Pyhä Mauritius ja keskiajan toinen

Sari Katajala-Peltomaa
Tampereen yliopisto

Vanhempien aikojen tutkija joutuu toisinaan perustelemaan tutkimusalansa mielekkyyttä jopa toisille tutkijoille. Mitä mieltä on tonkia vuosisatoja vanhoja asioita, mitä merkitystä niillä on tänä päivänä – maailmasta tuskin tulee parempi paikka keskiajan tutkijoiden työn tuloksena? Traditionaalinen peruste vanhempien aikojen tutkimukselle on luonnollisesti se, että monen nykypäivän ilmiön ja instituution (vaikkapa meille kai jotenkin tutun yliopiston) juuret ovat keskiajassa, antiikin kulttuurin saavutukset elävät edelleen keskellämme ja kansallisvaltion juuret ajoittuvat Suomessa uuden ajan alkuun. Pätevämpi perustelu vanhempien aikojen edelleen jatkuvalle tutkimukselle kuitenkin on, että me tutkimme ajankohtaisia asioita, joilla on merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Ajallinen ero ei ole haitta vaan lisäarvo. Se etäännyttää riittävästi nykytilanteesta ja mahdollistaa siten nyky-yhteiskunnan kipupisteiden huomaamisen.

Jos vanhempien aikojen tutkija tunteekin toisinaan toiseutta akateemisissa ympyröissä, on tutkittavien aikakausien tilanne toinen ”suuren yleisön” keskuudessa. Aikakaudet ovat jatkuvan mielenkiinnon kohteena, josta kertovat vaikkapa roolipelien suosio tai Game of Thrones -tyylisten sarjojen maailmanmaine. Tällöin kyse ei useinkaan ole kuitenkaan aikakausista itsessään vaan esimerkiksi keskiajasta luoduista mielikuvista ja sen jälkielämästä, medievalismista. Tutkija voikin joutua taiteilemaan esimerkiksi yleisöluentojen keskusteluissa ”kurjaa ja kurjuutta” tai ”satulinnoja ja lohikäärmeitä” mielikuvien välillä. Se saattaa turhauttaa, mutta on viime kädessä kuitenkin varsin harmitonta.

Ikävä kyllä kuviteltua keskiaikaa käytetään paljon populaarikulttuuria vaarallisemmissakin konteksteissa nykyään. Keskiajan poliittisuus voikin yllättää. Se on ajallisesti tarpeeksi kaukana, jotta siihen voidaan myös suhteellisen vapaasti liittää mielikuvia, jotka palvelevat omia tarkoitusperiä. Kuvitelmien keskiaika nähdään Toisena. Se saatetaan mieltää tiukan kontrollin – joko kirkon tai kuninkaan – ajaksi, jolloin kulttuurien rajat olivat selvät. Rasistisissa mielikuvissa keskiaika on etnisesti valkoisen kulttuurin kultakautta. Jo natsit hyödynsivät tätä propagandassaan, Anders Breivik julisti olevansa temppeliritari ja viimeisimpänä USA:n valkoista ylivaltaa kannattavat ryhmät hyödyntävät keskiaikaista symboliikkaa sanomassaan.

Pyhän Mauritiuksen, Saksalaisroomalaisen keisarikunnan suojeluspyhimyksen relikvaario kuvattuna kardinaali Albrecht Brandenburgilaisen reliikki-inventaariossa 1500-luvun alussa.

Yksi esimerkki tästä on white supremacist -mielenosoittajien käyttämä Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan kaksipäinen kotka. Keskiajan tutkija hieraiseekin silmiään, sillä alun perin kotkasymboli oli Pyhän Mauritiuksen attribuutti. Pyhä Mauritius oli varhaiskristillinen marttyyri, roomalainen sotilas, joka oli taustaltaan afrikkalainen. Valkoista ylivaltaa kannattavat mielenosoittajat kantavat bannereissaan siis mustan pyhimyksen tunnusta.

Yhtä vinossa on keskiajan ihannointi ”puhtaana” valkoisen kulttuurina, jolloin etniset rajat olisivat olleet selvät ja kulttuurien rajat ehdottomat. Kulttuurien väliset kontaktit, monietniset ja monikieliset yhteisöt olivat tavanomaisia jo keskiajalla ja useasti niiden menestymisen edellytys. Vanhempien aikojen tutkijoiden tuleekin tuoda rohkeasti ja avoimesti faktoja esille ja myös julkiseen keskustellun, jotta aikakautta ei käytetä syrjivän tai jopa vihamielisen politiikan teon välineenä.

Meillä Suomessa on omat Odinin soturimme, mutta muuten historian käyttö poliittisiin tarkoitusperiin on keskittynyt läheisempiin aikakausiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vanhempien aikakausien tutkijatkaan voisivat uinua ruususen unta. Myös hiljaisuus on kannanotto. On syytä kriittisesti tarkastella esimerkiksi omia populaarimpia julkaisujaan ja opetustaan – onko mahdollista, että niitä käytetään tukemaan sortavaa propagandaa. Keskiajan tutkijoiden yhteisö onkin herännyt tähän haasteeseen globaalisti ja ottanut omien töiden käytön, opetuksen ja laajemmin akateemisen maailman inklusiivisuuden suurennuslasin alle.

Inklusiivisuuden periaatetta noudattaen on ruvettu myös pohtimaan tieteenalan rajoja. Keskiajan tutkimuksella kun perinteisesti tarkoitetaan (Länsi-)Eurooppaan noin vuosien 500-1500 väliin suuntautuvaa tutkimusta. Tulisiko otetta laajentaa tämä kapean maantieteellisen otteen yli? Osa tutkijoista puhuu – ja tutkiikin – globaalia keskiaikaa. Toisaalta voi kysyä jatkuuko kolonialistinen perinne siinä, että Euroopan kehityksen ja muutosten perusteella luotu aikakausijako ulotetaan koskemaan koko maailmaa. Vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia.

Tampereella vanhempien aikojen vastuuseen ja poliittiseen ajankohtaisuuteen on herätty ja tähän haasteeseen vastataan seuraavan Passages from Antiquity to the Middle Ages -konferenssin muodossa. Konferenssin teema on Neighbours or Strangers? Conflict, Negotiation and Collaboration in Multicultural Communities, jossa käsitellään muun muassa eri etnisten ryhmien välisiä yhteyksiä (http://www15.uta.fi/trivium/passages/)

Mahdollisesti maailmasta ei tule parempaa paikkaa, vaikka vanhempien aikojen tutkijat aktiivisesti levittäisivätkin tietoa tutkimistaan aikakausista ja siten poistaisivat osan vihapuheen propagandistisesta pohjasta. Yrittää kuitenkin täytyy.

P.S. Blogeja ja kirjoituksia, joissa käsitellään keskiajan poliittisuutta ja valkoista ylivaltaa ajavien ryhmittymien keskiajan käyttöä propagandassaan:

http://mostlymedievalimagesreflections.blogspot.fi/2017/09/the-virgin-at-chartres-white-supremacy.html

https://www.publicmedievalist.com/race-racism-middle-ages-tearing-whites-medieval-world/

https://newrepublic.com/article/144320/racism-medievalism-white-supremacists-charlottesville

Onko keskiajan ja uuden ajan alun paikallishistorialle tilausta?

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Keskiaikaan ja uuden ajan alkuun keskittyviä paikallishistoriallisia hankkeita sattuu yliopistossa työskentelevän historiantutkijan kohdalle yhä harvemmin. Itselläni on ollut mahdollisuus kirjoittaa palkattuna Satakunnan maakuntahistorian osia V ja VI. Lisäksi olen ollut kirjoittamassa yhtä pitäjänhistoriaa. Ne ovat väitöskirjaakin enemmän lisänneet tietämystäni Suomen historiasta, vanhemman ajan lähdesarjoista ja niiden käyttömahdollisuuksista. Hyvinkään historian (Hyvät, pahat ja Hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia 2017) kirjoittanut FT Anu Lahtinen kiteytti taannoin paikallishistorioiden merkityksen Maaseudun tulevaisuus-lehdessä oivaltavasti: ”Suomen historiasta tunnettava kokonaiskuva perustuu aika harvojen alueiden ja aihepiirien tutkimiseen.”

Kysyntää suomenkieliselle vanhemman ajan historialle on valtavasti. Oikeastaan kysyntä lähes ylittää tarjonnan. Sain siitä yhden todisteen, kun pidin sukututkijoille suunnatun päiväkurssin Helsingissä. Sen aiheena olivat voudin- ja läänintilien asiakirjat ja niiden hyödyntäminen suku- ja henkilöhistoriassa. Kurssi myytiin loppuun. Minua odotti salillinen innokkaita harrastajia, joista suuri osa oli erittäin hyvin perehtynyt aihepiiriin. Hedelmällisiä keskusteluja syntyi – ja opettamisen ohessa kasvoi myös oma tietämykseni aikakauden lähteiden mahdollisuuksista.

Retkeläisiä 25.7.2017 tutustumassa Hauhon Hahkialan kartanoon ja sen historiaan. Kuva: Jouni Lehtonen.

Toisen todisteen vanhempien aikojen suuresta vetovoimasta sain viime kesänä. Vuosien varrella ja väitöskirjatyön ohessa pöytälaatikkoon on kertynyt kaikenlaista materiaalia, jota aloin hyödyntää perustamalla sille oman blogin, joka keskittyy Hauhon tienoon kartanoelämään 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella. Paikallisen kotiseutuyhdistyksen Hauho-Seuran kanssa virisi idea kartanokierroksesta, jossa tutustuttaisiin hauholaisiin kartanoihin yhden kesäisen päivän aikana. Retki myytiin nopeasti loppuun ja suuren kysynnän vuoksi se päätettiin järjestää uudelleen ensi kesänä. Toki tunnustan, että en vaatinut opastuksesta palkkiota. Tein sen tukeakseni kotiseutuyhdistyksen toimintaa.

