Vanhojen laulutekstien suomentamisesta: Carmina Burana, ihmisen osa, ja Laura-tietokanta

Ville Vuolanto
Tampereen yliopisto

Joskus tulee kyseenalaistaneeksi, mihin nykypäivänä antiikin ja keskiajan kulttuurien tuntemusta tarvitaan. Joskus tämä relevanssi paiskataan silmille, kun sitä vähiten odottaisi. Kävi nimittäin niin, että olin marraskuisena iltana rentoutumassa Carl Orffin Carmina Buranan parissa Tampereella. Nautinnollinen ilta kerta kaikkiaan. Esityksen lopussa lavalla oli reilut 250 esittäjää, ja solistivalinnatkin osuivat upeasti: kuin Orff olisi säveltänyt teoksensa baritoniosuudet Jaakko Kortekangas mielessään. Voi vain kuvitella sitä työ- ja rahamäärää, joka tähän produktioon oli uponnut.

Fortunan pyörä nostaa ihmiset kunniaan ja suistaa heidät kurjuuteen. 1200-luvun käsikirjoitus (München, Bayerische Staatsbibliothek, clm 4660/4660a)

Pieni yksityiskohta aiheutti kuitenkin pettymyksen. En niinkään hämmästynyt: kuten niin useasti niissä konserteissa, joissa lauletaan keskiaikaisia tekstejä, ei käsiohjelman käännös perustunut alkuperäiskieliseen tekstiin, tai ainakaan kääntäjä ei ollut perehtynyt alkukielen saloihin tekstin kirjoittamisyhteyksissä. Aiemmin olen sivuuttanut käännösepätarkkuudet harmitellen, mutta nyt käännöksestä löytyi harvinaisen outo, suorastaan vastenmielisellä tavalla sekä vanhanaikainen että harhaanjohtava tulkinta, jonka haluan nostaa esiin.

Carmina Buranan kappaleessa In taberna säe ”bibit albus, bibit niger” oli käsiohjelmassa käännetty muotoon ”Ryyppää valkoinen, ryyppää neekeri”. Alkutekstin sanat albus ja niger tarkoittavat kuitenkin nimenomaan ja selkeästi ’valkoinen’ ja ’musta’. Esitetty käännös paitsi poistaa alkutekstin tulkinnanvaraisuuden ja tasa-arvoistavan vastakkaisuuden (joka toistuu muissa ko. runon säkeissä), myös tuo mukaan alkuperäisestä runosta täysin puuttuvan rasistisen tai vähintäänkin epäsymmetrisesti rodullistavan puolen.

Tämä käännös on otettu laulutekstien suomennostietokanta Laurasta, kääntäjänään pitkän linjan kapellimestari ja musiikkimies Erkki Pullinen. Käännöksessä on tendenssinä alkutekstin liioittelu ja selittely; ajatus lienee tekstin tuominen nykyaikaan, nykysuomalaisia huvittavaksi. Itse asiassa mainitussa säkeessä myös sana bibit on normaali latinan juomista tarkoittava sana: siis ”valkoinen juo, musta juo” – kuten suomenkin kielessä, ylenpalttiseen alkoholin litkimiseen voitiin laveasti viitata latinassa siis aivan normaalilla yleissanalla. Ja aivan kuten suomessa, myös latinassa löytyy ryyppäämiselle myös erityisverbi, potare, jota ei tässä kuitenkaan käytetä. Mainittakoon tässä myös, että Carmina Buranasta on Laura-tietokannassa myös toinen, runomuotoinen suomenkielinen versio. Se ei tietenkään voi saavuttaa käännöstarkkuutta, mutta silti esimerkiksi tämän nimenomaisen säkeen Juha Silvo selvittää asiallisesti: ”juopuu … kalpeat ja sysimustat”.

