Pelkoa ja inhoa keskiajalla ja uuden ajan alussa – Konferenssi negatiivisista tunteista

Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Marraskuun alussa Kööpenhaminassa järjestettiin kansainvälinen konferenssi negatiivisista tunteista keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa, Fear and Loathing in the Earthly City – Negative Emotions in the Medieval and Early Modern Period, c. 1100–1700. Viitisenkymmentä tutkijaa kokoontui 1.–2.11. Tanskan Kansallismuseon tiloissa jakamaan ajatuksiaan ja tutkimustuloksiaan tunteista, joita pidettiin vanhempien aikojen kulttuurissa, ja pitkälti nykyäänkin, huonoina ja epätoivottuina. Kaksipäiväinen konferenssi oli pakattu täyteen kiinnostavia esitelmiä vihan, pelon, kateuden, inhon ja surun tunteiden negatiivisista ja positiivisistakin konnotaatioista eri yhteyksissä.

Keynote-luennoilla kuultiin myöhäiskeskiajan ritarikulttuurin häpeän, koston ja kunnian merkityksistä (Craig Taylor), tunteiden ilmenemisestä ruotsalaisessa rikoslainsäädännössä ja erityisesti sukurutsatapausten oikeudellisessa käsittelyssä (Bonnie Clementsson) sekä noitien pelosta ja inhosta uuden ajan alussa (Malcolm Gaskill). Historiantutkimuksen lisäksi esitelmiä kuultiin kirjallisuuden, uskontotieteiden ja taidehistorian aloilta. Tunteiden tutkimuksen metodologiaa ja teoreettista puolta käsiteltiin lähinnä keskusteluissa, kun taas tunnehistorian empiirinen puoli oli paremmin edustettuna esitelmissä.

Rita Voltmerin kriittinen katsaus Jean Delumeaun klassikoihin haastoi tunnettua ja yhä vaikutusvaltaista tulkintaa pelon ja syyllisyyden läpitunkevuudesta uuden ajan alun mentaliteetissa. Voltmer käsitteli pelon negatiivisia ja positiivisia uskonnollisia ulottuvuuksia, eritoten Jumalan pelon keskeisyyttä ja ihannetta. Myös Daniel McCann toi esiin pelon tunteen hyödyllisiä puolia tarkastellen pelkoon liitettyjä myönteisiä ja välineellisiä terveysvaikutuksia sekä pelon tuoman nöyryyden tärkeyttä ihmisen Jumalasuhteen kannalta keskiajan Englannissa. Göran Malmstedt esitelmöi niin ikään tunteiden arvottamisen ja uskonnon yhteyksistä, keskittyen vihan tunteen erilaisiin merkityksiin uuden ajan alun luterilaisessa ruotsalaisessa kulttuurissa. Vihan tunteella oli positiivisia muotoja, esimerkiksi synninteon nostattama Jumalan viha oli pohjimmiltaan proaktiivista ja oikeutettuja, ja Jumalan kosto ja rangaistukset vaikkapa tautien tai katojen muodossa ansaittuja. ’’Vääränlainen’’ viha ilmentyi esimerkiksi noitien käytöksessä; reaktiivinen ja impulsiivinen viha ja kostonhaluun liitetty raivo olivat tunteen negatiivisia muotoja.

Useammat muutkin esitelmät käsittelivät vihan tunteen muotoja ja arvottamista. Vihan tunne ja ilmentäminen olivat oikeutettuja ja hyväksyttyjä esimerkiksi oikeaa uskoa puolustaessa, vaikkapa vääräoppisten ja Tukholman konsistorin papiston kohtaamisissa 1600-luvun Ruotsissa (Karin Sennefelt) ja Englannin noitavainoissa (Malcolm Gaskill). Monet esitelmät toivat hedelmällisellä tavalla esiin, kuinka uskonto vaikutti tunnediskursseihin ja määritti tunteiden tilannesidonnaisia merkityksiä. Kaikista syntisimpinäkin pidetyt tunteet tai passiot ja niiden nostattamat reaktiot olivat ymmärrettäviä ja hyväksyttyjäkin jossakin tilanteessa. Tunnearvostuksiin vaikutti toki myös kokijan asema ja sukupuoli; esimerkiksi erityisesti naisten vihaa ja raivoa pidettiin vaarallisena sekä normeja ja patriarkaalista järjestystä rikkovana uhkana. Sodankäynnissä ja aateliston ihanteissa viha ja kosto olivat oikeutettuja vain tiettyyn, veteen piirrettyyn kohtuuden rajaan saakka. Esimerkiksi Craig Taylor ja Thomas Heebøll-Holm käsittelivät esityksissään vääryyden ja häpäisemisen koston oikeutta aateliston välisissä konflikteissa ja sodankäynnissä, koskien myöhäiskeskiajan Ranskan ritarikulttuuria ja 1100-luvun pohjoismaisia sisällissotia.

Negatiivisesta tunnekirjosta vihan ja pelon ohella myös suru ja epätoivo olivat useamman esitelmän aiheina. Natalie Calder tarkasteli sopivan suremisen rajoja sekä meditatiivisen, uskonnollisen pohdiskelun suosituksia surun lievittäjinä keskiaikaisessa englantilaisessa runossa Pearl. Jonathan Durrant tarkasteli melankolisten ja epätoivoisten tunteiden yhteyksiä 1500-luvun diskursseissa ja kritisoi tutkimuksessa esiintyviä näkemyksiä, joissa uuden ajan alun melankolia nähdään ainoastaan humoraalipatologisena tilana ja samaistetaan nykymasennuksen kaltaiseksi mielisairaudeksi. Itse käsittelin esityksessäni surun tunteiden ja kehollisten ilmentymien luokittelua melankolia-sairaudeksi, temperamentiksi, luonnolliseksi passioksi ja suremiseksi tai epätoivon synniksi uuden ajan alun Ruotsin kontekstissa. Tarkastelin myös sitä, miten surun tilannesidonnainen tulkinta synnytti edelleen uudenlaisia kokemuksia. Surun tunteen erilaiset muodot ja konnotaatiot olivat esillä myös muun muassa Katrine Funding Højgaardin esityksessä Jerusalemin piirityksen (v. 1187) ja kristittyjen tappion aikalaisraportoinnista ja -muistelusta sekä esitelmissä epätoivon sisällöistä ja vaaroista norjalaisessa 1580-luvulla tehdyssä saarnakokoelmassa (Helge Straxrund) ja surun tunteen tulkinnasta ja käytöstä Shakespearen Venetsian kauppiaassa (Rasmus Vangshardt).

Perjantaiaamu lähti käyntiin Malcolm Gaskillin keynote-luennolla Emotional Exchanges: Fearing and Loathing Witches in the Early Modern World, jossa käsiteltiin noitiin ja noituuteen liittyviä ristiriitaisiakin tunteita eritoten uuden ajan alun Englannin ympäristössä. Kuten muissakin sosiaalisissa konflikteissa, osanottajien tunteet olivat ytimessä myös noituuden käsittelyssä, kun noidaksi syytetyn käytös saattoi nostattaa vihaa, pelkoa tai sääliäkin ja esimerkiksi noituuden uhreiksi itsensä kokeneet saattoivat saada psykosomaattisiakin oireita ahdistuksestaan. Kuten ns. noitatutkimus on osoittanut, laajamittaisemman noitavainon syntyminen edellytti tapahtumien ja yhteisön tunteiden eskaloitumista. Tavallisimmin yksittäiset syytökset kaatuivat nopeasti ja suurin osa oikeustapauksista päätyi epäillyn vapauttamiseen. Suhtautuminen yliluonnollisten voimien käyttämiseen oli kaksijakoista, kun esimerkiksi parantava ja suojeleva taikuus ja talismaanien käyttö olivat osa arkea. Kiehtovimpia olivat Gaskillin esittelemät kuvat noitavainoihin, noituuteen ja taikuuteen liittyvästä esineistöstä, joka on näytillä Oxfordin Ashmolean-museon näyttelyssä Spellbound: Magic, Ritual and Witchcraft. Näyttely on ollut yleisömenestys ja on vielä esillä 6.1.2019 asti.

Muutoin perjantai-aamupäivä koostui tuplasessiosta, jossa tohtorikoulutettavat esittelivät tekeillä olevia tunnehistoriaan liittyviä väitöskirjaprojektejaan keskittyen konferenssin teemaan. Toisessa oli keskiaikaan ja toisella uuden ajan alkuun liittyviä esityksiä. Jälkimmäisestä mieleen jäi erityisesti Jeanne Søberg Jørgensenin tekeillä oleva tutkimus tunteiden käytöstä ja tunteisiin vetoamisesta anomuskirjeissä, joita rikolliset tai heidän läheisensä kirjoittivat armahduksen tai rangaistuksen lieventämisen toivossa Tanskan kuninkaalle 1700-luvun alussa. Erilaiset yksityishenkilöiden tekemät anomukset ovat vielä varsin vähän hyödynnetty lähdesarja pohjoismaisessa vanhempien aikojen historian tutkimuksessa, ja tehdyt tutkimukset osoittavat niiden hedelmällisyyden monenlaisten ilmiöiden tarkasteluun (mm. Martin Almbjär, Michel Bergnsbo, Nina Javette Koefoed, Solveig Widén, Ella Viitaniemi, Jezzica Israelsson).

Tutkijoilla on käytettävissään hyvin rikkaita ja erilaisia lähdeaineistoja myös vanhempien aikojen negatiivisesti arvotettujen tunteiden tarkasteluun. Esitellyt tutkimukset perustuivat muun muassa oikeuspöytäkirjojen, pamflettien, saarnojen ja hengellisen kirjallisuuden sekä taiteen ja fiktion kuten maalausten, näytelmien ja runojen kuvauksiin. Monissa esitelmissä pureuduttiin keskiajan kirjallisuuteen, kun järjestäjätahoina oli Tanskan Kansallismuseon edustajan sekä Syddansk Universitetin professori Louise Nyholm Kallestrupin ohella yliopiston Centre for Medieval Literature.

Maalaustaiteen kuvasto täydensi useampia esityksiä, vaikkakin tunteiden ’’lukeminen’’ erittäin kulttuurisidonnaisesta ja monimerkityksestä kuvastosta herätti keskustelua. Tunteiden tulkitseminen aikalaiskuvista on haastavaa erilaisten käyttötarkoitusten, kohdeyleisöjen ja nykykatsojalle vieraiden taiteellisten konnotaatioiden takia. Esimerkiksi noitiin liittyvien pamflettien kuvitusta (ja toki kirjallista sisältöä) voi tulkita viihteenä tai vaikkapa uskonnollisena propagandana sen sijaan, että niiden tulkitsisi välittävän joitakin ’’aidosti’’ koettuja tunteita. Eniten taiteeseen keskittyivät esitelmät kärsimyksen ja kivun teemoista ja tarkoitusperistä uuden ajan alun kirkkotaiteessa (Martin Vansgaard Jürgensen) ja hevosten kuvastosta taistelu- ja sotamaalauksissa kauhun, vihan ja muiden tunteiden välittäjinä (Kasper Steenfeldt Tipsmark).

Kaiken kaikkiaan konferenssi osoitti jälleen kerran tunnehistorian moni- ja poikkitieteisyyden sekä tutkimusaiheiden monipuolisuuden. Tunnehistorian empiirinen anti selkeästi rikastaa ja jopa haastaa käsityksiämme keskiajan ja uuden ajan alun ihmis- ja maailmankuvasta, mentaliteetista, yhteisöjen toiminnasta ja vaikkapa yksittäisten henkilöiden toiminnan syistä ja tarkoitusperistä. Tunneyhteisöillä oli kuitenkin omat sääntönsä, joissa kuolemansynneiksi määritellyillä ja siten pääosin vahingollisiksi ja pahoiksi katsotuilla tunteilla ja niiden esittämisellä oli positiiviset, tarpeelliset ja hyödyllisetkin paikkansa.

Konferenssin tiedot ja ohjelma: http://cml.sdu.dk/event/fear-and-loathing-in-the-earthly-city-negative-emotions-in-the-medieval-and-early-modern-period-c-1100-1700

Apostolinkyydillä Turusta Naantaliin 11.8.2018

Teksti ja syke Tapio Salminen
Kanssakävely, kuvat, kuvatekstit ja tsemppaus Ville Vuolanto

Miltä tuntuu kävellä Turusta Naantaliin? Miten maantien topografia – nousut, laskut, mäet, rinnemaat, kosteikot ja purojen ylitykset – näyttäytyvät kävelijän näkökulmasta? Miten kuljetun matkan, kulutetun ajan ja rasituksen yhteys toteutuu 2010-luvun todellisuudessa? Mitä annettavaa digitaalisilla apuvälineillä on matkalla olon tutkimukselle?

Keskiajan pyhiinvaellukset on perinteisesti jaettu kauko-, keskipitkiin ja lyhyisiin vaelluksiin. Kaukokohteina olivat koko kristikunnan merkittävimmät paikat, joihin aikaa kului vuosi tai enemmän, lähialueiden keskipitkiin vaelluksiin muutama kuukausi, lyhyisiin alle kuukausi tai viikko. Mikrovaelluksiksi voitaisiin nimittää niitä, joihin kului vain joitakin päiviä. Vaellusten motiiveja, rituaaleja, sosioekonomisia ulottuvuuksia ja arjen kulttuuria on tutkittu kaikista mahdollisista näkökulmista, muttei aina siitä kaikkein ilmeisimmästä. Millainen fyysinen rasitus vaellus oli? Miten matkanteon vaatimukset jäsensivät kuljettua matkaa, ja mikä vaikutus liikkumismuodolla oli vaelluksen etappeihin?

Esiteollisen ajan Suomessa matkaa tehtiin vuodenajasta riippuen jalan, hevosella, kärryillä, hiihtäen tai reellä. Liikkumistavoista yleisin ja kaikille tuttu tapahtui omin jaloin. Koska kulku kesä- ja talvikeleillä oli erilaista, myös reitit vaihtelivat. Rospuutto tarjosi kulkemiseen omat säväyksensä. Talvi- ja vesiliikenteen merkityksestä huolimatta on selvää, että maaliikenne ja ensimmäiset paljaalla maalla sijainneet tiet syntyivät pysyvästi asutulla ja viljellyllä seudulla viimeistään keskisellä rautakaudella, osin jo varhaismetallikaudella, ja että ensimmäiset rannikon ja sisämaan asutusytimiä yhdistäneet maareitit vakiintuivat viimeistään viikinkiajan lopulla. Keskiajan kuluessa tärkeimmistä reiteistä muotoutui yleisiä maanteitä (landsväg), maan (land, terra), eli maakuntayhteisön yhteisesti veroluontoisena työnä ylläpitämiä teitä. Niitä tuki suuri joukko asutuksen sisäisiä paikallisia teitä, joita pitkin väki kulki kirkkoon, käräjille tai myllyyn, ja jotka lainsäädännössä muodostivat oman juridisen tilansa ja yhteisen velvollisuuden. Suurin osa kaikesta liikkumisesta tapahtui 1900-luvun alkuvuosikymmeniin saakka jalan, ja sen, miltä kävely kirkolle tai naapuripitäjään tuntui, tiesi jokainen.

Raision kirkko, länsitorni. Tornin leveys ja sen alaosan erikoiset etelän, pohjoiseen ja länteen avautuvat laajat kaariaukot viittaavat siiihen, että tornin alaosaa on voitu käyttää avoimena suojana. Kirkon kivirakenteet ovat todennäköisesti 1500-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.