Siitä päästäänkin kysymykseen rahasta ja rahoituksesta. Kaikkea ei voi – eikä saa – tehdä talkoilla. Ruotsin ajalle keskittyvä paikallishistoriallinen teos, kuten maakunta- tai pitäjänhistoria, ei synny ilmaiseksi. Sen tekeminen vie paljon aikaa. Lähteiden läpikäynti, käsialojen tulkinta ja vanhan ruotsin kielen kääntäminen eivät suju hetkessä. Rahasyistä, ja osin ehkä työmäärän suuruudesta tietämättöminä, paikallishistorioita on toisinaan teetetty myös muilla kuin historia-alan ammattilaisilla. Vanhempi aika kuitataan olemassa olevalla kirjallisuudella

Rahasta tinkivän tilaajan olisi syytä muistaa, että lukijoiden tiedontaso on noussut. ”Pihtiputaan mummot ja vaarit” alkavat olla tänä päivänä hyvin koulutettuja seniorikansalaisia, joille ei tarvitse vääntää rautalangasta ja puhua opettavaisesti. Heistä moni harrastaa sukututkimusta, joten Ruotsin aikaan kohdistuva korkeatasoinen ja asiakirjalähteisiin perustuva tutkimus kiinnostaa. Sekin kannattaa muistaa, että hyvä paikallishistoriallinen tutkimus maksaa itseään myös takaisin: parhaimmillaan se voi käynnistää paikkakunnalla monipuolisia matkailuun ja kulttuuriin liittyviä hankkeita.

Kansainvälisyyden keskellä suomen kielistä paikallishistorian kenttää ei saisi jättää pelkästään harrastajien haltuun. Harrastajien julkaisut eivät toki ole huono asia, koska joukossa on todella kovatasoisia ja tieteellisesti päteviä tekijöitä. Ongelma on lähinnä se, että vanhemman ajan Suomen historiaan liittyvien omakustanteiden joukkoon saattaa ilmaantua yhä enemmän omia näkemyksiään ”suomalaisuudesta” ajavia kirjoittajia, joille lähdekriittisyys on täysin toissijainen asia. Miten lukija erottaa jyvät akanoista? Vai katoavatko jyvät lopulta kokonaan?

Vanhojen aikojen tunteita

Aistien ja tunteiden historia on vakiintunut ja eläväinen tutkimuskenttä historiasssa. Se on tuonut uusia teoreettisia ja metodologisia teemoja tutkimuksen keskiöön. Joukko Triviumin jäseniä osallistui kansainvälisen kultuurihistorian seuran vuosikonferenssiin ”Senses, Emptions & the Affective Turn Recent Perspectives and Challenges in acuotural History” Uumajassa juhannuksen jälkeen.

Konferenssiin osallistuneet Triviumin jäsenet tutkivat uskontoa toiminnallisena tilana keskiajalla ja uuden ajan alussa. Tässä lähestymistavassa uskontoa ei nähdä dogmana tai instituutiona vaan dynaamisena sosiaalisena prosessina, kokemuksena. Eletty usko mahdollisti sosiaalisen aseman ja identiteetin tuottamisen ja manifestaation. Uskonnollisten käsitteiden ja rituaalien auki eläminen vahvisti yhteisöllisyyttä. Tunteiden kokeminen ja näyttäminen oli olennaista rituaaliselle toiminnalle, samaan aikaan kun tunteet antoivat merkityksen riiteille ja symboleille.

Keskiaika ja uuden ajan alku on nähty tunteikkaan uskonnollisuuden aikakautena. Uskonnolliset tunteet eivät silti tarkoiittaneet vain kyynelehtivää nöyryyttä, vaan käsittivät myös vihaa, katkeruutta ja raivoa. Vertailu vanhempien aikojen uskonnollisten tunteiden käyttöön ja näyttööön voi kertoa jotain tärkeää siitä, miksi uskonnolliset tunteet – viha, raivo ja ylpeys – edelleen nousevat yhteiskunnallisen elämän keskiöön niin globaalisti kuin Suomessakin. Vanhempien aikojen tutkimus on siis yhteiskunnallisesti tärkeiden kysymysten ääressä.

Sari Katajala-Peltomaa
Raisa Toivo
Jenni Kuuliala
Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Overview on the past 1,5 years

With summer (hopefully) right behind the corner, we thought it would be nice to look back to the past 1,5 years or so and to what has been going on with Trivium. You may read the previous overview of this kind here. Back then, Trivium had just received the official status of a research centre at our university, and while this had not changed our principal working methods that much, it has brought along new structures and scopes for action.

Year 2016 was a fruitful and busy one in many respects, with events, new activities, and interesting new publications. To celebrate the 60th birthday of Professor Christian Krötzl, the head of Trivium, the centre organised a seminar in September 2016. The speakers were Professor Didier Lett (Université Paris Diderot), Professor Kurt Villads Jensen (Stockholms universitet), Dr Tapio Salminen (University of Tampere), and vice rector Katariina Mustakallio (University of Tampere). At the seminar, Christian’s Festschrift Church and Belief in the Middle Ages: Popes, Saints, and Crusaders, ed. Kirsi Salonen & Sari Katajala-Peltomaa (AUP 2016), was launched. On the previous day, Trivium organised a workshop for junior researchers, with Didier Lett and Kurt Villads Jensen as commentators.

Birthday celebrations. Photo: Didier Lett

Trivium was also involved in the NOS-HS-funded “The Hansa in the North” workshop series, a project led by Christian Krötzl. The first workshop was organised in Höör, Sweden, in June 2016. In March 2017, Tampere hosted a workshop titled “Social Networks, Cultural Communication, and Everyday Life: the Hansa and beyond” which gathered a large group of experts on the Hansa for interesting presentations and vivid discussion.

Equally, the Academy of Finland research project Segregated or Integrated? – Living and Dying in the Harbour City of Ostia, 300 BCE – 700 CE, led by Professor Arja Karivieri, organised two seminars in 2016. The first one was held at the University of Kent in May, and the second one at the Institutum Romanum Finlandiae & Istituto Svedese di Studi Classici a Roma in October.

During the past three semesters, Trivium has established a tradition of organising thematic seminars 3-4 times a year, focusing on topics studied within the centre. Our principal idea has been to encourage discussion between scholars of various time periods and themes, as well as of various disciplines. Therefore, we have often invited commentators that come from outside the main research areas of Trivium. The first seminars focusing on multilingualism were organised in spring 2016; in autumn 2016 and winter 2017 the seminars discussed mental illness, disability and healing. These seminars have proved to be a fruitful concept that has reached out to the wider academic community and, consequently, widened our own perspectives as well. The seminar series will continue in May 2017, with the theme “lived reformation”.

Trivium has also continued in making public history in the past year. This blog has been updated regularly. As a larger project, we made a programme series with Radio Moreeni in Finnish, titled “Ajasta ikuisuuteen – Tuhat totuutta historiasta”. In each episode, two researchers of Trivium specialising in different time period talked about their topic and its societal context. The episodes can be listened to at Radio Moreeni’s SoundCloud account:

In many of these activities, Trivium had help from our student trainee Minna Heinonen. Her special tasks during her two-month contract were working as a research assistant in various book projects, updating our website, helping to organise international seminars, and writing a text for our blog.

This year has, however, been a year of our basic function: research and writing. Two members of Trivium successfully defended their doctoral theses: Tapio Salminen’s thesis is titled Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460, and Ella Viitaniemi’s Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786. Furthermore, the researchers of Trivium have published and edited a large number of monographs, article collections and scientific articles. For a list of the recent publications, see http://www15.uta.fi/trivium/publications.pdf

And last but not least, we’d like to thank you all who have been participating in our activities and/or following us here or on social media. Big new events are already being planned: in November 2017 Trivium will organise, together with Glossa – Society for Medieval Studies the national Dies Mediaevales conference. Furthermore, the call for papers for the seventh international Passages from Antiquity to the Middle Ages conference has recently been published. See you soon!

Save

Save

Hiljainen hetki hallitsijan haudalla

Jaakkojuhani Peltonen
Tampereen yliopisto

Antiikin tutkijana olen matkustellut paljon itäisen Välimeren ja Lähi-idän historiallisilla paikoilla. Tämä lienee varsin tyypillinen historioitsijan ammattitauti. Haluamme toki itse nähdä ja kokea ne säilyneet artefaktit, joiden perusteella luomme narratiiveja menneestä. Kokemusteni mukaan yksi nähtävyyskategoria on vahvasti edustettuna: esineet ja paikat joita on aikoinaan pidetty ”pyhinä” tai joihin on liitetty pyhyyden ja uskonnollisuuden attribuutteja. Pyhäköt, temppelit ja haudat. Ei siis ihme, että omalla kohdallani erityisesti merkkihenkilöiden viimeiset leposijat ovat muodostuneet keskeisiksi matkakohteiksi. Kyse ei ole pyhiinvaelluksesta, koska retkiltäni puuttuvat uskonnolliset motiivit eikä minulla ole tapana suorittaa mitään rituaaleja näiden vierailujen yhteydessä. Mutta turistin tai tutkijan asemassa olen vieraillut mm. Egyptissä Gizan pyramideilla ja Tutankhamonin hautakammiossa kuninkaiden laaksossa, Roomassa keisari Hadrianuksen mausoleumissa, Istanbulissa sulttaani Selim II haudalla sekä Juudean erämaassa Herodes Suuren oletetulla viimeisellä leposijalla, jota etsiessämme olimme siinä määrin ajatuksissamme, että ajelimme hyväntahtoisina hölmöinä Israelin kilvissä olevalla vuokra-autolla palestiinalaisalueella. Selvisimme pikkukivisateesta.

