Alueellista historiaa Itämerellä ja Alpeilla

Maija Ojala-Fulwood
Tampereen yliopisto

Tutkimusalueen maantieteellinen määrittely on olennainen osa historiantutkimusta. Tutkimustehtävästä riippuen alue voi olla hyvin pieni kuten yksittäinen pitäjä tai suuri, kuten vaikka Rooman valtakunta. Omissa tutkimuksissani olen pääasiallisesti keskittynyt Itämeren alueeseen ja erityisesti suurimpiin rannikkokaupunkeihin. Hansa-liiton, yhteisen kielen ja kulttuurin takia Itämeren alue on ollut helppo mieltää yhteneväiseksi alueeksi erityisesti keskiajalla, vaikka tutkimuksessa on viime vuosina pohdittu laajasti, voidaanko ylipäänsä puhua Hansan yhtenäiskulttuurista, sillä jokaisella alueella oli kuitenkin omat erityispiirteensä.

Lyypekin vanhan kaupungin rantabulevardi edustaa tyypillistä Hansa-arkitehtuuria
Kuva: Maija Ojala-Fulwood

Esimerkiksi keskiajalla Itämeren alueen kaupungeissa kuten muuallakin Euroopassa käsityöläiset olivat järjestäytyneen ammattien mukaan ammattikunniksi. Idea kaikkialla oli sama, eli laillisen käsityötuotannon piti tapahtua ammattikunnan valvonnassa. Pääpiirteissään ammattikuntien säännöt olivat hyvin samankaltaisia Itämeren alueella, ja kun uusia ammattikuntia perustettiin, mallia sääntöihin otettiin usein jonkun toisen (suuremman) kaupungin säännöistä. Kuitenkin ammattikuntien määrä ja järjestäytymisen aste vaihtelivat, sillä esimerkiksi Liivinmaan kaupungeissa ammattikunnan liittoutuivat keskenään käsityöläisten killaksi saadakseen painoarvoa kaupungin poliittisessa päätöksenteossa.

Nykyturisti puolestaan tunnistaa helposti Itämeren alueen kaupunkien yhteneväisen keskiaikaisen rakennusperinteen. Yhtenä selittävänä tekijänä on ammattitaitoisen työvoiman kuten rakennusmestareiden liikkuvuus ja sitä kautta myös tietotaidon levittyminen.

Kaupunkien lisäksi myös monissa pienissä Tirolilaisissa kylissä on säilynyt keskiaikaista ja uuden ajan alun rakennusperintöä. Esimerkiksi 2500 asukaan Pfundsin kylässä on lukuisia 1400- ja 1500-luvulta peräisin olevia rakennuksia. Kylän maamerkkinä on alun perin keisari Maximilian I:sen rakennuttama metsästyslinna joen partaalla.
Kuva: Maija Ojala-Fulwood

Yhteneväisen rakennus- ja ruokakulttuuriin huomaa helposti myös esimerkiksi Alpeilla. Alueen yhtenäiskulttuuri on erittäin voimakkaasti läsnä esimerkiksi matkailubisneksessä. Lisäksi maakunnallinen identiteetti tuntuu olevan hyvin vahva ainakin Tirolissa. Perimätiedon mukaan maakunta on saanut nimensä Tirolin linnan mukaan, joka sijaitsee Alppien eteläpuolella Italiassa Meranon kaupungin kupeessa. Varhais- ja sydänkeskiajalla Merano oli Tirolin alueen keskus, josta vaikeakulkuista aluetta yritettiin hallita. Rakennusperinnöltään Merano on jännittävä sekoitus Välimeren ja Alppien alueen tyylejä. Keskiajalla Lombardiasta tulleet muurarimestarit olivat päävastuussa kaupungin rakentamisesta.

1300-luvulla Tirolin rajat eivät olleet vielä vakiintuneet ja alueen hallinnasta kilvoittelivat Wittelsbachin, Luxemburgin ja Habsburgien aatelissuvut. Helmikuussa 1342 Tirolin prinsessa Margaretha solmi toisen avioliittonsa Ludvig Brandenburgilaisen kanssa, jonka isä oli Baijerin keisari. Paavi ei hyväksynyt avioliittoa ja julisti keisarin pannaan. Roomassa katsottiin, että lapsettomuus ei ollut riittävä syy Margarethan ensimmäisen avioliiton mitätöintiin. Baijerilaisten hallitsema aika kuvataan vaikeuksien ajaksi tirolilaisessa historiankirjoituksessa. Ajanjaksoon osuivat ruttoepidemia, tulvia ja heinäsirkkojen vaellus, jotka aikalaiset tulkitsivat jumalan vihaksi aviorikkoja Margarethaa kohtaan.

Kun herttua Ludvig Brandenburgilainen kuoli yllättäen ja hänen seuraajansa Meinhard III:n terveydentila oli heikko, koitti Habsburgien tilaisuus. Perillisen huono terveydentila oli Habsburgin herttuan Rudolf IV:n tiedossa, sillä Meinhardin kuollessa Rudolf oli jo matkalla Tiroliin. Pian tämän jälkeen tammikuun 26. päivänä 1363 allekirjoitettiin yksi Tirolin historian merkittävimmistä dokumenteista. Margaretha ja hänen säätynsä ”vapaaehtoisesti, maakuntansa ja alamaistensa parasta ajatellen” liittivät Tirolin alueen Itävaltaan ja Habsburgien alaisuuteen.

Perimätiedon mukaan Tirolin maakunta on saanut nimensä Alppien eteläpuolella sijaitsevan Tirolin linnan mukaan.
Kuva: Wikimedia Commons

Seuraavat vuosisadat ja erityisesti keisari Maximilian I:n aika katsotaan olevan Tirolin kulta-aikaa. Habsburgien alaisuudessa maakunnan rajat vakiintuivat ja hopeakaivokset takasivat vaurauden. Tällä ajanjaksolla poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen painopiste siirtyi Etelä-Tirolista Meranosta pohjoisemmaksi Inn-joen laaksoon. Hallitsijan hovi siirrettiin Innsbruckiin, josta tuli Maximilianin vallan keskipiste. Innsbruckin vanhassa kaupungissa voi edelleen ihailla lukuisia Maximilianin ajan kauniita rakennuksia. Yksi maamerkeistä kultainen parveke (Goldenes Dachl) valmistui tilaustyönä keisarin toiseen hääjuhlaan. Rakennelman toteuttanut hovin rakennusmestari Niklas Türing vanhempi oli kotoisin Swaabiasta. Hän kuten monet muut käsityöläismestarit ja kaivostyöläiset olivat muualta tulleita siirtolaisia, joille keisarin loistelias hovi ja Alppien hopeakaivosteollisuus tarjosivat runsaasti työmahdollisuuksia. Maakunnan alueella yhdistyvät niin roomalainen kuin germaaninen kulttuuriperintö, johon on sekoittunut myös vaikutteita Ranskasta ja idempää, nykyisen Slovakian ja Unkarin alueilta.

Monet kaupunkien nimekkäimmistä ammattimiehistä olivat alun perin muualta tulleita työläisiä kuten keisari Maximilian I:sen rakennusmestari Niklas Türing, joka vastasi mm. Goldenes Dachlin rakennustöistä. Kuva: Wikimedia Commons (By Erbb – Own work, CC BY-SA 3.0)

EU Komission linjauksissa Itämeren alue ja Alppien alue ovat kaksi neljästä EU:n sisäisestä makroalueesta, joille kullekin on luotu oma alueellinen strategia. Näiden alueiden vertaileva tutkimus voisi tuoda uusia avauksia esimerkiksi vanhempien aikojen tutkimukseen, jossa perinteisesti vertailukohtia on haettu Itämeren piirin sisältä tai Alppien länsi- tai eteläpuolelta.

Lähteet ja kirjallisuus

Forcher, Michael, Kleine Geschichte Tirols, Haymon Verlag (Innsbruck-Wien, 2012 [2006])

Klien, Robert, Pfunds –kylähistoria

http://ec.europa.eu/regional_policy/en/policy/cooperation/macro-regional-strategies

 

 

 

Kisälli Mertenin mysteeri. Näkökulmia liikkuvuuteen keskiajalta nykypäivään.

Maija Ojala-Fulwood
Tampereen yliopisto

Loppukeväästä, torstaina Marian päivän jälkeen vuonna 1475 tallinnalainen kultasepän kisälli Merten Dutschendorp piteli kädessään arvokasta dokumenttia. Kyseessä oli hänelle myönnetty suosituskirje, jonka olivat allekirjoittaneet Tallinnan kultaseppien ammattikunnan vanhimmat. Kirjeessä ammattikunnan oltermannit todistavat, että kisälli Merten on suorittanut oppinsa kiitettävästi ja että hän on kaikin puolin moitteeton ja nuhteeton ammattimies. Lisäksi he esittävät pyynnön, että Merten hyväksyttäisiin Tukholman kultaseppien ammattikunnan jäseneksi ja häntä kohdeltaisiin sen mukaisesti. Kultaseppien oltermannit vakuuttavat, että jos Merten olisi jäänyt Tallinnaan, hänet olisi siellä hyväksytty kultaseppien ammattikunnan jäseneksi.

Mertenin suosituskirje on nykyään osa Tukholman kultaseppien arkistokokonaisuutta, jota säilytetään Kuninkaallisessa kirjastossa Tukholmassa. Kauniilla käsialalla kirjoitettu, ja sinetillä varustettu kirje on yksi todiste ihmisten liikkuvuudesta Itämeren alueella myöhäiskeskiajalla. Tarkkojen tilastojen puuttuessa on mahdotonta arvioida kuinka paljon ihmisiä muutti työn tai muiden syiden takia Mertenin aikoihin. Tanskalainen professori Bjørn Poulsen on arvioinut, että 1500-luvulla yli 10 000 ihmistä oli vuosittain liikkeellä Itämeren alueella. Nämä siirtolaiset edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia varakkaista kauppiaista (Wubs-Mrozewic) talonpoikiin (Salminen) ja pikku rikollisiin (Laitinen). Mertenin tavoin myös monet eri alojen ammattimiehet kuten lakimiehet (Korpiola) ja muut käsityöläiset muuttivat kaupungista toiseen. Tukholmaan heitä houkutteli muun muassa hyvät työmahdollisuudet.

Tukholman kansainvälisyydestä kertoo myös esimerkiksi Saksalaisen Bernt Notken tekemä Pyhä Yrjö-veistos Suurkirkossa. (kuva Maija Ojala-Fulwood)

Tarkasteltaessa ihmisten liikkuvuutta pitkällä aikavälillä aina keskiajan lopulta nykypäivään saakka voidaan havaita useita yhtäläisyyksiä. Niistä päällimmäisenä on se, että liikkuvuus on aina herättänyt ristiriitaisia tunteita. Liikkuvuus ja siirtolaiset koetaan yhtä aikaa sekä hyödylliseksi että hyväksi asiaksi ja toisaalta ne herättävät myös pelkoja ja epäluuloja. Niin ikään liikkuvuutta pyritään usein samanaikaisesti tukemaan ja lisäämään ja toisaalta myös rajoittamaan erilaisin laein ja säädöksin. Liikkuvuuden motiiveina ovat olleet muun muassa subjektiivinen halu parempaan elämään, työmahdollisuudet, turvallisuus ja seikkailunhalu. Hyvin usein liikkuvuus on rakenteellista, esimerkiksi työn kausiluontoisuudesta johtuvaa, jolloin liikkuvuuden vapaaehtoisuus voidaan kyseenalaistaa. Osa siirtolaisista on sopeutunut ja integroitunut hyvin uuteen yhteiskuntaan kun taas osa on kokenut itsensä ulkopuolisiksi. Kun tarkastellaan sitä, kuka on muuttanut ja miten ammatti, sosiaalinen status, ikä, sukupuoli, elämänvaihe, uskonto ja kieli ovat vaikuttaneet liikkuvuuteen, niin muutokset ovat pitkässä juoksussa olleet pieniä ja vähäisiä.  Suurin ero puolestaan on volyymissa: pelkästään Euroopassa on tällä hetkellä arviolta yli sata miljoonaa siirtolaista ja miljoonia lyhempiä aikoja tai matkoja kulkevia ihmisiä.