Kokeellista kävelyä menneisyyden maisemassa

Kymmenisen vuotta sitten kokeilin kollegani Ville Vuolannon kanssa muutamana keväänä Tampereen seudulla, miten maisema ja matka avautuvat, kun Hämeensillan vanhalta paikalta kävelee 1700-luvun lopun maantien linjausta niin pitkälle kuin yhtenä päivänä taukojen kanssa tuntuu sopivalta. Reitit oli helppo rekonstruoida Kuninkaan kartastosta (1776–1805). Muiden lähteiden perusteella maantien topografian osia saattoi ulottaa keskiaikaan saakka. Ensimmäisellä kerralla tallustimme Siuroon, toisella Kaivannon kanavalle. Molemmissa järkeväksi päivämatkaksi osoittautui toukokuun keleillä noin 32-35 km, johon kului 8-9 tuntia pysähdyksineen. Nopeammin ja enemmänkin olisi voinut kävellä, mutta ajatus oli, että tahdin tulee olla sellainen, jota jalat toimivat seuraavanakin päivänä, sen jälkeen ja vielä ensi viikollakin. Kävelyt osoittivat hämmästyttävällä tavalla, että maisema avautui maantieltä yhä topografisina kiinnekohtina; etäällä olevina aukkoina, harjanteina ja kohteina horisontissa, joiden avulla suunnistaminen vanhassa kulkemisen maisemassa oli yllättävän vaivatonta kaiken modernin infrastruktuurin keskellä.

Muutama vuosi sitten sain ajatuksen, että samaa voisi kokeilla toisenlaisessa kontekstissa, kulttuurimaisemassa ja topografiassa kävelynä Turusta Naantaliin. Kyse ei ollut pyhiinvaelluksen rekonstruoinnista, ainoastaan henkilökohtaisesta kiinnostuksesta matkan, ajan, topografian ja fyysisen kokemuksen yhteyteen menneisyyden maisemassa. Jossain vaiheessa tulin sitten kertoneeksi asiasta Villelle, joka innostui hankkeesta heti. Niinpä toteutimme kävelyn lauantaina 11.8.2018. Vasta Naantalissa kävelyn jälkeen ja junassa Tampereelle havahduin miettimään, mistä asiassa oli kyse ja miten siinä saavutettua tietoa voisi soveltaa keskiaikaisten pyhiinvaellusten tai muun jalan tapahtuneen esiteollisen kulkemisen tutkimukseen Suomessa. Ranteessa heiluneen sykemittarin, maantien topografian ja erilaisten tilakokemusten kautta avautui aivan uudenlaisia näkökulmia keskiajan suomalaiseen matkalla olon todellisuuteen.

Naantalin tiellä

Keskiaikainen reitti Turusta Naantaliin noudatti Aurajoen sillan pohjoispäästä Raision kirkolle ja siitä muutama sata metriä länteen sijainneesta tienhaarasta Maskuun, Nousiaisiin ja Mynämäelle vienyttä yleistä maantietä. Sen juuret ovat Aurajoen suuta ja Mynämäen lahden pohjukkaa viimeistään 1200-luvun alussa yhdistäneessä kulkureitissä. Postilaitoksen järjestämisestä 1630-luvulta lähtien tämä osa tiestä oli osa Ahvenanmaan yli vienyttä Suurta Postitietä, jonka inventoin maastossa Anitta Lehtosen kanssa syksyllä 1989. Jo ennen Naantalin luostarin perustamista ja toiminnan vakiintumista (1440- ja 1450-luvut) Maskun ja Nousiaisten tienhaarasta vei Lietsalan ja Karvetin kautta Ailostenniemelle toinen paikallisempi tie, joka maankohoamisen perusteella lienee syntynyt vasta 1300-luvulla ja jota kulmakunnan asukkaat käyttivät kirkkotienään Raisioon. Tiellä ollut Kastunvuoren jakokuntarajan rajamerkin lähellä sijainnut Kastunsilta (Kastabro) mainitaan jo 1454, jolloin luostari osti sen viereisen niityn itselleen.

Kuvassa on näkymä vanhalta Raisionjoen siltapaikalta pohjoiseen, yläjuoksulle. Paikalta on reilut 150 metriä Raision kirkolle. Linkin takaa löytyvässä kartassa näkyy Raision kirkon sijainti suhteessa Raisionjoen laaksoon. Vanha siltapaikka on noin 800 metriä Ihalan kalmiston yläpuolella, ja puolisen kilometriä kohtaan jossa joenpinnan taso nousee kolmeen metriin merenpinnasta. Maankohoaminen tällä seudulla on noin 60 senttimetriä vuosisadassa, eli lahdenpohja on ollut tuossa kohdassa 1400-luvun tienoilla. Myös tuon jälkeen mereltä on ollut helpohko pääsy vähintäänkin tuohon saakka – mitään virtapaikkoja ei alapuolella joessa ole – mutta todennäköisesti jokea on päässyt nousemaan aina sillalle saakka. Silta on nykyisin noin 4 kilometriä mereltä, ja se on ollut pitkälle uudelle ajalle saakka alin siltapaikka Raisionjokilaaksossa. Vielä nykyisen Hintsan padon alla, puolisen kilometriä kirkon yläpuolella, joen korkeus on alle 7,5 metriä merenpinnan tasosta. Arkeologisen aineiston mukaan kirkon nykyisellä paikalla on todennäköisesti ollut kirkko jo 1200-luvulla – tämä onkin varsin luontevaa, sillä paikalle on päässyt varsin yksinkertaisesti niin vesireittejä kuin juuri merenlahdet kiertäviä maareittejäkin pitkin

Koko tien linjaus Aurajoen sillan pohjoispäästä Raision kautta Naantaliin on hyvin todennettavissa alueen 1700-luvun isojakokarttojen ja Kuninkaan kartaston avulla. Seudun rikkonainen topografia määrittelee tielinjaukselle selkeät rajat, joissa eri liikkumismuotojen tuottamat variaatiot ovat ennen 1930-lukua ja sen jälkeistä aikaa olleet pienet. Vasta 1960-luvun liikennesuunnittelu ja sen jälkeinen rakentaminen ja kaavoitus on muuttanut topografiaa niin, että huomattava osa tien keskiaikaisesta linjauksesta on nykyisin Satakunnantien ja Raisiontien (mt 12150) sekä niitä reunustavien kevyen liikenteen väylien ja penkkojen alla. Merkittävämpiä vanhemman, ts. 1960-lukua edeltäneen tielinjauksen osia on säilynyt vain Hepo-ojan molemmin puolin Lasimestarintien ja sen suuntaisen pyörätien kohdalla Turun Mälikkälässä, Haunistentien ja Jertantien kohdalla, jossa Raisionjoen keskiaikaisen siltapaikan kohdalla on nykyisin kevyen liikenteen silta, sekä Vehnätiellä Raision Ristimäessä ja Tammikankareen luona ennen Murikonojan laaksoa. Vanhasta 1930-luvun tierungosta muistuttavat tuolloisen tienrakennusteknologian kestävimpiin saavutuksiin kuuluneet kivipalkkirummut, joita on säilynyt siellä täällä tierakenteen osana. Murikonojalla tai jossain sen läheisyydessä Lietsalan puolella sijaitsi 1454 tiellä ollut Kastunsilta. Turussa Suurtorilta sillan yli pohjoiseen vienyt tie sijaitsi viimeistään 1300-luvulta lähtien Aninkaisten ja Brahenkatujen välisellä alueella ja vei Raunistulanporttiin. Naantalissa osa keskiaikaisesta tiestä on säilynyt kaupungin vanhimmassa katuverkossa Tulli- ja Mannerheminkatujen suuntaisena katutilana.

Turussa vietetyn yön ja tukevahkon hotelliaamiaisen jälkeen hankkiuduimme aamulla 11.8. hieman ennen kello kahdeksaa Aurajoen rantaan Suurtorin kohdalla olleen keskiaikaisen sillan päähän, josta lähdimme kävellen Brahenkatua ylös, Puutorin poikki Raunistulanporttiin ja siitä Satakunnantien länsipuolista kevyen liikenteen väylää kohti Raisiota. Nelisen kilometriä käveltyämme vilkaisimme Suikkilan kartanon pihapiiriä ja jatkoimme Lasimestarintien mutkien kautta Raision vanhalle siltapaikalle ja siitä kirkolle, jossa olimme ajateltua aikaisemmin ennen kello yhtätoista.

Näkymä Raision kirkon itäpäätyyn. Kuori-ikkunassa on säilynyt alkuperäinen myöhäiskeskiaikainen asu tiiliruoteineen ja poikkirautoineen. Oikealla kauppias Mats Cavenin ja hänen perheensä hautakammion seinää. Hautakammio on vuodelta 1814.

Kirkon luona ja sisällä vietetyn hyvän tovin jälkeen kävimme Raisiossa kahvilla ja suuntasimme Raisiontietä länteen. Asemalle tehdyn lyhyen koukkauksen jälkeen kävelimme Naantalin Nuhjalaan, jossa kahvittelimme jälleen, ja siitä Naantalin vanhankaupungin kautta luostarikirkolle. Välillä oli myös pari muuta lyhyehköä taukoa. Perillä olimme hieman yli kuuden tunnin jälkeen hieman yli kello 14 ja kuljettu matka oli poikkeamineen noin 21 km. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, sateelta säästyimme. Kirkossa oli häät, joten sisällä emme käyneet.

 

 

Sykemittarin mittaama reitti (gps) 11.8.2018. Tapio Salminen, PolarFlow.

Kalorit ja etapit

Matka apostolinkyydillä Turusta Naantalin luostarikirkolle vei hieman alle kuusi ja puoli tuntia, mutta koska siitä noin puolitoista kului Raision kirkossa ja asemalla ja vajaa tunti muina taukoina, varsinainen kävely vei ehkä nelisen tuntia. Kuntokävelyharrastukseni perusteella tiedän, että hyväkuntoinen kävelee 15 kilometrin matkan Tampereella mäkisessä Kaupin metsässä melko vaivattomasti kahteen tuntiin, parikymmentä kilometriä veisi aikaa ehkä noin kolme tuntia. Kuntokävelyssä keskivauhtini on n. 8–10 min/km, Naantalin tiellä vaelsimme 19 min/km, eli puolet hitaammin. Miesten maailmanennätys 20 kilometrillä on tasamaalla 1.16.36 (Yusuke Suzuki, 2015), naisten 1.25,02 (Jelena Lašmanova, 2012). Selvää on, että hyvällä säällä hyväkuntoinen 52-vuotias historiantutkija kävelee Turusta Naantaliin keskiaikaisen tien reittiä 3–4 tunnissa, mutta edes jotenkin matkasta nauttiakseen kannattaa varata 5–7 tuntia.

Raision kirkon eteisessä, tornin alakerrassa, säilytetään kahta vanhimmista Suomesta löydetyistä hautakivistä. Kivet ovat viimeistään 1200-luvun alkupuolelta; ne ovat graniittia, mutta niiden lähin esikuva ovat gotlantilaiset kalkkikivestä muotoillut kuvakivet. Toinen on selvästi kristillinen sauvaristeineen, mutta toisen kiven symboliikassa ei ole mitään nimenomaisesti kristillistä: kivessä näkyy auringonpyörä, ympyräristit ja kaksi eläinhahmoa (lintu ja jokin nisäkäs). Kiinnostavaa on, että kivet tuskin liittyvät alunperin toisiinsa: paitsi symboliikka, myös niiden valmistustekniikka on erilainen. Toisessa on sentin syvyinen hakkaus, toisen kuvaohjelma taas on toteutettu korkokuvana. Kivet löydettiin vuonna 1968 – niitä oli käytetty nykyisen kirkon kynnyskivinä.

Miten paljon energiaa kului ja miltä maantien topografia näyttää, kun sitä tarkastelee sykemittarin avulla? Mittarin asetin lepotilaan ainoastaan jälkimmäisellä kahvitauolla Naantalia lähestyttäessä, jolloin sitä oli pakko ladata. Parinkymmenen minuutin tauko pois lukien kulutin Aurajoen rannasta luostarikirkolle 2953 kilokaloria, josta 57 % oli poltettua rasvaa. Keskisyke oli istuma- ja muut tauot mukaan lukien 102 lyöntiä minuutissa. ”Normaalissa” kuntokävelyssä korkeammalla sykkeellä rasvan osuus vaihtelee 20–35 % välillä, joten ”vaeltaminen” kulutti kehoon varastoituneita enegiavarantoja huomattavasti enemmän kuin ”kuntoilu”. Kuten kuvituksena olevista sykemittarin tiedoista ilmenee, valmistajan ohjelmisto tulkitsi rasituksen ”äärimmäiseksi” ja kertoi palautumisajan olevan yli kolme vuorokautta. Koska kyse on kuntoilua varten luodusta tsemppausohjelmistosta, arvioon voi suhtautua hymähdellen, mutta totta on, että pitkäkestoinen päivänkin matkanteko kävellen vaati jo esiteollisessa yhteiskunnassa keholta paljon.

Toinen mielenkiintoinen sykemittarin ilmoittama mittaustulos oli korkeusero: 265 metriä nousua ja 275 metriä laskua. Lukema vaikuttaa hämmästyttävän suurelta, ja suhtaudun siihen yhä hieman epäuskoisesti, etenkin kun kyse on 2000-luvun kevyen liikenteen väylien tasoitetusta topografiasta. Korkeuskäyrien perusteella matkan varrella on kuitenkin useita 25 metrin nousuja ja laskuja. Mikäli mittari laski korkeuserot oikein ja niihin lisätään täyttömaiden, leikkausten ja tien muiden rakenneosien tasoittava vaikutus, reitin todellinen korkeusero 1400-luvulla on saattanut olla yhteensä yli 600 metriä (noin 300 m laskuja ja 300 metriä nousuja). Luku tuntuu suurelta, mutta samalla on muistettava, että rannikon topografia on todella pienipiirteinen ja rikkonainen, ja että vesijättöjen ja umpeenkasvaneiden lahtien ja juopien vuoksi Turun ja Naantalin välinen maantie sijoittuu Raisionjoen ja muiden pienempien purojen muodostamaa alamaata reunustaville sokkeloisille rinne- ja kalliomaille. Vaikutelma maantien topografiasta ja sen vaatimuksista vaeltajalle onkin kokonaan toisenlainen kuin Tampereen seudulla, jossa tiet sijoittuvat korkeuseroiltaan melko tasaisille harju- tai muille rinteille ja jokia ylittävät laaksot ovat harvemmassa.

Sykemittarin tiedot 11.8.2018. Tapio Salminen, PolarFlow.

Raision nykykeskus kuvattuna idän puolelta. Vasemmalla oleva risteys on suunnilleen samalla paikalla kuin jo keskiaikaisten Turusta Naantaliin ja Turusta Maskuun sekä Nousiaisiin johtavien teiden risteys. Suoraan eteenpäin matka jatkuu kohti Naantalia.

Raision asemakylän raitti. Oikealla edessä olevassa keltaisessa puurakennuksessa on toiminut kauppa – ja takana kohoavat Raision tehtaat. Tehtaan toiminta alkoi vehnämyllynä vuonna 1942; kasviöljytehdas perustettiin vierelle vuonna 1950, ja margariinitehdas perustettiin vuonna 1956. Perustamiskokouksessa puhetta johti pääministeri Kekkonen.

Evästä ja palveluita

Mitä tien topografia, Naantalin etäisyys ja kuljettu matka merkitsi keskiaikaiselle vaeltajalle? Käytännössä kulutettu kalorimäärä ja reitin vaatimukset tarkoittavat, että Turun ja Naantalin välisellä lyhyelläkin vaelluksella oli jo keskiajalla huolehdittava riittävästä ruokailusta, juomisesta ja tauoista, mistä käänteisesti seuraa, että mukana oli paitsi oltava evästä, myös maantien varren palveluita oli oltava saatavilla sopivin välimatkoin.

Vaikka olen jo 1990-luvulla tieinventointien yhteydessä ja sen jälkeenkin yrittänyt havainnoida etappipisteiden ja erilaisten matkanteon solmukohtien keskinäisten etäisyyksien merkitystä esiteollisessa liikkumisessa, vasta kävely Naantaliin avasi silmäni ymmärtämään, miten tie ja matkan etäisyydet kävelijälle näyttäytyivät ja millä tavoin sen varren etappipisteiden on täytynyt olla järjestetty. Jos tietä pitkin kulki luostarin kukoistuskaudella 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa, huomattava palvelurypäs on täytynyt pelkästään etäisyyden vuoksi olla ollut molempiin suuntiin tarjolla Raision sillan ja kirkon sekä niiden lähellä sijainneen Maskun tienhaaran luona. Keskiaikaisten lakien ja määräysten mukaan teiden varsilla tuli olla matkustavaisia varten ylläpidettyjä tavernoja ja krouveja, joista Mynämäkeä ja siellä krouvia pitänyttä perhettä tai sukua lukuun ottamatta on vain harvoja viitteitä lähdemateriaalissa. Myös Raisiossa sellainen on täytynyt olla. Melko selvää on, että tavernan lisäksi risteyksen, kirkon ja sillan tienoilla oli myös muita yksityisiä levähdyspaikkoja ja palveluita. Raision keskittymä palveli myös matkantekoa Maskun ja Nousiaisten suuntaan, jossa myöhäiskeskiajalla oli toinen tärkeä Turun ulottuvilla oleva pyhiinvaelluskohde.