Itselleni mieleenpainuvin ja henkilökohtaisin vierailu suuntautui Pohjois-Kreikkaan, nykyiseen Verginan pikkukaupunkiin, joka oli muinoin Makedonian pääkaupunki Aigai. Pääsin omin silmin näkemään kuninkaalliset tumulus-haudat. Nuo mittaamattoman arvokkaat haudat tulivat päivänvaloon vuonna 1977, kun kreikkalainen arkeologi Manolis Andronikos löysi muinaisen hautakummun sisältä neljä koskematonta hautakammiota. Yhteen näistä kammioista on todennäköisesti haudattu muinaisen Makedonian kuningas Filippos II. Hautakummun sisään on sittemmin rakennettu upea museo, jossa turistit voivat ihailla komeita metsästysaiheisia freskoja niiden alkuperäisessä ympäristössään. Museossa säilytetään myös haudoista löydettyjä esineitä, kuten uurnia, aseita ja norsunluisia miniatyyrimuotokuvia.

Sisäänkäynti Verginan museoon Kuva: Wikimedia Commons

Filippoksen ja varsinkin hänen poikansa Aleksanterin elämä on kiehtonut minua jo alle kouluikäisestä asti. Museossa vierailu herätti vahvan tunnereaktion – aivan kuin olisin päässyt lähelle jo 2300 vuotta kuolleena olleita henkilöitä, heidän aikakauttaan. Filippos surmattiin dramaattisesti vuonna 336 eaa. Tämän jälkeen Aleksanteri julistettiin kuninkaaksi ja hän otti osaa isänsä hautamenoihin, juurikin tällä samalla paikalla. Hallitsijoiden haudalla on pidetty jo pitkään hiljaisia hetkiä. Varsinkin Aleksanteri Suureen liitetty kirjallinen traditio liittää haudalla vierailemisen ja siellä esitetyt uskonnolliset rituaalit keskeiseksi osaksi kuninkaan universaalia tarinaa ja myyttiä.

”Samaan aikaan hän antoi tuoda Aleksanteri Suuren sarkofagin ja ruumiin ulos pyhäköstä, katseli sitä ja osoitti kunnioitustaan panemalla sen päälle kultaseppeleen ja sirottamalla sinne kukkia. Kun häneltä sitten kysyttiin, halusiko hän nähdä myös Ptolemaiosten haudan, hän vastasi halunneensa nähdä kuninkaan, ei kuolleita.” -Suetonius, De vita Caesarum (Suom. Rooman keisarien elämäkertoja J. A. Hollo)

Yllä olevassa sitaatissa Rooman ensimmäinen keisari Octavianus eli Augustus (63 eaa.–14) vierailee Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) haudalla Aleksandrian kaupungissa. Roomalainen historioitsija Suetonius piirtää tapahtumasta hartaan ja juhlallisen kuvan. Octavianus ei halua ainoastaan nähdä Aleksanterin hautaa. Vierailuun liittyy hautarituaaleja, joiden aikana Rooman keisari hiljentyy ja ilmaisee jumalallista kunnioitusta edesmenneen maailmanvalloittajan palsamoidulle ruumiille.

Octavianus halusi ”nähdä kuninkaan”. Antiikin maailmassa, kuten monessa muussakin kulttuurissa, hauta ei merkinnyt ainoastaan paikkaa johon kuollut ihminen haudattiin. Sen uskottiin olevan domus aeterna, ikuinen talo, jonka läheisyydessä vainajan henki, (daimon tai genius) vaikutti elävien elämään. Merkittävien henkilöiden haudoilla saatettiin rukoilla suojelua vainajalta tai pyytää ettei hän vahingoittaisi vierailijaa. Aleksanterin tapauksessa kyse oli jumalaksi tai puolijumalaksi eli heerokseksi kohonneen suurmiehen haudasta. Vieraillessaan ihailemansa maailmanvalloittajan haudalla korkea-arvoiset roomalaiset saattoivat aistia jumalan läsnäolon.

Aleksanteri, ja näin ollen myös hänen hautansa, oli liitetty osaksi egyptiläistä uskomusjärjestelmää noin 300 vuotta ennen Octavianuksen vierailua. Yksi Aleksanterin kenraaleista, Ptolemaios (myöhemmin hallitsija Ptolemaios I Soter) oli varastanut kuninkaan palsamoidun ruumiin ja vienyt sen sarkofageineen Aleksandriaan, jossa Aleksanterin maallisista jäänteistä tuli osa valtion kulttia. Ptolemaiosten hallitsijasuku, joita faraoiden mallin mukaan palvottiin jumalina, johti valtansa kaupungin perustajaan Aleksanteriin, jonka kultista huolehtivat tehtävään nimetyt papit.

Myös muiden kuuluisien roomalaisten, kuten Julius Caesarin (100–44 eaa.) kerrotaan vierailleen Aleksanterin haudalla. Caligulan sanotaan ottaneen haudasta Aleksanterin rintahaarniskan ja pitäneen sitä erityistilaisuuksissa. Vieraillessaan Aleksanterin haudalla kesällä vuonna 215 keisari Caracalla (186–217) asetti sarkofagin päälle kuninkaallisen viittansa, arvokkaat sormuksensa, vyönsä ja muut arvoesineet, joita hän kantoi mukanaan. Antiikin kirjailijat kirjoittivat vierailuista esitelläkseen kaupungin kuuluisia nähtävyyksiä ja ylläpitääkseen uskonnollista pieteettiä. Lisäksi antiikin kirjallisessa kulttuurissa vierailut liitettiin käsitteeseen imitatio Alexandri eli haluun samaistua tai jäljitellä Aleksanterin elämää ja saavutuksia.

Sattuvasti Aleksanteri itse oli ollut merkittävä innoittaja ja esikuva tälle kirjalliselle traditiolle, jossa kuvailtiin roomalaisten hallitsijoiden vierailuja haudoilla.  Aleksanterin elämää kuvanneet auktorit kertoivat lukuisista Aleksanterin tekemistä pyhistä vierailuista. Temppeleiden lisäksi hän vieraili puolijumalana palvotun Troijan sodan sankarin Akhilleuksen sekä Persian imperiumin perustajan Kyyros Suuren haudoilla. Aleksanteri suoritti haudoilla näyttäviä menoja asettamalla haudoille seppeleitä tai kruunuja vainajan muistoa kunnioittaakseen.

Italialaisen Giovanni Paolo Paninin (1691-1765) maalaus jossa kuvataan Aleksanteria vierailemassa Akhilleuksen haudalla. Kuva: Wikimedia Commons

Antiikin kirjallisuustraditiossa haudoilla vierailut korostivat muiston tärkeyttä jälkipolvien silmissä. Akhilleuksen haudalla Aleksanterin sanotaan julistaneen tämän Troijan sodan sankarin onnekkaaksi, koska tällä oli ollut Homeroksen kaltainen runoilija ylistämässä hänen mainetöitään. Samassa yhteydessä nuori kuningas ilmaisi huolensa siitä, muistaisivatko myöhemmät sukupolvet hänen maineikkaat tekonsa. Saapuessaan Kyyroksen haudalle Aleksanteri huomasi järkyttyneenä, että hauta oli häväisty. Hän rankaisi haudanryöstäjiä, kunnosti haudan, ja teetti uudelleen sen arvokkaat esineet. Antiikin maailmassa haudan häpäisy oli ikävimpiä kohtaloita, mitä ihmiselle saattoi sattua.

Nykyään pyhiinvaellus liitetään yleisesti kristilliseen tai islamilaiseen kulttuuriin. Todellisuudessa ilmiö oli olemassa jo esikristillisissä kulttuureissa. Antiikin maailmassa ihmiset vierailivat pyhillä paikoilla, kuten temppeleissä, haudoilla ja oraakkelien luona. Matkanteon aikana saatettiin kokea viitteitä jumalten lähettämistä ennemerkeistä, jotka nähtiin todisteena jumalten hyväksynnästä: jumalat halusivat kommunikoida matkaajien kanssa. Kun vierailija oli saapunut pyhiinvaelluskohteeseen, hän esitti tietyt rituaalit, uhrit ja rukoukset uskonnollisen objektin yhteydessä palvotulle jumaluudelle. Lisäksi vierailuun kuului pyhäkön arkkitehtuurin tarkasteleminen ja ihasteleminen.

Tutkijat kiistelevät siitä, voidaanko termiä ”pyhiinvaellus” istuttaa antiikin maailmaan. Myönnettäköön, että kyseistä termiä ei klassisesta kreikasta löydy: lähteet kertovat vain, että henkilö X vieraili temppelissä ja uhrasi jumaluudelle, tai saavuttuaan kaupunkiin hän osallistui johonkin vuotuiseen uskonnolliseen juhlaan. Niinpä jotkut tutkijat suosivat termin pilgrimage sijaan termejä sacred travel tai sacred tourism kuvaamaan kyseistä ilmiötä antiikin kontekstissa. Edellä kuvatuissa tapauksissa korkea-arvoisat roomalaiset vierailevat haudalla ollessaan ohikulkumatkalla tai vieraillessaan kaupungissa. Vaikka kaupungissa ei vierailla pelkästään uskonnollisista motiiveista, tarinoissa toistuu usein viitteitä paikalla suoritettuihin rituaaleihin, joten pelkästä turismista ei näissä tapauksissa voida puhua.