Pullisen käännös on erityisen harmillinen, koska koko Carmina Burana korostaa kaikkien ihmisten yhtäläistä osaa Kohtalon (Fortuna), kuoleman ja luonnon edessä. Tämä näkyy myös Omnia sol temperat -laulun alkusäkeissä ”Omnia sol temperat purus et subtilis”, jonka Pullinen kääntää: ”Kaikkia lämmittää kirkas ja korkealla paistava aurinko”. Käännös noudattaa uskollisesti internetistä ensimmäiseksi löytyviä englanninkielisiä versioita. Kuitenkin omnia = kaikkea (ei siis ’kaikkia’ = omnes); temperat = tasoittaa, rauhoittaa, hallitsee (ei siis ’lämmittää’); purus = puhdas, turmeltumaton (myös toki ’kirkas’); subtilis = hieno, syvällinen, koruton (ei siis ’korkealla oleva’). Sol on käännetty täsmällisesti: ’aurinko’. Säkeen käännös voisi siis olla: ”Kaikkea hallitsee puhdas ja koruton aurinko” – ajatuksena on, että aurinko on maallisen turmeltuneisuuden yläpuolella, ja sen loiste tasoittaa muuten epätasa-arvoista onnen jakautumista maailmassa.

Hyvin erilaisena esimerkkinä Pullisen käännöksen tendensseistä toimikoon vielä Orffin 24. laulun yläotsikon Blanziflor et Helena erillinen selitys, jossa Pullinen kuvaa mainittuja naisia tunnetuksi ”rakastavaksi naispariksi” keskiajalla. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin viite kahteen aivan eri yhteyksistä tunnettuun naiseen, toisaalta keskiajan legendan Blanchefleuriin ja toiseksi Homeroksen Ilias-eepoksesta tuttuun Troijan Helenaan.

Tämä riittäköön esimerkeistä. Tällaista seuraa, kun käytetään ilmaiseksi tarjolla olevaa harrastajakäännöstä, jonka nykyisin saa näppärästi esiin Laura-suomennostietokannasta. Tilannehan ei rajoitu tähän konserttiin. Itse olin vain viikkoa aiemmin Tampereella kuuntelemassa Mozartin Requiemiä – siinäkin käsiohjelman käännöksessä oli joitain outouksia sekä tarpeettomia selitteleviä ratkaisuja.

Mutta mikä olisi vaihtoehto? Toki suurimpiin produktioihin voisi vähällä vaivalla tilata kunnon käännöksen henkilöltä, joka tuntee lähdekielen riittävän hyvin – Carmina Buranan kohdalla siis latinaa ja keskiyläsaksaa. Koska monia keskiajan kulttuuria tuntevia suuresti miellyttää ajatus, että kyseisen ajanjakson tekstejä yhä lauletaan, tämä tuskin tulisi kovin kalliiksi.

On tietysti selvä, että jos pääsymaksua ei peritä, tai se korvataan esimerkiksi vapaaehtoisella käsiohjelmasta (!) perittävällä maksulla, ei käännöksen tilaamiseen ole usein varaa. Mutta olisiko mahdollista, että nämä pienemmätkin toimijat sitoutuisivat siihen, että maksavat edes kympin tai kaksi jo olemassaolevan Laura-käännöksen käytöstä – siinä missä taas isompaa pääsymaksua perivät toimijat, kuten palkkaorkesterit, voisivat maksaa jopa huimat sata euroa (joka olisi ollut esimerkiksi mainitussa Carmina Buranassa suunnilleen kahden pääsylipun hinta)? Mikäli tämä järjestely oikeasti saisi sijaa, voisi se innoittaa musiikista kiinnostuneita kääntäjiä tarjoamaan Lauraan omia tekstejään. Tämä nostaisi käännösten tasoa, ja antaisi huippukoulutetuille mutta usein pätkätöiden varassa sinnitteleville kielten tuntijoille hieman lisätienestiä. Jos taas tämä tuntuu liian idealistiselta ja vaikealta, voisiko Laura-tietokantaan edes laittaa varoituksia tai huomautuksia sitä mukaa kun ongelmia tai suoranaisia virheitä tulee esiin. Kaikki voittaisivat.

Vaikka tämä teksti lähti liikkeelle pienestä epäkohdasta, kyseessä on kuitenkin keskustelu siitä elävästä kulttuuriperinnöstä, jota me välitämme eteenpäin: miten arvostamme ja arvotamme menneisyyttä, miten käytämme sitä hyväksemme – ja miten arvostamme vanhempien aikojen ammattilaisten asiantuntemusta. Monessako Carmina Burana -esityksessä saamme vielä lukea ryyppäävistä neekereistä?