Kuljetun matkan perusteella yksityisiä keskiaikaisia krouveja tai muita levähdyspalveluita tarjoavia pisteitä on täytynyt olla Turun ja Raision välillä myös Suikkilan myöhemmän kartanon luona, joka on soveltunut myös sisämaasta tulevan ratsutien ja talvitien solmukohdaksi ja joka vielä myöhään 1800-luvulla toimi käräjäpaikkana. Raisiosta länteen vastaavia levähdyspisteitä on kuljetun matkan perusteella voinut olla parikin, yksi mahdollisesti jo Pirilän-Ristimäen alueella, jossa Piuhanjoen laakso ulottuu mereltä lähelle Maskun kirkkoa ja on voinut muodostaa talvitienä käytetyn aukon, mutta viimeistään Lietsalassa, jonka läheisyydessä myös Kastunsilta sijaitsi. Lietsalan nimi saattaa Hämeen Härkätien Lietsan yksinäistalon tapaan liittyä matkantekoon, tosin Härkätielläkin etymologia on epävarma. Kolmas mahdollinen keskiaikainen krouvinpaikka saattaa olla ollut Karvetin ja Nuhjalan välisellä alueella tai siitä Naantaliin Luolalanjärven ja meren välissä olleen salmen tai vuolteen ylityspaikalla, jossa olleiden kalastamoiden luona olleet omistuksensa luostari vaihtoi 1450 Turun dominikaanikonventilta.

Naantalin kaupunki rakentui neljästä korttelista satamalahden lounaisrannalla – vastapäätä koillisrannalla kohosi ennen luostarikompleksi, nykyisin sen jäljelle jäänyt osa, kirkko. Tästä kuvasta voi ehkä hahmottaa hieman kaupungin pienuutta: kuvan keskialan talot ovat siis satamarannassa, ja takana oleva talo, jonka katto on kuvassa poikittain, on jo vanhan kaupunkialueen takareunalla. Punainen talo edessä on Niemen talo. Sen nykyisten piharakennusten paikalla olleessa talossa Naantalin luostarin perustaja piispa Maunu Tavast vietti viimeiset vuotensa: hän jätti piispantehtävänsä vuonna 1449 ja kuoli kolme vuotta myöhemmin.

Naantalin vanhan kaupungin katuja.

Naantalin kaupungin katuja. Kaupungin pienuudesta huolimatta korkeuserot vanhan kaupungin alueella ovat huomattavat.

Maantien kertomaa

Mitä Naantalin tiellä vietetty aurinkoinen elokuun lauantai antoi keskiaikaisen matkanteon tutkimuksen mahdollisuuksille Suomessa? Paitsi pohdintoja kehon rasituksesta, palautumisesta, matkan vaivoista ja etäisyyden funktioista, myös kokemusasiantuntijan näkemyksen lyhyen lähi- tai mikropyhiinvaelluksen aikataulusta keskiajan kesäkeleillä.

Pyhän Birgitan juhlista tärkein, kanonisaatiojuhla 7.10. sijoittuu sulan maan aikaan, nykyisessä gregoriaanisessa kalenterissa keskiajan lopulla noin kymmenen päivää myöhemmin, eli 17.10. Jos Birgitan kulttiin mieltynyt pyhiinvaeltaja halusi toteuttaa kattavan vaelluksen jalan Turusta Naantaliin, matkaan ehti lähteä Turusta vielä varsinaista juhlapäivää edeltävän aamun hämärissä ja olla perillä Naantalissa ennen aaton vigiliaa. Seuraava päivä kului Birgittaa juhliessa Naantalissa, ja Turkuun saattoi kävellä takaisin kolmantena päivänä vaelluksen aloittamisesta. Varakkaammalle vaeltajalle tien varrella oli varmasti tarjolla monenlaisia palveluita liikkumismuodosta riippumatta, mutta myös vähäväkisempi saattoi olettaa vaeltajan statuksen turvaavan ainakin vesihuollon ja mahdollisuuden levähtämiseen tien varren etappipisteissä. Suurimpien kirkollisten juhlapäivien aikaan matkalla oli varmasti muitakin, ja viimeistään Raisiossa väkeä on ollut liikkeellä paljon. Koska Raisio sijoittui keskiajan lopulla tärkeään Nousiaisten, Naantalin ja Turun pyhiinvaelluskohteiden risteykseen, olisi houkuttavaa ajatella myös sen 1500-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä rakennetun kirkon erikoisen kolmeen suuntaan (pohjoinen, länsi ja etelä) avautuneen eteisrakennuksen olleen tavalla tai toisella yhteydessä kirkon asemaan vaellusten etappipisteenä. Selvää on, että Naantaliin pääsi Turusta myös vesitse, mutta lokakuussa maantie oli varmasti suosituin, halvin ja houkuttelevin vaihtoehto.

N.B. Tekstissä ehdotetut talviteiden mahdolliset linjaukset ovat spekulatiivisia.

Naantalin kirkon itäpääty ja itäsakaristo (ns. nunnakuori, alunperin todennäköisesti kappelikäytössä). Paikan päällä katsottuna ja kierrettynä kirkko on vaikuttavan massiivinen – se onkin heti Turun tuomiokirkon jälkeen maamme suurin keskiaikainen kirkko. Nykyinen kivikirkko lienee rakennettu 1480-luvulla tai heti sen jälkeen birgittalaisluostarin kirkoksi. Takaa pilkottava kirkon länsitorni on muurattu vuosina 1794-1797. Päädyssä oikealla alhaalla on toinen niin sanotuista ”anteeksiantamuksen porteista”, jotka oli tarkoitettu luostarin ulkopuolelta kirkkoon tulijoille (kaupunkilaisille ja pyhiinvaeltajille) – tämä pohjoispuolen portti on ollut muurattuna umpeen jo vuosisatoja. Birgitta oli nähnyt näyssään porttiparin välttämättömiksi jokaiselle luostarikirkolle. Itäpäädyn suuren ikkunan lynetissä näkyy heikosti 1500-luvun maalaus (Kristus ja kaksi enkeliä) josta alla lähikuva. Suomalaisissa keskiaikaisten kirkkojen ulkoseinissä on yllättävän monessa jälkiä myöhäiskeskiaikaisista ja uuden ajan alkupuolen maalauksista.

Kartat:

KA, Maanmittaushallitus, Uudistusarkisto, Turun ja Porin Lääni, Turku, Maaria, Raisio ja Naantali.

Harju, Erkki-Sakari (toim.), Kuninkaan kartasto Etelä-Suomesta 1776–1805. SKS Toim., 1373. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012.

Paikkatietoikkuna (https://kartta.paikkatietoikkuna.fi/).

Tutkimuskirjallisuutta

Suvanto, Seppo. Naantalin historia 1. Keskiaika ja 1500-luku. Turku, 1976.

Sekä

Ahl-Waris, Eva. Historiebruk Kring Nådendal Och Den Kommemorativa Anatomin Av Klostrets Minnesplats. Helsingfors: Helsingfors universitet, 2010.

Hiekkanen, Markus, Suomen keskiajan kivikirkot (3. uud. p.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014.

Katajala-Peltomaa, Sari, Krötzl, Christian & Meriluoto-Jaakkola, Marjo (toim.), Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla: kun maailma aukeni. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 1399. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2014

Jaakko Masonen, Mika Hakkarainen, Anitta Lehtonen, Tapio Salminen, Suuri Postitie Varsinais-Suomessa. Tien linjaus, ajoitus ja nykyinen käyttö. Varsinais-Suomen seutukaavaliitto, Turku 1990.

Mauranen, Tapani (toim.), Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Tuhat vuotta teitä, kaksisataa vuotta tielaitosta 1. Helsinki: Tielaitos, 1999.

Salminen, Tapio, Common Road, Common Duty – Public Road, Private Space?: King Magnus Eriksson’s law and the understanding of road as a space in late medieval Finland and the Swedish realm. Scandinavian Journal of History, Volume 35, Issue 2 June 2010, 115–134.

Uotila, Kari (toim.), Naantalin luostarin rannassa – arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä. Stranden vid nådendals kloster – vardagen i klostret och dess omgivning. Kåkenhus-kirjat, nr. 3. Eura, 2011.

#NIOBENKYYNELEET – keskiajan kirjallisuus ja kierrätetty kokemus

Erika Pihl
Tampereen yliopisto

Kuvitusta Burgundin Marian rukouskirjasta (n. 1477).
Kuva: Wikimedia Commons.

”Miltä nyt tuntuu?” Klassikkokysymystä pohditaan paitsi palkintopallilla myös kaunokirjallisuuden sivuilla. Henkilöhahmojen sisäisen maailman – ajatusten, tuntemusten ja aistihavaintojen – kuvailu kuuluu länsimaisen romaanikerronnan vakiintuneisiin konventioihin. Perustellusti voidaankin puhua, kirjallisuudentutkija David Hermanin tapaan, inhimillisestä kokemuksesta kertomusmuodon keskeisenä osatekijänä: prototyyppisessä kertomuksessa havainnollistetaan jonkin tietyn kokevan tahon subjektiivista tapaa hahmottaa ja jäsentää kerrottuja tapahtumia. Kirjallisuutta lukiessa pääsemme siis seuraamaan näköalapaikalta, millaista on olla vaikkapa tohottava Emma Woodhouse tai huispaava Harry Potter.

Keskiajan kirjallisuudessa henkilöhahmojen mielenliikkeitä kuvataan nykykirjallisuuden ihanteista monilta osin poikkeavilla tavoilla. Kärjistäen sanottuna vastakkain ovat yksilöivä ja yhteisöllinen näkökulma kokemuksen kaunokirjalliseen esittämiseen: siinä missä moderni romaani tyypillisesti tavoittelee henkilöhahmon idiosynkraattista maailmankatsomusta kirjailijan omaleimaisella kielellä, painottaa keskiaikainen kertomus arkkityyppisyyttä ja kirjallisen tradition roolia. Jälkimmäisessä lähestymistavassa yksityisiä tunnetiloja sanallistetaan kierrättämällä kirjallisuushistoriallista kokemusvarantoa. Antiikista periytyneet vertauskuvat esiintyvät toistuvasti keskiaikaisten henkilöhahmojen mielentilojen rakennuspalikoina: syttyvä rakkaus on kuin tuulenvireessä leimahtava kekäle, mielenlujuus vaativassa paikassa muistuttaa jykevää tammea. Lisäksi tunteita havainnollistetaan nimeämällä aiemmista kertomuksista tuttuja mallikokijoita. Esimerkiksi Geoffrey Chaucerin Troilus kyynelehtii ja kärsii kuin kreikkalaisen mytologian Niobe, ja Giovanni Boccaccion Fiammetta samastaa hylätyksi tulemisen tuskansa Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa esiintyvän kuningatar Didon kärsimyksiin. Tässä kokemusten kiertokulussa kysymys ”miltä nyt tuntuu?” onkin kenties syytä esittää uudelleen muodossa ”keltä nyt tuntuu?”

Nykylukijaa tällainen toisteisuuden estetiikka saattaa äkkiseltään hämmentää. On kuitenkin muistettava, että käytäntö pohjaa erilaiseen käsitykseen kirjailijan ja kirjallisuuden roolista. Keskiaikainen runousoppi nojasi vahvasti klassiseen retoriikkaan, joka alun perin opetti taitavaa ja vakuuttavaa puheilmaisua. Antiikin oraattorien tapaan Galfridus de Vinosalvo määrittää 1200-lukulaisessa Poetria novassaan menestyksekkään sanailun avaimeksi voimakolmikon ars, imitatio, exercitatio: hyvää runoutta ei toisin sanoen synny tyhjästä ja tunteen viemänä, vaan runouden teoriaa tutkimalla, edeltäjiä jäljittelemällä ja kurinalaisesti harjoittelemalla.

Näkemykseen sisältyvää preskriptiivistä ajatusta oikein runoilemisesta voidaan tulkita eräänlaisena suojakilpenä merkitysten monitulkintaisuutta vastaan. Tästä lähtökohdasta Jesse M. Gellrich kirjoittaa klassikkotutkimuksessaan The Idea of the Book in the Middle Ages (Cornell University Press, 1985) keskiajan mytologisoivasta kulttuurista, jonka ajattelua jäsentää ykseyden ja vakautettujen merkitysten kaipuu: puhutaan maailmankuvasta, jossa menneisyyden mallit ja olemassa oleva traditio näyttäytyvät totuuden ylimpinä auktoriteetteina. Siten myös runouteen – ja siihen kuuluvien tunnetilojen esittämiseen – kouliudutaan klassisten edeltäjien hyväksi havaittua perintöä lainaamalla. Niin ikään toisto synnyttää konsensusta, jonka pohjalta rakentuu puhutteleva taiteellinen esitys: kuten antiikin retoriikka opettaa, kerronta vakuuttaa kuulijan, jos se hyödyntää sosiaalisesti jaettuja oletuksia, arvoja ja uskomuksia (esim. Rhetorica ad Herennium, I.9) – tai kirjallisuudesta puhuttaessa vakiintuneita esityskonventioita, kuten toistuvia vertauskuvia. Keskiaikaiseen kirjailijuuteen ja sisäisen kokemuksen kaunokirjalliseen esittämistapaan liittyy siis oleellisesti alkuperän hämärtyminen, mikä epäilemättä käy hankalasti yksiin minän ja muiden välistä eroa korostavan modernin individualismin kanssa.

Voidaan kuitenkin kysyä, onko keskiaikainen tekemisen tapa lopulta kovinkaan vieras. Internetin aikakaudella kirjallisen luomisen ja vastaanoton yhteisöllisyys on tullut uudella tavalla ajankohtaiseksi, ja kokemuksen kertomisen kannalta läheisempää heijastuspintaa voikin nykyromaanin sijaan etsiä sosiaalisen median jaetuista sisäisyyksistä. Verkon yhteisöpalveluissa ja keskustelupalstoilla yleispätevät apuvälineet viestittävät yksityistä kokemusta: monisäikeiset onnen tuntemukset tiivistyvät esimerkiksi sellaisiin hashtageihin kuin #blessed, #relationshipgoals tai #icanteven, ja erinäisten raivo- ja liikutustilojen ilmaisemiseen on tarjolla loputon määrä julkisuuden henkilöiden ja fiktiivisten hahmojen ilmeilyjä esittäviä reaktiomeemejä ja gif-animaatioita. Ajatellaan vaikkapa Star Trekin kapteeni Picardin klassikoksi muodostunutta face palmia tai Trumpin avaruuspuheita kuuntelevan Buzz Aldrinin vaivaantuneita silmäilyjä, jotka kiertävät lukuisilla foorumeilla käyttäjien olotilojen tulkkeina.

