#NIOBENKYYNELEET – keskiajan kirjallisuus ja kierrätetty kokemus

Erika Pihl
Tampereen yliopisto

Kuvitusta Burgundin Marian rukouskirjasta (n. 1477).
Kuva: Wikimedia Commons.

”Miltä nyt tuntuu?” Klassikkokysymystä pohditaan paitsi palkintopallilla myös kaunokirjallisuuden sivuilla. Henkilöhahmojen sisäisen maailman – ajatusten, tuntemusten ja aistihavaintojen – kuvailu kuuluu länsimaisen romaanikerronnan vakiintuneisiin konventioihin. Perustellusti voidaankin puhua, kirjallisuudentutkija David Hermanin tapaan, inhimillisestä kokemuksesta kertomusmuodon keskeisenä osatekijänä: prototyyppisessä kertomuksessa havainnollistetaan jonkin tietyn kokevan tahon subjektiivista tapaa hahmottaa ja jäsentää kerrottuja tapahtumia. Kirjallisuutta lukiessa pääsemme siis seuraamaan näköalapaikalta, millaista on olla vaikkapa tohottava Emma Woodhouse tai huispaava Harry Potter.

Keskiajan kirjallisuudessa henkilöhahmojen mielenliikkeitä kuvataan nykykirjallisuuden ihanteista monilta osin poikkeavilla tavoilla. Kärjistäen sanottuna vastakkain ovat yksilöivä ja yhteisöllinen näkökulma kokemuksen kaunokirjalliseen esittämiseen: siinä missä moderni romaani tyypillisesti tavoittelee henkilöhahmon idiosynkraattista maailmankatsomusta kirjailijan omaleimaisella kielellä, painottaa keskiaikainen kertomus arkkityyppisyyttä ja kirjallisen tradition roolia. Jälkimmäisessä lähestymistavassa yksityisiä tunnetiloja sanallistetaan kierrättämällä kirjallisuushistoriallista kokemusvarantoa. Antiikista periytyneet vertauskuvat esiintyvät toistuvasti keskiaikaisten henkilöhahmojen mielentilojen rakennuspalikoina: syttyvä rakkaus on kuin tuulenvireessä leimahtava kekäle, mielenlujuus vaativassa paikassa muistuttaa jykevää tammea. Lisäksi tunteita havainnollistetaan nimeämällä aiemmista kertomuksista tuttuja mallikokijoita. Esimerkiksi Geoffrey Chaucerin Troilus kyynelehtii ja kärsii kuin kreikkalaisen mytologian Niobe, ja Giovanni Boccaccion Fiammetta samastaa hylätyksi tulemisen tuskansa Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa esiintyvän kuningatar Didon kärsimyksiin. Tässä kokemusten kiertokulussa kysymys ”miltä nyt tuntuu?” onkin kenties syytä esittää uudelleen muodossa ”keltä nyt tuntuu?”

Nykylukijaa tällainen toisteisuuden estetiikka saattaa äkkiseltään hämmentää. On kuitenkin muistettava, että käytäntö pohjaa erilaiseen käsitykseen kirjailijan ja kirjallisuuden roolista. Keskiaikainen runousoppi nojasi vahvasti klassiseen retoriikkaan, joka alun perin opetti taitavaa ja vakuuttavaa puheilmaisua. Antiikin oraattorien tapaan Galfridus de Vinosalvo määrittää 1200-lukulaisessa Poetria novassaan menestyksekkään sanailun avaimeksi voimakolmikon ars, imitatio, exercitatio: hyvää runoutta ei toisin sanoen synny tyhjästä ja tunteen viemänä, vaan runouden teoriaa tutkimalla, edeltäjiä jäljittelemällä ja kurinalaisesti harjoittelemalla.

Näkemykseen sisältyvää preskriptiivistä ajatusta oikein runoilemisesta voidaan tulkita eräänlaisena suojakilpenä merkitysten monitulkintaisuutta vastaan. Tästä lähtökohdasta Jesse M. Gellrich kirjoittaa klassikkotutkimuksessaan The Idea of the Book in the Middle Ages (Cornell University Press, 1985) keskiajan mytologisoivasta kulttuurista, jonka ajattelua jäsentää ykseyden ja vakautettujen merkitysten kaipuu: puhutaan maailmankuvasta, jossa menneisyyden mallit ja olemassa oleva traditio näyttäytyvät totuuden ylimpinä auktoriteetteina. Siten myös runouteen – ja siihen kuuluvien tunnetilojen esittämiseen – kouliudutaan klassisten edeltäjien hyväksi havaittua perintöä lainaamalla. Niin ikään toisto synnyttää konsensusta, jonka pohjalta rakentuu puhutteleva taiteellinen esitys: kuten antiikin retoriikka opettaa, kerronta vakuuttaa kuulijan, jos se hyödyntää sosiaalisesti jaettuja oletuksia, arvoja ja uskomuksia (esim. Rhetorica ad Herennium, I.9) – tai kirjallisuudesta puhuttaessa vakiintuneita esityskonventioita, kuten toistuvia vertauskuvia. Keskiaikaiseen kirjailijuuteen ja sisäisen kokemuksen kaunokirjalliseen esittämistapaan liittyy siis oleellisesti alkuperän hämärtyminen, mikä epäilemättä käy hankalasti yksiin minän ja muiden välistä eroa korostavan modernin individualismin kanssa.

