottanut pitkiä loikkia eteenpäin. Joka tapauksessa suomalaisen antiikintutkimuksen laajat kansainväliset verkostot ja monitieteinen perusta antaisivat hyvän pohjan yhteisille tutkimusprojekteille, kuten tälläkin hetkellä Tampereen yliopiston Ostia-projekti sekä Marja Vierroksen juuri saama Digital grammar -ERC-projekti osoittavat. On myös hyvä pitää mielessä ja jatkuvasti esillä, että antiikintutkimus on jo lähtökohtaisesti aidosti kansainvälistä, ja se vastustamattomasti koulii vaikutuspiirissään olevia kansainvälisen tiedeyhteisön jäseneksi. Tässä luomukansainvälisyydessään antiikintutkimus voi näyttää mallia koko yhteiskunta- ja humanististen tieteiden kentälle Suomessa.

Yritin Turussa herättää keskustelua siitä, miten voisimme yhdessä toimia antiikin hyväksi Suomessa konkreettisten toimenpiteiden kautta. Mielessäni olivat Juha Sihvolan jo vuonna 1996 esittämät teesit Suomen antiikintutkimukselle – kuinka ajankohtaisia nämä vieläkin ovatkaan! Sihvolan mukaan antiikintutkimuksen elinvoimaisuudelle on oleellista ensinnäkin se, että se säilyttää keskusteluyhteyden nyky-yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Antiikintutkimuksen onkin jatkuvasti palattava keskustelemaan kulttuurin perusarvoista säilyttääkseen relevanssinsa. Toiseksi, antiikintutkimuksen on säilytettävä monitieteisyytensä ja yhä korostettava sitä: kielten, kirjallisuuden ja historian tutkimuksen on edettävä yhdessä. Nykypäivänä tähän olisi toki liitettävä erityisesti materiaalisen kulttuurin tutkimus sekä teologia, mutta ei tämäkään kehotus ole menettänyt lainkaan ajankohtaisuuttaan. Kolmanneksi, antiikintutkijoiden on jatkuvasti osallistuttava julkiseen keskusteluihin: suuren yleisön yhä jatkuvaan kiinnostukseen antiikkia kohtaan on vastattava – muutoin ’harrastajat’, ’huijarit’ ja ’hyvää tarkoittavat hölmöt’ valtaavat markkinat ja vastaavat kysyntään. Neljänneksi Sihvola peräänkuulutti tutkimusta, ’jossa valitaan kohteeksi nykyajan näkökulmasta kiinnostavia kysymyksiä ja käytetään tietoisesti hyväksi nykyaikaa käsittelevien systemaattisten tieteenalojen (kirjallisuustiede, filosofia, sosiologia, uskontotiede) menetelmiä antiikin ilmiöiden valaisemiseksi’. Klassisuus ei ole vanhaan jäämistä, vaan se, että tietyt asiat puhuttelevat yhä uusista ja uusista näkökulmista katsottuina jatkuvasti yhä uusia sukupolvia.

Kuten Sihvola myös viisaasti totesi, antiikintutkimusta eivät vie eteenpäin instituutiot, vaan innostuneet yksilöt. Näin ollen koulu- ja yliopisto-opetuksen arjen kohtaamiset olisikin se perusta, josta uuden sukupolven klassikot nousevat. Ihmisten tukeminen, kannustaminen ja yhdessä tekeminen (tutkiminen, opettaminen, ihmettely) on se, joka viime kädessä pitää antiikintutkimuksen Suomessa elinvoimaisena ja ajankohtaisena.

Silti, viime vuosien kehitys ja muutokset ovat selvästi osoittaneet, että yhteistyö ei toimi ilman sitä tukevia rakenteita, jotka kantavat yli ihmisten eläköitymisen ja yliopistomaailman myllerrysten. Olenkin vakaasti sitä mieltä, että olisi hyvä ja suorastaan välttämätöntä laittaa liikkeelle säännöllisesti toistuva tapahtuma, joka toisi antiikintutkijat yhteen samalla tavalla kuin joka toinen vuosi järjestettävä Dies Medievales tuo keskiajantutkijat. Tällaisessa tilaisuudessa voitaisiin toisaalta esitellä uusinta tutkimusta, projekteja ja julkaisuja, ja toisaalta järjestää monitieteisiä työpajoja jatko-opiskelijoiden tueksi ja uusien tutkimusideoiden kehittelemiseksi. Jouduin lähtemään Turusta ennen iltatilaisuutta, mutta sieltä kantautui myöhemmin korviini toive, että jotain tällaista voitaisiin järjestää nimenomaan Tampereella ja Triviumin toimesta, ehkäpä jo loppuvuodesta 2019. Mutta nähdäänkö tähän laajempaa tarvetta, saataisiinko tähän tukea, ja olisiko tamperelaisilla antiikintutkijoilla tähän haluja ja voimavaroja?