Tämänkaltaisia kertautuvia aihetunnisteita ja reaktiokuvia voi halutessaan lukea taitavinakin retorisen suostuttelun keinoina, joiden teho perustuu yhteisesti hyväksyttyihin toimintamalleihin ja toiston kautta auktorisoituvaan traditioon. Sosiaalisella medialla olisi näin oma mytologis-kollektiivinen runousoppinsa, jonka puitteissa autenttisuus viittaisi pikemminkin tietyn stilisoidun ilmaisutavan omaksumiseen kuin välitetyn kokemuksen laatuun. Toisaalta kokemukselta näytetään vaadittavan verkossakin länsimaisen yksilön vaalimaa omakohtaisuutta, jota kierrätetyt tunneilmaisut väistämättä laimentavat. Iltapäivälehdessä uutisoitiin menneenä kesänä somekohusta, joka nousi, kun muuan tosi-tv-tähti sortui ”härskiin kopiointiin” jäljentämällä kihlautumisilmoituksensa sana sanalta ja hashtag hashtagilta toisen käyttäjän Instagram-tililtä (Ilta-Sanomat 22.7.2018). ”I became the happiest girl in the world last night”, alkoi lainattu teksti jokseenkin paradoksaalisesti, ja Ilta-Sanomien mukaan ”keskustelu kävi kuumana” hämmästyneiden seuraajien keskuudessa. Kaikessa triviaaliudessaankin kohun viesti on selvä: toisen kokemusta ei noin vain voi omia aitouden tunteen kärsimättä.

Paolo ja Francesca: #relationshipgoals?
William Dyce: Francesca da Rimini (1837). Kuva: Wikimedia Commons.

Jaettuuden tragikoomisia ja vaarallisiakin ulottuvuuksia käsitellään monissa keskiaikaisissa kertomuksissa. Tarinoiden hyötyjä painottavaan kirjallisuuskäsitykseen kuului ajatus moraalista kehitystä edistävästä eksemplaarisesta lukutavasta, mikä eritoten viihteellisempien lajien kohdalla saattoi johtaa myös väärinkäytöksiin. Tiedämme, miten kävi Danten Paololle ja Francescalle: voimallinen samastuminen Guineveren ja Lancelotin intohimoiseen rakkauteen ajoi pariskunnan aviorikoksen tielle ja sitä myöten helvetin toisen piirin ikuiseen myrskytuuleen. Episodi kuvaa fiktion valtavaa voimaa niin hyvässä kuin pahassakin – kertomukset vievät mennessään ja ehkä opettavatkin, mutta taitoa on myös tietää milloin olla oppimatta. Minä on osattava erottaa muualta luetusta, muutoin voidaan päätyä jatkuvaan #ThrowbackThursdayn tilaan, jossa muinaisten sankareiden ja kuningattarien tuska alkaa tuntua omalta vähän liiankin kanssa. Vastakkaista ja maltillisempaa lukutapaa edustaa oman copyright-kokemuksensa ainutlaatuisuutta puolustava Chaucerin Troilus. Kun toinen henkilöhahmo vertaa Troiluksen tuskaa antiikin Nioben tuntemuksiin, Troilus vastaa, että hänen surunsa kuvaamiseen eivät yleispätevät sananlaskut ja eksemplaariset mallikokijat (”ensaumples”) riitä:

”But suffre me my meschief to bywaille,
For thy proverbes may me naught availle.

. . .

What knowe I of the queene Nyobe?
Lat be thyne olde ensaumples, I the preye.”

(Troilus and Criseyde, I. 755–56, 759–60)

Ajatusleikkinä todettakoon, että prinssi Troilus tuskin olisi Twitteristä tai Instagramista pahemmin perustanut.

Lee Patterson puhuu artikkelissaan ”On the Margin: Postmodernism, Ironic History, and Medieval Studies” (1990) länsimaista kulttuurihistoriaa jäsentävästä, renessanssista periytyvästä metakertomuksesta, joka toiseuttaa keskiajan välitilaksi, jota vasten nykymaailma voi nähdä itsensä modernina. Tähän suureen kertomukseen sisältyy myös se populaari käsitys, että moderni yksilö syntyy renessanssissa ja kumoaa keskiajan usein kollektiiviseksi oletetun minäkuvan. Mytologisoivien ajattelumallien kritiikki, jota Dante, Chaucer ja monet muut keskiaikaiset kirjailijat henkilöhahmojensa kautta esittävät, paljastaa näiden näkökantojen yksiulotteisuuden. Selvää on, että keskiaikaisten henkilöhahmojen mielentilojen kuvauksilla on yhteisöllisyyden ja jatkuvuuden kokemuksen vahvistamista palvelevia tehtäviä, mutta yhtä lailla näitä kuvauksia tulee ymmärtää vakauttavien käytäntöjen kriittisinä pohdintapaikkoina. Keskiaikaisen kirjallisuuden tutkijan onkin tärkeää pyrkiä korjaamaan yleistä mielikuvaa keskiajan lukijasta yksinomaan eksemplaarisena jäljittelijänä, ja toisaalta nostamaan esiin tapoja, joilla nykypäivän yhteisölliset ilmaisumuodot purkavat individualistista ihannetta. Keskiaikaiset kertomukset antavat historiallista kaikupohjaa niinkin erilaiselta vaikuttavalle ympäristölle kuin sosiaalinen media ja tarjoavat välineitä kollektiivisen kokemuksellisuuden monipuoliseen tarkasteluun. Keskiajan kirjallisuuden aika on nyt.

Luettavaa

Boccaccio, Giovanni. Fiammetta. Suom. A.R. Koskimies. Hämeenlinna: Karisto, 2000. [Alkuteos: Elegia di madonna Fiammetta, n. 1343.]

Chaucer, Geoffrey. Troilus and Criseyde. Teoksessa The Riverside Chaucer, 3. painos. Toim. Larry D. Benson. Oxford: Oxford University Press, 1987.

Dante Alighieri. Jumalainen näytelmä. Suom. Elina Vaara. Porvoo, Helsinki ja Juva: WSOY, 1999. [Alkuteos: Divina Commedia, n. 1321.]

Galfridus de Vinosalvo. Poetria nova, 2. painos. Käänt. Margaret F. Nims. Toronto: Pontifical Institute of Mediaeval Studies, 2010.

Gellrich, Jesse. The Idea of the Book in the Middle Ages. Language Theory, Mythology, and Fiction. Ithaca: Cornell University Press, 1985.

Hatcher, Anna ja Mark Musa.”The Kiss. Inferno V and the Old French Prose Lancelot.Comparative Literature 20 (1968). 97–109.

Herman, David. Basic Elements of Narrative. Malden: Wiley-Blackwell, 2009.

Minnis, A.J. Medieval Theory of Authorship. Scholastic Literary Attitudes in the Later Middle Ages, 2. painos. Philadelphia: University of Pennsylvania Press, 2010.

Patterson, Lee. ”On the Margin: Postmodernism, Ironic History, and Medieval Studies.” Speculum 65 (1990). 87–108.

Rhetorica ad Herennium = [Cicero] ad C. Herennium. De ratione dicendi. Käänt. Harry Caplan. Lontoo: Heinemann, 1954.

Internet

Fanit huomasivat Temptation Island -Even ja Danin kihlakuvassa jotain outoa – epäilykset heräsivät heti: ”Mites toi kuvateksti?” Ilta-Sanomat 22.7.2018. https://www.is.fi/viihde/art-2000005766139.html [Tarkistettu 18.9.2018]

Valitse tunnetilasi mallikokijoiden kavalkadista: http://www.reacticons.com/ [Tarkistettu 18.9.201]

Alueellista historiaa Itämerellä ja Alpeilla

Maija Ojala-Fulwood
Tampereen yliopisto

Tutkimusalueen maantieteellinen määrittely on olennainen osa historiantutkimusta. Tutkimustehtävästä riippuen alue voi olla hyvin pieni kuten yksittäinen pitäjä tai suuri, kuten vaikka Rooman valtakunta. Omissa tutkimuksissani olen pääasiallisesti keskittynyt Itämeren alueeseen ja erityisesti suurimpiin rannikkokaupunkeihin. Hansa-liiton, yhteisen kielen ja kulttuurin takia Itämeren alue on ollut helppo mieltää yhteneväiseksi alueeksi erityisesti keskiajalla, vaikka tutkimuksessa on viime vuosina pohdittu laajasti, voidaanko ylipäänsä puhua Hansan yhtenäiskulttuurista, sillä jokaisella alueella oli kuitenkin omat erityispiirteensä.

Lyypekin vanhan kaupungin rantabulevardi edustaa tyypillistä Hansa-arkitehtuuria
Kuva: Maija Ojala-Fulwood

Esimerkiksi keskiajalla Itämeren alueen kaupungeissa kuten muuallakin Euroopassa käsityöläiset olivat järjestäytyneen ammattien mukaan ammattikunniksi. Idea kaikkialla oli sama, eli laillisen käsityötuotannon piti tapahtua ammattikunnan valvonnassa. Pääpiirteissään ammattikuntien säännöt olivat hyvin samankaltaisia Itämeren alueella, ja kun uusia ammattikuntia perustettiin, mallia sääntöihin otettiin usein jonkun toisen (suuremman) kaupungin säännöistä. Kuitenkin ammattikuntien määrä ja järjestäytymisen aste vaihtelivat, sillä esimerkiksi Liivinmaan kaupungeissa ammattikunnan liittoutuivat keskenään käsityöläisten killaksi saadakseen painoarvoa kaupungin poliittisessa päätöksenteossa.

Nykyturisti puolestaan tunnistaa helposti Itämeren alueen kaupunkien yhteneväisen keskiaikaisen rakennusperinteen. Yhtenä selittävänä tekijänä on ammattitaitoisen työvoiman kuten rakennusmestareiden liikkuvuus ja sitä kautta myös tietotaidon levittyminen.

Kaupunkien lisäksi myös monissa pienissä Tirolilaisissa kylissä on säilynyt keskiaikaista ja uuden ajan alun rakennusperintöä. Esimerkiksi 2500 asukaan Pfundsin kylässä on lukuisia 1400- ja 1500-luvulta peräisin olevia rakennuksia. Kylän maamerkkinä on alun perin keisari Maximilian I:sen rakennuttama metsästyslinna joen partaalla.
Kuva: Maija Ojala-Fulwood

Yhteneväisen rakennus- ja ruokakulttuuriin huomaa helposti myös esimerkiksi Alpeilla. Alueen yhtenäiskulttuuri on erittäin voimakkaasti läsnä esimerkiksi matkailubisneksessä. Lisäksi maakunnallinen identiteetti tuntuu olevan hyvin vahva ainakin Tirolissa. Perimätiedon mukaan maakunta on saanut nimensä Tirolin linnan mukaan, joka sijaitsee Alppien eteläpuolella Italiassa Meranon kaupungin kupeessa. Varhais- ja sydänkeskiajalla Merano oli Tirolin alueen keskus, josta vaikeakulkuista aluetta yritettiin hallita. Rakennusperinnöltään Merano on jännittävä sekoitus Välimeren ja Alppien alueen tyylejä. Keskiajalla Lombardiasta tulleet muurarimestarit olivat päävastuussa kaupungin rakentamisesta.

1300-luvulla Tirolin rajat eivät olleet vielä vakiintuneet ja alueen hallinnasta kilvoittelivat Wittelsbachin, Luxemburgin ja Habsburgien aatelissuvut. Helmikuussa 1342 Tirolin prinsessa Margaretha solmi toisen avioliittonsa Ludvig Brandenburgilaisen kanssa, jonka isä oli Baijerin keisari. Paavi ei hyväksynyt avioliittoa ja julisti keisarin pannaan. Roomassa katsottiin, että lapsettomuus ei ollut riittävä syy Margarethan ensimmäisen avioliiton mitätöintiin. Baijerilaisten hallitsema aika kuvataan vaikeuksien ajaksi tirolilaisessa historiankirjoituksessa. Ajanjaksoon osuivat ruttoepidemia, tulvia ja heinäsirkkojen vaellus, jotka aikalaiset tulkitsivat jumalan vihaksi aviorikkoja Margarethaa kohtaan.

Kun herttua Ludvig Brandenburgilainen kuoli yllättäen ja hänen seuraajansa Meinhard III:n terveydentila oli heikko, koitti Habsburgien tilaisuus. Perillisen huono terveydentila oli Habsburgin herttuan Rudolf IV:n tiedossa, sillä Meinhardin kuollessa Rudolf oli jo matkalla Tiroliin. Pian tämän jälkeen tammikuun 26. päivänä 1363 allekirjoitettiin yksi Tirolin historian merkittävimmistä dokumenteista. Margaretha ja hänen säätynsä ”vapaaehtoisesti, maakuntansa ja alamaistensa parasta ajatellen” liittivät Tirolin alueen Itävaltaan ja Habsburgien alaisuuteen.

Perimätiedon mukaan Tirolin maakunta on saanut nimensä Alppien eteläpuolella sijaitsevan Tirolin linnan mukaan.
Kuva: Wikimedia Commons

Seuraavat vuosisadat ja erityisesti keisari Maximilian I:n aika katsotaan olevan Tirolin kulta-aikaa. Habsburgien alaisuudessa maakunnan rajat vakiintuivat ja hopeakaivokset takasivat vaurauden. Tällä ajanjaksolla poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen painopiste siirtyi Etelä-Tirolista Meranosta pohjoisemmaksi Inn-joen laaksoon. Hallitsijan hovi siirrettiin Innsbruckiin, josta tuli Maximilianin vallan keskipiste. Innsbruckin vanhassa kaupungissa voi edelleen ihailla lukuisia Maximilianin ajan kauniita rakennuksia. Yksi maamerkeistä kultainen parveke (Goldenes Dachl) valmistui tilaustyönä keisarin toiseen hääjuhlaan. Rakennelman toteuttanut hovin rakennusmestari Niklas Türing vanhempi oli kotoisin Swaabiasta. Hän kuten monet muut käsityöläismestarit ja kaivostyöläiset olivat muualta tulleita siirtolaisia, joille keisarin loistelias hovi ja Alppien hopeakaivosteollisuus tarjosivat runsaasti työmahdollisuuksia. Maakunnan alueella yhdistyvät niin roomalainen kuin germaaninen kulttuuriperintö, johon on sekoittunut myös vaikutteita Ranskasta ja idempää, nykyisen Slovakian ja Unkarin alueilta.

Monet kaupunkien nimekkäimmistä ammattimiehistä olivat alun perin muualta tulleita työläisiä kuten keisari Maximilian I:sen rakennusmestari Niklas Türing, joka vastasi mm. Goldenes Dachlin rakennustöistä. Kuva: Wikimedia Commons (By Erbb – Own work, CC BY-SA 3.0)

EU Komission linjauksissa Itämeren alue ja Alppien alue ovat kaksi neljästä EU:n sisäisestä makroalueesta, joille kullekin on luotu oma alueellinen strategia. Näiden alueiden vertaileva tutkimus voisi tuoda uusia avauksia esimerkiksi vanhempien aikojen tutkimukseen, jossa perinteisesti vertailukohtia on haettu Itämeren piirin sisältä tai Alppien länsi- tai eteläpuolelta.

Lähteet ja kirjallisuus

Forcher, Michael, Kleine Geschichte Tirols, Haymon Verlag (Innsbruck-Wien, 2012 [2006])

Klien, Robert, Pfunds –kylähistoria

http://ec.europa.eu/regional_policy/en/policy/cooperation/macro-regional-strategies

 

 

 

Kisälli Mertenin mysteeri. Näkökulmia liikkuvuuteen keskiajalta nykypäivään.

Maija Ojala-Fulwood
Tampereen yliopisto

Loppukeväästä, torstaina Marian päivän jälkeen vuonna 1475 tallinnalainen kultasepän kisälli Merten Dutschendorp piteli kädessään arvokasta dokumenttia. Kyseessä oli hänelle myönnetty suosituskirje, jonka olivat allekirjoittaneet Tallinnan kultaseppien ammattikunnan vanhimmat. Kirjeessä ammattikunnan oltermannit todistavat, että kisälli Merten on suorittanut oppinsa kiitettävästi ja että hän on kaikin puolin moitteeton ja nuhteeton ammattimies. Lisäksi he esittävät pyynnön, että Merten hyväksyttäisiin Tukholman kultaseppien ammattikunnan jäseneksi ja häntä kohdeltaisiin sen mukaisesti. Kultaseppien oltermannit vakuuttavat, että jos Merten olisi jäänyt Tallinnaan, hänet olisi siellä hyväksytty kultaseppien ammattikunnan jäseneksi.