Vertailu antiikin ja keskiajan välillä on Triviumin tutkimusyksikön pääteemoja, joka näkyi mm. elokuussa vuonna 2015 järjestetyssä konferenssista Passages from Antiquity to the Middle Ages VI – On the Road: Travels, Pilgrimages and Social Interaction, jonka tieteelliset hedelmät tullaan tulevaisuudessa julkaisemaan kansainvälisessä artikkelikokoelmassa. Voidaanko pyhiinvaellusten historiassa nähdä jatkumo antiikista keskiaikaan? Antiikin kirjallisuudelle yleinen tapa kertoa hallitsijoiden rituaalinomaisista vierailuista haudoilla epäilemättä vaikutti keskiajan tarinaperinteeseen. Kertomuksissa säilyivät tietyt elementit, joiden kautta rakennettiin mielikuva hallitsijan valta-asemasta, hurskaudesta, jumalallisuudesta, jne. Haudalla vierailun kokeminen uskonnollisena kokemuksena korosti suurempien voimien läsnäolon – oli kyse sitten Jumalasta, puolijumalista tai pyhimyksistä – vaikutusvaltaa.

Aleksanteri Suuren hauta pyhiinvaelluskohteena katoaa kertomustraditiosta myöhäisantiikissa. Haudoilla vierailu ja hautoihin liitetyt pyhyyden attribuutit kuitenkin säilyvät kristillisessä traditiossa. 300-luvulta lähtien Kristuksen ja väkivaltaisen kuoleman kärsineiden pyhimysten haudoista tuli kristittyjen pyhiinvaelluskohteita. Mielenkiintoisesti kirkkoisä Johannes Khrysostomos (n. 345–407) eräässä saarnassaan vertailee keskenään Aleksanteri Suuren ja Jeesuksen arvovaltaa. Hän esittää ei-kristitylle kuulijakunnalleen retorisen kysymyksen: ”Kerrohan minulle, missä on Aleksanterin hauta. Näytä sen sijaintipaikka ja kerro hänen kuolinpäivänsä.”

Hallitsijoiden haudat eräänlaisina pyhiinvaelluskohteina ovat myöskin osa Euroopan lähihistoriaa. Neuvostoliitossa Leninin ja Stalinin sekä Kiinan kommunistijohtaja Mao Zedongin lasikantisissa sarkofageissa säilytettyjä palsamoituja ruumiita voidaan pitää uskontoon rinnastettavan kommunistisen ideologian pyhinä paikkoina. Nämä johtajien maalliset jäänteet ovat julkisesti näytteillä mausoleumeissa Moskovan ja Pekingin kaupungeissa jäänteinä henkilökultista, joka muistuttaa Aleksanterin ruumiin käyttöä antiikin maailmassa. Vieraillessaan yhteisön tunnustamilla pyhillä paikoilla poliitikot ja presidentit rakentavat nationalismin aatetta ja kansallista identiteettiä. Vaikka nykymaailmassa vierailijoiden oma uskonnollinen kokemus tai samaistuminen esimerkiksi toisen maailmansodan sankarivainajiin tai entisiin presidentteihin olisi vähäisempi, vierailujen symbolista arvoa ei voida kiistää. Historiaa ja historian tarinoita käytetään edelleen määrittelemään nykyisyyttä. Sama ilmiö näkyy myös antiikin pyhiinvaellustarinoissa, jotka eivät ainoastaan heijasta aikansa maailmaa ja arvoja, vaan sisältävät ideologisia viestejä.

En ole vieraillut näiden suuresti ihailtujen ja pelättyjen kommunistijohtajien haudoilla. Jos joskus kävisin Moskovassa tai Pekingissä, uteliaisuus todennäköisesti veisi voiton, vaikka en voi kieltää, etteikö lasikantisen palsamoidun ruumiin pitäminen näytteillä ja sen katsominen turistinähtävyytenä tunnu makaaberilta. Myöskään herrojen edustama ideologia ei puhuttele minua emotionaalisesti, joten niin sanottu pyhiinvaelluskokemus jäisi saavuttamatta. En laskisi seppelettä, saati sirottelisi ruusuja. Rohkenen todeta, että heidän ”suuret” tekonsa lienevät liian lähellä omaa aikaani; näiden suurmiesten sijaan hiljaista hetkeä viettäisin mieluummin heidän edustamansa ideologian uhrien muistolle.  On helpompi suunnata kaukaiseen menneisyyteen, jossa pöly on ns. laskeutunut kuin tehdä kunniaa 1900-luvulla vaikuttaneiden hallitsijavainajien muistolle.

Jos luoja suo, seuraavan kerran toivon viettäväni hiljaista hetkeä turistinähtävyydessä Iranissa. Siellä nykyisen Sirazin kaupungin läheisyydessä on Persian imperiumin suurkuningas Kyyroksen hauta, jossa myös Aleksanteri vieraili ja aisti edeltäjänsä saavutukset ja imi itseensä paikan pyhyyden. Pyhiinvaeltaminen ei ole vain vanhan maailman ilmiö vaan kuuluu yleisinhimillisen toiminnan piiriin. Se herättää ristiriitaisia tunteita moderniteetissä – yli tuhatvuotisen historian äärellä ihminen hiljentyy.

Maine ja kuulopuheet 1200-luvun harhaoppi-inkvisitioissa

Saku Pihko
Tampereen yliopisto

Aikaan ja paikkaan katsomatta ihmiset puhuvat. He puhuvat itsestään ja toisistaan, ja muodostavat mielipiteitä kuulemiensa puheiden perusteella. Kommunikaatioteknologian kehitys on johtanut henkilökohtaisen tiedonvälityksen monimuotoistumiseen. Puhelimella voidaan soittaa toiselle puolelle maapalloa, ja internet on mahdollistanut sen, että yksittäisen henkilön ajatukset voivat saavuttaa lukemattomia vastaanottajia. Kehityksestä huolimatta kasvotusten tapahtuva ajatustenvaihto edelleen keskeinen osa ihmisten arkikokemusta.

Suullinen kommunikaatio oli erityisen keskeisessä asemassa esimodernissa maailmassa, varsinkin keskiajalla, jolloin yksilön puheet, teot ja niiden rakentama maine vaikuttivat huomattavan paljon hänen sosiaalisiin ja juridisiin toimintamahdollisuuksiinsa. On jopa esitetty, että keskiajan ihmiset olivat tietyllä tapaa olemassa ainoastaan toistensa silmissä. He tiesivät, että puheiden välittämä informaatio kulki nopeasti, ja maineen saattoi menettää yhtä nopeasti kuin sen oli saavuttanutkin. Ihmiset olivat huolissaan siitä mitä naapurit heistä puhuivat ja käyttäytyivät sen mukaisesti.

Keskiaikaiset oikeuspöytäkirjat ovat kenties hedelmällisintä lähdemateriaalia, jonka kautta nykytutkijat voivat tavoittaa edes pienen silmäyksen siitä, mitä kyseisenä aikakautena puhuttiin. Siinä missä moderni oikeuskäytäntö pyrkii jättämään kuulopuheet oikeussalin ulkopuolelle, keskiajan tuomioistuimet hyväksyivät auliisti julkisesta mielipiteestä ammennetun tiedon. Viranomaisten heikot mahdollisuudet kerätä informaatiota tekivät yhteisön epävirallisesta puheesta luotetun ja käyttökelpoisen tiedonhankinnan väylän. Sen avulla viranomaiset pystyivät ulottamaan valvontansa ja vaikutusvaltansa tehokkaasti ihmisten arkielämään.

Katolinen kirkko käytti muun ohella myös juridisia keinoja tiukentaessaan otettaan kristikunnasta keskiajan kuluessa. Hyvä esimerkki tästä toiminnasta ovat harhaoppi-inkvisitiot, eli oikeusprosessit, joilla tutkittiin 1200-luvun alkupuolelta eteenpäin sitä, ketkä olivat harhaoppisia. Tavoitteena oli joko ohjata heidät takaisin kaidalle tielle tai tämän epäonnistuessa rangaista heitä. Nämä uudet keinot antoivat kirkon viranomaisille kyvyn tarttua aiempaa systemaattisemmin ihmisten uskoon ja mielipiteisiin. Harhaoppi-inkvisitioiden tehokkuus perustui pitkälti laajan kuulustelupöytäkirja-aineiston laatimiseen. Näitä pöytäkirjoja on säilynyt paljon nykypäivään asti, ja ne ovat tutkijoiden aktiivisessa käytössä. Ne sisältävät paljon mielenkiintoista tietoa siitä, mitä inkvisitioiden kohteena olleissa yhteisöissä puhuttiin, ja miten ihmiset luovivat tämän informaation perusteella uskonkysymysten ympärillä polarisoituneessa maailmassaan.

Maineen ja kuulopuheiden juridinen merkitys käy erittäin kuvaavasti ilmi toimenpiteistä, jotka alkoivat Guillelman kuulustelusta vuonna 1274. Guillelma oli puusepän vaimo Toulousen kaupungista. Jouduttuaan syystä tai toisesta inkvisiittorin eteen, hän kielsi olleensa koskaan tekemisissä harhaoppisten kanssa. Hän kuitenkin kertoi, että hän ja eräät hänen naapureistaan olivat epäilleet erästä Fabrissaa ja tämän tytärtä Philippaa harhaoppisuudesta. Syynä olivat heidän sanansa ja tekonsa. Pöytäkirjan tekstiin on eritelty yksityiskohtaisesti naisten epäilyttävää käytöstä, jonka perusteella heidän harhaoppinen maineensa oli mitä ilmeisimmin muodostunut. Fabrissan oli esimerkiksi kuultu sanovan, että paholainen oli luonut ihmisen, ettei Jumala luonut sieluja, eivätkä papit opettaneet totuutta. Guillelman ollessa raskaana Fabrissa oli neuvonut häntä pyytämään Jumalaa vapauttamaan hänet demonista, joka hänellä oli vatsassaan. Hän oli myös kehunut harhaoppisuuden vuoksi poltettua pappia, ja surrut sitä, että erään vastikään kuolleen miehen sielu kulkisi ruumiista ruumiiseen saamatta rauhaa. Fabrissa oli myös kironnut Guillelman kaltaisia henkilöitä, jotka paljastivat kirkon viranomaisille tietoja muista. Philippan taasen kerrottiin sanoneen, että jos hän olisi tiennyt, ettei hänen miehellään ollut sama usko kuin hänellä, hän ei olisi koskaan ollut tämän kanssa, ja todennut, että hän antaisi korvan päästään, mikäli hänen miehellään olisi yhtä hyvä usko kuin eräällä Pontius de Gomenvillalla. Sittemmin inkvisiittoreiden takia maanpakoon lähtenyt Pontius olikin ilmeisen epäilyttävää seuraa, koska Guillelma katsoi asiakseen mainita nähneensä molempien naisten usein keskustelevan hänen kanssaan. Epäilyjä eivät myöskään hillinneet tuntemattomat lombardialaiset vieraat naisten kodissa, tai Fabrissan salamyhkäinen käytös hänen estäessään naapuruston väkeä vierailemasta äitinsä kuolinvuoteella.

Pöytäkirjan perusteella on selvää, että Guillelma tiesi paljon Fabrissan ja Philippan sanomisista ja tekemisistä. Asiasta oli nähtävästi puhuttu naapurustossa laajemminkin, koska Guillelma ei ainakaan omien sanojensa mukaan ollut ainoa, joka suhtautui naisiin epäillen. Kun hän joutui itse hankalaan asemaan kuulusteltavana, Guillelma päätti välittää naapurustossa liikkuneet tiedot inkvisiittorille. Hänen kuulustelunsa pöytäkirja on poikkeuksellinen, sillä erilaiset syyt epäilyjen taustalla on eritelty hyvin yksityiskohtaisesti. Tyypillisesti inkvisitiopöytäkirjat ovat kaavamaisia ja yksityiskohdattomia. Tulkintojen perusteet typistyvät usein esimerkiksi yksittäiseen, kontekstista irrotettuun tekoon tai toteamukseen. Inkvisiittorin suorittama valikointi ja tekstiä määrittävät kirjauskäytännöt leimaavat varmasti myös Guillelman kuulustelun pöytäkirjaa. Siitä huolimatta keskivertoa yksityiskohtaisemman tiedon perusteella on nähtävissä, miten paljon ihmiset tiesivät toisistaan, ja kuinka auliisti inkvisiittori hyväksyi kuulustellun välittämät tiedot muista ihmisistä.

Tapaus on poikkeuksellinen myös siksi, että Fabrissa ja Philippa joutuivat Guillelman ilmiannon seurauksena itsekin inkvisiittorin eteen, ja myös heidän kuulusteluistaan laaditut pöytäkirjat ovat säilyneet. Se on pienoinen voitto tutkijalle, koska usein joko ilmiannon sisältävä pöytäkirja, tai ilmiannon seurauksena suoritettujen kuulustelujen dokumentaatio on kadonnut.

Jouduttuaan kuulusteluun Fabrissa kielsi kaikki häntä kohtaan esitetyt syytökset. On kuitenkin ilmeistä, että ne perustuivat Guillelman ilmiantoon, koska häneltä kysyttiin täsmälleen samoja asioita, joista Guillelma oli aiemmin kertonut. Käsittelyssä olivat esimerkiksi hänen spesifit sanomisensa ja kontaktit epäilyttävään Pontius de Gomenvillaan. Vasta seuraavassa kuulustelussa Fabrissa myönsi olleensa tekemisissä kyseisen miehen kanssa, ja majoittaneensa Guillelman mainitsemia lombardialaisia kodissaan. Kuulustelujen välissä häntä pidettiin vangittuna. Se oli normaali käytäntö silloin, kun epäilty ei suostunut tunnustamaan sitä, mitä inkvisiittorit olivat hänestä kuulleet. Kolmannessa kuulustelussa Fabrissa viimein myöntyi inkvisiittorin ennakkotietoon ja tunnusti olleensa tekemisissä harhaoppisten kanssa. Philippa toimi samoin kuin hänen äitinsä, ja kielsi aluksi kaiken. Toisessa kuulustelussa hän myönsi nähneensä lombardialaiset vieraat, ja kolmannella kerralla myös hän myönsi erinäisiä kontakteja harhaoppisten kanssa, joskin vakuutellen, ettei missään nimessä uskonut heidän opetuksiinsa.

Tapaukseen liittyvistä pöytäkirjoista käy hyvin ilmi, miten informaatio liikkui puheiden välityksellä keskiajan yhteisöissä, ja miten inkvisiittorit käyttivät sitä rakentaessaan oikeusjuttua uskonnollisia väärintekijöitä vastaan. Epäilyttävä puhe ja käytös herättivät lisää puheita ja tulkintoja kotiyhteisön asukkaiden keskuudessa. Tietyille henkilöille muodostui epäilyttävän harhaoppisen maine, joka rakentui paitsi henkilökohtaisten tulkintojen varaan, myös suhteessa siihen, millainen populaari kuva vaarallisista harhaoppisista oli muodostunut kirkon systemaattisen propagandan seurauksena 1200-luvun kuluessa. Sen seurauksena kaikki tiesivät olla varuillaan ja arvioida naapureidensa tekemisiä. Vaikka välittömiin toimenpiteisiin ei olisi ryhdytty, ihmiset muistivat nämä kollektiiviset tulkinnat naapureistaan, ja kertoivat niistä viranomaisille, mikäli joutuivat itse kuulusteltaviksi. Maallikoiden välittämän leimaavan informaation merkitys korostui useissa tapauksissa, koska inkvisiittorit katsoivat saaneensa syytetyltä riittävän kattavan tunnustuksen vasta sitten, kun epäillyn myöntämät tiedot vastasivat muiden hänestä kertomaa. Fabrissan ja Philippan tapaus on muistutus siitä, kuinka odottamaton ja voimakas yhteisön jäsenten vaikutusvalta toistensa kohtaloon saattoi olla, varsinkin inkvisitiokontekstissa.

Pohjimmiltaan ongelma on kuitenkin ajaton. Se korostuu erityisesti paljon julkisuutta saavissa oikeustapauksissa, jotka toisinaan herättävät suuria tunteita. Aina kun ihmiset päästetään käyttämään valtaa toisiaan kohtaan, hiipivät maineen ja kuulopuheiden kaltaiset häilyvät muuttujat vaivihkaa osaksi yhtälöä, jonka seuraukset voivat olla vakavia. Ihmiset puhuvat aina, tuomariksi asettuvan vastuu säilyy.

Lähteet ja kirjallisuutta

Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh (toim. & kään.), ’The Edition and Translation’. Teoksessa Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh (toim.), Inquisitors and Heretics in Thirteenth-Century Languedoc: Edition and Translation of Toulouse Inquisition Depositions, 1273—1282. Brill: Leiden & Boston, 2011, 174—979. (Tässä kirjoituksessa käsitellyt pöytäkirjat löytyvät sivuilta 262—297.)

Arnold, John H., Inquisition and Power: Catharism and the Confessing Subject in Medieval Languedoc. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 2001.

Fenster, Thelma & Smail, Daniel Lord (toim.), Fama: The Politics of Talk & Reputation in Medieval Europe. Cornell University Press: Ithaca, 2003.

Sennis, Antonio (toim.), Cathars in Question. York Medieval Press: York, 2016.

Théry, Julien, ‘Fama : l’opinion publique comme preuve judiciaire. Aperçu sur la révolution médiévale de l’inquisitoire (XIIe—XIVe siècle)’. Teoksessa Lemesle, Bruno (toim.), La preuve en justice de l’Antiquité à nos jours. Presses Universitaires de Rennes, 2003, 119—147.

Wickham, Chris, ‘Gossip and Resistance among the Medieval Peasantry’. Past & Present no. 160, 1998, 3—24.

Historiantutkijan rooli tv-maailmassa

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Silloin tällöin vanhemmankin ajan historiantukijalle tulee pyyntöjä avustaa eri tavoin tv-ohjelmien teossa. Keskiaika ja uuden ajan alku kiinnostavat 2000-luvun ihmisiä. Niinpä tv-ohjelmat toisinaan sotkevat surutta yhteen fantasiaa ja faktaa kuvatessaan 1800-lukua edeltäviä aikakausia. Voiko tähän tutkijana mitenkään vaikuttaa?

Kuten tunnettua on, tutkija saa tarkistaa etukäteen lehteen tulevan haastattelun ja korjata asiavirheet. Jos taas kyseessä on tv-ohjelma, niin lopputulosta ei näe etukäteen. Yleensä tv-tuotantojen, teatterien ja taiteilijoiden pyynnöt ovat pieniä ja koskevat lähinnä jotain yksityiskohtaa. Itse koen, että kohtuullinen auttaminen on historiantutkijan yhteiskunnallinen velvollisuus – tiettyyn rajaan asti. Vähän samaa kuin toimiminen referee-lukijana.

Avustaminen tai haastattelun antaminen tv-ohjelmaan on riski. Pyyntö imartelee ja houkuttaa, mutta sitä kannattaa harkita ja lisätietoja kysellä tarkoin. Millaista ohjelmaa suunnitellaan? Ja – ennen kaikkea – tutkijan kannattaa miettiä, miten paljon pyyntö teettää töitä. Ikävä kyllä, näissä kuvioissa rahaa on harvoin tarjolla. Lisäksi tuotanto voi kaikesta kertomastaan huolimatta muuttaa näkökulmaa ja rakentaa koko homman uusiksi ilmoittamatta siitä satunnaiselle asiantuntijalle mitään.

Kerrottiinpa mitä tahansa, niin tutkijan kannattaa itse tiedostaa, että haastatteluihin, kuvauksiin ja tietojen kaivamiseen käytetty aika ja vaiva voivat mennä täysin hukkaan. Saatuja tietoja ei olekaan hyödynnetty tai oma esiintyminen on leikattu pois. Nämä seikat paljastuvat vasta sitten, kun tv-ohjelma tulee ulos. Ei siitä kukaan etukäteen ilmoita. Tutkijaa ei ilahduta, jos nimi löytyy lopputeksteissä, mutta ohjelma onkin historiantutkimuksen kannalta lähinnä katastrofi.

Avustin taannoin Menneisyyden metsästäjät tv-sarjassa, jossa etsitään metallinilmaisimilla aarteita maan alta. Autoin mielelläni kertomalla Hauhon historiasta ja lähettämällä kansantarinoita. Vaiva oli pieni. Minua myös haasteltiin pellonlaidalla. Kokemus oli kiva ja porukka mukavaa. Osuuteni poisleikkausta itse ohjelmasta en pidä katastrofina. Minulla ei ollut annettavaa ohjelmalle, joka keskittyi etupäässä viikinkeihin ja rautakauteen. Saatoin vain todeta, että kylä, jossa olimme, on asiakirjojen mukaan myöhäiskeskiajalla perustettu siirtokylä, jossa tuskin oli asutusta aiemmin. Viikinkejä en uskonut alueelle koskaan eksyneen. Ikävä kyllä, me historioitsijat olemme asiantuntijoina usein ilonpilaajia.

Syksyllä 2015 onnistuin pääsemään sisälle produktioon, jossa historiantutkijan panos otettiin keskeisenä osana tv-dokumentin suunnittelua. Warner Bros -yhtiön palkkaamana tein sukututkimuksen kansainväliseen ohjelmaformaattiin nimeltä Who Do You Think You Are? Lukuisissa maissa esitetyssä viihteellisessä dokumentissa julkkikset selvittävät omia sukujuuriaan. Tällä kertaa australialainen filmitähti osoittautui suomalaisen merimiehen jälkeläiseksi. Vaikka tekemäni laaja tutkimustyö meni ohjelmassa filmitähden piikkiin, ei se haitannut. Se kuuluu ohjelman formaattiin ja asia oli selvillä etukäteen.

En näe ongelmaa siinä, että asiakirjoja vietiin arkistoista visuaalisesti näyttävämpiin tiloihin, kuten kirkkoihin, museoihin ja kirjastoihin, vaikka se antaakin väärän kuvan niiden sijainnista. Tunnissa ei myöskään ehditty paneutua kaikkiin yksityiskohtiin. Mutkia vedettiin välillä suoriksi. Siitäkin huolimatta lähdetyön luoma vankka perusta välittyy lopputuloksessa.

Olin historiantutkijana osa yhteen pelaavaa ja ammattitaitoista tiimiä. Minulta kysyttiin neuvoja ja ideoita niin kuvausten suunnittelussa, muiden asiantuntijoiden valinnassa kuin lukuisissa Suomen historiaa koskevissa kysymyksissäkin. Jakson käsikirjoitus laadittiin ja hiottiin löytämieni arkistolähteiden pohjalta.

Englanninkielisessä maailmassa laadukkaiden historiadokumenttien tekemisellä on pitkät perinteet. Oli kiehtovaa päästä läheltä seuraamaan, miten historiatieto muokkautuu viihteelliseksi dokumentiksi. Kokemus oli antoisa ja nykyisin seuraankin uusin silmin kansainvälisiä historiadokumentteja ja samalla toivoisin, että niihin uhrattaisiin aikaa, vaivaa ja rahaa meillä Suomessakin.

Löytöretkiä oman tutkimusaiheen ulkopuolelle

Maija Ojala, FT
tutkija ja projektin johtaja
Tampereen yliopisto

Historioitsija määrittelee itsenä usein tutkimusaiheensa ja tutkimansa ajanjakson pohjalta: tutkija voi olla esimerkiksi keskiajan tutkija tai sotahistorioitsija. Lisäksi omaa tutkijaidentiteettiään voi määritellä näkökulmasta käsin ja historian tutkija voi olla vaikka sukupuoli- tai aatehistorian tutkija. Määritelmät ovat toki yhtä keinotekoisia kuin rajat eri historiallisten aikakausien välillä. Silti niitä käytetään ja niitä tarvitaan kun jäsennämme tutkijayhteisöä ja määrittelemme oman paikkamme tämän yhteisön jäsenenä. Rajojen ylittäminen on periaatteessa helppoa, voi esimerkiksi osallistua eri ajanjaksoa käsittelevään tutkielmaryhmän toimintaan tai monitieteiseen seminaariin, jossa omaa tutkimusaihetta käsitellään eri näkökulmista. Lisäksi yliopistojen rakenneuudistuksissa yhtenä tavoitteena on luoda entistä paremmat edellytykset monitieteiselle tutkimukselle. Tästä huolimatta väitän, että omien tutkijanrajojen ylittäminen on suuri haaste, sillä se usein tarkoittaa myös astumista oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Olen itse keskiajantutkija. Lisäksi tutkin niin kutsuttujen tavallisten ihmisten arkea ja sitä, millaista oli kaupunkielämä noin viisisataa vuotta sitten. Keskiajan tutkijan ”parhaita kavereita” ovat usein antiikin ja uuden ajan alun tutkijat. Ajassa mennään siis vähän matkaa joko taakse tai eteenpäin. Vuosi sitten, tammikuussa 2016, käynnistimme monitieteisen tutkimushankkeen, jonka tavoitteena on tutkia siirtolaisuutta, työvoiman liikkuvuutta ja multietnisiä kaupunkeja aina keskiajalta nykypäivään. Hankkeen myötä alkoi myös ensimmäinen todellinen löytöretkeni oman tutkimusaiheen ulkopuolelle. Aihepiiri oli minulle uusi ja lisäksi ajanjakso huomattavasti pidempi, kuin mihin olen tottunut. Aluksi olin innostunut: pääsisin keskustelemaan aiheesta sosiaalitieteiden edustajien kanssa ja lukemaan liikkuvuus-tutkijoiden sekä sosiaaliantropologien tutkimuksia. Sitten iski epätoivo: terminologia oli vierasta, tutkimukset kommentoivat nykypäivän siirtolaisuus- ja pakolaispolitiikkaa ja 1800-luvun massamuuttoliikettä. Lisäksi pahin oli vielä edessä: hankkeen puitteissa olin ajatellut kirjoittavani yhteisartikkelin 2000-luvun kausisiirtolaisista entuudestaan tuntemattoman sosiaalitieteilijän kanssa. Voiko keskiajan tutkija kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat elossa? Entä miten kirjoitetaan yhteisartikkeli eri tieteenalan edustajan kanssa?

Tutkimushankeen edetessä olen huomannut, että vanhempien aikojen tutkimus antaa hyvän pohjan myös uudempien aikojen tutkimukselle. Nykyaikaan sijoittuvan tutkimuskohteen tarkastelu on ollut haastavaa, mutta virkistävää vaihtelua. Yhteisartikkelin kirjoittaminen on tarjonnut mahdollisuuden syvälliseen keskusteluun eri tieteenalan ihmisen kanssa ja ollut opettavaista. Lisäksi, jos haastaa itsensä menemään oman mukavuusalueensa ulkopuolelle on kaksin verroin mukavampaa palata taas omaan tuttuun aiheeseen tai ajanjaksoon. Mennen vuoden aikana, rajoja ylittäessäni, olen myös pohtinut omaa tutkijaidentiteettiäni. Minkälainen tutkija haluan olla ja miten haluan kehittää itseäni. Tutkijan uran yksi suurimmista hienouksista onkin lähes rajattomat mahdollisuudet kehittää itseään paitsi ammatillisesti, myös ihmisenä.

Parhaillaan käydään julkista keskustelua tieteen ja tutkimuksen tilasta. Suomen hallituksen ajama koulutuspolitiikka ja maailman tapahtumat ovat kirvoittaneet otsikoita (yleis)sivistyksen kuolemasta. Humanistit ovat hyökänneet kehitystä vastaan ja perustelleet olemassaoloaan Tuomas Heikkilän ja filosofi Ilkka Niiniluodon johdolla. Kun tutkimuksen tärkeät resurssit, eli aika ja raha ovat niukassa, ei harharetkille (lue: löytöretkille) jää tilaa. Kallisarvoisia työtunteja ei kannata käyttää muuhun kuin omaan tutkimusaiheeseen. Pitkässä juoksussa tämä johtaa kuitenkin kapea-alaisuuteen. Käymällä välillä, esimerkiksi ajallisesti, oman tutkimusaiheensa ulkopuolella, voi ymmärtää paremmin myös sitä omaa tutkittavaa ajanjaksoa, kuten Tapio Salminen asian kiteytti. Historiatutkijoilla onkin erityinen kyky matkustaa ajassa: miksi sitä ei siis käyttäisi!

Kiireestä ja tulosvastuusta huolimatta haastan kaikki tutkijakollegani tekemään tänä vuonna löytöretken oman tutkimusaiheen ulkopuolelle. Väitän, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Lisäksi siitä voi olla jopa iloa ja syntyä uusia (tutkimus)ideoita.

Kirjallisuus

Tuomas Heikkilä ja Ilkka Niiniluoto, Humanistisen tutkimuksen arvo – kuusi murrettavaa myyttiä ja neljä uutta avainta. Opscula Institituti Romani Finlandiae V. Helsinki 2016. http://www.irfrome.org/humanistisen-tutkimuksen-arvo/

Aristokraattinen avioliitto 1600-luvulla: oma valinta vai suvun päätös?

Johanna Kuokkala
Tampereen yliopisto

Uuden ajan alussa oli viisasta solmia hyvä avioliitto. Puolisoehdokkailta odotettiin niin hyvää yhteiskunnallista asemaa, hyvämaineista sukua kuin myös taloudellista vaurautta. Aristokraattisuvut liittoutuivat keskenään, koska kukaan ei ollut mahtava yksinään, vaan voima piili suvussa, sen yhteyksissä, yhtenäisyydessä ja omaisuuden tuomassa turvassa, vauraudessa ja käskyvallassa.

Margareta Brahe.

Margareta Brahe

Ylhäisaateliset suvut eivät avioituneet itseään alemmassa asemassa olevien kanssa. Sukujen kullanhohtoiseen sisäpiiriin pääsi liittymään vain muutama alempaan aateliin kuuluva, muista säädyistä kukaan ei päässyt lähellekään aristokratian huippua. Jos joku sukujen jäsenistä oli vaarassa hairahtua solmimaan epäedullisen avioliiton, kiirehti suku yksissä tuumin estämään aikeet. Se, joka uskalsi uhmata totuttuja tapoja, tunsi nahoissaan lievimmillään paheksuntaa ja pahimmillaan tuntuvia seurauksia.

Avioliitoistaan kuuluisa oli myös 1600-luvulla elänyt aristokraattinainen Margareta Brahe, joka syntyi vuonna 1603. Hän avioitui kolme kertaa, mutta jäi lapsettomaksi. Erityisen kiinnostavia ovat Margareta Brahen toinen ja kolmas avioliitto, jotka hän solmi itseään selvästi nuorempien miesten kanssa. Nämä liitot herättivät aikalaisissa hämmästystä ja suoranaista närkästystä. Myös sukulaiset olivat liittoja vastaan.

1600-luvulla ei avioliiton solmiminen aateliston parissa ollut aivan yksinkertaista. Avioliittoa olivat järjestämässä hääparin lisäksi monet muut; perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät. Mielipiteet eivät aina käyneet yksiin ja puolisoehdokkaiden sopivuudesta kiisteltiin puolin ja toisin. Avioliittojen kautta muodostettiin tärkeitä liittolaisuuksia ja siirrettiin huomattavia omaisuuksia. Avioituminen oli monimutkainen tapahtuma, koska solmitun liiton tuli olla mahdollisimman sopiva.

Margareta Brahe avioitui ensimmäisen kerran 30-vuotiaana. Sulhanen oli 42-vuotias vapaaherra Bengt Oxenstierna, joka oli tunnettu lukuisista kaukaisille maille suuntautuneista matkoista, joille kuningas hänet lähetti. Pari kihlautui vuonna 1630, mutta häitä päästiin tanssimaan vasta heinäkuussa 1633.

Avioliitto kirvoitti aikalaisista vain hyväksyviä nyökkäyksiä. Liitto oli kaikin puolin sovelias aristokraattiperheen tyttärelle; sulhanen kuului arvostettuun sukuun, hänellä oli loistelias ura ja morsiamen suku oli kovin mieltynyt häneen. Avioliitto mukaili ylhäisaatelin avioliittojen peruskaavaa. Margaretan ja Bengtin liitto kesti lähes kymmenen vuotta aina Bengt Oxenstiernan kuolemaan 9. kesäkuuta 1643 saakka.

Leskirouva Margareta Brahen elämä sai uuden käänteen, kun loppuvuodesta 1646 eräs Johan Oxenstierna lähestyi häntä kosiokirjeellä. Hän oli rakastanut Margaretaa jo nuorena miehenä eivätkä tunteet olleet hiipuneet vuosien kuluessa. Molempien jäätyä leskeksi hän näki viimein tilaisuutensa koittaneen. Aristokraattisissa piireissä herätti hämmästystä se, että Johan Oxenstierna oli kokonaista kahdeksan vuotta mielitiettyään nuorempi.

Johanin isää valtakunnankansleri Axel Oxenstiernaa pojan suunnitelma ei miellyttänyt; kaikkein eniten häntä arvelutti Margareta Brahen ikä. Sen paremmin Johanilla kuin Margaretallakaan ei ollut perillisiä ensimmäisistä avioliitoistaan ja lapsenlapsia toivovasta isästä oli vahinko että hänen poikansa tahtoi avioitua naisen kanssa, joka luultavasti oli liian vanha saamaan lapsia. Johan Oxenstierna tarvitsi perillisen, joka perisi omaisuuden hänen jälkeensä. Aristokratialle suvun jatkuminen oli kaikki kaikessa; ilman miespuolisia jälkeläisiä suvut sammuivat.

Johan Oxenstiernan toinen avioliitto osoittaa kuinka paljon vanhempien mielipide vaikutti lasten avioliitoihin, olivat nämä sitten miehiä tai naisia, nuoria tai jo kertaalleen avioituneita leskiä. Valtakunnankansleri myöntyi lopulta poikansa toiveeseen ja Margareta ja Johan vihittiin kaikessa hiljaisuudessa 20. elokuuta 1648.

Johan Oxenstiernan ja Margareta Brahen avioliitto kukoisti. Tuore aviopari vakuutteli kaikille tyytyväisyyttään toisiinsa ja avio-onni jatkui myös tulevina vuosina. Alkuvuodesta 1657 Johan alkoi sairastella, pariskunnan yhteinen aika oli loppumassa; Johan Oxenstierna menehtyi sairauden uuvuttamana 5. joulukuuta 1657.

Margareta Brahe oli lähes kuusikymmenvuotias kaksinkertainen leski, joka kärsi huonosta terveydestä. Moni luuli hänen vetäytyvän viettämään hiljaiseloa kotilinnaansa, ja sukulaiset olettivat hänen huomattavan omaisuutensa lankeavan tuota pikaa heidän ojennettuihin käsiinsä. Margareta onnistui kuitenkin yllättämään kaikki. Kuumin vuonna 1661 Tukholmassa kulkenut juoru kertoi Margareta Brahen aikovan avioitua kolmannen kerran.

57-vuotias Margareta Brahe solmi 8. toukokuuta 1661 kolmannen avioliittonsa 28-vuotiaan Fredrik av Hessen-Homburgin kanssa. Fredrik oli sodassa vasemman jalkansa menettänyt vähävarainen, vaikkakin korkeaa syntyperää oleva, entinen sotilas. Hän ei ollut millään muotoa valtakunnan tavoitelluin poikamies. Pariskunta muutti asumaan Hesseniin, jossa Margaretan sukulaisia vieraili harvakseltaan. Ruotsiin hän ei toiveistaan huolimatta päässyt enää matkustamaan. Avioliittokaan ei osoittautunut niin seesteiseksi kuin pariskunta oli kenties toivonut. Lähes kahdeksan vuotta kestänyt liitto päättyi Margareta Brahe kuolemaan 15. toukokuuta 1669.

Naisilla oli mahdollisuus toimia aktiivisesti oman avioliittonsa puolesta, mutta se ei pelkästään riittänyt. Yksilön oma tahto, päättäväisyys ja keinot vastustaa suvun mielipidettä ovat merkittävässä asemassa päätöksenteossa. Suvun ja erityisesti voimakastahtoisen isän mielipiteellä oli suuri merkitys, kuten Margaretan ja Johanin avioliiton kohdalla kävi. Margareta tuleva appiukko Axel Oxenstierna vastusti kaikella mahdillaan suunniteltua liittoa, mutta hän joutui lopulta taipumaan väkevämmän voiman edessä; valtakunnankanslerin käskyvalta ei päihittänyt pariskunnan keskinäistä kiintymystä.

Usein vanhemmat ajattelivat vilpittömästi lapsensa parasta, mutta heidän ja jälkikasvun mielipiteet avioliiton solmimisesta eivät aina osuneet yksiin. He pyrkivät vaihtelevalla menestyksellä estämään sellaiset liitot, jotka voisivat olla suvun valta-aseman ja verenperinnön kannalta vaarallisia. Sukulaisten ja perheenjäsenten mielipiteet olivat kuitenkin tärkeitä sekä naisille että miehille. Avioliitto solmittiin loppuelämäksi, toisen puolison kuolemaan asti. Näin merkittävän askeleen ollessa kyseessä ei päätöstä kannattanut hätiköidä.

Margareta Brahe oli varsin poikkeuksellinen aatelisnainen omana aikanaan. Hän teki elämässään epätavallisia ratkaisuja, joista osa oli onnistuneempia kuin toiset, eikä hän aina sopinut siihen muottiin, johon 1600-luvun aristokraattinainen haluttiin asettaa. Keskiverrosta poikkeavien ratkaisujen tekemisessä auttoi epäilemättä hänen sukutaustansa ja huomattava omaisuutensa. Tarpeeksi ylhäisen ja varakkaan oli helpompaa elää oman tahtonsa mukaan, siinä missä vähäisemmän oli taivuttava yleisen mielipiteen alla.

Myös Margareta Brahea sitoi 1600-luvun maailma, ja sen monet jäykät, sovinnaiset ja taipumattomat säännöt. Hän on kuitenkin virkistävä osoitus siitä, että myös uuden ajan alun Ruotsissa naisen oli mahdollista tehdä erilaisia ratkaisuja; loikkia normien yli ja seurata sydämensä ääntä.

Trade, Mobility, and Identity in Ostia

Ghislaine Van Der Ploeg
University of Tampere

Many people in the modern world are used to travelling great distances with an ease of movement which is facilitated by the invention of passports and ID cards. An excellent infrastructure enables us to move between countries in a matter of hours. It is not difficult to prove who we are, to show our identities, when we reach our destinations. In antiquity, movement and establishment of identity were not as simple as they are in our modern world. As part of my research for the Finnish Academy project ‘Segregated or Integrated? – Living and Dying in the Harbour City of Ostia, 300 BCE-700 CE’ I have examined how mobility affected the establishment of identities and trade relations between Roman North Africa and Ostia. This work was presented at a workshop on ‘Ethniticà, identità, integrazione – Ostia, Porto, Roma/Ethnicity, Identity, and Integration – Ostia, Portus, Rome’ held at the Institutum Romanum Finlandiae and the Istituto Svedese di studi classici a Roma in Rome 18-19 October 2019. The other papers presented at this workshop examined the relationship between the cities mentioned in the title of the conference as well as issues of movement of objects and peoples as well as the creation and maintenance social and religious identities.

Increased mobility was one of the characteristics of the Roman Empire and the resulting improvement in infrastructure and increase in trade links enabled people to move around the Mediterranean and settle in a new place. The harbour city of Ostia, with its vast movement of people and goods, was emblematic of this phenomenon. The city was thought to have been founded in the 7th century BC by the fourth king of Rome, Ancus Marcius, and it was at the height of its power and importance in the 2nd and 3rd centuries AD. At this time, Ostia was a melting-pot of cultures, with people from all over the Roman Empire living and working here. Some of these individuals would have only stayed in Ostia for a limited period of time, for example, seasonal labours who worked during the sailing season or soldiers, but there were also many people from across the empire who came to Ostia and settled, worked, and also died in this city. An example of such an economic migration from Roman North Africa to Ostia is clearly expressed in an inscription erected in Ostia by Lucius Caecilius Aemilianus. In this inscription Aemilianus describes both his past and present careers. He states that he was a veteran from the first praetorian cohort and he also mentions that he held two civic posts, namely that of decurio, and duovir in Aelia Uluzibbira in Africa. However, after his period in Africa he moved to Ostia and worked here as a wine trader, where he was a member of a collegium, namely the corpus splendidissimum importatorum et negotiantium vinariorum. The members of this guild were involved in the import and sale of wine, especially in bulk. The combination of these two, the expression of both a past military and present commercial identity seems to be quite rare and it has, in fact, been argued that this is the only known epigraphic record of an ex-military man, participating in economic activities after he returned to civilian life.

Many people from Roman North Africa settled in Ostia and Russell Meiggs has argued that it was actually with Africa that Ostia had the closest connections, as a result of the grain imports.[1] A regular grain supply to Rome had been set up as early as 60 BC by Pompey and while at first this came mainly from Egypt, in the course of the 1st and 2nd centuries AD, Roman North Africa became the most importance source for grain. This period generally saw a boom in the production of agricultural goods in Africa, which were transported to Ostia. Despite being in different continents, the geographical distance between these places was but a short trip away by boat as Pliny in his Natural History (19.1.4) points out that it was possible for a ship to travel between Africa and Ostia in two days. The export of grain out of Africa from an early date ensured an excellent infrastructure was in place which could then serve to transport other products, such as olive oil, wild animals, and wine, out of Africa later on. There were twenty-nine ports between the provinces of Mauretania Tingitana and Cyrenaica which provided the infrastructure necessary for this trade. Africa Proconsularis was the best equipped province as it had twenty ports for ships to come and go from, most of which were probably built between the 1st and 3rd centuries AD.

map-proconsularis

Location of Africa Proconsularis Photo: Wikimedia Commons

Wine was a commonly produced product in the region of Aelia Uluzibbira, the city where Aemilianus was working as a civic official, as the soil and weather conditions were good for the cultivation of wine and most wines from the region were highly valued. Wine would, therefore, have been a logical choice as a product for Aemilianus to import into Ostia as he would have has access to this crop and would have already made connections with people from the region who could either act as his agents or from whom he could buy wine. Wine production in the pre-Augustan era had mainly been focused on Campania which produced some of the finest ancient wines, such as Falernian, but also cheap wine meant for mass consumption. However, this changed in the early imperial period, probably as a result of increased migration and mobility. Evidence from shipwrecks shows that Italian wines, especially from Campania, Latium, and Etruria dominated the market from the middle of the 2nd century BC to the Augustan period. At the end of the Republic, Italian wines were being exported to the Aegean, West Africa, Spain, and Gaul. 181 wine amphorae from the Augustan period were discovered close to Ostia in Longarina, fifty-eight of which came from Spain which indicates that wine was being exported into Rome at this point.[2] In the 1st century AD vineyards developed in Spain and Gaul to such an extent that people were no longer dependent on Italian wines and production became prolific enough to start exporting wines. North African viticulture only developed after the Roman expansion of the province in the 2nd century AD. Only one wine press in Proconsularis has been discovered but the evidence for viticulture in the province of Mauretania Caesariensis is plentiful. People in the former province could have perhaps fermented the wine in amphorae which were then also used to transport the wine in instead of using interred dolia.

There is plenty of evidence in Ostia suggesting a vivacious wine trade, for example amphorae stamps from the various provinces have been found here, amphorae sherds from Mauretania Caesariensis have been found in Ostian layers dating to the end of 2nd century AD. The trade and shipping connections with Africa shown in the Piazzale delle Corporazioni in Ostia are especially important. The piazzale was a square in the heart of Ostia, located near the temple, the function of which is not precisely known nowadays. It contains sixty-one stations around a central square which housed a temple. Each station included a mosaic and often also an identifying inscription. The likeliest explanation for this place was that the rooms here were used as commercial offices where transport of goods and people could be arranged. There are especially a great number of mosaics in these rooms depicting images of Africa, for example ships, palm trees, and African animals, often together with inscriptions indicating with which place in Africa a particular room was connected.

mosaic-piazzale

Mosaic from the Piazzale depicting ships from Carthage. Photo: Wikimedia Commons

It is likely that these mosaics were not all placed here at the same time but were done so over a period of time between AD 180 and 200, perhaps as a result of new traders coming to Ostia from further places in Africa.

The stations show where sailors and traders from various North African cities had their trading bases. However, they also formed a social network and bridge for people coming from Africa who wanted to live and work in Ostia. The main problem for people coming to Ostia from another place, like Aemilianus, was how they could establish their identity without an established network of friends or family. As mentioned above, there were no passports or ID cards in antiquity and without these means of identification, identity had to be established and verified via established social networks, especially those connected to the person’s place of origin. The stations in the Piazzale formed such as social network and these corporations formed institutions by which migration could be mediated and controlled. They could help an individual from a different province establish himself and making connections with local people.[3] Traders could come from their place of origin and reach out to others from that geographical area. Africans who were already established in Ostia could vouch for a newcomer who wanted to trade with Ostians but also be a way through which this newcomer could become a part of Ostian society by being introduced into society and the creation of these trade networks was then based primarily upon ethnicity and was the springboard from which other networks could be created.[4] This shared geographical and ethnic background provided the trust upon which future trade was based. Identity and trade were highly connected and without the former being established, the latter could not take place as people could only trust you with their funds if they knew who you were. Inscriptions, showing a past and present career, were a good way of displaying who you were and establishing identity and trust.

[1] Meiggs (1973) 214.

[2] Tchernia (1986) 154; Unwin (2005) 123. Tchernia lists the distribution of amphorae as follows: 4 from Cos, 32 from Baetica, 26 from Tarragona, 42 from north Italy, 50 from Pompeii-Sorrento, 5 from Falernia, 8 Rhodian amphorae, and 14 unallocated Dressel 2-4 amphorae: Tchernia (1986) 154.

[3] Moatti (2006) 119.

[4] Terpstra (2014) 123, 124.

Bibliography

Meiggs, R. (1973) Roman Ostia. Clarendon Press: Oxford.

Moatti, C. (2006) ‘Translation, Migration and Communication in the Roman Empire: Three Aspects of Movement in History’ Classical Antiquity 25.1, 109-140.

Tchernia, A. (1986) Le vin de l’Italie romaine. Essai d’histoire économique d’après les amphores. École française de Rome: Rome.

Terpstra, T.T. (2014) ‘The « Piazzale delle Corporazioni » Reconsidered’, Mélanges de l’École française de Rome – Antiquité, 126.1, 119-130.

Unwin, T. (2005) Wine and the Vine: An Historical Geography of Viticulture and the Wine Trade. Routledge: London.