***

Kiitän Sari Katajala-Peltomaata, Susanna Niirasta, Tapio Salmista, Raisa Toivoa ja Venla Vuolantoa kommenteista sekä kannustuksesta.

Kirjallisuutta

Tuomas M. S. Lehtonen, Fortuna, money, and the sublunar world: Twelfth-century ethical poetics and the satirical poetry of the Carmina Burana. Helsinki: Finnish Historical Society, 1995.

 

Pelkoa ja inhoa keskiajalla ja uuden ajan alussa – Konferenssi negatiivisista tunteista

Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Marraskuun alussa Kööpenhaminassa järjestettiin kansainvälinen konferenssi negatiivisista tunteista keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa, Fear and Loathing in the Earthly City – Negative Emotions in the Medieval and Early Modern Period, c. 1100–1700. Viitisenkymmentä tutkijaa kokoontui 1.–2.11. Tanskan Kansallismuseon tiloissa jakamaan ajatuksiaan ja tutkimustuloksiaan tunteista, joita pidettiin vanhempien aikojen kulttuurissa, ja pitkälti nykyäänkin, huonoina ja epätoivottuina. Kaksipäiväinen konferenssi oli pakattu täyteen kiinnostavia esitelmiä vihan, pelon, kateuden, inhon ja surun tunteiden negatiivisista ja positiivisistakin konnotaatioista eri yhteyksissä.

Keynote-luennoilla kuultiin myöhäiskeskiajan ritarikulttuurin häpeän, koston ja kunnian merkityksistä (Craig Taylor), tunteiden ilmenemisestä ruotsalaisessa rikoslainsäädännössä ja erityisesti sukurutsatapausten oikeudellisessa käsittelyssä (Bonnie Clementsson) sekä noitien pelosta ja inhosta uuden ajan alussa (Malcolm Gaskill). Historiantutkimuksen lisäksi esitelmiä kuultiin kirjallisuuden, uskontotieteiden ja taidehistorian aloilta. Tunteiden tutkimuksen metodologiaa ja teoreettista puolta käsiteltiin lähinnä keskusteluissa, kun taas tunnehistorian empiirinen puoli oli paremmin edustettuna esitelmissä.

Rita Voltmerin kriittinen katsaus Jean Delumeaun klassikoihin haastoi tunnettua ja yhä vaikutusvaltaista tulkintaa pelon ja syyllisyyden läpitunkevuudesta uuden ajan alun mentaliteetissa. Voltmer käsitteli pelon negatiivisia ja positiivisia uskonnollisia ulottuvuuksia, eritoten Jumalan pelon keskeisyyttä ja ihannetta. Myös Daniel McCann toi esiin pelon tunteen hyödyllisiä puolia tarkastellen pelkoon liitettyjä myönteisiä ja välineellisiä terveysvaikutuksia sekä pelon tuoman nöyryyden tärkeyttä ihmisen Jumalasuhteen kannalta keskiajan Englannissa. Göran Malmstedt esitelmöi niin ikään tunteiden arvottamisen ja uskonnon yhteyksistä, keskittyen vihan tunteen erilaisiin merkityksiin uuden ajan alun luterilaisessa ruotsalaisessa kulttuurissa. Vihan tunteella oli positiivisia muotoja, esimerkiksi synninteon nostattama Jumalan viha oli pohjimmiltaan proaktiivista ja oikeutettuja, ja Jumalan kosto ja rangaistukset vaikkapa tautien tai katojen muodossa ansaittuja. ’’Vääränlainen’’ viha ilmentyi esimerkiksi noitien käytöksessä; reaktiivinen ja impulsiivinen viha ja kostonhaluun liitetty raivo olivat tunteen negatiivisia muotoja.

Useammat muutkin esitelmät käsittelivät vihan tunteen muotoja ja arvottamista. Vihan tunne ja ilmentäminen olivat oikeutettuja ja hyväksyttyjä esimerkiksi oikeaa uskoa puolustaessa, vaikkapa vääräoppisten ja Tukholman konsistorin papiston kohtaamisissa 1600-luvun Ruotsissa (Karin Sennefelt) ja Englannin noitavainoissa (Malcolm Gaskill). Monet esitelmät toivat hedelmällisellä tavalla esiin, kuinka uskonto vaikutti tunnediskursseihin ja määritti tunteiden tilannesidonnaisia merkityksiä. Kaikista syntisimpinäkin pidetyt tunteet tai passiot ja niiden nostattamat reaktiot olivat ymmärrettäviä ja hyväksyttyjäkin jossakin tilanteessa. Tunnearvostuksiin vaikutti toki myös kokijan asema ja sukupuoli; esimerkiksi erityisesti naisten vihaa ja raivoa pidettiin vaarallisena sekä normeja ja patriarkaalista järjestystä rikkovana uhkana. Sodankäynnissä ja aateliston ihanteissa viha ja kosto olivat oikeutettuja vain tiettyyn, veteen piirrettyyn kohtuuden rajaan saakka. Esimerkiksi Craig Taylor ja Thomas Heebøll-Holm käsittelivät esityksissään vääryyden ja häpäisemisen koston oikeutta aateliston välisissä konflikteissa ja sodankäynnissä, koskien myöhäiskeskiajan Ranskan ritarikulttuuria ja 1100-luvun pohjoismaisia sisällissotia.

Negatiivisesta tunnekirjosta vihan ja pelon ohella myös suru ja epätoivo olivat useamman esitelmän aiheina. Natalie Calder tarkasteli sopivan suremisen rajoja sekä meditatiivisen, uskonnollisen pohdiskelun suosituksia surun lievittäjinä keskiaikaisessa englantilaisessa runossa Pearl. Jonathan Durrant tarkasteli melankolisten ja epätoivoisten tunteiden yhteyksiä 1500-luvun diskursseissa ja kritisoi tutkimuksessa esiintyviä näkemyksiä, joissa uuden ajan alun melankolia nähdään ainoastaan humoraalipatologisena tilana ja samaistetaan nykymasennuksen kaltaiseksi mielisairaudeksi. Itse käsittelin esityksessäni surun tunteiden ja kehollisten ilmentymien luokittelua melankolia-sairaudeksi, temperamentiksi, luonnolliseksi passioksi ja suremiseksi tai epätoivon synniksi uuden ajan alun Ruotsin kontekstissa. Tarkastelin myös sitä, miten surun tilannesidonnainen tulkinta synnytti edelleen uudenlaisia kokemuksia. Surun tunteen erilaiset muodot ja konnotaatiot olivat esillä myös muun muassa Katrine Funding Højgaardin esityksessä Jerusalemin piirityksen (v. 1187) ja kristittyjen tappion aikalaisraportoinnista ja -muistelusta sekä esitelmissä epätoivon sisällöistä ja vaaroista norjalaisessa 1580-luvulla tehdyssä saarnakokoelmassa (Helge Straxrund) ja surun tunteen tulkinnasta ja käytöstä Shakespearen Venetsian kauppiaassa (Rasmus Vangshardt).

Perjantaiaamu lähti käyntiin Malcolm Gaskillin keynote-luennolla Emotional Exchanges: Fearing and Loathing Witches in the Early Modern World, jossa käsiteltiin noitiin ja noituuteen liittyviä ristiriitaisiakin tunteita eritoten uuden ajan alun Englannin ympäristössä. Kuten muissakin sosiaalisissa konflikteissa, osanottajien tunteet olivat ytimessä myös noituuden käsittelyssä, kun noidaksi syytetyn käytös saattoi nostattaa vihaa, pelkoa tai sääliäkin ja esimerkiksi noituuden uhreiksi itsensä kokeneet saattoivat saada psykosomaattisiakin oireita ahdistuksestaan. Kuten ns. noitatutkimus on osoittanut, laajamittaisemman noitavainon syntyminen edellytti tapahtumien ja yhteisön tunteiden eskaloitumista. Tavallisimmin yksittäiset syytökset kaatuivat nopeasti ja suurin osa oikeustapauksista päätyi epäillyn vapauttamiseen. Suhtautuminen yliluonnollisten voimien käyttämiseen oli kaksijakoista, kun esimerkiksi parantava ja suojeleva taikuus ja talismaanien käyttö olivat osa arkea. Kiehtovimpia olivat Gaskillin esittelemät kuvat noitavainoihin, noituuteen ja taikuuteen liittyvästä esineistöstä, joka on näytillä Oxfordin Ashmolean-museon näyttelyssä Spellbound: Magic, Ritual and Witchcraft. Näyttely on ollut yleisömenestys ja on vielä esillä 6.1.2019 asti.

Muutoin perjantai-aamupäivä koostui tuplasessiosta, jossa tohtorikoulutettavat esittelivät tekeillä olevia tunnehistoriaan liittyviä väitöskirjaprojektejaan keskittyen konferenssin teemaan. Toisessa oli keskiaikaan ja toisella uuden ajan alkuun liittyviä esityksiä. Jälkimmäisestä mieleen jäi erityisesti Jeanne Søberg Jørgensenin tekeillä oleva tutkimus tunteiden käytöstä ja tunteisiin vetoamisesta anomuskirjeissä, joita rikolliset tai heidän läheisensä kirjoittivat armahduksen tai rangaistuksen lieventämisen toivossa Tanskan kuninkaalle 1700-luvun alussa. Erilaiset yksityishenkilöiden tekemät anomukset ovat vielä varsin vähän hyödynnetty lähdesarja pohjoismaisessa vanhempien aikojen historian tutkimuksessa, ja tehdyt tutkimukset osoittavat niiden hedelmällisyyden monenlaisten ilmiöiden tarkasteluun (mm. Martin Almbjär, Michel Bergnsbo, Nina Javette Koefoed, Solveig Widén, Ella Viitaniemi, Jezzica Israelsson).

Tutkijoilla on käytettävissään hyvin rikkaita ja erilaisia lähdeaineistoja myös vanhempien aikojen negatiivisesti arvotettujen tunteiden tarkasteluun. Esitellyt tutkimukset perustuivat muun muassa oikeuspöytäkirjojen, pamflettien, saarnojen ja hengellisen kirjallisuuden sekä taiteen ja fiktion kuten maalausten, näytelmien ja runojen kuvauksiin. Monissa esitelmissä pureuduttiin keskiajan kirjallisuuteen, kun järjestäjätahoina oli Tanskan Kansallismuseon edustajan sekä Syddansk Universitetin professori Louise Nyholm Kallestrupin ohella yliopiston Centre for Medieval Literature.

Maalaustaiteen kuvasto täydensi useampia esityksiä, vaikkakin tunteiden ’’lukeminen’’ erittäin kulttuurisidonnaisesta ja monimerkityksestä kuvastosta herätti keskustelua. Tunteiden tulkitseminen aikalaiskuvista on haastavaa erilaisten käyttötarkoitusten, kohdeyleisöjen ja nykykatsojalle vieraiden taiteellisten konnotaatioiden takia. Esimerkiksi noitiin liittyvien pamflettien kuvitusta (ja toki kirjallista sisältöä) voi tulkita viihteenä tai vaikkapa uskonnollisena propagandana sen sijaan, että niiden tulkitsisi välittävän joitakin ’’aidosti’’ koettuja tunteita. Eniten taiteeseen keskittyivät esitelmät kärsimyksen ja kivun teemoista ja tarkoitusperistä uuden ajan alun kirkkotaiteessa (Martin Vansgaard Jürgensen) ja hevosten kuvastosta taistelu- ja sotamaalauksissa kauhun, vihan ja muiden tunteiden välittäjinä (Kasper Steenfeldt Tipsmark).

Kaiken kaikkiaan konferenssi osoitti jälleen kerran tunnehistorian moni- ja poikkitieteisyyden sekä tutkimusaiheiden monipuolisuuden. Tunnehistorian empiirinen anti selkeästi rikastaa ja jopa haastaa käsityksiämme keskiajan ja uuden ajan alun ihmis- ja maailmankuvasta, mentaliteetista, yhteisöjen toiminnasta ja vaikkapa yksittäisten henkilöiden toiminnan syistä ja tarkoitusperistä. Tunneyhteisöillä oli kuitenkin omat sääntönsä, joissa kuolemansynneiksi määritellyillä ja siten pääosin vahingollisiksi ja pahoiksi katsotuilla tunteilla ja niiden esittämisellä oli positiiviset, tarpeelliset ja hyödyllisetkin paikkansa.

Konferenssin tiedot ja ohjelma: http://cml.sdu.dk/event/fear-and-loathing-in-the-earthly-city-negative-emotions-in-the-medieval-and-early-modern-period-c-1100-1700