Juuri päättyneessä tutkimushankkeessa Siirtolaisuus, työvoiman liikkuvuus ja multietniset kaupungit keskiajalta nykypäivään analysoimme ihmisten liikkuvuutta kymmenen tapaustutkimuksen kautta. Hankkeessa oli mukana historiantutkijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä Suomen eri yliopistoista. Hankkeessa liikkuvuutta lähestyttiin ruohonjuuritasolta, siirtolaisten omista kokemuksista käsin. Tutkimushanke osoitti, kuinka usein myös pienen mittakaavan liikkuvuudella, josta on jäänyt vain vähäisiä jälkiä, on suuri taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen merkitys alueellisesti. Pienen mittakaavan liikkuvuus jää myös usein varjoon niin viranomaisilta kuin tutkijoilta.

Hankkeen tutkimustulokset on koottu yhteen englanninkieliseksi julkaisuksi Migration and Multi-ethnic Communities: Mobile People from the late Middle Ages to the Present (DeGruyter Oldenburg). Kolme kirjan artikkeleista käsittelee ns. varhaisempia aikoja. Tässä kirjoituksessa esitellyn tapauksen lisäksi Riitta Laitisen artikkeli käsittelee alempien yhteiskuntaluokkien liikkuvuutta. Hän nostaa esille yhden siirtolaisuuden paradokseista: kuinka palvelijoiden, irtolaisten ja köyhälistön liikkuvuus koetaan usein uhkaksi ja toisaalta kuinka heidän työpanos oli välttämätön kaupunkiyhteisön toimivuudelle. Ella Viitaniemen kappale puolestaan käsittelee muurarimestareiden liikkuvuutta ja työtä maaseudun paikallisyhteisöissä. Hänen tapaustutkimuksessa korostuu muun muassa kielitaidon merkitys siirtolaisen sopeutumisessa ja se, kuinka muualta tullut saattoi joutua sijaiskärsijäksi paikallisyhteisön konfliktissa. Lisäksi näin vuoden 1918 tapahtumien muistovuonna on syytä mainita Henrik Mattjusin artikkeli, joka käsittelee sisällissodan aikaa ja sen jälkeisiä vuosia Tampereella maahanmuuttajien näkökulmasta.

1400-luvun lopulla Merten saapuessa Tukholmaan kaupungissa oli edustettuina useita eri kansallisuuksia. Eri lähteiden perusteella tiedetään, että siellä asui ainakin tanskalaisia, norjalaisia, skotlantilaisia, hollantilaisia, virolaisia, latvialaisia ja suomalaisia. Lisäksi suurin osa kaupungin ruotsalaisia oli alun perin kotoisin muualta valtakunnasta (Dahlbäck, Lamberg). Tukholman kultaseppien ammattikunnan säännön mukaan, jokaisen muualta tuleva kisällin, joka halusi työskennellä ammattikunnassa, oli mentävä oltermannien puheille ja pyydettävä lupa työntekoon (Klemming). Tämä pykälä koski myös niitä ruotsalaisia, jotka tulivat valtakunnan muista osista. Lisäksi ennen mestariksi pääsyä kisällin oli läpäistävä käsityöläisammattikuntien normaalit vaatimukset: piti olla viiden hopeamarkan säästöt ja työvälineet, maksaa maksu oluesta ja kynttilöistä, näyttää todistus suoritetusta koulutuksesta sekä suorittaa mestarin työnäyte.

Yksityiskohta Vädersolstavlan-taulusta, joka kuvaa Tukholmaa 1530-luvulla. Tukholman Suurkirkossa oleva maalaus on kopio vuodelta 1635 (kuva Maija Ojala-Fulwood).

Keskiajalla ja uuden ajan alussa suuri osa Tukholman 19:stä käsityöläisammattikunnasta sääteli jollain tapaa maahanmuuttoa. Näitä säädöksiä ei kuitenkaan pidä tulkita pelkästään maahanmuuton rajoituksina vaan myös osana ammattikuntien yleistä laatukontrollia, joka koski valmistettuja tuotteita mutta myös käsityöläisen henkilökohtaista mainetta. Maahanmuuttajien osus saattoi olla myös verrattain suuri. Esimerkiksi Tukholman kultaseppien säännön mukaan, puolet ammattikunnan mestareista sai olla ulkomaalaisia. Lisäksi Euroopan kaupungeille tyypillinen ammattikuntalaitos myös loi verkostoja ja väyliä liikkuvuudelle. Kisälliaikaan kuului usein ”vaihtovuosi” ulkomailla ja ammattikuntajärjestelmän samankaltaisuus eri kaupungeissa helpotti liikkuvuutta. Pääsy ammattikunnan jäseneksi myös edesauttoi integroitumista uuteen paikallisyhteisöön.

Entä mitä tapahtui kisälli Mertenille? Se, että Mertenin kirje on säilynyt Tukholmassa viittaa siihen, että tallinnalainen kisälli todennäköisesti selvisi pitkästä merimatkasta ja hänen asiansa oli esillä Tukholman kultaseppien ammattikunnassa. Kisällin myöhäisemmät vaiheet jäävät kuitenkin vielä historian hämärään, sillä en ole löytänyt hänestä muita merkintöjä. Suurin osa Ruotsin valtakunnan kaupungeissa toimineista kultasepistä on pystytty tunnistamaan ja Merten ei esiinny heidän joukossaan (Andrèn, de Brun, Borg). Tiettävästi hän ei myöskään palannut takaisin Tallinnaan. On mahdollista, että hän jatkoi ammattiaan jossain pienemmällä paikkakunnalla tai jatkoi matkaansa esimerkiksi Tanskaan tai Saksaan. Hänen saamansa suosituskirje on kuitenkin todisteena korkeasti koulutetun työvoiman liikkuvuudesta Itämeren alueella.

Kirjallisuus

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Andrén, Erik, Brynolf Hellner, Carl Hernmark och Kersti Holmquist. Svenskt silversmiede: Guld- och silverstämplar 1520−1850. Stockholm: Nordiska Museets förlag, 2000.

Borg, Tyra. Guld och silversmeder i Finland: Deras stämplar och arbeten 1373−1873. Helsingfors: Akademiska Bokhandeln, 1973.

Brun, Frans, de. “Guldsmeder i Stockholm åren 1420−1560.” in Samfundet S:t Eriks årsbok 1918 [Journal of the St. Eriks Foundation 1918], edited by Gustaf Upmark, 164−179. Stockholm: Wahlström et Widstrand, 1918.

Dahlbäck, Göran. I medeltidens Stockholm. Monografier utgivna av Stockholms stad 81. Borås/Stockholm: Stockholms medeltidsmuseet och Kommittén för stockholmsforksning, 1995 [1987].

Korpiola, Mia. “Desperately needing lawyers: Contacts in the Baltic Sea Region and the Rise of Diplomacy in Reformation Sweden.” In Migration und Kulturtransfer im Ostseeraum während der Frühen Zeuzeit, edited by Otfried Czaika and Heinrich Holze, 101−120. Stockholm: Kungliga biblioteket, 2012.

Lamberg, Marko. “A Finnish Minority Identity within the Merchant Community of Late Medieval Stockholm?” In Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300−1500 edited by Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen and Tom Pettitt, 91−108. Odense: University Press of Southern Denmark, 2013.

Wubs-Mrozewicz, Justyna. “Interplay of Identities: German Settlers in Late Medieval Stockholm.” In Scandinavian Journal of History 29 (2004): 53−67.

Poulsen, Bjørn. “Late Medieval Migration across the Baltic: The Movement of People between Northen Germany and Denmark.” In Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300−1500, edited by Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen and Tom Pettitt, 31−56. Odense: University Press of Southern Denmark, 2013.

Salminen, Tapio. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaa: Vantaan kaupunki 2013.

Laitinen, Riitta. ”The necessary and undesirable mobility of the lower classes in seventeenth-century Swedish towns.”

Suomalaisen antiikintutkimuksen tila ja tulevaisuus

Ville Vuolanto
Tampereen yliopisto

Suomalaiset antiikintutkijat kokoontuivat Turussa 12.1.2018 Klassikkosymposiumissa ja pohtivat asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja yliopistossa. Mukana oli noin 50 osallistujaa – varsin suuri joukko, siis – ja edustettuina olivat ainakin Helsingin, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistot, sekä Ateenan ja Rooman instituutit. Tähän kirjoitukseen olen kerännyt keskeisimpiä Turun tilaisuudessa ja sen jälkeen asiasta heränneitä ajatuksia.

Onko antiikintutkimuksen kulta-aika jo takana?

Edellisen kerran antiikintutkimuksen tilannetta Suomessa oli kokoonnuttu pohtimaan reilut 20 vuotta aiemmin Helsingissä, joulukuussa 1996. Tuon edellisen kohtaamisen jälkeen perustettiin antiquitas -sähköpostilista, ja erityisesti jatkokoulutusseminaareja alettiin kehittää määrätietoisemmin yhdessä. Itsekin sain nauttia 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa näistä Helsingin ja Turun klassisten kielten oppiaineiden järjestämistä seminaareista. Niiden merkitys oli suuri paitsi monitieteisen jatkokoulutuksen tyyssijoina, myös säännöllisesti toistuvina tapaamispaikkoina, joissa sekä antiikin tutkimuksen nuorempi että vanhempi polvi saattoivat tavata toisiaan. Tapaamisilla oli suuri merkitys verkostoitumisen ja suomalaisen antiikintutkimuksen uuden identiteetin muotoutumisessa.

Samoihin aikoihin lukuisat toisiaan seuranneet tutkimusprojektit ja jopa akatemian huippuyksiköt saivat aikaan tilanteen, jossa 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen nyt näyttäytyy antiikintutkimuksen ekspansion ja yhä laajemmalla rintamalla tapahtuneen kansainvälistymisen aikana. Lahjakkaita nuoria tutkijoita rekrytoitiin mielekkäisiin tutkimusprojekteihin (joista merkittävimpinä Jaakko Frösenin johdolla toimineet Akatemian huippuyksiköt suosina 2000-2011), ja väitöksiä kertyi lukuisia ympäri Suomen. Samalla projektit yhdessä Ateenan ja Rooman instituuttien kanssa pitivät huolen siitä, että yhteisiä tapaamispaikkoja, seminaareja ja konferensseja Suomessa oli runsaasti tarjolla.

Rahoituksen hiljalleen supistuessa on kuitenkin jouduttu tilanteeseen, jossa melko yllättäen antiikintutkijoilla ei ole enää paikkaa jossa yhdessä kokoontua: institutionaalisista rakenteista ei ole huolehdittu. Helsingin ja Turun ulkopuolella tämä tilanne on viime vuosina näkynyt erityisen huolestuttavana. Viimeisin isku oli, että vuonna 2017 oli jätettävä väliin Tvärminnen perinteinen myöhäisantiikkisymposiumi rahoituksen puutteessa – ensimmäisen kerran sitten symposiumien aloituksen vuonna 1992. Juuri tätä kirjoitettaessa alkaa yhä voimakkaammin vaikuttaa siltä, että myöskään vuoden 2018 symposiumia, joka olisi järjestysnumeroltaan jo XXV, ei voida järjestää, eli jälleen yksi suomalaista antiikintutkimusta yhdistävä ja ruokkiva instituutio on kuolemassa. Tällä hetkellä lähinnä vain Rooman ja Ateenan instituutit kursseineen ja vaihtuvine tutkijoineen edustavat jatkuvuutta antiikintutkimuksen kentällä.

Ostian heijastus.
Kuva: Ville Vuolanto

Yliopisto-opetuksen niukkenevat resurssit

Turun tilaisuus käynnistyi paneelikeskustelulla opetuksesta ja sen resursseista. Edustin itse Tampereen yliopistoa. Yleiskuvana oli, että Oulun, Jyväskylän ja Tampereen osalta klassisten kielten opetus – joiden ympärille antiikintutkimus ja opetus Suomessa on perinteisesti keskittynyt – näyttää asettuneen vakaalle, mutta varsin matalalle tasolle. Oulussa ja Tampereella on yksi yliopisto-opettaja, joka vastaa yliopiston klassisten kielten perus- ja aineopetuksesta; Jyväskylässä kaksi opetushenkilökunnan jäsentä vastaa myös syventävistä opinnoista. Tampereella tosin Juhani Sarsila on jäämässä eläkkeelle, joten opetuksen tarve tulee pian yliopistotason harkinnan kohteeksi. Tampereella on siinä suhteessa erikoislaatuinen tilanne, että historian oppiaineessa peräti kahden vakinaisen opetushenkilön jäsenen, Katariina Mustakallion ja Ville Vuolannon, erikoisala liittyy antiikin historian tutkimukseen – tosin kummankin työpanos tällä hetkellä on suunnattu voimakkaasti muualle kuin antiikin historian pariin. Tilanne kuitenkin mahdollistaa säännölliset antiikintutkimusta sivuavat kurssit ja esimerkiksi väitöskirjaohjauksen Tampereella. Tampereella myös yhteistyö vahvan keskiajantutkimusperinteen kanssa sujuu hyvin, josta esimerkkinä kerran kolmessa vuodessa järjestettävät Passages –konferenssit. Seuraava konferenssi järjestetään nyt elokuussa. Hieman yllättäen Tampereen yliopiston historian oppiaineesta onkin muodostunut nimenomaan antiikin historian tutkimuksen suhteen johtava instituutti Suomessa.

Turussa ja Helsingissä antiikintutkimus on kietoutunut lähinnä klassisten kielten opetuksen ympärille – näissä yliopistoissa ovat ainoat antiikintutkimukseen liittyvät professuurit. Ei ole lainkaan itsestään selvää, että latinan ja kreikan opetus tulee jatkumaan yliopistomaailman myllerryksissä. Itse asiassa jo muutamaa viikkoa tapaamisen jälkeen käsi ilmi, ettei Helsingin yliopisto aio täyttää klassillisen arkeologian yliopistonlehtorin tointa Leena Pietilä-Castrénin jäädessä eläkkeelle. Lisäksi Helsingin yliopistossa viime vuonna kävi ensimmäistä kertaa niin, ettei nykyään ’Antiikin kielet ja kulttuurit’ -nimen alla kulkevan oppiaineen aloituspaikkoja saatu täytettyä hakijoiden puutteessa. Kokonaisuudessaan tilanne on vielä kelvollinen, mutta huolestuttavia merkkejä on siis ilmassa.

Tutkimuksen kriisi – vai kasvava antiikkitiedon jano?

Turun tilaisuudessa keskustelun tutkimuksesta aloitti Maijastina Kahloksen erinomainen alustus. Kahlos, mielestäni oikeutetusti, näki antiikin ja antiikintutkimuksen aseman suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa viime vuosina selvästi heikentyneen, eikä sen asema ole enää millään tavalla itsestäänselvä. Näin ollen se ei myöskään ole enää itsestäänselvä akateemisessa maailmassa. ”Antiikki on kriisissä”. Kahlos kehotti varomaan sisäänpäinkääntyneisyyden ja elitismin peikkoja. Käytännönläheisemmin ja Helsinki-näkökulmasta hän pohti, vaivaako suomalaista antiikintutkimusta liiallinen keskittyminen kieliin: kielet ovat kyllä välttämättömiä antiikintutkijoille, mutta harvalle ne ovat päämäärä sinänsä.

Kahloksen alustus herätti vilkkaan keskustelun. Joistakin puheenvuoroista välittyi näkemys, että antiikintutkimus saa yhä varsin hyvin tutkimusrahoitusta, eikä erityistä huolta ole; toiset taas näkivät ajan merkit uhkaavina tilanteessa, jossa antiikintutkimuksen kenttä on hajallaan ilman yhteistyöfoorumia, ja lukuisat nuoret tutkijat ovat jääneet tai jäämässä ilman tutkimusrahoitusta, puhumattakaan mistään jatkuvuuden takuista. Osuvasti Kahlos vertaili antiikintutkimusta keskiajantutkimukseen ja korosti keskiajan opiskelun ja tutkimuksen vetovoimaa yliopistossa, ja kehotti seuraamaan keskiajan näkyvyyttä yhteiskunnassa laajemminkin. Onkin varmasti totta, että viimeistään edellisen neljännesvuosisadan aikana (jona aikana itse olen asiaa seurannut) keskiaika on sekä yleisen mielenkiinnon että tutkimuksen kohteena ajanut Suomessa antiikin ohitse.

Silti antiikki yhä näkyy kulttuurissamme, ja Suomessa antiikin ilosanomaa yhä ylläpitävät monet pienet ’instituutiot’: vielä Yle lähettää – tosin pienen taistelun tämäkin vaati – latinankielisiä uutisia (Nuntii latinii); jatkuvasti kustannetaan antiikin kirjallisuutta sekä suomalaista tutkimus- ja tietokirjallisuutta; ja opiskellaanpa joissain kouluissakin yhä latinan kieltä, ja siinä sivussa myös antiikin kulttuureita. Tosin tässä viimeksi mainitussa tapauksessa tilanne on huonontunut nopeasti: vielä vuosien 2007–8 tienoilla latinan kielen lyhyen oppimäärän kirjoitti vielä vuosittain 70-80 ylioppilasta, ja pitkänkin noin 15 – mutta vuosina 2015–16 enää noin 30 kirjoitti lyhyen ja vain 5 pitkän latinan. Pienemmässä mittakaavassa viime vuosina on jo syntynyt useita antiikintutkimusta ja -tietoutta popularisoivia ja levittäviä foorumeita: Antiikin kesäkuu -projekti; Khelidon-antiikkiyhteisöblogi; viimeisimpänä tulokkaana ja seurauksena Turun keskusteluista Maijastina Kahlos saattoi alkuun Antiikintutkijat ilman rajoja -tiedotus- ja yhteydenpitokanavan facebookissa.

Antiikin ilosanoma: jatkuva innostuneisuus – ja uudet instituutiot?

Kukaan ei varsinaisesti tarttunut Kahloksen ajatukseen siitä, että antiikintutkimuksen eri tahot olisi kerättävä yhteen – tällainen ’antiikin tutkimusliitto’ tai ’Suomen klassikkofoorumi’ voisi koota yhteen toimijat erilaisista nykyisitä seuroista (kuten Kahlos totesi, pyörää ei kuitenkaan kannattaisi keksiä uudelleen). Mukana voisivat olla esimerkiksi Klassillis-filologinen yhdistys, Suomen klassillisen arkeologian seura, Paideia, Trivium, Tucemems – ja ehkäpä myös Bysantin tutkimuksen seura, Glossa, Suomen Ateenan–instituutin ystävät, Villa Lanten ystävät, sekä edustajia eri tutkimusprojekteista. Kahlos esitti myös, että samalla olisi määrätietoisesti kehitettävä tutkimusyhteistyötä, ja haettava huippuyksikköä antiikintutkimuksen piiristä – vaikkapa ’vaihtoehtoiset totuudet’ tai ’orjuus’ -teemalla. Omaa sydäntäni lähellä olisi kenties arjen kulttuuri ja sen jälkivaikutus -teema – tai sitten ’perhe antiikin maailmassa’: tämän viimeksi mainitun teeman puitteissa löytyy Suomesta paljon asiantuntemusta, ja kansainvälisesti aiheesta ei ole kokoavaa näkemystä pystytty kokoamaan vuosikymmeniin, vaikka alan tutkimus on yksityiskohtien tasolla ottanut pitkiä loikkia eteenpäin. Joka tapauksessa suomalaisen antiikintutkimuksen laajat kansainväliset verkostot ja monitieteinen perusta antaisivat hyvän pohjan yhteisille tutkimusprojekteille, kuten tälläkin hetkellä Tampereen yliopiston Ostia-projekti sekä Marja Vierroksen juuri saama Digital grammar -ERC-projekti osoittavat. On myös hyvä pitää mielessä ja jatkuvasti esillä, että antiikintutkimus on jo lähtökohtaisesti aidosti kansainvälistä, ja se vastustamattomasti koulii vaikutuspiirissään olevia kansainvälisen tiedeyhteisön jäseneksi. Tässä luomukansainvälisyydessään antiikintutkimus voi näyttää mallia koko yhteiskunta- ja humanististen tieteiden kentälle Suomessa.

Yritin Turussa herättää keskustelua siitä, miten voisimme yhdessä toimia antiikin hyväksi Suomessa konkreettisten toimenpiteiden kautta. Mielessäni olivat Juha Sihvolan jo vuonna 1996 esittämät teesit Suomen antiikintutkimukselle – kuinka ajankohtaisia nämä vieläkin ovatkaan! Sihvolan mukaan antiikintutkimuksen elinvoimaisuudelle on oleellista ensinnäkin se, että se säilyttää keskusteluyhteyden nyky-yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Antiikintutkimuksen onkin jatkuvasti palattava keskustelemaan kulttuurin perusarvoista säilyttääkseen relevanssinsa. Toiseksi, antiikintutkimuksen on säilytettävä monitieteisyytensä ja yhä korostettava sitä: kielten, kirjallisuuden ja historian tutkimuksen on edettävä yhdessä. Nykypäivänä tähän olisi toki liitettävä erityisesti materiaalisen kulttuurin tutkimus sekä teologia, mutta ei tämäkään kehotus ole menettänyt lainkaan ajankohtaisuuttaan. Kolmanneksi, antiikintutkijoiden on jatkuvasti osallistuttava julkiseen keskusteluihin: suuren yleisön yhä jatkuvaan kiinnostukseen antiikkia kohtaan on vastattava – muutoin ’harrastajat’, ’huijarit’ ja ’hyvää tarkoittavat hölmöt’ valtaavat markkinat ja vastaavat kysyntään. Neljänneksi Sihvola peräänkuulutti tutkimusta, ’jossa valitaan kohteeksi nykyajan näkökulmasta kiinnostavia kysymyksiä ja käytetään tietoisesti hyväksi nykyaikaa käsittelevien systemaattisten tieteenalojen (kirjallisuustiede, filosofia, sosiologia, uskontotiede) menetelmiä antiikin ilmiöiden valaisemiseksi’. Klassisuus ei ole vanhaan jäämistä, vaan se, että tietyt asiat puhuttelevat yhä uusista ja uusista näkökulmista katsottuina jatkuvasti yhä uusia sukupolvia.

Kuten Sihvola myös viisaasti totesi, antiikintutkimusta eivät vie eteenpäin instituutiot, vaan innostuneet yksilöt. Näin ollen koulu- ja yliopisto-opetuksen arjen kohtaamiset olisikin se perusta, josta uuden sukupolven klassikot nousevat. Ihmisten tukeminen, kannustaminen ja yhdessä tekeminen (tutkiminen, opettaminen, ihmettely) on se, joka viime kädessä pitää antiikintutkimuksen Suomessa elinvoimaisena ja ajankohtaisena.

Silti, viime vuosien kehitys ja muutokset ovat selvästi osoittaneet, että yhteistyö ei toimi ilman sitä tukevia rakenteita, jotka kantavat yli ihmisten eläköitymisen ja yliopistomaailman myllerrysten. Olenkin vakaasti sitä mieltä, että olisi hyvä ja suorastaan välttämätöntä laittaa liikkeelle säännöllisesti toistuva tapahtuma, joka toisi antiikintutkijat yhteen samalla tavalla kuin joka toinen vuosi järjestettävä Dies Medievales tuo keskiajantutkijat. Tällaisessa tilaisuudessa voitaisiin toisaalta esitellä uusinta tutkimusta, projekteja ja julkaisuja, ja toisaalta järjestää monitieteisiä työpajoja jatko-opiskelijoiden tueksi ja uusien tutkimusideoiden kehittelemiseksi. Jouduin lähtemään Turusta ennen iltatilaisuutta, mutta sieltä kantautui myöhemmin korviini toive, että jotain tällaista voitaisiin järjestää nimenomaan Tampereella ja Triviumin toimesta, ehkäpä jo loppuvuodesta 2019. Mutta nähdäänkö tähän laajempaa tarvetta, saataisiinko tähän tukea, ja olisiko tamperelaisilla antiikintutkijoilla tähän haluja ja voimavaroja?