Voidaan kuitenkin kysyä, onko keskiaikainen tekemisen tapa lopulta kovinkaan vieras. Internetin aikakaudella kirjallisen luomisen ja vastaanoton yhteisöllisyys on tullut uudella tavalla ajankohtaiseksi, ja kokemuksen kertomisen kannalta läheisempää heijastuspintaa voikin nykyromaanin sijaan etsiä sosiaalisen median jaetuista sisäisyyksistä. Verkon yhteisöpalveluissa ja keskustelupalstoilla yleispätevät apuvälineet viestittävät yksityistä kokemusta: monisäikeiset onnen tuntemukset tiivistyvät esimerkiksi sellaisiin hashtageihin kuin #blessed, #relationshipgoals tai #icanteven, ja erinäisten raivo- ja liikutustilojen ilmaisemiseen on tarjolla loputon määrä julkisuuden henkilöiden ja fiktiivisten hahmojen ilmeilyjä esittäviä reaktiomeemejä ja gif-animaatioita. Ajatellaan vaikkapa Star Trekin kapteeni Picardin klassikoksi muodostunutta face palmia tai Trumpin avaruuspuheita kuuntelevan Buzz Aldrinin vaivaantuneita silmäilyjä, jotka kiertävät lukuisilla foorumeilla käyttäjien olotilojen tulkkeina.

Tämänkaltaisia kertautuvia aihetunnisteita ja reaktiokuvia voi halutessaan lukea taitavinakin retorisen suostuttelun keinoina, joiden teho perustuu yhteisesti hyväksyttyihin toimintamalleihin ja toiston kautta auktorisoituvaan traditioon. Sosiaalisella medialla olisi näin oma mytologis-kollektiivinen runousoppinsa, jonka puitteissa autenttisuus viittaisi pikemminkin tietyn stilisoidun ilmaisutavan omaksumiseen kuin välitetyn kokemuksen laatuun. Toisaalta kokemukselta näytetään vaadittavan verkossakin länsimaisen yksilön vaalimaa omakohtaisuutta, jota kierrätetyt tunneilmaisut väistämättä laimentavat. Iltapäivälehdessä uutisoitiin menneenä kesänä somekohusta, joka nousi, kun muuan tosi-tv-tähti sortui ”härskiin kopiointiin” jäljentämällä kihlautumisilmoituksensa sana sanalta ja hashtag hashtagilta toisen käyttäjän Instagram-tililtä (Ilta-Sanomat 22.7.2018). ”I became the happiest girl in the world last night”, alkoi lainattu teksti jokseenkin paradoksaalisesti, ja Ilta-Sanomien mukaan ”keskustelu kävi kuumana” hämmästyneiden seuraajien keskuudessa. Kaikessa triviaaliudessaankin kohun viesti on selvä: toisen kokemusta ei noin vain voi omia aitouden tunteen kärsimättä.

Paolo ja Francesca: #relationshipgoals?
William Dyce: Francesca da Rimini (1837). Kuva: Wikimedia Commons.

Jaettuuden tragikoomisia ja vaarallisiakin ulottuvuuksia käsitellään monissa keskiaikaisissa kertomuksissa. Tarinoiden hyötyjä painottavaan kirjallisuuskäsitykseen kuului ajatus moraalista kehitystä edistävästä eksemplaarisesta lukutavasta, mikä eritoten viihteellisempien lajien kohdalla saattoi johtaa myös väärinkäytöksiin. Tiedämme, miten kävi Danten Paololle ja Francescalle: voimallinen samastuminen Guineveren ja Lancelotin intohimoiseen rakkauteen ajoi pariskunnan aviorikoksen tielle ja sitä myöten helvetin toisen piirin ikuiseen myrskytuuleen. Episodi kuvaa fiktion valtavaa voimaa niin hyvässä kuin pahassakin – kertomukset vievät mennessään ja ehkä opettavatkin, mutta taitoa on myös tietää milloin olla oppimatta. Minä on osattava erottaa muualta luetusta, muutoin voidaan päätyä jatkuvaan #ThrowbackThursdayn tilaan, jossa muinaisten sankareiden ja kuningattarien tuska alkaa tuntua omalta vähän liiankin kanssa. Vastakkaista ja maltillisempaa lukutapaa edustaa oman copyright-kokemuksensa ainutlaatuisuutta puolustava Chaucerin Troilus. Kun toinen henkilöhahmo vertaa Troiluksen tuskaa antiikin Nioben tuntemuksiin, Troilus vastaa, että hänen surunsa kuvaamiseen eivät yleispätevät sananlaskut ja eksemplaariset mallikokijat (”ensaumples”) riitä:

”But suffre me my meschief to bywaille,
For thy proverbes may me naught availle.