Mertenin suosituskirje on nykyään osa Tukholman kultaseppien arkistokokonaisuutta, jota säilytetään Kuninkaallisessa kirjastossa Tukholmassa. Kauniilla käsialalla kirjoitettu, ja sinetillä varustettu kirje on yksi todiste ihmisten liikkuvuudesta Itämeren alueella myöhäiskeskiajalla. Tarkkojen tilastojen puuttuessa on mahdotonta arvioida kuinka paljon ihmisiä muutti työn tai muiden syiden takia Mertenin aikoihin. Tanskalainen professori Bjørn Poulsen on arvioinut, että 1500-luvulla yli 10 000 ihmistä oli vuosittain liikkeellä Itämeren alueella. Nämä siirtolaiset edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia varakkaista kauppiaista (Wubs-Mrozewic) talonpoikiin (Salminen) ja pikku rikollisiin (Laitinen). Mertenin tavoin myös monet eri alojen ammattimiehet kuten lakimiehet (Korpiola) ja muut käsityöläiset muuttivat kaupungista toiseen. Tukholmaan heitä houkutteli muun muassa hyvät työmahdollisuudet.

Tukholman kansainvälisyydestä kertoo myös esimerkiksi Saksalaisen Bernt Notken tekemä Pyhä Yrjö-veistos Suurkirkossa. (kuva Maija Ojala-Fulwood)

Tarkasteltaessa ihmisten liikkuvuutta pitkällä aikavälillä aina keskiajan lopulta nykypäivään saakka voidaan havaita useita yhtäläisyyksiä. Niistä päällimmäisenä on se, että liikkuvuus on aina herättänyt ristiriitaisia tunteita. Liikkuvuus ja siirtolaiset koetaan yhtä aikaa sekä hyödylliseksi että hyväksi asiaksi ja toisaalta ne herättävät myös pelkoja ja epäluuloja. Niin ikään liikkuvuutta pyritään usein samanaikaisesti tukemaan ja lisäämään ja toisaalta myös rajoittamaan erilaisin laein ja säädöksin. Liikkuvuuden motiiveina ovat olleet muun muassa subjektiivinen halu parempaan elämään, työmahdollisuudet, turvallisuus ja seikkailunhalu. Hyvin usein liikkuvuus on rakenteellista, esimerkiksi työn kausiluontoisuudesta johtuvaa, jolloin liikkuvuuden vapaaehtoisuus voidaan kyseenalaistaa. Osa siirtolaisista on sopeutunut ja integroitunut hyvin uuteen yhteiskuntaan kun taas osa on kokenut itsensä ulkopuolisiksi. Kun tarkastellaan sitä, kuka on muuttanut ja miten ammatti, sosiaalinen status, ikä, sukupuoli, elämänvaihe, uskonto ja kieli ovat vaikuttaneet liikkuvuuteen, niin muutokset ovat pitkässä juoksussa olleet pieniä ja vähäisiä.  Suurin ero puolestaan on volyymissa: pelkästään Euroopassa on tällä hetkellä arviolta yli sata miljoonaa siirtolaista ja miljoonia lyhempiä aikoja tai matkoja kulkevia ihmisiä.

Juuri päättyneessä tutkimushankkeessa Siirtolaisuus, työvoiman liikkuvuus ja multietniset kaupungit keskiajalta nykypäivään analysoimme ihmisten liikkuvuutta kymmenen tapaustutkimuksen kautta. Hankkeessa oli mukana historiantutkijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä Suomen eri yliopistoista. Hankkeessa liikkuvuutta lähestyttiin ruohonjuuritasolta, siirtolaisten omista kokemuksista käsin. Tutkimushanke osoitti, kuinka usein myös pienen mittakaavan liikkuvuudella, josta on jäänyt vain vähäisiä jälkiä, on suuri taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen merkitys alueellisesti. Pienen mittakaavan liikkuvuus jää myös usein varjoon niin viranomaisilta kuin tutkijoilta.

Hankkeen tutkimustulokset on koottu yhteen englanninkieliseksi julkaisuksi Migration and Multi-ethnic Communities: Mobile People from the late Middle Ages to the Present (DeGruyter Oldenburg). Kolme kirjan artikkeleista käsittelee ns. varhaisempia aikoja. Tässä kirjoituksessa esitellyn tapauksen lisäksi Riitta Laitisen artikkeli käsittelee alempien yhteiskuntaluokkien liikkuvuutta. Hän nostaa esille yhden siirtolaisuuden paradokseista: kuinka palvelijoiden, irtolaisten ja köyhälistön liikkuvuus koetaan usein uhkaksi ja toisaalta kuinka heidän työpanos oli välttämätön kaupunkiyhteisön toimivuudelle. Ella Viitaniemen kappale puolestaan käsittelee muurarimestareiden liikkuvuutta ja työtä maaseudun paikallisyhteisöissä. Hänen tapaustutkimuksessa korostuu muun muassa kielitaidon merkitys siirtolaisen sopeutumisessa ja se, kuinka muualta tullut saattoi joutua sijaiskärsijäksi paikallisyhteisön konfliktissa. Lisäksi näin vuoden 1918 tapahtumien muistovuonna on syytä mainita Henrik Mattjusin artikkeli, joka käsittelee sisällissodan aikaa ja sen jälkeisiä vuosia Tampereella maahanmuuttajien näkökulmasta.

1400-luvun lopulla Merten saapuessa Tukholmaan kaupungissa oli edustettuina useita eri kansallisuuksia. Eri lähteiden perusteella tiedetään, että siellä asui ainakin tanskalaisia, norjalaisia, skotlantilaisia, hollantilaisia, virolaisia, latvialaisia ja suomalaisia. Lisäksi suurin osa kaupungin ruotsalaisia oli alun perin kotoisin muualta valtakunnasta (Dahlbäck, Lamberg). Tukholman kultaseppien ammattikunnan säännön mukaan, jokaisen muualta tuleva kisällin, joka halusi työskennellä ammattikunnassa, oli mentävä oltermannien puheille ja pyydettävä lupa työntekoon (Klemming). Tämä pykälä koski myös niitä ruotsalaisia, jotka tulivat valtakunnan muista osista. Lisäksi ennen mestariksi pääsyä kisällin oli läpäistävä käsityöläisammattikuntien normaalit vaatimukset: piti olla viiden hopeamarkan säästöt ja työvälineet, maksaa maksu oluesta ja kynttilöistä, näyttää todistus suoritetusta koulutuksesta sekä suorittaa mestarin työnäyte.

Yksityiskohta Vädersolstavlan-taulusta, joka kuvaa Tukholmaa 1530-luvulla. Tukholman Suurkirkossa oleva maalaus on kopio vuodelta 1635 (kuva Maija Ojala-Fulwood).

Keskiajalla ja uuden ajan alussa suuri osa Tukholman 19:stä käsityöläisammattikunnasta sääteli jollain tapaa maahanmuuttoa. Näitä säädöksiä ei kuitenkaan pidä tulkita pelkästään maahanmuuton rajoituksina vaan myös osana ammattikuntien yleistä laatukontrollia, joka koski valmistettuja tuotteita mutta myös käsityöläisen henkilökohtaista mainetta. Maahanmuuttajien osus saattoi olla myös verrattain suuri. Esimerkiksi Tukholman kultaseppien säännön mukaan, puolet ammattikunnan mestareista sai olla ulkomaalaisia. Lisäksi Euroopan kaupungeille tyypillinen ammattikuntalaitos myös loi verkostoja ja väyliä liikkuvuudelle. Kisälliaikaan kuului usein ”vaihtovuosi” ulkomailla ja ammattikuntajärjestelmän samankaltaisuus eri kaupungeissa helpotti liikkuvuutta. Pääsy ammattikunnan jäseneksi myös edesauttoi integroitumista uuteen paikallisyhteisöön.

Entä mitä tapahtui kisälli Mertenille? Se, että Mertenin kirje on säilynyt Tukholmassa viittaa siihen, että tallinnalainen kisälli todennäköisesti selvisi pitkästä merimatkasta ja hänen asiansa oli esillä Tukholman kultaseppien ammattikunnassa. Kisällin myöhäisemmät vaiheet jäävät kuitenkin vielä historian hämärään, sillä en ole löytänyt hänestä muita merkintöjä. Suurin osa Ruotsin valtakunnan kaupungeissa toimineista kultasepistä on pystytty tunnistamaan ja Merten ei esiinny heidän joukossaan (Andrèn, de Brun, Borg). Tiettävästi hän ei myöskään palannut takaisin Tallinnaan. On mahdollista, että hän jatkoi ammattiaan jossain pienemmällä paikkakunnalla tai jatkoi matkaansa esimerkiksi Tanskaan tai Saksaan. Hänen saamansa suosituskirje on kuitenkin todisteena korkeasti koulutetun työvoiman liikkuvuudesta Itämeren alueella.

Kirjallisuus

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Andrén, Erik, Brynolf Hellner, Carl Hernmark och Kersti Holmquist. Svenskt silversmiede: Guld- och silverstämplar 1520−1850. Stockholm: Nordiska Museets förlag, 2000.

Borg, Tyra. Guld och silversmeder i Finland: Deras stämplar och arbeten 1373−1873. Helsingfors: Akademiska Bokhandeln, 1973.

Brun, Frans, de. “Guldsmeder i Stockholm åren 1420−1560.” in Samfundet S:t Eriks årsbok 1918 [Journal of the St. Eriks Foundation 1918], edited by Gustaf Upmark, 164−179. Stockholm: Wahlström et Widstrand, 1918.

Dahlbäck, Göran. I medeltidens Stockholm. Monografier utgivna av Stockholms stad 81. Borås/Stockholm: Stockholms medeltidsmuseet och Kommittén för stockholmsforksning, 1995 [1987].

Korpiola, Mia. “Desperately needing lawyers: Contacts in the Baltic Sea Region and the Rise of Diplomacy in Reformation Sweden.” In Migration und Kulturtransfer im Ostseeraum während der Frühen Zeuzeit, edited by Otfried Czaika and Heinrich Holze, 101−120. Stockholm: Kungliga biblioteket, 2012.

Lamberg, Marko. “A Finnish Minority Identity within the Merchant Community of Late Medieval Stockholm?” In Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300−1500 edited by Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen and Tom Pettitt, 91−108. Odense: University Press of Southern Denmark, 2013.

Wubs-Mrozewicz, Justyna. “Interplay of Identities: German Settlers in Late Medieval Stockholm.” In Scandinavian Journal of History 29 (2004): 53−67.

Poulsen, Bjørn. “Late Medieval Migration across the Baltic: The Movement of People between Northen Germany and Denmark.” In Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300−1500, edited by Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen and Tom Pettitt, 31−56. Odense: University Press of Southern Denmark, 2013.

Salminen, Tapio. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaa: Vantaan kaupunki 2013.

Laitinen, Riitta. ”The necessary and undesirable mobility of the lower classes in seventeenth-century Swedish towns.”

Suomalaisen antiikintutkimuksen tila ja tulevaisuus

Ville Vuolanto
Tampereen yliopisto

Suomalaiset antiikintutkijat kokoontuivat Turussa 12.1.2018 Klassikkosymposiumissa ja pohtivat asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja yliopistossa. Mukana oli noin 50 osallistujaa – varsin suuri joukko, siis – ja edustettuina olivat ainakin Helsingin, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistot, sekä Ateenan ja Rooman instituutit. Tähän kirjoitukseen olen kerännyt keskeisimpiä Turun tilaisuudessa ja sen jälkeen asiasta heränneitä ajatuksia.

Onko antiikintutkimuksen kulta-aika jo takana?

Edellisen kerran antiikintutkimuksen tilannetta Suomessa oli kokoonnuttu pohtimaan reilut 20 vuotta aiemmin Helsingissä, joulukuussa 1996. Tuon edellisen kohtaamisen jälkeen perustettiin antiquitas -sähköpostilista, ja erityisesti jatkokoulutusseminaareja alettiin kehittää määrätietoisemmin yhdessä. Itsekin sain nauttia 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa näistä Helsingin ja Turun klassisten kielten oppiaineiden järjestämistä seminaareista. Niiden merkitys oli suuri paitsi monitieteisen jatkokoulutuksen tyyssijoina, myös säännöllisesti toistuvina tapaamispaikkoina, joissa sekä antiikin tutkimuksen nuorempi että vanhempi polvi saattoivat tavata toisiaan. Tapaamisilla oli suuri merkitys verkostoitumisen ja suomalaisen antiikintutkimuksen uuden identiteetin muotoutumisessa.

Samoihin aikoihin lukuisat toisiaan seuranneet tutkimusprojektit ja jopa akatemian huippuyksiköt saivat aikaan tilanteen, jossa 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen nyt näyttäytyy antiikintutkimuksen ekspansion ja yhä laajemmalla rintamalla tapahtuneen kansainvälistymisen aikana. Lahjakkaita nuoria tutkijoita rekrytoitiin mielekkäisiin tutkimusprojekteihin (joista merkittävimpinä Jaakko Frösenin johdolla toimineet Akatemian huippuyksiköt suosina 2000-2011), ja väitöksiä kertyi lukuisia ympäri Suomen. Samalla projektit yhdessä Ateenan ja Rooman instituuttien kanssa pitivät huolen siitä, että yhteisiä tapaamispaikkoja, seminaareja ja konferensseja Suomessa oli runsaasti tarjolla.

Rahoituksen hiljalleen supistuessa on kuitenkin jouduttu tilanteeseen, jossa melko yllättäen antiikintutkijoilla ei ole enää paikkaa jossa yhdessä kokoontua: institutionaalisista rakenteista ei ole huolehdittu. Helsingin ja Turun ulkopuolella tämä tilanne on viime vuosina näkynyt erityisen huolestuttavana. Viimeisin isku oli, että vuonna 2017 oli jätettävä väliin Tvärminnen perinteinen myöhäisantiikkisymposiumi rahoituksen puutteessa – ensimmäisen kerran sitten symposiumien aloituksen vuonna 1992. Juuri tätä kirjoitettaessa alkaa yhä voimakkaammin vaikuttaa siltä, että myöskään vuoden 2018 symposiumia, joka olisi järjestysnumeroltaan jo XXV, ei voida järjestää, eli jälleen yksi suomalaista antiikintutkimusta yhdistävä ja ruokkiva instituutio on kuolemassa. Tällä hetkellä lähinnä vain Rooman ja Ateenan instituutit kursseineen ja vaihtuvine tutkijoineen edustavat jatkuvuutta antiikintutkimuksen kentällä.

Ostian heijastus.
Kuva: Ville Vuolanto

Yliopisto-opetuksen niukkenevat resurssit

Turun tilaisuus käynnistyi paneelikeskustelulla opetuksesta ja sen resursseista. Edustin itse Tampereen yliopistoa. Yleiskuvana oli, että Oulun, Jyväskylän ja Tampereen osalta klassisten kielten opetus – joiden ympärille antiikintutkimus ja opetus Suomessa on perinteisesti keskittynyt – näyttää asettuneen vakaalle, mutta varsin matalalle tasolle. Oulussa ja Tampereella on yksi yliopisto-opettaja, joka vastaa yliopiston klassisten kielten perus- ja aineopetuksesta; Jyväskylässä kaksi opetushenkilökunnan jäsentä vastaa myös syventävistä opinnoista. Tampereella tosin Juhani Sarsila on jäämässä eläkkeelle, joten opetuksen tarve tulee pian yliopistotason harkinnan kohteeksi. Tampereella on siinä suhteessa erikoislaatuinen tilanne, että historian oppiaineessa peräti kahden vakinaisen opetushenkilön jäsenen, Katariina Mustakallion ja Ville Vuolannon, erikoisala liittyy antiikin historian tutkimukseen – tosin kummankin työpanos tällä hetkellä on suunnattu voimakkaasti muualle kuin antiikin historian pariin. Tilanne kuitenkin mahdollistaa säännölliset antiikintutkimusta sivuavat kurssit ja esimerkiksi väitöskirjaohjauksen Tampereella. Tampereella myös yhteistyö vahvan keskiajantutkimusperinteen kanssa sujuu hyvin, josta esimerkkinä kerran kolmessa vuodessa järjestettävät Passages –konferenssit. Seuraava konferenssi järjestetään nyt elokuussa. Hieman yllättäen Tampereen yliopiston historian oppiaineesta onkin muodostunut nimenomaan antiikin historian tutkimuksen suhteen johtava instituutti Suomessa.