Keskiajan tutkimuksen tulevaisuus on myös kouluopetuksessa

Susanna Niiranen
yliopistotutkija, dosentti
Jyväskylän yliopisto

Historiantutkimuksen auktoriteettiasema menneisyyttä koskevan tiedon tuottamisessa on murentunut – jos se aiemminkaan on ollut kovin vahva. Joka tapauksessa suomalaisnuorten historiakäsitys muodostuu nykyään paljolti kouluopetuksen ja populaarikulttuurin pohjalta. Historianopiskelijoita tutkineet Anna Veijola ja Simo Mikkonen ovat todenneet opiskelijoiden käsitykset historiasta pääsääntöisesti joko ”faktatiedoksi” tai ”kiehtoviksi tarinoiksi” menneisyydestä. Näin on erityisesti opintojen alussa, mutta useankaan vuoden opinnot eivät välttämättä johda siihen, että näkemys muuttuisi tulkinnallisempaan suuntaan.

Aiemmat kokemukset oppiaineesta vaikuttavat olennaisesti siihen, miten opiskelijat suhtautuvat opiskelemaansa tieteenalaan. Tutkimusten mukaan tämä näkyy erityisesti historiassa, jota suomalaiskouluissa opiskellaan alakoulusta lähtien. Tieto on tärkeä myös keskiajan tutkimuksen ja siihen liittyvän yliopisto-opetuksen kannalta. Jokainen keskiaikaa tutkinut on varmasti tuskaillut aikakautta koskevia, sitkeässä istuvia ja teoksesta toiseen kiertäviä virheellisiä käsityksiä, mutta kuinka moni on ollut huolestunut siitä, että opetuksessa edelleen korostuvat (vanhentuneet) sisällöt historiallisen tiedon tulkinnallisen luonteen ymmärtämisen, tiedonhaun ja kriittisten tekstitaitojen harjoittelemisen kustannuksella?

Eikö keskiajan opetuksessa kaikilla tasoilla pitäisi käsitellä aikakautta ja sen periodisointia sopimuksenvaraisena kysymyksenä, jolle on ollut omat motiivinsa niin ”renessanssin”, ”romantiikan” kuin myöhempinäkin aikoina? Tällöin virheellisiä tai vanhentuneita sisältöjä voisi tarkastella kontekstejaan vasten, mikä lisäisi kriittistä ymmärrystä historian muuttuvasta luonteesta, pelkkien irrallisten, oikeiksi tai vääriksi osoitettujen ”faktojen” sijaan? Tähän varmasti pyritäänkin viimeistään yliopisto-opetuksessa.

Keskiajan tutkimuksen ja yliopisto-opetuksen haasteita kuitenkin helpottaisi, mikäli kouluopetus tukisi paremmin näitä tavoitteita. Nyt aikakaudelle osoitettu – usein vähäinen – aikaresurssi yliopiston peruskursseilla kuluu käsitysten korjaamiseen ja peruskäsitteiden opettamiseen. Esimerkiksi lukion nykyisessä opetussuunnitelmassa (2015) edelleen kummitteleva ”feodalismi” on tutkimuksessa problematisoitu ja hylätty jo kauan sitten. Lisäksi vaikkapa antiikki ja renessanssi tuntuvat opiskelijoille usein läheisemmiltä jo pelkästään siitä syystä, että niissä korostuvat positiiviset saavutukset, kun taas keskiaika esitetään oppikirjoissa huomattavasti staattisempana aikakautena, jos nyt ei enää pimeänä.

Yläkoulussa ei keskiaikaa opiskella ollenkaan. Sen sijaan peruskoulun historian tavoitteisiin liittyvät keskeiset sisältöalueet vuosiluokilla 4–6 ovat voimassa olevassa opetussuunnitelmassa suhteellisen väljät, mikä antaa alakoulun opettajalle mahdollisuuden käsitellä aikakautta haluamistaan näkökulmista:

”Perehdytään keskiaikaiseen maailman kuvaan sekä idän ja lännen kulttuurisiin yhtäläisyyksiin ja eroavaisuuksiin ja niiden vaikutuksiin eri ihmisryhmille. Käsitellään Suomen siirtyminen historialliseen aikaan ja Ruotsin yhteyteen.”

Muotoilussa huomiota kiinnittää ”Suomen siirtyminen historialliseen aikaan”. Mikä ”Suomi”? Mikä ”siirtyminen historiallisen aikaan”? Kouluhistoria on perinteisesti kerrottu retrospektiivisesti nationaalisen ”Suomen” tarinana piittaamatta kovinkaan paljon siitä, että valtiollisesti ja kulttuurisesti ”Suomi” saattoi tarkoittaa keskiajalla kovin eri asioita kuin nykyään. Samoin ”historiallinen aika” on konventionaalinen, mutta perin arvottava ilmaisu, varsinkin kun vastinparina ovat implisiittisesti käsitteet ”historiaton” ja ”esihistoriallinen” aika. Mielestäni ne eivät tee oikeutta menneisyyden ihmisille, oli heillä kirjoitustaito (ja lähteet ovat kadonneet) tai ei. Kuten vaikkapa arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, esinelöytöjen ja uusien menetelmien avulla menneisyyden ihmisten elämästä saadaan arvokasta tietoa muutoinkin kuin tekstejä lukemalla. Ja jos nimenomaan tekstejä halutaan, niitä on ollut myös esineissä (ks. esim. Janne Harjulan tutkimukset). Tästäkin syystä pitäisin erinomaisen tärkeänä yhteistyötä arkeologien kanssa, mikä tuli Dies Mediaevalesissakin esille monissa puheenvuoroissa.

Susanna Niiranen Dies Medievales -konferenssissa Tampereella 18.10.2017. Kuva Harry Lönnroth.

Koska aiempien opetussuunnitelmien (2003 ja 2004) tavoitteet historiallisen tiedon luonteen sekä tulkinnallisuuden ja moniperspektiivisyyden opettamisesta eivät tutkimusten mukaan ole toteutuneet, ovat toiveet uusien opetussuunnitelmien kohdalla korkealla. Etenkin peruskoulun opetussuunnitelmassa painotetaan toiminnallista, tutkivaa ja oppilaslähtöistä oppimista, mikä aiemmasta poiketen tähtää historian syvällisempään ymmärtämiseen ja tiedon käyttöön. Tämä on hyvä olla yliopisto-opettajan ja -tutkijankin tiedossa. Tulevaisuuden opiskelijat (ja historiateosten lukijat) eivät välttämättä näe alkuperäisaineistoja ensimmäistä kertaa tullessaan yliopistoon, vaan ovat ihannetapauksessa analysoineet ja tulkinneet lähteitä jo alakoulusta.

Tähän tarvitaan tueksi korkeatasoisia oppimateriaaleja, käännöksiä ja editioita. Alakoulun oppilailta tai lukiolaisilta ei voida edellyttää vanhojen kielimuotojen osaamista tai paleografisia taitoja, kuten ei heidän opettajiltaankaan. Täytyy muistaa, että läheskään kaikki alakoulun opettajat eivät ole opiskelleet historiaa yliopistossa. Oppimateriaalien, lähde-editioiden ja käännösten tuottaminen palvelisi myös yliopisto-opetusta, sillä entistä harvempi opiskelija ehtii tai katsoo tarpeelliseksi opiskella ja syventää taitojaan muissa vieraissa kielissä kuin englannissa. Hyvä oppimateriaali voi innostaa syvemmälle aiheessa, lyödä sitä kipinää, jota keskiajan opetuksessa tarvitaan.

Kipinää lyö nyt ensisijaisesti populaarikulttuuri. Jo pääsykoehaastattelussa moni historiaa opiskelemaan havitteleva kertoo katsovansa Game of Thronesia ja innostuneensa keskiajasta. (En ota tässä nyt kantaa, näenkö asioilla mitään yhteyttä keskenään). Monissa kansainvälisissä opinahjoissa kysyntään on vastattu keskiajan historian opintoihin sisältyvillä Games of Thrones -kursseilla. Esimerkiksi Harvardissa kurssin nimi on The real Game of Thrones – from modern myths to medieval models. Osin syynä on humanististen oppiaineiden laantunut suosio. Opiskelijoita eli maksavia asiakkaita on houkuteltava tavalla tai toisella. Suomessa kehitys ei ole ollut yhtä huomattavaa, mutta todennäköistä on, etteivät humanistiset aineet tulevaisuudessa täälläkään houkuta samoin kuin aiemmin. Tämä näkyy jo selkeästi esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa historiaan vastanneiden määrän dramaattisessa laskussa. Kuinka vastata kovenevaan kilpailuun? Palvelisiko populaarikulttuurin ja medievalismin tutkimus ja opetus paitsi opiskelijoiden kiinnostusta myös ymmärrystä historian monikäyttöisyydestä?

Sanoista tekoihin – uudenlaista oppikirjaa tekemässä

Aikoinani nuorena opettajana lukiossa käytin aikaani ehkä typerästikin kiistelemällä vanhemman kollegan kanssa muun muassa siitä, että ”veto-oikeus” pitäisi mieluummin ääntää ”vetoo”-oikeus kuin ”veetto”-oikeus tai että lääninherran ”ensiyön oikeudesta” ei juurikaan ollut evidenssiä, toisin kuin hän opetti. Perusteluna oli, että näin oli hänelle opetettu ja että näin kaikki kirjat kertoivat. (Tämä tapahtui aikaa ennen Internetiä). Koska asiantuntemukseen ja tutkimustietoon vetoaminen ei tuottanut tuloksia keskusteluissamme, minulle syntyi jo tuolloin vahva käsitys, että olisi tarpeellista tuottaa materiaalia opetuskäyttöön sekä muille potentiaalisesti historiasta kiinnostuneille, kuten historianopettajille ja laajemmallekin yleisölle.

Vuodet ovat vierineet, mutta projektipainotteisista uraponnisteluista johtuen aikaa ja mahdollisuuksia tällaisen materiaalin tuottamiseen on ollut olemattoman vähän. Viimein on ajatuksista päästy tekoihin ja uudenlainen, tutkivaan oppimiseen ja oppilaan ohjattuun lähdetyöhön perustuva alakoulun kirjasarjan ensimmäinen osa julkaistaan keväällä 2018. Seuraava, keskiajan aiheita sisältävä osa on tukevasti työn alla. Kirjoittajat Anna Veijola, Simo Mikkonen, Matti Rautiainen ja minä odotamme jännityksellä kirjasarjan vastaanottoa.

Teksti perustuu kirjoittajan pitämään Dies Mediaevales -konferenssin key note -puheenvuoroon Tampereella 18.10.2017.

Varoituksen sanoja menneisyyden tutkijoille

Jukka Tuominen
Tampereen yliopisto

Montague Rhodes James. Kuva: Walter Stoneman, 1930 (NPG x21916). © National Portrait Gallery, London.
Lisenssi CC BY-NC-ND 3.0

Monen britin jouluun kuuluvat M. R. Jamesin kummitustarinat. Toisin kuin esimerkiksi Charles Dickensin Saiturin joulu Jamesin kertomukset eivät sisällöltään ole erityisen jouluisia, vaikka monet niistä lienevätkin syntyneet joulunajan viihdykkeeksi kirjailijan lähipiirille. Nyky-yleisölle Jamesin kaunokirjallinen tuotanto on tullut tutuksi myös television välityksellä. BBC esitti 1971–1975 jouluisin sarjan tv-sovituksia Jamesin kertomuksista, ja niihin perustuvia tv-elokuvia ja kuunnelmia on tehty sittemmin lukuisia. Myös jouluna 2017 BBC:n ohjelmistoon kuului Jamesin novelleja tv- ja radiosovituksina sekä Christopher Leen lukemana. James on menneisyyden parissa työskentelevälle kiinnostava kirjailija kahdella tapaa: hän oli itse arvostettu varhaisen kristinuskon ja keskiajan tutkija, ja hänen kertomustensa päähenkilöt tapaavat olla vanhoihin teksteihin ja esineisiin perehtyneitä tiedonjanoisia yliopistomiehiä hekin.

Montague Rhodes James syntyi pappisperheeseen 1862 ja varttui Kaakkois-Englannin maaseudulla. Etevän nuorukaisen opintie kulki isän tavoin Etonin kautta Cambridgen King’s Collegeen, missä hän erikoistui klassisiin kieliin ja keskiaikaan. Jamesin akateeminen ura jatkui koticollegessa ja huipentui sen johtajana 1905–1918 sekä koko yliopiston varakanslerina 1913–1915. Hän toimi myös Cambridgen Fitzwilliam-museon johtajana 1893–1908. Cambridgesta James siirtyi takaisin rakastamaansa Etoniin rehtoriksi ja hoiti tätä tehtävää kuolemaansa vuonna 1936 saakka.

Jo koululaisena Jamesilla oli mahdollisuus tutustua Etonin kirjaston käsikirjoitusaarteisiin, ja hänen merkittävimpiä saavutuksiaan tutkijana oli Cambridgen eri collegejen sekä muiden keskiaikaisten käsikirjoituskokoelmien seikkaperäinen luettelointi. Hän erikoisalaansa olivat etenkin apokryfiset tekstit, ja hänen toimittamansa The Apocryphal New Testament (1924) säilyi alan englanninkielisenä perusteoksena vuosikymmenten ajan. James oli kiinnostunut myös keskiajan kirkkotaiteesta ja ikonografiasta, ja julkaisi lukuisia tutkimuksia eri kirkkojen ja luostareiden koristelusta. Tieteellisen tuotantonsa lisäksi James kirjoitti myös muun muassa suurelle yleisölle suunnattuja opaskirjoja sekä humoristiset muistelmat (Eton and King’s, 1926).

Cambridgen King’s College talviaikaan. Kuva: King Ming Lam, 2017 (Wikimedia Commons). Lisenssi CC BY-SA 4.0

Käsikirjoitusten ohella James oli jo nuorena kiinnostunut kummitustarinoista. Aikuisiän alkujaan kollegoille ja oppilaille luetuista kauhunovelleista ensimmäiset julkaistiin aikakauslehdissä 1890-luvulla. Vuosina 1904–1925 ilmestyi yhteensä neljä painettua kokoelmaa ja 1931 kokoomateos, joka sisälsi myös muutaman aikaisemmin julkaisemattoman tarinan. Oxford University Press on 2011 julkaissut tämän vuoden 1931 laitoksen erinäisin täydennyksin Oxford World Classics -sarjassaan. Järin tuottelias James ei maineestaan huolimatta tällä saralla kuitenkaan ollut, vaan kolmisenkymmentä julkaistua tarinaa olivat tieteelle omistautuneelle tutkijalle vain pieni vaikkakin mieluisa harrastus tärkeämpien kirjoitustöiden lomassa.

Jamesin novelleissa on toistuvia piirteitä, ja häntä onkin pidetty antikvaarisen kauhukertomuksen lajityypin uranuurtajana. Tapahtumat sijoittuvat usein maaseutukyliin ja rakennuksiin, joilla on pitkä, vaiheikas historia. Päähenkilö on tyypillisesti pidättyväinen, pikkutarkka ja sangen oppinut, mutta kenties hieman naiivi tutkija. Hän saa käsiinsä harmittoman oloisen mutta kiinnostavan vanhan niteen, asiakirjan, taideteoksen tai muun esineen. Ennalta arvaamatta tuo esine kuitenkin houkuttelee tai herättää eloon pahansuopia yliluonnollisia voimia.

James ei juuri välittänyt romantiikan goottilaisen kauhuperinteen ylenpalttisuudesta, vaan katsoi, että esimerkiksi Bram Stoker ”levitti voita aivan liian paksulti” Draculassaan. Jamesin mielestä lukijan piti kokea, että jotakin samanlaista voisi tapahtua hänelle itselleenkin. Oikeanlaisen tunnelman luomiseksi kertomuksen tuli alkaa levollisissa ja miellyttävissä merkeissä. Ympäristön ja henkilöiden toimien kuvaus on vähäeleistä ja perusteellista; tarkkuus auttaa tekemään kerronnasta uskottavan oloista. Kauhu syntyy nimenomaan siitä, että yliluonnollinen hiipii varkain osaksi arjen yksityiskohtia, aluksi ehkä vain aivan aistihavaintojen rajamaille. Tutkijan ymmärtämättään luokseen manaamia hirviöitä James ei usein kuvaakaan suoraan ja yksityiskohtaisesti, vaan jättää kerronnan tältä osin viitteelliseksi ja antaa lukijan täydentää aukot omassa mielessään.

Jamesin innokkaisiin lukijoihin kuuluivat muiden muassa presidentti Theodore Roosevelt ja kauhukirjailijakollega H. P. Lovecraft. Sydäntalven pimeät illat ovat oiva ajankohta historian ystävälle irrottautua arkipuuhistaan Jamesin kertomusten äärellä – jos sille tielle uskaltaa: onhan yhden kertomuksen otsikkokin A warning to the curious. Koskaan ei tiedä, mihin vanhat tekstit saattavat johtaa…

Kirjallisuutta

Cox, Michael, M.R. James: An informal portrait. Oxford: Oxford University Press, 1983.

James, M. R., Collected ghost stories. Edited with an introduction and notes by Darryl Jones. Oxford: Oxford University Press, 2011.

Murphy, Patrick J., Medieval studies and the ghost stories of M. R. James. University Park, PA: Pennsylvania State University Press, 2017.

Pfaff, Richard William, Montague Rhodes James. London: Scolar Press, 1980.

Yksittäisiä Jamesin tarinoita on ilmestynyt suomeksi mm. seuraavissa kokoelmissa:

Dalby, Richard (toim.), Suuri noitakirja. Hyvinkää: Book Studio, 1994.

Parker, Vic (toim.), Haamutarinoita. Hämeenlinna: Karisto, 2006.

Sadelehto, Markku (toim.), Englantilaiset aaveet. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY, 1994.

Sadelehto, Markku (toim.), Paha vieras. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY, 1996.

Sadelehto, Markku (toim.), Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia. Helsinki: Jalava, 2015.

Thomas, Tig (toim.), Vampyyrit ja hahmonvaihtajat. Helsinki: Kirjalito, 2012.

 

Diplomatarium fennicum — Suomen keskiajan asiakirjalähteiden tietokanta ja käyttöliittymä päivittyi 2020-luvulle

Tapio Salminen
Tampereen yliopisto

Perjantaina 24.11.2017 järjestettiin Kansallisarkistossa Suomen keskiajan lähdemateriaalia käsitellyt Diplomatarium Fennicum julkaisuseminaari, joka oli samalla uuden Diplomatarium fennicum -tietokannan virallinen julkaisutapahtuma. Pitkään työn alla ollut projekti saatiin vihdoin pysyvälle pohjalle Koneen säätiön 2015–18 rahoittaman hankkeen avulla. Kuten DF:n sivulla todetaan: ”Tavoitteena on nykyaikaisen tutkimusinfrastruktuurin luominen Suomen keskiajan asiakirjalähteiden tutkimukselle. Uusi Diplomatarium Fennicum -verkkopalvelu korvaa aiemman samannimisen tietokannan ja tarjoaa keskiajan tutkimukselle laajan tietovarannon sekä tutkimusalustan. Hanke on saanut alkunsa Kansallisarkiston ja tutkijayhteisön tiiviistä yhteistyöstä, ja palvelua kehitetään tutkijoiden toiveet huomioiden”. Hankkeeseen on osallistunut tavalla tai toisella jo nyt lähes 20 suomalaista keskiajantutkijaa.

Diplomatarium fennicum siirtää Suomea koskevien keskiajan asiakirja- ja kirjemateriaalin saavutettavuuden ja käyttötavat aivan uudelle tasolle. Yhdessä Kansalliskirjaston Fragmenta membranea ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Codices fennici -tietokantojen kanssa se muodostaa aivan uudenlaisen kokonaisuuden, jonka avulla voidaan tarkastella keskiaikaisen Turun hiippakunnan alueella tuotettua ja tänne päätynyttä käsikirjoitus- ja tekstimateriaalia.

Diplomatarium fennicum, kotisivu.

Nykyinen DF-hanke päättyy alkuvuodesta 2018, minkä jälkeen Diplomatarium Fennicumin ylläpidosta ja kehittämistä vastaa Kansallisarkisto sekä sen asettama Diplomatarium Fennicumin toimituskunta. Toimituskunnan jäseninä yhdeksän historioitsijaa ja kielitieteilijää Tampereen, Helsingin, Turun ja Jyväskylän yliopistoista. Vuosien 2015-18 hankkeen käytännön toteutuksesta KA:ssa on vastannut kolmihenkinen projektiryhmä: Projektipäällikkö FM Seppo Eskola, tutkija FM Lauri Leinonen sekä ICT-suunnittelija MSc Denis Mandrov. Arkistolaitoksen pääjohtajan Jussi Nuortevan ja projektista vastanneen tutkimusjohtaja Päivi Happosen osuus hankkeessa on ollut keskeinen.

Diplomatarium fennicumin uusi käyttöliittymän osoite on http://df.narc.fi/. Käyttöliittymä on suomen-, ruotsin- ja englanninkielinen. Hankkeen pohjana on Reinhold Hausenin vuosina 1910–35 julkaisema Finlands medeltidsurkunder, joka ei ole varsinainen diplomataario, vaan sisältää myös muuta Suomea koskevaa tai siihen liittyvää keskiaikaista tekstimateriaalia (hautakiviä, kronikkakatkelmia, kaiverruksia). Monista epäselvyyksistään ja vaihtelevista editioperiaatteistaan huolimatta FMU (6276 numeroitua tekstiä) tarjosi kuitenkin parhaan pohjan asiakirja- ja kirjemateriaalia sisältävän, jatkuvasti täydentyvän ja karttuvan tietokannan luomiselle, ja on osoittautunut tekijöiden kannalta erinomaiseksi ratkaisuksi.

Uudessa Diplomatarium fennicumissa on jo nyt julkaistu 138 alkuperäiseen Finlands medeltidsurkundeniin sisältymätöntä keskiaikaista (FMUn tavoin vuoteen 1530 asti) Suomea koskevaa asiakirjaa: Kirsi Salosen ja Sara Risbergin julkaisemat editiot Suomea koskevista Vatikaanin arkiston penitentiariaattiaineiston merkinnöistä (DF 6727–6856, mm. monipolvinen juttu oluesta ja juonittelusta Tuuloksen pappilassa 1490-luvun lopulla), sekä tekemäni editiot yhdeksästä, pääosin aiemmin julkaisemattomasta Tallinnan kaupunginarkiston (Talllinna Linnaarhiiv) Suomea koskevasta pergamenttikirjeestä (DF 6857–6865, mm. Turun saaristossa vuonna 1502 tapahtunutta haaksirikkoa koskeva vuoden 1507 selostus, sekä vanhin säilynyt Tallinnan kauppiaiden vapaata kulkua ja kaupankäynnin suojaa Suomen alueella koskeva tuomari Nicholaus Junior de Scelegen ja kanssatuomareiden 12.7.1322 antama vahvistus, joka on aiemmin julkaistu LECUB:ssa, mutta ei FMU:ssa). Uusi Diplomatarium fennicum sisältää myös FT Viveca Rabbin Naantalin luostarin asiakirjoista laatimat kokonaan uudet transkriptiot ja editiot (Nådendalsdiplomen-projekti, Kansallisarkisto 2016), jotka ovat haettavissa omana kokonaisuutenaan valitsemalla lähdejulkaisuista kenttä ”Nådendalsdiplomen”.

Nyt julkaistu Diplomatarium fennicum täydentyy tulevaisuudessa paitsi sektoreittain täydentyvän aiemmin koskaan julkaisemattoman aineiston (esim. Tallinna, Viro, Gdansk, Saksan kaupungit, Ruotsi, Tanska, jne) myös eri vaiheissa jo julkaistujen asiakirjojen ja kirjeiden sekä tunnetulle materiaalille tutkimuksen edistyessä annettujen uusien ja tarkennettujen päiväyksien ja lähdekriittisten huomioiden osalta. Tulevaisuuden hankkeisiin kuuluvat myös monikieliset (suomi, ruotsi, englanti) regestat asiakirjojen teksteistä, sekä asiakirjatekstien mahdollinen kääntäminen suomeksi ja ruotsiksi. Käyttöliittymässä on jo nyt laajat linkitykset FMU:ta edeltäneisiin lähdejulkaisuihin ja Ruotsin Diplomatarium -projektin SDHK-tietokantaan.

DF 330, 29.5.1326, perusnäkymä. Linkit avautuvat klikkaamalla.

Paras tapa tutustua tietokantaan on haun avulla (http://df.narc.fi/search/). Diplomatarium fennicumin hakumoottori on Apache SOLR, jonka ominaisuuksista ja hakumoottoreista on kerrottu tarkemmin DF ohjeita -sivulla. Haut voi myös määritellä asiakirjan antokielen, lähdejulkaisun, säilyttävän instituution/arkiston, päiväyksen, antajan ja antopaikan perusteella. Täysin uutena ominaisuutena tietokannasta voi jo nyt tehdä konkordanssihakuja, http://df.narc.fi/concordance/. Tältä osin tietokanta tulee kehittymään vielä paljon) ja osa asiakirjoista on geopaikannettu antopaikkojen osalta. Kaikkien hakujen tulokset voi ladata omalle koneelle excel-tiedostona. DF:n tekijänoikeudet on määritelty Creative commons -lisenssillä.

Haku kaikista asiakirjoista, joiden regestassa tai editiotekstissä esiintyy perusmuodossaan sana Reval (Tallinna).

Geopaikannuksen ja paikkatietoaineistojen kannalta Diplomatarium fennicumin tulevaisuuden näkymät ovat rajattomat. Geopaikannetut asiakirjat voidaan tulevaisuudessa yhdessä Fragmenta membranean ja Codices fennicin kanssa linkittää suoraan muiden historiallista ja kulttuurimaantieteellistä tietoa sisältävien paikkatietokantojen, kuten muinaisjäännösrekisterin tai Kotimaisten kielten keskuksen juuri julkaistun Digitaalisen Nimiarkiston kanssa osaksi laajempaa Suomen ja Itämeren alueen historian paikkatietorekisteriä, joka tarjoaisi sekä ammattitutkijoille että menneisyydestä kiinnostuneille nopean pääsyn eri paikkakuntien keskiaikaan. Mikäli vastaava paikkatietorekisteri luotaisiin esimerkiksi keskiaikaisten kirkkojen säilyneistä esineistä, veistoksista ja maalausten aiheista, saataisiin väline, jonka avulla olisi helppoa ja nopeaa saada käsitys keskiajan aineellisesta kulttuuriperinnöstä millä tahansa paikkakunnalla. Aukoton se ei olisi, mutta antaisi tutkijalle, harrastajalle tai opettajalle hienon työvälineen erilaisiin keskiajan menneisyyttä koskeviin esityksiin ja problematisointeihin. Ehkäpä liittymä voisi tulevaisuudessa olla osa myös Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkunan karttatasoja.

Diplomatarium fennicumin paikkarekisterissä on tätä kirjoitettaessa 557 antopaikkaa, mutta jos kaikki teksteissä mainitut paikat otetaan huomioon, niitä on tuhansia ellei kymmeniä tuhansia. Projektissa luodaan parhaillaan myös hakua, jossa yhden perusmuotoisen henkilönnimen tai patronyymin syöttäminen hakukenttään tuo esiin kaikki saman nimen kymmenet variantit asiakirjoissa.

Haku kaikista asiakirjoista joiden regestassa tai editiotekstissä esiintyvät perusmuodossa sanat silta, silda tai sildha.

Tietokanta ja käyttöliittymä ovat nyt vaiheessa, jolla sen tulevaisuuden rakentaminen on saatu kestävälle pohjalle. Niinpä eri osa-alueisiin sisältyy monenlaista tulkinnanvaraisuutta. Nämä asiat tulevat tulevaisuudessa selkiytymään. Tutustukaa, kokeilkaa!

Lasten ja perheen merkitys hallitsijoille

Sanna Joska
Tampereen yliopisto

Uutinen Suomen tasavallan presidentin Sauli Niinistön ja hänen puolisonsa Jenni Haukion lapsesta sai kansan haltioihinsa. Mediat toitottivat ilouutista ja kansalaiset onnittelivat presidenttiparia sosiaalisessa mediassa. Lapsiuutisen johdosta vedettiin jopa yhteyksiä Ruotsin kuningasperheeseen, joka on voinut ylpeillä monilla viime vuosina syntyneillä lapsillaan – nyt Suomellakin on oma prinsessa tai prinssi, kuten eräs kommentoija sanaili Helsingin Sanomissa (HS 10.10.2017).

Presidenttiparin perheenlisäys ja suomalaisten reaktiot siihen eivät voineet olla herättämättä huomiotani. Tarkastelen väitöskirjassani lasten ja perheen käyttöä vallan oikeuttamisen välineenä Rooman valtakunnassa. Tutkimukseni koskee 100-luvulla Roomaa hallinnutta Antoninusten keisarisukua, johon syntyi ja adoptoitiin runsaasti lapsia ja jonka keisarit toivat nämä lapset osaksi politiikkaansa. Nykyisiä valtiomuotoja tai hallitsijoiden asemaa ei voi suoraan verrata keisariajan Roomaan, mutta nähdessäni nykymediassa presidenttejä tai kuninkaita perheidensä ja lastensa kanssa, mietin usein, onko mikään oikeastaan muuttunut 2000 vuodessa. Miksi perheen tuoma imagollinen hyöty on hallitsijoille edelleen suuri?

Rooman keisarin perhe oli valtakunnan ylimmäinen perhe, domus augusta, joka oli asemaltaan ihmisten ja jumalien välissä. Kaikilla Rooman keisareilla ei ollut suurta perhettä, mutta ne joilla oli, pyrkivät käyttämään sitä hyödykseen. Roomaa hallitsivat useat vahvat keisaridynastiat: ensimmäisen keisarin Augustuksen aloittama Julius-Claudiusten dynastia, Antoninukset ja heitä seuranneet Severukset, sekä myöhäisantiikin Konstantinukset.

Johtoajatuksena keisareiden perillispolitiikassa oli keisariperheen ja Rooman valtakunnan menestyksen samaistaminen. Vahva dynastia tarkoitti vahvaa valtakuntaa. Rooman keisarin asema valtakunnan huipulla erosi merkittävästi nykyisten hallitsijoiden asemista. Keisaria ei valittu vaalilla määräajaksi, kuten presidenttiä, eikä keisarin asema periytynyt itsestään selvästi suvussa, kuten monarkiassa. Rooman keisari oli princeps, ensimmäinen vertaistensa joukossa, jolle kerääntyi tiettyjä oikeuksia ja valta-asemia. Keisari voitiin syrjäyttää, kuten usein kävikin, ja korvata senaattia tai armeijaa paremmin miellyttävällä miehellä. Keisarin olikin aina pystyttävä vakuuttamaan tärkeät yhteiskunnalliset ryhmät ja muut alamaisensa oikeudestaan valtaan.

Antoninusten ajalla merkittävä osa keisareiden vallan perustelua olivat lapset. Antoninusten keisarisuku hallitsi Roomaa vuosina 138-192 jaa. keisareinaan Antoninus Pius, Marcus Aurelius, Lucius Verus ja Commodus. Dynastia lujittui etenkin avioliittojen kautta. Antoninus Piuksen päätöksestä hänen tyttärensä Faustina avioitui adoptioveljensä Marcus Aureliuksen kanssa. Marcuksen ja Faustinan tytär Lucilla taas avioitui vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin Marcuksen adoptioveljen ja silloisen kanssahallitsijan Lucius Veruksen kanssa. Naisten rooli keisarisuvun menestyksessä oli suuri, sillä avioliittojen tuloksena syntyneiden lasten ansiosta keisarit saivat perillisiä. Suvun jatkuvuus konkretisoitui lapsissa, joista toivottiin tulevia hallitsijoita.

Keisarinna Faustinan vuonna 161 jaa. lyöty kolikko. Kuva: Trustees of the British Museum

Keisari Antoninus Pius toi pienet lapsenlapsensa lyöttämiensä kolikoiden kuva-aiheiksi. Pronssiset, hopeiset ja kultaiset kolikot kuvasivat perheen lapsia ja naisia ja symboloivat perheen hedelmällisyyttä ja jumalten suosiota. Kolikot levisivät kaikkialle valtakuntaan kuljettaen mukanaan kuvauksia keisariperheestä. Nykyisin kolikoihin lyödään edelleen usein hallitsijan muotokuva etenkin monarkioissa, mutta perhepotretit ovat siirtyneet lehtien sivuille ja internetiin. Esimerkiksi Ruotsin kuningasperhe on julkaissut useita virallisia otoksia, joissa poseeraavat hymyillen kaikki kolme sukupolvea. Kuvat viestittävät tehokkaasti sekä kuningasinstituution että Ruotsin valtion jatkuvuutta perheen kautta.

Ruotsin kuningasperhe vuonna 2016. © 2016 Fotograf Anna-Lena Ahlström

Pienten lasten ja suurperhekuvausten lisäksi vallanperijöillä, nykyäänkin usein miehillä, nuorukaisilla tai pojilla, on erityinen roolinsa hallitsijoiden lapsiretoriikassa. Antoninusten keisariperheen vallanperijät olivat joko adoptoituja tai biologisia poikia. Adoptio oli antiikin Roomassa tavallinen tapa varmistaa suvun nimen ja varallisuuden jatkuvuus, ja adoptoitavat olivat usein aikuisia henkilöitä. Keisari Hadrianuksen vaatimuksesta Antoninus Pius kuitenkin adoptoi ennen keisariksi nousuaan 17-vuotiaan Marcus Aureliuksen ja 7-vuotiaan Lucius Veruksen. Vanhemmasta pojasta Marcuksesta tuli virallinen vallanperijä pian Antoninus Piuksen valtaannousun jälkeen. Marcus kuvattiin kolikoissa kaikki ihanteet täyttävänä vastuullisena nuorukaisena, edusti adoptioisänsä rinnalla ja sai osansa keisarillisesta vallasta. Marcus Aureliuksesta tulikin yksi Rooman hyvämaineisimmista keisareista. Hänen poikansa Commodus, joka nousi keisariksi isänsä jälkeen, on sen sijaan ollut yksi huonoimmaksi leimatuista hallitsijoista. Commoduksen valtaannousu oli tulosta Marcus Aureliuksen määrätietoisesta politiikasta, jolla hän rakensi pojalleen roolin vallanperijänä. Viiden vuoden iässä Commodus nostettiin Caesariksi, viralliseksi perilliseksi, ja kuusitoistavuotiaana nuorukaisesta tuli virallisesti isänsä kanssahallitsija. Sekä Marcuksen että hänen poikansa Commoduksen kuvaukset ja julkiset tehtävät tähtäsivät keisarin alamaisten ja etenkin muiden valtaa pitävien vakuuttamiseen siitä, että valittu perillinen oli oikeutettu ja kyvykäs hallitsemaan isänsä jälkeen.

On mielenkiintoista, kuinka nykyisinkin hallitsijoiden pojat saattavat nousta näkyvään rooliin isänsä rinnalla, vaikka suoraa vallanperimystä ei olisikaan. Esimerkiksi Valko-Venäjän presidentti Aleksandr Lukašenko toi 11-vuotiaan poikansa Nikolain mukanaan osallistumaan YK:n yleiskokoukseen New Yorkissa vuonna 2015. Mediassa on esitetty epäilyjä, että jo vuodesta 1994 hallinnut Lukašenko pyrkii tekemään pojastaan seuraajansa. Myös Yhdysvaltojen nykyinen presidentti Donald Trump on esiintynyt julkisuudessa usein perheensä kanssa. Nykyinen vaimo Melania ja pariskunnan yhteinen poika Barron ovat edustaneet presidentin rinnalla. Kukaan tuskin odottaa nyt 11-vuotiaan Barron Trumpin nousevan tulevaisuudessa Yhdysvaltojen presidentiksi, mutta ennenkuulumatonta se ei olisi, kuten George Bush vanhempi ja nuorempi ovat osoittaneet.