. . .

What knowe I of the queene Nyobe?
Lat be thyne olde ensaumples, I the preye.”

(Troilus and Criseyde, I. 755–56, 759–60)

Ajatusleikkinä todettakoon, että prinssi Troilus tuskin olisi Twitteristä tai Instagramista pahemmin perustanut.

Lee Patterson puhuu artikkelissaan ”On the Margin: Postmodernism, Ironic History, and Medieval Studies” (1990) länsimaista kulttuurihistoriaa jäsentävästä, renessanssista periytyvästä metakertomuksesta, joka toiseuttaa keskiajan välitilaksi, jota vasten nykymaailma voi nähdä itsensä modernina. Tähän suureen kertomukseen sisältyy myös se populaari käsitys, että moderni yksilö syntyy renessanssissa ja kumoaa keskiajan usein kollektiiviseksi oletetun minäkuvan. Mytologisoivien ajattelumallien kritiikki, jota Dante, Chaucer ja monet muut keskiaikaiset kirjailijat henkilöhahmojensa kautta esittävät, paljastaa näiden näkökantojen yksiulotteisuuden. Selvää on, että keskiaikaisten henkilöhahmojen mielentilojen kuvauksilla on yhteisöllisyyden ja jatkuvuuden kokemuksen vahvistamista palvelevia tehtäviä, mutta yhtä lailla näitä kuvauksia tulee ymmärtää vakauttavien käytäntöjen kriittisinä pohdintapaikkoina. Keskiaikaisen kirjallisuuden tutkijan onkin tärkeää pyrkiä korjaamaan yleistä mielikuvaa keskiajan lukijasta yksinomaan eksemplaarisena jäljittelijänä, ja toisaalta nostamaan esiin tapoja, joilla nykypäivän yhteisölliset ilmaisumuodot purkavat individualistista ihannetta. Keskiaikaiset kertomukset antavat historiallista kaikupohjaa niinkin erilaiselta vaikuttavalle ympäristölle kuin sosiaalinen media ja tarjoavat välineitä kollektiivisen kokemuksellisuuden monipuoliseen tarkasteluun. Keskiajan kirjallisuuden aika on nyt.

Luettavaa

Boccaccio, Giovanni. Fiammetta. Suom. A.R. Koskimies. Hämeenlinna: Karisto, 2000. [Alkuteos: Elegia di madonna Fiammetta, n. 1343.]

Chaucer, Geoffrey. Troilus and Criseyde. Teoksessa The Riverside Chaucer, 3. painos. Toim. Larry D. Benson. Oxford: Oxford University Press, 1987.

Dante Alighieri. Jumalainen näytelmä. Suom. Elina Vaara. Porvoo, Helsinki ja Juva: WSOY, 1999. [Alkuteos: Divina Commedia, n. 1321.]

Galfridus de Vinosalvo. Poetria nova, 2. painos. Käänt. Margaret F. Nims. Toronto: Pontifical Institute of Mediaeval Studies, 2010.

Gellrich, Jesse. The Idea of the Book in the Middle Ages. Language Theory, Mythology, and Fiction. Ithaca: Cornell University Press, 1985.

Hatcher, Anna ja Mark Musa.”The Kiss. Inferno V and the Old French Prose Lancelot.Comparative Literature 20 (1968). 97–109.

Herman, David. Basic Elements of Narrative. Malden: Wiley-Blackwell, 2009.

Minnis, A.J. Medieval Theory of Authorship. Scholastic Literary Attitudes in the Later Middle Ages, 2. painos. Philadelphia: University of Pennsylvania Press, 2010.

Patterson, Lee. ”On the Margin: Postmodernism, Ironic History, and Medieval Studies.” Speculum 65 (1990). 87–108.

Rhetorica ad Herennium = [Cicero] ad C. Herennium. De ratione dicendi. Käänt. Harry Caplan. Lontoo: Heinemann, 1954.

Internet

Fanit huomasivat Temptation Island -Even ja Danin kihlakuvassa jotain outoa – epäilykset heräsivät heti: ”Mites toi kuvateksti?” Ilta-Sanomat 22.7.2018. https://www.is.fi/viihde/art-2000005766139.html [Tarkistettu 18.9.2018]

Valitse tunnetilasi mallikokijoiden kavalkadista: http://www.reacticons.com/ [Tarkistettu 18.9.201]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *