Kun Eurooppa soti uskontunnustuksista

Eurooppa kävi sotaa 1500- ja 1600-luvuilla lähes jatkuvasti. Useimmilla sodista oli vähintäänkin jotain tekemistä uskonnon kanssa.

Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alueella protestanttiset ruhtinaat olivat kiristäneet keisari Kaarle Viidenneltä laajojakin oikeuksia uskonnonharjoittamisensa suhteen. Trenton konsiilin myötä katoliset aktivoituivat niitä vastustamaan. Lutherin kuoltua vastakohtaisuudet katolisten ja protestanttien välillä Saksassa kärjistyivät 1540-luvun lopulla Schmalkaldenin sodaksi. Sota päättyi lopulta Augsburgin uskonrauhaan 1555, jonka mukaan luterilaiset ja katoliset alueet määräytyivät sen mukaan, mikä oli aluetta hallitsevan ruhtinaan uskonto. Muiden kuin luterilaisten protestanttien asemaan uskonrauha ei puuttunut. Kaupunkien porvarit taas saivat itsehallintonsa puitteissa tunnustaa haluamaansa uskoa. Augsburgin uskonrauha koski keisarikunnan aluetta, paitsi Alankomaita. Se ei luonnollisesti koskenut lainkaan keisarikunnan ulkopuolisia alueita, kuten Sveitsiä, Englantia, tai Ranskaa, ei myöskään suuria osaa Italiasta tai Pohjoismaita. Rauha kuitenkin vahvisti Euroopan jakautumisen kahteen uskonnollispoliittiseen suurpuolueeseen – katolisiin tai Habsburgeihin ja protestantteihin eli muihin kuin Habsburgeihin – niin Euroopan laajuisessa politiikassa kuin kaikkien maiden sisälläkin.

Ranskassa hugenottikirkkojen määrä lähti rivakkaan kasvuun 1550-luvulla. Kun mukana oli tärkeitä aatelissukuja, seurasi protestanttien aktivoitumisesta myös avoimia, väliin hullunrohkeita kapinoita julkisen kokoontumisoikeuden puolesta. 1560 Kuningas Henri II:n kuoltua protestanttien salaliitto holhoojahallitusta vastaan epäonnistui, mutta protestantit saivat silti kokoontumisvapauden. Sen myötä protestanttien määrä kasvoi edelleen. Mitä näkyvämmiksi protestantit muuttuivat, sitä väkivaltaisemmin myös katolinen vastapuoli alkoi käyttäytyä. Osapuolten väliset terrori-iskuiksi luonnehdittavissa olevat iskut Vassyn murhat tai Pärttylinyön verilöyly:ssä 1572 katolinen salaliitto sai aikaan väkivaltaisuuksien aallon ympäri Ranskaa ja merkittäviä protestanttisia johtajia murhattiin tai pakkokäännytettiin katolilaisuuteen. Koska protestantit olettivat salamurhien saaneen alkunsa kuningasta lähellä olleissa katolisissa piireissä ja katolinen propaganda myös yllytti murhiin ”kuninkaan käskyn mukaan”, hugenotit tasavaltalaistuivat, kun taas katoliset kannattivat vahvaa kuninkaanvaltaa. Ranskan katoliset eivät kuitenkaan olleet yksiselitteissesti rojalistisia. Päinvastoin, vaikka Guisejen johtamat äärikatoliset olivat holhoojahallituksia lähellä, he olivat valmiita puolustamaan katolista etua myös kuningasta vastaan. Niinpä Ranskan viimeisen Valois-suvun varmasti katolisen kuninkaan murhasi katolinen kiihkoilija 1.8.1589, tilanteessa, jossa seuraava – ja ainoa – perillinen oli Navarran Henri, protestantti. Protestanttien kokoontumis- ja kansalaisoikeuksien turvaksi Nantesin edicti 13.4.1598 – edikti rauhoitti tilanteen kuitenkin vain hetkeksi.

Alankomaissa kalvinismi levisi Alankomaissa erityisesti 1540-ja 1660-luvuilla. Habsburgit vastustivat protestantteja välittömästi ja rajusti: protestantit julistettiin kerettiläisiksi ja alkaneissa vainoissa poltettiin pari tuhatta kalvinistia. Protestantit vastasivat yhtä väkivaltaisesti ja 1566 alkaneet rauhanneuvottelut keskeytyivätkin protestanttien toimeenpanemaan väkivaltaiseen kuvainraastoon Flanderissa ja Brabantissa. Taustalla oli myös protestanttien keskinäiset suuret kiistat – yhteistä uskontoa suuremmiksi osoittautuivat Alankomaiden eri osien erilaiset taloudelliset ja poliittiset tarpeet ja protestanttisen puolen johtajien kykenemättömyys yhteistoimintaan. Vasta 1570-luvun lopulla maan pohjoisosat yhdistyivät jotenkuten ja 1581 ne irtisanoutuivat Espanjasta. Kuitenkin jopa itsenäistyneessä pohjoisosassa Protestantismi jäi vähemmistöuskonnoksi.

30-vuotinen sota syttyi Katoliseen keisarikuntaan kuuluneessa protestanttisessa Böömissä uskonvapaudesta. Richelieu kokosi Habsburgien viholliset: Englannin, Hollannin, sekä Pohjois-Saksan protestanttivaltiot, Tanskan ja Ruotsin, joita Pohjois-Saksan joutuminen keisarille olisi uhannut vielä enemmän kuin ne uhkasivat toisiaan. Noin vuoteen 1630 asti Katolinen liiga oli sodassa voitolla. Tämän jälkeen Ruotsi teki, pitkälti Ranskan rahoittamana uuden sotaretken noin 50 000 miehen voimalla ja protestanttinen puoli keräsi voittoja aina vuoteen 1632 ja Kustaa II Aadolfin kuolemaan asti. Tämä oli se retki, jossa suomalaiset hakkapeliitat ”Puolan, Lutzin Leipzigin ja Narvan mailla verta vuosi” ja ”vainolaisen hurmehella” peittivät maan – tosin kyseessä oli saksalainen ja puolalainen, eli ”vainolaisen” oma maa. Sota kävi kuitenkin kalliiksi ja Protestanttien liitto hajosi 1634 jälkeen. Ruotsi ja Ranska jatkoivat sotaa liittolaisina. Myös Ranska tuli mukaan konkreettisiin sotatoimiin sotaan Espanjaa ja Saksaa vastaan. Ranskan saatua voiton Espanjalaisista Alankomaissa ja kumppanukset hyökkäsivät yhdessä Baijeriin ja valloittivat Prahan. Solmitussa Westphalenin 1649 rauhassa sovittiin aluejaot vuoden 1624 mukaisiksi sekä määriteltiin Pohjois-Saksan reformoiduille protestanteille tasavertainen asema luterilaisten kanssa. Lopputuloksena Ranskasta ja Ruotsista oli tullut suurvaltoja ja Alankomaat oli itsenäistynyt. Böömi, josta sota alkoi, jäi katoliselle keisarikunnalle.

Jatkuvat sodat tuntuivat kaikkien eurooppalaisten, myös naisten elämässä. Kaikkialla sota ja jatkuva sotaan varustautuminen tuntui mieshukkana ja raskaina veroina. Monet tutkijat ovat pitäneet koko uuden ajan alun kulttuuria sotatarpeiden luomana, sillä kaikki uskonnonopetuksesta lakiin tähtäsi tavalla tai toisella siihen, että kansasta revittäisiin sotaa varten kaikki resurssit irti. Toisaalta tarkoitukseen nyt käytetyt instituutiot olivat yleensä vanhoja ja niitä käyttivät myös tavalliset alamaiset rasitusta tasatakseen. Sotaan halunneet jalkaväkimiehet lienevät olleet vähissä, mutta sodan perusteena oli aina myös paikallinen ja alueellinen ”rahvaan” politiikka ja tarve puolustaa itseä todelliselta tai kuvitellulta vaaralta. Suomessakin saarnattiin miten vääräuskoiset tulisivat tänne tuhoa tekemään, jollei ”niitä” ehditä ensin nitistää jossain muualla. Sotatantereilla elämää hallitsivat ryöstelevät, raiskaavat ja tauteja levittävät – mutta samalla myös keksintöjä ja tietoja mukanaan kuljettavat – joukot. Niiden ympärillä paikallinen politiikka yritti suojella aluetta hävitykseltä.

Eurooppalaisessa historiantutkimuksessa katolisten ja protestanttien vastakkainasettelu oli relevantin tuntuinen kylmän sodan aikaan. Tutkimuksessa puhuttiin paljon siitä, miten valtio tuotti ja käytti uskonnollista tunnusta yhtenäisen kulttuurin luomiseeen ja miten ihmiset opetettiin ja rangaistuksilla pakotettiin ajattelemaan samaan tapaan. Myöhemmin huomattiin, että kahtiajako peitti alleen lukuisan määrän variaatioita niin protestanttien kuin katolistenkin suuntausten välillä ja sisällä. Kun uskonnolliset vastakkainasettelut ovat taas tulleet muodikkaiksi kysymyksiksi, onkin kysytty, voiko yhteisön kulttuurinen identiteetti voi perustua myös sietämisen politiikalle – kuten vaikkapa Puolassa tai Saksan monitunnustuksissa kaupunkivaltioissa – ja miten tai missä miten sellainen vuoropuhelu saatiin toimimaan. Huomattiin myös, että se, mitä oli pidetty valtiojohtoisena, ylhäältä kansalle pakotettuna yhtenäiskulttuurina, olikin kaikkine variaatioineen myös jotain, mitä ihmiset itse ajoivat ja tuottivat. Siksi jokainen tavallinenkin ihminen oli vastuussa vastakkainasetteluista ja vainoista, joihin se saattoi johtaa – tai toisaalta väkivaltaisuuksien välttämisestä, sillä sitäkin tapahtui. Esimerkiksi Alison Rowlands kuvaa kirjassaan Witchcraft Narratives in Germany Rothenburg 1561-1652, miten, samaan aikaan kun toisaalla murhattiin ja sodittiin, ja teloitettiin noitia ja kerettiläisiä, toisaalla vihapuheet ja juorut vaiettiin päättäväisesti kuoliaaksi. Ei välttämättä tosin siksi, että siellä olisi ollut merkittävästi parempia ihmisiä kuin naapurikylässä, vaan siksi, että naapuriruhtinaskunnassa huseeraavaa keisarikunnan tai katolisen kirkon tai muuta ylikansallista kiertävää inkvisiittoria tai tuomaria ei haluttu päästää puuttumaan oman kaupungin vallankäyttöön.

Kotiväkivalta, kotikuri ja tunteen historia

Kotiväkivalta rikkoo läheisten ihmissuhteiden perusodotukset ja pakottaa tuttujen ja hyväksyttyjen tunnesiteiden paikalle toisia. Tässä kuviossa on kulttuurisesti vaihtuvia osia ainakin kolme: kodin ja perheen käsite, väkivallan käsite ja tunteen käsite puhumattakaan siitä, miten näitä kutakin on eri aikoina, eri kulttuureissa koettu tai ilmaistu.

Esimodernissa perheessä – jota nykyään nimitämme mieluusti kotitaloudeksi, jotta sen ero nykyiseen länsimaiseen ydinperhemalliin pysyisi mielessä – asui Länsi-ja Pohjois-Euroopassakin usein jokunen vanha emäntä tai isäntä, joku saunassa tai aitassa sijansa löytänyt naimaton täti, työ-ja palvelusväkeä, jotka kaikki sijoittuivat toisiinsa nähden epätasa-arvoiseen hierarkiaan tavoilla, joka sääteli, kuka sai käyttää väkivaltaa ketä vastaan kotikurin nimissä ja kenen kohdalla se oli erilaisten rangaistusten uhalla kielletty. Toisaalta kaikkia näitä suhteita idealisoivat patriarkalismin vastavuoroiset velvollisuudet rakastaaa, ja toisaalta suojella ja kurittaa, toisaalta totella ja kunnioittaa. Rakkaus oli velvollisuus ja velvollisuuteen sisältyi myös fyysinen hierarkia – sitäkin tärkeämpi kun kodin valta- ja ihmissuhteet rinnastettiin uuden ajan alun poliittisessa retoriikassa yhteiskunnan järjestykseen.

Kun suvun ja valtion välillä tasapainoilevan yhteiskunnan poliittinen järjestys yhtyi tapaan ilmaista rakkaudeksi ymmärrettyä tunnetta ruumiillisen kurin ja kurinalaisuuden kautta, sekoittui kotiväkivaltaan myös maskuliinisen ja perheen tai suvun kunnian puolustus. Kotiväkivalta oli eräänlainen äärimmäinen yritys ylläpitää tunneregiimiä sekä kotona että valtakunnassa laajemmin – yritys pakottaa yhteisö ja yhteiskunta jakamaan käsitys siitä, millaisia tunteita miesten ja vaimojen, lasten ja vanhempien tai isäntien ja työväen välillä olisi pitänyt olla, miten niitä piti ilmaista ja mitä niistä olisi pitänyt ajatella.

Käytännössä väkivalta tuskin yksiselitteisesti johti arvojen jakamiseen, todennäköisemmin vain kiellettyjen tunteiden ilmausten peittämiseen. Myös hyväksytty kuri- tai kunniaväkivalta oli jo käyttäjälleen osoitus häpeästä: siihen ei tarvinnut turvautua, elleivät kaikissa kasvatus- ja käytösoppaissa antiikista asti toistetut opetukset rakastavista neuvoista ja hyvästä esimerkistä olleet jo epäonnistuneet. Kun väkivaltaa ei aina edes voinut legitimoida – kun se ylitti rajat rajuudessaan, jätti jäkiä tai kun se kohdistui hierarkiassa ylempiin – se teki entistä selvemmäksi sen, missä arvoja ei enää jaettu. Puolisoiden välistä väkivaltaa on esimoderninkin ajan osalta tutkittu runsaasti mutta sen tunnevaikutuksia on selvitetty vähemmän. Siitä kuitenkin voisi olla hyötyä myös kun yritetään ymmärtää kotiväkivaltaa nykypäivänä mahdollistavia kulttuurisia tai mentaalisia mekanismeja.

Toisaalta aikuisten lasten usein vanheneviin vanhempiinsa kohdistama väkivalta on ollut vähemmän tutkittua. Jäkiteollisessa yhteiskunnassa ja hyvinvointivaltiossa ongelma ei tuntunut kovin tärkeältä, ainakaan verrattuna puolisoiden väliseen ja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan. useimmat vanhenevat vanhemmathan eivät edes asu lastensa kanssa. Tilanne saattaa olla muuttumassa. Uuden ajan alussa aikuisetn lasten väkivallasta vanhempiaan kohtaan ajateltiin teoriassa ainoastaaan negatiivisesti: sitä ei voinut oikeuttaa millään, ja esimerkiksi Ruotsissa yksittäisestäkin mustelmasta seurasi lain mukaan kuolemanrangaistus.

Kun perheen ja kotitalouden hierarkiaa ajateltiin Jumalan asettamana pienoisvaltakuntana, oli väkivalta omia vanhempia kohtaan aina myös kapinaa kuningasta, esivaltaa ja Jumalaa vastaan. Teoriassa siihen syyllistynyt oli äärimmäisen kelvoton. Käytännössä häpeä usein laajeni kohtaamaan myös uhreja ja jopa todistajia: Brittiläisissä skimmington-kulkueissa häpäistiin aviomiehet, jotka antoivat vaimojensa lyödä heitä, suomalaisissa oikeudenkäynneissä taas tehokkaasti syyllistettiin vanhemmat, joiden lapset olivat muuttuneet väkivaltaisiksi heitä kohtaan. Uhrin syyttäminen oli käytännössä tyypillisempää kuin virallisesta retoriikasta voisi päätellä. Ehkä tämä liittyi paikallisyhteisön ja suvun kokemaan pelkoon ja ahdistukseen ja sitä kautta tarpeeseen osoittaa, että pahat asiat tapahtuivat vain niille, jotka sen jotenkin ansaisivat. Vain epäonnistuneiden huonojen vanhempien lapset kasvavat vanhempiaan kohtaan väkivaltaisiksi. Samantapaisen reaktion voi nykyäänkin nähdä esimerkiksi nettipalstoilla, jossa lasten vanhempia syytetään kaikista lapsille tapahtuneista onnettomuuksista ja tragedioista. Toisaalta nämä tapaukset myös osoittavat, miten ehdollinen esimoderni patriarkaalinen valta lopulta oli, miten se voitiin legitiimisti myös kyseenalaistaa, ja miten valta oli, myös patriarkaalisessa hierarkiassa, loppujen lopuksi ansaittava.

Trivium on ollut mukana järjestämässä kansainvälistä vanhempiin kohdistuvan kotiväkivallan historiaa tutkivien työpajojen sarjaa. Sarjan ensimmäinen työpaja pidettiin vuosi sitten Tampereella, jälkimmäinen työpaja pidettiin heinäkuun alussa Oxfordissa. Julkaisuja on luvassa.

Taikavarpu ja maaginen aarteenetsintä, eli mitä historia kertoo taloudellisesta voitosta ja kaivostoiminnasta?

Elämme nykyään mielestämme rationaalisessa tuottavassa taloudessa. On yleisesti tunnettua, että taloudellisen hyödyn etsinnän juuret ovat pidemmät kuin moni taloushistorioitsijakaan huomaa. Yhtä usein on väitetty – ainakin kaikkien muiden kuin talouden tutkijoiden joukossa, on, että ajattelu on eri historian vaiheissa, viimeaikaisissakin, ollut myös taikauskoisempaa kuin moni haluaisi myöntää.

Taikasauvat kuuluvat nykyään Harry Potterien fantasiamaailmaan, jossa niillä on omanlaisensa voima ja tietoisuus, mutta jossa ne tottelevat absoluuttisesti oikeaa omistajaansa. Historiallisen Euroopan noitaoikeudenkäynneissä taikasauvoja ei juuri näy.

Taikasauva on silti ollut osa länsimaista – myös suomalaista – kulttuuria ainakin antiikista asti. Sauvat sinänsä – valtikat, piispansauvat, puheenjohtajan nuijat – ovat tärkeitä voiman ja vallan symboleita. Noin 1400-luvulta lähtien tavallisten talonpoikien ja porvarien kulttuuriin levisi kuitenkin toisenlainen sauva, taikavarpu, jolta sai käskyvallan sijaan tietoa. Miksi talonpojat ja porvarit sitten halusivat tietoa, eivätkä valtaa? Koska sääty-yhteiskunnassa he eivät kuitenkaan olisi voineet käyttää enempää valtaa kuin heillä jo oli, mutta tieto oli vaurautta – ainakin kun se koski kadonneita ja piilotettuja tavaroita, aarteita, malmeja tai edes vettä.

Ensimmäiset  tiedot taikavarpujen käytöstä löytyvät svaabialaisista loitsuista 1400-luvun jälkipuolelta. Loitsu käskee neljää pähkinäpuun vitsaa näyttämään neljän evankelistan ja kolme viisaan tietäjän nimissä, missä todellinen aarre piilee, niin kuin tietäjille näytettiin Jeesus-lapsi heidän edelleen kulkeneen tähden avulla. 1500-luvulla taikasauvoista aletaan puhua enemmän.

1500-luvun Saksan lukuisat pikkuruhtinaat halusivat päästä osallisiksi uuden kaivosteollisuuden tuomasta varallisuudesta, ja myönsivät ennennäkemättömän määrän lupia kokeelliselle kaivostoiminnalle. Mineraalien etsinnästä tuli erittäin houkuttelevaa ja sillä alalla Martti Lutherin isä Hans Luderkin vaurastui. Houkuttelevalla teollisuuden alalla oli kuitenkin pahoja teknisiä ongelmia, joista suurin oli se, että kannattavalla tavalla kaivettavissa olevia malmisuonia oli kovin vaikea löytää. Taikavarvut vastasivat tähän pulmaan. Kaiken kadonneen sijasta niillä alettiin etsiä nimenomaan malmia. Varpuja ei pidä ymmärtää vain maagisena korvikkeena tilanteessa, jossa oikeaa teknologiaa ei ollut, pikemminkin ne olivat, kuten antropologi John Beattie esittää, ritualistinen ja symbolinen, mutta aikalaisia tyydyttävä tapa ilmaista sellaisen teknologian tarve. Teknologian tehon ja ilmaisuvoiman ero ei ollut aikalaisille relevantti. Ehkä ajatus vastaa nykykaivosten ympäristölupia, joiden tärkein tehtävä näyttää olevan symbolinen sanoma siitä, että jotain olisi hyvä valvoa.

Teollisen kaivostoiminnan käynnistymisen myötä –siis noin 1500-luvun alun Euroopassa. – myös teoreettiset yliopistomiehet alkoivat kiinnostua vitsojen käytöstä malmin etsintään. Monet toki kritisoivat sauvojen käyttöä – eivät kuitenkaan aina siksi, että sitä olisi pidetty huuhaana. Monien, kuten Martti Lutherin, huoli oli, että  sinänsä keino hyvinkin tehokas keino oli todella taikuutta ja sai tehonsa paholaisesta. Toiset puolustivat varpuja väittäen, että niiden teho oli luonnollinen ja tieteellinen, siksi sallittu.

Miten sauvojen sitten ajateltiin löytävän malmia? Useimmat sauvojen käytön puolustajat ja käyttäjät – aarteenetsijöitä kulki paikkakunnalta toisella tarjoten taitojaan maksusta kuin kulkukauppiaat – selittivät varpujen toiminnan jonkinlaisella magnetismilla. Jotkut esittivät, että malmit ja mineraalit ”hengittivät” ja erittivät kaasuja tai höyryjä. Sauvat tunnistivat aarteiden eritteet ilmasta. Metallia, lasia tai ”markasiittia” olleet tai erilaisista maagisista aineista (metalleista, elohopeasta) kootut sauvat muuttuivat polttavan kuumiksi, toiset hyppivät koti aarretta. Ilmiötä verrattiin yleisesti magnetismiin, ja useimmat asiasta kirjoittaneet esittivätkin, että taikavarpu reagoi johonkin mineraalien tai veden vetovoimaan.

File:Georgius Agricola Erzsucher.jpg

Malminetsintää kuvaava puupiirros Georg Agricolan kirjasta De re metallica, Basel 1556. Wikimedia commons

 

Kaikki eivät olleet hienoista sauvoista vakuuttuneita: vuonna 1700, Johann Gottfried Zeidler tutki erilaisia taikavarpuja, ja totesi, ettei niiden muodolla tai materiaalilla ollut juuri väliä. Aarteen etsintään voisi yhtä hyvin käyttää nakkimakkaraa, kirjoitti Zeidler, sillä sauvan liike ei johtunut sauvasta, eikä etsitystä aineesta, vaan hankalasta tavasta, jolla sauvaa pidettiin käsissä niin, että kenen tahansa kädet alkoivat täristä.

Taikavarvun käyttö ei helposti menettänyt suosiotaan, ja kaivoja, vesisuonia ja energialinjoja ”katsotaan” nykypäivänäkin. Tavallisessa talonpoikais- ja porvariskulttuurissa maaginen taikasauva oli yleensä vain jokaisen ulottuvilla ollut y-kirjaimen muotoinen oksa, sentään ”Jumalan nimeen” leikattu. Vitsat olivat halpoja ja kaikkien ulottuvilla. Niiden käyttö ei ollut vaikeaa eikä edellyttänyt pitkää koulutusta. Kuten lottovoitto, rikkaus tulisi nopeasti ja siksi lyhyellä työllä. Tämän hieman ilkeän ajatuksen lisäksi maagisia sauvoja tutkinut Johannes Dillinger esittää että sauvojen ja aarteenetsinnän muodon saaneen kaivosinnostuksen suosion taustalla oli ajatus että aarteita löytämällä voisi kiertää toisenkin talouden oletetun perusperiaatteen: vaikka uuden ajan alussa muuten vielä ajateltiin, että maailmassa oli tietty vakiona pysyvä määrä varallisuutta, ja vain sen jakautumista voitiin muuttaa, antoi aarteenetsintä ja kaivostoiminta yhden ensimmäisistä mahdollisuuksista tuottaa uutta, yhteisön ulkopuolelta tulevaa vaurautta. Sen haaliminen itselle ei ollut muilta pois, siksi se oli sallittua.

1700-luvun kuluessa tieteellisyyttä tavoittelevia taikavarpujen puolustuksia esiintyi enää harvoin. Toisenlainen teknologia korvasi ne ja kaivostoimintakin sai rinnalleen varmempia vaurauden tuottajia. Itse en silti huijannut, kun rautalanganpätkät kääntyivät käsissäni anoppilan takapihalle kaivetun talokaapelin päällä. Mutta se onkin eri juttu ja ihan nykytiedettä: kun virtajohtimessa kulkee sähkövirta, se muuttuu magneettiseksi ja jos magneetin lähellä pidellään tarpeeksi höllästi jotain magneettista metallia, kuten rautalankaa, se käyttäytyy kuin kompassi. Ihan tosi. Katsokaa vaikka peruskoulun fysiikankirjasta.