Suvun, perheen ja lasten merkitys oli Antoninusten keisareille suuri ja samaa voi sanoa useista hallitsijoista kautta historian. Lasten ja perheen roolin tarkasteleminen nykyisten hallitsijoiden yhteydessä paljastaa, että näillä on edelleen merkitystä. Suuren yleisön ja median kiinnostus hallitsijoiden perheisiin on loppumatonta, vaikka kyseessä ei edes olisi perinnöllinen monarkia. Perhe ja pienet lapset voivat parhaimmillaan olla imagoa parantavia seikkoja nykyisillekin valtionpäille. Presidentti Niinistön lapsiuutisen on arveltu esimerkiksi sinetöivän vuonna 2018 pidettävät presidentinvaalit ja takaavan Niinistön jatkokauden. Näen hallitsijoiden lapsiin kohdistuvan kiinnostuksen ja arvostuksen liittyvän ennen kaikkea siihen, että lapsilla ja perheellä on edelleen runsaasti symbolista arvoa. Aivan kuten Rooman valtakunnan aikana, lapset liittyvät edelleen lupauksiin jatkuvuudesta ja perheen kuvaaminen korostaa sen roolia yhteiskunnan perusyksikkönä.

Onko keskiajan ja uuden ajan alun paikallishistorialle tilausta?

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Keskiaikaan ja uuden ajan alkuun keskittyviä paikallishistoriallisia hankkeita sattuu yliopistossa työskentelevän historiantutkijan kohdalle yhä harvemmin. Itselläni on ollut mahdollisuus kirjoittaa palkattuna Satakunnan maakuntahistorian osia V ja VI. Lisäksi olen ollut kirjoittamassa yhtä pitäjänhistoriaa. Ne ovat väitöskirjaakin enemmän lisänneet tietämystäni Suomen historiasta, vanhemman ajan lähdesarjoista ja niiden käyttömahdollisuuksista. Hyvinkään historian (Hyvät, pahat ja Hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia 2017) kirjoittanut FT Anu Lahtinen kiteytti taannoin paikallishistorioiden merkityksen Maaseudun tulevaisuus-lehdessä oivaltavasti: ”Suomen historiasta tunnettava kokonaiskuva perustuu aika harvojen alueiden ja aihepiirien tutkimiseen.”

Kysyntää suomenkieliselle vanhemman ajan historialle on valtavasti. Oikeastaan kysyntä lähes ylittää tarjonnan. Sain siitä yhden todisteen, kun pidin sukututkijoille suunnatun päiväkurssin Helsingissä. Sen aiheena olivat voudin- ja läänintilien asiakirjat ja niiden hyödyntäminen suku- ja henkilöhistoriassa. Kurssi myytiin loppuun. Minua odotti salillinen innokkaita harrastajia, joista suuri osa oli erittäin hyvin perehtynyt aihepiiriin. Hedelmällisiä keskusteluja syntyi – ja opettamisen ohessa kasvoi myös oma tietämykseni aikakauden lähteiden mahdollisuuksista.

Retkeläisiä 25.7.2017 tutustumassa Hauhon Hahkialan kartanoon ja sen historiaan. Kuva: Jouni Lehtonen.

Toisen todisteen vanhempien aikojen suuresta vetovoimasta sain viime kesänä. Vuosien varrella ja väitöskirjatyön ohessa pöytälaatikkoon on kertynyt kaikenlaista materiaalia, jota aloin hyödyntää perustamalla sille oman blogin, joka keskittyy Hauhon tienoon kartanoelämään 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella. Paikallisen kotiseutuyhdistyksen Hauho-Seuran kanssa virisi idea kartanokierroksesta, jossa tutustuttaisiin hauholaisiin kartanoihin yhden kesäisen päivän aikana. Retki myytiin nopeasti loppuun ja suuren kysynnän vuoksi se päätettiin järjestää uudelleen ensi kesänä. Toki tunnustan, että en vaatinut opastuksesta palkkiota. Tein sen tukeakseni kotiseutuyhdistyksen toimintaa.

Siitä päästäänkin kysymykseen rahasta ja rahoituksesta. Kaikkea ei voi – eikä saa – tehdä talkoilla. Ruotsin ajalle keskittyvä paikallishistoriallinen teos, kuten maakunta- tai pitäjänhistoria, ei synny ilmaiseksi. Sen tekeminen vie paljon aikaa. Lähteiden läpikäynti, käsialojen tulkinta ja vanhan ruotsin kielen kääntäminen eivät suju hetkessä. Rahasyistä, ja osin ehkä työmäärän suuruudesta tietämättöminä, paikallishistorioita on toisinaan teetetty myös muilla kuin historia-alan ammattilaisilla. Vanhempi aika kuitataan olemassa olevalla kirjallisuudella

Rahasta tinkivän tilaajan olisi syytä muistaa, että lukijoiden tiedontaso on noussut. ”Pihtiputaan mummot ja vaarit” alkavat olla tänä päivänä hyvin koulutettuja seniorikansalaisia, joille ei tarvitse vääntää rautalangasta ja puhua opettavaisesti. Heistä moni harrastaa sukututkimusta, joten Ruotsin aikaan kohdistuva korkeatasoinen ja asiakirjalähteisiin perustuva tutkimus kiinnostaa. Sekin kannattaa muistaa, että hyvä paikallishistoriallinen tutkimus maksaa itseään myös takaisin: parhaimmillaan se voi käynnistää paikkakunnalla monipuolisia matkailuun ja kulttuuriin liittyviä hankkeita.

Kansainvälisyyden keskellä suomen kielistä paikallishistorian kenttää ei saisi jättää pelkästään harrastajien haltuun. Harrastajien julkaisut eivät toki ole huono asia, koska joukossa on todella kovatasoisia ja tieteellisesti päteviä tekijöitä. Ongelma on lähinnä se, että vanhemman ajan Suomen historiaan liittyvien omakustanteiden joukkoon saattaa ilmaantua yhä enemmän omia näkemyksiään ”suomalaisuudesta” ajavia kirjoittajia, joille lähdekriittisyys on täysin toissijainen asia. Miten lukija erottaa jyvät akanoista? Vai katoavatko jyvät lopulta kokonaan?

Vanhojen aikojen tunteita

Aistien ja tunteiden historia on vakiintunut ja eläväinen tutkimuskenttä historiasssa. Se on tuonut uusia teoreettisia ja metodologisia teemoja tutkimuksen keskiöön. Joukko Triviumin jäseniä osallistui kansainvälisen kultuurihistorian seuran vuosikonferenssiin ”Senses, Emptions & the Affective Turn Recent Perspectives and Challenges in acuotural History” Uumajassa juhannuksen jälkeen.

Konferenssiin osallistuneet Triviumin jäsenet tutkivat uskontoa toiminnallisena tilana keskiajalla ja uuden ajan alussa. Tässä lähestymistavassa uskontoa ei nähdä dogmana tai instituutiona vaan dynaamisena sosiaalisena prosessina, kokemuksena. Eletty usko mahdollisti sosiaalisen aseman ja identiteetin tuottamisen ja manifestaation. Uskonnollisten käsitteiden ja rituaalien auki eläminen vahvisti yhteisöllisyyttä. Tunteiden kokeminen ja näyttäminen oli olennaista rituaaliselle toiminnalle, samaan aikaan kun tunteet antoivat merkityksen riiteille ja symboleille.

Keskiaika ja uuden ajan alku on nähty tunteikkaan uskonnollisuuden aikakautena. Uskonnolliset tunteet eivät silti tarkoiittaneet vain kyynelehtivää nöyryyttä, vaan käsittivät myös vihaa, katkeruutta ja raivoa. Vertailu vanhempien aikojen uskonnollisten tunteiden käyttöön ja näyttööön voi kertoa jotain tärkeää siitä, miksi uskonnolliset tunteet – viha, raivo ja ylpeys – edelleen nousevat yhteiskunnallisen elämän keskiöön niin globaalisti kuin Suomessakin. Vanhempien aikojen tutkimus on siis yhteiskunnallisesti tärkeiden kysymysten ääressä.

Sari Katajala-Peltomaa
Raisa Toivo
Jenni Kuuliala
Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Hiljainen hetki hallitsijan haudalla

Jaakkojuhani Peltonen
Tampereen yliopisto

Antiikin tutkijana olen matkustellut paljon itäisen Välimeren ja Lähi-idän historiallisilla paikoilla. Tämä lienee varsin tyypillinen historioitsijan ammattitauti. Haluamme toki itse nähdä ja kokea ne säilyneet artefaktit, joiden perusteella luomme narratiiveja menneestä. Kokemusteni mukaan yksi nähtävyyskategoria on vahvasti edustettuna: esineet ja paikat joita on aikoinaan pidetty ”pyhinä” tai joihin on liitetty pyhyyden ja uskonnollisuuden attribuutteja. Pyhäköt, temppelit ja haudat. Ei siis ihme, että omalla kohdallani erityisesti merkkihenkilöiden viimeiset leposijat ovat muodostuneet keskeisiksi matkakohteiksi. Kyse ei ole pyhiinvaelluksesta, koska retkiltäni puuttuvat uskonnolliset motiivit eikä minulla ole tapana suorittaa mitään rituaaleja näiden vierailujen yhteydessä. Mutta turistin tai tutkijan asemassa olen vieraillut mm. Egyptissä Gizan pyramideilla ja Tutankhamonin hautakammiossa kuninkaiden laaksossa, Roomassa keisari Hadrianuksen mausoleumissa, Istanbulissa sulttaani Selim II haudalla sekä Juudean erämaassa Herodes Suuren oletetulla viimeisellä leposijalla, jota etsiessämme olimme siinä määrin ajatuksissamme, että ajelimme hyväntahtoisina hölmöinä Israelin kilvissä olevalla vuokra-autolla palestiinalaisalueella. Selvisimme pikkukivisateesta.

Itselleni mieleenpainuvin ja henkilökohtaisin vierailu suuntautui Pohjois-Kreikkaan, nykyiseen Verginan pikkukaupunkiin, joka oli muinoin Makedonian pääkaupunki Aigai. Pääsin omin silmin näkemään kuninkaalliset tumulus-haudat. Nuo mittaamattoman arvokkaat haudat tulivat päivänvaloon vuonna 1977, kun kreikkalainen arkeologi Manolis Andronikos löysi muinaisen hautakummun sisältä neljä koskematonta hautakammiota. Yhteen näistä kammioista on todennäköisesti haudattu muinaisen Makedonian kuningas Filippos II. Hautakummun sisään on sittemmin rakennettu upea museo, jossa turistit voivat ihailla komeita metsästysaiheisia freskoja niiden alkuperäisessä ympäristössään. Museossa säilytetään myös haudoista löydettyjä esineitä, kuten uurnia, aseita ja norsunluisia miniatyyrimuotokuvia.

Sisäänkäynti Verginan museoon Kuva: Wikimedia Commons

Filippoksen ja varsinkin hänen poikansa Aleksanterin elämä on kiehtonut minua jo alle kouluikäisestä asti. Museossa vierailu herätti vahvan tunnereaktion – aivan kuin olisin päässyt lähelle jo 2300 vuotta kuolleena olleita henkilöitä, heidän aikakauttaan. Filippos surmattiin dramaattisesti vuonna 336 eaa. Tämän jälkeen Aleksanteri julistettiin kuninkaaksi ja hän otti osaa isänsä hautamenoihin, juurikin tällä samalla paikalla. Hallitsijoiden haudalla on pidetty jo pitkään hiljaisia hetkiä. Varsinkin Aleksanteri Suureen liitetty kirjallinen traditio liittää haudalla vierailemisen ja siellä esitetyt uskonnolliset rituaalit keskeiseksi osaksi kuninkaan universaalia tarinaa ja myyttiä.

”Samaan aikaan hän antoi tuoda Aleksanteri Suuren sarkofagin ja ruumiin ulos pyhäköstä, katseli sitä ja osoitti kunnioitustaan panemalla sen päälle kultaseppeleen ja sirottamalla sinne kukkia. Kun häneltä sitten kysyttiin, halusiko hän nähdä myös Ptolemaiosten haudan, hän vastasi halunneensa nähdä kuninkaan, ei kuolleita.” -Suetonius, De vita Caesarum (Suom. Rooman keisarien elämäkertoja J. A. Hollo)

Yllä olevassa sitaatissa Rooman ensimmäinen keisari Octavianus eli Augustus (63 eaa.–14) vierailee Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) haudalla Aleksandrian kaupungissa. Roomalainen historioitsija Suetonius piirtää tapahtumasta hartaan ja juhlallisen kuvan. Octavianus ei halua ainoastaan nähdä Aleksanterin hautaa. Vierailuun liittyy hautarituaaleja, joiden aikana Rooman keisari hiljentyy ja ilmaisee jumalallista kunnioitusta edesmenneen maailmanvalloittajan palsamoidulle ruumiille.

Octavianus halusi ”nähdä kuninkaan”. Antiikin maailmassa, kuten monessa muussakin kulttuurissa, hauta ei merkinnyt ainoastaan paikkaa johon kuollut ihminen haudattiin. Sen uskottiin olevan domus aeterna, ikuinen talo, jonka läheisyydessä vainajan henki, (daimon tai genius) vaikutti elävien elämään. Merkittävien henkilöiden haudoilla saatettiin rukoilla suojelua vainajalta tai pyytää ettei hän vahingoittaisi vierailijaa. Aleksanterin tapauksessa kyse oli jumalaksi tai puolijumalaksi eli heerokseksi kohonneen suurmiehen haudasta. Vieraillessaan ihailemansa maailmanvalloittajan haudalla korkea-arvoiset roomalaiset saattoivat aistia jumalan läsnäolon.

Aleksanteri, ja näin ollen myös hänen hautansa, oli liitetty osaksi egyptiläistä uskomusjärjestelmää noin 300 vuotta ennen Octavianuksen vierailua. Yksi Aleksanterin kenraaleista, Ptolemaios (myöhemmin hallitsija Ptolemaios I Soter) oli varastanut kuninkaan palsamoidun ruumiin ja vienyt sen sarkofageineen Aleksandriaan, jossa Aleksanterin maallisista jäänteistä tuli osa valtion kulttia. Ptolemaiosten hallitsijasuku, joita faraoiden mallin mukaan palvottiin jumalina, johti valtansa kaupungin perustajaan Aleksanteriin, jonka kultista huolehtivat tehtävään nimetyt papit.

Myös muiden kuuluisien roomalaisten, kuten Julius Caesarin (100–44 eaa.) kerrotaan vierailleen Aleksanterin haudalla. Caligulan sanotaan ottaneen haudasta Aleksanterin rintahaarniskan ja pitäneen sitä erityistilaisuuksissa. Vieraillessaan Aleksanterin haudalla kesällä vuonna 215 keisari Caracalla (186–217) asetti sarkofagin päälle kuninkaallisen viittansa, arvokkaat sormuksensa, vyönsä ja muut arvoesineet, joita hän kantoi mukanaan. Antiikin kirjailijat kirjoittivat vierailuista esitelläkseen kaupungin kuuluisia nähtävyyksiä ja ylläpitääkseen uskonnollista pieteettiä. Lisäksi antiikin kirjallisessa kulttuurissa vierailut liitettiin käsitteeseen imitatio Alexandri eli haluun samaistua tai jäljitellä Aleksanterin elämää ja saavutuksia.

Sattuvasti Aleksanteri itse oli ollut merkittävä innoittaja ja esikuva tälle kirjalliselle traditiolle, jossa kuvailtiin roomalaisten hallitsijoiden vierailuja haudoilla.  Aleksanterin elämää kuvanneet auktorit kertoivat lukuisista Aleksanterin tekemistä pyhistä vierailuista. Temppeleiden lisäksi hän vieraili puolijumalana palvotun Troijan sodan sankarin Akhilleuksen sekä Persian imperiumin perustajan Kyyros Suuren haudoilla. Aleksanteri suoritti haudoilla näyttäviä menoja asettamalla haudoille seppeleitä tai kruunuja vainajan muistoa kunnioittaakseen.

Italialaisen Giovanni Paolo Paninin (1691-1765) maalaus jossa kuvataan Aleksanteria vierailemassa Akhilleuksen haudalla. Kuva: Wikimedia Commons

Antiikin kirjallisuustraditiossa haudoilla vierailut korostivat muiston tärkeyttä jälkipolvien silmissä. Akhilleuksen haudalla Aleksanterin sanotaan julistaneen tämän Troijan sodan sankarin onnekkaaksi, koska tällä oli ollut Homeroksen kaltainen runoilija ylistämässä hänen mainetöitään. Samassa yhteydessä nuori kuningas ilmaisi huolensa siitä, muistaisivatko myöhemmät sukupolvet hänen maineikkaat tekonsa. Saapuessaan Kyyroksen haudalle Aleksanteri huomasi järkyttyneenä, että hauta oli häväisty. Hän rankaisi haudanryöstäjiä, kunnosti haudan, ja teetti uudelleen sen arvokkaat esineet. Antiikin maailmassa haudan häpäisy oli ikävimpiä kohtaloita, mitä ihmiselle saattoi sattua.

Nykyään pyhiinvaellus liitetään yleisesti kristilliseen tai islamilaiseen kulttuuriin. Todellisuudessa ilmiö oli olemassa jo esikristillisissä kulttuureissa. Antiikin maailmassa ihmiset vierailivat pyhillä paikoilla, kuten temppeleissä, haudoilla ja oraakkelien luona. Matkanteon aikana saatettiin kokea viitteitä jumalten lähettämistä ennemerkeistä, jotka nähtiin todisteena jumalten hyväksynnästä: jumalat halusivat kommunikoida matkaajien kanssa. Kun vierailija oli saapunut pyhiinvaelluskohteeseen, hän esitti tietyt rituaalit, uhrit ja rukoukset uskonnollisen objektin yhteydessä palvotulle jumaluudelle. Lisäksi vierailuun kuului pyhäkön arkkitehtuurin tarkasteleminen ja ihasteleminen.

Tutkijat kiistelevät siitä, voidaanko termiä ”pyhiinvaellus” istuttaa antiikin maailmaan. Myönnettäköön, että kyseistä termiä ei klassisesta kreikasta löydy: lähteet kertovat vain, että henkilö X vieraili temppelissä ja uhrasi jumaluudelle, tai saavuttuaan kaupunkiin hän osallistui johonkin vuotuiseen uskonnolliseen juhlaan. Niinpä jotkut tutkijat suosivat termin pilgrimage sijaan termejä sacred travel tai sacred tourism kuvaamaan kyseistä ilmiötä antiikin kontekstissa. Edellä kuvatuissa tapauksissa korkea-arvoisat roomalaiset vierailevat haudalla ollessaan ohikulkumatkalla tai vieraillessaan kaupungissa. Vaikka kaupungissa ei vierailla pelkästään uskonnollisista motiiveista, tarinoissa toistuu usein viitteitä paikalla suoritettuihin rituaaleihin, joten pelkästä turismista ei näissä tapauksissa voida puhua.

Vertailu antiikin ja keskiajan välillä on Triviumin tutkimusyksikön pääteemoja, joka näkyi mm. elokuussa vuonna 2015 järjestetyssä konferenssista Passages from Antiquity to the Middle Ages VI – On the Road: Travels, Pilgrimages and Social Interaction, jonka tieteelliset hedelmät tullaan tulevaisuudessa julkaisemaan kansainvälisessä artikkelikokoelmassa. Voidaanko pyhiinvaellusten historiassa nähdä jatkumo antiikista keskiaikaan? Antiikin kirjallisuudelle yleinen tapa kertoa hallitsijoiden rituaalinomaisista vierailuista haudoilla epäilemättä vaikutti keskiajan tarinaperinteeseen. Kertomuksissa säilyivät tietyt elementit, joiden kautta rakennettiin mielikuva hallitsijan valta-asemasta, hurskaudesta, jumalallisuudesta, jne. Haudalla vierailun kokeminen uskonnollisena kokemuksena korosti suurempien voimien läsnäolon – oli kyse sitten Jumalasta, puolijumalista tai pyhimyksistä – vaikutusvaltaa.

Aleksanteri Suuren hauta pyhiinvaelluskohteena katoaa kertomustraditiosta myöhäisantiikissa. Haudoilla vierailu ja hautoihin liitetyt pyhyyden attribuutit kuitenkin säilyvät kristillisessä traditiossa. 300-luvulta lähtien Kristuksen ja väkivaltaisen kuoleman kärsineiden pyhimysten haudoista tuli kristittyjen pyhiinvaelluskohteita. Mielenkiintoisesti kirkkoisä Johannes Khrysostomos (n. 345–407) eräässä saarnassaan vertailee keskenään Aleksanteri Suuren ja Jeesuksen arvovaltaa. Hän esittää ei-kristitylle kuulijakunnalleen retorisen kysymyksen: ”Kerrohan minulle, missä on Aleksanterin hauta. Näytä sen sijaintipaikka ja kerro hänen kuolinpäivänsä.”

Hallitsijoiden haudat eräänlaisina pyhiinvaelluskohteina ovat myöskin osa Euroopan lähihistoriaa. Neuvostoliitossa Leninin ja Stalinin sekä Kiinan kommunistijohtaja Mao Zedongin lasikantisissa sarkofageissa säilytettyjä palsamoituja ruumiita voidaan pitää uskontoon rinnastettavan kommunistisen ideologian pyhinä paikkoina. Nämä johtajien maalliset jäänteet ovat julkisesti näytteillä mausoleumeissa Moskovan ja Pekingin kaupungeissa jäänteinä henkilökultista, joka muistuttaa Aleksanterin ruumiin käyttöä antiikin maailmassa. Vieraillessaan yhteisön tunnustamilla pyhillä paikoilla poliitikot ja presidentit rakentavat nationalismin aatetta ja kansallista identiteettiä. Vaikka nykymaailmassa vierailijoiden oma uskonnollinen kokemus tai samaistuminen esimerkiksi toisen maailmansodan sankarivainajiin tai entisiin presidentteihin olisi vähäisempi, vierailujen symbolista arvoa ei voida kiistää. Historiaa ja historian tarinoita käytetään edelleen määrittelemään nykyisyyttä. Sama ilmiö näkyy myös antiikin pyhiinvaellustarinoissa, jotka eivät ainoastaan heijasta aikansa maailmaa ja arvoja, vaan sisältävät ideologisia viestejä.

En ole vieraillut näiden suuresti ihailtujen ja pelättyjen kommunistijohtajien haudoilla. Jos joskus kävisin Moskovassa tai Pekingissä, uteliaisuus todennäköisesti veisi voiton, vaikka en voi kieltää, etteikö lasikantisen palsamoidun ruumiin pitäminen näytteillä ja sen katsominen turistinähtävyytenä tunnu makaaberilta. Myöskään herrojen edustama ideologia ei puhuttele minua emotionaalisesti, joten niin sanottu pyhiinvaelluskokemus jäisi saavuttamatta. En laskisi seppelettä, saati sirottelisi ruusuja. Rohkenen todeta, että heidän ”suuret” tekonsa lienevät liian lähellä omaa aikaani; näiden suurmiesten sijaan hiljaista hetkeä viettäisin mieluummin heidän edustamansa ideologian uhrien muistolle.  On helpompi suunnata kaukaiseen menneisyyteen, jossa pöly on ns. laskeutunut kuin tehdä kunniaa 1900-luvulla vaikuttaneiden hallitsijavainajien muistolle.

Jos luoja suo, seuraavan kerran toivon viettäväni hiljaista hetkeä turistinähtävyydessä Iranissa. Siellä nykyisen Sirazin kaupungin läheisyydessä on Persian imperiumin suurkuningas Kyyroksen hauta, jossa myös Aleksanteri vieraili ja aisti edeltäjänsä saavutukset ja imi itseensä paikan pyhyyden. Pyhiinvaeltaminen ei ole vain vanhan maailman ilmiö vaan kuuluu yleisinhimillisen toiminnan piiriin. Se herättää ristiriitaisia tunteita moderniteetissä – yli tuhatvuotisen historian äärellä ihminen hiljentyy.