Turussa ja Helsingissä antiikintutkimus on kietoutunut lähinnä klassisten kielten opetuksen ympärille – näissä yliopistoissa ovat ainoat antiikintutkimukseen liittyvät professuurit. Ei ole lainkaan itsestään selvää, että latinan ja kreikan opetus tulee jatkumaan yliopistomaailman myllerryksissä. Itse asiassa jo muutamaa viikkoa tapaamisen jälkeen käsi ilmi, ettei Helsingin yliopisto aio täyttää klassillisen arkeologian yliopistonlehtorin tointa Leena Pietilä-Castrénin jäädessä eläkkeelle. Lisäksi Helsingin yliopistossa viime vuonna kävi ensimmäistä kertaa niin, ettei nykyään ’Antiikin kielet ja kulttuurit’ -nimen alla kulkevan oppiaineen aloituspaikkoja saatu täytettyä hakijoiden puutteessa. Kokonaisuudessaan tilanne on vielä kelvollinen, mutta huolestuttavia merkkejä on siis ilmassa.

Tutkimuksen kriisi – vai kasvava antiikkitiedon jano?

Turun tilaisuudessa keskustelun tutkimuksesta aloitti Maijastina Kahloksen erinomainen alustus. Kahlos, mielestäni oikeutetusti, näki antiikin ja antiikintutkimuksen aseman suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa viime vuosina selvästi heikentyneen, eikä sen asema ole enää millään tavalla itsestäänselvä. Näin ollen se ei myöskään ole enää itsestäänselvä akateemisessa maailmassa. ”Antiikki on kriisissä”. Kahlos kehotti varomaan sisäänpäinkääntyneisyyden ja elitismin peikkoja. Käytännönläheisemmin ja Helsinki-näkökulmasta hän pohti, vaivaako suomalaista antiikintutkimusta liiallinen keskittyminen kieliin: kielet ovat kyllä välttämättömiä antiikintutkijoille, mutta harvalle ne ovat päämäärä sinänsä.

Kahloksen alustus herätti vilkkaan keskustelun. Joistakin puheenvuoroista välittyi näkemys, että antiikintutkimus saa yhä varsin hyvin tutkimusrahoitusta, eikä erityistä huolta ole; toiset taas näkivät ajan merkit uhkaavina tilanteessa, jossa antiikintutkimuksen kenttä on hajallaan ilman yhteistyöfoorumia, ja lukuisat nuoret tutkijat ovat jääneet tai jäämässä ilman tutkimusrahoitusta, puhumattakaan mistään jatkuvuuden takuista. Osuvasti Kahlos vertaili antiikintutkimusta keskiajantutkimukseen ja korosti keskiajan opiskelun ja tutkimuksen vetovoimaa yliopistossa, ja kehotti seuraamaan keskiajan näkyvyyttä yhteiskunnassa laajemminkin. Onkin varmasti totta, että viimeistään edellisen neljännesvuosisadan aikana (jona aikana itse olen asiaa seurannut) keskiaika on sekä yleisen mielenkiinnon että tutkimuksen kohteena ajanut Suomessa antiikin ohitse.

Silti antiikki yhä näkyy kulttuurissamme, ja Suomessa antiikin ilosanomaa yhä ylläpitävät monet pienet ’instituutiot’: vielä Yle lähettää – tosin pienen taistelun tämäkin vaati – latinankielisiä uutisia (Nuntii latinii); jatkuvasti kustannetaan antiikin kirjallisuutta sekä suomalaista tutkimus- ja tietokirjallisuutta; ja opiskellaanpa joissain kouluissakin yhä latinan kieltä, ja siinä sivussa myös antiikin kulttuureita. Tosin tässä viimeksi mainitussa tapauksessa tilanne on huonontunut nopeasti: vielä vuosien 2007–8 tienoilla latinan kielen lyhyen oppimäärän kirjoitti vielä vuosittain 70-80 ylioppilasta, ja pitkänkin noin 15 – mutta vuosina 2015–16 enää noin 30 kirjoitti lyhyen ja vain 5 pitkän latinan. Pienemmässä mittakaavassa viime vuosina on jo syntynyt useita antiikintutkimusta ja -tietoutta popularisoivia ja levittäviä foorumeita: Antiikin kesäkuu -projekti; Khelidon-antiikkiyhteisöblogi; viimeisimpänä tulokkaana ja seurauksena Turun keskusteluista Maijastina Kahlos saattoi alkuun Antiikintutkijat ilman rajoja -tiedotus- ja yhteydenpitokanavan facebookissa.

Antiikin ilosanoma: jatkuva innostuneisuus – ja uudet instituutiot?

Kukaan ei varsinaisesti tarttunut Kahloksen ajatukseen siitä, että antiikintutkimuksen eri tahot olisi kerättävä yhteen – tällainen ’antiikin tutkimusliitto’ tai ’Suomen klassikkofoorumi’ voisi koota yhteen toimijat erilaisista nykyisitä seuroista (kuten Kahlos totesi, pyörää ei kuitenkaan kannattaisi keksiä uudelleen). Mukana voisivat olla esimerkiksi Klassillis-filologinen yhdistys, Suomen klassillisen arkeologian seura, Paideia, Trivium, Tucemems – ja ehkäpä myös Bysantin tutkimuksen seura, Glossa, Suomen Ateenan–instituutin ystävät, Villa Lanten ystävät, sekä edustajia eri tutkimusprojekteista. Kahlos esitti myös, että samalla olisi määrätietoisesti kehitettävä tutkimusyhteistyötä, ja haettava huippuyksikköä antiikintutkimuksen piiristä – vaikkapa ’vaihtoehtoiset totuudet’ tai ’orjuus’ -teemalla. Omaa sydäntäni lähellä olisi kenties arjen kulttuuri ja sen jälkivaikutus -teema – tai sitten ’perhe antiikin maailmassa’: tämän viimeksi mainitun teeman puitteissa löytyy Suomesta paljon asiantuntemusta, ja kansainvälisesti aiheesta ei ole kokoavaa näkemystä pystytty kokoamaan vuosikymmeniin, vaikka alan tutkimus on yksityiskohtien tasolla ottanut pitkiä loikkia eteenpäin. Joka tapauksessa suomalaisen antiikintutkimuksen laajat kansainväliset verkostot ja monitieteinen perusta antaisivat hyvän pohjan yhteisille tutkimusprojekteille, kuten tälläkin hetkellä Tampereen yliopiston Ostia-projekti sekä Marja Vierroksen juuri saama Digital grammar -ERC-projekti osoittavat. On myös hyvä pitää mielessä ja jatkuvasti esillä, että antiikintutkimus on jo lähtökohtaisesti aidosti kansainvälistä, ja se vastustamattomasti koulii vaikutuspiirissään olevia kansainvälisen tiedeyhteisön jäseneksi. Tässä luomukansainvälisyydessään antiikintutkimus voi näyttää mallia koko yhteiskunta- ja humanististen tieteiden kentälle Suomessa.

Yritin Turussa herättää keskustelua siitä, miten voisimme yhdessä toimia antiikin hyväksi Suomessa konkreettisten toimenpiteiden kautta. Mielessäni olivat Juha Sihvolan jo vuonna 1996 esittämät teesit Suomen antiikintutkimukselle – kuinka ajankohtaisia nämä vieläkin ovatkaan! Sihvolan mukaan antiikintutkimuksen elinvoimaisuudelle on oleellista ensinnäkin se, että se säilyttää keskusteluyhteyden nyky-yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Antiikintutkimuksen onkin jatkuvasti palattava keskustelemaan kulttuurin perusarvoista säilyttääkseen relevanssinsa. Toiseksi, antiikintutkimuksen on säilytettävä monitieteisyytensä ja yhä korostettava sitä: kielten, kirjallisuuden ja historian tutkimuksen on edettävä yhdessä. Nykypäivänä tähän olisi toki liitettävä erityisesti materiaalisen kulttuurin tutkimus sekä teologia, mutta ei tämäkään kehotus ole menettänyt lainkaan ajankohtaisuuttaan. Kolmanneksi, antiikintutkijoiden on jatkuvasti osallistuttava julkiseen keskusteluihin: suuren yleisön yhä jatkuvaan kiinnostukseen antiikkia kohtaan on vastattava – muutoin ’harrastajat’, ’huijarit’ ja ’hyvää tarkoittavat hölmöt’ valtaavat markkinat ja vastaavat kysyntään. Neljänneksi Sihvola peräänkuulutti tutkimusta, ’jossa valitaan kohteeksi nykyajan näkökulmasta kiinnostavia kysymyksiä ja käytetään tietoisesti hyväksi nykyaikaa käsittelevien systemaattisten tieteenalojen (kirjallisuustiede, filosofia, sosiologia, uskontotiede) menetelmiä antiikin ilmiöiden valaisemiseksi’. Klassisuus ei ole vanhaan jäämistä, vaan se, että tietyt asiat puhuttelevat yhä uusista ja uusista näkökulmista katsottuina jatkuvasti yhä uusia sukupolvia.

Kuten Sihvola myös viisaasti totesi, antiikintutkimusta eivät vie eteenpäin instituutiot, vaan innostuneet yksilöt. Näin ollen koulu- ja yliopisto-opetuksen arjen kohtaamiset olisikin se perusta, josta uuden sukupolven klassikot nousevat. Ihmisten tukeminen, kannustaminen ja yhdessä tekeminen (tutkiminen, opettaminen, ihmettely) on se, joka viime kädessä pitää antiikintutkimuksen Suomessa elinvoimaisena ja ajankohtaisena.

Silti, viime vuosien kehitys ja muutokset ovat selvästi osoittaneet, että yhteistyö ei toimi ilman sitä tukevia rakenteita, jotka kantavat yli ihmisten eläköitymisen ja yliopistomaailman myllerrysten. Olenkin vakaasti sitä mieltä, että olisi hyvä ja suorastaan välttämätöntä laittaa liikkeelle säännöllisesti toistuva tapahtuma, joka toisi antiikintutkijat yhteen samalla tavalla kuin joka toinen vuosi järjestettävä Dies Medievales tuo keskiajantutkijat. Tällaisessa tilaisuudessa voitaisiin toisaalta esitellä uusinta tutkimusta, projekteja ja julkaisuja, ja toisaalta järjestää monitieteisiä työpajoja jatko-opiskelijoiden tueksi ja uusien tutkimusideoiden kehittelemiseksi. Jouduin lähtemään Turusta ennen iltatilaisuutta, mutta sieltä kantautui myöhemmin korviini toive, että jotain tällaista voitaisiin järjestää nimenomaan Tampereella ja Triviumin toimesta, ehkäpä jo loppuvuodesta 2019. Mutta nähdäänkö tähän laajempaa tarvetta, saataisiinko tähän tukea, ja olisiko tamperelaisilla antiikintutkijoilla tähän haluja ja voimavaroja?

Keskiajan tutkimuksen tulevaisuus on myös kouluopetuksessa

Susanna Niiranen
yliopistotutkija, dosentti
Jyväskylän yliopisto

Historiantutkimuksen auktoriteettiasema menneisyyttä koskevan tiedon tuottamisessa on murentunut – jos se aiemminkaan on ollut kovin vahva. Joka tapauksessa suomalaisnuorten historiakäsitys muodostuu nykyään paljolti kouluopetuksen ja populaarikulttuurin pohjalta. Historianopiskelijoita tutkineet Anna Veijola ja Simo Mikkonen ovat todenneet opiskelijoiden käsitykset historiasta pääsääntöisesti joko ”faktatiedoksi” tai ”kiehtoviksi tarinoiksi” menneisyydestä. Näin on erityisesti opintojen alussa, mutta useankaan vuoden opinnot eivät välttämättä johda siihen, että näkemys muuttuisi tulkinnallisempaan suuntaan.

Aiemmat kokemukset oppiaineesta vaikuttavat olennaisesti siihen, miten opiskelijat suhtautuvat opiskelemaansa tieteenalaan. Tutkimusten mukaan tämä näkyy erityisesti historiassa, jota suomalaiskouluissa opiskellaan alakoulusta lähtien. Tieto on tärkeä myös keskiajan tutkimuksen ja siihen liittyvän yliopisto-opetuksen kannalta. Jokainen keskiaikaa tutkinut on varmasti tuskaillut aikakautta koskevia, sitkeässä istuvia ja teoksesta toiseen kiertäviä virheellisiä käsityksiä, mutta kuinka moni on ollut huolestunut siitä, että opetuksessa edelleen korostuvat (vanhentuneet) sisällöt historiallisen tiedon tulkinnallisen luonteen ymmärtämisen, tiedonhaun ja kriittisten tekstitaitojen harjoittelemisen kustannuksella?

Eikö keskiajan opetuksessa kaikilla tasoilla pitäisi käsitellä aikakautta ja sen periodisointia sopimuksenvaraisena kysymyksenä, jolle on ollut omat motiivinsa niin ”renessanssin”, ”romantiikan” kuin myöhempinäkin aikoina? Tällöin virheellisiä tai vanhentuneita sisältöjä voisi tarkastella kontekstejaan vasten, mikä lisäisi kriittistä ymmärrystä historian muuttuvasta luonteesta, pelkkien irrallisten, oikeiksi tai vääriksi osoitettujen ”faktojen” sijaan? Tähän varmasti pyritäänkin viimeistään yliopisto-opetuksessa.

Keskiajan tutkimuksen ja yliopisto-opetuksen haasteita kuitenkin helpottaisi, mikäli kouluopetus tukisi paremmin näitä tavoitteita. Nyt aikakaudelle osoitettu – usein vähäinen – aikaresurssi yliopiston peruskursseilla kuluu käsitysten korjaamiseen ja peruskäsitteiden opettamiseen. Esimerkiksi lukion nykyisessä opetussuunnitelmassa (2015) edelleen kummitteleva ”feodalismi” on tutkimuksessa problematisoitu ja hylätty jo kauan sitten. Lisäksi vaikkapa antiikki ja renessanssi tuntuvat opiskelijoille usein läheisemmiltä jo pelkästään siitä syystä, että niissä korostuvat positiiviset saavutukset, kun taas keskiaika esitetään oppikirjoissa huomattavasti staattisempana aikakautena, jos nyt ei enää pimeänä.

Yläkoulussa ei keskiaikaa opiskella ollenkaan. Sen sijaan peruskoulun historian tavoitteisiin liittyvät keskeiset sisältöalueet vuosiluokilla 4–6 ovat voimassa olevassa opetussuunnitelmassa suhteellisen väljät, mikä antaa alakoulun opettajalle mahdollisuuden käsitellä aikakautta haluamistaan näkökulmista:

”Perehdytään keskiaikaiseen maailman kuvaan sekä idän ja lännen kulttuurisiin yhtäläisyyksiin ja eroavaisuuksiin ja niiden vaikutuksiin eri ihmisryhmille. Käsitellään Suomen siirtyminen historialliseen aikaan ja Ruotsin yhteyteen.”

Muotoilussa huomiota kiinnittää ”Suomen siirtyminen historialliseen aikaan”. Mikä ”Suomi”? Mikä ”siirtyminen historiallisen aikaan”? Kouluhistoria on perinteisesti kerrottu retrospektiivisesti nationaalisen ”Suomen” tarinana piittaamatta kovinkaan paljon siitä, että valtiollisesti ja kulttuurisesti ”Suomi” saattoi tarkoittaa keskiajalla kovin eri asioita kuin nykyään. Samoin ”historiallinen aika” on konventionaalinen, mutta perin arvottava ilmaisu, varsinkin kun vastinparina ovat implisiittisesti käsitteet ”historiaton” ja ”esihistoriallinen” aika. Mielestäni ne eivät tee oikeutta menneisyyden ihmisille, oli heillä kirjoitustaito (ja lähteet ovat kadonneet) tai ei. Kuten vaikkapa arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, esinelöytöjen ja uusien menetelmien avulla menneisyyden ihmisten elämästä saadaan arvokasta tietoa muutoinkin kuin tekstejä lukemalla. Ja jos nimenomaan tekstejä halutaan, niitä on ollut myös esineissä (ks. esim. Janne Harjulan tutkimukset). Tästäkin syystä pitäisin erinomaisen tärkeänä yhteistyötä arkeologien kanssa, mikä tuli Dies Mediaevalesissakin esille monissa puheenvuoroissa.

Susanna Niiranen Dies Medievales -konferenssissa Tampereella 18.10.2017. Kuva Harry Lönnroth.

Koska aiempien opetussuunnitelmien (2003 ja 2004) tavoitteet historiallisen tiedon luonteen sekä tulkinnallisuuden ja moniperspektiivisyyden opettamisesta eivät tutkimusten mukaan ole toteutuneet, ovat toiveet uusien opetussuunnitelmien kohdalla korkealla. Etenkin peruskoulun opetussuunnitelmassa painotetaan toiminnallista, tutkivaa ja oppilaslähtöistä oppimista, mikä aiemmasta poiketen tähtää historian syvällisempään ymmärtämiseen ja tiedon käyttöön. Tämä on hyvä olla yliopisto-opettajan ja -tutkijankin tiedossa. Tulevaisuuden opiskelijat (ja historiateosten lukijat) eivät välttämättä näe alkuperäisaineistoja ensimmäistä kertaa tullessaan yliopistoon, vaan ovat ihannetapauksessa analysoineet ja tulkinneet lähteitä jo alakoulusta.

Tähän tarvitaan tueksi korkeatasoisia oppimateriaaleja, käännöksiä ja editioita. Alakoulun oppilailta tai lukiolaisilta ei voida edellyttää vanhojen kielimuotojen osaamista tai paleografisia taitoja, kuten ei heidän opettajiltaankaan. Täytyy muistaa, että läheskään kaikki alakoulun opettajat eivät ole opiskelleet historiaa yliopistossa. Oppimateriaalien, lähde-editioiden ja käännösten tuottaminen palvelisi myös yliopisto-opetusta, sillä entistä harvempi opiskelija ehtii tai katsoo tarpeelliseksi opiskella ja syventää taitojaan muissa vieraissa kielissä kuin englannissa. Hyvä oppimateriaali voi innostaa syvemmälle aiheessa, lyödä sitä kipinää, jota keskiajan opetuksessa tarvitaan.

Kipinää lyö nyt ensisijaisesti populaarikulttuuri. Jo pääsykoehaastattelussa moni historiaa opiskelemaan havitteleva kertoo katsovansa Game of Thronesia ja innostuneensa keskiajasta. (En ota tässä nyt kantaa, näenkö asioilla mitään yhteyttä keskenään). Monissa kansainvälisissä opinahjoissa kysyntään on vastattu keskiajan historian opintoihin sisältyvillä Games of Thrones -kursseilla. Esimerkiksi Harvardissa kurssin nimi on The real Game of Thrones – from modern myths to medieval models. Osin syynä on humanististen oppiaineiden laantunut suosio. Opiskelijoita eli maksavia asiakkaita on houkuteltava tavalla tai toisella. Suomessa kehitys ei ole ollut yhtä huomattavaa, mutta todennäköistä on, etteivät humanistiset aineet tulevaisuudessa täälläkään houkuta samoin kuin aiemmin. Tämä näkyy jo selkeästi esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa historiaan vastanneiden määrän dramaattisessa laskussa. Kuinka vastata kovenevaan kilpailuun? Palvelisiko populaarikulttuurin ja medievalismin tutkimus ja opetus paitsi opiskelijoiden kiinnostusta myös ymmärrystä historian monikäyttöisyydestä?

Sanoista tekoihin – uudenlaista oppikirjaa tekemässä

Aikoinani nuorena opettajana lukiossa käytin aikaani ehkä typerästikin kiistelemällä vanhemman kollegan kanssa muun muassa siitä, että ”veto-oikeus” pitäisi mieluummin ääntää ”vetoo”-oikeus kuin ”veetto”-oikeus tai että lääninherran ”ensiyön oikeudesta” ei juurikaan ollut evidenssiä, toisin kuin hän opetti. Perusteluna oli, että näin oli hänelle opetettu ja että näin kaikki kirjat kertoivat. (Tämä tapahtui aikaa ennen Internetiä). Koska asiantuntemukseen ja tutkimustietoon vetoaminen ei tuottanut tuloksia keskusteluissamme, minulle syntyi jo tuolloin vahva käsitys, että olisi tarpeellista tuottaa materiaalia opetuskäyttöön sekä muille potentiaalisesti historiasta kiinnostuneille, kuten historianopettajille ja laajemmallekin yleisölle.

Vuodet ovat vierineet, mutta projektipainotteisista uraponnisteluista johtuen aikaa ja mahdollisuuksia tällaisen materiaalin tuottamiseen on ollut olemattoman vähän. Viimein on ajatuksista päästy tekoihin ja uudenlainen, tutkivaan oppimiseen ja oppilaan ohjattuun lähdetyöhön perustuva alakoulun kirjasarjan ensimmäinen osa julkaistaan keväällä 2018. Seuraava, keskiajan aiheita sisältävä osa on tukevasti työn alla. Kirjoittajat Anna Veijola, Simo Mikkonen, Matti Rautiainen ja minä odotamme jännityksellä kirjasarjan vastaanottoa.

Teksti perustuu kirjoittajan pitämään Dies Mediaevales -konferenssin key note -puheenvuoroon Tampereella 18.10.2017.

Varoituksen sanoja menneisyyden tutkijoille

Jukka Tuominen
Tampereen yliopisto

Montague Rhodes James. Kuva: Walter Stoneman, 1930 (NPG x21916). © National Portrait Gallery, London.
Lisenssi CC BY-NC-ND 3.0

Monen britin jouluun kuuluvat M. R. Jamesin kummitustarinat. Toisin kuin esimerkiksi Charles Dickensin Saiturin joulu Jamesin kertomukset eivät sisällöltään ole erityisen jouluisia, vaikka monet niistä lienevätkin syntyneet joulunajan viihdykkeeksi kirjailijan lähipiirille. Nyky-yleisölle Jamesin kaunokirjallinen tuotanto on tullut tutuksi myös television välityksellä. BBC esitti 1971–1975 jouluisin sarjan tv-sovituksia Jamesin kertomuksista, ja niihin perustuvia tv-elokuvia ja kuunnelmia on tehty sittemmin lukuisia. Myös jouluna 2017 BBC:n ohjelmistoon kuului Jamesin novelleja tv- ja radiosovituksina sekä Christopher Leen lukemana. James on menneisyyden parissa työskentelevälle kiinnostava kirjailija kahdella tapaa: hän oli itse arvostettu varhaisen kristinuskon ja keskiajan tutkija, ja hänen kertomustensa päähenkilöt tapaavat olla vanhoihin teksteihin ja esineisiin perehtyneitä tiedonjanoisia yliopistomiehiä hekin.

Montague Rhodes James syntyi pappisperheeseen 1862 ja varttui Kaakkois-Englannin maaseudulla. Etevän nuorukaisen opintie kulki isän tavoin Etonin kautta Cambridgen King’s Collegeen, missä hän erikoistui klassisiin kieliin ja keskiaikaan. Jamesin akateeminen ura jatkui koticollegessa ja huipentui sen johtajana 1905–1918 sekä koko yliopiston varakanslerina 1913–1915. Hän toimi myös Cambridgen Fitzwilliam-museon johtajana 1893–1908. Cambridgesta James siirtyi takaisin rakastamaansa Etoniin rehtoriksi ja hoiti tätä tehtävää kuolemaansa vuonna 1936 saakka.

Jo koululaisena Jamesilla oli mahdollisuus tutustua Etonin kirjaston käsikirjoitusaarteisiin, ja hänen merkittävimpiä saavutuksiaan tutkijana oli Cambridgen eri collegejen sekä muiden keskiaikaisten käsikirjoituskokoelmien seikkaperäinen luettelointi. Hän erikoisalaansa olivat etenkin apokryfiset tekstit, ja hänen toimittamansa The Apocryphal New Testament (1924) säilyi alan englanninkielisenä perusteoksena vuosikymmenten ajan. James oli kiinnostunut myös keskiajan kirkkotaiteesta ja ikonografiasta, ja julkaisi lukuisia tutkimuksia eri kirkkojen ja luostareiden koristelusta. Tieteellisen tuotantonsa lisäksi James kirjoitti myös muun muassa suurelle yleisölle suunnattuja opaskirjoja sekä humoristiset muistelmat (Eton and King’s, 1926).

Cambridgen King’s College talviaikaan. Kuva: King Ming Lam, 2017 (Wikimedia Commons). Lisenssi CC BY-SA 4.0

Käsikirjoitusten ohella James oli jo nuorena kiinnostunut kummitustarinoista. Aikuisiän alkujaan kollegoille ja oppilaille luetuista kauhunovelleista ensimmäiset julkaistiin aikakauslehdissä 1890-luvulla. Vuosina 1904–1925 ilmestyi yhteensä neljä painettua kokoelmaa ja 1931 kokoomateos, joka sisälsi myös muutaman aikaisemmin julkaisemattoman tarinan. Oxford University Press on 2011 julkaissut tämän vuoden 1931 laitoksen erinäisin täydennyksin Oxford World Classics -sarjassaan. Järin tuottelias James ei maineestaan huolimatta tällä saralla kuitenkaan ollut, vaan kolmisenkymmentä julkaistua tarinaa olivat tieteelle omistautuneelle tutkijalle vain pieni vaikkakin mieluisa harrastus tärkeämpien kirjoitustöiden lomassa.

Jamesin novelleissa on toistuvia piirteitä, ja häntä onkin pidetty antikvaarisen kauhukertomuksen lajityypin uranuurtajana. Tapahtumat sijoittuvat usein maaseutukyliin ja rakennuksiin, joilla on pitkä, vaiheikas historia. Päähenkilö on tyypillisesti pidättyväinen, pikkutarkka ja sangen oppinut, mutta kenties hieman naiivi tutkija. Hän saa käsiinsä harmittoman oloisen mutta kiinnostavan vanhan niteen, asiakirjan, taideteoksen tai muun esineen. Ennalta arvaamatta tuo esine kuitenkin houkuttelee tai herättää eloon pahansuopia yliluonnollisia voimia.

James ei juuri välittänyt romantiikan goottilaisen kauhuperinteen ylenpalttisuudesta, vaan katsoi, että esimerkiksi Bram Stoker ”levitti voita aivan liian paksulti” Draculassaan. Jamesin mielestä lukijan piti kokea, että jotakin samanlaista voisi tapahtua hänelle itselleenkin. Oikeanlaisen tunnelman luomiseksi kertomuksen tuli alkaa levollisissa ja miellyttävissä merkeissä. Ympäristön ja henkilöiden toimien kuvaus on vähäeleistä ja perusteellista; tarkkuus auttaa tekemään kerronnasta uskottavan oloista. Kauhu syntyy nimenomaan siitä, että yliluonnollinen hiipii varkain osaksi arjen yksityiskohtia, aluksi ehkä vain aivan aistihavaintojen rajamaille. Tutkijan ymmärtämättään luokseen manaamia hirviöitä James ei usein kuvaakaan suoraan ja yksityiskohtaisesti, vaan jättää kerronnan tältä osin viitteelliseksi ja antaa lukijan täydentää aukot omassa mielessään.

Jamesin innokkaisiin lukijoihin kuuluivat muiden muassa presidentti Theodore Roosevelt ja kauhukirjailijakollega H. P. Lovecraft. Sydäntalven pimeät illat ovat oiva ajankohta historian ystävälle irrottautua arkipuuhistaan Jamesin kertomusten äärellä – jos sille tielle uskaltaa: onhan yhden kertomuksen otsikkokin A warning to the curious. Koskaan ei tiedä, mihin vanhat tekstit saattavat johtaa…

Kirjallisuutta

Cox, Michael, M.R. James: An informal portrait. Oxford: Oxford University Press, 1983.

James, M. R., Collected ghost stories. Edited with an introduction and notes by Darryl Jones. Oxford: Oxford University Press, 2011.

Murphy, Patrick J., Medieval studies and the ghost stories of M. R. James. University Park, PA: Pennsylvania State University Press, 2017.

Pfaff, Richard William, Montague Rhodes James. London: Scolar Press, 1980.

Yksittäisiä Jamesin tarinoita on ilmestynyt suomeksi mm. seuraavissa kokoelmissa:

Dalby, Richard (toim.), Suuri noitakirja. Hyvinkää: Book Studio, 1994.

Parker, Vic (toim.), Haamutarinoita. Hämeenlinna: Karisto, 2006.

Sadelehto, Markku (toim.), Englantilaiset aaveet. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY, 1994.

Sadelehto, Markku (toim.), Paha vieras. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY, 1996.

Sadelehto, Markku (toim.), Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia. Helsinki: Jalava, 2015.

Thomas, Tig (toim.), Vampyyrit ja hahmonvaihtajat. Helsinki: Kirjalito, 2012.

 

Diplomatarium fennicum — Suomen keskiajan asiakirjalähteiden tietokanta ja käyttöliittymä päivittyi 2020-luvulle

Tapio Salminen
Tampereen yliopisto

Perjantaina 24.11.2017 järjestettiin Kansallisarkistossa Suomen keskiajan lähdemateriaalia käsitellyt Diplomatarium Fennicum julkaisuseminaari, joka oli samalla uuden Diplomatarium fennicum -tietokannan virallinen julkaisutapahtuma. Pitkään työn alla ollut projekti saatiin vihdoin pysyvälle pohjalle Koneen säätiön 2015–18 rahoittaman hankkeen avulla. Kuten DF:n sivulla todetaan: ”Tavoitteena on nykyaikaisen tutkimusinfrastruktuurin luominen Suomen keskiajan asiakirjalähteiden tutkimukselle. Uusi Diplomatarium Fennicum -verkkopalvelu korvaa aiemman samannimisen tietokannan ja tarjoaa keskiajan tutkimukselle laajan tietovarannon sekä tutkimusalustan. Hanke on saanut alkunsa Kansallisarkiston ja tutkijayhteisön tiiviistä yhteistyöstä, ja palvelua kehitetään tutkijoiden toiveet huomioiden”. Hankkeeseen on osallistunut tavalla tai toisella jo nyt lähes 20 suomalaista keskiajantutkijaa.

Diplomatarium fennicum siirtää Suomea koskevien keskiajan asiakirja- ja kirjemateriaalin saavutettavuuden ja käyttötavat aivan uudelle tasolle. Yhdessä Kansalliskirjaston Fragmenta membranea ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Codices fennici -tietokantojen kanssa se muodostaa aivan uudenlaisen kokonaisuuden, jonka avulla voidaan tarkastella keskiaikaisen Turun hiippakunnan alueella tuotettua ja tänne päätynyttä käsikirjoitus- ja tekstimateriaalia.

Diplomatarium fennicum, kotisivu.

Nykyinen DF-hanke päättyy alkuvuodesta 2018, minkä jälkeen Diplomatarium Fennicumin ylläpidosta ja kehittämistä vastaa Kansallisarkisto sekä sen asettama Diplomatarium Fennicumin toimituskunta. Toimituskunnan jäseninä yhdeksän historioitsijaa ja kielitieteilijää Tampereen, Helsingin, Turun ja Jyväskylän yliopistoista. Vuosien 2015-18 hankkeen käytännön toteutuksesta KA:ssa on vastannut kolmihenkinen projektiryhmä: Projektipäällikkö FM Seppo Eskola, tutkija FM Lauri Leinonen sekä ICT-suunnittelija MSc Denis Mandrov. Arkistolaitoksen pääjohtajan Jussi Nuortevan ja projektista vastanneen tutkimusjohtaja Päivi Happosen osuus hankkeessa on ollut keskeinen.

Diplomatarium fennicumin uusi käyttöliittymän osoite on http://df.narc.fi/. Käyttöliittymä on suomen-, ruotsin- ja englanninkielinen. Hankkeen pohjana on Reinhold Hausenin vuosina 1910–35 julkaisema Finlands medeltidsurkunder, joka ei ole varsinainen diplomataario, vaan sisältää myös muuta Suomea koskevaa tai siihen liittyvää keskiaikaista tekstimateriaalia (hautakiviä, kronikkakatkelmia, kaiverruksia). Monista epäselvyyksistään ja vaihtelevista editioperiaatteistaan huolimatta FMU (6276 numeroitua tekstiä) tarjosi kuitenkin parhaan pohjan asiakirja- ja kirjemateriaalia sisältävän, jatkuvasti täydentyvän ja karttuvan tietokannan luomiselle, ja on osoittautunut tekijöiden kannalta erinomaiseksi ratkaisuksi.

Uudessa Diplomatarium fennicumissa on jo nyt julkaistu 138 alkuperäiseen Finlands medeltidsurkundeniin sisältymätöntä keskiaikaista (FMUn tavoin vuoteen 1530 asti) Suomea koskevaa asiakirjaa: Kirsi Salosen ja Sara Risbergin julkaisemat editiot Suomea koskevista Vatikaanin arkiston penitentiariaattiaineiston merkinnöistä (DF 6727–6856, mm. monipolvinen juttu oluesta ja juonittelusta Tuuloksen pappilassa 1490-luvun lopulla), sekä tekemäni editiot yhdeksästä, pääosin aiemmin julkaisemattomasta Tallinnan kaupunginarkiston (Talllinna Linnaarhiiv) Suomea koskevasta pergamenttikirjeestä (DF 6857–6865, mm. Turun saaristossa vuonna 1502 tapahtunutta haaksirikkoa koskeva vuoden 1507 selostus, sekä vanhin säilynyt Tallinnan kauppiaiden vapaata kulkua ja kaupankäynnin suojaa Suomen alueella koskeva tuomari Nicholaus Junior de Scelegen ja kanssatuomareiden 12.7.1322 antama vahvistus, joka on aiemmin julkaistu LECUB:ssa, mutta ei FMU:ssa). Uusi Diplomatarium fennicum sisältää myös FT Viveca Rabbin Naantalin luostarin asiakirjoista laatimat kokonaan uudet transkriptiot ja editiot (Nådendalsdiplomen-projekti, Kansallisarkisto 2016), jotka ovat haettavissa omana kokonaisuutenaan valitsemalla lähdejulkaisuista kenttä ”Nådendalsdiplomen”.

Nyt julkaistu Diplomatarium fennicum täydentyy tulevaisuudessa paitsi sektoreittain täydentyvän aiemmin koskaan julkaisemattoman aineiston (esim. Tallinna, Viro, Gdansk, Saksan kaupungit, Ruotsi, Tanska, jne) myös eri vaiheissa jo julkaistujen asiakirjojen ja kirjeiden sekä tunnetulle materiaalille tutkimuksen edistyessä annettujen uusien ja tarkennettujen päiväyksien ja lähdekriittisten huomioiden osalta. Tulevaisuuden hankkeisiin kuuluvat myös monikieliset (suomi, ruotsi, englanti) regestat asiakirjojen teksteistä, sekä asiakirjatekstien mahdollinen kääntäminen suomeksi ja ruotsiksi. Käyttöliittymässä on jo nyt laajat linkitykset FMU:ta edeltäneisiin lähdejulkaisuihin ja Ruotsin Diplomatarium -projektin SDHK-tietokantaan.

DF 330, 29.5.1326, perusnäkymä. Linkit avautuvat klikkaamalla.

Paras tapa tutustua tietokantaan on haun avulla (http://df.narc.fi/search/). Diplomatarium fennicumin hakumoottori on Apache SOLR, jonka ominaisuuksista ja hakumoottoreista on kerrottu tarkemmin DF ohjeita -sivulla. Haut voi myös määritellä asiakirjan antokielen, lähdejulkaisun, säilyttävän instituution/arkiston, päiväyksen, antajan ja antopaikan perusteella. Täysin uutena ominaisuutena tietokannasta voi jo nyt tehdä konkordanssihakuja, http://df.narc.fi/concordance/. Tältä osin tietokanta tulee kehittymään vielä paljon) ja osa asiakirjoista on geopaikannettu antopaikkojen osalta. Kaikkien hakujen tulokset voi ladata omalle koneelle excel-tiedostona. DF:n tekijänoikeudet on määritelty Creative commons -lisenssillä.

Haku kaikista asiakirjoista, joiden regestassa tai editiotekstissä esiintyy perusmuodossaan sana Reval (Tallinna).

Geopaikannuksen ja paikkatietoaineistojen kannalta Diplomatarium fennicumin tulevaisuuden näkymät ovat rajattomat. Geopaikannetut asiakirjat voidaan tulevaisuudessa yhdessä Fragmenta membranean ja Codices fennicin kanssa linkittää suoraan muiden historiallista ja kulttuurimaantieteellistä tietoa sisältävien paikkatietokantojen, kuten muinaisjäännösrekisterin tai Kotimaisten kielten keskuksen juuri julkaistun Digitaalisen Nimiarkiston kanssa osaksi laajempaa Suomen ja Itämeren alueen historian paikkatietorekisteriä, joka tarjoaisi sekä ammattitutkijoille että menneisyydestä kiinnostuneille nopean pääsyn eri paikkakuntien keskiaikaan. Mikäli vastaava paikkatietorekisteri luotaisiin esimerkiksi keskiaikaisten kirkkojen säilyneistä esineistä, veistoksista ja maalausten aiheista, saataisiin väline, jonka avulla olisi helppoa ja nopeaa saada käsitys keskiajan aineellisesta kulttuuriperinnöstä millä tahansa paikkakunnalla. Aukoton se ei olisi, mutta antaisi tutkijalle, harrastajalle tai opettajalle hienon työvälineen erilaisiin keskiajan menneisyyttä koskeviin esityksiin ja problematisointeihin. Ehkäpä liittymä voisi tulevaisuudessa olla osa myös Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkunan karttatasoja.

Diplomatarium fennicumin paikkarekisterissä on tätä kirjoitettaessa 557 antopaikkaa, mutta jos kaikki teksteissä mainitut paikat otetaan huomioon, niitä on tuhansia ellei kymmeniä tuhansia. Projektissa luodaan parhaillaan myös hakua, jossa yhden perusmuotoisen henkilönnimen tai patronyymin syöttäminen hakukenttään tuo esiin kaikki saman nimen kymmenet variantit asiakirjoissa.

Haku kaikista asiakirjoista joiden regestassa tai editiotekstissä esiintyvät perusmuodossa sanat silta, silda tai sildha.

Tietokanta ja käyttöliittymä ovat nyt vaiheessa, jolla sen tulevaisuuden rakentaminen on saatu kestävälle pohjalle. Niinpä eri osa-alueisiin sisältyy monenlaista tulkinnanvaraisuutta. Nämä asiat tulevat tulevaisuudessa selkiytymään. Tutustukaa, kokeilkaa!

Lasten ja perheen merkitys hallitsijoille

Sanna Joska
Tampereen yliopisto

Uutinen Suomen tasavallan presidentin Sauli Niinistön ja hänen puolisonsa Jenni Haukion lapsesta sai kansan haltioihinsa. Mediat toitottivat ilouutista ja kansalaiset onnittelivat presidenttiparia sosiaalisessa mediassa. Lapsiuutisen johdosta vedettiin jopa yhteyksiä Ruotsin kuningasperheeseen, joka on voinut ylpeillä monilla viime vuosina syntyneillä lapsillaan – nyt Suomellakin on oma prinsessa tai prinssi, kuten eräs kommentoija sanaili Helsingin Sanomissa (HS 10.10.2017).

Presidenttiparin perheenlisäys ja suomalaisten reaktiot siihen eivät voineet olla herättämättä huomiotani. Tarkastelen väitöskirjassani lasten ja perheen käyttöä vallan oikeuttamisen välineenä Rooman valtakunnassa. Tutkimukseni koskee 100-luvulla Roomaa hallinnutta Antoninusten keisarisukua, johon syntyi ja adoptoitiin runsaasti lapsia ja jonka keisarit toivat nämä lapset osaksi politiikkaansa. Nykyisiä valtiomuotoja tai hallitsijoiden asemaa ei voi suoraan verrata keisariajan Roomaan, mutta nähdessäni nykymediassa presidenttejä tai kuninkaita perheidensä ja lastensa kanssa, mietin usein, onko mikään oikeastaan muuttunut 2000 vuodessa. Miksi perheen tuoma imagollinen hyöty on hallitsijoille edelleen suuri?

Rooman keisarin perhe oli valtakunnan ylimmäinen perhe, domus augusta, joka oli asemaltaan ihmisten ja jumalien välissä. Kaikilla Rooman keisareilla ei ollut suurta perhettä, mutta ne joilla oli, pyrkivät käyttämään sitä hyödykseen. Roomaa hallitsivat useat vahvat keisaridynastiat: ensimmäisen keisarin Augustuksen aloittama Julius-Claudiusten dynastia, Antoninukset ja heitä seuranneet Severukset, sekä myöhäisantiikin Konstantinukset.

Johtoajatuksena keisareiden perillispolitiikassa oli keisariperheen ja Rooman valtakunnan menestyksen samaistaminen. Vahva dynastia tarkoitti vahvaa valtakuntaa. Rooman keisarin asema valtakunnan huipulla erosi merkittävästi nykyisten hallitsijoiden asemista. Keisaria ei valittu vaalilla määräajaksi, kuten presidenttiä, eikä keisarin asema periytynyt itsestään selvästi suvussa, kuten monarkiassa. Rooman keisari oli princeps, ensimmäinen vertaistensa joukossa, jolle kerääntyi tiettyjä oikeuksia ja valta-asemia. Keisari voitiin syrjäyttää, kuten usein kävikin, ja korvata senaattia tai armeijaa paremmin miellyttävällä miehellä. Keisarin olikin aina pystyttävä vakuuttamaan tärkeät yhteiskunnalliset ryhmät ja muut alamaisensa oikeudestaan valtaan.

Antoninusten ajalla merkittävä osa keisareiden vallan perustelua olivat lapset. Antoninusten keisarisuku hallitsi Roomaa vuosina 138-192 jaa. keisareinaan Antoninus Pius, Marcus Aurelius, Lucius Verus ja Commodus. Dynastia lujittui etenkin avioliittojen kautta. Antoninus Piuksen päätöksestä hänen tyttärensä Faustina avioitui adoptioveljensä Marcus Aureliuksen kanssa. Marcuksen ja Faustinan tytär Lucilla taas avioitui vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin Marcuksen adoptioveljen ja silloisen kanssahallitsijan Lucius Veruksen kanssa. Naisten rooli keisarisuvun menestyksessä oli suuri, sillä avioliittojen tuloksena syntyneiden lasten ansiosta keisarit saivat perillisiä. Suvun jatkuvuus konkretisoitui lapsissa, joista toivottiin tulevia hallitsijoita.

Keisarinna Faustinan vuonna 161 jaa. lyöty kolikko. Kuva: Trustees of the British Museum

Keisari Antoninus Pius toi pienet lapsenlapsensa lyöttämiensä kolikoiden kuva-aiheiksi. Pronssiset, hopeiset ja kultaiset kolikot kuvasivat perheen lapsia ja naisia ja symboloivat perheen hedelmällisyyttä ja jumalten suosiota. Kolikot levisivät kaikkialle valtakuntaan kuljettaen mukanaan kuvauksia keisariperheestä. Nykyisin kolikoihin lyödään edelleen usein hallitsijan muotokuva etenkin monarkioissa, mutta perhepotretit ovat siirtyneet lehtien sivuille ja internetiin. Esimerkiksi Ruotsin kuningasperhe on julkaissut useita virallisia otoksia, joissa poseeraavat hymyillen kaikki kolme sukupolvea. Kuvat viestittävät tehokkaasti sekä kuningasinstituution että Ruotsin valtion jatkuvuutta perheen kautta.

Ruotsin kuningasperhe vuonna 2016. © 2016 Fotograf Anna-Lena Ahlström

Pienten lasten ja suurperhekuvausten lisäksi vallanperijöillä, nykyäänkin usein miehillä, nuorukaisilla tai pojilla, on erityinen roolinsa hallitsijoiden lapsiretoriikassa. Antoninusten keisariperheen vallanperijät olivat joko adoptoituja tai biologisia poikia. Adoptio oli antiikin Roomassa tavallinen tapa varmistaa suvun nimen ja varallisuuden jatkuvuus, ja adoptoitavat olivat usein aikuisia henkilöitä. Keisari Hadrianuksen vaatimuksesta Antoninus Pius kuitenkin adoptoi ennen keisariksi nousuaan 17-vuotiaan Marcus Aureliuksen ja 7-vuotiaan Lucius Veruksen. Vanhemmasta pojasta Marcuksesta tuli virallinen vallanperijä pian Antoninus Piuksen valtaannousun jälkeen. Marcus kuvattiin kolikoissa kaikki ihanteet täyttävänä vastuullisena nuorukaisena, edusti adoptioisänsä rinnalla ja sai osansa keisarillisesta vallasta. Marcus Aureliuksesta tulikin yksi Rooman hyvämaineisimmista keisareista. Hänen poikansa Commodus, joka nousi keisariksi isänsä jälkeen, on sen sijaan ollut yksi huonoimmaksi leimatuista hallitsijoista. Commoduksen valtaannousu oli tulosta Marcus Aureliuksen määrätietoisesta politiikasta, jolla hän rakensi pojalleen roolin vallanperijänä. Viiden vuoden iässä Commodus nostettiin Caesariksi, viralliseksi perilliseksi, ja kuusitoistavuotiaana nuorukaisesta tuli virallisesti isänsä kanssahallitsija. Sekä Marcuksen että hänen poikansa Commoduksen kuvaukset ja julkiset tehtävät tähtäsivät keisarin alamaisten ja etenkin muiden valtaa pitävien vakuuttamiseen siitä, että valittu perillinen oli oikeutettu ja kyvykäs hallitsemaan isänsä jälkeen.

On mielenkiintoista, kuinka nykyisinkin hallitsijoiden pojat saattavat nousta näkyvään rooliin isänsä rinnalla, vaikka suoraa vallanperimystä ei olisikaan. Esimerkiksi Valko-Venäjän presidentti Aleksandr Lukašenko toi 11-vuotiaan poikansa Nikolain mukanaan osallistumaan YK:n yleiskokoukseen New Yorkissa vuonna 2015. Mediassa on esitetty epäilyjä, että jo vuodesta 1994 hallinnut Lukašenko pyrkii tekemään pojastaan seuraajansa. Myös Yhdysvaltojen nykyinen presidentti Donald Trump on esiintynyt julkisuudessa usein perheensä kanssa. Nykyinen vaimo Melania ja pariskunnan yhteinen poika Barron ovat edustaneet presidentin rinnalla. Kukaan tuskin odottaa nyt 11-vuotiaan Barron Trumpin nousevan tulevaisuudessa Yhdysvaltojen presidentiksi, mutta ennenkuulumatonta se ei olisi, kuten George Bush vanhempi ja nuorempi ovat osoittaneet.

Suvun, perheen ja lasten merkitys oli Antoninusten keisareille suuri ja samaa voi sanoa useista hallitsijoista kautta historian. Lasten ja perheen roolin tarkasteleminen nykyisten hallitsijoiden yhteydessä paljastaa, että näillä on edelleen merkitystä. Suuren yleisön ja median kiinnostus hallitsijoiden perheisiin on loppumatonta, vaikka kyseessä ei edes olisi perinnöllinen monarkia. Perhe ja pienet lapset voivat parhaimmillaan olla imagoa parantavia seikkoja nykyisillekin valtionpäille. Presidentti Niinistön lapsiuutisen on arveltu esimerkiksi sinetöivän vuonna 2018 pidettävät presidentinvaalit ja takaavan Niinistön jatkokauden. Näen hallitsijoiden lapsiin kohdistuvan kiinnostuksen ja arvostuksen liittyvän ennen kaikkea siihen, että lapsilla ja perheellä on edelleen runsaasti symbolista arvoa. Aivan kuten Rooman valtakunnan aikana, lapset liittyvät edelleen lupauksiin jatkuvuudesta ja perheen kuvaaminen korostaa sen roolia yhteiskunnan perusyksikkönä.